Zbornik Mednarodnega literarnega srečanja Vilenica 2004 - Ljudmila

Anni Sumari
En voi uskoa silmiäni,
vielä vähemmän Jumalan puhetta.
Sitä paitsi taiteessa elää ainoa jumala,
jonka olen nähnyt. Olen juuri saapunut
maailmaan, siitä ei ole kauankaan,
jos olisin hevonen tai koira olisin jo kuollut,
ihmisenä putosin sameaan, sonnimaisena
mylvivään jokeen, mahduttauduin
luolan suuaukosta sisään, sovittauduin
paikalleni palapeliin, täytin luojien
odotukset, sovelluin jopa tuntemaan
marttyyrien tuskaa josta itsesuojeluvaisto
kaikenkaikkiaan puuttuu, katakombeista
ei kuulu hiiskaustakaan,
ja katso: täällä
olen.
Ihminen kohottaa kätensä
kun tie avautuu hänen edessään.
Tulet ja näet, pikkuhiljaa omat jäsenesi,
osasi ilmoittavat sinulle etteivät olekaan
sitä mitä ensimmäisenä päivänä luvattiin:
huulet eivät olekaan kosteat, pehmeät, imeväiset,
häpyhuulet eivät olekaan kosteat, pehmeät, imeväiset,
otsa ei ole korkea, kaartuva, ihmettelevä,
kulmakarvat eivät olekaan korkeat, kaartuvat, ihmettelevät,
eivätkä silmätkään, silmät - ei ole niidenkään osassa
kehumista matalan otsan alla.
Mitä yhteistä on Timur Lenkin solalla,
Wienin Schönberg-kuorolla
ja Bordeaux’n karuselleilla?
Se että olen kuullut tai nähnyt ne,
aistinut, vaistonnut, kuullut puhuttavan,
vien ne mukanani. Omaelämäkerta
on oikea sana -
ja lukijat, jotka ovat uskaltautuneet
juttelemaan kanssani, omaelämäkerta -
lapsuudenystävä joka kirjoittaa minulle vankilasta
ja ihmettelee, enkö todellakaan ole utelias
tietämään mitä hänestä on tullut?
Koulutoveri kirjoittaa mielisairaalasta
lämpimästi, hyvää tahtoen, parastaan antaen:
»Jeesus tulee Helsingin Akateemiseen kirjakauppaan
vuonna 2006, mikäli haluat tavata Hänet.
Pidä huolta, että vuonna 2017
asut jossain muualla kuin Etelä-Suomessa,
koska se jää silloin meriveden alle«.
379