Totuuden Hetket

Totuuden Hetket
Keskellä heidän jumalanpalveluksensa alkulaulua aallot syöksyivät laivan yli ja pirstoivat
isonpurjeen kappaleiksi; vesi peitti laivan ja virtasi välikannelle, ikään kuin suuri syvyys
olisi meidät jo niellyt. Englantilaiset alkoivat kauheasti kirkua, mutta saksalaiset jatkoivat
rauhallisesti lauluaan. Jälkeenpäin minä kysyin yhdeltä heistä: ’Etkö sinä pelännyt?’ Hän
vastasi: ’Jumalan kiitos, en.’ Kysyin edelleen: ’Mutta eivätkö teidän vaimonne ja lapsenne
pelänneet?’ ’Eivät’, hän vastasi ystävällisesti. ’Meidän vaimomme ja lapsemme eivät pelkää
kuolemaa.’»240. {AO7 223.2}
Savannahiin saapumisen jälkeen Wesley viipyi lyhyen ajan herrnhutilaisten parissa, ja
heidän kristillinen käytöksensä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräästä heidän
uskonnollisesta kokouksestaan, joka oli Englannin kirkon kuolleen muodollisuuden
ilmeinen vastakohta, hän kirjoitti: »Kokouksen suuri yksinkertaisuus ja vakavuus saattoivat
minut unohtamaan välillä olevat seitsemäntoista vuosisataa, ja minä kuvittelin olevani
yhdessä niistä kokouksista, joissa muoto ja valtio eivät olleet määräävinä, vaan kokousta
johti joko teltantekijä Paavali tai kalastaja Pietari Jumalan Hengen ja voiman
ilmestyessä.»241 {AO7 223.3}
Palattuaan Englantiin Wesley sai herrnhutilaisen saarnaajan opastamana selvemmän
käsityksen raamatullisesta uskosta. Hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että hänen täytyi lakata
pitämästä omia töitään pelastuksen välikappaleina ja luottaa täydellisesti »Jumalan
Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnin». Eräässä herrnhutilaisten Lontoossa pitämässä
kokouksessa luettiin Lutherin kuvaus Jumalan Hengen uskovan sydämessä aikaansaamasta
muutoksesta. Kun Wesley kuunteli sitä, usko heräsi hänen sydämessään. »Tunsin, miten
sydämeni ihmeellisesti lämpeni», hän sanoo. »Tunsin luottavani Kristukseen pelastuksen
takaajana, yksin Kristukseen; ja sain vakuutuksen, että hän oli ottanut pois minun syntini,
juuri minun, ja pelastanut minut synnin ja kuoleman laista.»242 {AO7 224.1}
Pitkinä väsyttävän ja lohduttoman ponnistelun vuosina, jotka olivat täynnä kieltäymystä,
nuhteita ja nöyryytystä, Wesley oli py synyt lujana päätöksessään etsiä Jumalaa. Nyt hän oli
hänet löytänyt, ja hänelle selvisi, että armo, jota hän oli tavoitellut rukouksilla ja paastolla,
almuilla ja kieltäymyksillä, oli lahja, jonka hän sai rahatta ja hinnatta. {AO7 224.2}
Kun hän oli vahvistunut uskossa Kristukseen, hänen mielensä valtasi palava halu levittää
kaikkialle tietoa Jumalan vapaan armon ihanasta evankeliumista. »Minä pidän koko
maailmaa seurakuntanani», hän sanoi; »ja missä hyvänsä minä olen, minä katson sopivaksi
ja oikeaksi sekä velvollisuudekseni julistaa pelastuksen iloista sanomaa kaikille, jotka sitä
haluavat kuulla.»243 {AO7 224.3}
Wesley jatkoi tarkkaa ja itsensäkieltävää elämää, ei enää uskonsa perustuksena vaan
seurauksena; ei pyhyyden juurena vaan hedelmänä. Jumalan armo Kristuksessa on kristityn
toivon perustus, ja tämä armo ilmenee Kristukselle kuuliaisessa elämässä. Wesley pyhitti
elämänsä niiden suurten totuuksien saarnaamiseen, jotka hän oli ottanut vastaan. Hän julisti,
että vanhurskauttaminen uskosta Kristuksen sovittavaan vereen ja Pyhän Hengen sydäntä
171