Gradu_Laakso

pienentämään omaa materiaalijalanjälkeään siten, että saavutettava hyöty on
mahdollisimman suuri.
MIPS-menetelmä ei kuitenkaan huomioi esimerkiksi tuotantoon vaadittavaa pinta-
alaa, materiaalivirtojen myrkyllisyyttä tai välittömiä vaikutuksia biodiversiteettiin.
MIPS-menetelmän rinnalle suositellaankin muita mittareita muun muassa
myrkyllisyyden arvioimiseksi, jotta haitattomampia aineita ei korvattaisi haitallisilla
vain siksi, että materiaalin kokonaiskulutus vähenisi (Schmidt-Bleek 2000, 128–
129). Materiaalijalanjäljen laskeminen edellyttää kaikkien elinkaari-
laskentamenetelmien tavoin yleistyksien tekemistä. Tällöin tulokset ovat tietyllä
mallilla laskettuja ja suuntaa-antavia arvioita, joiden pohjalta on mahdollista laatia
edelleen tarkempia laskelmia ja elinkaariarvioita (Schmidt-Bleek 2000, 127–129).
MIPS-menetelmää on toistaiseksi käytetty pääasiassa ekotehokkuuskonsultoinnissa.
Se kuitenkin soveltuu myös kotitalouksien luonnonvarojen kulutuksen mittaamiseen,
kuten Kotakorpi ym. (2008) ovat osoittaneet.
4.2 Kuinka paljon luonnonvaroja kuluu?
WWF:n laatiman Living Planet 2010 -raportin mukaan maapallon luonnonvarojen
käyttö on kaksinkertaistunut vuodesta 1966. 1970-luvulla ihmiskunnan ekologinen
jalanjälki ylitti maapallon biokapasiteetin, ja siitä lähtien uusiutuvien luonnonvarojen
tuotantoon ja kasvihuonekaasujen sitomiseen tarvittava maa-ala on ylittänyt
käytettävissä olevan tuottavan pinta-alan vuosittain. Vuonna 2007 ekologinen
jalanjälki ylitti 50 prosentilla maapallon biokapasiteetin. Maailmanlaajuisesti
käytettiin siis 1,5 maapallon verran luonnonvaroja (kuva 3). Tätä ylikulutusta
kutsutaan ekologiseksi velaksi. (WWF 2010, 7–8.)
Ekologinen jalanjälki vuonna 2007 oli 2,7 globaalihehtaaria henkeä kohti, kun
biokapasiteetti oli ainoastaan 1,8 globaalihehtaaria. Suomalaisten ekologinen
jalanjälki oli 6,16 globaalihehtaaria. (Ewing ym. 2010, 58.) Yli puolet ekologisesta
jalanjäljestä on hiilijalanjälkeä (WWF 2010, 8).
18