Totuuden Hetket

Totuuden Hetket
Kolmen vuoden ajan valon ja kirkkauden Herra oli liikkunut kansansa keskuudessa. Hän
»vaelsi ympäri ja teki hyvää ja paransi kaikki perkeleen valtaan joutuneet», sitoi särjettyjä
sydämiä, päästi vangittuja vapauteen, avasi sokeain silmät ja kuurojen korvat, paransi
rampoja, puhdisti pitaalisia, herätti kuolleita ja julisti köyhille evankeliumia (Ap.t. 10: 38;
Luuk. 4: 18; Matt. 11: 5). Kaikille ihmisryhmille kuului hänen armollinen kutsunsa: »Tulkaa
minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon» (Matt. 11:
28). {AO7 13.2}
Vaikka hänelle palkittiin hyvä pahalla ja rakkaus vihalla (Ps. 109: 5), hän oli päättävästi
toteuttanut rakkaudenpalvelustaan. Hän ei milloinkaan torjunut luotaan niitä, jotka etsivät
hänen armoaan. Kodittomana vaeltajana, päivittäisenä osanaan puute ja pilkka, hän eli
palvellakseen ihmisiä ja lievittääkseen heidän hätäänsä ja pyysi heitä vastaanottamaan
elämän lahjan. Armon aallot, jotka löivät takaisin noista kovista sydämistä, vyöryivät yhä
voimakkaampina kertoen säälivästä, sanomattomasta rakkaudesta. Mutta Israel oli hylännyt
parhaan Ystävänsä ja ainoan Auttajansa. Hänen rakkautensa vetoomukset oli hylätty, hänen
neuvonsa torjuttu, hänen varoituksiaan pilkattu. {AO7 13.3}
Jeesus näkee ennalta Jerusalemin hävityksen
Toivon ja anteeksiannon hetki oli nopeasti kulumassa loppuun ja Jumalan vihan malja,
jonka vuodattamista oli niin kauan lykätty, oli täyttymäisillään. Luopumuksen ja
kapinoinnin pitkänä aikakautena kerääntynyt pilvi oli jo pelottavan synkkä ja se oli
purkautumaisillaan syyllisen kansan ylle. Mutta häntä, joka yksin olisi voinut pelastaa
heidät tuolta uhkaavalta kohtalolta, he olivat ylenkatsoneet, moittineet, hänet he olivat
hylänneet, ja pian he ristiinnaulitsisivat hänet. Se aika, jonka Israel oli ollut Jumalan
siunaama ja suosima kansa, päättyisi Kristuksen riippuessa ristillä. Yhden ainoankin sielun
kadottaminen olisi onnettomuus, jota mitkään maailman rikkaudet tai aarteet eivät voisi
korvata. Mutta katsellessaan Jerusalemia Kristus näki edessään kokonaisen kaupungin,
kokonaisen kansakunnan tuomion, tuon kaupungin ja tuon kansan, joka kerran oli ollut
Jumalan valitsema ja hänen omaisuuttaan. {AO7 13.4}
Profeetat olivat itkeneet Israelin luopumusta ja sen syntien tuottamaa hirvittävää
hävitystä. Jeremia toivoi, että hänen silmänsä olisivat kyynellähde, jotta hän voisi itkeä
päivät ja yöt tyttären, hänen kansansa, kaatuneita ja Herran laumaa, joka oli viety
vankeuteen (Jer. 9: 1; 13: 17). Miten syvää surua tunsikaan sitten hän, jonka profeetallinen
katse näkisi vuosien sijasta kokonaisia aikakausia! Hän näki surmanenkelin kohottavan
miekkansa kohti kaupunkia, joka niin kauan oli ollut Kaikkivaltiaan asuinpaikkana.
Öljymäeltä, samalta paikalta, jonka Titus joukkoineen myöhemmin miehitti, hän katseli yli
laakson pyhiä temppelialueita pylväikköineen, ja kyynelten sumentamin silmin hän näki
kauheassa tulevaisuudenkuvassa kaupungin muurit vihollisjoukkojen ympäröiminä. Hän
kuuli sotajoukkojen askelten äänet niiden järjestäytyessä taisteluun. Hän kuuli äitien ja
lasten ääniä heidän huutaessaan leipää piiritetyssä kaupungissa. Hän näki sen pyhien,
8