Nuorisobarometri_2012_Verkkojulkaisu

”Omasta halustaan autetaan toisia ihmisiä”
”Någon som hjälper andra människor som inte har
bostad eller pengar”
Avovastauksissa nimenomaan auttaminen oli
lukuisille vastaajille vapaaehtoistoiminnasta
mieleen tuleva asia. Auttaminen mainittiin
ylivoimaisesti useimmiten jokaisessa vastaajaikäryhmässä.
Vapaaehtoisuuden määritteleminen
auttamiseksi kuvastaa nähdäkseni samalla
myös solidaarisuuden tunnetta. Auttamisen
kohteeksi vastauksissa määrittyivät ne, joilla
menee jollakin tavalla huonommin. Auttamisesta
puhuttaessa toiminnan motiivi nähdään
suoraan huono-osaisten kautta, pikemmin kuin
panoksena yhteiskunnan hyväksi.
Auttamiseksi mielletty vapaaehtoisuus voidaan
nähdä omastaan antamisena: aikaa voi
antaa, kun siihen on varaa. Toisaalta solidaarisuudessa
on kyse myös oman ja toisen edun
erottamattomasta limittymisestä (Laitinen &
Pessi 2010, 267). Solidaarisuudessa korostuvat
empatia ja samaistuminen, jolloin auttamisen
kohde ei voi olla pelkkä objekti.
Tällainen solidaarisuus saattaa kuulostaa
idealisoidulta, mutta aiempienkin tutkimusten
mukaan nuorten solidaarisuus on vahvaa. Esimerkiksi
Arto Laitinen ja Anne Birgitta Pessi
ovat vetäneet vuodelta 2006 olevan Suomalaisten
auttamisen asenteet ja teot -aineiston pohjalta
johtopäätöksen, jonka mukaan ”suomalaisten
auttamismotivaatio vaikuttaa kertovan vahvasta
solidaarisesta velvollisuudentunnosta” (Laitinen
& Pessi 2010, 368). Samojen kirjoittajien mukaan
auttaminen koetaan myös velvollisuudeksi.
Lukemamme aineisto vahvistaa useiden nuorten
ajatusten olevan samansuuntaisia. Mitään
asenteiden kovenemista ei tästä aineistosta pysty
lukemaan.
Laitisen ja Pessin mukaan nuorten solidaarisuudessa
korostuu sen globaalius (Laitinen
& Pessi 2010, 267). Laitisen ja Pessin mukaan
nykynuorilla tietoisuus globaaleista ongelmista
on varhaisemmassa ikävaiheessa omaksuttua
(mt.). Myös Kirsi Lähdesmäen mukaan ”nuoret
tiedostavat roolinsa yhteiskunnan jäseninä
181
ja eettisesti toimivina kansalaisina, joille kuuluu
osavastuu yhteiskunnan hyvinvoinnin ja
maapallon elinvoimaisuuden turvaamisesta”
(Lähdesmäki 2010, 101). Tarkastelemassamme
aineistossa taas korostuu auttaminen yleisesti,
eikä erityistä painotusta globaaleihin tai etäisiin
ongelmiin ole nähtävissä – on tosin mahdollista,
että tätä pidetään itsestäänselvyytenä, eikä sitä
siksi mainita erikseen.
Solidaarisuuden ja vapaaehtoistyön suhde
on kaksisuuntainen – solidaarisuuden tunne
motivoi vapaaehtoistyöhön, mutta vapaaehtoistyö
myös kasvattaa solidaarisuuteen. Antti
Eskolan sanoin: ”Vapaaehtoistyössä ihminen
näkee, että maailma ei ole aina ja kaikille oikeudenmukainen
paikka. Samalla hän oppii
huomaamaan, että itseään jossain suhteessa vähäosaisemman
auttaminen ei ole ujostelun aihe,
vaan osoittaa rohkeutta ja on kunnioitettavaa”
(Eskola 2002, 29).
Anne Birgitta Pessin mukaan 15–24-vuotiaat
ovat kaikkein auttamishaluisimpia suomalaisia
(Pessi 2008, 55). Pessin analysoimassa
aineistossa ”nuoret aikuiset piirtyvät rahankeräysvalmiina:
rahan antamiseen ovat erityisen
valmiita 25–34-vuotiaat”. Pessi kirjoittaa:
”nuorten auttamismotivaatio on omanlaistaan:
heitä motivoi vahvasti auttamisen ilo – kuten
muitakin suomalaisia – mutta muita enemmän
auttaminen oikeana tekona, velvollisuutena.
Nuorten auttamismotiiveissa korostuu siis muita
enemmän velvollisuudentunto” (Pessi 2008,
56). Myös Kirsi Lähdesmäen tutkimukseen
osallistuneet lukiolaiset pitivät lähes itsestään
selvänä sitä, että vähäosaisista kuuluu huolehtia.
Lähdesmäen aineistossa nuoret naiset olivat
selkeimmin tällä kannalla. (Lähdesmäki 2010,
71–72.)
Samaan tapaan tässä tutkimassamme aineistossa
vapaaehtoisuuden perusteluksi määrittyi
vilpitön halu auttaa pyyteettömästi vähempiosaisia.
Auttamisen kohteiksi vastauksissa
nousivat varsinkin vanhukset, lapset, köyhät,
vammaiset, kodittomat, eläimet ja luonto. Tämän
pohjalta voidaan yhtyä Tomi Oravasaaren