Jouko Antere: Kurahousuista kuuskymppisiin

Jänkkä ja jäärä

Kurahousuista

Kuuskymppisiin

Jouko Antere

Etukannen kuvat:

Kurahousuista tämä tarina lähtee

Kuvan takana lukee 1965, kaikesta päätellen on ensimmäinen koulupäivä

Fresh Prayn bassokitaristi, ensimmäinen bändikokemus

Lentäminen on ollut aina unelmani, tässä Lapin taivaalla

ERGObone, itse kehitetty pasuunatuki oli tie yrittäjäksi

Kuuskymppisille ehdittyäni ryhdyin uudestaan matkanjohtotöihin. Peru ja Machu Picchu on eräs

suosikkikohde

Takakannen kuva:

Elämäni hienoimmalla helikopterikyydillä pääsin ihailemaan Rio de Janeiron upeita kukkiloita kuten

Corcovadoa, jossa Kristuspatsas uljaasti seisoo.

© Jouko Antere

ISBN: 978-952-94-4267-6

Kannen suunnittelu ja taitto: Jouko Antere

Sisuksen taitto ja Paino: Printek, Keuruu, 2020

Sisällysluettelo

Esipuhe.......................................................................................7

Ylitornio 1958 – 1967........................................................................... 9

Pentin kanssa pahoilla teillä – ensimmäinen selkäsauna.........................14

Kiinnostus eläimiin syvenee....................................................................16

Nalle 10.10.10.........................................................................................18

Mökkielämää Alposjärvellä.....................................................................21

Ensimmäinen lentokokemus...................................................................29

Maalta kaupunkiin, yäk...........................................................................30

Kokkola 1967 – 1979 .......................................................................... 33

Meri ja saaristo uusia elementtejä...........................................................35

Käpälämäki ja tulppaanikuume...............................................................36

Musiikki tempaa mukaansa....................................................................39

Innokas lintukerholainen........................................................................41

Teini-iän kokeiluta ja salattuja voimia....................................................45

Syvimmät traumani- Musiikkiharrastukselle täyskäännös......................52

Koululaisvaihdossa Saksassa, orkesterisoitto alkaa..................................57

Keikkamuusikon ura katkaisi lintuharrastuksen......................................59

Merisaukkona pintaa syvemmälle ..........................................................63

Soittamista harmaissa ja hulluissa...........................................................66

Välivuosi kasvatti - ensimmäiset matkahaaveet.......................................71

Vespareissu Euroopan ympäri.................................................................75

Opiskeluaika 1980 - 1982.................................................................... 79

Ammatinvalinta ja inttiin........................................................................79

Portugali ja puutarhaopiskelu..................................................................82

Norjaan ja hinku taivaalle.......................................................................85

Säikähdys omassa sängyssä..................................................................... 92

Kulkurina eteläisellä pallonpuoliskolla 1982 – 1984............................. 94

Lähtöpäätös kypsyy.................................................................................94

Ensikosketus tropiikkiin................................................................................................ 96

Uusi Seelanti 1983 ............................................................................ 99

Vihreät saaret..........................................................................................99

Erikonen kokemus…............................................................................ 102

Työn etsimistä....................................................................................... 102

Rotorua................................................................................................. 104

Adoptioperhe löytyi lammasfarmilta.................................................... 106

Lampaasta veriappelsiini....................................................................... 108

Lammaskoirat töissä ja puhekavereina.................................................. 110

Eteläsaarelle.......................................................................................... 113

Maailman suloisin lintulaji.................................................................... 122

Takaisin Oropiin ja uusi musiikkityö.................................................... 124

Syksyllä kiwihedelmätöihin.................................................................. 127

Lähtöpäätös Australiaan kypsyy............................................................ 129

Australia 1983 ................................................................................. 132

Siirtolaisten kanssa Sydneytä tutkimassa.............................................. 132

Kohti Armidalea ja liftireissu Queenslandiin........................................ 134

Erikoisia liftikyytejä.............................................................................. 138

Vihdoin kohti trooppista Australiaa..................................................... 142

Tully ja unelmatyöpaikka palmutarhalla............................................... 148

Tutustumista tropiikin luontoon........................................................... 152

Kesä tulee myös tropiikkiin................................................................... 163

Lähtövalmisteluita ja odotettu lintuhavainto........................................ 166

Ensikosketus Keski-Australian aavikoihin............................................ 167

Kaakkois Aasia 1983-1984................................................................ 171

Lento Balille......................................................................................... 171

Vuorikiipeilyä varvassandaaleilla ja kumma kaksoistunnelma............... 174

Australialainen nainen - matka jatkuu.................................................. 180

Takaisin sivistykseen, Singaporeen ....................................................... 182

Retki Borneolle..................................................................................... 184

Syvälle Borneon viidakkoon ja maailman suurin sukupolvien kuilu...... 185

Paluu Eurooppaan 1984.................................................................... 188

Paluu Australiaan vaihtui Kokkolan kaupunginjohtajan kyytiin........... 188

Kotiin Suomeen ja heti Norjan kotiin................................................... 189

Ensimmäinen riippuliito korkealla - hyvä kun henki säästyi. ............... 190

Ja nyt takaisin Australiaan..................................................................... 192

Lyhyt tanskalaistuttavuus ja kohti uutta ammattia................................ 194

Puolen kesän painajainen...................................................................... 198

Viimeinen yritys riippuliitäjäksi............................................................ 199

Perhe, toimittajaksi ja riippuliito 1984-1994...................................... 202

Naimisiin ja maailman ympäri.............................................................. 202

Yllätyspaluu entiselle alalle .................................................................. 211

Lento-onnettomuus.............................................................................. 213

Puutarhaliitosta tuli pitkäaikainen työpaikka........................................ 214

Perheenlisäystä ja uusia työtehtäviä....................................................... 215

Lisää kiinnostavia matkatöitä............................................................... 218

Harrastuksesta kiinnostava työ.............................................................. 224

Riippuliidon maailmanmestaruuskisoissa............................................. 226

Kuolemantapaus mykisti....................................................................... 230

Paluu kotiin – videotuotanto alkaa, muutto.......................................... 232

Puutarhaharrastus karkaa käsistä – ja ero.............................................. 240

Uusi avioliitto ja ERGObone 1994 – 2006......................................... 243

Elämää eron jälkeen.............................................................................. 243

Seikkailu Pietarissa............................................................................... 244

Melanvarresta uuteen avioliittoon......................................................... 246

Epäiltynä kauheasta rikoksesta............................................................. 250

Oikea elokuvatuotanto.......................................................................... 251

Automatkailua lähialueilla ja käynti Siperiassa..................................... 255

Soittaminen johtaa mullistavaan keksintöön......................................... 258

Ideasta ERGObone ............................................................................. 261

Ensiesittely maailman komeimmassa rakennuksessa!........................... 267

Riidat Päivin kanssa tulehduttavat elämää............................................ 269

Helikopteri-innostus ja ERGOperhe kasvaa........................................ 272

Musta syksy 2003, terapian tarvetta...................................................... 276

Brasilian vetää taas puoleensa............................................................... 278

Avioliitto alkaa rakoilla......................................................................... 280

Kirjani tropiikin koristekasveista valmistuu.......................................... 282

Sapattivapaa helikoniaviljelmällä Pernambucossa................................. 283

Big Band ura edistyy, vuodeksi vuorotteluvapaalle................................ 288

Olenko narsisti?.................................................................................... 291

Uusi Brasilian reissu ja iso elämänmuutos............................................. 293

Taistelu kodistani 2006 – 2007.......................................................... 297

Jälleen Penedoon, ERGOtutkimuksia ja Sônia..................................... 297

Taistelu kodistani vei voimat................................................................. 302

Yllätin itseni!........................................................................................ 304

Unelmatyttöni Aino ja Hesarin pettymys............................................. 304

Elämä lopulta seestyy 2007 – 2020 .................................................... 309

Yrittäjäksi puolipakolla......................................................................... 309

Puutarhavideot herää henkiin............................................................... 310

Poikien matkat...................................................................................... 311

Soittaminen lisääntyy - didgeridoo....................................................... 312

Pientä kritiikkiä jazzin soitosta............................................................. 317

ERGOtuoteperhe laajenee.................................................................... 318

Ilmakuvauksesta uusi lisätyö................................................................. 319

Nettitreffeistä vauhtia elämään, Tiina ja alkoholi.................................. 320

Nettitreffeistä voi jäädä jumiin, Sirpa.................................................... 325

Jälleen uusi sivutyö, Olympian matkanjohtajaksi.................................. 327

Hille, vihdoin oksat pois!...................................................................... 332

Koiranelämää........................................................................................ 334

Pihalle oma rantapaikka........................................................................ 336

Hillen kanssa Hebrideille ja Kalliovuorille........................................... 337

ERGOtoiminta terästyy – ja seisahtuu, kuten koko maailma............... 342

Esipuhe

Kuulin jo lapsena viisauden, että on tärkeää, että elämän päätymisen kynnyksellä

ei joudu harmittelemaan kaikkea sitä mitä ei koskaan tehnyt eikä edes

yrittänyt. Tämä on ollut minulle yksi tärkeimpiä ohjeita elämässä.

Olen aina ollut utelias ja kokeilunhaluinen. Mutta minua on aina vaivannut

pitkäjänteisyyden puute. Jääräpäisyys, jota minulla kyllä riittää, ei valitettavasti

tarkoita aina pitkäjänteisyyttä. Innostun helposti uusiin ideoihin tai vaikka

harrastuksiin, mutta kun alkuvaiheen jälkeen edistyminen ei enää etene riittävän

nopeasti, kyllästyn liian helposti. Toinen asia, joka minua on itsessäni

kiusannut, on se, etten ole koskaan löytänyt itsestäni sellaista, jossa olisin oikeasti

todella lahjakas. Tämä on harmittanut varsinkin haavettani tulla erittäin

hyväksi muusikoksi. Osaan soittaa, mutta haluaisin olla paljon parempi. Nämä

molemmat, sekä pitkäjännitteisyyden että lahjakkuuden puutteeni ovat toisaalta

pitäneet minua liikkeellä ja olen niiden vuoksi tarttunut aina uusiin asioihin.

Olen elänyt erittäin kiinnostavan ja tapahtumarikkaan elämän. Olen ollut onnekas,

kun olen pystynyt tekemään suurimman osan niistä asioista, joita olen

halunnut. Mutta toisaalta, on niitä mokia, epäonnistumisia ja kolhujakin tullut

aivan tarpeeksi. Riittävän moni unelma on jäänyt toteutumatta, joten tasapaino,

toisaalta nöyryys, toisaalta nautinto onnistumisista, on pysynyt kohdillaan.

Maailman näkeminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää. Olen saanut

matkustaa todella paljon lähes kaikkialla maailmassa. Aluksi matkustelin pelkästään

omasta maailman näkemisen halusta, sittemmin erilaisissa matkanjohtotöissä

sekä muissa toinen toistaan kiinnostavammissa projektiluontoisissa

tehtävissä.

Minulla on ollut onni - ja ehkä kekseliäisyyttäkin - kehittää itselleni kiinnostavista

asioista, ideoista ja harrastuksista itselleni tuottavaa työtä. Siksipä olen

toiminut hyvin monenlaisissa ammateissa. Ehkä se on sopinut ihmiselle, jolla

ei ole tarpeeksi pitkäjänteisyyttä mutta toisaalta on kykyä heittäytyä nopeasti

ja täysillä uusiin asioihin.

Omista ideoistani olen kyennyt kehittämään myös täysin uuden tuoteperheen,

jollaista ei maailmassa ole ennen ollut. Ehkä sekin tarvitsi sitä jääräpäisyyttäni

muuttuakseen ideasta todelliseksi, ei siihen alussa uskonut kukaan muu kuin

minä itse. Ja ehkä tässä olen saanut puserretuksi hiukan pitkäjänteisyyttäkin

itsestäni. Nämä soittimiin liittyvät keksintöni ovat levinneet yli 50 maahan ja

niitä myyvät musiikkikaupat yli 20 eri maassa neljällä mantereella. Tuhannet

muusikot eri puolilla maailmaa käyttävät päivittäin kehittämääni soittotukijärjestelmää.

ERGObrass on oikeastaan kolmas lapseni, josta siitäkin olen erittäin

ylpeä.

Joka tapauksessa minun elämäni on ollut riemunkirjava tilkkutäkki. Ja vaikka

kaikki sen palaset eivät todellakaan sovi aivan saumattomasti toisiinsa, ei se

minua ole haitannut. Jokaiseen erilliseen tilkkuun liittyvät tarinat muodostavat

minulle yhdessä kokonaisuuden, josta olen ylpeä ja onnellinen. Tämän täkin

alle voin toivottavasti sitten elämäni viime hetkillä käpertyä ja tuntea, että aivan

riittävästi tärkeää ja mielenkiintoista on tullut yhden elämän ajankuluksi

tehtyä. Tämän täkkini tilkkuja yritän kuvailla seuraavilla sivuilla.

Voi hyvin olla, että joku sellainen, joka on ollut kertomusteni tapahtumissa

mukana, muistaa ne toisin. Mutta näin minä ne itse muistan.

Sipoossa 4.8.2020 Jouko Antere

Ylitornio 1958 – 1967

-Eeläinraakas, eeläinraakas, lällällällä-lää-lää….

Kuuntelen tätä lällätystä kurahousut jalassa, kun olen auttanut jonkun kevätpurossa

ajelehtineen muurahaisen tai pienen toukan kuivalle maalle. Toiset

lapset seisovat ryhmässä minua vastapäätä ja ilkkuvat koska halusin auttaa

pientä pinteessä ollutta muurahaista.

Samaa ilkkuvaa kiusaamista kuulin lapsuudessa monet kerrat, kun pienen pojan

oli pakko auttaa pulaan joutuneita eläimiä milloin mistäkin pulasta.

Tämä lällätys syöpyi lapsuudessa syvälle mieleeni. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt

sen olleen hyvä avainesimerkki siitä, millaisena olen itseäni pitänyt jo

pienestä asti. Se myös kertoo, että tärkeistä asioista olen halunnut kynsin hampain

pitää kiinni. Jääräpää. Mieluummin jään ulkopuolelle, kun annan periksi

sellaisissa asioissa, jotka ovat minulle todella tärkeitä.

Enhän tätä tietysti lapsena kyennyt ymmärtämään tällä tavoin, silloin toimin

pelkästään viisivuotiaan intuitiolla. Mutta kun toimin niin jo silloin, ehkä siinä

oli joku vihje jo nähtävissä. Vaikka jouduin ulkopuolelle, en kyennyt tai halunnut

silti periksi antaa. Mieluummin seisoin yksin pilkan kohteena kuin annoin

periksi asioista, joita pidin oikeina. Jääräpää ja jänkkä ovat olleet läpi elämäni

monien mielipide minusta, enkä tätä luonnehdintaa ole koskaan kovin vakavasti

kiistänyt.

Tästä on aiheutunut vääjäämättömästi ajoittainen tietty ulkopuolisuuden tunne.

Tuo eläinrakkaaksi haukkuminen oli siitä ensimmäinen kokemus, joka on

mieleeni jäänyt. Aina silloin tällöin muissakin yhteyksissä läpi elämäni olen

törmännyt tähän ulkopuolisuuden tunteeseen, joka on aiheutunut milloin

9

mistäkin jääräpäisesti kiinni pitämästäni ajatuksesta. Näin on ollut siitä huolimatta,

että toisaalta pystyn ajoittain olemaan hyvinkin sosiaalinen ja välillä

kuulumaan tiiviisti porukkaan.

Perheemme asui varhaislapsuudessani 1950-1960 lukujen vaihteessa Tornionjokilaaksossa

Ylitorniolla. Sitä ennen perhe oli asunut eri puolilla Suomea isän

toimiessa lääkärin ammatissa, jolloin pätkävirat ja lyhyemmät työtilaisuudet

olivat johtaneet siihen, että vanhin sisareni Kikko syntyi Helsingin Suomenlinnassa,

vanhempi isoveljeni Elkku Satakunnassa Karvialla, nuorempi isoveljeni

Panu Keski-Suomen Äänekoskella ja minä sitten siellä Tornionjokilaaksossa

Ylitorniolla, josta tuli perheen ensimmäinen pitempi kotipaikka. Isä

toimi siellä kunnanlääkärinä runsaat 10 vuotta. Perheeseen liittyi pari vuotta

ennen minua myös Nalle, turvallinen karjalankarhukoira, joka oli perheenjäsen

siinä kuin muutkin.

Sotien jälkeen lääkäreitä houkuteltiin etelästä Lappiin rakentamalla toinen

toistaan komeampia kunnanlääkärin virka-asuntoja. Sellainen oli myös minun

syntymäkotini Ylitorniolla. Se sijaitsi komealla paikalla Ainiovaaran alarinteillä

kirkonkylän keskivaiheilla, missä maasto alkaa tasaantua jokilaaksoksi.

Ikkunasta näkyi puolen kilometrin päässä virtaava Tornionjoki ja sen takana

Ruotsin puolella komea Luppiovaara. Talomme oli hiukan sveitsiläistyylinen,

kaksikerroksinen, jossa alakerta oli valkoiseksi rapattu ja yläkerta ruskea laudoitettu.

Katto oli jyrkkä mutta siitä pilkisti läpi muutama viehättävä alppityylinen

ikkunaluukku eri suuntiin.

Piha oli laaja, yhdellä kulmalla iso kasvimaa, toinen reuna oli nouseva männikkömäki,

joka päättyi aitaan. Sen takana oli junarata, jossa siihen aikaan kulki

puhisevilla höyryvetureilla liikkuvan tavaraliikenteen lisäksi siniharmaita kiskobusseja

Ylitorniolta Tornioon. Muu piha oli hoitamatonta luonnontilaista

heinikkoa, jossa kasvoi massoittain keväisin huumaavasti tuoksuvia kullankeltaisia

villejä kulleroita. Oli siellä muutama niillä leveysasteilla sinnittelevä

etelän erikoisuuskin, pari kitukasvuista metrin mittaista syreeniä. Ne eivät koskaan

kasvaneet kukkimiskokoon, taisivat aina paleltua lumirajan yläpuolelta.

Pihan alapuolella aidan takana sijaitsi Saukkoriipien lehmähaka. Muutaman

sadan metrin päässä sijainnut Saukkoriipien kotitalo ja pihanavetta tulivat

tutuiksi jo hyvin varhain. Eläimistä kiinnostuneena pyörin navetassa ja olin

usein mukana lehmien haussa iltaisin navettaan. Muistan, että Valta ja Liinapää

olivat säyseitä, niitä sain taluttaa laitumelle ja navettaan. Mutta äreämpää

Anua minun oli kuulemma syytä varoa. Navettatyöt ja lehmisavujen pitäminen

sääskiä vastaan, jos iltalypsy tehtiin haassa, ja lehmien elämä muutenkin tulivat

tutuiksi Saukkoriipien väen kanssa. Isännällä oli yleensä päällään valkoinen

10

Syntymäkotini on komea sveitsiläistyylinen rakennus. Takana kohoaa Ainiovaara,

edessä kylä, Tornionjoki ja Ruotsin vaaramaisema.

Ylitornion kylä 1950-1960 luvun vaihteessa. Kotitalo kuvan keskellä, koulu aivan

vieressä, Suutarinmäki vasemmalla ylärinteessä, virastotalo alhaalla oikealla, sen

takana pieni Saukkoriipien talo ja navetta kuvan oikeassa laidassa. Kirkko näkyy

kauempana vasemmalla. Ja Tornionjoki virtaa yläoikealla.

11

paita, jonka hihat olivat kääritty ylös, jalassaan henkseleistä roikkuvat pussihousut

sekä nahkasaappaat. Emännän asusta muistan vain, että hänellä oli aina

maalaismallinen ruudullinen huivi päässään, välillä solmittu leuan alta, välillä

niskan taakse.

Heinänteossakin sain olla mukana, vaikka se meinasi katketa kerralla, kun

eräänä päivänä joku isommista Saukkoriipin pojista löysi pellolta hiiren pesän.

Hän pisti heinähangon siihen viereen merkiksi ja lähti hakemaan kiveä, jolla

nuijisi hiirenpoikaset hengiltä. Tein nopean päätöksen, otin heinähangon ja

viskasin sen mahdollisimman kauas ja potkaisin heinää pesän päälle. Samalla

varmaan hoksasin, että minulta tietysti kysytään heti, että miksi niin tein,

enkä sitä osaisi selittää. Niinpä pinkaisin pakoon, vaikka olimme aika kaukana

kylältä olevalla pellolla, jonne oltiin ajettu traktorilla. Lopulta Saukkoriipin

emäntä löysi minut jostain tienvarresta ja lähinnä ystävällisesti hihitteli sille

mitä olin tehnyt, kaikkihan sen olivat tietysti huomanneet. Eikä se ollut ketään

edes kovasti ihmetyttänyt. Sain anteeksi eikä siitä asiasta enää puhuttu.

Saukkoriipien omat lapset olivat jo paljon vanhempia, mutta isäntä ja emäntä

toivottivat aina tervetulleeksi navettahommiin puheliaan alle kouluikäisen

naapurin kläpin.

Niin kläppi. Ylitornio kuuluu meänkielen rajamaille. Sitä puhutaan eniten

Ruotsin puolella, Länsi-Pohjan alueella mutta samantyyppisesti puhuttiin

Ylitorniolla. Murre alkoi tarttua Antehreen kläppeihin ympäristöstä aika pian.

Sisarukseni olivat syntyneet etelämpänä mutta tulleet Ylitorniolle kuitenkin

alle kouluiän. Oma äidinkieleni, siis kieli, jota aivan ensin kotona opin, oli

sellaista yleissuomea, jota helsinkiläinen äitini ja jyväskyläläinen isäni luonnollisesti

keskenään puhuivat. Mutta pian konttausvaiheen jälkeen, kun ensimmäisiä

ystäviä alkoi löytyä naapuritaloista, minunkin puhekieleen ilmestyivät

mie ja sie, ylimääräisiä h-kirjaimia sinne tänne sanojen sisään omalla tornionjokilaaksoisella

logiikalla, sekä niitä meänkielen sanoja, kuten juuri tuo lasta

tarkoittava kläppi tai tyttöä tarkoittava tyär. Tässä vaiheessa vanhemmat sisarukseni

olivat jo koulussa ja myös he puhuivat sujuvasti ympäristön murretta.

Välillä asuimme puolen vuoden ajan Ruotsin puolella Haaparannalla, jossa isäni

työskenteli vuoden 1962 alusta sairaalalääkärinä. Siitä ajasta en paljoa muista,

jonkinlainen haalea muistikuva minulla on kuitenkin mukavasta sairaalan

puutarhoja hoitaneesta eläkeläisestä, Oskar Forssmanista, jonka mukana kuljin

haravoimassa. Hän oli äitini mukaan ainoa, jonka halusin kutsua 4-vuotissynttäreilleni.

12

Oli minulla Haaparannalla ystävänä kuulemma myös Tomas -niminen poika,

joka ei osannut suomea enkä minä ruotsia. Siitä huolimatta vanhempien kertomusten

mukaan tulimme hyvin juttuun keskenämme. Ehkä tämän lyhyen

kielikylvyn vuoksi ruotsin puhekielen oppiminen oli sitten minulle myöhemmin

hiukan helpompaa. Eräs tapahtuma Tomaksen kanssa jäi kyllä mieleeni.

Piilotimme perunoita kerrostalomme edessä olevaan tulppaanipenkkiin ennen

kuin sieltä kukat olivat nousseet. Talonmies Horne raivostui silmittömästi, kun

hän huomasi tulppaanien jo kukkiessa niiden väleihin ilmestyneet perunan

taimet. Eihän niitä sieltä tulppaanien väleistä helposti saanut pois. Hän kyllä

arvasi, ketkä nuoret puutarhurit olivat näiden istutusten takana.

Kikko, Elkku ja Panu kävivät sen alkuvuoden 1962 Torniossa koulussa. He

kävelivät joka aamu sillan yli Suomen puolelle kouluun ja iltapäivällä takaisin.

Kesällä muutimme takaisin Ylitorniolle.

Kuten aikaan kuului, vanhempani seurustelivat Ylitorniolla enimmäkseen

kylän apteekkarin, pappisperheen, hammaslääkärin, nimismiehen ja muiden

”yläluokkaisten” kanssa, ja he luonnollisesti kuuluivat paikalliseen Lions Clubiin.

Tästä huolimatta meitä lapsia ei pyritty pitämään erossa naapureiden, eli

lähinnä Suutarinmäen alueella silloin asuneiden rautatieläisten, pienviljelijöiden,

sekatyömiesten ja muiden vähempivaraisten perheiden lapsista. Niinpä

minunkin elinpiirini laajeni vapaasti ylös Suutarinmäkeen, jossa ikäisiäni lapsia

oli paljon. Jostain syystä suurimman osan sukunimi taisi olla Rautio tai

Parviainen, ja useimpien talojen pihoilla seisoi Moskvitsh Scandinavia, joiden

katto ja konepelti oli aina haalean sininen, punainen tai vihreä ja kyljet tylsän

harmaat.

Kylällä oli kohtalainen määrä taloja, joita nykyisin nimitettäisiin korkeintaan

tölleiksi. Monet niistä olivat tosi huonossa maalissa, nurkka tai pari roikkui

vääntäen talon joskus selvästi vinksalleen, porstuoiden porraslankut notkuivat

katkeamispisteessä. Keittiössä hehkui puuliesi, jonka vierellä kuivui aina saappaita,

villapaitoja ja työkintaita. Mökkien haju oli sen mukainen. Vesi haettiin

usein vielä pihakaivosta. Näissä pienissä tölleissä asustelevat mummelit ja vanhat

miehet ryystivät kahvinsa usein kahvilautaselta, johon sen ensi varovaisesti

kaadettiin. Ennen ryystämistä asetettiin vielä sokeripala kielen päälle.

Yhdessä tällaisessa töllissä asui minua muutaman vuoden vanhempi Pentti,

joka oli hiukan erikoinen. Ei hän paha mitenkään ollut, mutta jollain tavalla

erikoinen, ehkä silloin joku käytti sanaa jälkeenjäänyt. Nykypäivänä hänelle

olisi varmasti diagnosoitu joku pitkäniminen oireyhtymä. Silloin hän oli vaan

se Pentti, jota odottaisi kansalaiskoulun jälkeen lapiomiehen ura jollakin rakennustyömaalla.

13

Pentin kanssa pahoilla teillä – ensimmäinen selkäsauna

Taisin olla kuuden ikäinen, kun Penttiin tutustuin. Ainakaan en ollut vielä

koulussa. Pentti oli ehkä kahdeksan tai yhdeksän. Pentti keksi, että alkaisimme

polttaa tupakkaa. Kaikki aikuiset miehet silloin polttivat. Myös isäni oli

polttanut aikanaan piippua, ja oli opettanut myös tyttöystävänsä tupakoimaan.

Itse hän oli lopettanut sauhuttelun jo kauan sitten kun oli alkanut lääketiedettä

opiskelemaan. Jo silloin 1940-luvun lopulla lääkärikunnassa oli epäilty,

että tupakka voisi olla epäterveellistä. Mutta tyttöystävä, eli äitini, ei pystynyt

lopettamaan, joten tupakoinnin mallin lisäksi meiltä kotoa löytyi tupakkaa.

Aluksi kähveltelin huomaamattomasti pitkiä Armiron tumppeja tuhkakupeista

ja menimme Pentin kanssa metsään opettelemaan tupakointia. Hirveän

makuista. Alku aina hankalaa, ajattelimme, ovat isommatkin tämän oppineet.

Lopulta saimme jostakin aivan oikeita, kokonaisia savukkeita, joita sitten yhdessä

yskimme pusikoissa. Tätä jatkui muutaman päivä. Kun olimme taas Vaskenrannassa

käryttelemässä, ilmestyi rannan pajukon takaa yllättäen soutuvene.

Se lipui hiljaisesti myötävirtaa rantaa pitkin ohitsemme ja niin puuhamme

paljastui, kohta tietysti myös kotiväelle. Selkäänihän siitä sain, ihan aitoa Koivuniemen

herraa. Tupakkahommat loppuivat tällä kertaa siihen, samoin seurusteluni

“sen” Pentin kanssa.

Selkäsaunoja tuli kyllä silloin tällöin muistakin syistä, ei usein, eikä kyllä koskaan

ilman hyvää syytä. Niistä ei jäänyt mitään hampaankoloon vanhempiani

kohtaan.

Pitempiaikainen kitka jo aivan varhaisilta ajoilta vanhempieni kanssa oli sen

sijaan se, että olen lapsesta saakka ollut kranttu ruokien suhteen. Suuri osa

ruuista yksinkertaisesti maistui minusta pahalle. En sille itse mitään voinut, ei

se ollut jotain, jonka olisin itselleni valinnut. Mukavampihan se olisi olla syntynyt

kaikkiruokaiseksi. Mutta sota-ajan kokeneille vanhemmille kranttuus oli

käsittämätöntä.

Erityisesti jouluajoista minulle on jäänyt mieleeni kammo jouluruokia kohtaan.

Äiti teki joka joulu perheelle sen seitsemät jouluruuat, rosollista lipeäkalan

kautta kinkkuun, riisipuuroon, herneisiin ja lasimestarin silliin. Minulle

ei kaikista jouluruuista maistunut oikeastaan mikään muu kuin kinkku. Silti

meillä oli pakko maistaa kaikkea. Eikä siinä maistamisessa periaatteessa sinänsä

ollut mitään vikaa, mutta kun minä jo tiesin, kuinka karmealta vaikkapa

lipeäkala maistuu. Miksi sitä piti niin monena jouluna pakosti syödä? Ja niitä

muita joulun muka-herkkuja. Kaiken lisäksi tulin jo hyvin pienenä vakuuttu-

14

neeksi, että osaan ”maistaa” myös silmilläni, kaikkea ei tarvitse pistää suuhunsa,

kun tietää jo ennakolta, ettei siitä pidä.

Onneksi jouluruuissa ajan mukaan tapahtui muutosta. Ei siitä monimutkaisesti

kotona valmistettavasta lipeäkalasta tainnut niin kauheasti tykätä kukaan

muukaan. Se kai vain jossakin vaiheessa muka kuului joulupöytään. Onneksi

siitä luovuttiin. Rosolli, lasimestarin silli, ja muut kauheudet sen sijaan kyllä

pysyivät pöydässä. Tilanne muuttui hiljalleen tässäkin ja sain olla ottamatta

niitä omalle lautaselleni.

Mutta kyllä äiti teki toisaalta aina jouluksi meidän lasten kanssa myös runsaasti

minullekin maistuvia makeisia. Jo monta viikkoa ennen joulua teimme

piparminttupastilleja, kolaa, makeita ns. ”homeisia lihapullia”, marmeladeja,

jopa monimutkaisesti kookosvoin kanssa valmistettavia tryffelisuklaakarkkeja.

Ja tietysti leivoksia, pullaa ja muita oikeita herkkuja.

Vaikka oma ruokiin liittyvä kranttuus ilmeni minulla jo aivan pienenä lapsena,

kuului meidän ruokavalioon silloin myös sellaisia ruokia, joita ei suomalaisissa

1960-luvun perheissä käytännössä koskaan syöty. Meillä syötiin tulisia curryruokia,

niistä tykkäsin kovasti! Tällainen kummallisuus muilta osin perisuomalaiseen

ruokavalioomme oli peräisin isäni kotoa.

Isäni oli ollut myös kuopus omassa perheessään ja kaikki kolme hänen vanhempaa

sisarustaan olivat syntyneet Intiassa, jossa isovanhempieni perhe asui

10 vuotta vuodesta 1910 alkaen. Isoisäni Ole Andersin, joka oli puunjalostusalan

insinööri, työskenteli jonkunlaisessa lähetystyöhön liittyvässä kehityshankkeessa

perustaen ja johtaen siellä juuttiköysitehdasta. Kovin paljoa enempää

ei isäni tästä kertonut, enkä isän eläessä osannut kyselläkään. Paikka oli

ilmeisesti jossakin Nagpurin kaupungin lähistöllä Keski-Intiassa.

Isoisä matkusti Intiaan laivalla yhdessä morsiamensa kanssa, mutta kuulemma

senaikaisten siveyssäännösten mukaisesti eri laivoilla. Perillä he menivät pian

intialaisten juhlallisuuksien mukaisesti naimisiin. Perheeseen syntyi Intiassa

kolme lasta 1910-luvulla. Ja kun vanhimmat heistä alkoivat tulla kouluikään,

perhe palasi Suomeen 1920. Vasta tämän jälkeen seuraavana vuonna isäni syntyi.

Vaikka isäni ei koskaan edes käynyt Intiassa, hän tottui lapsena kotona Jyväskylässä

polttavan kuumiin intialaisiin curryruokiin, joita perheessä edelleen

tehtiin. Niinpä äitini opetteli tekemään niitä appivanhempien neuvomana

miehelleen. Ja sitä kautta me lapsetkin niihin totuimme.

15

1930-luvun aikana, kun monet suomensivat nimiään, halusi myös isäni isoveli

Bertil suomentaa sukunimensä Andersin suomalaisen näköiseksi väännökseksi

Antere. Myös isäni otti sen itselleen ja he suojasivat nimen. Niinpä kaikki Antereet

ovat näiden kahden veljeksen perillisiä ja puolisoita.

Kiinnostus eläimiin syvenee

Ensi oireet taipumuksestani ajoittaiseen häiriökäytökseen alkoivat näkyä jo

ekalla kansakoululuokalla. Ehkä tuo aikaisemmin mainittu tupakkaepisodikin

kuvaa sitä, etten aina kielletty houkutteli, monenlaista uhmaa tuntui riittävän.

Koulussa parhaaksi kaveriksi valikoitui kaimani, Kankaan Jouko, joka oli

yhtä villi kuin minä. Opettajat oppivatkin hyvin pian syyttämään Joukoparia

milloin mistäkin epäjärjestyksessä koulussa. Vaikkei ehkä aina, kuitenkin aika

usein syyllisyys osui oikeaan.

Olimme pian erottamattomat. Sitten kuulin, että Jouko halusi mennä mukaan,

kun isommat Suutarinmäen pojat kertoivat lähtevänsä kaatopaikalle ampumaan

rottia ilmapyssyllä, aivan vaan huvikseen. Minä kieltäydyin ehdottomasti

siitä ja välimme katkesivat pitkäksi aikaa, kun Jouko halusi mennä mukaan.

Minusta rotilla oli täysi oikeus olla kaatopaikalla, eiväthän ne siellä ketään

haitanneet. Viikon tai parin kirpeän leikkimislakon jälkeen Jouko lopulta antoi

periksi ja eläinrakas Jouko voitti tahtojen taistelun.

Luonto, erityisesti eläimet, muutkin kuin ne muurahaiset tai rotat, kiinnostivat

minua kuten kaikkia sisaruksiani jo aivan lapsesta asti. Onneksi molemmat

vanhempani osasivat ja halusivatkin tukea meitä tässä. Jo ennen kuin itse osasin

lukea, tunsin tavallisimpien perussatujen lisäksi Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan

ja erityisesti tarinan Rikki-Tikki-Tavi. Todellisesta elämästä tuli

tutuksi Konrad Lorenzin kirja Eläimet kertovat. Se kertoi eläinten käyttäytymistieteestä

eli etologiasta. Äiti oli siitä kovin kiinnostunut ja luki siitä minulle

paljon.

Muistan jo aivan pienenä lapsena äidin kertomukset, kuinka Konrad Lorenz

tutki oman kotinsa alueella eläneen naakkayhdyskunnan elintapoja ja parven

eri yksilöiden keskinäisiä suhteita. Kovin tarkkaan en tietysti silloin osannut

niitä asioita ymmärtää. Silti oli äärettömän kiinnostava ajatus, että mies tuntee

oman pihan alueen naakkaparven jokaisen yksilön ulkomuodosta. Ja hän oli

oppinut näkemään ja usein myös ennakolta päättelemään kuinka jokin yksittäinen

naakka käyttäytyy eri tilanteissa toisten naakkojen kanssa. Tai että

kuinka hänestä tuli tiettyjen ankanpoikasten ”emo” kun hän huolehti siitä, että

poikaset näkivät hänet ensimmäisenä heti kuoriutumisen jälkeen. Ankanpoi-

16

kaset seurasivat Lorenzia sitten kaikkialle. Tälle havaitsemalleen etologian

keskeiselle ilmiölle Lorenz antoi myöhemmin nimen leimautuminen.

Tämä kaikki eläinten tutkiminen kiinnosti minua suunnattomasti ja eläinten

käyttäytymistieteilijä oli varmaan ensimmäinen haaveammattini. Muistan

elävästi, kun itse “havaitsin” talvipellolla ruokailevia harakoita kiikaroidessani,

että harakoilla oli usein tapana maasta nokalla jotain ottaessaan koskettaa

samanaikaisesti pyrstöllään hankea. Mistähän se kertoi… Tämä oli varmaan

ensimmäinen ”tutkimuskysymykseni” jota kovasti pohdin samalla miettien,

että mitenkähän Konrad Lorenz asiaa selvittäisi. No, en ollut Lorenz, eikä

harakoiden pyrstöliikkeiden merkitys minulle koskaan selvinnyt.

Mutta kyllä meille lapsille luettiin runsaasti muutakin, Aku Ankoista Jörö-Jukkaan.

Ja koska meidän äiti, jota sekä me lapset, että naapuruston lapset

kutsuimme kaikki nimellä Ätti, nautti lukemisesta meille lapsille, saattoi lukuhetkiä

tulla kuuntelemaan välillä toista tusinaa lasta meidän lisäksi. Meillä oli

isossa talossa tilaa ja naapurien lapset tervetulleita.

Meillä oli aina runsaasti eläimiä kotona. Nalle-koiran lisäksi minulla oli pari

vuotta naapurista saamani kani. Se tuli perheeseen silloin tällöin siivousapuna

käyneeltä Raution tädiltä Suutarinmäestä. Heillä oli kotonaan pieni kanitarha,

jossa he olivat lihottaneet kaneja. Ja kun ensimmäinen valmistettiin ruuaksi,

oli perhe katsonut pöydällä ollutta kaninpaistia hetken ja emäntä oli heittänyt

sen sitten pois. Ei omia kaneja pystynyt syödä. Niin kanitarhan loput asukit

luovutettiin lähiseudun lapsille ja yksi niistä oli minun Tupsu-kani.

Meillä oli akvaario, jossa hoitelimme sekä varsinaisia akvaariokaloja että joskus

myös, kun kaloja ei välillä ollut, siitä tehtiin terraario ja siellä asusteli hiiriä.

Niitä pyydystimme kellarista. Hiirten pyydystäminen oli hauskaa: sijoitimme

seinän vierille saappaita kumolleen ja sammutimme valot. Odottelimme pimeässä

aikamme ja kun riittävästi rapinaa alkoi kuulua, äiti sytytti valot, jolloin

hiiret pinkaisivat pakoon. Moni niistä juoksi kohti lähintä pimeää koloa,

eli saapasta. Siitä vain varsi lyttyyn ja saapas pystyyn, saalis pysyi saappaassa!

Suurimman osan veimme ulos, mutta osa eleli terraariossa pitkälle kevääseen.

Kerran taloon muutti myös kettu. Kylässä Rautasähkökauppaa pitänyt Antero

Kronqvist oli jollakin automatkallaan löytänyt tien vierestä ilmeisesti kuolleen

ketun ja sen vierestä keskenkasvuisen ketunpoikasen. Hän oli ottanut pennun

mukaansa ja piti sitä muutaman päivän ja toi sen sitten meille koska tiesi, että

meillä oltiin kovin kiinnostuneita eläimistä. Mielenkiinnottomasti Mikoksi

nimitetty kettu asusti meillä vain lyhyen aikaa. Ei sen hoidosta lopulta mitään

tullut, se oli säikky ja pelokas ja puolusti itseään hurjasti purren, jos sitä yritti

17

koskea. Isällä oli käsivarret verinaarmuilla monta päivää. Lopulta se palautettiin

metsään ja toivottiin, että se jotenkin siellä pärjäisi, ainakin paremmin

kuin meidän perheenjäsenenä. Nallea lukuun ottamatta muut meistä olisimme

sen perheeseen kelpuuttaneet, jos se olisi ollut säyseämpi.

Kesäisin meillä oli joskus hylättyjä linnunpoikasia, harakka, rastas tai variksenpoika,

joskus sisiliskoja tai muita luonnon eläimiä elätteinä. Äiti opetti meille

paljon hyönteisistä ja kertoi meille kyllästymiseen asti suvussa neljä viisi polvea

yläpuolellamme olleista Sahlberg- ja sittemmin Saalas-nimisistä luonnontutkijoista

ja hyönteistieteilijöistä. Eräs heistä oli kiertänyt jopa Etelä-Amerikassa

1840-luvulla hyönteisiä tutkien. Ja uuden kaksivuotisen tutkimusmatkan

Brasiliaan hän teki 1850- 1851. Nämä oman suvun sankaritarinat, joita äiti

kyllästymiseen asti tuputti meille lapsille, saivat minut erittäin allergiseksi kaikille

sukujutuille. Siksi en isänkään sukuasioista juuri kysellyt, eikä hän niitä

meille itse paljoa kertonut. Näin jälkeenpäin ajatellen osa äidinkin tarinoista

olisi ollut varmaan oikeastikin mielenkiintoisia. Vasta vanhoilla päivillä luin

esimerkiksi isoisoisoisoisäni (laskinkohan oikein?)R.F. Sahlbergin päiväkirjoista

kirjoitetun kirjan Suomalaisen luonnontutkijan matka maapallon ympäri

1839-1843, jolloin hän kiersi laivalla Brasiliassa, Chilessä ja Alaskassa ennen

kuin palasi maata pitkin Siperian läpi Suomeen.

Sahlbergien mallin mukaan äiti opetti minut myös keräämään perhosia. Hänellä

itsellään oli melkoinen kokoelma, jonka hän oli lapsena kerännyt. Muutamassa

hänen lapsena tekemässään perhostaulussa oli prässättyjen kasvien

ohella upeita ritariperhosia, apolloja ja auroraperhosia, samoin kultakuoriaisia,

pitkätuntosarvisia jääriä ja muita kauniita kovakuoriaisia. Lisäksi hänellä oli

suuremmat määrät hyönteisiä kokoelmalaatikoissa, joissa niitä oli neuloissa

sadoittain. Minusta ne kaikki olivat hienoja!

Teimme yhdessä haavin ja kohta jo kuljin haaviani heilutellen niityillä hyönteisiä

pyydystellen. Se olikin kivaa, mutta se saaliin eetteripulloon laittaminen

ja kuolleen koppakuoriaisen tai perhosen käsittely tuntui tosi pahalta. Siihen

en tottunut millään, vaikka olin kuinka Sahlbergien jälkeläinen. Hyönteistieteilijää

ei minusta sitten tulisi.

Nalle 10.10.10

Nalle oli lapsuudessa minulle ja sisaruksilleni yksi lisäsisarus, karvainen ja

hiukan jörö, mutta yhtä kaikki, oikea perheenjäsen. Se oli leimallisesti yhden

ihmisen, isäni koira. Sellaisia karhukoirat kai usein ovat, yksi on isäntä, muu

perhe on tietysti tärkeä ja jota aina puolustetaan, mutta vain yksi Isäntä. Nal-

18

Mikko kettu oli yksi erikoisimmista eläimistä joka asui perheessämme jonkin aikaa.

Nallen makuutyyny kelpasi Mikollekin.

Sisiliskojen, hiirien ja pienempien lintujen lisäksi meillä oli joskus harakkakin elättinä

jonkun aikaa kunnes se kasvoi tarpeeksi suureksi ja lensi tiehensä.

19

le pidettiin sen ulkona ollessa kiinni pihan juoksulangassa ja varottiin visusti

päästämästä sitä karkuun. Mutta kyllähän se aina joskus lipsahti jonkun kädestä

ulos viedessä tai sisään tuodessa. Niin tapahtui myös syyskesällä 1966. Juoksuaika

oli tietysti käsillä, ja silloin erityisen kovalla innolla karkuun pyrkinyt

Nalle onnistui livahtamaan parin päivän karkumatkalle.

Ja niinhän siinä oli käynyt, että juoksureissu oli ollut Nallelle tuloksellinen.

Huolimatta siitä, että Nalle täytti sinä syksynä 10 vuotta, eikä sillä ollut koskaan

pentuja ollut, syksyn kuluessa sen käytös muuttui ja masussa alkoi tuntua

liikettä. Nallen oma syntymäpäivä oli 10.10.1956. Olikin aikamoinen sattuma,

että juuri Nallen 10-vuotispäivänä, 10.10.66 Nalle oli nostettu keittiön pöydälle,

nukutettu ja pöydän ympärillä seisoi kolme lääkäriä pohtien tilannetta.

Me lapset kurkimme uteliaina yläkerran rappusista sinne keittiöön, kunnes ovi

suljettiin.

Kunnan eläinlääkäri Jorma Pudas oli tutkinut potilaan, ja todennut sen perusteella,

että pennut, joiden syntymän aika oli käsillä, eivät olleet lähteneet kohdusta

liikkeelle synnyttämistä varten. Tilanne oli vakava. Ainoa keino Nallen

ja pentujen pelastamiseksi oli tehdä keisarileikkaus, jollaista hän ei ollut koskaan

tehnyt. Eikä hän halunnut ensimmäistä kertaa kokeilla sellaista ystävänsä

koiralle.

Neuvonpidon lopputulos oli, että isäni suostui kirurgiksi. Jorma eläinlääkärinä

toimi navigaattorina, eli neuvoi mistä kannattaa leikata ja syvemmälle pääsyn

jälkeen opasti eteenpäin. Hän kertoi leikkauksen edetessä millaiset koiran

kohdunkanavat ja muut siellä vastaantulevat sisäelimet ovat. Ylitornion toinen

kunnanlääkäri Olli Mutru oli mukana sekä uteliaisuudesta että lisäkäsinä, mikäli

apua operaatiossa tarvittaisiin.

Leikkaus onnistui teknisesti hyvin. Pennut, neljä mustavalkoista pientä suloista

koiranpentua, löytyivät liian syvältä kohdusta, jossa niiden ei olisi tässä vaiheessa

enää pitänyt olla. Mutta 10-vuotiaan ensisynnyttäjän elimistö ei ollut

toiminut niin kuin olisi pitänyt. Pennut leikattiin ja nostettiin ylös kohdusta.

Tämän jälkeen kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan toivotulla tavalla. Pennut

olivat velttoja ja jotenkin tokkurassa, taisi niistä joku olla jo tässä vaiheessa

kuollut. Muistan hyvin, kuinka isä nosti pentuja lämpimään vesihauteeseen

kylpyhuoneen lavuaariin ja yritti antaa niille suusta pieneen kuonoon tekohengitystä

siinä vaiheessa, kun niiden hengittäminen alkoi sammua. Tunnelma oli

kauhea. Isä yritti kaikkensa, mutta silti näimme kuinka nekin suloiset pennut,

jotka elossa ulos saatiin, hiipuivat parin tunnin kuluessa. Yksikään ei jäänyt

henkiin.

20

Näistä suurista menetyksistä huolimatta ehkä kuitenkin tärkein tavoite saavutettiin.

Leikkauksen jälkeen kokoon neulottu Nalle heräsi jonkun ajan kuluttua.

Se oli leikkauksen jälkeen monta päivää huonossa kunnossa, mutta toipui

vähitellen entiselleen. Ilman leikkausta Nalle ei tilanteesta olisi selvinnyt.

Kukaan ei tietenkään varmasti tiennyt mikä oli pentujen menehtymisen syy.

Silti todennäköisin vaihtoehto oli se, että nukutus oli ollut liian syvä. Narkoosin

aikana pennutkin saivat emänsä kautta liikaa nukutusainetta. Käytetty

aine ei tietenkään ollut koirien nukutukseen tarkoitettua. Pakkotilanteessa oli

käytettävä tavallisia isän lääkekaapeissa olleita ihmispotilaiden nukutukseen

käytettyjä aineita ja niistä laskemalla ja arvioiden annosteltiin Nallelle käytetty

määrä. Lopputuloksen perusteella annos oli liian suuri.

Mökkielämää Alposjärvellä

Elämä lapsuusvuosina Ylitorniolla oli niin huoletonta ja mukavaa kuin vain

lapsuus voi ihmiselle olla. Ei meille kylän lapsille ollut mitään sen kummempia

leikkipaikkoja tai -välineitä tarjolla, muttei kukaan sellaisia osannut kaivatakaan.

Mielikuvituksen avulla tekemistä ja leikkejä riitti. Kesäisin rakennettiin

majoja, kiipeiltiin puissa ja leikittiin monenlaisia pihaleikkejä. Keskikesällä,

pahimpaan sääskiaikaan, ilta ei pimentynyt koskaan. Aurinko käväisi matalalla

Ruotsin puolen vaarojen tasalla lähteäkseen nousemaan heti aamuyön varhaisina

tunteina Aavasaksan suunnalta.

Talvisin oli toisin. Onneksi urheilukentällä oli aina valaistu luistelurata, jossa

vietin kaikki illat. Päivähän on napapiirin tuntumassa keskitalven aikaan vain

muutaman tunnin hämäräaika keskipäivällä. Tavallinen hiihto ei minua kauheasti

kiinnostanut vaikka aina oli taatusti lunta ja ladut Ainiovaaran rinteillä

olivat hyvät. Monet sukset kuitenkin katkaisin, kun teimme hyppyrimäkiä,

joista parhaimmillaan lensi neljä tai viisi metriä. Aina ei alastulo sujunut kuin

Veikko Kankkosella jolloin puiset sukset saattoivat siinä alamäessä pyöriessä

katketa.

Meillä oli kesämökki 50 kilometrin päässä Alposjärven rannalla. Isä oli kunnanlääkäri

ja samalla suurimman osan Ylitorniolla asumisemme aikana ainoa

lääkäri koko 10 000 asukkaan kunnassa. Potilaita oli yhdelle lääkärille paljon ja

heitä saattoi tulla vastaanotolle mihin kellonaikaan tahansa. Koska kodissamme

oli kunnanlääkärin vastaanottotilat, ovet olivat aina auki. Potilaat saattoivat

tulla joskus jopa yöllä sängystä herättämään, kun avun tarve oli tarpeeksi suuri.

Siitäkin huolimatta välillä oli isänkin päästävä vapaalle, sen tähden oli oltava

pakopaikka. Alposjärven mökki oli sitä varten. Sinne ei päässyt alkuvuosina

21

autolla, vaan viimeiset pari kilometriä mentiin soutuveneellä läheisen maatalon

pihalta mökille. Siellä sai olla rauhassa.

Järvi oli kirkas pohjoisen järvi. Mökin edustalla vajaan kilometrin päässä oli

asumaton Kaakkurisaari, jossa kesäisin oli joskus lampaita. Järven rannat olivat

osin kivirantoja, osin hienoja hiekkarantoja. Muita mökkejä ei ollut lähitienoolla,

joten kaikki oli aivan luonnontilaista ja puhdasta. Aivan järven rantaviivan

tuntumassa ihmettelimme erikoisia kasveja, kihokkeja, perilappilaisia lihansyöjäkasveja,

joiden tahmeisiin lehtiin pienet hyönteiset tarttuivat ja sulivat

hitaasti kihokin ravinnoksi. Monet kerrat makasin maassa niitä tutkiskellen.

Äiti oli hyönteisten lisäksi kovin kiinnostunut kasveista, tunsi niitä paljon ja

kulki luonnossa aina silmät alas suunnattuina.

Mökkitonttimme takaa nousi komea Haukkavaara, joten mökin nimeksi tuli

luonnollisesti Haukkaranta. Tonttiin kuului muutaman kymmenen metrin levyinen

matala hiekkainen lahti, jossa oli turvallista opetella uimaan ja sukeltamaan.

Rakensimme joskus lauttoja ja välillä perkasimme rantaa kaivamalla

hiekan sisään jääneitä uppotukkeja. Vesi oli kirkasta ja puhdasta ja keskikesällä

ihanan lämmintä matalassa lahdessa. Hirsimökki oli pieni, vain yksi tupahuone,

jossa kaikki nukuimme patjoilla lattialla, ja lisäksi oli pieni sauna. Iltaisin

käytiin joskus ongella tai muuten vain soutelemassa.

Koska mökki oli kuudelle hengelle ja yhdelle koiralle todella niin pieni, eikä

kauppoja ollut mailla halmeilla, mökkireissut olivat yleensä vain muutamien

päivien mittaisia. Silti ne olivat jatkuvassa päivystyksessä normaaliaikana olevalle

isälle kullanarvoisia.

Kyllä isällä kesälomakin silti oli. Silloin saapui joku nuori lääkäri tai kandidaatti

sijaiseksi muutaman viikon ajaksi. Ellemme itse matkustaneet minnekään,

sijainen asui usein meidän talossamme ja pyöritti siellä olevaa vastaanottoa.

Mutta joinakin kesinä lähdimme itse jonnekin matkalle.

Ehdottomasti parhaaksi kesälomamatkan muistoksi jäi noin kolmen viikon automatka

Pohjois-Norjaan. Ajoimme Ruotsin Lapin läpi Norjan puolelle, jossa

kiertelimme rannikoita ja pieniä kalastajakyliä. Kävimme myös Mo i Ranassa,

Bodøssä ja Narvikissa. Mutta kaupunkeja paremmin jäi mieleen Sandnessjøn

lähellä oleva hieno Syv Søstre -vuoriseitsikko, samoin kuin laskuveden aikana

rantakivikoissa ja kallioilla kiipeily meren ihmeitä etsien. Oli todella jännittävä

hetki, kun löysimme ensimmäisen meritähden ja nostimme sen rantavedestä

katselua varten. Olimme kerran käyneet meren rannalla Perämerellä Tornion

Ajoksen sataman lähellä ja pyydystelleet siellä rautakaloja muita pikku otuksia

22

Tornionjoki jäiden lähdön aikaan. Hiukan erikoinen asia on, että joessa näkyvä

saari kuuluu Ruotsiin vaikka kaikki siellä oleva pellot ovat ylitorniolaisten maanviljelijöiden

omistuksessa.

Kesäyön aurinko pihallamme. Aurinko raapaisee Ruotsin puolen vaaroja pohjoisen

puolella keskiyön aikaan ja lähtee sitten Aavasaksan suunnalta taas nousemaan.

23

Nalle toipui leikkauksesta muutamassa viikossa takaisin entiselleen.

Joukopari voitelee suksia. Muistan kuinka ylpeä olin äidin kutomasta uudesta villapaidasta.

24

Isä ja Nalle Haukkavaaralla.

Äidin kanssa perunoita pesemässä Alposjärven rannalla.

25

Elkun ja Panun kanssa rakentamassa lauttaa Haukkarannan hietikolla. Matala ja

hienohiekkainen lahti kuului mökkirantaamme.

Ja niin taisi taas käydä, että kuopus jätettiin rannalle. Minua ei huolittu lautan

neitsytmatkalle mukaan.

26

Elämys Norjan rannikolla, olemme löytäneet kivikosta ilmielävän meritähden.

Elkku on nostanut sen ylös ja Panu esittelee sitä minulle ja Kikkolle. Onneksi isä

ei koskaan huutanut valokuvaa ottaessaan että “katsokaa kaikki tänne!”. Monen

hienon tilanteen jännite olisi lässähtänyt saman tien.

Vuorijono Syv søstre, eli seitsemän sisarusta näkyy vuonon takana. Merenranta

meitä Norjassa eniten kiinnosti.

27

Isän tausta jatkosodan aikaisena hävittäjälentäjänä ja hänen 1960-luvulla innostumisensa

uudelleen lentämiseen vaikutti varmasti omaan haluuni oppia joskus

lentämään. Tässä kuvassa isä on ilmeisesti Gloster Gauntlet -koneen puikoissa

Kauhavan ilmasotakoulussa sodan aikana.

28

lasipurkkeihin katseltavaksi. Mutta mahtavan suuren Atlantin rannikko merieläimineen

oli aivan toista!

Korkeat ja monin paikoin hyvin jyrkät vuonojen rannat olivat aivan erilaisia

kuin pehmeän tasalakiset ja puiden peittämät vaarat Tornionjokivarressa.

Raikkaat suolaiset merituulet ja korkeat aallokot rannikolla, ja toisaalta kirkkaat

makeavetiset ja valkoisen kimmeltävät vuoristopurot olivat todella aivan

eri maailmaa. Tämä oli ensimmäinen Oikea Ulkomaanmatka minulle. Käynnit

ostoksilla Ruotsin puolella Matarengissa tai se puolivuotinen Haaparannalla

asuminen eivät tuntuneet oikeasti ulkomailla olemiselta.

Ensimmäinen lentokokemus

Eräs Ylitornion aikaan sattunut tapaus, jonka syvällisimmän merkityksen itseeni

ymmärsin vasta paljon myöhemmin, oli Kemissä järjestetty lentonäytös.

Siellä oli tarjolla myös yleisölennätyksiä, jonne me lapset pääsimme. Koska itse

olin niin pieni, etten olisi nähnyt mitään kabiinin reunan yli MFI Junior -lentokoneen

kyydistä, lähti isä mukaan, jotta sain istua hänen sylissään ja yltäisin

näkemään maisemia.

Kokemus oli jännittävä paitsi itselleni, myös erityisen vaikuttava isälle, joka oli

itse entinen pilotti. Hän oli sodan aikana käynyt lento-RUK:n Kauhavalla ja

palvellut sen jälkeen hävittäjälentäjänä ilmavoimissa sodan loppuvuosina. Suurempia

ilmataistelukokemuksia hänellä ei sanojensa mukaan ollut, eikä hän

mielellään muutenkaan puhunut sotakokemuksistaan. Vasta hänen kuolemansa

jälkeen monta kymmentä vuotta myöhemmin meille paljastui hänen vanhoista

lentopäiväkirjoistaan, että kyllä hänellä siellä Itä-Karjalan taivaalla oli

välillä koviakin paikkoja ollut. Sodan jälkeen hän ei ollut lentänyt ollenkaan,

joten lupakirjakin oli vanhentunut parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Siitä Kemin lentonäytöksen yleisölennätyksestä isä sai sellaisen kipinän lentämiseen,

että hän uusi lentolupakirjansa. Ja niinpä sen jälkeen kävimme silloin

tällöin Kemissä lentämässä hänen kipparoidessa paikallisen lentokerhon vuokrakoneita.

Olin usein mukana ja nämä kokemukset lentämisestä jäivät minuun

muhimaan. Ilmassa oleminen, ikään kuin leijuminen kaiken alhaalla näkyvän

yläpuolella, oli niin voimakas tunne, että se tuli jo lapsena usein myös uniini.

Isä veti kylällä lennokkikerhoa, johon suuri osa lähiseudun pojista kuului. Hän

opetti aerodynamiikan perusasioita ja kertoi lentokoneista ja lennättämisestä.

Ja tärkeintä oli tietysti, että lennokkeja rakennettiin kerhoiltoina isän ohjaamana

meidän askarteluhuoneessamme. Minäkin tein kerhossa ensimmäiset

29

Esat ja Eskot ja sain hihaani lennokkimerkin, kun sain hinausjuoksun jälkeen

liidokkini pysymään ilmassa vaadittavat sekunnit.

Isä oli erittäin kätevä käsistään ja hän rakensi monentyyppisiä moottorilennokkeja,

siimarukkeja ja vapaastilentäviä moottorikoneita. Hän nikkaroi mielellään

myös monenlaisia tarvekaluja, joissa käytti teknistä luovuuttaan. Panu

oli tässä suhteessa hyvin samantyyppinen, hänellä riitti pitkäjänteisyyttä tehdä

huolellisesti rakennettuja puutöitä. Niistä kertyi ajan mittaan melkoinen kokoelma

erilaisia pikkutarkasti puusta tehtyjä pienoismalleja. Minun kerhossa

kyhäämäni lennokit eivät olleet ollenkaan huolellisesti viimeisteltyjä, eivätkä

ilmeisesti Elkunkaan lennokit kelvanneet isälle samalla tavalla kuin Panun.

Minua isä kutsui monesti hiukan pilkallisesti ”Heipparallaksi” jolla ei ole huolta

mistään, ei etenkään silloin kun jotain olisi pitänyt rakentaa jotakin siististi

ja tarkkaan viimeistellysti. Tästä johtuen koko lapsuuden aikana työkalut samoin

kuin monet muut tekniset laitteet kuten levysoittimet, magnetofonit ja

vastaavat olivat minulta kielletty, koska minä ne vain hajottaisin. Sain tietysti

sitten myöhemmin käyttää työkaluja ja laitteita, mutta ikäraja minun kohdallani

oli paljon korkeampi kuin Panulla oli ollut. Jotenkin tästä kaikesta mieleeni

jäi tuntemus vuosikymmeniksi, että olen epätekninen, minun käsissäni

kaikki rikkoutuu enkä osaa tehdä käsilläni mitään huolellisesti. Tuo viimeinen

luonnehdinta on, myönnetään, pitänyt paikkansa läpi elämäni, mutta nuo kaksi

ensimmäistä ymmärsin vääriksi vasta keski-iässä.

Maalta kaupunkiin, yäk

-Mie kuulin, että tet muutatta pois Ylitorniolta.

Tämän lauseen kuulin Kökön Riitalta, Ylitornion kirkkoherran tyttäreltä ja

luokkatoveriltani. Olimme silloin leikkimässä piilosta pappilan pihalla seurakuntasalin

takana. Uutinen oli musertava ja sai juuri yhdeksän vuotta täyttäneen

pojan hätääntymään ja juoksemaan kotiin itku kurkussa. Olin kyllä jollakin

tavalla tietoinen, että vanhempani olivat puhuneet pois lähtemisestä, mutta

Riitalta kuulemani lopullisen kuuloinen uutinen iski todella kuin sähköisku.

Kaikkein hirveintä oli se, että sen kertoa töksäytti minulle ikäiseni leikkikaveri

ilman mitään pehmennyksiä.

Oli tietysti niin, että vanhempani olivat pohdiskelleet pitkään pois muuttamista

ja varmasti keskustelleet asiasta myös ystäviensä kuten Kökköjen kanssa. Ja

heiltä tieto oli varmaan sitten lipsahtanut lasten korviin ja sitä myöten minun

korviini, ennen kuin omat vanhempani ehtivät siitä kertoa.

30

Isäni jatkuvasti lisääntynyt työmäärä oli luonnollinen syy, että vanhempani halusivat

muuttaa pois Ylitorniolta. Isän työmäärä lisääntyi huolimatta siitä, että

kuntaan oli palkattu muutama vuosi aikaisemmin myös toinen kunnanlääkäri.

Isä kertoi monia vuosia myöhemmin, että kun sairausvakuutuslaki tuli voimaan

vuonna 1964, lisääntyi lääkärin monenlainen paperityö huimasti. Enää

työ ei ollut pelkkää sairaiden hoitamista vaan kuvaan astui monenlaisten papereiden

kirjoittaminen, tilastojen tekeminen ja muu byrokratia. Lisäksi hänen

mukaansa lääkärin työn kuva muuttui perustaltaan aivan erilaiseksi kuin mitä

se oli ennen ollut. Tässä uudessa tilanteessa lääkäriltä alettiin hakea varsinaisen

sairauden tai onnettomuuden haavojen paikkaamisen lisäksi entistä enemmän

erilaisia todistuksia, joilla oli hakijalle taloudellista merkitystä. Lääkärin työ

ei ollutkaan enää pelkkää ihmisten vaivojen hoitamista. Yhä useammin hän

löysi itsensä harkitsemasta sitä, että onko kyseisen potilaan kertomus vaikkapa

selkäkivusta ennemmin pyrkimystä saada palkallista sairaslomaa kuin löytää

oikea hoito todelliseen kipuun. Nykypäivänä jokainen lääkäri tietää ammattiin

tullessaan roolinsa toimia myös omalta osaltaan yhteiskunnan ja työnantajien

maksuosuuksista päättävänä.1960-luvulla se oli lääkärikunnalle uusi, outo ja

monelle hyvin epämiellyttävä muutos aikaisempaan.

Muuttopäätös Ylitorniolta Kokkolaan syntyi ilmeisesti aika helposti. Enoni

Klasu toimi Kokkolan Rikkihappotehtaan, sittemmin Kemira Oy:n johtajana,

ja kun tehtaanlääkärin paikka aukeni, hän houkutteli lankomiehensä Kokkolaan

tehtaanlääkäriksi.

Minulle muuttaminen tutusta kylästä ja kavereiden jättäminen oli kova paikka.

Ajatus asumisesta kaupungissa tuntui kamalalta, kun olin tottunut maaseudun

metsiin, isoon kotipihaan ja naapurin lehmiin. Vanhemmat sisarukset suhtautuivat

ajatukseen myönteisemmin ja oikeastaan jännittyneinä siitä mitä uutta

se on elämään tuomassa.

Varsinainen muutto oli pieni jännitysnäytelmä kahdesta syystä. Ensiksikin

meitä jännitti, että pääsemmekö ylipäänsä liikkeelle sovittuna päivänä tilatulla

muuttoautolla. Oli nimittäin käynyt ilmi juuri edeltävällä viikolla, että kuorma-autoyhtiön

omistaja, Anton Koponen oli kärähtänyt jostakin kavalluksesta

tai muusta talousrikoksesta Ylitornion Tiilitehtaalla, jossa hänellä ilmeisesti oli

joku osuus. Mies oli lähtenyt pakoon ja hän oli kai juuri silloin etsintäkuulutettu.

Muuttomiehetkään eivät olleet varmoja, miten firman käy ja joutuvatko

hekin nyt saman tien työttömiksi. Mutta kun muuttotilaus oli tullut jo hyvissä

ajoin, he hoitivat homman sovitusti. Koponen saatiin käräjille myöhemmin.

Toinen jännitysnäytelmä oli siinä, että kuinka kaikki tavarat saadaan mahtumaan

muuttorekkaan. Olimme asuneet yli kymmenen vuotta isossa kunnan-

31

lääkärin virka-asunnossa, jonne oli vuosien aikana kertynyt mahdoton määrä

tavaraa. Niin sitten muuttomiehet pelasivat tuntikausia palapeliä, kun he sovittelivat

kaiken sisälle rekkaan.

32

Kokkola 1967 – 1979

Tuleva kotini oli niin kaukana lapsuuskotini ympäristöstä kuin vain olla voi.

Kokkolassa asunnoksemme tuli tehtaanlääkärin virka-asunto, joka sijaitsi

ydinkeskustan kaikkein vilkkaimmassa ja meluisammassa paikassa. Torikadun

ja Rantakadun kulmassa seisova Slottentalo oli vanha kolmikerroksinen

kivitalo, katutasossa kivijalkakauppoja, ylemmissä kerroksissa asuntoja. Huoneistomme

oli suuri, oikeastaan kaksi asuntoa, jotka olivat yhdistetty toisiinsa.

Asuntomme oli kolmannessa kerroksessa, jonka ikkunoista osa antoi Torikadun

puolelle. Siinä suoraan vastapäätä noin 15 metrin päässä poikien huoneen

ikkunasta oli hotelli Seurahuone. Ravintolan alaoven vilkasta ja meluisaa

edustaa seurasimme joskus viikonloppuiltaisin ravintolan sulkemisen aikoihin

ikkunoista kurkkien. Rantakadun puolella oli vanha vuosisadan alussa rakennettu

punatiilinen kauppahalli ja samaa tyyliä oleva vanha sähkölaitoksen talo.

Etuvasemmalla risteyksen toisella puolella bensa-aseman ja likaisena virtaavan

Suntin takana oli tori ja sen vieressä Kalahalli.

Piha oli pelkkää betonia ja autopaikkoja. Ei ollut niittyä kulleroineen, ei puista

leikkimökkiä mäntyrinteellä, eikä aidan takana rauhoittavasti ruohoa nyhtäviä

lehmiä. Aidan sijaan parimetrinen tympeä betonimuuri pihalla kyllä oli. Sen

takana oli sentään Chydeniuksen puisto, joten asuntomme pihapuolen ikkunoista

näkyi edes hiukan jotakin vihreää, kun korkeat jalavapuut ja nurmikot

sieltä näkyvät. Talossa asui enimmäkseen vanhaa väkeä, lapsia ei leikkikavereiksi

juuri pihalla ollut.

Ensimmäisenä Kokkola-kesänä sisareni Kikko pääsi toteuttamaan suurimman

haaveensa, säännöllisen ratsastamisen. Kikko oli jo pienestä tytöstä ollut hevoshullu.

Äidin mukaan kun Kikko yletti koskettamaan hevosen mahaa, sai jokainen

ohikulkenut hevonen pikkutytön helliä taputuksia. Ylitorniolla Kikko

33

oli päässyt aina välillä paikallisten maanviljelijöiden työhevosten selkään. Kylän

roskakuski, Kaupin Eeli, haki meiltäkin säännöllisesti roskat hevosellaan

ja välillä Kikko pääsi sen selkään. Pääsi hän muutaman kerran jopa Ouluun

Äimäraution tallille ratsastamaan oikeilla ratsuhevosilla.

Kun muutimme Kokkolaan, oli siis myös ratsastustallin etsiminen edessä.

Paikkakuntalaisilta kysellen Isojärven talli löytyikin nopeasti. Kikkon lisäksi

me kaikki sisarukset innostuimme ratsastuksesta. Minäkin kävin muutaman

kerran ratsastamassa pienellä Haspe-ponilla, mutta hevoset eivät minua kovin

kauaa kiinnostaneet. Silti maalaiselämään tottuneena vietin aikaa mielelläni

tallin heinäpelloilla ja muissa tallipuuhissa. Matti Paalosmaan isännöimä Lista

soi matkaradiossa pellon laidassa, kun teimme heinää hevosille. Pasi Kauniston,

Katri-Helenan ja Dannyn jälkeen tuli aina se Aikamiesten iänikuinen Iltatuulen

viesti, joka ei koskaan listalta pudonnut. Ajoimme pyörillä noin neljän

kilometrin matkan tallille melkein joka päivä. Illalla palasimme sitten yleensä

isommalla ryhmällä takaisin, kun tallin isäntä, Koivulan Onni, pisti kaiken

kiinni ja päivän aikana sinne kertynyt hevosporukka palasi yhdessä letkassa

kaupungille.

Vanhemmat sisarukset jatkoivat ratsastamista, Panu tosin lopetti muistaakseni

seuraavan kesän jälkeen hänkin, vaikka oli ehtinyt käydä jo jopa ratsastuskilpailussa

Boxa-hevosen kanssa. Elkku hurahti ratsastamiseen täysin, Kikkon

hevosinto pysyi vakaan tukevasti siellä huipussa, jonne se oli jo Kaupin Eelin

työhevosen selässä noussut monta vuotta aikaisemmin.

Ystäväpiirikseni muodostui nopeasti muutaman kilometrin päässä Hollihaassa

asunut serkkuni Jyrki, eli Jysky kavereineen. Kun ensimmäisen kesän aikana

tutustuin Hollihaan alueen lapsiin, oli kiva, kun pääsin syksyllä Hollihaan

kansakouluun kolmannelle luokalle. Koulumatka oli puolisentoista kilometriä,

jonka ajelin pyörällä. Opettajani Kalle Kandelberg, josta kyllä kovasti tykkäsin,

ei taas tykännyt hiukkaakaan jatkuvasta myöhästelystäni, ei myöskään liiasta

vilkkaudestani tunneilla. Ilman Ylitornion pahamaineisen Joukoparin toista

Joukoa kykenin häiritsemään opetusta monilla tavoilla yksinkin. Monta kertaa

kesken oppitunnin Kandelberg vei minut ulos, jolloin seisoin käytävällä puhuttelussa,

opettajan kivuliaan tiukka puristus niskassani.

Jyskyn kanssa innostuin taas tupakoinnista. Tämä oli minun kohdallani siis jo

toinen kerta, joten osasin näyttää mallia vuotta nuoremmalle serkulleni. Mistä

lie ajatus taas tullut. Joka tapauksessa keksimme Kailan talosta oivan salaisen

tupakkapaikan. Kellarissa oli pannuhuoneen takana pieni matala huone, jossa

oli suuri öljysäiliö. Tilaa oli hyvin vähän, joten sitä ei käytetty mihinkään. Siellä

öljysäiliön takana sitten sytyttelimme tupakoita ja pidimme itseämme ovelina,

34

kun niin täydellinen tupakkahuoneen olimme talosta löytäneet. Onneksi parin

tupakkapäivän jälkeen Jyskyn äiti yhytti meidät pannuhuoneesta ja ihmetteli

miksi siellä haisi tupakalta. Taas sain kotona selkääni ja tupakointi loppui tälläkin

kertaa saman tien.

Meri ja saaristo uusia elementtejä

Taisi olla heti silloin ensimmäisenä kesänä Kokkolassa, kun isä osti pienen

moottoriveneen. Retkeilimme 15-hevosvoimaisen Terhin työntämänä jo syyskesällä

Kokkolan lähisaaristossa. Suosikkikohteeni oli Repskär jossa oli upea

kallioinen lahti muuten lähes pyöreän karun kalliosaaren kyljessä. Vaikka merellä

yleensä tuuli, rauhallisessa poukamassa oli mukava uida. Kävimme tietysti

myös muilla kauniilla kalliorannoilla välillä eväitä syöden ja uiden. Niillä meriretkillä

kohtasin ensimmäiset koskelot, pilkkasiivet, karikukot, tyllit ja muut

saariston linnut, joista kiinnostuin.

Seuraavana kesänä alkoi jo kesämökkisaaren etsintä. Sellainen löytyi Öjan

Vargholmenilta, jonne nousi mökki karulle kallio-kivirinteelle. Tontilla oli jo

olemassa huonokuntoinen hirsisauna kamareineen, se remontoitiin kunnon

saunaksi.

Mökin rakentamisen aikaan sattui vavahduttava tapaus, kun olimme menossa

maalaamaan mökin sisäseiniä. Kikko oli juuri saanut muutama päivä aikaisemmin

ajokortin ja ajoi ensimmäistä kertaa meidän isoa Volkkari Kleinbussia.

Hiekkatiellä auto lähti luistamaan mutkassa, jossa tiellä oli pieniä pyöreitä kiviä

kuin marmorikuulia. Kikkon vieressä ollut isä tarttui ohjauspyörään ja yritti

oikaista auton. Itse seisoin etupenkkien takana olevassa tyhjässä tilassa nojaten

etupenkkien ja matkustamon väliseen seinäkkeeseen kuten yleensä tein.

Isäkään ei saanut auton heittelehtimistä aisoihin. Ja niin mentiin pari kertaa

tien laidasta toiseen, kunnes päädyimme sisäkurviin, jossa auto lähti pyörimään

ympäri kivikossa. Yhden koko kierroksen ja varttikierroksen pyörimisen

jälkeen auto lopulta pysähtyi kyljelleen ojaan.

1960-luvun lopulla ei turvavöitä autoissa yleensä ollut, joten tapahtumien rajuuteen

nähden selvisimme todella onnekkaasti. Kukaan autossa ei loukkaantunut

pieniä verinaarmuja ja isoja mustelmia lukuun ottamatta. Isä alkoi heti

nimenhuudon kysellen jokaisen vointia ja onneksi kaikki vastasivat. Kömmimme

pöllämystyneinä sekamelskasta ylöspäin kohti ovea. Vaikka auto oli aivan

rusina, ovi onneksi avautui. Läheisessä tienhaarassa olleesta autosta juoksi ihmisiä

meitä auttamaan kiipeämään ulos.

35

Pahimmasta säikähdyksestä selvittyämme näimme tiettyä komiikkaakin autonromussa

ja vaatteissamme, osa sisällä olleista maalipurkeista oli auennut ja

koko porukka oli Lemmikinsinisellä Miranolilla kirjailtu. Oma ikivanha lintukiikarinikin

kantaa edelleen kyljissään muistoa Öjan kuperkeikasta.

Käpälämäki ja tulppaanikuume

Käpälämäeksi kutsutussa kesämökissä vietin seuraavina kesinä paljon aikaa.

Lintujen lisäksi olin kiinnostunut sukeltamisesta ja kalliorantojen vedenalaiset

kolot ja suuret kivet rannan tuntumassa tulivat tutuiksi. Meille ostettiin myös

optimistijolla. Sillä opettelin purjehtimisen perusasiat mökin lähivesillä.

Toinen ”veneilymuoto”, johon innostuin jo silloin, oli melonta. Äiti oli kertonut

lapsuutensa kajakeista, joilla oli melottu 1930-luvulla. Kun meillä ei

kajakkia ollut, tein laudasta nopean viimeistelemättömällä ja persoonallisella

heipparalla-tavallani etäisesti melaa muistuttavan ”melan”. Istuin ilmapatjan

päälle melomaan niin, että jalat roikkuivat molemmin puolin patjaa vedessä

vakauttaen melomista, vaikka ne tietysti hidastivat vauhtia. Yleensä meloskelin

mökin lähivesillä, mutta kerran meloin peräti Vargholmin ympäri, matkaa oli

noin 4 kilometriä. Tunsin itseni tutkimusmatkailijaksi koska emme olleet koskaan

ajaneet saaren ympäri moottoriveneellä, joten ”löysin” aivan uusia rantoja.

Äiti ei ollut yhtä innostunut löydöistäni, kun viimein palasin kotirantaan usean

tunnin poissaolon jälkeen.

Muita vesileikkejä olivat mm. moottoriveneen perässä vedettävällä isän vanerista

tekemällä surffilaudalla kurvailu. Sittemmin sama hurjastelu jatkui vesisuksilla,

jotka mökille hankittiin seuraavana kesänä.

***

Silloin 1960-luvun lopulla koteihin lähetettiin Hollannista upeita värikkäitä

tulppaanimainoksia, monisivusia hienoja lehtiä. Silloin minuun iski tulppaanikuume.

Kuvat olivat niin kerta kaikkiaan houkuttelevia, että katselin esitteitä

kerta toisensa jälkeen ja haaveilin omasta tulppaanipenkistä. Mökkimme oli

kivisellä ja todella karulla kallioisella paikalla, jossa oli mustikka- ja puolukkarinnettä

harvassa männikössä. Mutta ei betonisella kotipihalla kaupungissa

ollut minkäänlaista paikkaa istuttaa tulppaaneja. Mökkitontti oli ainoa mahdollisuus.

Mökkitontti oli saaren koillisrinteellä, joten kylmät pohjoistuulet osuivat sinne

valitettavan hyvin. Eli ei se mikään puutarhatontin paikka ollut ollenkaan. Sii-

36

täkin huolimatta jääräpäisesti halusin sinne oman tulppaanipenkin. Tein mökin

suojapuolelle parimetrisen penkin niin, että kannoin metsästä ämpäreillä

vanhoja muurahaispesien pohjia ja muuta hiukan multavampaa ainesta, jota

metsästä löysin. Mitään kasvualustaa ei sinne mantereelta tuotu.

Koska mökkitalo oli rinteessä, se oli pilareiden varassa irti maasta, joten talon

alta puhalsi aina kylmä pohjoistuuli. Savupiipun muurauksesta oli onneksi

jäänyt tiiliä yli, kasasin niistä huteran muurin tulevan tulppaanipenkin taakse

seinän viereen tuulensuojaksi.

Kun penkki oli valmis, kävimme ostamassa kokkolalaisesta kaupasta tulppaaninsipuleita.

Hollannista niitä ei sentään tilattu. Suurella hartaudella istutin

sipulit syksyllä kukkapenkkiini ja jäin odottamaan seuraavan kevään upeaa

kukkaloistoa. Muutama itu penkistä keväällä oli jo noussut siinä vaiheessa, kun

jäiden lähdön jälkeen viimein mökille pääsimme. Juuri enempää sieltä ei noussut,

ei tainnut yhtäkään kukkaa puhjeta. Mökkitarhurin urani loppui siihen.

Elokuun viimeinen viikonloppu Öjan saaristossa oli luonnollisesti aina erityinen.

Mökkikansa alkoi palailla kesälomakauden jälkeen normaaliaikaan, jolloin

mökeillä käytiin enää vain viikonloppuisin. Oli siis Venetsialaisviikonloppu,

jolloin kokot paloivat ja tuhannet pienemmät ja suuremmat kynttilät ja tervapadat

paloivat pimenevässä illassa mökkirannoilla, kallioilla ja hiljaa vesillä

ajelevien veneiden kyydissä. Varsinkin Kokkolan ja Öjan välissä olevat Hickarön

alueen sillat olivat Venetsialaislauantaisin aivan täyteen pakattu autoista ja

tungoksessa vaeltelevista jalankulkijoista. Hickarön kohdalla tie kulkee usean

pienen saaren poikki siltoja pitkin. Näillä saarilla ja salmissa mökkirannat ja

laiturit olivat aivan täynnä valoja. Silloin 1970-luvun taitteessa Venetsialaisia

vietettiin ainoastaan Kokkolan ympäristössä, eli siellä missä traditio oli syntynyt

jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

***

Vaikka kotimme oli keskellä kaupunkia, meillä oli luontoa aina sisällä kodissa.

Isä kasvatti orkideoja ja sai jopa vaikeana hoidokkina pidetyn Stanhopean kukkimaan

muutaman kerran eteläikkunallamme. Oli kokoelmassa myös muutamia

Odontoglossumeja ja Cattleyoja sekä pari kasvia äitini nimikkosuvusta

Lælia. Äitini etunimi oli tosiaan kummallinen Lælia, jonka hän oli perinyt

omalta isoäidiltään, joka puolestaan oli saanut sen aikanaan luonnontutkijana

toimineelta omalta isältään. Hän oli se viimeisin niistä tunnetuista Sahlbergin

suvun biologeista.

37

Isän orkideojen ja äidin runsaiden viherkasvien lisäksi meillä oli aina akvaario.

Nyt se oli taas kalojen käytössä, hiiret jäivät Ylitornion metsiin. Jossakin

vaiheessa minä hurahdin täysillä akvaarioharrastajaksi. Hankin vanhan varsinaisen

suorakaiteen muotoisen lasiakvaariomme lisäksi runsaasti läpinäkyviä

muoviastioita, suuria pyöreitä hilloastioita ja muita tarkoitukseen soveltuvia

astioita kaloja varten. Meillä oli yksi pieni sähkötoiminen ilmastointilaite akvaarioon.

Mutta kun se ei riittänyt eivätkä vanhemmat suostuneet toista akvaarion

ilmapumppua ostamaan, keksin tehdä isoista ensin polkupyörän sisäkumista

ja sitten autonrenkaista pumpattavia ilmastointilaitteita akvaarioille.

Kun renkaan pumppasi täyteen, ja päästi letkukiristimen kautta ilmaa hitaasti

ilmaletkuun, tällainen ilmastointi pulputti itsekseen tuntikausia. Letkuiksi ja

kiristimiksi isä toi käytettyjä sairaanhoidossa käytettäviä osia, joilla tippaletkuista

säännösteltiin nesteyksiä potilaille. Hyvin toimivat myös akvaarion ilmastoinnissa.

Osa kaloista oli varsinaisia akvaariokaloja, joita haettiin Pietarsaaren eläinkaupasta.

Sieltä toimme seeprakaloja, tiikeribarbeja, kiilakylkiä, miljoonakaloja,

platyja ja sinirihmakaloja. Joihinkin toisiin astioihin pyydystin merestä mutuja,

kolmipiikkejä ja joskus jopa särkiä.

Olin niin innostunut akvaarioista, että keksin jopa elämäni ensimmäisen bisnesideani

siitä. Rupesin tarjoamaan akvaarion siivouspalvelua pientä korvausta

vastaan. Saimme serkkuni Jyskyn kanssa muutaman työkeikankin, eli kävimme

purkamassa ja siivoamassa likaantuneen ja ylitäyden akvaarion. Ensin

pyydystimme kalat pois, sitten siirsimme myös kasvit ämpäreihin odottamaan,

ja lopulta nostimme haisevan hiekan pois. Pesimme hiekan sekä mahdolliset

kivet huolellisesti. Sen jälkeen kuurasimme lasit puhtaaksi, istutimme parhaat

kasvit takaisin ja lopuksi kun akvaarioon lasketun uuden veden ja ämpärissä

olevien kalojen veden lämpötila oli tasoittunut samaksi, laskimme kalat varovasti

takaisin. Hommassa meni monta tuntia. Ja varsinkin kun sen haisevan

hiekan pesu ei mitään kivaa ollut, moni palkkasi mielellään pari pikkupoikaa

tekemään hiukan vaivaloisen ja ikävän työn muutamalla markalla.

Akvaarioharrastus johti myöhemmin myös toisenlaiseen bisnekseen. Onnistuin

saamaan seeprakalat ja sinirihmakalat lisääntymään pienemmissä viljelyakvaariossa,

joihin opaskirjojen neuvojen mukaisesti järjestin olosuhteita

kutemista varten. Nostin lähemmäksi asetetulla lampuilla veden lämpötilaa,

lisäsin kasveja, jotta kutuastiaan tuli tarpeeksi tiheitä paikkoja. Pidin kutuastiassa

vain yhtä sopivaa pariskuntaa, joista jotkut todella onnistuivat saamaan

siellä poikasia. Niitä ruokin tarjoamalla poikasille aluksi mikroskooppisen pieniä

itse kasvattamiani likoeläimiä, sen jälkeen pieniä vesikirppuja ja muuta elävää

ravinto. Myöhemmin niiden kasvaessa tarpeeksi, annoin poikasille kiinteää

38

poikasravintoa. Näitä poikasia sain myytyä jonkun verran. Pientä bisnestä rakkaasta

harrastuksesta löytyi siis tälläkin tavalla. Akvaariohurahduksessa kului

ehkä pari vuotta.

Musiikki tempaa mukaansa

Kokkolaan muuttamisen aikoihin myös minun pakolliset pianotunnit pistettiin

käyntiin. Kokkolassa oli juuri muuttoamme edeltävänä vuonna perustettu

Keski-Pohjanmaan musiikkiopisto, jossa oli mahdollista saada tietenkin pianon

opetusta. Sisareni Kikkon vastenmielisyys soittotunteja kohtaan oli tuottanut

tulosta jo Ylitorniolla, jossa hän sai soittotuntinsa lopettaa. Elkusta en

muista, mutta ainakin Panu ja minä kävimme kuuliaisesti kerran viikossa musiikkiopiston

pianotunneilla.

Varsin pian Aaronin pianokouluja soittaminen alkoi tuntua minusta todella

tylsältä. Silti tunneilla oli pakko käydä useita vuosia. Ehkä hiukan innostuin

hetkeksi, kun opettajaksi vaihtui Kokkolan silloinen kanttori, tulisieluinen

Eero Erkkilä. Mutta pian hänet valittiin Helsingin Suurkirkon kanttoriksi,

joten hän muutti pois. Niinpä minun hiukan orastanut kiinnostus pianonsoittoon

hiipui taas ja tankkasin samoja kappaleita viikosta toiseen. Jo silloin minua

kiinnosti aivan toisenlainen musiikki, josta kotona ei saanut puhua.

Paras koulukaverini Hollihaasta, Saaren Arska oli erittäin kiinnostunut musiikista.

Lauloimme yhdessä myös kirkon poikakuorossa. Arskalla oli vanha

kasettimankka, johon hän oli äänittänyt runsaasti suosikkejaan, joita me jatkuvasti

kuuntelimme. Kaseteilla oli mm Creamia, Ten Years Afteria ja Jimi

Hendrixiä. Arska oli saanut jostakin myös kitaran, jota opetteli ahkerasti soittamaan.

Kuuntelin Arskan kanssa yhä innostuneemmin Jimi Hendrixiä ja samalla pyrin

puolihuomaamattomasti kasvattamaan tukkaani pitemmäksi. Ei se kyllä

kotona jäänyt huomaamatta, vanhempani pitivät tarkkaan huolen, etten tukan

kasvattamisessa kovin hyvin onnistunut.

Hollihaassa Kailan Jyskyn naapuriin muutti sitten uusi poika, Ari Oravainen.

Hän muutti Amerikasta Kokkolaan asumaan isovanhempiensa luokse. Vanhemmat

olivat eronneet ja jäivät Amerikkaan, jossa Aatsikin oli asunut muutaman

vuoden. Hänen isänsä oli kuulemma ollut merkittävän elokuvamogulin

Otto Premingerin hovimestari jonka valtavassa kartanossa Aatsikin kertoi

asuneensa. Jostain syystä vanhempien avioeron melskeissä poika lähetettiin

Suomeen. Myös Aatsi oli kovin kiinnostunut musiikista, ja hän sai jostakin

39

hommattua rummut, joita opetteli soittamaan. Kun Arska jo soitti kitaraa ja

Aatsi rumpuja, oli minun osani sitten se tyypillinen kolmas pyörä, eli basso.

Meidän oli nimittäin ihan pakko perustaa bändi. Serkkuani Jyskyä ei soittaminen

kiinnostanut, mutta muuten hän kyllä pysyi porukassa.

Minulla ei ollut toivoakaan saada vanhemmiltani bassokitaraa, vahvistimista

puhumattakaan. Suuri idolini oli Jimi Hendrix, jota kauheampaa ei olisi voinut

kuvitellakaan kotiväkeni mielestä. Panu oli jo siinä vaiheessa saanut isältä helsingintuomisena

unelmiensa soittimen, oboen, ja hän kulki vakaasti klassista

polkua kohti orkesterimuusikon uraa. Itse olin jo vapautunut pianon soiton

ikeestä, mutta uusi musiikkiharrastukseni ei saanut pienintäkään tukea. Päin

vastoin.

Kovan taistelun jälkeen vanhempani avustivat lopulta sen verran että sain hankittua

käytetyn bassokitaran ja Saaren Arskan teknisellä osaamisella teimme

myös jonkinlaisen särisevän bassovahvistimen ja kaapin, johon Arska ruuvasi

ison kaiuttimen. Näin syntyi bändimme, jolle annettiin hieno nimi Fresh Pray.

Oli meillä muutamia keikkojakin Kokkolan bändikisoissa, joissakin puistokonserteissa

ja kerran jopa yhdessä ravintolassa. Siitä keikasta jäi mieleen lähinnä

se, että bändin nimi oli lehti-ilmoitukseen väännetty muotoon Fresh Tray…

taisi Englundin motelli sillä yrittää vakuuttaa lounasvieraitaan salaattipöydän

tuoreudesta. Minulla on edelleen tallella tuo meitä silloin kovasti kismittänyt

ilmoitus lehtileikkeenä.

Koska olimme Arskan kanssa entisiä poikakuorolaisia, tunsimme seurakunnan

poikatyötä tekevän diakonin Jorin oikein hyvin. Niin saimme luvan tuoda

soittokamamme kirkon kellariin, jossa oli jo seurakunnan nuorten oman bändin,

Protestantit, soittopaikka. Erikoinen tapaus sattui, kun Jori kerran meille

kertoi, että seurakunta voisi ostaa sinne kunnon bändikamat, joita mekin saisimme

käyttää. Hän sanoi monta kertaa, että joo, kyllä ne sinne kohta tulevat.

Ja sitten kerran kaupungilla, kun hän tuli meitä vastaan ja taas kysyimme vahvistimien

tilannetta, hän hymyili leveästi ja sanoi, että joo, nyt ne ovat tulleet

sinne, voitte mennä soittamaan!

Puolijuoksua painuimme kirkon taa kellarin ovelle ja alas kerhotilaan missä

soittopaikka oli. Mutta ei siellä mitään uusia soittolaitteita ollut. Pelkästään

ne meidän omat vanhat vahvistimet. Saman tien menimme kysymään asiasta

seurakuntatalolle missä Jori oli toimistossaan. Jori hymyili pöytänsä takaa yhtä

leveästi kuin kadulla puoli tuntia aikaisemmin ja sanoi: ”Minä vaan halusin

niin ilahduttaa teitä!”

40

”Halusin vain ilahduttaa” jäi sitten pysyväksi ilmaukseksi meidän perheessä,

kun joku lupasi jotain mitä ei aikonutkaan toteuttaa.

Innokas lintukerholainen

Niihin aikoihin vuonna 1969 pääsin oppikouluun, eli Kokkolan Yhteislyseoon.

Uudessa koulussa toimi lintukerho Alauda, jota vetivät koulun lukiolaiset, sekä

kuraattorina toiminut biologian opettaja Leila Järvinen. Varsinainen intomielinen

vetäjä oli sittemmin menestyksellisen uran ornitologina tehnyt Harri

Hongell. Niinpä lintukerhosta tuli saman tien toinen tärkeä harrastus minulle.

Kokouksia oli viikoittain ja retkeilytoiminta oli vilkasta. Biologian luokassa oli

seinällä listat muuttolinnuista ja jokaisella kerholaisella oma sarake, johon sai

kirjoittaa, milloin oli kevään ensimmäisen havaintonsa tehnyt.

Kerho järjesti meille uusille lintujen tunnistamistenttejä, joissa käytettiin koulun

täytettyjen lintujen laajaa kokoelmaa. Niistä opin hyvin kaikki peruslajit ja

joitakin harvinaisuuksiakin. Minäkin onnistuin täydentämään koulun laajaa

täytettyjen lintujen kokoelmaa peräti erittäin mielenkiintoisella lajilla.

Yhtenä aamuna kun kävelin kouluun, huomasin aivan koulun päädyn tuntumassa

kuolleen linnun maassa. Lintu näytti heti ensi silmäyksellä todella

erikoiselta. Sillä oli kauniin pähkinänruskea pää ja silmien seudulla mustaa

kuviota, kuin naamari. Muutenkin se oli eri ruskeiden ja harmaiden sävyjen

kirjoma, hiukan varpusta suurempi. Mutta kaikkein silmiinpistävintä siinä oli

todella suhteettoman vankka nokka. En ollut koskaan sellaista luonnossa nähnyt

enkä ollut aivan varma mikä se oli, vaikka pieni aavistus minulla olikin.

Otin linnun käteen ja juoksin opettajanhuoneen ovelle ja pyysin biologian

opettajaa Leila Järvistä tulemaan siihen ovelle. Hän vahvisti oitis, että aavistukseni

oli oikea, kädessäni oli nokkavarpunen! Kyseinen laji pesi hyvin harvalukuisena

aivan eteläisimmässä Suomessa, jossa on tammimetsiä, saarnia

ja muita eteläisempiä lehtimetsien lajeja. Mutta ei sellaisia metsiä ollut Keski-Pohjanmaalla.

Mistä ihmeestä nokkavarpunen oli koulun viereen tupsahtanut?

Järvinen ehdotti, että hän veisi linnun koulun keittiön pakastekaappiin ja veisimme

sen myöhemmin yhdessä Lohtajalle, jossa lintuharrastaja Tuomo Puutio

voisi sen täyttää. Niin sitten teimme. Pidin itseäni tosi onnekkaana, kun

juuri minä olin sen löytänyt. Kun lintu palasi koulun kokoelmiin täytettynä,

kirjoitettiin sen telineen pohjaan, että se oli minun lahjoittamani Kokkolan

41

Yhteislyseolle. Olin tosi polleaa poikaa, kun joskus biologian tunneilla kävin

sitä lappua kurkistamassa.

Teimme myös Alauda-lehteä, johon jokainen teki juttuja kirjoittaen ne vahaliuskoille,

joilla niitä kopioimme pyörittämällä vahaa käsin vahamonistuskoneella.

Lehteen tuli myös valokuvia, joita itse teimme yksitellen kehittäen.

Useimmat lintukerholaiset harrastivat myös valokuvausta ja teimme mustavalkokuvia

kotona. Meillä oli isän joskus kauan sitten itse tekemä valokuvien

suurennuskone kotona. Sillä hän opetti minutkin tekemään mustavalkokuvia.

Aina kuvia tehdessä muunsimme ikkunattoman ison kylpyhuoneen pimiöksi

ja nostimme suurennuskoneen kylpyammeen päälle asetetuille laudoille. Yksitellen

tehdyt kuvat Alaudan lehteen liimattiin niille jätettyihin aukkopaikkoihin,

sitten nämä kopiot niputettiin, kiinnitettiin nitojalla ja niin oli lehti

valmiina. Silloin minäkin tein ensimmäiset ”lehtijuttuni”.

Öjassa oli kalasääsken pesä parin sadan metrin päässä tiestä kolmiomittaustornin

päällä. Sitä aina katselimme mökille mennessämme. Eräänä kirpakan

kirkkaana toukokuun alun aamuyönä ajoimme pyörillä serkkuni Jyskyn kanssa

pesälle, matkaa sinne oli kaupungista noin 15 kilometriä. Aukion laidalle

tullessamme näimme kalasääskiparin kaartelevan yläpuolellamme. Kiersimme

varovaisesti pitkän lenkin ja lähestyimme pesää metsän puolelta. Tiesin, että

keskellä aukiota, vajaan sadan metrin päässä pesästä oli iso, ehkä neljämetrinen

kivi, jossa oli isoja halkeamia ja ikään kuin hyllyjä. Kiipesimme kiven yläosassa

takapuolella olevaan koloon ja ryhdyimme kiikaroimaan sääksiä.

Koko aamun katselimme pesälle, jossa pariskunta korjasi ja rakensi sitä lisää.

Erityisen hienoa oli nähdä, kun iso petolintu nappasi ison kuivan männyn

oksan suoraan puun rungosta. Se vain lensi sitä kohti, ojensi jalkansa eteen

ja nappasi kiinni aivan samoin kuin hyökätessään pintavedessä uivan hauen

niskaan. Oksa katkesi paukahtaen ja lennätettiin saman tien pesälle, jonne se

tarkkaan aseteltiin. Välilä joimme termoskannusta teetä ja söimme eväsleipiä.

Saimme todistaa myös sääksien seksielämää, jonka tuloksia katselimme myöhemmin

kesällä aina mökille mennessä, kun pesässä näkyi emojen lisäksi kaksi

kerta kerralta suuremmiksi kasvanutta päätä kurkkimassa. Tästä aamuöisestä ja

pitkälle päivään kestäneestä retkestä tein ensimmäisen lehtikirjoitukseni.

Talvisin meillä oli ohjelmassa talvilintulaskenta, joka tehtiin tarkkaan määritellyillä

reiteillä, joita ei koskaan muutettu. Oli tärkeää, että saatu aineisto kertyi

aina samoilta reiteiltä. Luonto-Liitto, johon Alauda paikalliskerhona kuului,

keräsi talvilintulaskennoilla tietoja suomalaisten lintukantojen vaihteluista.

42

Olin muutaman kerran mukana myös merikotkien pelastamiseen tähtäävässä

talviruokintatyössä. 1970-luvun alkuvuosina Suomessa oli merikotkia vain

muutamia kymmeniä ja niitä uhkasi sukupuuttoon kuoleminen. Ongelmana

oli se, että muuttavat merikotkat saivat runsaasti ympäristömyrkkyjä eteläisemmissä

maissa, jonne ne yleensä talvikausiksi muuttivat. Tämän vuoksi Suomessa

päätettiin alkaa tarjota niille ravintoa talvikuukausina, jotta edes osa

niistä jäisi Suomeen. Niinpä Alaudankin aktivistit kyselivät paikallisilta lihatuottajilta

sianruhoja ja muuta lihaa, jota ei syystä tai toisesta voitu ihmisravinnoksi

käyttää. Lahjoituksena saatuja jäisiä possuja me hinasimme ahkioilla

rannikon luodoille, jotta merikotkilla olisi ollut ravintoa myös talvella. Nämä

luontoharrastajien yhteiset ponnistelut pelastivat lopulta merikotkakannat.

Kun vuonna 1975 Suomessa kuoriutui ainoastaan neljä merikotkan poikasta,

vuonna 2018 määrä oli peräti yli satakertainen, noin 450.

Mielenkiintoisia retkiä tehtiin tavanomaisten polkupyöräretkien lisäksi kauemmaksikin.

Vanhemmilla kerholaisilla oli jo ajokortteja ja niin kävimme kevätöisin

autoilla kuuntelemassa pöllöjä ja joskus kaukaisemmissa lintukohteissa

kuten Siikajoen Tauvossa retkeilemässä.

Erityisen hienoja olivat keväiset viikonloput Tankarin majakkasaarella, kun

sekä laskimme kevätmuuttoa että rengastimme muuttolintuja. Asuimme luotsituvan

lattioilla makuupusseissamme ja kokkailimme ruuat itse spriikeittimillä.

Muutamalla kerholaisella oli rengastuslupa ja -välineet, joita Tankarissa käytettiin.

Verkot levitettiin käkkyrämäntyjen ja katajien väliin ja niitä kierrettiin

tunnin parin välein ja poimittiin verkkoon tarttunut saalis. Me apumiehet

kiersimme verkkoja ja irrotimme niihin tarttuneet pikkulinnut varovaisesti.

Oli tärkeää, että linnusta saatiin hyvä ote molemmista jaloista, jotta muu irrottaminen

sujui lintua vahingoittamatta. Toisessa kädessä, jolla lintua pidettiin

kiinni, oli hanska. Lintu irrotettiin paljaalla kädellä varovaisesti verkosta. Silti

ne onnistuivat nipistelemään nokillaan sormia aina välillä. Kyllä hädissään olevan

pienen västäräkin nokkaote saattaa olla aika napakka. Jos verkosta löytyi

isompia lintuja kuten haukkoja, niiden irrottaminen jäi varsinaisille rengastajille.

Aina kun sain pikkulinnun verkosta irti, kiikutin sen varsinaisen rengastajan

käsittelyyn. Siinä jokaiselle yksilölle tehtiin oma kortti, jossa oli renkaan

numero. Korttiin kirjoitettiin tietysti laji, sukupuoli, mitat, paino, rengastuspaikka

ja -päivä sekä muutama muu tieto. Ja kun sormus oli varovaisesti koipeen

puristettu ja tarkastettu että lintu oli kunnossa, se päästettiin jatkamaan

matkaansa. Hyvänä päivänä verkoista saattoi löytää tutumpien lintujen lisäksi

kymmenittäin kauniita Lapin sinirintoja ja muita sellaisia oudompia lajeja, joi-

43

ta ei Pohjanlahden alueella pesinyt. Pohjanmaan rannikko oli suuri valtaväylä

pohjoisen lintujen muutossa.

Luontoharrastukseni oli vähällä saada uuden suunnan, kun kuulin Luonto-Liiton

tilaisuudessa Asko Kaikusalon loistavan esityksen pikkunisäkästutkimuksesta,

jonka pioneeri hän oli. Erityisesti jäi mieleen Kaikusalon loistava

puheenparsi. Mies näytti ulkoisesti ujon hiljaiselta ja jäykältä talonmieheltä

mutta suusta pulppusi taukoamatta aivan käsittämättömän rehevää ja runollista

kieltä. Hän silminnähden nautti itse erikoisista kielikuvistaan ja siitä, kuinka

innostuneesti kuulija hänen puhettaan kuunteli. Kaikusaloa kuunnellessa minäkin

innostuin oitis pienistä karvaisista hiiristä, myyristä ja päästäisistä uutena

tutkimuskohteena. Ajattelin, että kaikkihan ne linnuista ovat kiinnostuneet,

tämä on jotain uutta spesiaalia, siispä minulle sopivaa!

Ilmoittauduin heti mukaan, kun Kaikusalo etsi nuoria luontoharrastajia mukaan

tekemään hieman samantapaista perustutkimusta kuin lintujen jokavuotiset

talvilaskennat olivat. Sain kotiini infopaketin tästä tutkimustyöstä.

Mutta samalla alkoi selvitä, että pikkunisäkkäät piti pyydystää lajimääritystä,

laskemista ja muiden keruutietojen selvittämistä varten tappavilla pyydyksillä.

Silloin tajusin, ettei tämä ole minua varten. En ollut halunnut hyönteistieteilijäksi

pistämään perhosia ja koppakuoriaisia myrkkypullon kautta neulaan.

Samoista syistä en halunnut pikkunisäkkäiden tutkimusporukkaan, jos harrastukseen

kuului oleellisesti se, että metsissä vipeltävää viehättävää karvakansaa

loukutetaan hengiltä. Tämä vain siksi että niitä lasketaan ja mitataan. Palasin

kiltisti lintuharrastajaksi.

Luonto-Liitto oli 1970-luvulla tyypillinen äärivasemmiston haltuunsa ottama

nuorisojärjestö. Niin paljon kuin linturetkeilystä tykkäsinkin, sen aikainen

luontoharrastus piti lähes väkisin sisällään hyvin vasemmistolaista maailmankuvaa.

Luontoharrastusta ja erityisesti luonnonsuojelutoimintaa pidettiin taistolaisten

kommunistien käsikassarana, jolla huidottiin yhteiskunnassa kaikkea

sitä mikä ei pyrkinyt kohti Neuvostoliiton mallista sosialismia. Luonnosta

kiinnostuminen alkoi näyttää yleisesti vasemmistolaisuudelta, mikä ärsytti

minua koko ajan enemmän. Päätin erota Luonto-Liitosta sillä hetkellä, kun

liiton talvipäivillä päätettiin, että Luonto-Liitto liittyisi järjestönä taistolaisten

äärivasemmistolaisten hallitsemaan Sadankomiteaan. Näin oma lintuharrastukseni

palasi pelkästään retkeilyyn ja muuhun varsinaiseen luonnonharrastamiseen.

44

Teini-iän kokeiluta ja salattuja voimia

Lintuharrastajien lisäksi vietin tietysti kaveriporukassa Hollihaassa paljon

aikaa. Bändimme treenasi kovasti ja haaveili aina uusista keikoista. Uudeksi

suursuosikiksi minulle muodostui Joe Cocker, jonka levy Mad Dogs And

Englishman ja erityisesti Cockerin pitkästä Amerikan kiertueesta tehdyn samannimisen

elokuvan näkeminen muurasi Cockerin pysyvästi syvälle sieluuni.

Erityisesti hänen käsittämättömän intensiivisen esiintymistapansa ja rouhea

raspikurkkusoundi tekivät vaikutuksen. Tämä kaikki viehätti minua siitä huolimatta,

että elokuva kertoi myös huumesekoiluista, joita siinä oikeastaan ylpeydellä

tuotiin esiin. Missään vaiheessa nuoruudessa, enkä koskaan muulloinkaan

ole ollut hiukkaakaan kiinnostunut kokeilemaan huumausaineita. Ehkä

ne pelottivat minua, hyvä niin.

Mutta viina ei ollut pelottavaa. Se oli eri juttu, tuttu kaikille. Eikä siinä ollut

muuta pelottavaa kuin että voisi jäädä kiinni. Jos rahaa oli, pullon hakijoita Alkosta

kyllä aina löytyi vaikkei meillä ikää ollut 12 tai 13 vuotta enempää. Ekat

kännit sain juomalla Nutkua, eli Nordforsin pöytäviiniä joskus kai 13-vuotiaana

Yhteiskoulun konvaan mennessä. Konvia, siis alaikäisten ”tansseja” järjestettiin

koulujen juhlasaleissa muutaman kerran vuodessa. Nyt olin siis menossa

Kiviniityn koulun konvaan ja niin olimme hankkineet Nutkupullon jonkun

kaverin kautta. Omaan kouluun en näin olisi uskaltanut mennä.

Joimme viiniä koulun vieressä olevan Punaisen virran sillan alla ja lähdimme

sitten koululle. Tungoksen mukana pääsimme sisään ja siellä hetken päästä

alkoi pyörryttää tosi pahasti. Olo meni aina vaan pahemmaksi ja oli päästävä

ulos. Seuraavat tunnit olivat kamalia ja varsinkin seuraava päivä. Näin ainakin

olen muistelevinani.

Krapula oli todella hirveä. Oksentelun jälkeen päänsärky jatkui kaksi päivää.

Ja samalla tavalla kävi pari muutakin kertaa. Näiden muutaman kokemuksen

vuoksi nousi jo silloin mieleeni eräänlainen muurin, kun olin vaarassa juoda

liikaa. En ole koskaan pystynyt ajattelemaan, että minuun todella pahasti vaikuttava

krapula olisi sen juomisen tarjoaman hauskuuden väärti. Niin paljon

inhosin krapulaa jo teini-iässä, eikä se ole koskaan muuttunut. En tiedä kuinka

pystyin nämä kokemukset salaamaan vanhemmiltani, mutta teini-iän viinakokeiluista

en jäänyt koskaan kiinni.

45

Vaikka huumausaineet ja suomalaiskansallinen kännijuominen eivät koskaan

tulleet minulle lähemmin tutuiksi, kiinnostuin kuitenkin kovasti kolmannesta

päätä omalla jännittävällä tavallaan sekoittavasta asiasta.

Joskus kun katselin kirjahyllyssä olevia isän lääkärikirjoja (siellä oli muutamissa

anatomian kirjoissa myös oikeuslääketieteeseen liittyviä karmean kiinnostavia

kuvia!), löysin sieltä myös vieläkin enemmän mieltäni kiihottavan kirjan. Se

oli Tri Radwanin kirja Hypnotismia käytännössä. Haperomaisen ohutlehtinen

viininpunakantinen kirja vuodelta 1923 oli äärettömän jännittävä. Kirjan 60

sivulla kerrottiin tarkasti, kuinka ihminen hypnotisoidaan ja mitä hypnoosilla

voi saada aikaan. Isällä oli tämä kirja sen vuoksi, että hän kuulemma suunnitteli

jossakin vaiheessa ryhtyvänsä hyödyntämään hypnoosia pienissä leikkauksissa.

Mutta vaikkei niin koskaan tapahtunut, silti kirja jäi hänelle. Minulle se

oli aarre koska kaikkihan me seurasimme 1970-luvun alkuvuosina Suomen

kuuluisimman showhypnotisoijan Olliver Hawkin julkkisuraa. Ja nyt minulla

oli avaimet käsissä hänen salaisuuksiinsa…

Luin kirja kannesta kanteen ja oivalsin kuinka yksinkertaisista asioista hypnoosissa

on lopulta kyse. Hypnotisointi on vain puhumista ja ihmiselle uskottelua

tuntemaan asioita mielessään. Ensin aloitetaan puhumalla rauhallisesti

asioista, jotka henkilö oikeasti voi tuntea, sitten aletaan uskotella hänelle vähitellen

sellaistakin mitä ei oikeasti ole, mutta henkilö voi ne tuntea mielikuvituksensa

avulla. Jos tämän osaa tehdä vakuuttavasti, henkilö uskoo askel

askeleelta enemmän. Muutamalla peruskaavalla hypnoosiin vaivuttamisen voi

tehdä tehokkaasti, näitä tarinakaavoja kirjasta löysin. Mistään sen monimutkaisemmasta

ei siis ole kyse. Vaikka olin vain utelias 13-vuotias, miksen minäkin

siinä onnistuisi, kun kerran nyt tiesin, miten se tehdään. Uskoa omiin

kykyihini ei minulla (tässäkään) puuttunut. Sitten vain kokeilemaan.

Mistäpä löytyisi halukkaita koehenkilöitä, jota nimitystä kirjassa hypnotisoitavista

yleensä käytettiin? No, Hollihaan kavereista tietenkin. Isälle tai muille

kotona en luonnollisesti uskaltanut suunnitelmistani hiiskahtaakaan. Suostuttelin

kavereitani ensimmäiseen istuntoon Jysky-serkkuni kellarissa olevaan

pingishuoneeseen. Kerroin heille mistä on kyse. Kaverit istuivat seinän vierellä

ja ryhdyin kertomaan suggestiivista perustarinaa, jolla ihmisen voi kirjan opastuksen

mukaan helposti hypnotisoida. Kehotin kuulijoita rauhallisella mutta

mahdollisimman itsevarmalla äänellä keskittymään itseensä, omiin käsiin, jalkoihin

ja alkamaan tuntea niissä lämpöä, painavuutta ja muita tunteita. Ja niin

edelleen tarina askel askeleelta jatkui kohti varsinaista hypnoottista unta.

Valitettavasti useimmat läsnä olleista kavereista lähinnä katselivat toisiaan ja

hiukan naureskelivat yrityksilleni ”ottaa heidät valtaani”.

46

Mutta porukassa oli yksi, Aatsi, joka piti silmänsä tiukasti kiinni ja minun

mielestäni selvästi vaipui jonkinlaiseen transsiin, melkein kuin Olliver Hawkin

hypnoosiesityksissä televisiossa. Pyysin muita olemaan hiljaa ja häiritsemättä.

Kaikki katsoimme Aatsia.

Ryhdyin tietysti kokeilemaan, että pelleilikö hän vai ei. Käskin häntä painamaan

mieleensä unessa ollessaan pitkiä numerosarjoja, joita luettelin samalla

kun kirjoitin ne paperille. Ja pyytäessäni häntä toistamaan ne, hän kykeni

muistamaan ällistyttävän pitkiä numerosarjoja! Aloin hiljalleen uskoa, että

vaikka kukaan muu kavereistani ei kyennyt vaipumaan hypnoosiin ainakaan

minun johdollani, Aatsi kykeni. Hän tipahti sinne todella helposti ja syvään.

Tunsin itseni todelliseksi salattujen voimien valtiaaksi.

Nälkä kasvoi tietysti syödessä. Jatkoimme Aatsin kanssa näitä kokeiluita useana

päivänä. Hänestäkin oli hauskaa ja jännittävää kun suggeroin hänet näkemään

itselläni kaksi metriä pitkän nenän ja muuta hauskaa. Hän vakuutti kerta

toisensa jälkeen, että kyllä hän näki oikeasti ne näyt, joita hänelle suggeroin.

Lopulta kuitenkin, taas kerran, menin ymmärtämättömyyttäni liian pitkälle.

Viimeinen hypnoosikerta oli minulle ja muutamalle sitä seuranneelle kaverilleni

todella pelottava kokemus. Kaikki meni jälleen aluksi oikein hyvin. Vaivutin

Aatsin syvään hypnoosiin. Sen jälkeen suggeroin hänelle, että hänen oikea

kätensä muuttuu tunnottomaksi ja pysyy täydellisen tunnottomana, vaikka herätän

hänet kohta. Näin tapahtuikin. Herätin hänet ja kysyin käden tuntemuksesta.

Aatsi vastasi, että hän kyllä näkee kätensä, mutta siinä ei ole minkäänlaista

tuntoa. Käsi oli veltto ja samalla täysin tunnoton. Jälleen sekä minä että

kaverit sitä kuitenkin taas hiukan epäilimme ja päätimme testata. Väänsimme

sormia, naputtelimme kättä joillakin puukepeillä ja lopulta haettiin autotallin

työkalukaapista vielä oikeat tongit. Niillä puristelimme, väänsimme ja suoraan

sanoen pahoinpitelimme velttoa kättä Aatsin seuratessa ja vakuutellessa tyynesti,

että mitään ei tunnu. Uskottava se oli.

Mutta mitä tämän jälkeen? Kuten aina edellisilläkin kerroilla ryhdyin oikeaoppisesti

poistamaan suggestiota vaivuttamalla Aatsin taas uneen. Hänen nopeasti

nukahdettua poistin suggestion toistamalla useita kertoja rauhallisesti,

että normaali tunto käteen palaa, kun hänet kohta herätän. Tähän asti kaikki

meni suunnitelman mukaan.

Seuraava vaihe, eli herättäminen, ei siten enää tahtonutkaan onnistua millään.

Kun luettelin herätyskaavan mukaisesti numeroita kymmenestä yhteen ja yritin

saada unen päättymään, alkoikin Aatsi lisääntyvästi vääntelehtiä ja näyttää

tuskaiselta. Herääminen ei tapahtunutkaan helposti kuten aina aikaisemmin.

47

Mitä voimallisemmin yritin herättää häntä, sitä enemmän hän muuttui tuskaiseksi.

Kuola alkoi valua suusta ja hän ääntelehti kiemurrellessaan pedillä

jolla makasi. Minua alkoi pelottaa, pelottaa ihan hirveästi. Vaivutin taas välillä

häntä syvemmälle, jolloin hän aina rauhoittui. Ja kun taas yritin häntä herättää,

sama tulos. Aloin jo paniikin hiipiessä mieleeni ajatella, että pitää soittaa Keskussairaalaan

ja pyytää ambulanssi. Isälle soittaminen ei käynyt mielessäkään.

Vielä kerran yritin nostattaa hänet syvästä unesta pintaan ja heräämään. Taas

tuskaisuus lisääntyi ja lisääntyi kunnes naps, yhtäkkiä hän heräsi kuin mitään

ei olisi tapahtunut. Hän oikein kyseli, että miksi näytimme niin kauhistuneilta.

Samalla hän valitteli, että käsi on nyt oikeasti kipeä.

Kuultuaan mitä tapahtui, hän kertoi, että oli nähnyt unessa minut kauempana

ja olin häntä kutsunut. Hän oli tullut lähemmäksi, jolloin aloin muuttua vähitellen

joksikin hirviöksi, jota hän pelkäsi. Hän perääntyi kauemmaksi, jolloin

en ollut enää yhtä hirviön näköinen ja pelottava.

Tämä kokemus oli minulle niin pelottava, etten enää koskaan ryhtynyt leikkimään

hypnoosilla. Myöhemmin arvioin, että kyse oli ehkä siitä, että Aatsin

kädessä alkoi tuntua heräämisen aikana kipua sitä enemmän mitä lähemmäksi

hän heräämistä ja valvetilaa tuli. Tämä kipu saattoi häiritä heräämisprosessia.

Olimme murjoneet kättä pihdeillä aika kovaotteisesti, joten käsi oli tietysti

kipeä heräämisen hetken lisäksi monta päivää.

***

Ensimmäiset oikeat kokemukseni tytöistä sain myös 13-vuotiaana, jolloin siinäkin

asiassa tuli mentyä eteenpäin aivan liian nopeasti ja aivan liian pitkälle.

Arskan kanssa tutustuimme kahteen tyttöön, joista 14-vuotiaasta Mallusta

tuli sitten se minun ensimmäinen tyttöystäväni. Kuljimme iltaisin kaupungilla

ja istuimme jossakin pimeässä rappukäytävässä käsi kädessä ja opettelimme

suutelemista. Ja välillä kopeloitiin kiinnostuneina mitä toisen vaatteiden alta

löytyi. Kihelmöivä jännitys tuntui joka paikassa. Mietimme mitä nuorten pariskuntien

oikein odotettiin tekevän.

Minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä, miten pitäisi edetä. Koska minulla

kuitenkin oli aina halu mennä pitemmälle kuin tiesin sallituksi, yritimme

yhtenä iltana kokeilla seksiä siellä meidän bändin harjoituspaikassa, siis peräti

kirkon kellarissa! Mallu oli onneksi yhtä utelias kokeilemaan. Saimme housut

riisuttua kummatkin, ja kunnolla tutkittua mitä siellä toisen pöksyjen sisällä

oikein oli. Mutta edelleen ainakin minä olin jotenkin tilanteesta pihalla, en

48

Repskär oli ensimmäisen Kokkola-kesän mukavimpia veneilykohteita.a.

Melontaurani lähti mökkivesien koluamisella kumipatjan ja omatekoisen “melan”

kanssa.

49

Joskus joku ahvenen sintti tarttui virvelin uistimeen. Panu kelluskelee patjalla Käpälämäen

kallioisella rannalla Öjassa.

Kokkolassakin viihdyin jäällä paremmin kuin ladulla. Innostuin jääkiekon ohella

jossakin vaiheessa pikaluistelusta ja kävin Kalahallin kentällä jopa paikallisen urheiluseuran

iltakilpailuissa. Hollantilaistähdet Ard Schenk ja Kees Verkerk olivat

idoleitani.

50

Lintukerho Alaudan porukka palaamassa.

Luontoliiton talvipäiviltä jossa

voitimme toimintapistekilpailun.

Yksi monista innostuksistani oli urheilusukellus.

Tuore merisaukko esittelee sukeltajan

lippua.

Fresh Pray: Vas. Ari Saari, Ari Oravainen,

minä sekä istumassa serkkuni Jysky.

Pitkän taistelun jälkeen sain bassokitaran

51

kuitenkaan oikein ymmärtänyt tilannetta. Tiesin, että tämä on 13-vuotiailta

kiellettyä ja se oli varmasti ainoa syy, miksi halusin mennä eteenpäin.

Lopulta ähräsimme hetken kömpelösti päällekkäinkin. Mutta kun minä

13-vuotiaana poikasena en sitten lopultakaan oikein tiennyt mitä ja miten siinä

olisi pitänyt tehdä, niin eihän siitä mitään tullut. Jotenkin jäi vaikutelma,

että Mallu olisi tiennyt enemmän, olihan hän peräti vuoden minua vanhempi,

14-vuotias. Mutta koska luonto ei kutsunut vielä tarpeeksi tätä tikanpoikaa

puuhun, homma tyssäsi.

Olin todellisuudessa täysin untuvikko, vaikka muuta yritin esittää. Muutamia

Jallun ja muiden seksilehtien valokuvia olin toki nähnyt, mutta 1970-luvun

alkuvuosina pikkupojat eivät vielä päässeet kovin helposti näkemään pornoleffoja,

joista kunnollista mallia olisi saanut. Enkä ollut saanut myöskään kotoa

mitään seksivalistusta, vaikka lääkärin poika olinkin.

Vaikka sain opaskirjan neuvoin vaivutettua kaverin hypnoosiin, tyttöystäväni ja

itseni vieminen nirvanan kukkuloille ei vielä 13-vuotiaana onnistunut.

Syvimmät traumani- Musiikkiharrastukselle täyskäännös

Jokainen lasta kasvattava isä ja äiti tekee virheitä kasvatustyössään. Minä nuorimpana

sain vanhempieni virheistä kärsiä varmaan kaikkein vähiten. Siinä

mielessä kuopuksen osa on aika usein helpoin. Itse asiassa minulla on erittäin

hyvät muistot omasta kasvatuksestani, numeroksi antaisin kouluarvosanoin

ehkä 9 1/2. Vanhemmat sisarukseni olivat varmasti kuluttaneet isän ja äidin

kasvatustoimista pahimmat terävät kulmat pois, joten minä pääsin varmasti

meistä helpoimmin.

En ole koskaan tuntenut, että olisin saanut kasvatuksestani mitään vaikeita

traumoja. Se, että isäni mielipiteiden mukaisesti pidin itseäni epäteknisenä ja

asenteeltani vastuuttomana Heipparallana perustui monella tapaa ihan todellisiin

asioihin. Tai, tiedä häntä, ehkä jonkun mielestä ne ovat olleet niitä minuun

ohjelmoituja ominaisuuksia tai ”totuuksia”, joita itse alitajuisesti sitten

toteutin. Niin tai näin, ei niistä mitään kipeää ole silti jäänyt.

Mutta yhden tavallaan hassun ja suurilla lainausmerkeillä varustetun ”trauman”

isäni kasvatuksellaan minuun pysyvästi jätti. Koska olin siis kiinnostunut

Woodstockin festivaalista, Joe Cockerista, Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista

ja muista sen ajan rockmuusikoista, yritti isäni kammeta minua kaikin tavoin

pois siitä musiikillisesta maailmasta. Hänen mielestään kaikki rytmimusiikki

52

on vain alkukantaisten afrikkalaisten ketkumista ja hetkumista puolialastomina

leirinuotioilla. Sellainen rytmin mukaan transsissa hetkuminen on likaista

ja primitiivisen epäinhimillistä. Ylevää ja ihmiselle tarpeellista on vain klassinen

musiikki.

Vaikka en koskaan antanut hänelle periksi tässä asiassa, olenhan jänkkä ja jääräpäinen,

upposi tästä opetuksesta siitäkin huolimatta syvälle luihini ja ytimiini

silti jotakin. Minulla on aina ollut syvällä sisälläni kummallinen tunne, että

rytmi on kuitenkin jotenkin likaista, väärää, alhaista ja pahaa. Tämä on tietysti

täysin epäloogista ja kummallista, mutta se on ollut silti kohdallani todellinen

ja pysyvä tunne. Sille en ole voinut mitään. Tiedän että se on hullua, mutta se

on jossakin niin syvässä tunnekerroksessa minussa, johon itselläni ei ole pääsyä

vaikuttamaan.

Tuon tunteen tunnistaminen ja sen pohdiskelu on kyllä toisaalta opettanutkin

minulle elämästä paljon. Olen sen avulla kyennyt näkemään kuinka syvällisesti

kasvatuksella voi tosiaan vaikuttaa lapseen ja nuoreen. Se, että edelleen tunnen

jollakin tasolla itsessäni, että rytmissä on jotain likaista, kertoo kuinka peruuttamattomasti

tällaiset kasvatusasiat voivat ihmiseen upota, vaikka ajatusta

kuinka itse vastustaisi. Vasta vanhemmiten olen oivaltanut, että tähän samaan

opetukseen liittyi yhtä lailla se, että kaikki tanssiminen on myös alhaista ja

primitiivistä. Ja sen vuoksi sekin on minusta aina ollut vastenmielistä. En ole

koskaan kokenut tanssimisen hauskuutta, enkä halunnut kokeilla sitä nuorena

konvissa enkä myöhemminkään mistä olen monesti sitten myös kärsinyt.

Onnekseni tämä ”trauma”, joka sieluuni pysyvästi muurattiin, on elämän oikeasti

tärkeisiin asioihin verrattuna kuitenkin pieni ja vaaraton. Se ei ole koskaan

varsinaisesti haitannut elämääni, ei myöskään pitkää uraani kevyen musiikin

parissa.

Mutta tämä kokemus on avannut minulle ikkunan näkemään, että jos kasvatuksella

on vaikka itsetunto isketty lyttyyn tai muuten istutettu ihmiseen

merkittäviä vääriä käsityksiä joko lapsesta itsestään tai mistä tahansa ilmiöstä,

niitä voi olla myöhemmin täysin mahdotonta kokonaan poistaa. Niitä virheitä

monet joutuvat hoitamaan pitkällisillä psykoterapioilla sitten aikuisiällä.

Valitettavasti oivalsin nämä asiat liian myöhään ja toistin itse tuota samaa virhettä

omiin lapsiini. On se vaan kummallista, että itse koettuja vääryyksiä sukupolvet

niin helposti siirtävät seuraavalle. Siitä olen edelleen pahoillani.

53

Kokkolan musiikkielämän nousukiidon alku sattui meidän perheen kannalta

sopivasti siihen 1960-1970 -lukujen vaihteeseen, kun Kokkolaan olimme

kotiutuneet. Musiikkiopisto laajeni silloin voimakkaasti myös naapurikuntiin

Kälviälle, Kaustiselle, Lohtajalle ja muualle ympäristöön. Koko ikänsä huilua

soittanut isä värvättiin musiikkiopistoon huilun soiton opettajaksi ja lisää soittimia

otettiin mukaan musiikkiopiston valikoimiin. Kaustinen jousisoittajien

kultakuntana oli muuttumassa pelkästä pelimannimusisoinnista myös klassiseen

suuntaan, kiitos tästä kuului suurelta osin Juha Kankaalle, joka palasi vuosikymmenen

alussa Helsingistä kotiseudulleen.

Panu oli käynyt jo jonkin aikaa oboen soittotunneilla Helsingissä isän vanhan

soittokaverin, Asser Sipilän opissa. Sipilä oli Suomessa ehkä aikansa arvostetuin

oboepedagogi. Hän soitti Helsingin kaupunginorkesterissa ja opetti Sibelius

Akatemiassa. Mutta vanhan ystävänsä Kokkolasta tulevaa poikaa Sipilä

mielellään opetti yksityisesti.

Naapurikaupungissa Pietarsaaressa oli siihen aikaan oikea sinfoniaorkesteri,

joissa sekä isä että Panukin soittivat välillä. Mutta sen taso eikä kunnianhimo

tyydyttänyt isää ollenkaan. Niinpä hän alkoi haaveilla Kokkolaan omaa sinfoniaorkesteria.

Tämä muutti myös omaa tulevaisuuttani ratkaisevasti.

Lopulta isä päätti ryhtyä tuumasta toimeen. Hän perusti Kokkolan Orkesteriyhdistyksen

ja alkoi haalia siihen soittajia. Eräänä iltana hänen kootessaan

listojaan keittiön pöydän ääressä, hän manaili, että tiettyjen soittimien taitajia

ei löydy mistään. Jousisoittajia oli runsaasti Kaustisen suunnalla ja myös Kokkolassa

ja lähialueella, puupuhaltajiakin oli riittävästi ja jokunen trumpetisti

ja käyrätorvensoittajakin löytyi. Sitten isä sanoi keittiön pöydässä listojensa

takaa, että pasunisteja ei löydy mistään, kaupungissa oli joku vanha Gamlakarleby

Hornorkester, mutta sen huru-ukkoja hän ei sinfoniaorkesteriin halunnut.

”Hommaa mulle torvi niin mie alan sulle pasunistiksi”, sanoin leikilläni pitkänreteän

bassokitaristin tukkani alta.

Seuraavan päivänä isä palasi asiaan. Talomme alakerrassa piti K-kauppaa tuon

mainitun Hornorkesterin kapellimestari Eino Lindell. Isä oli jo käynyt kysymässä,

josko torvisoittokunnan varastossa sattuisi olemaan pasuuna, jota voisi

lainata muutamaksi päiväksi. Ja sellainen sieltä löytyi. Minä olin ihan ihmeissäni,

eilinen puheeni oli ollut vaan tavanomaista pelleilyäni. No, kävin silti

hakemassa torven ihan uteliaisuudestani lainaan. Sillä yritettiin saada ääntä

aikaan isän kanssa, ja kyllä sieltä pieniä törähdyksiä heti syntyi.

54

Siitä vitsistä lähti elämänmittainen rakas harrastus, josta välillä oli tulossa melkein

ammattikin. Se oli niitä minun elämäni suuria sattumia. Ilman sitä vitsiä

olisi elämäni kulkenut merkittävästi toisella tavalla.

Koska Kokkolassa ei ollut pasunisteja, ei ollut myöskään pasuunan opettajia.

Tähän isä käytti samaa lääkettä kuin Panun oboen opetukseen muutamia

vuosia aikaisemmin. Isä otti yhteyttä toiseen nuoruuden soittokaveriinsa, legendaariseen

suomalaiseen pasunistiin ja pedagogiin, Olavi ”Ankka” Lampiseen,

joka oli juuri jäänyt Sibelius Akatemiasta eläkkeelle. Ja aivan kuten

Asser Sipilä otti Panun yksityisoppilaakseen, otti Ankka minut. Kävin useita

kertoja Helsingissä Ankka Lampisen pasuunatunneilla, ensin hänen vanhassa

työhuoneessaan Sibelius Akatemiassa, vaikka yksityisoppilas olinkin. Sitten

kun hänen piti työhuoneesta luopua, kävin vielä muutamalla tunnilla hänen

kodissaan Nervanderinkadulla aivan Temppeliaukion kirkkoa vastapäätä.

En ehtinyt kovin montaa Helsingin reissua tehdä, kun lähempää Oulusta löytyi

minulle opettajaksi kaupunginorkesterin pasunisti Pentti Yletyinen.

Tein täyskäännöksen musiikillisissa kiinnostuksissani. Tämä lähensi minua

isään aivan valtavasti. Nyt meillä oli luonnon tutkimisen lisäksi uusi yhteinen

kiinnostuksen kohde, klassinen musiikki. Ei minulle klassinen musiikki ollut

koskaan vastenmielistä ollut, mutta se, että kaikki ihailemani kevyt musiikki

oli pannassa, se oli ollut se kivi kengässä.

Nyt isä pyrki kaikin tavoin innostamaan minua. Kuuntelimme yhdessä mm.

Sibeliuksen seitsemättä sinfoniaa, jossa on minusta maailmankaikkeuden

upein pasuunasoolo. Kuunnellessamme seurasimme sinfoniaa isällä olevasta

partituurista. Uusi maailma avautui minulle Sibeliukseen ja myös muuhun romanttisen

kauden klassiseen, jossa pasuunoilla on tietysti aina dramaattisia

osia.

Samoihin aikoihin Kokkolan Orkesteri pääsi aloittamaan varsinaisen toimintaansa.

Kapellimestariksi isäni oli saanut houkuteltua joitakin vuosia aiemmin

Radion Sinfoniaorkesterista eläkkeelle jääneen kapellimestarin Erik Cronvallin.

Crona tuli pari kertaa kuussa aluksi kouluttamaan orkesteria, ja tietysti

myös konsertteja harjoittamaan ja niitä johtamaan.

Koska Crona oli tuntenut nuoruudessaan sekä isäni että myös äitini jo ennen

kuin he edes tunsivat toisiaan, Crona vietti mielellään meillä ainakin yhden

illan harjoitusviikonloppuina, vaikka tietysti hotellissa kadun toisella puolella

asuikin. Minulle oli tosi hieno ja etuoikeutettu kokemus tutustua häneen

mukavana hauskoja muusikkojuttuja jatkuvasti kertovana papparaisena. Niitä

55

muusikkojuttuja tuntui riittävän loputtomiin, äiti harmitteli myöhemmin, ettei

ollut kirjoittanut niitä ylös. Niistä olisi varmaan saanut kirjoitettua riemukkaan

kirjan Suomen muusikoista ja musiikkielämästä 1930-luvulta 1970-luvulle.

Kun orkesteri harjoitteli, minä istuin useimmiten kuuntelemassa. Samalla opin

paljon asioita orkesterisoittamisesta, vaikka en tietysti itse päässyt soittamaan

orkesteriin vielä pitkään aikaan. Mukavasti loputtomia juttujaan olutlasinsa

ääressä olohuoneessamme kertoileva Crona oli harjoituksissa aivan toisenlainen,

tulisieluinen piiskuri, joka ei päästänyt ketään harjoituksissa helpolla. Hän

vaati jokaiselta aina niin paljon, kun soittajasta oli mitenkään saatavissa irti,

yleensä hiukan enemmänkin. Muutama herkkähipiäinen lopetti orkesterissa,

mutta useimmat nauttivat hiostuksesta, koska tulokset samalla nousivat kohisten.

Ja kyllä Crona aina välillä sopivissa tilanteissa vilautti sitä rakastettavaa

sympaattista puoltaankin, hän osasi hallita tilannetta suvereenisti.

Jimi Hendrix ja bassokitara jäivät minulta lähes saman tien, kun kiinnostuin

pasunismista. Seuraavina kesinä kävin monilla musiikkileireillä, aluksi Raudaskylässä,

jossa oli opettajana tuttu Oulun opettaja Pentti Yletyinen, ja puhallinorkesteria

siellä johti Oulun Varuskuntasoittokunnan päällikkö Martti

Mattila. Kävin myös Keuruun musiikkileirillä ja myös Kälviän leiri tuli sittemmin

tutuksi.

Musiikkileirit olivat myös erinomaisia paikkoja tutustua tyttöihin. Raudaskylän

leiriltä löytyi nuori Helmi, joka asui siinä muutaman kilometrin päässä ja

oli leirillä viuluoppilaana. Helmistä tulikin minulle useampivuotinen tyttöystävä,

olin silloin kai 15 ja hän 13 vuotta. Kävin aina silloin tällöin häntä tapaamassa

myös syksyllä ja talvella, ja Helmi kävi meillä vastavuoroisesti Kokkolassa.

Lisäksi kirjoittelimme ahkerasti kirjeitä toisillemme. Vaikka Helmistä ei

merkittävää viulistia tullut, hänestä tuli sen sijaan sitäkin merkittävämpi kansanmusiikin-

äänimaisemien ja kulttuurintutkija. Viimeisin kuulemani uutinen

hänestä on vuodelta 2019, jolloin Suomen professoriliitto nimesi hänen

vuoden professoriksi. Professuuri hänellä on Itä-Suomen yliopiston kulttuuritutkimuksen

laitoksella.

Lyhyempää ja pidempää säpinää tyttöjen kanssa oli toki muillakin musiikkileireillä,

olihan se tietysti aina kaikkien leiriläisten ellei tärkein niin toiseksi

tärkein motiivi leireille tulla. Joskus nämä tyttöjutut kestivät illan ja jopa yön,

joskus kaksi viikkoa.

Minulle oli tärkeää tuntea kuuluvani tähän joukkoon musiikkileireillä. Tavallisessa

arkielämässä, lähinnä tietysti koulussa, minua pidettiin hiukan kummallisena,

kun en soittanutkaan enää bassoa vaan käsittämättömästi olin vaihtanut

56

sen pasuunaksi. Kaiken lisäksi klassisen musiikin ohella olin alkanut kiinnostua

myös vielä kummallisemmasta musiikista, jazzista! Kun luokkakaverit vertailivat

suosikkejaan, Sladea ja Sweetsiä, minä kerroin omat suosikkini, Jack

Teagarden, Louis Armstrong ja Duke Ellington. Se oli luokkakavereista täysin

älytöntä. Enkä tietysti osannut pitää tässäkään asiassa matalaa profiilia, vaan

toitotin mielipiteeni ”parhaasta” musiikista kyllä kaikille tiettäväksi. Niinpä

tässäkin asiassa minut tietysti siirrettiin outojen osastolle.

Koululaisvaihdossa Saksassa, orkesterisoitto alkaa

Jo oppikoulun alaluokilla aloitettu ensimmäinen vieras kieli oli vanhempieni

minulle valitsema saksa. Se tuotti minulle jatkuvasti vaikeuksia ja kielen oppimista

tehostaakseen vanhempani lähettivät minut yhtenä kesänä vaihto-oppilaaksi

Saksaan. Matkustin koululaisryhmässä Stuttgartiin ja asuin kuukauden

verran Stegmaierin perheessä pienessä Magstadtin kaupungissa Stuttgartin

lounaispuolella. Valitettavasti en tullut kovin hyvin toimeen perheen pojan,

Hermannin kanssa. Vajavaisella kielitaidolla voi pärjätä, jos puhekumppani

osaa ottaa puhekumppanin huonon kielitaidon huomioon. Hermann ei sitä

osannut tehdä.

Perheessä oli samaan aikaan kaksi viikkoa yksi ranskalaisoppilas, Philippe,

joka oli ollut perheessä monia kertoja aikaisemminkin. Hän kuului Hermannin

koululuokan pariisilaiseen ystävyysluokkaan. Saksalaisluokka vieraili usein

Pariisissa, jolloin puhuttiin kuulemma aina ranskaa, jotta saksalaiset sitä oppisivat.

Kun pariisilaisluokka tuli Saksaan, oli määrä puhua saksaa, mutta kukaan

ei silti saksaa puhunut. Saksalaisoppilaat käyttivät tilannetta hyväksi ja oppivat

koko ajan lisää ranskaa samalla kun ranskalaisten kielitaito ei yhtään parantunut.

Tähän ranskalaisten haluttomuuteen puhua muuta kuin ranskaa olen

sittemmin törmännyt tuhansia kertoja.

Koska nämä kaksi luokkaa olivat tiiviisti sen kaksi viikkoa yhdessä enkä minä

ymmärtänyt ranskankielisestä puheesta yhtään mitään, olin aivan ulkopuolinen.

Niinpä pyrin pysymään omissa oloissani. Vietin paljon aikaa läheisissä

pyökkimetsissä lintuja kiikaroiden. Siellä näkyi runsaasti myös niitä pähkinänruskeita

nokkavarpusia, jollaisen olin koulun vierestä löytänyt. Tämän lisäksi

luin ainakin 5 kertaa mukaani ottaman Gerald Durrellin kirjan Eläimet ja

muu kotiväkeni. Ja oli minulla pasuunakin mukana, joten harjoittelin myös

soittamista Stegmaierien alakerrassa.

57

Viimein parin vuoden sitkeän harjoittelun jälkeen sain mahdollisuuden

koesoittoon Kokkolan Orkesteriin. Tämän pruuvin tein Cronalle, ja maestro

hyväksyi soittoni. Niin pääsin soittamaan ensimmäistä kertaa oikeaan sinfoniaorkesteriin.

Syvälle mieleeni jäi, että sattumoisin aivan ensimmäinen kappale,

jota ensimmäisessä harjoituksessani pääsin soittamaan, oli minulle rakasta

Sibeliusta. Ei sentään Seitsemäs sinfonia, vaan Karelia-sarjaa ja sen Alla

marcia -osa.

Sibeliukseen olin rakastunut korviani myöten, kun kuuntelimme isän kanssa

muitakin kuin sitä 7. Sinfoniaa. Kuunnellessamme luimme partituureja ja isä

kertoili, kuinka sinfoniamusiikki on rakentunut. Opin, että sinfoninen kokonaisuus

rakentuu monenlaisten musiikillisten rakenteiden käsittelystä. Siellä

on yksinkertaisia ydinteemoja, niiden kehittelyä ja muunnelmia, vastamelodioita,

kertauksia ja muita selvästi löydettävissä olevia asioita. Se on lähes rajaton

ja todellinen maailma, josta aina löytää uutta. Ja juuri sen vuoksi klassinen

musiikki on niin arvokasta. Siksi sitä kuunnellaan vielä 100 tai 200 vuotta luomisen

jälkeen. Se ei ole päiväperhosen lailla nopeasti kyhättyä ja lyhyen ajan

kuunneltua ja yhtä nopeasti unohdettua. Ymmärsin, että kyllä musiikin arvoa

näinkin voi määrittää, vaikka myös muita arvon määrittelytapoja voi tietysti

olla.

Ryhdyin tutustumaan Sibeliuksen musiikkiin aina vain enemmän, meillä oli

äänilevyillä kaikki sinfoniat, viulukonsertto, Voces Intimae, suuri osa sävelrunoista

ja muusta näyttämömusiikista. Jo silloin varhaisteini-iässä Satu sekä

Lemminkäissarja upposivat pysyvästi sieluuni. Ne herkistivät mielen aivan erikoisella

tavalla, ne saivat nuoren miehen tunteet sellaisiin sfääreihin, joihin

mikään aikaisempi kokemus elämässä ei ollut pystynyt. Pimeässä huoneessa

kuulokkeet korvilla sohvalla maatessani minusta tuntui jotenkin, että Sibeliuksen

musiikki oli jollakin kummallisella tavallaan minua itseäni, niin syvään se

minua kosketti. Oli huimaavaa ajatella, että joku on kyennyt 70 vuotta aikaisemmin

tekemään musiikkia, joka niin voimakkaasti tuntui minulta itseltäni.

Huh.

Tutustuin orkesterissa nopeasti toiseen uuteen vaskisoittajaan, trumpetisti

Rami Kylmäseen, joka oli kolmekymppinen hiukan boheemi sekä puheiltaan

että olemukseltaan. Hän kertoi olleensa aikanaan armeijan soittokunnassa ammattisoittajana

ja soittaneensa myös paljon kevyttä musiikkia tanssibändeissä.

Ramin kautta tutustuin Kokkolan kevyen musiikin ehkä merkittävimpään vaikuttajaan,

eli Alf Mylläriin. Alf oli kokoamassa kaupunkiin big bandia, johon

tarvittiin myös pasunisteja. Näin saman tien sinfoniaorkesterissa soittaminen

sai rinnalleen big band jazzin, kun minua pyydettiin mukaan. Tämä tietysti

innosti minua entisestään.

58

Ero sinfoniaorkesterissa ja big bandissa soittamisen välillä tuli nopeasti esille.

Musiikki oli tietysti aivan erilaista, mutta toinen merkittävä ero oli siinä,

että big bandissa tekemistä on paljon enemmän kuin sinfoniaorkesterissa, jossa

jousisto ja puupuhaltimet soittavat suurimman osan. Vaskisoittajat, kuten

pasunistit istuskelevat hyvinkin 10 tai 15 minuuttia laskien paussitahteja. Kun

hetki tulee, vaskisoittaja töräyttää muutaman äänen tai lyhyen melodian ja jatkaa

taas paussien laskua kohti seuraavaa soittopaikkaa. Big bandissa pasuuna-sektio

on tasavertainen kolmen muun sektion, eli saksofonien, trumpettien

ja komppisektion kanssa, joten soitettavaa on monin verroin enemmän.

Kun ryhdyin lähes samanaikaisesti soittamaan big bandissa, oli se isälle varmaan

pieni tappio, mutta ei hän siihen sen enempää pyrkinyt vaikuttamaan.

Duke Ellington oli kuitenkin monta astetta sivistyneempää musiikkia kuin

Jimi Hendrix. Ja toisaalta, sainhan myös runsaasti soittokokemusta lisää. Musiikkityylin

erosta huolimatta big bandissa soittaminen on samalla lailla kurinalaista

nuoteista lukemista ja yhtenäiseen sektiosoittoon pyrkivää kuin sinfoniaorkesterissakin.

Kun big band oli Kokkolaan perustettu, alan ikiliikkujamoottorimme Alf

Mylläri hankki Helsingistä kouluttajia välillä bändiä vetämään. Silloin tutustuin

ensimmäistä kertaa esimerkiksi Ossi Runteeseen sekä myös Oulunkylän

pop/jazz koulua vetäneeseen Klaus Järviseen. Klasu oli erittäin innostava ja

valloittava persoona, jonka vetämät harjoitukset saivat minut innostumaan entistä

enemmän myös jazzista ja muusta kevyestä musiikista.

Aloin tajuta kuinka hyvä onni minulla oli, että olin pelleillessäni tarjoutunut

isälle ryhtyä pasunistiksi enkä esimerkiksi fagotistiksi. Pasuuna on siinä mielessä

loistava soitin, kun se taipuu niin monenlaiseen musiikkiin. Sinfoniaorkesterien

lisäksi sillä voi soittaa puhallinorkesterimusiikkia, jazzia, popmusiikkia,

rockmusiikkia, kirkkomusiikkia - ihan kaikkea musiikkia. Mutta vaikkapa

fagotistilla tai käyrätorvensoittajalla olisi kevyen musiikin puolella aika vähän

toivoa päästä soittamaan.

Keikkamuusikon ura katkaisi lintuharrastuksen

Alf Mylläri alkoi koota myös isompaa tanssibändiä itselleen. Alf oli mukana

monissa kokkolalaisissa pienemmissä jazz ja tanssiyhtyeissä, kuten maanmainiossa

Lyttypää Jazz Bändissä. Mutta pelkkä jazzbändipelleily toritapahtumissa

ja ravintolan hauskoissa jameissa ei tainnut Alfille riittää vaan hän halusi

oikean ison, hyvin soittavan bändin. Ohjelmisto olisi aivan erilaista koska Alf

59

halusi ujuttaa tanssipaikoille perusrenkutusten ohella pientä jazzin ja muun

monipuolisemman musiikin sanomaa nuorisolle.

Alf perusti nimeään kantaneen ison bändin Alfies, jossa oli myös torvisektio

Chicagon ja Blood, Sweat & Tearsin tapaan. Tämä bändi toimi aluksi kolmella

puhaltajalla, trumpetilla, altto- ja tenorisaksofonilla, sekä tavanmukaisella

komppiryhmällä, kitara, basso, rummut ja hän itse kosketinsoittajana ja laulajana.

Soittajat olivat Kokkolan parhaita kevyen musiikin taitajia. Puhallinsektion

trumpetistina oli Kokkolan Orkesterissa vieressäni soittanut Raimo Kylmänen,

alttofonia soitti toinen ikoninen kokkolalaismuusikko, Endo Mäkinen.

Tenorisaksofonia soitti kälviäläinen Matti Nurila. Tähän torvikolmikkoon Alf

halusi lisätä neljännen äänen, eli pasuunan. Minun onneksi valinnanvaraa Kokkolassa

ei pasunisteista vieläkään paljoa ollut. Ainoa toinen vaihtoehto olisi ollut

Lyttypäissä Endon ja Alfin tapaan soittanut Mikko Haavisto, mutta koska

hän osasi soittaa nuoteista ainoastaan venttiilipasuunaa jota ei tanssibändissä

oikein voinut käyttää, Alfin valinta kohdistui minuun. Luulen kyllä, että hän

halusi osin myös tukea musiikillista kehitystäni ottamalla minut mukaan.

Olin vasta 16-vuotias, kun Alf pyysi minut bändiinsä. Mutta tämänkin hän

teki todella fiksun tyylikkäällä tavalla. Alf tunsi siviilityönsä kautta isäni, ja

oli käynyt häneltä etukäteen kysymässä, että saako hän ottaa alaikäisen pojan

mukaansa tanssibändiin, jolle suunnittelee paljon keikkoja ja kulkemista. Hän

oli ehdottomasti luvannut pitää minusta huolta, jottei keikkaelämä vie minua

huonoille teille. Isäni, joka tunsi ja arvosti Alfia monella tapaa, lupasi että asia

on hänen puolestaan selvä, kun näin fiksusti etukäteen kysyi.

Niin liityin Alfieksen kokoonpanoon. Suuri osa muista soittajista oli iältään ja

kokemukseltaan kolmikymppisiä, eli kaksi kertaa oman 16 vuoteni verran. Basisti

Kuorikosken Harri taisi olla ”vain” neljä tai viisi vuotta minua vanhempi.

Silti minua kohdeltiin porukassa hyvin, erityisesti Kylmäsen Rami piti isoveljellisesti

huolta, etten päässyt huonoille teille.

Olen kyllä Alfille musiikillista velkaa äärettömän paljon. Hän lähes kädestä

pitäen opetti minulle sekä big band soittamisen että tanssibändissä soittamisen

taitoja ja oli niinä vuosina todella innostava esikuva minulle.

Alf sovitti bändille amerikkalaisten esikuvien tapaan hyvin soivia biisejä. Alfin

haave oli tuoda soul-musiikki suomalaisille tanssilavoille. Hän kehitti seuraavaa

kesää varten shown, jonka nimeksi tuli Soul 75. Painatimme jopa T-paidat,

joissa luki Soul 75 ja siinä oli myös bändin nimi ja tunnus, skorpionin kuva.

60

Vaikka Alf itse oli loistava myös laulajana, hän halusi varsinaisen Soul-Shown,

eli yhden pitemmän setin ajaksi, erillisen solistin, Bengt Huhdan. Huhdan

Pena oli palannut hiljattain Ruotsista takaisin Kokkolaan. Hän oli se 1960-luvulla

ensimmäisen Syksyn Sävelen Kristianin nimellä voittanut laulaja, joka

muistetaan parhaiten muutamista sensaatiohakuisista lehtijutuista. Yhdessä

niistä hänet kuvattiin Hymylehden kanteen ”ristiinnaulittuna”, toisessa jutussa

lavastettiin hänen itsemurhansa. Nämä julkisuustemput eivät Suomessa kansaan

oikein uponneet, joten Pena vietti Ruotsissa pitkiä aikoja.

Vuosina 1974 ja 1975 Alfies keikkaili ahkerasti ympäri Pohjanmaata, Keski-Suomea,

Kainuuta ja eteläistä Lapinlääniä. Kesälavoja ja muita tanssipaikkoja

oli silloin vielä runsaasti ja bändillä oli pitkät ajat keikkoja erityisesti kesäaikana

yhdestä kolmeen per viikko.

Pyrimme tavallista hienompaan lavaesiintymiseen rakentamalla puhallinsektiolle

koottavan lisälavan, joka aina kasattiin roudauksen yhteydessä lavan

keskelle takaosaan. Lavan edessä soitti Valon Markku rumpusettineen, sekä

muu komppi, Kake Mattila kitara, Harri Kuorikoski basso ja edessä keskellä

porukkaa johtava Alf Fenderin sähköpianonsa kanssa. Meillä oli myös omat

värivalot, joita Endo hoiteli soittamisen aikana jalkapedaalilla välkyttäen musiikin

tahtiin.

Kun tuli illan Soul-Show’n aika, etuosaan tehtiin lisää tilaa solistille riehua

pitkin etulavaa.

Tämä keikkaelämä oli siihenastisen elämäni hienointa aikaa. Olihan se aivan

mahtavaa päästä ajelemaan keikkabussilla ympäri Keski- ja Pohjois-Suomea ja

soittaa kymmenillä lavoilla tuhansille ihmisille. Soittokaverit olivat hyvin rutinoituneita

tanssimuusikoita, joten siinä porukassa nuori pasunisti oppi monta

asiaa ja helppo oli pysyä kyydissä mukana.

Lavalla soittaessani tanssiville ihmisille mietin monta kertaa, että on toi hölmön

näköistä, tuohon ketkutteluun ei minua saisi millään ilveellä. Vaikka

pystyin mielessäni jo suhtautumaan huumorilla siihen minun luihini ytimiin

iskostettuun asiaan, että rytmi ja tanssi olisi likaista, tämä suhde tanssimiseen

pysyi aina muuttumattomana. Siitäkin huolimatta tanssimusiikkia oli hauska

soittaa ja oli aina mukava nähdä, kuinka ihmiset siitä nauttivat.

Sain aika usein ikäni vuoksi ehkä ylimääräistäkin huomiota tansseihin tulleilta

tytöiltä. Kun lähes kaikki muut soittajamme olivat kolmekymppisiä, 16-vuotias

pisti sieltä silmään. Hauska tilanne sattui kerran Kemissä, jossa olimme

kaupungintalon rappusilla soittamassa kesäisenä päivänä, taisi olla Kemi-päi-

61

vä menossa. Katu oli täynnä kuuntelijoita. Sitten yhtäkkiä jotakin lensi kohti

esiintymislavaa, laulutähtemme Pena yritti ottaa sitä kiinni, muttei onnistunut.

Eteeni putosi pari ruusua. Kun nostin ne ylös ja katsoin väkijoukkoon lavan

edessä, huomasin muutaman tytön villisti heiluttavan minulle käsiään. Ymmärsin,

että tytöt olivat ne minulle heittäneet. No, kiedoin ne nopeasti roudariteipinpalasella

mikrofonitelineeseeni kiinni, ja soitto jatkui.

Tauolla tytöt tulivat juttelemaan sanoen, että onneksi se laulaja ei niitä ruusuja

saanut kiinni koska ne oli osoitettu minulle! Olivat ne siitä puiston ruusupuskasta

taittaneet. No joo, vaikkei kukaan tyttö ole minulle lavalle koskaan

pikkuhousujaan heittänyt, oli tämä ruusujen saaminen niiltä tytöiltä nuorelle

pojalle hieno hetki sekin, vieläpä ohi kuuluisan laulusolistimme!

Luonnollisesti joillakin keikoilla nuori tumma pasunistipoika sai tytöiltä paljon

muutakin, semmoista perinteisempää bändärihuomiota keikkabussissa

taukojen aikana ja joskus tyttöjen matkatessa kanssamme kotimatkalla. Oli se

mahtavaa aikaa nuorelle miehelle.

Siinä vaiheessa luonto oli ehtinyt jo opettaa tikanpojalle tarpeelliset.

***

Koska keikkareissut olivat joitakin keskiviikon keikkoja lukuun ottamatta lähes

aina perjantai- ja lauantai-iltaisin, jäi niiden vuoksi sitten se toinen merkittävä

harrastukseni, eli linturetkeily lopulta pois. Olin vuosia mukana koulun

Alauda-lintukerhossa ja varsinkin viikonloppujen kevätaamuiset retket olivat

olleet minulle tärkeitä. Kun pyöräili aamuhämärissä kylmänkosteassa kevätsäässä

tutuille lintupaikoille, Rummelön lahdelle tai vaikka jonnekin Öjaan,

kevään tuoksut vaikuttivat voimakkaasti ja äänimaisema oli mahtava. Kaukana

oli tanssipaikkojen kiihkeä meno, tupakansavu ja melu. Hiljakseen pyöräillessä

edes liikenteen ääiniä ei kuulunut, ainoastaan taivaanvuohien mäkätykset,

kuovien soidinhuudot ja taustalla taukoamaton teerien puputus. Aamuyön

laulajat, monet kertut, sirittäjät, rastaat ja siihen aikaan harvinainen satakielikin

koristelivat äänimaisemaa.

Havainnot kirjattiin ylös, jatkettiin matkaa ja taas kiikaroitiin rantoja ja pellonreunoja.

Välillä juotiin termospullosta teet ja syötiin eväät. Niin rakasta

kuin tämä kaikki oli, se oli pakko siirtää jonnekin tulevaisuuteen. Paria kertaa

enempää en jaksanut lähteä aamuneljältä pyöräilemään, kun olin kahden tai

kolmen aikaan yöllä tullut keikkareissulta. Valinta oli tehtävä, niinpä linturetkeily

jäi.

62

Merisaukkona pintaa syvemmälle

Koulu jäi minulla kaiken muun tekemisen jalkoihin. Nippa nappa pääsin siirtymään

luokalta toiselle, mutta neljännelle luokalle jäin ja jouduin käymään

sen uudestaan. Tyttöjen ja soittotouhujen lisäksi aikaa vei silloin vielä uusi aikaa

vievä harrastus, eli sukeltaminen.

Jo mökkirannoilla itsekseni sukeltaessani olin rakastunut painottomuuden

tunteeseen, jonkinlaiseen leijumiseen, jonka sukeltaessa voi kokea. Koin sen

tietyllä tapaa lentämisen korvikkeena, josta olin saanut maistiaisia isän mukana

pikkukoneilla lentäessäni Kemin taivaalla vuosia aikaisemmin.

Liityin Kokkolan urheilusukelluskerho Merisaukkoihin ja kävin siellä ensin

räpyläuinti -sukelluskurssin ja heti seuraavana keväänä ilmoittauduin laitesukelluskurssille.

Koulutus oli aika rankkaa. Hallilla piiskurina toimi Vaasasta

kouluttajaksi tilattu legendaarinen sukeltaja Eka Metsävuori, joka ei päästänyt

meitä helpolla. Kurssilla ei velttoiltu. Ekan tunnuslause, jonka jokainen kuuli

ainakin 100 kertaa, oli: ”Tänne tuleminen on vapaaehtoista. Kaikki muu on

pakollista!” Toisena lähikouluttajana toimi tasapainottavan rauhallinen Arvo

Hyytiä.

Rankkojen fyysisten treenien tarkoitus oli luonnollisesti valmistaa jokainen

kohtaamaan mahdollisia vaikeita tilanteita, joita avovesisukelluksessa saattaa

sattua. Mitä parempi fyysinen kunto on, sitä parempi toimintakyky on yllättävissä

tilanteissa, jotka ovat mahdollisesti muuttumassa vaaratilanteeksi. Niinpä

sukelsimme Kokkolan kuplahallin 25 metrin allasta loputtomasti päästä päähän,

uimme takaisin ja taas sukelsimme. Näiden kuntotreenien lisäksi opettelimme

tietysti paineilmalaitteiden toimintaa, niiden pukemista veden alla, siirtämistä

veden alla sukeltajalta toiselle ja kaikkea muuta vedenalaista toimintaa

mitä eteen saattaa tulla.

Hallitreenien lisäksi meille pidettiin monipuolinen kurssitus sukeltamisen

teoriasta. Kävimme tarkkaan läpi paineen vaikutukset sukeltajaan, dekompressionousujen

taulukot, keuhkojen toiminta paineessa, hapen osapaineet ja

sukeltamisen lainsäädäntöä.

Kurssin jälkeen kesällä sukelsimme eri puolilla Kokkolan lähialueilla Merisaukkojen

tukialukselta, entiseltä hinaajalta M.S. Virveltä. Joskus ajoimme

jopa Valassaarille Vaasan edustalle, jossa oli kirkkaampi vesi ja siten parempi

näkyväisyys.

63

Niin, se lähes aina vallinnut huono näkyväisyys oli lopulta varmaan tärkein

syy, että sukeltaminen minulta lopulta jäi. Painottomuudessa leijumisen ohella

meriluontoon tutustuminen oli minulle sukeltamisessa kiinnostavin asia. John

Graftonin 70-vuotias laivahylky ja muut hylyt, joihin sukellusretkiä lähialueilla

tehtiin, eivät minua kauheasti kiinnostaneet. Haaveilin kalaparvista ja muista

meren elävistä. En tietysti odottanut näkeväni Pohjanlahdella sitä mitä Jacques

Custeaun sukellusdokumenteissa olin nähnyt, mutta kuitenkin kiinnostavaa

merielämää. Totuus oli silti se, että usein kun laskeutui 10 metrin syvyyteen, ei

siellä nähnyt juuri mitään. Muutama kilkki sätkytteli jossain ja joskus harvoin

saattoi kohdata pienen kalaparven, joskus yksinäinen made tonki pohjaa.

Loppujen lopuksi sukeltaminen alkoi tuntua aika tylsältä. Mutta kerran sain

aika ikävän kokemuksen, se oli itse asiassa aika pelottava.

Olimme aika lähellä Ykspihlajan satamaa ja sää oli kohtuullisen tuulinen.

Lähdimme tukialukselta köydellä yhdistetysti pareittain kuten aina. Oma 10

litrainen alumiinipulloni oli huollossa, joten sain selkääni seuran kaksi 5 litran

teräspulloa. En riittävästi huomioinut tätä painoeroa, kun laitoin lyijypainoja

painovyöhöni kumoamaan sukelluspukuni nostovoimaa.

Kaikki sujui alussa aivan suunnitellusti. Laskeuduimme pohjaan runsaaseen 15

metriin ja sukelsimme eteenpäin kuten oli sovittu. Vesi oli todella sameaa, kun

kätensä ojensi, ei sormia juuri näkynyt. Jatkoimme parini kanssa eteenpäin,

kunnes huomasin paineilmalaitteen mittarista, että paineilmapullo alkaa olla

aika tyhjä. En saanut yrityksistäni huolimatta väännettyä toista pulloa auki.

Koska pullo oli ylösalaisin selässäni, taisin vääntää väärään suuntaan.

Koska en muutenkaan halunnut jatkaa, ilmoitin käsimerkeillä parilleni, että

nousen ylös ja palaan Virvelle. Kun tulin pintaan, huomasin, että tukialus oli

aika kaukana sukellukseni aikana kasvaneiden aaltojen takana. Ja tietysti siellä

vastatuulen puolella, joten uintimatkaa oli kohtalaisen paljon.

Lähdin uimaan pintaa pitkin kohti Virveä. Samalla harmittelin, että minulla

oli tosiaan liikaa painoa painovyössä. Painoa lisäsi entisestään se, että pintauintiasennossa

selässäni oleva teräspullo oli osittain pinnan yläpuolella, joten sen

painoi tietysti vielä enemmän. Kaikkein ikävin huomio oli se, että olin jättänyt

mukavuussyistä snorkkelin pois. Irtonainen snorkkeli heilumassa maskin

vieressä tuntui yleensä turhalta ja hankalalta. Mutta nyt olisin sitä tarvinnut.

Niinpä jouduin nyt koko ajan hengittämään sitä viimeistä reserviä mitä paineilmalaitteessa

oli. Olisi ollut vielä paljon raskaampaa uida pää ylhäällä ja

hengittää ilmaa veden pinnalta ja saada vähän väliä aaltoja suuhunsa. Samalla

olisi pitänyt uida vielä pystymmässä asennossa mikä olisi ollut teräspullo se-

64

lässä entistäkin painavampaa. Tiesin kyllä, että ilmaa riittää paineilmapullossa

pitempään veden pinnassa ollessa kuin olisi riittänyt siellä 10-15 metrin syvyydessä.

Mutta silti oli ikävän näköistä, että aina kun vedin ilmaa pullosta,

ilmamäärää osoittavan mittarin viisari putosi lähes nollaan…

Uimisen helpottamiseksi pyrin pitämään päätä ja samalla teräspulloa suurimmaksi

osaksi pinnan alla ja siten pysymään kevyempänä. Ainoastaan välillä

nostin päätä ja kurkin, että suunta oli oikea.

Pikku paniikki alkoi hiipiä sukelluspukuuni, kun Virve ei vaan tahtonut näkyä

lähempänä. Kyllähän tietysti tiesin, että voin päästää sekä painovyön että teräspullot

parilla liikkeellä irti, jolloin ne painuvat pohjaan ja minä kellun märkäpukuni

kanssa pinnalla kuin korkki. Silti missään tapauksessa en halunnut

sitä tehdä, se olisi ollut liian noloa. Saviseen pohjaan pudotettuja sukellusvälineitä

olisi ollut todella vaikea tai jopa mahdotonta löytää. Joten jatkoin vain

väkisin uintia. Onneksi Eka Metsävuori oli pistänyt meidät lujille talven ja kevään

aikana hallissa. Niinpä.”Kun ei koskaan tiedä millaisiin odottamattomiin

tilanteisiin voi joutua”...

Lopulta saavutin Virven ja huomasin, että kannella ei ole ketään. Lisäksi sukellusportaat

oli nostettu pois. Ainoa, johon väsyneenä saatoin tarrautua, oli

laivan ankkurikettinki. Kun siitä sain kiinni, ryhdyin kiljumaan apua. Kohta

yläpuolelleni kannelle tulikin joku ja ihmetteli miksen tule portaille. Laiva oli

tuulessa kääntynyt ja olin nyt siellä väärällä puolella, enkä tätä ollut huomannut.

Illalla kotona kuuntelin taas tapani mukaan luurit korvilla Sibeliusta valot

sammutettuna, kuten lähes joka päivä siihen aikaan tein. Useimmiten kun

kuuntelin musiikkia, halusin sulkea kaiken muun aistien ulkopuolelle.

Sattumalta valitsin silloin Sibeliuksen neljännen sinfonian. Olipa todella huono

valinta juuri sinä iltana. Sibeliuksen nelonen sisältää alussa pitkän jakson

painostavia bassojen riitasointumaisia tritonuksia, ja sellojen uhkaavia, hyvin

tunteisiin pelottavasti vaikuttavia kulkuja. Samalla kun kuuntelin tätä karmivaa

musiikkia, mielessä pyörivät luonnollisesti tunnelmat siellä aallokossa

merellä Yksipihlajan edustalla, jolloin pelko oli päässyt aika pitkälle vaikkei

lopullista paniikkia onneksi tullutkaan. Mutta päivällä kokemani pelko synkän

meren kanssa ja korviini tulevat Sibeliuksen nelosen tritonukset saivat kuuntelun

loppumaan siihen. Tämän jälkeenkään en vuosikausiin pystynyt tätä sinfoniaa

kuuntelemaan.

65

Sukeltaminen ei vielä tähän kokemukseen loppunut, mutta into siihen kyllä

aika paljon laimeni. Samalla musiikkihommat kiinnostivat taas enemmän. Alfieksen

kanssa tansseissa soittaminen oli tietysti huippujuttu samalla kun big

bandissa jazziin perehtyminen kiinnosti myös kovasti. Minusta alkoi tuntua,

että musiikista tulee elämänurani, samalla tavalla kun Panusta oli tulossa kovaa

kyytiä ammattilainen oboen soittajana. Koulu ei tässä vaiheessa todellakaan

kiinnostanut ja niinä vuosina, kun selviydyin luokalta toiselle, tapahtui se vain

niukin naukin.

Soittamista harmaissa ja hulluissa

Lukioon pääseminen ei ollut minulle mitenkään automaattista, mutta pääsin

sinne vaivalloisesti 6,7 keskiarvolla, huonoimmalla kuin sinä vuonna sinne

kukaan pääsi. Koulu ei edelleenkään maistunut minulle yhtään, eikä kotona

löydetty lääkkeitä siihen, että koulusta kiinnostuisin. Halusin vain soittajaksi.

Lopulta noin kuukauden kuluttua lukion alkamisesta vanhempani antoivat

periksi ja sain hakea Oulun Varuskuntasoittokuntaan soitto-oppilaaksi.

Raudaskylän musiikkileireillä tutuksi tullut kapellimestari Martti Mattila oli

soittokunnan päällikkö ja hyväksyi minut sinne soitto-oppilaaksi. Niin erosin

koulusta ja muutin Oulun varuskuntaan.

Varuskuntasoittokuntien soitto-oppilasjärjestelmä oli jo 1920-luvulla käynnistynyt

opintie puhallinmuusikoksi armeijan kautta. Soitto-oppilaat asuivat

kasarmilla ja kulkivat samoissa harmaissa kuin varusmiehet. Sotilaskoulutusta

ei ollut, kunhan nyt arvomerkit tunsi ja osasi sotilaiden käytöstavat. Soitto-oppilaat

kävivät musiikkiopistossa soittotunneilla ja osallistuivat varuskuntasoittokunnan

normaaliin toimintaan, harjoituksiin, esiintymisiin ja muuhun musiikkitoimintaan.

Jokainen soitto-oppilas joutui vuorollaan seisomaan myös tuntikausia harjoittelukentän

reunassa paukuttamassa marssirummutusta silloin kuin varusmiehet

harjoittelivat marssia. Samoin vartion vaihdossa oli joku soitto-oppilas

kerran päivässä rumpalina marssittamassa osastoa päävartioon.

Pian minulle kuitenkin alkoi selvitä, että tällainen meininki joka Oulun soittokunnassa

silloin oli vallalla, ei minulle sovi. Siellä läträttiin viinan kanssa oikein

urakalla. Tietysti tiesin, että muusikot usein juovat enemmänkin, mutta ei sentään

yleensä jatkuvasti näin rankasti. Kerta toisensa jälkeen kapteeni Mattila

kannettiin keikan jälkeen bussiin, tai ne kantoivat, jotka itse pysyivät jalkeilla.

Ja vielä se, että mitä enemmän oli kännissä, sitä suurempi oli sankaruus. Tämä

66

minulle aina käsittämättömänä pysytellyt suomalaiskansallinen erikoisajattelu

oli erityisen suuressa arvossa 1970-luvun soittokunnassa.

Myöskään suhtautuminen itse soittamisen ei minua tyydyttänyt. Soittokunnassa

ei ollut juuri väliä kuinka soitti, kunhan kappale nyt läpi meni miten

kuten.

Soitin edelleen välillä viikonloppuisin Kokkolan Orkesterissa, jossa vanha

hiostaja Crona oli jo lopettanut. Mutta tilalle tullut nuorempi kapellimestari

Ylermi Poijärvi ei päästänyt hänkään ketään helpommalla. Hän vaati jokaiselta

120 prosenttisen suorituksen. Jos yritys on 80 prosenttia, tulos on 50 prosenttia,

jos vaatimus ja pyrkimys on 120 prosenttia, tulos ainakin lähenee 100

prosenttia. Siinä on iso ero oppimisen ja musiikillisen kehityksen kannalta.

Oulussa riitti 65 prosentin teho, joten lukion vaihtaminen tähän ei tuntunut

enää kovinkaan mielekkäältä. Mutta sitten asiat muuttuivat hyvin yllättävällä

tavalla.

***

Kerran kun kävin viikonloppuna kotona Kokkolassa, vanha rokkibändikaverini

Saaren Arska kertoi minulle, että käydessään paikallisessa musiikkiliikkeessä

hän oli nähnyt, että muutama Pentti Oskari Kankaan 7-Seinähullun soittajaa

oli tullut kauppaan. Ja he olivat kyselleet, että tietävätkö kaupassa siitä nuoresta

kokkolalaisesta pasunistista, jonka he olivat edelliskesänä tavanneet. Hänen

nimeään eivät tienneet mutta hän oli kuulemma soittanut kokkolalaisessa Alfies

yhtyeessä. He olivat kiinnostuneet kokeilemaan, josko tämä nuori kaveri

voisi soveltua heidän bändiinsä. 7-Seinähullua oli 1970-luvulla ehkä tunnetuin

iso tanssiorkesteri Suomessa. Kauppias ei ollut osannut kyselyyn vastata.

Kun Arska kertoi minulle tämän, niin jopa alkoi perhosparvi pyöriä mahassani.

Tässähän minulle tarjoutuu seuraava askelma muusikon urallani! Muistin

hyvin, että edellisenä kesänä olimme Alfieksen kanssa jakaneet lavan Nummijärven

juhannuskeikalla 7-Seinähullun kanssa.

Molemmat bändit toimivat tavallista suuremmalla kokoonpanolla, eli kummassakin

oli useita puhaltimia. Seinähullut olivat mukavaa porukkaa ja oli

hauska tutustua viikonlopun mittaisella yhteiskeikalla toiseen hiukan samantyylistä

musiikkia soittavaan bändiin ja sen soittajiin. Ja olihan se kuuluisa,

siihen aikaan erittäin suosittu suomalaisbändi. Kaikki tunsivat silloin laulun

”Hauska tappa vanha tuttu” ja vaikkapa heidän versionsa laulusta ”Buena Sera

Signorina” tai ”Kaupungin rumin mies”.

67

Nyt kun kuulin mitä Arska minulle kertoi, oli pakko rohkaista mieli, etsiä bändin

puhelinnumero ja soittaa jotta voin kysyä lisätietoja. Jännitti ihan hirveästi!

Sain bändiä vetävän Seppo Korjuksen langan päähän Tampereelta ja hän

muisti minut heti. Seppo kertoi bändin etsivän matalaa puhaltajaa koska baritonifonisti,

Takku Ylinen, oli päättänyt lopettaa bändissä. Olivat muistaneet

kesäkeikalta minut ja koska pasuuna on myös matala ääni puhallinsektiossa,

halusivat kokeilla tätä vaihtoehtoa. Sovimme, että lähtisin mukaan tammikuun

Lapin kiertueelle kokeilemaan.

Huh.

Kun palasin Ouluun soittokuntaan, en tietysti malttanut olla kertomatta tätä

uutista toisille soitto-oppilaille. Mutta eihän sitä kukaan uskonut, naureskelivat

vaan, että taas yritän syöttää heille jotain sankaritarua itsestäni. Esimerkiksi

kerran, kun olimme puhuneet sukeltamisesta, kukaan heistä ei ollut uskonut,

että minulla oli myös laitesukeltajan lupakirja. Vasta kuin eräs soittokunnan

kaveri kävi meillä Kokkolassa ja näki seinälläni raameissa olevan todistuksen,

maineeni tältä osin puhdistui. Mutta että juuri taloon tullut soitto-oppilas

seitsemänneksi Seinähulluksi, niin pähkähullua ei kukaan uskonut.

Ilmoitin ennen joulua, että eroan soittokunnasta ja palaan Kokkolaan. Koska

kyse ei ollut varusmiespalvelusta vaan oppilassuhteesta, tämä oli mahdollista

tehdä yksinkertaisella ilmoituksella.

Tammikuun puolivälissä odotettu Lapin kiertue alkoi. Jännittyneenä hyppäsin

Suomen upeimpaan keikkabussiin Kokkolassa, jonka läpi bändin matka kohti

Lappia kulki. Seinähullujen bussi ei ollut samanlainen ikivanhasta käytöstä

poistetusta romusta kokoon hitsattu bussirahjus, jollainen oli lähes kaikilla

muilla bändeillä siihen aikaan. Se oli hyväkuntoinen, hyvässä maalissa oleva

kohtalaisen uusi bussi, joka herätti kaikkialla huomiota koska seinässä luki

isolla bändin nimi. Siinä oli takaosassa makuupaikat kaikille, joita talvikiertueella

ei tietysti käytetty. Lisäksi siellä oli etuosassa iso olohuone, hienot äänentoistolaitteet

ja jopa jonkinlainen radiopuhelimella toimiva puhelin, jolla pääsi

kuulemma puhelinverkkoon. Kyllä sillä kelpasi matkustaa Alfieksen sotkuisen

vuokrabussin jälkeen.

Ja kuinka ollakaan, kiertueen ensimmäinen keikka oli Oulun kupeessa Kempeleessä

ravintola Pohjankievarissa. Tiesin, että siellä oli useimpina iltoina

eräs Oulun soittokunnan kersantti hankkimassa lisätienestejä vahtimestarina.

Olinpa taas todella polleaa poikaa, kun tiesin, että tieto käynnistäni seinähulluna

soittamassa Pohjankievarissa kyllä kulkeutuu entisille soitto-oppilaskavereilleni

ja muille epäilijöille soittokunnassa.

68

Siellä Pohjankievarin keikalla minulle valkeni heti aivan konkreettisesti, että

kuinka rutinoitunut tämä bändi on. Tarvittaessa kaikki sujuu täysin automaattiohjauksella

koska bändi on soittanut keikkaohjelman läpi satoja kertoja.

Tämä tuli mieleen, kun huomasin ekalla tunnilla salin ollessa vielä tyhjä, basisti

Mooses istui naapurihuoneessa katsomassa telkkarista jotain komediaa. Hän

keskittyi telkkariin ihan täysin ja naureskeli vitseille samalla kun soitti kaiken

ihan tip top, yhtään sen kummemmin ajattelematta. Piuha basson perästä johti

vahvistimeen salin puolelle missä muut soittivat. Sen illan olin itse lähinnä

kuunteluoppilas, vaikka tietysti jotain jo yritin mukana soittaa.

Minun testaaminen soittajana ja sopeuttaminen bändiin alkoi saman tien.

Ennen keikkoja käytiin aina uusia biisejä läpi ja sovituksista vastaava Seppo

Korjus opetti mitä minun missäkin kohtaa oli soitettava, välillä kirjoitti nuotit,

välillä vain näytti saksofonillaan. Erityisesti muistiin jäi, kun harjoittelin Chicagon

upean Just You ’N’ Me -kappaleen hienoa pasuunaintroa. No, ei se ihan

Jim Pankowilta koskaan kuulostanut, vaikka sen Sepon harjoittamana opinkin.

Meitä oli nyt kolme puhaltajaa, tai no, välillä neljä puhallinta koska Seppo

saattoi soittaa kahta saksofonia yhtäaikaisesti, altto toisessa suupielessä ja

tenori toisessa. Seppo soitti välillä kyllä trumpettia, huilua ja vähän kaikkea

muutakin, sekä tietysti lauloi ja veti showta spiikeillään. Sepon ja minun lisäksi

sektiossa oli vielä kolmas puhaltaja, trumpetisti Timo Hietanen. Muita

soittajia bändissä silloin keväällä 1975 olivat pitkän linja seinähullut Raimo

Smedberg rumpalina, Arto Hyötyläinen kosketinsoittajana ja Mooses Pentti

bassossa sekä hiukan minua aikaisemmin mukaan tullut Sakari Kuosmanen

laulajana ja kyllä Saku kitaraakin soitti. Ja äärimmäisen tärkeä bändin jäsen,

joka ei kuitenkaan lavalle soiton aikana tullut, oli yleismies, roudari, kuljettaja

ja kaikista yleisaisoista väsymättömästi huolehtiva Luodeksen Kaitsu kyynärpäähän

yltävine liuhuviiksineen ja takatukkineen.

Luodeksen originellista järjestelykyvystä oli hyvä esimerkki tapa, jolla pääsimme

kahden todella kylmän päivän jälkeen liikkeelle Rukahovin pihalta Kuusamossa.

Bussi oli seissyt kaksi vuorokautta lähes 30 asteen pakkasessa parkkialueen

kaukaisimmassa päässä ja oli umpijäässä. Sähkölämmitintä ei sinne

asti mistään saatu. Niinpä Kaitsu kuljetti sinne jostakin löytämällään pulkalla

puuta ja sytytti pienen nuotion moottorin alle. Koko ajan hän valvoi tarkkaan,

ettei nuotiosta tullut liian suurta. Tunnin kuluttua bussi hörähti käyntiin.

Keikkakiertue kesti puolisentoista viikkoa. Tuon parin päivän Rukan keikkaa

lukuun ottamatta joka päivä vaihdettiin paikkaa. Reitti vei Kempeleen jälkeen

ainakin Kajaaniin, Pudasjärvelle, Puolangalle ja Rovaniemelle, kaikkia paikko-

69

ja en enää muista. Viimeinen keikka oli Pellon Ponnen lavalla, hiukan Ylitornion

pohjoispuolella.

Tässäkin porukassa olin tietysti kuopus. Ainoa alle parikymppinen lisäkseni

oli Kuosmasen Saku, jonka kanssa jaoin yleensä hotellihuoneet. Sakulla oli

jatkuvasti juttu päällä, nuorella miehellä oli kova into päästä laulu-urallaan

eteenpäin ja hän antautui täydellisesti roolihahmoihinsa silloin kun bändi esitti

Seinähullujen senaikaisen tunnin ravintolashown. Siihen minulla ei ollut

osaa, joten katselin sen aina vierestä.

Saku myös yllytti, että muuttaisin heti kiertueen jälkeen pysyvästi Tampereelle

hänen naapurikseen Uimahallin majalle, eli ympärivuotiseen retkeilymajaan,

jossa hän itse asui.

Se mikä Seinähulluista silloin 1970-luvulla teki erikoisen ja suositun, oli toisaalta

todella hyvin valittu musiikki, joka oli suurelta osin Jaakko Salon bändille

sovittama, monet Jukka Virtasen tekemät hulvattomat laulujen suomenkieliset

sanoitukset, huolellisesti harjoiteltu yhteissoitto ja yleisesti mahtava showmeininki.

Vaikka aikaisemmin kuvattu rutiini oli perustana olemassa, keikoilla oli

aina tosi hauskaa. Kun yleisö eli niin voimakkaasti mukana, soittajat antoivat

aina takuulla parastaan.

Mieleen jäi myös ehdoton alkoholin juomiskielto keikkapäivänä ennen keikkaa.

Keikan jälkeen kalja tai pari oli ihan ok. Juomiskielto tehtiin minullekin

heti selväksi, vaikka alaikäinen olinkin. Ymmärrettävä peruste tälle oli, että jos

bändi nähtäisiin kaljalla ennen keikkaa, se alkaisi saada mainetta, että ne tulee

kännissä keikalle kuten monet muut tekivät. Tämä vaikeutuisi keikkojen saantia

oleellisesti. Maine on esiintyville muusikoille äärimmäisen tärkeää. Minulle

myös kerrottiin, että tarkoitus oli pyrkiä pysymään suosittuna yhtyeenä mutta

aivan megasuosiota ei edes haluttu, koska se tuskin kestäisi pitkään. Ja sen jälkeen

laskevassa suosiossa latistuisi tekemisen meininki ja se voi päättää koko

bändin. Niin on monelle käynyt. Eli tavoite oli pysytellä huipun tuntumassa,

jolloin työtä riittää pitkälle eteenpäin.

Minulle kävi hyvin pian muutenkin selväksi, että Seinähullut oli tosiaan pitkän

linjan orkesteri, takana oli jo silloin toistakymmentä vuotta eikä loppua

näkyvissä. Vaikka itse soittaminen oli aina hauskaa ja koko porukka eli keikat

täysillä, se muu kiertueella vietetty aika oli sitten hiukan arkisempaa. Ne, joilla

oli perhettä kotona Tampereella, jossa pääosa asui, soittelivat vähän väliä puhelinkioskeista

kotiin: miten lasten koulu menee, saitko sähkölaskun maksettua?

Se oli todellista matkatyötä, jolloin ollaan vähän väliä viikon tai kahden

kiertueella jossain. Työn rankkuus tässä mielessä tuli selväksi jo lyhyessä ajassa.

70

Myönteinen erikoisuus taas oli se, että Seinähullut taisi olla tuohon aikaan

Suomen ainoa tanssibändi, jossa maksettiin yksittäisten ja siten vaihtelevien

keikkapalkkioiden sijasta kiinteä vaikkakin kohtalaisen niukka kuukausipalkka.

Useimmat Seinähullut olivat umpisoittajia, mitään muuta ammattia heillä ei

ollut. Ainoastaan trumpetisti Hietasen Timo kertoi, että hänellä on kotonaan

Kouvolassa puusepänverstas, jonka oli pistänyt kiinni siksi ajaksi, kun hän oli

lähtenyt Seinähulluihin. Tarkoitus oli kiertää ehkä muutama vuosi, niin kauan

kuin se on nuorelle vapaalle miehelle hauskaa. Sitten kun sellaisesta elämästä

on tarpeeksi saanut, pilli pussiin ja takaisin kotiin jatkamaan tavallisena ihmisenä

puusepäntöitä. Eli hänellä oli loistava tilanne, kun mikään ei pakottanut

jatkuvaan kiertämiseen. Tämä oli minulle erittäin tärkeä havainto omaa tulevaisuutta

miettiessäni.

Oli sovittu, että kiertueen jälkeen miettisimme puolin ja toisin josko he haluavat

minun jatkavan ja toisaalta haluaisinko minä jatkaa bändissä. Oma päätökseni

syntyi aika pian. Olin vasta 17-vuotias, pelkästään keskikoulun käynyt

enkä halunnut tilanteeseen, jossa halu kiertää lavoja ja ravintoloita muuttuisi

pakoksi kiertää lavoja ja ravintoloita. Hietasen Timon tilanne ja valinta oli minusta

kadehdittavan loistava, mutta valitettavasti siihen minulla ei ollut mahdollisuutta.

Ja vaikka vanhempani olivat jo pitkään tavallaan hyväksyneet sen, että soitin

enimmäkseen kevyttä musiikkia, eivät he missään tapauksessa olisi hyväksyneet,

että olisin muuttanut Tampereen Uimahallin majalle ja aloittanut jatkuvat

kiertue-elämän teini-ikäisenä. Niinpä soitin seuraavalla viikolla Sepolle

ja kerroin päätöksestäni. Kokemus seinähulluttelusta oli minulle kuitenkin

siihenastisen elämäni hienoin ja antoi tunnetta, että olin saavuttanut jotakin

erityistä.

Välivuosi kasvatti - ensimmäiset matkahaaveet

Kaikki mitä tapahtui koulusta eroamiseni jälkeen, syksy varuskuntasoittokunnassa,

ja alkutalven kiertue 7-Seinähulluissa, teki minussa tehtävänsä. Ne

molemmat antoivat näkemystä siihen mitä muusikkona oleminen oikeasti on.

Minulle oli jo aikaisemmin hiljalleen valjennut se, ettei minulla ehkä kuitenkaan

ollut lahjakkuutta ja vielä vähemmän sinnikästä pitkäjänteisyyttä treenata

niin hyväksi pasunistiksi, että saisin sellaisen orkesteripaikan, johon voisin olla

pitkän päälle tyytyväinen. Sinfoniaorkestereiden harvoihin koesoittoihin oli

aina iso määrä erinomaisia hakijoita. Minulla ei ollut harhakuvitelmia, että

71

voisin sellaisen koesoiton voittaa. Kevyellä puolella oli tarjolla vain keikkamuusikon

hommia. Niistä olin juuri saanut aivan mahtavan hienoja kokemuksia,

mutta nähnyt sen arjen karummankin puolen.

Näiden pohdintojen perusteella päätin, että muusikon ammatti ei sittenkään

ole minua varten. Mutta tämä ei estä sitä, ettenkö voisi soittaa elämässäni niin

paljon kuin haluan.

Keväällä sain yksityistä tukiopetusta niissä aineissa, jotka koulussa olivat menneet

kaikkein huonoimmin, ja syksyllä palasin lukioon.

Oli aika mielenkiintoista huomata kuinka paljon asenteeni ja sitä kautta koulunkäynti

vuoden poissa olemisen ja uusien kokemusten jälkeen muuttui. Eivät

ainoastaan opettajat ja kotiväki vaan myös itse tunsin, että olin niin sanotusti

miehistynyt aimo askeleen. En enää häiriköinyt jatkuvasti vaan kuuntelin

tunneilla ja tein läksynikin. Uusi asenne sai tuloksia aikaan mikä entisestään

kannusti parempaan opiskeluun. Hyvä kierre johti hyviin tuloksiin. Kouluun

paluun jälkeen jokainen joulu- ja kevättodistus olivat selvästi edellistä parempia.

Koska olin pitkän saksan lukija, lukiossa oli pakko valita lyhyeksi kieleksi joko

venäjä tai ranska koska lähes kaikki luokkatoverini lukivat pitkää englantia.

Sen vuoksi lyhyttä englantia ei koulussa edes ollut tarjolla. Niin minusta tuli

yksi harvoista ikäisistäni, joka ei ole koskaan opiskellut koulussa englantia. Siitä

tuli kyllä myöhemmin minulle harmia.

Minun taustallani venäjä ei voinut tulla lyhyenä kielenä kysymykseenkään.

Mutta en minä sitä ranskaakaan oppinut ollenkaan, vaikka opettajana oli erittäin

hauskasti flirttaileva nuori rouva meidän naapurista. Ranskan numerot

pysyvät aina 9 tuntumassa, mutta sitten yo-kirjoituksessa ei flirttikorttia enää

voinut käyttää, joten tulos oli kylmä improbatur.

***

1970-luvun puoliväli oli aikaa, jolloin änkyrävasemmistolainen Teiniliitto hallitsi

suvereenisti nuorisopolitiikan ilmatilaa. Meidänkin koulussa oli runsaasti

taistolaiskommunistien äänekkäitä ”edistyksellisiä voimia”, jotka avoimesti

ihannoivat Leonid Brezhnevin Neuvostoliiton suurta tasa-arvoista onnelaa.

Meillä kotikasvatus oli täysin päinvastaista.

72

Äidin isä oli aikanaan ollut merkittävä oikeistopoliitikko Suomen itsenäisyysvaiheessa

ja sen alkutaipaleella. Isoisäni E.E. Kaila oli perustamassa aikanaan

Akateemista Karjalaseuraa ja hän toimi myös merkittävästi Suojeluskuntaliikkeen

alullepanossa. Isoisä kuului alkuvaiheessa myös Jääkäriliikkeen

tärkeimpiin taustavaikuttajiin ja hän oli monella tavalla puuhakkaasti mukana

Suomen poliittisessa kehityksessä 1917-1920. Hän oli sattumoisin myös

Kokkolassa syntynyt ja käynyt samaa koulua kuin minä nyt 70-vuotta myöhemmin.

Ja nyt minä kärsin koulussa juuri niistä asioista, joita vastaan hän

oli aikanaan taistellut. Tätä taustaa vasten 1970-luvun Neuvostoliiton politiikkaa

ja pyrkimyksiä sokeasti ihannoiva koululaispolitiikka oli minulle,

niin, kuin punainen vaate. Eipä siinä venäjän kieltäkään voinut siis ajatella.

Minulle on jäänyt mieleeni koulussa historian tunneilla käydyt väittelyt erään

luokkatoverini Riitan kanssa sen aikaisesta politiikasta. Hän uskoi täysin Neuvostoliiton

ja äänekkään suomalaisten äärivasemmiston väitteet itänaapurin

demokraattisuudesta ja siitä punaliput liehuen toitotettua propagandaa sosialistien

ja kommunistien onnellisuuden valtakuntana. Muistan elävästi, kuinka

historian opettajamme Tapani Hannonen antoi meidän väitellä vapaasti tästä

aihepiiristä muutamilla tunneilla. Erään kerran, kun tällainen väittely tunnin

aiheeseen nähden oli varmasti odotettavissa, kesken tuntia luokan ovi avautui,

ja rehtori Aimo Juntunen astui muina miehinä sisään sanoen tulevansa vain

hieman seuraamaan opetusta. Olin aivan varma, että Hannonen oli vihjannut

rehtorille, että nyt taitaa tulla taas kuuma poliittinen keskustelu, jota Juntunen

uteliaana tuli kuuntelemaan.

Väittely, kinaaminen ja oikeassa olemisen halu olivat jo lukioaikana minulla

pitkälle kehittyneitä ominaisuuksia. Siitäkään huolimatta politiikka ja esimerkiksi

toimiminen nuorisojärjestöissä ei minua kiinnostanut.

Onneksi Neuvostoliitto runsas vuosikymmen myöhemmin romahti omaan

mahdottomuuteensa. Silloin tulivat vastaansanomattomasti näkyviin kaikki

ne valheet, jotka siitä oli esitetty. Olisinpa todella halunnut silloin käydä vielä

yhden loppukeskustelun entisen luokkatoverini Riitan kanssa.

***

Lukioaikana soitin edelleen Kokkolan Orkesterissa ja kun pasuunan opetusta

ei edelleenkään Kokkolassa vielä ollut, pyysi silloinen Musiikkiopiston rehtori

Arto Hämäläinen minua ryhtymään musiikkiopiston pasuunan opettajaksi.

Tämä tarve tuli siitä, että vastikään perustettuun Kokkolan Nuorisosoittokuntaan

oli ilmoittautunut kolme pasuunasta kiinnostunutta nuorta.

73

Hämäläinen piti minulle pikakurssin pedagogiikasta ja niin ryhdyin opettamaan

minua muutaman vuoden nuorempia pasunisteja. Pidin opettamisesta

kovasti koska se avasi samalla itselle sellaisia ajatuksia soittamisesta, joita ei

varmaan muuten olisi mieleeni tullut. Sain opetustunteja myös Pietarsaareen

perustetusta seurakunnan musiikkikoulusta.

Lukioaikana ryhdyin seurustelemaan kansakouluaikaisen luokkatoverini Maijan

kanssa. Suhde kesti viitisen vuotta ja juuri Maijan kanssa aloin haaveilla

matkoista maailman ääriin. Varmasti useimmat nuoret haaveilevat jossakin

vaiheessa lähdöstä ulkomaille, mekin aloimme ajatella, että kyllä pitää koulun

jälkeen lähteä jonnekin, vaikka Amerikkaan.

Mutta kuten niin monesti, minulle ei riittänyt se tavanomainen, piti mennä

näissäkin haaveissa pitemmälle. Seuraava askel oli haave Australiasta, sekin

on turvallinen ja eurooppalaiselle varmaan helppo maa mutta eksoottisempi

kuin Amerikka. Ajatus kuulosti jo paljon jännittävämmältä. Pian tämä ajatus

vielä kerran muuttui, kun televisiossa sattui tulemaan ohjelma, jossa haastateltiin

Uuden Seelannin suomalaisia. Kiinnostuin selvittämään, että mikä se Uusi

Seelanti oikein on. Tietosanakirjassa oli muutamia kuvia upeista vuorista ja

kerrottiin maan erikoisista linnuista.

Painuin kirjastoon etsimään lisää tietoja ja kuvia tästä erikoiselta kuulostavalta

maasta siellä pallon vastakkaisella puolella. 1970-luvulla ei kaukomaista ollut

olemassa juuri minkäänlaisia matkaoppaita. Joissakin Australiaa käsittelevissä

kirjoissa oli muutamia sivuja ja kuvia myös Uudesta Seelannista. Australia-kirjoissa

näkemiäni muutamat Uuden Seelannin maisemakuvat olivat niin hienoja

kuin vain olla voi, ajattelin. Ja niin napsahti päähän pysyvä hinku nähdä

Uusi Seelanti! Maan tuntemattomuus, erikoisuus, kaukaisuus ja luonnonkauneus

olivat minulle vastustamaton yhdistelmä. Olin vakuuttunut, että minulle

ei mikään maa voi olla parempi unelmien kohde.

Maijan kanssa päätimme, että kun koulu on käyty, minun armeijani on ohi ja

jonkinlainen ammatti hankittu, lähdemme yhdessä Uuteen Seelantiin.

Tiesin, totta kai, että Uuden Seelannin unelmaa ei ihan noin vain voi toteuttaa.

Niinpä lukiovuosien kesälomilla kävin tuhansien muiden ikäisteni tavoin

interreilaamassa pitkin Eurooppaa. Kuukausi junissa, nähtävyyksiä katsomassa,

rannoilla, campingalueilla ja retkeilymajoissa eri puolilla Eurooppaa antoi

erittäin mielenkiintoisen kuvan sekä Euroopan eri maista, että vahvisti samalla

kasvavaa kiinnostustani matkailuun. Tein kaksi Interrail matkaa peräkkäisinä

kesinä. Ensimmäisen niistä tein lukioajan parhaan kaverini, Juhanin kanssa

74

läntiseen Etelä-Eurooppaan ja Maijan kanssa toinen reissu kulki Keski-Euroopan

kautta Jugoslaviaan ja Kreikkaan.

Kreikassa käyminen sammutti lopullisesti sukellusharrastukseni. Vaikka olin

jo edelliskesänä päässyt interreissulla sukeltelemaan hieman Välimeressä Italian

ja Espanjan rannikoilla, ne eivät olleet mitään siihen verrattuna mitä koin

Paleokastritsan laguunimaisella lahdella Korfulla. Vesi oli käsittämättömän

kirkasta! Sellaista en ollut nähnyt edes televisiossa, veden alla näki kymmeniä

ja kymmeniä metrejä. Kaloja, merisiilejä, meritähtiä ja muuta elämääkin siellä

oli paljon, joten kokemus oli ikimuistoinen. Kirkkaassa vedessä sukeltelu antoi

viimein sitä kolmiulotteisen painottomana leijailun tunnetta, jota sukeltamiselta

olin aina etsinyt. Se, että kykeni näkemään pitkälle sekä sivusuunnassa

rantakallioihin ja kauempana oleviin vedenalaisiin kallioihin, että syvyyssuunnassa

pohjaan, oli uskomaton tunne. Tämän kokemuksen jälkeen viimeinenkin

into Pohjanlahden sameissa vesissä sukeltamiseen sammui.

Vespareissu Euroopan ympäri

Kolmas Euroopan kierros tapahtui Vespan selässä. Kesällä 1978 lähdin vanhimman

veljeni Elkun kanssa kahdella 200 kuutioisella Vespa Rally skoottereilla

ajamaan Keski-Eurooppaan. Nyt ei tarvinnut junien aikatauluja seurata

eikä kantaa painavaa rinkkaa selässä yöpaikkaa etsien.

Ylitimme Itämeren rahtilaivalla ja rantauduimme Gdanskiin Puolaan, josta

matka jatkui kohti etelää. Se oli aikaa, jolloin Puola ja Tsekkoslovakia olivat

rautaesiripun takana tiukasti Neuvostoliiton talutusnuorassa olevia köyhiä ja

takapajuisia maita. Turisteja oli vähän, joten länsimaalaisia ja oudoilla skoottereilla

ajavia katsottiin todella pitkään. Missä vain parkkeerasimme kirkkaan

punaisen ja oranssin skootterimme, keräsivät ne heti paikallisia ihmettelemään

outoja moottoripyöriä. Heillä itsellään oli sota-ajan malleja tummanpuhuvista

saksalaisista, venäläisistä ja tsekkiläisistä moottoripyöristä, joten värikkäät

skootterimme kaarevine muotoineen ja pienine pyörineen olivat todellisia

kummajaisia.

Ensimmäisenä ajopäivänä meille sattui oikein kunnon kolari. Ajoimme Keski-Puolassa

suoraa tietä jonkinlaisessa jonossa aivan normaalia nopeutta. Minä

ajoin meistä edellä ja Elkku muutaman kymmenen metrin päässä takana. Jostain

syystä edessä tapahtui voimakas jarrutus ja ehdin itse jarruttaa, mutta juuri

ne puolitoista sekuntia Elkku sattui katsomaan sivulleen maisemia. Hän törmäsi

minun Vespani perässä poikittain olleeseen telttaan oman Vespansa etuhelmalla,

jolloin minä kellahdin nurin ja jatkoin liukumista tietä pitkin yhdessä

75

Vespani kanssa. Elkku itse jatkoi vauhdilla oikealta puoleltani ja törmäsi edellä

olevaan kirkkaan vihreään kuplafolkkariin. Onneksi vauhtia ei ollut kuin ehkä

60-70 km tunnissa ja minä ennätin jo jarruttaakin. Elkunkin vauhti hiljeni

varmasti selvästi hänen törmätessään ensin minun takanani olevaan telttaan.

Emme kumpikaan loukkaantuneet käytännössä mitenkään, muutama naarmu

tuli ja päällä olleet sadevaatteet nirhautuivat luistelumatkan aikana reikäisiksi.

Kalustovaurioita sen sijaan tuli.

Volkkarikuskin kanssa selvittelimme rysäystä ainakin tunnin verran. Upouudelta

näyttäneen länsiauton perä oli pahasti kurtussa melkein takaikkunalle

asti. Hiukan ihmettelimme, että puolalaismies ei halunnut kutsua miliisiä tai

muita viranomaisia paikalle, vaan sanoi tyytyvänsä meidän lupaukseen, että

oma liikennevakuutuksemme maksaa hänen kulunsa. Hänelle riitti lopulta Elkun

Green Cardin sisällä ollut irtonainen liite, jonka hänelle annoimme. Ei

todistajalausuntoja eikä mitään muuta. Liekö hieno länsiauto hankittu jollakin

niin hämärällä tavalla, ettei hän halunnut miliisikunnan aloittavan sen papereiden

tarkastelua.

Omassakin kalustossa oli vaurioita. Kaatumaraudat olivat suojanneet minun

Vespaani hyvin, lukuun ottamatta pieniä naarmuja. Elkulta sen sijaan oli mennyt

etulokasuoja täysin rullalle etupyörää vasten. Saimme sen väkisin väännettyä

auki niin että pyörä pääsi vapaasti pyörimään. Isompi ongelma oli aivan

juurestaan katkennut kytkinkahva. Ei auttanut muu kuin vetää kytkinvaijeri

erikseen ja sitoa siihen puukapula, jolla kytkintä voi toisella kädellä käyttää,

kun vaihtoi vaihdetta. Tällä tavalla nilkuttaen jatkoimme matkaa Tsekkoslovakian

puolelle.

Yövyimme Prahassa hotelli Vitkovissa. Illalla kävimme maistamassa kuuluisia

Tsekkioluita. Seuraavana päivänä oli tarkoitus ajaa jo Saksan puolelle, mutta

koska Elkun Vespan kytkinongelma hankaloitti ajoa niin paljon, oli sille

tehtävä vielä parannuksia. Oli turha kuvitella, että Tsekkoslovakiasta löytyisi

mistään Vespan varaosia, joten itse piti jotain siihen keksiä. Näin jäimme vielä

yhdeksi lisäyöksi Etelä-Tsekkoslovakiaan jonkun pikkukaupungin campingalueelle.

Illan aikana saimme käsin käytettävän vaijerin toimiaan vähän paremmin

ja suoristettua lokasuojaa nätimmäksi.

Seuraavana päivänä rajalla olikin sitten ongelma.

Siihen aikaan Itä-Euroopan sosialistimaihin mennessä länsimaalaisen piti ilmoittaa

rajalla kuinka monta päivää hän maassa on. Samalla piti vaihtaa päivien

lukumäärän mukaisesti paikallista rahaa, muistaakseni 10 US dollaria päi-

76

Rockbandin basisti muuttui klassista musiikkia soittavaksi pasunistiksi ja hyvin

pian edelleen jazz alkoi kiinnostaa. Kokkola Big Bandia veti Alf Mylläri ja vieressäni

trumpettia soittaa toinen esikuvani, Raimo Kylmänen poskipartoineen..

Kesän 1978 Vespareissu ympäri Keski-Eurooppaa Elkun kanssa oli mukava kahden

aikaisemman Interrail-matkan jälkeen. Eipä tarvinnut rinkkaa kantaa ja aikataulut

olivat vapaat. Elkun Vespan keulakin on vielä tässä vaiheessa kunnossa kun

juuri Kokkolasta starttaamme

77

vää kohti. Tullessamme Puolasta rajan yli Tsekkoslovakiaan olimme kertoneet

olevamme maassa vain yhden vuorokauden ja vaihtaneet sitä varten vaaditun

10 dollaria. Yllättävät korjaushommat olivat venyttäneet ajan nyt kahdeksi

vuorokaudeksi. Tässäpä saatiin tiukoille rajamiehille mukava ongelma päivän

piristykseksi.

Ensimmäinen rajamies vaikutti ymmärtäväiseltä selityksiimme. Näytimme

korjaustyötämme syyksi siihen, että olemme myöhässä aikataulusta. Paikalle

saapui kuitenkin toinen, ensimmäistä tiukkailmeisempi rajamies. Hän vaikutti

esimieheltä, jolla valtaa oli ja siksi sitä piti käyttää. Hän alkoi kuulustella missä

onnettomuus oli tapahtunut. Kerroimme, että se sattui Poznanin lähellä Puolan

puolella toissa päivänä. Sitä hän ei uskonut vaan marssi puhelimeen. Meille

tuli vaikutelma, että hän soitti kaikki mahdolliset poliisilaitokset ja muut viranomaiset

kysellen, että onko valtakunnassa sattunut hämäriä yöllisiä kolareita

jossain tai muita selvittämättömiä liikenneonnettomuuksia. Hänellä on

maasta pakoa yrittävät syylliset täällä kiikissä.

Kun mitään meihin sopivaa liikenneonnettomuutta ei ilmeisesti löytynyt, mies

palasi ja halusi nähdä rahanvaihtopaperimme. Ja kun niistä selvisi, että kuluvalle

päivälle ei Tsekkoslovakian kruunuja todellakaan oltu vaihdettu, se olisi

tehtävä nyt ennen kuin voimme jatkaa matkaa. Yritimme sanoa, että olemme

Saksan rajalta kilometrin päässä, sinne emme kuitenkaan Tsekkoslovakian rahoja

voi viedä. Miksi ihmeessä niitä nyt pitäisi vaihtaa, kun emme niitä tarvitse.

Mies nautti selvästi tilanteessa sanoessaan, että hänelle käy mainiosti, että hän

lisää summaan tuntuvan sakon, ellemme kiltisti vaihda valuuttaa saman tien.

Mikään ei auttanut. Niinpä kävimme vaihtamassa 20 dollaria kruunuiksi. Onneksi

siinä oli pieni matkamuistomyymälä, josta ostin summalla hienot Pilsener

Urquelle -lasit karvaiksi muistoiksi Tsekkoslovakiasta. Postitin lasit kotiin

huolellisesti pehmustetussa laatikossa heti Saksan puolelta Passausta.

Kolmen viikon vespailu vei meidät kohti Vespan kotimaata Italiaa. Tšekkoslovakiasta

rautaesiripun länsipuolelle päästyämme ajoimme Saksan, Itävallan,

Liechtensteinin ja Sveitsin kautta Italian alppijärville, Comolle ja Maggiorelle.

Jostain matkan varrelta uusi kytkinkahvakin löytyi Elkun Vespaan. Ajokelit

olivat enimmäkseen hienot, oli mukava ajella kiemuraisia auringon paahtamia

alppiteitä pelkät uikkarit jalassa ja kypärä päässä. Nahkapukuiset moottoripyöräilijät

ihmettelivät ajoasuamme, mutta skoottereilla liikkuville se jotenkin

hyväksyttiin.

Takaisin pohjoiseen reitti kulki Sveitsin, Itä-Ranskan ja BeNeLux-maiden

kautta Saksaan ja Travemünden satamaan, josta palasimme Finnjetillä Suomeen

78

Opiskeluaika 1980 - 1982

Ammatinvalinta ja inttiin

Ammatiksi haaveilin muusikon sijasta nyt metsänhoitajan uraa. Sen vuoksi

tein kahtena kesänä metsäharjoittelijan töitä kerätäkseni pisteitä yliopiston

hakua varten. Toisena kesänä pystymittausporukassa tutustuin toiseen harjoittelijaan,

joka kertoili sisarestaan, joka opiskeli puutarha-alaa. Tämä ajatus alkoi

kiinnostaa. Keksin mielessäni, että puutarha-alalla voisi toimia kasvien kanssa

paljon monipuolisemmin kuin suomalaisena metsänhoitajana, joka työskenteli

lähes pelkästään toisten omistamissa metsissä männyn, kuusen ja koivun parissa.

Puutarhakasvien valikoima on loputtoman laaja, lisäksi puutarhapuolella

oli mahdollista ryhtyä yrittäjäksi. Nämä ajatukset saivat minut suuntautumaan

puutarha-alalle.

Kohtalaisen hyvin menneiden ylioppilaskirjoitusten jälkeen ilmoittauduin

Oulun varuskuntaan varusmiespalveluun. Kolmisen vuotta oli kulunut, kun

olin ollut keskenkasvuisena soitto-oppilaana paukuttamassa marssiharjoitusrumpua

kasarmin urheilukentän laidalla. Nyt kuuntelin samaa tuttua 16 tahdin

pätkää, kun uudet soitto-oppilaat rummuttivat sitä saman tutun varjostavan

koivun alla meidän marssiharjoituksissamme.

Minut oli määrätty kenttätykistörykmenttiin, joten Rovajärven ampumaleiri

oli kesällä ohjelmassa.

Paluu Rovajärven leiriltä tarjosi pelottavan ja vavahduttavan kokemuksen.

79

Kuljetus tapahtui junalla Misin asemalta kohden Oulua. Me varusmiehet matkasimme

härkävaunuissa, joissa oli keskellä kamiina, ja päädyissä lavereita nukkumista

varten, ei oikeastaan mitään muuta. Vauhti ei ollut päätä huimaava.

Olin laverilla nukkumassa, kun yhtäkkiä vaunu alkoi hyppiä ja ilmassa kiiri

korvia raastava sireenimäinen kirskunta ja heti sen jälkeen hirveä rysähdys.

Koko vaunu matkustajineen tuntui lentävän, tunne oli epätodellinen. Yhtäkkiä

olin maassa radan penkereellä ja näin, että vaunu kaatuu päälleni. Tämä

on erittäin vahva muistikuva tilanteesta. Siitä huolimatta, että tiesin etten voi

sitä estää, yritin työntää päälleni kaatuvaa rautatievaunua pois. Vieressäni oli

joku toinen, joka myös yritti pitää vaunua kaatumasta päällemme. Yllätykseksi

vaunu hiljalleen pysähtyi käsiemme varaan ja saimme sen työnnettyä takaisin,

jolloin se kaatui meistä poispäin.

Vasta sillä hetkellä huomasin, että kyse oli vain isosta irrallaan olevasta junan

liukuovesta, joka oli ollut kaatumassa päällemme. Samalla koko tilanteen karmeus

tuli oven takaa näkyviin. Edessä oli juna, jonka pari vaunua oli katkennut,

osa romusta oli vielä raiteilla, osa siinä radan penkalla. Toinen katkenneista

vaunuista oli se, jossa aivan hetki sitten nukuin laverilla. Eri puolilla radan

penkkaa oli varusmiehiä, jotka hiljalleen alkoivat nousta ylös.

Junan etupäässä olevat kantahenkilökunnan vaunut olivat kaikki pystyssä radalla.

Niistä juoksevat upseerit ja muu henkilökunta vaati meitä kaikkia pysymään

paikallaan, ylös ei saanut nousta. Samalla he kävivät pikaisesti läpi,

kuinka vakavia vammoja oli sattunut ja tekivät suurhälytyksen junaonnettomuudesta

Olhavalla.

Maassa istuessani minulla oli selkä hyvin kipeä ja naama aivan veren peitossa.

Kun ambulanssit tulivat, minut asetettiin paareille ja kannettiin läheisen

Olhavan aseman pihalle ambulanssiin, joita koko ajan tuli lisää. Matka jatkui

ambulanssilla Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa kipeä selkä kuvattiin ja

varmistettiin, että kipeänä tuntunut kunnon tälli ei ollut luita murtanut, selkäytimen

vammoista puhumattakaan. Ja se verinen naama johtui lopulta hyvin

pienestä kulmakarvojen yläpuolella olleesta haavasta, joka ei edes tikkiä tarvinnut,

naaman pesu ja laastari riittivät. Silmäkulmien alueella pienetkin haavat

tunnetusti vuotavat usein todella runsaasti.

Ehdin onneksi soittaa sairaalan puhelinkioskista kotiin ennen kuin uutinen

onnettomuudesta oli kantautunut kotiväen korviin. Vaikka selän saamasta kipeästä

iskusta huolimatta tunsin itseni hyväkuntoiseksi, odotetut lomat meiltä

kaikilta paloivat saman tien.

80

Junaonnettomuus inttiaikana oli pelottava kokemus. Lensin rytäkässä edessä näkyvän

vaunun katketessa ovesta tai jostakin muusta aukosta ulos ja sain vielä irronneen

suuren liukuoven päälleni juuri kun olin päätynyt ratapenkereelle.

81

Onnettomuuden syyksi paljastui myöhemmin se, että varusmiesten junan oli

tarkoitus ohittaa Olhavan asemalle odottamaan parkkeerattu hidas tavarajuna.

Tämän tavarajunan juovuksissa olleet kuljettajat eivät olleet ajaneet tarpeeksi

pitkälle. Pääradalle oli jäänyt kaksi vaunua, johon meidän junamme törmäsi

huolimatta rajusta ja korvia raastavasta jarrutuksesta.

Tykistön peruskoulutusvaiheen jälkeen anoin pääsyä suorittamaan loppuaika

varusmiespalvelustani tuttuun Oulun varuskuntasoittokuntaan. Päällikkönä

oli edelleen musiikkikapteeni Mattila, ja hän hyväksyi minut sinne nyt jo toiseen

kertaan. Näin loppu varusmiespalveluajasta sujui taas leppoisammin, eikä

esimerkiksi Rovajärven tunnetusti kylmälle talven ampumaleirille tarvinnut

lähteä.

Palvelu Oulun varuskuntasoittokunnassa varusmiehenä oli pitkälti samantyyppinen

kokemus kuin oli ollut jo soitto-oppilasaikana. Nyt kun se oli vaihtoehto

metsässä juoksemiselle, ja tiesin tarkan päivän, milloin se loppuu, ei siinä ollut

ongelmia. Enkä ollut soittokunnassa edistämässä muusikon ammattiuraani. Ja

kaiken nyt lisäksi oli ihan mukavaa treenata pasuunaa soittokunnan kämpillä

lämpimässä ja katsoa samalla ikkunasta, kun muut varusmiehet ajoivat polkupyörillä

räntäsateessa kohti Hiukkavaaran harjoitusaluetta. Varusmiespalvelun

aikana sain soittaa jopa muutaman avustajakeikan Oulun Kaupunginorkesterissa,

jonne minut vanha opettajani Pertti Yletyinen buukkasi.

Portugali ja puutarhaopiskelu

Juuri ennen kuin lähdin Lepaalle puutarhurikouluun keksin erikoisen ajatuksen,

josta tuli taas yksi hiukan epätavallinen elinikäinen harrastus, joka sekin

auttoi minua myöhemmin mielenkiintoisiin tilanteisiin.

Ennen puutarhurikoulun alkua helmikuussa 1981 olin lähdössä viikoksi Maderialle,

jossa olimme jo edellistalvena Maijan kanssa käyneet. Kymmenen

päivää ennen lähtöä tammikuisessa Suomessa ei paljoa tekemistä ollut, kun

Maijakin oli silloin puutarhatöissä Hollannissa. Aika matoi hitaasti. Silloin

pälkähti jostain päähäni ajatus, että paljonko voisi oppia täysin vierasta kieltä

10 päivässä. Madeirallahan puhutaan portugalia, josta en tiennyt mitään. Ajatus

tuntui heti hauskalta ja sopivan erikoiselta. Niinpä painuin taas kirjastoon,

nyt etsimään portugalin oppikirjoja. Paljoa niitäkään ei löytynyt, mutta alkuun

pääsin.

Aloin vimmatusti opetella sanoja, hiukan verbien taivutusta ja vähän muitakin

kielen perusrakenteita. Matkaa edeltävien 10 päivän aikana opin useita

82

satoja sanoja sekä jonkun verran muutakin tarpeellista, jotta Madeiralla voin

sitten ”keskustella” hiukan enemmän kuin kysyä matkamuiston hintaa ja sanoa

päivää. Päinvastoin kun ennen tätä ideaani, nyt aika lähtöön kului aivan liian

nopeasti!

Perille Madeiralle päästyäni huomasin pian kuinka mahdottoman ison vaikutuksen

paikallisiin ihmisiin teki se, että osasin kysellä vaikkapa hotellin henkilökunnalta

vointia ja missä kaukana joku asuu ja että tuleeko tänään aurinkoinen

päivä. Välillä ymmärsin jopa vastauksen. Vaikka kieliopillisesti puheeni

oli tietysti surkeaa, silti kuulija kovasti yrittämällä ymmärsi useimmiten mitä

yritin sanoa. Kaikkein tärkeintä heille vaikutti olevan se, että jollakin turistilla

on niin suuri kiinnostus heidän maataan ja kieltään kohtaan, että oli nähnyt

vaivaa kielen opetteluun. Parissa päivässä minusta tuli hotellin henkilökunnan

lemmikki, jota kaikki kohtelivat aina kuin parasta ystäväänsä. Kaikki halusivat

opettaa minulle uusia sanoja, niitä kirjoitettiin baaripöydän servietteihin ja

pieniin lappusiin.

Takaisin kotiin tullessa innostus portugalin kieltä kohtaa oli huipussaan ja jatkoin

sen opiskelua itsekseni vielä jonkin aikaa ennen kuin into hiljalleen hiipui

ja se jäi pitkälle tauolle.

Puutarhurin opinnot alkoivat keväällä maineikkaassa Lepaan Puutarhaoppilaitoksessa

Hämeenlinnan kupeessa. Vuosi Lepaalla oli oikeastaan liiankin

hauska. Asuin Lepaan opiskelija-asuntolassa yhdessä kurssikaverieni kanssa.

Siellä oli myös monta muuta puutarha-alan ammattikoulutuskurssia meneillään,

opiskelijoita oli kaikkiaan varmasti parisen sataa. Oppilaitos sijaitsee

vanhan luonnonkauniin kartanon alueella Vanajaveden rannalla. Ympärillä

kasvoivat opiston hedelmätarhat, marjatarhat, vihannesmaat ja taimistot sekä

upeat puistoalueet.

Opiskelijaporukka oli monella tapaa hyvin yhtenäistä, koska kaikki olimme

kasveista, viljelystä ja puutarhatuotannosta kiinnostuneita. Alan maine oli

silloin ehkä tyttömäinen, moni koulukaverini ja armeijakaverini piti puutarha-alaa

miehelle vähän kyseenalaisena vaihtoehtona. Itse olin siitä hirmu kiinnostunut,

olinhan innostunut siitä ensimmäisen kerran jo silloin, kun puuhasin

tulppaanipenkkiä sinne mökkipihalle. Ja kun samanlainen into viljelyn

opiskeluun oli kaikilla kurssikavereilla, meillä oli todella hyvä yhteishenki.

Vuosi Lepaalla kului kuin siivillä ja muu yhdessä olo opiskelukavereiden kanssa

vei omasta ajastani aivan liian suuren osan.

83

Jatkoin myös soittajauraani, nyt lähinnä Hämeenlinnan HSK Big Bandissa.

Soitin myös muutaman konsertin Hämeenlinnan kaupunginorkesterissa.

Lepaan vuoden aikaan sattui eräs mieleenpainuva keikka, jonka sain HSK:n

kanssa tehdä. Silloin järjestettiin Latinalaisamerikkalaisten tanssien Euroopan

mestaruuskilpailu Helsingin Jäähallissa. Ja koska HSK oli toiminut vuosia

Suomen Tanssiurheiluliiton hovisäestäjänä SM-kisoissa ja muissakin tilaisuuksissa,

tämä orkesteri sai kunnian toimia myös EM-kisojen orkesterina.

Harjoittelimme kappaleet todella huolellisesti. Eniten tilaisuudessa hermostutti

kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että kappaleita ei koskaan soiteta loppuun,

vaan ne katkaistaan tietyn sekuntimäärän kohdalla. Näin varmistutaan,

että kaikissa erissä kilpailijat saavat täsmälleen yhtä pitkän ajan esitellä taitojaan

tuomareille. Kapellimestarilla oli luurit korvilla ja hänelle luettiin sekunteja,

nollakohdassa hän löi kappaleen poikki, oli se missä kohdassa tahansa.

Tiesimme tietysti suunnilleen mihin lopetusmerkki tulee, mutta ihan varma ei

voinut olla, joten nuottien ohella piti tiukasti katsoa mikä on viimeinen ääni,

ettei päästä torvesta yhtään äännähdystä sen jälkeen.

Ja se toinen hermostuttava seikka oli, että kilpailu välitettiin suorana Eurovisiolähetyksenä

muistaakseni ainakin 15 maahan ja katselijoita oli siten ehkä

muutamia kymmeniä miljoonia. Siinä tilanteessa ei todella kukaan halunnut

soittaa sitä yhtä ylimääräistä tööttäystä, kun kippari oli kappaleen katkaissut!

Lukioaikanen säntillisyys suhtautumisessa opiskeluun pääsi Lepaalla valitettavasti

minulta katoamaan. Hauskanpito vei aivan liikaa aikaa, itsekuri pääsi höltymään.

Kaikki kurssit menivät kyllä läpi, mutta numerot eivät olleet tarpeeksi

hyviä, jotta jatko-opintoihin Puutarhaopistoon olisi helppo päästä.

Lepaan vuoden aikana suhde Maijaan lopulta katkesi, hän opiskeli toisessa

oppilaitoksessa Espoossa ja omat opintoporukkamme ja niissä saadut uudet

kiinnostavat suhteet lopettivat viiden vuoden seurustelumme. Mutta minun

oma haaveeni lähteä Uuteen Seelantiin eli. Nyt olin käynyt koulun loppuun,

armeija oli käyty ja ammattikin saatu. Mutta matkarahaa ei vielä ollut.

Jostakin syystä Norja veti vuosittain runsaasti nuoria puutarhureita puoleensa.

Norjassa oli parempi palkkataso, se oli sopivasti tylsältä tuntuvaa Ruotsia

kauempana mutta silti helposti saavutettavissa. Ehkä jopa kolmasosa meidän

kurssikavereistamme oli lähdössä heti Lepaan loputtua Norjaan töihin. Sieltä

sain itsekin työpaikan saman tien. Mukavinta tässä oli se, että parhaat kurssikaverini

Lepaalta, Kari Hakkila ja Timo Jukola olivat myös lähdössä Stavangerin

alueelle puutarhatöihin.

84

Norjaan ja hinku taivaalle

Ajoimme kolmisin Timon autolla helmikuussa 1982 Stavangeriin. Karin työpaikka

oli naapurikaupungissa Sandnesissa, meidän paikat olivat Stavangerin

liepeillä, Timolla paikallisella taimitarhalla, minulla pienessä viherrakennusfirmassa.

Ensimmäiset viikot Per Hetlelidin töissä olivat aika rankkoja. Leikkasimme

hyytävän kylmässä Pohjanmeren sadetuulessa pensaita ja välillä valoimme

Hetlelidin autotallissa betonisia puiston penkkien runkoja. Työkavereina minulla

oli pomon lisäksi muutama norjalainen, joiden kanssa puhuminen oli

alussa vaikeaa. Koska englantia en juuri osannut, yritin pärjätä aluksi ruotsiksi

ja saman tien opetella mahdollisimman paljon norjalaisia sanoja ja ilmauksia.

Jos madeiralaiset tykkäsivät siitä, että heille yritti puhua edes huonoa portugalia,

luulisi norjalaisten tykkäävän, jos yrittää opetella heidän omaa kieltään.

Tämä pitikin täysin paikkansa.

Mutta Stavangerin norjaa ei ollut aluksi ollenkaan helppoa ymmärtää. Vasta

siellä asuessa minulle selvisi, että on olemassa kaksi itsenäistä ja maassa virallista

norjan kielimuotoa. Bokmål on kieliopillisesti hiukan lähempänä tanskaa,

mutta äänteellisesti suomalaiselle ruotsia puhuvalle hieman helpompaa.

Se toinen on enemmän tanskalta kuulostava, mutta toisaalta enemmän ruotsia

muistuttava nynorsk, jota puhutaan myös Stavangerissa.

Työkaverina minulla oli ikäiseni puutarhurityttö, Unn, joka oli kotoisin Stavangerin

lounaispuolen saaristosta. Hänen puheestaan en saanut oikeastaan

missään vaiheessa paljoa tolkkua. Sen verran nyt kuitenkin, että ymmärsin

hänen olleen kaukana pohjoisessa kansanopistossa vuoden verran, eikä siellä

finmarkilaisetkaan saaneet häneen erittäin vahvasta murteestaan selvää. Aika

pian kävi selväksi, että Norjassa murteet poikkeavat toisistaan paljon enemmän

kuin Suomessa. Liekö syynä se, että liikkuminen on ollut rikkonaisten

vuonorannikoiden vuoksi aina paljon vaivalloisempaa kuin vaikka Suomessa.

Ja sopassa on vielä mausteena ne kaksi virallista kielimuotoa, joiden puhujat

kaiken lisäksi jatkuvasti riitelevät kieliasioista keskenään.

Maisema Stavangerin ympäristössä on huikean hieno, se hurmasi minut heti!

Joka puolella näkyi vuoria, ei tolkuttoman korkeita, mutta heti Gandsfjordin

takana kaupungin itäpuolella olevat vuonon rannat olivat useita satoja metrejä

korkeita, joten ne näkyivät melkein joka paikasta. Oivalsin, että nämä rinteet

antavat maisemalle ikään kuin kehyksen. Maisema ei vaan pelkästään katoa

huomaamatta jonnekin viimeisten näkyvissä olevien metsien puiden taakse

vaan rajautuu selkeäksi kokonaisuudeksi. Nautin tästä maisemasta juuri siksi.

85

Talot ja pihat olivat selvästi siistimpiä kuin Suomessa, ehkä jopa hienompia

kuin Ruotsissa. Stavangerin ympäristössä oli laajat omakotialueet, joissa norjalainen

pröystäilemätön perusvauraus näkyi hyvin. Täällä puutarhan arvostus

oli paljon korkeammalla kuin koti-Suomessa. Pihoilla näkyi paljon sellaisia

eksoottisia kasveja, joita ei Suomessa voi mitenkään kasvattaa, esimerkiksi todella

erikoisen näköisiä chilenaraucaraioita sekä monenlaisia magnolioita ja

muita kukkivia puita.

***

Vuorten näkeminen toi heti mieleeni televisio-ohjelman, jonka olin nähnyt

Suomessa vähän aikaisemmin. Siinä oli kerrottu uudesta lentämisen muodosta,

joka oli kuulemma juuri Norjassa suosittua, eli riippuliidosta. Lentäjä kannatti

isoa siipeä käsissään, juoksi muutaman askeleen rinnettä alaspäin ja nousi

lentoon! Televisio-ohjelman kuvat tästä nuoresta ilmailumuodosta herättivät

minussa, totta kai, oitis halun kokeilla sitä. Riippuliitäjä jos joku pääsee kokemaan

painottomalta tuntuvaa leijumista, jota sukelluksestakin olin etsinyt. Ja

nyt katselin samannäköisiä rinteitä ympärilläni, joita ohjelmassa olin nähnyt.

Niinpä kysyin heti ensimmäisellä viikolla työkavereilta, että harrastetaanko

Stavangerin alueella riippuliitoa. Parin päivän kuluttua sain jo muutaman nimen

ja puhelinnumeron paikalliseen riippuliitokerhoon, Jæren Hanggliderklubbiin.

Soitin kerhon kouluttajalle Knut Rodveltille joka kertoi keväällä alkavasta

alkeiskurssista. Ilmoittauduin tietysti sinne saman tien. Kurssi sisälsi aluksi

melkoisen määrän teoriaa: aerodynamiikkaa, lentämisen fysiikkaa, sääoppia,

ilmailumääräyksiä sekä myös riippuliitimen rakennetta, toimintaperiaatteita,

valjaiden käyttöä, mittaristoa, pelastusvarjoa ja muita turvallisuusasioita. Kurssilla

mukana oleminen kehitti samalla norjankielen taitoani.

Varsinainen lentokoulutus tapahtui aluksi Vigdelin hiekkarannan rinteillä

Stavangerin lounaispuolella. Meillä oli alkeiskoulutuksessa käytössä ns. yksikankainen

liidin, jonka suorituskyky on aika heikko, mutta toisaalta se on

helppo lentää ja sikäli turvallinen.

Riippuliitimen toimintaperiaate on todella yksinkertainen: käytössä on noin

8-10 metriä leveä purjekangassiipi, jonka painopisteestä lentäjä riippuu. Siipi

on viritetty jäykäksi alumiiniputkien ja kiristysvaijereiden avulla. Alapuolen

vaijerit ovat yhteydessä painopisteen kohdalla olevaan alumiiniputkien muodostamaan

kolmioon, josta riippuva lentäjä pitää käsillään kiinni. Lentäjä makaa

vaakatasossa olevassa makuupussimaisessa valjaassa, joka on kiinnitetty

moneen kertaan varmistettuna ylös liitimen painopisteeseen. Hän voi kääntää

86

siipeä haluttuun suuntaan muuttamalla omaa painopistettään suhteessa liitimeen.

Tämä tehdään liikuttamalla itseä alumiinikolmion putkista eteen, taakse

ja kummallekin sivulle. Lentäminen on itse asiassa jatkuvaa tasapainoilua ja

heijaamista puolelta toiselle, kun liidintä ohjataan tarkasti haluttuun suuntaan.

Alkukoulutuksessa ei vielä suuntia vaihdeta. Ensimmäisinä iltoina ainoastaan

juoksimme mäkeä alas raskas, noin 30 kiloinen liidin käsivarsilla ja harteilla.

Kun mereltä tuli sopiva vastatuuli, alkoi liidin nousta juoksun aikana lentämään

samalla kun itse juoksi loivaa rinnettä alaspäin. Tällöin sai ensimmäisen

tuntuman, kuinka liidin lentää. Ja taas kannettiin leija ylös mäelle. Oli rankkaa

puuhaa juosta ison leijan kanssa alas, ja raahata se sitten takaisin ylös. Kouluttajat

antoivat jatkuvasti neuvoja, kuinka liidintä pidetään juoksulennättämisen

aikana.

Pikkuhiljaa seuraavina iltoina kun varmuutta alkoi tulla, aloimme juosta aina

korkeammalta. Hienoja olivat hetket, kun siipi nosti minut kesken juoksun

hetkeksi ilmaan, jolloin liidin metrin tai parin korkeudella ehkä 20 tai 50

metriä eteenpäin ja yritin vain pitää nopeuden oikeana. Kuin putkesta vetää,

painopiste siirtyy eteenpäin ja vauhti kiihtyy, kun putkesta työntää, vauhti hiljenee.

Oikean nopeuden pitäminen on oleellista. Ensimmäiset lyhyet lentämisen

tunteet olivat unohtumattomia. Välillä pieni vastatuulen henkäys saattoi

nostaa korkeuden metristä jopa neljään tai viiteen metriin. Ilmassa pehmeän

kevyesti liitäminen, maahan yhtään koskematta kymmenien metrien matkalla,

olivat kerta kaikkiaan maagisia! Kyllä jaksoi taas kantaa liitimen ylös ja mieluummin

vielä vähän korkeammalle.

Niinä iltoina ystävystyin samalla kouluttajieni Knutin ja Vigmund Bjørsvikin

kanssa. He pyysivät minua usein mukaan mennessään itse lentämään. Samalla

kun minä sain nähdä ”oikeaa” lentämistä ja keskustella siitä, he saivat itselleen

minut ajomieheksi. Kun he starttasivat joltain vuoren rinteeltä ja laskeutuivat

tunnin tai parin lennon jälkeen alas pellolle, minä olin siinä vaiheessa ajanut

auton laskupaikalle valmiiksi. Paikalliset kurssilaiset eivät viitsineet tätä tehdä,

mutta kun itse olin niin loputtoman innostunut lentämisestä, lähdin aina

mielelläni.

Knutin ja Vigmundin kanssa jatkoin samalla norjan kielen treenejäni, töissä

siihen ei aina ollut mahdollisuutta, kun monia työtehtäviä jouduin tekemään

yksin. Pikkuhiljaa ruotsinkieliset ilmaukset alkoivat muuttua norjalaisiksi.

Tästä paikalliset ihmiset tietysti pitivät kovasti. Stavangerissa oli paljon

esimerkiksi amerikkalaisia öljyalan työntekijöitä. Monet heistä olivat asuneet

jo 10 tai 15 vuotta kaupungissa mutta edellyttivät aina paikallisilta ihmisiltä,

että heille puhutaan heidän äidinkieltään, englantia. He eivät kunnioittaneet

87

asuinmaataan sen vertaa, että olisivat edes yrittäneet opetella norjaa. Englantia

äidinkielenään puhuvilla on - ei aina, mutta aivan liian usein -jotenkin sisäänrakennettu

ajattelutapa, että englanti on ihmisen varsinainen kieli, muut kielet

ovat vain vähäpätöisiä alkuasukaskieliä. No, kyllä ranskalaisilla on aika usein

sama uskomus omasta kielestään.

Koska norjalaiset pitävät ruotsalaisia sellaisena hiukan hölmönä mutta kukkoilemaan

pyrkivänä pohjolan toopekansana, norjalaisten mielestä oli erityisen

mukavaa, kun pyrin koko ajan vähentämään ruotsin kielen osuutta puheessani

ja yritin korvata sen norjalla.

Olin myös mukana usealla riippuliitäjien viikonloppureissulla. Välillä kävimme

Bergenissä, joskus taas menimme laivalla Tanskan puolelle, missä matalilla,

vain 20-30 metriä korkeilla dyyneille oli hyvällä tuulella helppo lentää. Dyyneillä,

tai millä tahansa tasaisesti nousevalla pinnalla voi lentää niin sanotussa

rinnetuulessa. Se tarkoittaa, että kun vaikkapa mereltä tuulee tasaisesti kohden

maata, ja tämä tuuli kohtaa nousevan dyynin rinteen, tuuli alkaa nousta ylöspäin.

Kun tuuli on tarpeeksi voimakas ja tasainen, rinteen yläpuolelle muodostuu

näkymätön ilmapatja, joka kannattaa yhtä hyvin riippuliitäjää kuin niiden

päällä usein näkyviä lokkeja.

Dyyniltä lentoon lähtö tapahtuu yksinkertaisesti viemällä liidin varovaisesti

rinteen reunalle, sitten työnnetään sitä eteenpäin ottamalla pari askelta ja annetaan

nokan hiukan nousta ja niin ilma vetää liitimen ylös tuuleen. Jos tuuli

on kova, avustajat pitävät vaijereista kiinni nostohetkeen, jolloin päästävät yhtäaikaisesti

irti lentäjän komennosta. Kun ilmaan pääsee, liitäjä kaartaa jompaan

kumpaan suuntaan ja alkaa seilata ylemmäs ja ylemmäs alhaalta tulevassa

rinnetuulessa. Hyvällä tuulella 30 metrin korkuinen rinne voi nostaa lähes sataan

metriin. Lentää voi tuntikausia yhtäjaksoisesti.

Mikään lentäminen ei ole yhtä lähellä lokkien tai vaikkapa kotkien liitämistä

kuin riippuliito. Pilotti on koko ajan ulkona, ympärillä ei ole kabiinia ja

pleksi-ikkunoita. Lentäjä tuntee tuuleen kasvoillaan, kuulee sen suhinan ja

ympäristön äänet koska moottoria ei ole ja hän näkee kaiken koska lattiaa ei

ole. Hän makoilee mukavasti valjaissa, tunnustelee tuulta, etsii nousevia ilmavirtauksia

ja nousee niiden avulla parhaimmillaan monien kilometrien korkeudelle.

Ja kaiken tämän rinteestä ylös lähtenyt riippuliitäjä tekee tuulen, eli

aurinkovoiman avulla. Voiko hienompaa elämystä kuvitella.

Hirmuisesta lentoinnostuksestani ja yrityksestäni huolimatta en vielä oppinut

oikeasti lentämään Norjassa asuessani. Riippuliitäminen on tasapainoilua ja se

vaatii tietynlaista niksahdusta, jotta lentoliikkeissä tarvittavat refleksin omaiset

88

Puutarharakentajana Statoilin pääkonttorin parkkialueella Stavangerissa Norjassa.

Taustalla näkyvien vuorten antama kehys maisemalle tuntui minusta heti todella

viehättävältä. Niistä lähti myös idea riippuliitämisestä.

Työmaakoppi erään koulun pihatyömaalla Stavangerissa. Työt ovat alkamassa ja

aamun sumu Gandsfjordissa on juuri paljastamassa kuuluisan öljynporauslautan

Aleksander Kiellandin jäljelle jääneitä jalkoja. Turmassa kaatunut lautta hinattiin

ylösalaisin tähän vuonoon.

89

Brynes Planteskolessa asuin kuvan vasemmassa reunassa näkyvässä valkeassa jyrkkäkattoisessa

pikkutalossa. Työkaverini Timo Jukola tuo traktoria vuorimäntylohkolle.

Riippuliidon opettajani Kunt Rodvelt laskeutuu Gjesdalissa nätisti auton viereen.

Olen odotellut ajomiehenä Knutin parin tunnin lennon ajan.

90

Vapaa-aikana kiertelimme Timon ja Karin kanssa nauttimassa Etelä-Norjan aivan

äärettömän upeista maisemista. Taitaa olla Syttende Mai, Norjan kansallispäivä,

jolloin ajoimme Osloon tapaamaan Lepaan kurssikavereitamme.

Vigdelin ranta lähellä Solan lentokenttää Stavangerissa oli oiva paikka treenata

riippuliitoa. Tässä korkeutta maasta on noin 5 metriä ja lento jatkuu noin 80 metriä.

Tunne on sanoinkuvaamattoman mahtava!

91

palaset naksahtava paikoilleen. Kun se tapahtuu, lentäminen on itse asiassa

aika helppoa. Minä en niitä saanut palasia kohdalleen vielä Norjassa. Siihen

meni itse asiassa vielä monta vuotta.

Säikähdys omassa sängyssä

Lentotouhujen lisäksi kuului vapaa-aikaamme paljon muutakin. Suomalaisten

kavereiden kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä retkeillen perinorjalaiseen

tapaan metsissä ja luontokohteissa, joskus vietimme vain iltaa oluen merkeissä.

Kesällä olin vaihtanut työpaikkaa viherrakennusfirmasta samalle Brynesin taimistolle

missä Timo työskenteli. Asuimme yhdessä pienessä valkeassa talossa

taimiston kupeessa.

Eräänä sateisena perjantai-iltana olimme kolmisin meillä kaljottelemassa.

Siinä vaiheessa talon yläkertaan oli muuttanut uusi työntekijä, jonka Timo

ja minä tunsimme, mutta Kari ei ollut vielä häntä nähnyt. Pikku juopottelun

jälkeen painuimme nukkumaan, minä omaan huoneeseen, Kari yöpyi patjalla

Timon huoneen lattialla. Olin nukkunut ehkä tunnin tai pari kun heräsin pimeässä

siihen, että sänkyni laidalle istuutui joku ja pisti tupakaksi. Eihän Timo

eikä Kari tupakoinut! Kuka tuo on??

Hyppäsin pystyyn ja sytytin valot, jolloin näin, että sängyn reunalla istui aivan

tuntematon mies rauhallisesti tupakkaansa imien. Hän ei sanonut mitään eikä

reagoinut juurikaan siihen, että nousin. Vaikutti olevan joko juovuksissa tai

muissa aineissa. Astuin saman tien naapurihuoneen ovelle ja herätin Timon

ja Karin. Porukalla saattelimme vieraan ulko-ovelle. Ovella hän marisi hiukan,

että onko ulos nyt ihan pakko lähteä, kun siellä sataa noin paljon? Ei auttanut,

onneksi Timo 190-senttisenä ja 100-kiloisena nosti miehen pihalle.

Kari hiukan ihmetteli tätä nopeaa toimintaamme. Hän kertoi kuulleensa jo

aikaisemmin ääniä keittiöstä ja kurkanneensa sinne. Hän oli nähnyt tämän

miehen jääkaapillamme ottamassa makkaraa ja voita. Hän oli luonnollisesti

kuvitellut, että keittiössä oli se yläkerran Kåre jota hän ei ollut vielä tavannut.

Niinpä tarkastimme jääkaapin, sieltä oli leikkeleet ja muut herkut hävinneet

yövieraamme hiukopaloina.

Kokemus oli kyllä sen verran inhottava, että siitä lähtien olen aina tarkistanut,

että ulko-ovi on lukossa. On aika pelottavaa herätä siihen, että keskellä yötä

omalle sängylle istahtaa joku ulkoa tullut vieras mies tupakalle. Mitä muuta

hän voisikaan tehdä talossa nukkujille kuin syödä heidän leikkeleensä?

92

Työhommista Brynesin taimistolla tykkäsin kovasti. Porukka, kymmenkunta

meitä taisi olla, oli mukavaa. Ja kun kielitaitokin hiljalleen koheni, elämä Norjassa

tuntui mukavalta. Mutta kun syksy nyt lähestyi, alkoi minua jännittää se,

että uskaltaisinko sittenkään toteuttaa sitä viisivuotista haavettani, lähteä Uuteen

Seelantiin. Vai jäisinkö vain mukavan helppoon Norjaan, jatkaisin riippuliitämisen

opetteluani ja tekisin mukavia taimistopuutarhurin töitä mukavassa

työporukassa. Tämä ristiriita hermostutti minua.

Olin tullut Norjaan lähinnä keräämään rahaa matkaa varten. Rahaa oli jäänyt

suunnitellusti säästöön, lentoharjoittelutkin tein kerhon välineillä. Kun lähtöhetki,

syksy lähestyi, aloin aivan luonnostaan miettiä entistä enemmän elämäni

suuntaa.

93

Kulkurina eteläisellä pallonpuoliskolla 1982 – 1984

Lähtöpäätös kypsyy

Maija oli jo kauan sitten taakse jäänyttä elämää, eikä elämääni ollut ketään

muutakaan tyttöä vierelle ilmestynyt. Ainoa vaihtoehto oli lähteä yksin, jos

niin pitkälle halusin mennä. Kyllä se pelotti. Mutta samalla koko ajan tiesin,

että se on nyt tai ei koskaan. Olin perheetön, velaton, kaikin puolin huoleton

ja vapaa lähtemään. Jos nyt lykkäisin päätöstäni lähteä tänä syksynä, seuraava

lykkäys olisi taas helpompi tehdä ja niin reissu jäisi lopulta tekemättä. Sitä en

antaisi itselleni ikinä anteeksi.

Vaikka kuinka pelotti lähteä yksin toiselle puolelle maailmaa maahan, josta

ketään en tunne ja vielä ilman kunnollista kielitaitoa, lähtöpäätös oli silti pakko

tehdä. Olin 24-vuotias, minulla oli intti käyty, ammatti ja kaikki maailman

mahdollisuudet, nyt on vain lähdettävä, kyllä minä pärjään!

Jotta en luistaisi tästä päätöksestä ryhdyin puhumaan siitä avoimesti kaikille.

Tällä aivan tietoisesti pyrin tukkimaan mahdolliset takaportit itseltäni pyörtää

päätös, kun tarpeeksi monelle lähtöpäätöksestä kerroin. Samaa keinoa olen

sittemmin käyttänyt monessa muussakin asiassa. Kun on epäilys, että jokin

tärkeä, mutta kuitenkin hermostuttava tai pelottava asia jäisi tekemättä, kehua

retostelen tarpeeksi monelle tekeväni jutun, enkä sitten kehtaa olla tekemättä.

Ostin menopaluulipun Kööpenhamina - Singapore - Auckland, lähtö oli marraskuun

lopulla.

Lähtöpäivää edeltävänä iltana uutisissa kerrottiin lentoalan hidastuslakon alkavan

aamulla. Minulla oli iltapäivälento Stavangerista Kööpenhaminaan ja

94

runsaasti lisähermoilua illalla toi pelko siitä, että en ehtisikään Singapore Airlinesin

iltakoneeseen, jos Kööpenhaminan lento olisi muutaman tunnin myöhässä.

Niin Timo ajoi minut jo aamulla Solan kentälle, josta lähtisi kone aamupäivällä.

Lähtötiskillä virkailijat sanoivat, etten voi muuttaa lentoani. Uups.

Vaadin päästä kenttävirkailijoiden päällikön puheille ja marssin takahuoneeseen.

Päällikkö onneksi ymmärsi tilanteen ja sanoi, että koska kumpikaan kone

eivät ole täysiä, on aivan sama kummalla lennän. Ja hän muutti varaukseni

aamupäiväksi. Tätä muutosta eivät tiskillä olleet virkailijat uskaltaneet tehdä.

Aina kannattaa mennä keskustelemaan mahdollisimman ison pomon kanssa

niin asiat usein järjestyvät.

Singapore Airlinesin Jumbojet lähti illalla 13 tunnin lennolle kohti Kauko-Itää.

Siellä minä istuin jännittyneenä mutta samalla nauttien uskomattoman

hienosta palvelusta. Mietin, että kuinka ihmeessä lentoemännät pystyivät

saamaan minulle tunteen, että jokainen heistä on koneessa vain minua varten.

Varmasti jokaisella koneessa oli sama tunne. Sellaista on hyvä palvelu.

Ennen Singaporea koneella oli parin tunnin välilasku Bahrainissa, pienessä

itsenäisessä arabimaassa Persianlahdella Saudi-Arabian ja Qatarin naapurissa.

Välilaskun aikana matkustajat pääsivät terminaaliin ja vaeltelin siellä katsellen

aivan erinäköistä kansaa mitä missään olin nähnyt. Vaatetus oli tyypillisen

arabimaisen näköistä, naisilla pitkiä kaapuja, värikkäitä hijab huiveja ja joillakin

jopa peittäviä niqabeja. Valkoisissa kaapumaisissa arabipuvuissa kulkevilla

miehillä oli tietysti tyypillinen arabipäähine päässään. Ostin muutaman postikortin

ja lähetin ensimmäiset terveiset kotiin ja kavereille Norjaan.

Kun aurinko alkoi nousta, ehdin vielä ennen koneeseen paluuta katsella hetken

isoista terminaalin ikkunoista ulos. Terminaalin edustalle oli parkkeerattu pitkä

rivi loistoautoja ja taempaa näkyi, miten ne oli rahoitettu: suuret putkilinjat,

jotka halkoivat loputonta hiekkaerämaata.

Ryhdyin jo tällä ensimmäisellä lentomatkalla kirjoittamaan tarkkaa päiväkirjaa

tapahtumista ja ihmisistä, joita matkallani tulen kohtaamaan. Näitä päiväkirjoja

kertyi tältä matkalta yli 550 sivua, kymmenien kirjeiden, aerogrammien

ja postikorttien lisäksi. Päiväkirjan kirjoittamisesta tuli erittäin tärkeä kanava

keskusteluun itseni kanssa, samoin ne olivat tärkeä korvike välillä hyvin kovasti

kaipaamaani keskusteluun omalla äidinkielelläni. Kovin monia suomalaisia

en matkani aikana tavannut, ehkä juuri siksi minulla oli hyvin tärkeää ilmaista

päivittäin ajatuksia myös omalla kielellä. Siinä kirjoittaminen oli erittäin tärkeässä

roolissa. Myöhemmin keksin tähän tarpeeseen kyllä muitakin mukavia

keinoja.

95

Kun kone ylitti Intiaa, kurkin alas maahan ja mietin sitä valtavan suurta epätasapainoa

mitä juuri sillä hetkellä hyvin selvästi koin. Tässä istun mukavasti

koneessa ja nautin singaporelaisten lentoemäntien luksuspalvelusta. Upeiden

aterioiden väleissäkin he lennättivät eteeni viinejä ja pikkuherkkuja heti kun

vain pyysin. Samalla mietiskelin ikkunoista kurkistellen, että tuolla alapuolella,

vain 11 kilometrin päässä, näkyi kyliä vieri vieressä. Siellä eletään kädestä suuhun,

kouluttamattomina, suuressa köyhyydessä, vailla sairaalapalveluita ja vailla

mahdollisuuksia päästä elämässä merkittävästi eteenpäin, puhumattakaan

pääsystä siihen ylelliseen tilanteeseen, jota itse elin juuri samalla hetkellä vain

11 kilometriä ylempänä. Ei tämä ajatus mitään suurta moraalista krapulaa minussa

nostattanut, koska enhän mitenkään ole syyllinen tähän eriarvoisuuteen.

Mutta joka tapauksessa tunsin tämän hyvin voimakkaasti ja konkreettisesti

alas katsoessani. Pidin itseäni onnekkaana, kun olin suomalainen. Ja jossakin

tuolla olivat myös isovanhempani kauan sitten viettäneet 10 vuotta elämästään

näitä ihmisiä auttaen.

Ensikosketus tropiikkiin

Uuden Seelannin lentooni sisältyi runsaan vuorokauden stopover-pysähdys

puolivälin krouvissa, Singaporessa. Oli luonnollisesti hienoa saada matkan

varrella myös vilaus aivan uudenlaisesta maailmasta, aivan päiväntasaajan tuntumassa

sijaitsevasta trooppisesta Singaporesta. Upouusi, edellisenä vuonna

avattu Changin lentokenttä oli kaikin puolin nähtävyys jo sinänsä. Siellä oli

loputtomien kauppakujien ohella suuria sisäpuutarhoita, joissa kasvoi korkeita

palmuja ja luonnollisesti paljon orkideoita, joista Singapore on kuuluisa. Ilma

oli trooppisen lämmin ja kostea.

Matkan hintaan kuului kuljetus Changista taksilla keskustaan hotelli Equatorialiin,

yöpyminen siellä, sekä paluu kentälle jatkolentoa varten seuraavana

iltana. Kun astuin terminaalista ulos taksijonoon, ovelta löyhähti kostean kuuma

hönkäys. Silloin vasta tajusin, että lämpimän kostea ilma terminaalissa oli

ilmastoinnilla viilennetty, vasta nyt sain hengittää sitä ihan aitoa trooppista

hellettä. Vaikka oli ilta, lämpöä oli edelleen vajaat 30 astetta ja kosteus oli varmasti

lähemmäs 90 prosenttia. Ilma tuntui niin paksulta, että sitä piti melkein

purra sitä ennen kuin sen sai kunnolla hengitettyä sisäänsä. Se oli elämys.

Seuraavana päivänä olisi aikaa katsoa hiukan ympärille ja tehdä ostos, jota olin

suunnitellut: Oli etsittävä kunnollinen kamera sekä hiukan muita tarvikkeita.

Samalla lennolla Uuteen Seelantiin oli tulossa tanskalainen nuori mies Jan,

johon tutustuin jo Kööpenhaminan kentällä lentoa odotellessani. Hänen kans-

96

saan sovin lähdöstä aamupäivällä keskustaan Orchard Roadille, joka oli kaupungin

tunnetuin ostoskatu.

Jännitykseltäni en saanut kunnolla nukuttua. Lähdin jo auringonnousun aikoihin

kävelemään lähiseudun kaduille. Tropiikin linnut pitivät aamuvarhaisella

konserttiaan. Meluisia kirkkaan vihreitä papukaijaparvia suhahteli pitkine

pyrstöinen puiden latvojen väleissä. Kuljin katsellen siellä täällä pihoilla

näkyviä orkideakasvustoja, joita oli tuettu puisilla telineillä. Puiden oksien

haaroissa näkyi runsaasti suuria pesäraunioisia, suuria erikoisia saniaisia joita

meillä Suomessa kasvatetaan vaaksanmittaisina huonekasveina. Täällä näiden

saniaisten komeat lehtilavat olivat pitkästi toista metriä. Monin värein minulle

tuntemattomia kukkivia pensaita ja puita näkyi paljon. Kaikki riemunkirjavat

värit ja luonnon suunnaton kasvuvoima, vaikka keskellä suurkaupunkia olinkin,

hurmasi minut täysin jo ensimmäisellä kävelyretkellä tässä trooppisessa

päiväntasaajan kaupungissa.

Kävellessäni oivalsin yhden merkittävän asian, jota en ollut osannut ennakoida.

Olin tietysti katsellut kirjoista ja nähnyt televisiossa kuvia Singaporesta,

pilvenpiirtäjistä, temppeleistä, trooppisista kasveista ja linnuista, eli tiesin jo

etukäteen suurin piirtein miltä siellä näyttää. Mutta nenäni ei ollut ollenkaan

valmistautunut kohtaamaan sen tuoksuja. Singaporen kosteaa ja kuumaa ilmaa

hengittäessäni haistoin samalla myös ulkona keitettyjen ruokien voimakkaita

mausteita, läheisen hedelmänmyyjän tiskillä löyhkäävää durianhedelmää, ilmaan

sekoittui läheisen temppelin pihalta leijuvia suitsukkeiden tuoksua ja

ehkä jopa takapihoilla olevia poltettuja jätteitä. Kaikki nämä muodostivat oudon

tuoksumaailman, joka kertoi tämän kaakkoisaasialaisen kaupungin minulle

vieraasta mutta äärettömän kiinnostavasta elämästä. Tuoksut ovat vahva

reitti suoraan tunteisiin. Tämä oli ensimmäisiä vahvoja elämyksiä, joita Singaporessa

koin.

Päivällä kävimme tanskalaisen Janin kanssa Orchard Roadilla. Far East Plaza

-kauppakeskuksessa oli vieri vieressä kamerakauppoja satojen muiden myymälöiden

ohella. Löysin etsimäni Pentax ME Super -kameran. Tinkasin hintaa

monessa eri myymälässä, ennen kuin tein kaupat.

Vielä ennen paluuta hotellille kävin parin tunnin läkähdyttävän kävelyn kuuluisassa

Singaporen kasvitieteellisessä puutarhassa. Ihailin komeaa palmupuutarhaa,

kiersin maineikkaan orkideapuiston ja otin kuvia eräästä Singaporen

tunnuskasvista, matkustajainpuusta. Silti tämä symmetrisesti suurin lehtilavoin

viuhkamaisesti kasvava puu on kotoisin aivan muualta kuin Kaakkois-Aasiasta,

eli Afrikan kupeesta Madagaskarin saarelta.

97

Illalla matka jatkui Changin lentokentältä kohti Aucklandia. Sain hiukan nukuttua

koneessa. Heräsin jossakin Australian kohdalla, jossa aurinko jo valaisi

kirkkaan punaista autiomaata. Sitä jatkui silmän kantamattomiin. Jos oli

Singapore saanut minut innostumaan Kaakkois-Aasian trooppisista alueista,

myös omin silmin alla näkynyt Australia alkoi sekin tuntua värinänä vatsan

pohjassa. Ehkä tänne voisi tulla, kun olen tarpeeksi kiertänyt Uutta Seelantia.

Ehkä pitää pysähtyä pitemmäksi ajaksi myös Singaporeen ja kenties käydä

paluumatkalla laajemminkin Kaakkois-Aasia katsomassa. Uusia kutkuttavia

ajatuksia tulvi mieleeni. Jo tässä vaiheessa kiittelin itseäni, että olin lähtöpäätökseni

pitänyt.

Aamupäivällä yhtäkkiä punainen aavikko-Australia vaihtui hetkeksi vihreään

rannikkovyöhykkeeseen, ennen kuin kone oli jo eteläisen Tyynenmeren yllä.

Pian näkisin ensimmäisen kerran Uuden Seelannin!

Koko Australian yli lentämisen aikana oli ollut pilvetön taivas, mutta puoli

tuntia ennen laskua Aucklandiin alkoi pilviä kertyä taivaalle ja meri jäi pilvien

taa. Niin, Australia on kuiva ja vähäsateinen ja suurelta osin aavikkoinen, jossa

aurinko paistaa melkein aina, Uusi Seelanti taas vehreä koska siellä sataa riittävästi.

98

UUSI SEELANTI 1983

Vihreät saaret

Kone laskeutui ja yhtäkkiä humpsahdimme pilvien alapuolelle ja kaikkialla

ympärillä näkyi vihreää kumpuilevaa maisemaa, jota täplitti pienet valkeat pisteet.

Lampaita! Siellä täällä näkyi säännöllisen muotoisia hedelmätarhoja ja

pieniä metsiköitä. Kerrassaan viehättävää ja suloisen sympaattista maisemaa.

En ollut turhaa odottanut tätä viisi vuotta.

Tullimuodollisuudet olivat tarkat. Maatalous on Uudelle Seelannille niin tärkeä

elinkeino, että maahantulijoiden mukana ei haluta päästää minkäänlaisia

maataloutta vaarantavia eliöitä, kasveja tai mikrobeja. Niitä virheitä maassa

tehtiin kauan sitten aivan riittämiin ja niiden virheiden paikkailuun itsekin

myöhemmin osallistuin.

Tanskalainen Jan oli lähdössä seuraavana päivänä Eteläsaarelle, jossa hänellä

oli jo työpaikka odottamassa hedelmätarhalla. Minulla ei ollut mitään tarkkaa

suunnitelmaa mitä tekisin. Tarkoitus oli vain nähdä maa, kierrellä sitä ja

etsiä töitä jostakin, viettää aidon kulkurin vapaata elämää vailla tarkkoja suunnitelmia.

Jos löytäisin töitä, voisin olla täällä pitempään, ellen, halvalla eläen

rahaa oli muutaman kuukauden oleskeluun. Paluulippuhan minulla oli. Nyt

oli elämässäni mahdollista tehdä näin, siksi halusin pitää kiinni täydellisestä

vapaudestani. Halusin antaa sattumille ja improvisoinnille ison osan siitä mitä

tulen kokemaan.

Ensimmäiseksi yöksi menimme yhdessä Janin kanssa etsimään halpaa yösijaa

keskustasta. Löysimme Symonds Streetilta Georgia Private Hostell -nimisen

retkeilymajan tyyppisen vanhan puutalon, jossa oli majoittuneena kymmeniä

99

reppumatkailijoita eri puolilta maailmaa. Parin huonosti nukutun yön ja 20

000 kilometrin matkan jälkeen nukuin varmaan 15 tuntia yhtä päätä.

Tarkoituksenani oli liftata mahdollisimman paljon. Mutta Auckland on niin

iso kaupunki, että sieltä oli vaikeaa ensimmäisenä päivänä löytää parhaat paikat

liftata ulos. Siksi päätin tehdä ensimmäisen matkan bussilla. Ostin lipun

Whangareihin, noin pari sataa kilometriä Aucklandin pohjoispuolelle. Ennen

lähtöä halusin ostaa vielä teltan koska tarkoitus oli elellä lähinnä maaseudulla,

osittain metsissä, osittain virallisilla leirintäalueilla. Joku neuvoi minut Farmes-tavarataloon

telttaa ostamaan. Kauppa löytyy kuulemma helposti kun

etsii vain pääkadulta isoa joulupukkia… Aika hullunkuruiselta näytti kolmen

kerroksen kokoinen punanuttuinen joulupukki, joka oli rakennettu tavaratalon

nurkkaan kadulle. Ihmiset kulkivat shortseissa ja t-paidoissa, pukki poseerasi

talvitamineissa keskellä kevättä, jouluun oli vain kuukausi.

Janin kanssa olin puhunut sellaista ruotsin ja norjan sekaista skandinaviskaa.

Nyt kun jään yksin, on myös pärjättävä englanniksi vaikken sitä paljoakaan

osannut. Kielitaito oli lähinnä televisiosta opittua. Olin kyllä kesällä hankkinut

kotona lomalla käydessäni yhden englannin kielen oppikirjan. Norjassa olin

sitä jonkun verran lueskellut syksyn aikana ennen lähtöä. Mutta mitenkään hyvää,

sujuvuudesta puhumattakaan ei englannin kieleni tietenkään ollut. Pientä

turvaa toi aina takataskussa pullottava punakantinen englannin taskusanakirja.

Bussimatkalla saamani ensi kosketus Uuden Seelannin maaseutuluontoon vakuutti

minulle saman tien, että viiden vuoden odotus oli kannattanut! Kauniit

pyöreät vihreät kukkulat ja niiden välissä olevat metsät, korkeammat rinteet ja

niiltä virtaavat purot ja isommat virrat olivat käsittämättömän hienoja. Varjoisemmissa

paikoissa näkyi suuria saniaispuita, joita olin odottanut näkeväni

täällä. Hitto että nekin näyttivät hienoilta! Välillä ikkunassa näkyi lännen puolella

Tasmanian meri, niemimaan itäpuolella kimmelsi taas Eteläinen Tyynimeri.

Rannat näkyivät suurelta osin olevan hienoja hiekkarantoja, niitä näkyi

kilometrikaupalla. Missään en näin kauniita ja vaihtelevia maisemia ollut koskaan

nähnyt.

Whangareissa kävelin suoraan leirintäalueelle. Pistin teltan pystyyn ja tunnustelin

samalla kurkkuani. Siellä oli alkanut tuntua flunssan karheutta. Singaporen

hikoiluttava helle ja vuoroin kauppakeskusten kylmissä ilmastoiduissa tiloissa

paita märkänä kuljeskelu sekä pitkän matkan rasitus nostivat nyt minulle

kuumeen. Ensimmäinen telttayö meni kehnosti. Vaikka kevät oli jo pitkällä

näin marraskuun viimeisinä päivinä ja päivät jo lämpimiä, yö oli kylmä.

100

Seuraavana päivänä en jaksanut juuri muuta kuin tehdä pienen kävelyn leirintäalueen

vieressä olevassa luonnon metsässä. Vaikka olo oli kehno, oli kuitenkin

päästävä vähäksi aikaa katsomaan ympäristöä ja luontoa. Metsään johti houkutteleva

saniaispuiden reunustama silta pienen joen yli. Kävelin hissukseen

vihreään metsään, jossa kasvoi rehevien saniaispuiden lisäksi palmuja, outoja

pensaita ja isompia puita. Metsässä lauloi tui. Tiesin siitä jo etukäteen, koska

sitä pidetään Uuden Seelannin hienoimmin laulavana lintuna. Se on hiukan

mustarastaan näköinen ja kokoinen. Se on lähes musta lintu mutta sen höyhenpuku

kiiltelee metallisen vihertävästi, vähän kuin harakan pyrstö auringossa.

Tui on myös helppo tuntea kurkussa olevasta valkoisesta höyhentupsusta.

Ja siitä upeasta laulusta.

Puiden rungoilla kasvoi runsaasti päällyskasveja. Niillä kasvoi sammaleita,

monenlaisia pieniä saniaisia ja orkideoja, sekä erikoisennäköisiä pitkälehtisiä

kasveja. Kaikki näytti juuri niin rehevältä ja eksoottiselta kuin olin odottanut!

Joki, jonka yli siltaa pitkin metsään kävelin, oli kirkasvetinen ja saniaispuut

ja muut isot saniaiset kaartuivat sen ylle. Joessa ui runsaasti kaloja. Seurasin

hetken yhtä rannan tuntumassa touhukkaasti pohjaa tonkivaa pitkäviiksistä

monnia. Tämä ensimmäinen kävely, vaikka kipeänä olinkin, oli aivan pakko

tehdä, koska juuri tällaisia metsiä olin halunnut nähdä. En voinut maata koko

päivää teltassa vain yskien ja köhisten kun tiesin, että aito uusseelantilainen

metsä on tässä aivan vieressä.

Paleltuani kuumeisena vielä toisen yön teltassa, päätin palata Aucklandiin sisämajoitukseen.

Liftasin parilla onneksi nopeasti saadulla kyydillä perille Georgia

Privat Hostelliin jossa parantelin kuntoani pari päivää.

Toinen kuskeista oli puhelias ja kertoili minulle maoreista, eli Uuden Seelannin

alkuasukkaista. Yritin pysyä jutussa mukana ja vastailla vaan että jees

jees. Tietysti tiesin jo etukäteen, että maorit ovat tulleet näille saarille joskus

noin 700 vuotta sitten Polynesian saarilta. Kuljettaja kertoi, että maoreja on

paljon erityisesti Aucklandissa. He elävät enimmäkseen omissa perhekunnissa

ja eri alueilla kuin eurooppalaiset uusseelantilaiset. Tien varrella hän osoitti

yhtä maraeksi kutsuttua maorien kokoontumistaloa. Siinä oli jyrkillä katoilla

punaiset puukaiverruksin koristellut päätyhirret. Hienon näköinen rakennus!

Hän sanoi myös, että rotuongelmat eivät ole täällä läheskään yhtä vaikeita kuin

Amerikassa.

Nukuin Georgian lämpimässä dormitoriossa tusinan muun reppureissaajan

kanssa samassa huoneessa paljon paremmin kuin yksin kylmässä teltassa. Kuume

laski ja olo parani.

101

Erikonen kokemus…

Toisena iltana lähdin yksin kaupungille. Nuorena miehenä kiinnosti tietysti

saada kokemuksia paikallisista naisista. Kokemuksen, vaikken ihan etsimääni,

kyllä sain.

Kiertelin baarista toiseen pääkadun Queenstreetin varrella ja sen sivukaduilla.

Porukkaa oli paljon. Join oluen jos toisenkin nyt kun olin päässyt kuumetaudista

ja aikaeron rasituskin oli jo poissa. Yhdessä sivukadun baarissa otin jälleen

oluen ja katselin millaista porukkaa siellä oli. Baaritiskillä oli muutamia

maorityttöjä, jotka huomasivat, että katselin heitä. Niinpä he kutsuivat minut

luokseen ja joimme muutaman oluen. Huonostihan minulle siinä kävi. Puheissa

en pysynyt yhtään perässä. Sen verran olin jo pienessä kännissä, etten

osannut varoa, kun kaikkein kerkkein heistä jo veti minua kädestä jonnekin takahuoneeseen.

Vaikka kielitaitoni oli huono, erotin sieltä muutaman Fuck-sanan.

Lupaavaa.

Saman tien hän alkoi avata vyötäni ja housujen vetskaria. Heh, ajattelin, että

näinkö helposti sitä pääsee nyt maorityttöä panemaan. Itsekin yritin hiukan

kopeloida tyttöä. Huomasin heti, että pulleiden rintaliivien sisällä olikin vain

jotain täytettä, pöksyilleen ei edes päästänyt… Ei kai nyt helevetti…!? Samalla

mieleen paukahti ajatus, etteihän tämä nyt taida ollakaan maorityttö, eikä edes

tyttö… Vedin saman tien itseni irti tytön suusta ja lähdin ulos. Hän jäi vaikeroimaan,

että älä nyt kesken kaiken lähde.

Voi jumalauta, TÄLLAISTA kokemusta en sentään odottanut! Istahdin kadun

varrella olevalle penkille ja nauroin aivan hervottomasti. Toisaalta minua

inhotti mitä olin juuri kokenut, toisaalta minua nauratti aivan älyttömästi, että

en ollut älynnyt, että kyseessä oli transvestiittiseurue. Oma hölmöyteni, naisenkipeyteni

ja mihin se oli minut vienyt, oli samalla äärettömän ällöttävää,

mutta samalla kuitenkin äärettömän huvittavaa. Mutta mitäpä nyt jälkeenpäin

sille enää voi tehdä, paras vain nauraa ja naulata uusi kokemus elämän sekoilulistaan.

”Tytöt” tulivat vielä ulos baarista pyytelemään, että lähtisin heidän matkaansa

jatkoille jonnekin, mutta nyt sanoin vain ystävällisesti, että enpä nyt enää lähde.

Työn etsimistä

Seuraavana päivänä oli aika lähteä eteenpäin. Uskoin, että paras mahdollisuus

saada töitä olisi etsiä sitä joltakin puutarhalta. Niillä on usein sesonkityötä

102

tarjolla ja minulla vieläpä puutarha-alan koulutus. Kohteeksi valitsin Bay of

Plenty -lahden rannikon ja siellä Taurangan kaupungin. Matkaa sinne oli vain

pari sataa kilometriä.

Kävelin etelään johtavan moottoritien rampille. Liftaaminen Uudessa Seelannissa

vaikutti olevan aika helppoa. Runsaan neljän tunnin kuluttua olin jo Taurangan

leirintäalueella, jonne viimeinen kyytiä antanut minut toi. Varsinkin

maaseudulle päästessä uuden kyydin sai yleensä aika nopeasti. Vaikka kyydit

eivät aina kovin pitkiä olleet, matka eteni hyvin. Maisema oli edelleen kaunista

ja vihreää, pienempiä ja isompia kukkuloita, pelloilla lampaita ja paljon karjaa.

Viimeinen kyydin tarjoaja antoi minulle jopa taimistojen ja puutarhojen osoitteita

Taurangan ympäristössä.

Vuokrasin seuraavana päivänä polkupyörän ja ajelin paikasta toiseen töitä kyselemässä.

Kävin monella hedelmätarhalla ja taimistolla, mutta töitä en ensimmäisenä

päivän löytänyt.

Illalla kävin läheisessä pubissa, jossa oli paljon myös maoreja. Istuin yhdessä

pöydässä, jossa oli hiukan sekalaista porukkaa. Katselin hiukan ihmeessäni,

kuinka nopeasti porukka joi olutta, mutta eilisillan jälkeen se ei minulle niin

kovasti maistunut. Joku kertoi, että oluen myynti lopetetaan jo kello 22.00,

tästä syystä porukalla oli kiire.

Huomasin, että vähän matkan päässä seisoi yksi maorimies ilmeisen kovassa

jurrissa minua tuijottaen. Katsoin hetken muualle ja kun taas katsoin, että jatkuuko

tuijotus, olutkolpakko oli jo lentämässä minua kohti! Se osui takanani

olevaan seinään. Portsarit kantoivat heittäjän ulos. Irlantilainen vieruskaverini

pöydässä selitti, että tässä nyt oli vaan kyse rasismista. Vieruskaverini väitti

kivenkovaa, että heittäjä ei vaan kuulemma pidä eurooppalaisista. Ehkä en

ollut osannut väistää hänen tuijotustaan oikealla tavalla vaan katsonut sekunnin

liian pitkään. Irlantilainen kertoi olevansa naimisissa maorin kanssa, näytti

lompakostaan hääkuvaansakin. Hän kertoi joutuvansa itsekin kokemaan rasismia

tästä syystä aina välillä.

Seuraavana päivänä päätin lähteä Rotoruaan, jonne eräs samalla koneella

Kööpenhamista tullut tanskalainen tyttö oli mennyt töihin. Hanne oli antanut

osoitteensa ja pyytänyt käymään, jos liikun Rotoruan lähellä. Matkaa oli vain

noin 60 kilometriä.

Lähdin taas kävelemään tienvarteen. Ensimmäisen kyydin sain jo ennen kuin

edes liftasin. Mukava mies sanoi, että päätien varteen on vielä muutama kilometri,

hänen pääsisin kyydissään sinne tienristeykseen. Mies kertoi harras-

103

tuksensa olevan kyydittää liftareita mahdollisimman monista maista. Listassa

oli kuulemma jo yli 50 maata. Hän sanoi poimivansa kyytiin kaikki liftarit

paitsi ranskalaiset, jotka kuulemma ovat aina liian omahyväisiä. Heitä hän ei

autoonsa halua.

Toinen kyyti tuli melkein heti edellisen jälkeen. Viereeni pysähtyi ystävällisen

näköinen vanha mies keltaisella pick-upillaan. Heitin rinkan lavalle siellä

olevan vanhan koiran viereen, ja istuuduin etupenkille miehen viereen. Hän

oli ystävällisen rauhallisella tavalla puhelias, joten taas käytin enimmäkseen

perusfraasiani jees, jees vaikken aina pysynyt jutuissa mukana. Sen verran ymmärsin,

että hän oli lammasfarmari, jonka tila oli Taurangan läheisyydessä. Ja

kuullessaan että etsin väliaikaista työpaikkaa, hän sanoi, että mikäli työ lammasfarmilla

minua kiinnostaisi, hän voisi palkata minut muutamaksi viikoksi

yhteen aputyöhommaan. Hän antoi puhelinnumeronsa ja pyysi soittamaan ellen

löydä töitä Rotoruasta. Hienoa, lupaavaa!

Rotorua

En löytänyt Rotoruasta kuitenkaan sitä tanskalaisen Hannen osoitetta. Niinpä

majoituin leirintäalueelle kaupungin laidalle. Tiesin, että Rotorua on yksi

Uuden Seelannin mielenkiintoisimpia kaupunkeja. Kaupunki on rakennettu

alueelle, jossa joka puolella kuplii kuumia lähteitä, tulikuumat mutalammikot

porisevat ja alueella on maan tunnetuimmat geysirit. Tavallistenkin talojen pihoilla

näkyy 4-5 metriä pitkiä pystysuoria piippuja, jotka johtavat maan sisästä

tulevaa kuumaa höyryä niin, ettei tuuli vie sitä suoraan talon seinää vioittamaan.

Kaikkialla tuoksuu rikkivety, aika lailla sama tuoksu kuin suomalaisissa

puunjalostuskaupungeissa aikanaan oli.

Leirintäalueen vieressä oli iso golfkenttä, jonne lähdin illalla kävelylle. Sielläkin

oli aidoilla erotettuja kuoppia, joiden pohjalla kiehui suklaanruskea muta.

Siinä missä muualla maailmassa golfkentän bunkkerista voi pallon vielä kentälle

lyödä, näiden bunkkereiden kiehuvalta pohjalta ei taida kukaan mennä

palloa hakemaan. Kiehuvaa mutaa katsellessani pohdiskelin, että kuinkahan

monta palloa sinne on lentänyt ja missä kunnossa ne nyt ovat. Leirintäalueella

oli useita kuumista lähteistä johdetulla vedellä lämmitettyjä altaita, joissa kävin

lekottelemassa.

Rotorua sijaitsee alueella, jossa maanalainen tuliperäinen toiminta on aivan

pinnassa. Koko Uuden Seelannin Pohjoissaari on tuliperästä ja samalla maanjärjestysherkkää

aluetta. Toimivia, mutta enimmäkseen rauhallisia tulivuoria

on useita, Rotoruaa lähimmät Ngauruhoe ja Ruapehu vain runsaan sadan ki-

104

lometrin päässä etelään. Ja jos Rotoruasta matkustaa saman matkan koilliseen,

löytyy kaikkein aktiivisin tulivuori, White Island, joka sijaitsee omalla saarellaan

Bay of Plenty -lahdella.

Leirintäalueen vierestä löysin myös Whakarewarewa-puiston, jossa sijaitsee

kuuluisa Pohutu geysir. Se syöksee vettä yli 20 metrin korkeuteen muutaman

kerran tunnissa. Kuulin, että Pohutu on lilliputti verrattuna läheisyydessä

aiemmin toimineeseen geysiriin. 80 vuotta aikaisemmin vain muutaman

kymmenen kilometrin päässä Waimangussa toimi maailman suurin geysir. Se

ruiskutti muutaman vuoden aikana omalla säännöllisellä rytmillä tulikuumaa

vettä käsittämättömään 500 metrin korkeuteen. Sitten seuraava maanjäristys

muutti taas hiukan maanalaisia onkalorakenteita, jolloin se sammui täysin jo

neljän vuoden kuluttua siitä, kun edellinen maanjäristys sen oli luonut.

Geysir on sen verran erikoinen luonnonilmiö, että piti tietysti selvittää, miten

se toimii. Opastaulujen mukaan maan alla on onkaloita, joita pintaa lähellä

oleva tuliperäinen kuumuus hehkuttaa. Kun onkaloihin valuu vettä, se

kuumene paineessa yli veden normaalin kiehumispisteen. Kun vesi kuumenee

tarpeeksi, se alkaa kuplia. Samalla paine vähenee ja vesi alkaa villisti kiehua ja

syöksyä ylöspäin, kunnes suihkuaa osittain höyrystyneenä pois onkalosta. Ja

sama toistuu omalla rytmillään loputtomasti kun onkaloon virtaa taas uutta

vettä.

Seuraavana päivänä kadulla kulkiessani nuori vaaleatukkainen nainen pysähtyi

polkupyörällä viereeni ja kysyi että olenko suomalainen ja osoitteli Suomi-paitaani.

Kun myönsin, hän kertoi olevansa Heli, suomalainen metsäalan opiskelija,

joka oli harjoittelijana paikallisella metsäntutkimuslaitoksella. Täällä Pohjoissaaren

keskiosissa onkin runsaasti istutettuja metsiä, säntillisissä tiheään

istutetuissa riveissä. Heli kertoi, että käytännössä ainoa metsätuotannon puu

täällä on Kaliforniasta kotoisin oleva radiatamänty, joka kasvaa tällä tukkikokoon

runsaassa 20 vuodessa. On siinä vauhtia, Suomessahan odotellaan 80 tai

100 vuotta. Seuraavana päivänä kävimme metsäntutkimuslaitoksen taimitarhalla

työpaikan toivossa, muttei sieltäkään minulle töitä herunut.

Päätin soittaa lammasfarmarille, mieshän vaikutti mukavalta ja toisaalta menisin

mielelläni lammasfarmille töihin. Näkisin siellä varmasti peri-uusseelantilaista

elämää.

Sain lammasfarmarin rouvan, Molly Graylingin, langan päähän. Hän oli kuullut

minusta mieheltään ja toivotti minut tervetulleeksi tilalle. Hän lupasi, että

joku tulee hakemaan minua huomenna Taurangan bussiasemalta.

105

Adoptioperhe löytyi lammasfarmilta

Minut otettiin todella hyvin vastaan lammastilalle, josta tuli minulle toinen

koti koko ajaksi, jonka Uudessa Seelannissa vietin. Tilalla asui vanha eläkeläispariskunta,

heidän noin nelikymppinen poikansa Tony ja lammastalousharjoittelija

David. Niin, ja puolen tusinaa lammaskoiria. Muutaman sadan metrin

päähän oli isäntäväen toinen poika Doug rakentamassa uutta omakotitaloa

perheensä kanssa.

Tilalla oli noin 40 000 lammasta ja useita satoja nautoja. Tilan omaa pinta-alaa

oli kuulemma noin 400 hehtaaria. Maisema oli niin kaunis kuin olla voi, vihreät

kukkulat lähtivät talon takaa nousemaan. Oropin kylä, jossa tila sijaitsi, oli

noin 15 kilometrin päässä Taurangasta, joitakin satoja metriä sen yläpuolella

olevilla kukkuloilla. Tilan läheisimmät naapurit olivat joko kiwihedelmän tai

muiden hedelmien ja marjojen viljelijöitä. Oropi vaikutti uusseelantilaiselta

maaseutukylältä parhaimmillaan.

Varsinainen työ, jota vanha isäntä oli minulle edellisviikolla liftatessa tarjonnut,

oli toimia apumiehenä, kun tilalla tehtiin piikkiherneen ruiskutusta. Piikkiherneen

tuonti maahan oli yksi niistä suunnattoman kalliista virheistä, joita oli

aikanaan tehty. Euroopasta kotoisin olevaa piikkihernettä käytettiin Englannissa

kartanoiden aitakasvina koska se muodostaa nopeasti läpitunkemattoman

piikkisen puolitoistametrisen kulkuesteen ja kaiken lisäksi kukkii kauniin

keltaisin kukin. Ja englantilaiset toivat sen mukanaan Uuteen Seelantiin. Täällä

se kasvaa aivan eri vauhtia kuin kotiseudullaan, aivan kuten radiatamänty ja

kaikki muukin. Piikkiherne leviää kuin rutto ja valtaa nopeasti kaikki paikat,

varsinkin avoimet lammaslaitumet. Ellei mitään tehdä, se valtaa kaiken tilan.

Sen vuoksi lammasfarmarit ovat jatkuvassa sotatilassa piikkihernettä vastaan.

Armeijana käytetään yleensä yksityisiä ruiskutusta tekeviä ammattilaisia. Sellainen

oli tulossa taas kerran Graylingin lammasvainioita puhdistamaan.

Työ tehtiin niin, että Greg, joka ruiskutusta teki, veti traktorilla suurta säilötä,

jossa oli vettä ja glyfosaattia. Round Up oli ainoa keino saada piikkiherne

tapettua. Säiliöstä lähti pumpun takaa 50-60 metriä pitkä letku, jonka päässä

oli sumuruisku. Koska maasto oli välillä hyvinkin jyrkkää ja siellä oli piikkiherneen

ohella myös puita sekä paikallista manukapensasta, oli letkun vetäminen

hankalaa. Työ sujui paljon nopeammin, kun Greg ruiskutti pensaita ja minä

vetelin letkuja niin, että hän pystyi vaivattomasti kulkemaan pensastolta toiselle

ruiskun kanssa. Välillä vaihdoimme osia, minä ruiskutin ja Greg kiskoi

letkuja.

106

Traktorin ajaminen paikka paikoin hyvin jyrkillä rinteillä oli todella vaativaa,

kun perässä oli kärry, jossa loiskui edestakaisin 2-3 kuutiota vettä. Liikkuminen

traktorilla oli välillä perin hidasta, usein oli sidottava kettingeillä etupäähän

iso tukki painoksi, jottei traktorin etupyörät nouse ilmaan ja ettei koko

traktori pääse luistamaan ja keikahtamaan ympäri. Mitään turvakoria ei vanhassa

avotraktorissa tietysti ollut. Työtä oli useaksi viikoksi koska lähes koko

tilan pinta-ala oli samanlaista kukkuloiden rinteillä olevaa lammasvainiota.

Viihdyin heti ensi hetkestä tässä maisemassa ja näiden ihmisten kanssa äärettömän

hyvin. Tunsin itseni todella onnelliseksi.

Sain talosta oman huoneen, jonka ikkunasta oli näkymä 15 kilometrin päässä

häämöttävään Taurangaan. Kaupungin takana näkyi hyvin erikoisen näköinen

korkea kukkula, Mount Maunganui. Tämä noin 230 metriä korkea kattilanmuotoinen

vuori sijaitsi noin kolme tai neljä kilometriä pitkän aivan tasaisen

hiekkaniemen päässä. Se on todella erikoisen näköinen. Niemi kulkee aivan

rannan suuntaan ja sen pohjoispuolella on aava meri, eteläpuolella suuri laguuni,

jonka toisella rannalla on Taurangan kaupunki.

Aamuisin vanha isäntä tuli varovaisesti ja aina ystävällinen hymy naamallaan

herättämään minut tuomalla höyryävän teemukin suoraan sänkyyn. Se oli hänen

oma aamuaskareensa, hän vei aina kupit kaikkien makuuhuoneisiin. Kun

teekupposensa oli saanut juotua ja vaatteet päälle, oli emäntä jo valmistanut

aamiaisen. Pöydässä oli perienglantilaista pekonia, munakokkelia, puuroa,

mysliä,kahvia, paahtoleipää ja marmeladia.

Aamupalan aikaan vanha isäntä ja Tony pohdiskelivat päivän töitä ja puhuttiin

tietysti paljosta muustakin, tunnelma oli aina leppoisa. Kun en heti saanut

sanottua jotain mitä yritin, perhe pinnisteli yrittäen ymmärtää ja arvata mitä

yritin kertoa. Ja aina välillä vanha rouva sanoi, että ota nyt se punainen sanakirjasi

ja etsi se puuttuva sana sieltä! He olivat kaikki hyvin kannustavia, kun

yritin puhua englanniksi vähitellen enemmän myös itse, enkä vain kuunnellut

toistellen sitä jees jeessiä. He olivat kovin kiinnostuneita Suomesta ja myös

minun taustastani ja ajatuksistani ylipäänsä.

Ruiskutustyö jatkui Gregin kanssa päivittäin useita viikkoja, ellei satanut. Sateessa

ja kovin tuulisina päivinä ei tietenkään voinut ruiskuttaa. Uudessa Seelannissa

rannikolla on tuulista ja sataa kohtalaisen paljon, eihän se muuten niin

vihreänä pysyisikään. Mutta nyt kun kesäkin jo lähestyi, säät olivat enimmäkseen

hienoja. Joulukuu oli jo pitkällä ja päivät entistä lämpimämpiä.

107

Päivälliseksi emäntä teki ehkä viitenä päivänä viikosta jotakin lammasruokaa.

Ne olivat todella herkullisia ja Garylingin mamman keittiössä rakastuinkin

loppuiäkseni lammasruokiin. Hiukan erikoisempi tuttavuus lautasella oli kumara,

eli bataatti. Sekin kuului lähes jokaiseen ateriaan perunan ohella.

Kumara on bataatin maorinkielinen nimi ja sitä nimeä käyttävät Seelannissa

kaikki. Kumara on ollut maoreille aina erittäin tärkeä ravintokasvi. Maorit

toivat kumaran mukanaan Polynesiasta tullessaan ja heidän elinalueensa eivät

pääosin menneet Uudessa Seelannissakaan niin etelään kylmemmille alueille

missä kumara ei enää kasva.

Illallisen aikana ja sen jälkeen juttelimme aina pitkiä keskusteluita isäntäväen

kanssa. Siinä samalla minun kielitaitoni kehittyi yllättävänkin nopeasti. Päättelin,

että varmasti vuosien saatossa televisiosta on jäänyt mieleen paljon enemmän

kielitaitoa mitä olen tiennyt. Se on ollut passiivisessa muodossa koska en

ole sitä yrittänyt käyttää aikaisemmin. Mutta nyt kun muuta keinoa ei ollut, oli

pakko onkia sitä mielen perukoilta joka päivä. Sieltä sitä alkoi hiljalleen tulla.

Ja tietysti jatkuva sanakirjan plaraaminen opetti koko ajan lisää.

Ensimmäisinä päivinä ihmettelin monta kertaa, että puhelin soi, mutta kukaan

ei siihen reagoi. Puhelin näissä maaseutukylissä oli todella erikoinen. Saman

linjan varrella oli viisi tai kuusi taloa. Jokaisella oli eri puhelinnumero, vaikka

käytti samaa linjaa. Eri puhelinnumerot tekivät eri äänimerkin, esimerkiksi

pitkä-lyhyt-pitkä tai pitkä-pitkä-lyhyt pirahdus. Ja kun puhelin pirisee sillä

meidän rytmillä, on puhelu tulossa tähän taloon ja silloin vastataan. Muissa

taloissa siihen ei reagoida. Mutta jos itse yrittää soittaa, puhelinlinja saattoi

olla pitkään varattu, kun naapuri sitä käytti. Aika erikoista.

Lampaasta veriappelsiini

Muutamana sadepäivänä pääsin mukaan avustamaan lampaiden keritsemistä.

Samoin kuten piikkiherneen ruiskutukset teetetään tilan ulkopuolisilla ammattilaisilla,

myös kertisemisen tekevät tiloilla käyvät siihen työhön erikoistuneet

ammattilaiset. Työ on fyysisesti tosi rankkaa, joten sitä tekevät vain

hyväkuntoiset miehet. Graylingin tilalla kertisemistä tuli tekemään Hodgesin

kolme parikymppistä veljestä muutaman kilometrin päästä. Oli äärettömän

mielenkiintoista päästä näkemään, miten he sen tekivät.

Veljekset kertoivat, että keritsemisessä ei improvisoida vaan se tehdään aina

samalla tavalla. Kiire on kova, kun työ tehdään urakkapalkalla. Sen vuoksi jokainen

liike, jolla lammasta liikutellaan keritsemisen kuluessa tehdään aina

108

samalla ja nopeimmalla tavalla. Aluksi lammas otetaan takaa selkäpuolelta

etujaloista kiinni ja vedetään pystyyn ja raahataan taaksepäin odotuskarsinasta

keritsemispaikalle. Lammasta pidetään jalkojen välissä puolimakaavassa asennossa

ja aloitetaan vatsavilloista. Lammasta pyöritetään koko ajan sitä mukaa

kun keritseminen edistyy.

Laskin, että koko toimituksessa keritsemisleikkurilla tehtiin viitisenkymmentä

työntöä. Laite näytti olevan periaatteessa aivan samanlainen mitä käytetään

partureissa, mutta tietysti isompi. Irtonainen terä liikkuu edestakaisin paikallaan

olevan terän päällä ja leikkaa väliin jäävän karvan.

Huomasin pian, että työn vauhti vaihteli veljesten kesken aika selvästi. Eikä

se riippunut pelkästään oikean käden tekniikasta käsitellä keritsemiskonetta.

Tärkeää näytti olevan se, kuinka lammasta hallitsi tilanteessa, vaikka oli melua

ja kiirettä. Lammas on laumaeläin mutta tässä tilanteessa se on yksin, joten

paniikki riippuu koko ajan ilmassa.

Vanhin veljeksistä haki lampaan, pyöritti sitä keritsemisen aikana rauhallisesti

normaalit kierrokset ja työnsi sen valmiina toisesta ovesta ulos. Hänen käsissään

lampaat pysyivät rauhallisina, joten työ sujui nopeasti. Nuoremmilla taas

vähän väliä lammas ryhtyi potkimaan ja painimaan, joten aikaa ja samalla voimia

kului työhön paljon enemmän.

Yritin nähdä missä ero lampaiden käsittelyssä oli, mutta ei tämä minulle selvinnyt.

Päättelin lopulta, että siinä on varmasti kysymys samanlaisesta näkymättömästä

asiasta kuin mitä karisma on ihmisten välisissä suhteissa. Jokin

siinä vanhimmassa veljeksistä oli lampaiden mielestä sellaista, että ne pysyivät

hänen käsissään rauhallisina. Toiset ihmiset vain ovat parempia eläinten kanssa.

Ehkä hän oli lammaskuiskaaja.

Pääsin mukaan työhön villan lajitteluun ja paalauskoneen käyttöön. Lajittelussa

huono, peräpään likainen villa poistettiin ja hyvälaatuinen kasattiin paalauskoneeseen.

Asettelin ensin häkin muotoisen juuttikangassäkin paikalleen

toiseen kuution kokoiseen häkkiin. Sitten sulloin villan käsin molempiin häkkeihin

mahdollisimman tiukkaan. Kun kuutiot olivat aivan täynnä, puristin

ne molemmat koneella yhdeksi tiukaksi kuutioksi ja tämän jälkeen neuloin

päällyskankaan kiinni kuution päälle.

Pääsin kokeilemaan myös keritsemistä. Veljeksiltä meni keskimäärin parisen

minuuttia yhteen lampaaseen, minulta kului runsaat 20 minuuttia vaikka siinä

pari veljeksistä kovasti avusti lampaan kiinni pitämisessä. Silti tökin keritsimellä

ihoa niin monta kertaa rikki, että lammasparka näytti aivan veriappel-

109

siinilta tämän käsittelyn jälkeen. Kun työtä tehdään koko ajan kumarassa ja

kädessä oleva kertsemislaitekin painaa monta kiloa, työ on todella raskasta.

Lammaskoirat töissä ja puhekavereina

Pääsin osallistumaan myös farmin muihin töihin. Laumoja siirreltiin eri syistä

laitumelta toiselle. Tässä työssä päävastuun kantoivat kuusi koiraa, jotka rakastivat

työtään intohimoisesti. Ajoimme lantikalla ylös laitumille koirat lavalla.

Ja kun laumat piti koota, koirat osasivat tehdä työn Tonyn huutojen, vihellysten

ja käsimerkkien perusteella. Ne kokosivat lampaat yhteen ja ajoivat ne halutusta

portista eteenpäin. Koirat osasivat työskennellä yhteistyössä niin, että

ne olivat kaikki sijoittuneet eri puolille laumaa ja nimellä käskien jokainen teki

mitä siltä haluttiin, jolloin lauma siirtyi sinne minne pitikin.

Joskus laumaa kerättiin lääkintätoimia varten. Lampailla oli jonkin verran loisia,

kuten ihossa nopeasti lisääntyviä toukkia. Niitä saattoi joillakin kuhista

karvan sisässä iholla sadoittain. Lääkintää annettiin pienissä karsinoissa, jonne

ne ajettiin ja jossa niiden suuhun ruiskutettiin lääkkeitä erityisellä pistoolilla.

Kokooma-aitauksissa niitä myös eroteltiin iän mukaan, kun osa lähetettiin

teurastamoon tai muuten myytäväksi. Silloin lauma ajettiin kapenevaan suppiloon,

jossa oli kolme ulostuloa, suoraan eteenpäin, tai kahdella käsin liikuteltavalla

portilla aukesi tie joko oikealle tai vasemmalle. Tony seisoi porttien

kohdalla ja aukoi niitä sen mukaan mihin ryhmään hän kapenevaa suppiloa

läpi juoksevan lampaan luokitteli. Koirat huolehtivat takana, että lauma pysyi

liikkeessä koko ajan.

Joinakin päivinä lähdin vanhan isännän kanssa metsään kaatamaan polttopuuta.

Arthur Grayling oli kylässä arvostettu vanha lammastarhuri, oli jopa

saanut rauhantuomarin arvonimen. Hän kertoili minulle puunrungolla istuessaan

tarinoita vanhoista ajoista, jolloin oli kuulemma ajanut 1920-luvulla hevosvetoisia

postivaunujakin. Puhelimme myös lammaskoirien merkityksestä

lammastalouteen. Ilman koiria ei työstä tulisi mitään.

Olin kiinnittänyt jo heti tullessani huomiota siihen, että talossa pidettiin hyvää

huolta koirista. Porukan nestori, Skipper, oli jo niin vanha, ettei siitä ollut

enää töihin. Kun lähdettiin lampaiden ajoon, toiset koirat hyppäsivät kiihkeästi

haukkuen lavalle. Mutta Skipper nostettiin aina kyytiin, se ei enää päässyt

omin voimin lavalle. Silti muiden mukana oleminen oli sille paras mahdollinen

tapa viettää eläkeaikaa. Skipper oli ainoa, jolla oli kopissaan lammastalja pehmukkeena.

Ja se oli juuri Skipper, jonka viereen olin rinkkani nostanut lavalle,

110

kun kuukautta aikaisemmin liftasin isännän keltaiseen lantikkaan matkallani

Rotoruaan. Vanha isäntä ja Skipper olivat erottamaton eläkeläisparivaljakko,

jotka aina köpöttelivät yhdessä.

Iltaisin vietin aina rapsuttelu- ja seurusteluhetken koirien kanssa. Huomasin

jo ensimmäisten viikkojen aikana Graylingeillä, että oli tavallaan hyväksyttyä,

että juttelin koirille suomea. En voinut tietenkään kenellekään ihmiselle suomeksi

puhua, ja jos olisin puhellut itsekseni seinille suomea, olisi minut aika

pian ohjattu portista takaisin tielle. Koirille jutustelu suomeksi oli sen sijaan

kaikkien mielestä luonnollista. Koirille puhelu olikin päiväkirjojen ja kirjeiden

kirjoittamisen ohella tärkein tapa purkaa ja samalla jäsennellä kokemuksiani ja

ajatuksiani omalla kielelläni.

Eräänä aamuna, kun vanha isäntä tuli tapansa mukaan herättämään minua

teemukin kanssa, hän avasi verhot ja osoitti pihaniitylle. Siinä seisoi lentokone!

Jotakin erikoista moottorin ääntä olin herätessäni jo kuullutkin, mutta

että pihalle oli laskeutunut ihan oikea lentokone. Se oli myös malliltaan aika

kummallisen näköinen, lyhyt ja pullea. Saman tien siihen viereen ajoi traktori,

jonka kauhasta roikkui putki, jonka kuski asetti ohjaamon takana olevaan aukkoon.

Ja yksi humpsahdus, jotain painavaa putosi lentokoneen kyytiin, kun sen

laskutelineet selvästi notkahtivat. Pilotti nosti moottorin kierrokset täysille ja

kone nousi vain 40 tai 50 metrin kiihdytyksen jälkeen ilmaan. Se suuntasi kukkuloilla

oleville lammaslaitumille ja hetken päästä se pudotti pölyävän lastinsa

kukkuloille, ja palasi takaisin hakemaan uutta kuormaa.

Aamupalalla Tony kertoi, että on paljon parempi ja myös halvempi lannoittaa

jyrkkiä kukkuloita lentokoneella, kuin yrittää päästä niiden päälle millään

traktorilla tai muuten maata pitkin kiiveten. Sen uskoin, kun olimme siellä

monta viikkoa taiteilleet Gregin traktorin kanssa. Lentokone taisi olla töissä

muutaman tunnin ja jatkoi sen jälkeen jonnekin toiselle tilalle. Kyllä uusseelantilaiset

maataloustyön osaavat.

Kun joulu alkoi lähestyä, olin jo mukana Oropin kylän Young Farmers Clubin

toiminnassa. Tämä suomalaisen entisaikojen maamiesseuran ja 4H-kerhon

risteymältä vaikuttanut vireä yhdistys oli mukana järjestämässä pikkujoulun

tyyppistä tapahtumaa Mt Maunganuin vierellä olevalla pienellä saarella, jonne

kokoontui kymmeniä nuoria illanviettoon. Nyt näin samalla Mt Maunganuin

vuoren ensimmäistä kertaa lähempää, oli se ihmeellisen näköinen, kun se lähti

aivan tasaiselta pitkältä niemeltä, jolla oli hienot hiekkarannat molemmin

puolin. Se näytti jättiläisten tekemältä rannalle tekemältä hiekkalinnalta, jonka

päälle oli sittemmin kasvanut sankka metsä.

111

Kaiken lisäksi, vuoren yläpuolella leijui kevyessä rinnetuulessa riippuliitäjä!

Vatsassa taas hiukan kouraisi, kunpa pääsisi tuonne!

Koska oli nousuvesi, kahlasimme Leisure Islandille, vajaat sata metriä hiekkarannasta.

Musiikki soi, grilleissä kärisi makkaroita, maissia, lampaanlihan

palasia ja muita herkkuja. Istuimme pitkään kylmät oluttölkit käsissä lämmitetyissä

porealtaissa, joihin johti pitkiä vesiliukumäkiä. Myös työkaverini

Greg sekä Hodgesin keritsijäveljekset olivat mukana, sekä muutamia muita,

joihin olin jo ehtinyt tutustua. Katselin monta kertaa siellä yläpuolella leijuvaa

riippuliitäjää ja joku porukasta tiesi jonkun paikallisen riippuliitäjän nimen ja

puhelinnumeron.

Seuraavalla viikolla soittelin monta kertaa kyseiselle liitäjälle. Hän lupasi yhtä

moneen kertaan ottaa yhteyttä, kun on menossa seuraavan kerran lentämään.

Eipä kuulunut koskaan mitään.

Muutin joulun jälkeen Gregin taloon muutaman kilometrin päähän, kun hän

tarjosi huonetta. Vaikka Greg oli hiukan hiljainen, olimme ystävystyneet työviikkojen

aikana. Vietin joulun hänen vanhempiensa luona Taurangassa. Jouluruuat

olivat herkullista lammasta ja runsaasti hartaudella kypsytettyjä erilaisia

vihanneksia, monenlaisia salaatteja, savukalaa mutta onneksi lipeäkalaa tai

muita oman lapsuusjoulujen kammotuksia pöydässä ei ollut. Jälkiruokana oli

emännän versio peri-uusseelantilaisesta herkusta, Pavlovasta.

Joulun jälkeen auttelin Gregiä hänen huonokuntoisen talonsa korjauksissa ja

rakentelin pihaa. Välillä kävin tekemässä Graylingeillä yksittäisiä työpäiviä, pitempiaikaisiin

töihin en oikein mihinkään päässyt, vaikka sellaisia etsin. Lähetin

työpaikkakyselyitä taimistoille, mutta jos vastaus tuli, se oli aina kieltävä.

Eivät myöskään lukuisat yritykseni päästä riippuliitoporukoihin johtaneet mihinkään.

Aina oli joko liian tuulista, sateista tai liian tyyntä.

Yhdelle lähiseudun kiwihedelmätarhalle pääsin välillä pariksi viikoksi tekemään

kesäleikkausta. Köynnökset leikataan aina alkukesällä, jotta niihin jää

kukkimisen jälkeen sopiva määrä versoja raakileita kasvattamaan. Homma oli

ihan mukavaa ja sain taas jonkin verran rahatilannettani parannettua ja samalla

koti-Suomeen paluuta lykättyä. Kun palkanmaksu koitti, sain samalla verolapun

täytettäväksi, jossa kysyttiin minun IRD veronumeroa. Graylingit olivat

maksaneet käteisellä, joten ongelmaa ei siellä ollut. Kiwihedelmätarhuri soitti

jopa verotoimistoon, josta veronumeroani ei myöskään, tietenkään, löytynyt.

Eihän minulla työluvattomana turistina sellaista voinut ollakaan...Uups!

112

Kun asiaa hiukan yhdessä pohdimme, minulle ehdotettiin, että keksitään minulle

nimi ja sille tekaistu IRD veronumero. Isännälle ei tule ongelmaa koska

hän voi mahdollisen tarkastuksen tapahtuessa vaan pyöritellä päätään, että se

tyyppi antoi nimen ja numeron. Eikä toisaalta kukaan tiedä, että minä se siellä

olin. Niin minut ristittiin saman tien Mark Millsiksi ja sain palkkashekkini sillä

nimellä. Pomo vakuutti, etteivät pankkivirkailijat tarkasta minulta papereita,

kun shekkiä lunastan. Mutta se shekki on minulla edelleen tallessa, yksikään

pankki ei sitä huolinut ilman Mark Millsin henkilöllisyystodistusta. Ja aina

tämän jälkeen elämässäni, kun jossakin on tarvinnut salanimeä, olen käyttänyt

nimeä Markku Myllys.

Eteläsaarelle

Kesän edetessä halusin lähteä katsomaan Uutta Seelantia myös muualta. Lähdin

liftaamaan kohti Eteläsaarta, jonne kaikki oropilaiset ystäväni kehottivat

minua menemään. Hamiltonin jälkeen sain pitkän kyydin hiukan vaiteliaalta

nuorelta mieheltä, joka kertoi olevansa menossa Pohjoissaaren eteläkärjessä

olevaan Wellingtoniin, josta pääsee lautalla Eteläsaarelle. Matkan varrella hänen

piti poiketa suorimmalta reitiltä ja käydä länsirannikolla kotonaan Opunakessa,

lähellä New Plymouthia. Se sopi minulle, kiirettähän ei ollut.

Hänen vanhemmillaan oli leirintäalue ja muutamia mökkejä upealla rannalla.

Rannan takana kaukaisuudessa näkyi Taranakin tasaisilta mailta upeasti kohoava

hyvin harvoin purkautuva tulivuori, lumihuippuinen Mt Egmont. Se on

hyvin samannäköinen ja yhtä symmetrisen muotoinen kuin suurempi japaninserkkuinsa

Mt Fuji.

Olimme muutaman päivän Opunaken leirintäalueella. Sain asua perheen piharakennuksessa.

Kuskini Bob harrasti sukeltamista ja niin pääsin pitkästä

aikaa myös sukeltamaan. Sain jopa märkäpuvun lainaksi, sitä kylmässä vedessä

tarvitsikin. Sukeltelimme hiekkarannan reunasta lähtevillä kalliorannoilla

missä näin ensimmäistä kertaa eteläisen Tyynenmeren kaloja, meritähtiä, merimakkaroita

ja monenlaisia äyriäisiä. Vesikin oli kohtalaisen kirkasta. Todella

mielenkiintoista!

Illalla rannan rauhallisia maininkeja kuunnellessani mietiskelin mökissäni,

että kyllä vapaan kulkurin huoleton elämä on mukavaa. Ei koskaan tiedä minkälaisiin

tilanteisiin pääsee, kun antaa vain sattumille mahdollisuuden. Liftaaminen

on kyydin saannin kannalta aina onnen kauppaa, mutta parhaimmillaan

yksi kyyti tuo mukanaan myös valtavasti uusia kokemuksia kuten tutustumi-

113

nen Graylingien perheeseen Oropissa ja nyt tämäkin päivä täällä Opunakessa.

Eteläsaarelle ehdin hyvin ensi viikolla.

Seuraavana päivänä ajoimme Bobin kanssa Pohjoissaaren etelärannalla sijaitsevaan

pääkaupunki Wellingtoniin, josta jatkoin laivalla Eteläsaaren Pictoniin.

Runsaan kolmen tunnin laivamatka oli todella hieno. Ihailin kirkkaassa

auringonpaisteessa kylpevää Cookin salmea ja Eteläsaaren pohjoisrannikkoa,

kun laiva ajoi pitkän matkan Queen Charlotten vuonomaista salmea, jonka

pohjukassa Picton sijaitsee. Molemmilla puolilla komeat jyrkkärinteiset vuoret

päättyvät mereen. Näillä vesillä englantilainen kapteeni Cook vieraili useaan

otteeseen kartoittaessaan Uutta Seelantia 1770-luvulla ja antaessaan nimet lähes

jokaiselle niemelle, lahdelle ja saarelle. Laivan upseeriston painostuksesta

hän suostui kuulemma lopulta antamaan yhdelle paikalle, eli tälle Pohjois- ja

Eteläsaarten väliselle salmelle, nimen itsensä mukaan.

Jo vuosia sitten olin tietosanakirjojen kuvista nähnyt, että Eteläsaaren lounaisrannikko

hienoine vuorineen, vuonoineen, jäätiköineen ja alppijärvineen on

kaunein, villein ja luonnontilaisin osa maata. Ja sinne minäkin nyt olin liftaamassa.

Mitä etelämmäksi pääsin, sitä vähemmän teillä näkyi sellaisia autoja, joihin

voi toivoa kyytiin pääsevänsä. Pohjoissaarella liftaaminen oli helppoa koska

liikennettä oli aika paljon ja monet varsinkin yksin liikkeellä olevat autoilijat

ottivat mielellään liftarin kyytiin puheseuraksi.

Mutta etelään kesälomalle ajavien perheiden kyytiin ei helpolla päässyt. Paikallista

liikennettä oli vähän. Samalla teiden varsilla seisovia liftareita näkyi

koko ajan enemmän. Kaikki halusivat nähdä Fiordlandin vuonot ja Queenstownin.

Ensimmäisen telttayön pitkään aikaan vietin Greymouthin leirintäalueella

länsirannikolla. Tutustuin siellä pariin hollantilaiseen liftariin, joiden kanssa

seuraavina päivinä liftailimme vuoron perään toistemme ohitse monet kerrat.

Välillä minä huiskuttelin heille, kun John ja Leon seisoivat peukut pystyssä

jossakin tienhaarassa, välillä kävi päin vastoin. Jotenkin kuitenkin aina illalla

löysimme itsemme samalta leirintäalueelta.

Greymouthin jälkeen etelään mennessä alkaa Uuden Seelannin alppien pitkän

vuorijonon vaikutus näkyä maisemassa. Lähes koko saaren mittainen vuoristo

on lumihuippuinen, parhaimmillaan lähes neljän kilometrin korkuinen.

Greymouthin jälkeen etelään mennessä vuoriselänne kulkee tien vasemmalla

puolella aina vain lähempänä länsirannikkoa. Se vaikuttaa luontoon erittäin

114

115

Lumoava silta puusaniaisten metsään Whangarein

leirintäalueen vieressä. Juuri tätä tunnelmaa

olin tullut Uudesta Seelannista etsimään.

Pohjoissaaren maaseudulla suuri osa paikkojen nimistä on maorinkielisiä. Tässä

tienhaarassa odottelin puolistuntisen seuraavaa liftikyytiä matkallani Aucklandista

Taurangaan.

Graylingin mamma oli perheen matriarkka ja hän ”adoptoi” minut perheeseensä

välittömästi kun tilalle tulin. Tutustuin heti myös perheen ruohonleikkureihin,

mustakuonoiseen lampaan karitsaan ja samanikäiseen vuohen karitsaan jolla jo

pienet sarvet pilkistivät otsasta. Nämä kaverukset pitivät talon ympäristön nurmen

siististi leikattuna. Aamuisin tankkasin ne kahdella maitopullollisella.

116

Ikkunanäkymäni Graylingien lammastilalla. Vanha isäntä menossa nostamaan perunoita,

taustalla oikealla näkyy Mt Maunganui ja sen takana Bay of Plenty -lahti

Tyynenmeren rannalla.

Lammastilan maat olivat kumpuilevia. Greg on menossa hakemaan traktorin peräkärryn

tankkiin lisää vettä.

117

Hodgesin veljekset keritsemässä lampaita. Rankkaa työtä. Sadepäivinä pääsin mukaan

lajittelemaan villaa ja pakkaamaan sitä suuriin paaleihin.

Uuden Seelannin Pohjoissaaren rannikoiden maisema on suurelta osin lammaslaitumia.

Ennen eurooppalaisten tuloa nämä kaikki alueet olivat metsien peitossa

118

Liftiä tarjonnut Bob oli ylpeä rannikoiden komeista maisemista ja välillä pysähdyimme

niitä katselemaan.

Pysähdyin pariksi päiväksi Bobin vanhempiensa omistamalle leirintäalueelle Opunakessa

Taranakin alueella. Kävimme sukeltamassa kylmän kirkkaissa vesissä. Onneksi

sain käyttööni Bobin veljen märkäpuvun. Bobin verkkokassissa simpukkasaalis.

119

Muutin tähän taloon Tarurangassa ja ostin itselleni vaaleansinisen Skodan, elämäni

ensimmäisen oman auton.

Otumoetain peruskoulun vaskiryhmää kävin opettamassa viikoittain.

120

Syksyllä, huhtikuun lopulla alkaa kiwihedelmän poiminta. Työporukoissa oli paljon

reppureissaajia eri puolilta maailmaa. Muita suomalaisia en silti koskaan poimintaryhmissä

tavannut.

Sain kesäleikkaustöistä eräältä kiwihedelmätilalta tekaistulle nimelle kirjoitetun

palkkashekin, mutta yksikään pankki ei sitä lunastanut.

121

voimakkaasti. Lännestä Tasmanianmereltä tuleva kostea tuuli nousee vuoriston

rinteitä ylemmäksi ja tiivistyy sateeksi. Joissakin kohdissa vuosittainen

sademäärä voi olla jopa käsittämättömät 6000 milliä, melkein kymmenkertaisesti

Suomeen verrattuna. Tämä on tehnyt nämä länsirannikon mahtavat

sademetsät, jota vielä jäätiköiltä sulamisvesiä valtoimenaan johtavat kirkkaan

turkoosit joet halkovat.

Asutusta näillä seuduilla on silmiinpistävän vähän. Siellä täällä on lammastiloja,

joiden yleisilme ja rakennusten taso ja siisteys on aika paljon karumpia kuin

vauraammilla alueilla Pohjoissarella. Mieleen tulivat Ylä-Lapin kylät lähellä

Norjan rajaa. Metsiä hallitsevat suuret etelänpyökit siellä missä on hieman

kuivempaa, kosteammilla alueilla ei voi olla huomaamatta valtavia kahikateapuita,

joiden silhuetti on usein aika erikoinen, jotenkin taiteellisen repaleinen.

Hieman samanlaisia ovat lähes yhtä korkeiksi, yli 50 metrisiksi kasvavat rimupuut,

jotka näyttävät hieman havupuilta. Rimulla on pitkät riippuvat hieman

kellertävän sammalvihreät neulasmaiset oksat. Rimu on hidaskasvuinen, monet

suuret puut voivat olla jopa 800 vuotta vanhoja, eikä niitä tavata luonnonvaraisina

Uuden Seelannin ulkopuolella.

Metsissä voi nähdä myös kirkkaan punakukkaisia etelänrata-puita. Ne ovat

vain noin 15-metrisiä, mutta näin alkuvuodesta rinteillä näkyi siellä täällä yksittäisiä

riemunkirkkaan punaisia täpliä vihreyden keskellä. Ja siellä täällä tien

varsilla näkyy myös runsaasti jopa lähes kymmenmetrisiä palmumaisia puusaniaisia.

Uusi Seelanti onkin todellinen saniaisten maa. Lajeja täällä on parisen

sataa, eli selvästi enemmän kuin koko Euroopassa. Saniaiset ovat olleet aina

maorien tärkeitä hyötykasveja ja monet maorien kuuluisista tatuointi- ja puuleikkaussymboleista

ovat tyyliteltyjä saniaisten lehtiä. Ja onhan Uuden Seelannin

urheilijoillakin aina paidassaan hopeanhohtoisen puusaniaisen lehden

kuva.

Maailman suloisin lintulaji

Franz Josefin ja Foxin jäätikköalueen leirintäalueella vietimme hollantilaisten

Leon ja Johnin kanssa useamman päivän. Foxilla tapasin viimein lintulajin,

jota olin ehkä kaikkein eniten odottanut näkeväni, keapapukaijan. Kea on noin

naakan kokoinen koukkunokka, kauniin oliivin vihreä päältä ja kun se lehahtaa

lentoon, kainaloissa ja kyljissä oleva oranssin punainen tulee esiin. Kea on

hiukan kuin Lapin nuotiotulille ilmaantuva kuukkeli: utelias, peloton ja puuhakkaan

seurallinen. Se elää lumirajan tuntumassa etelän alpeilla, ei missään

muualla.

122

Kea on pohjattoman kiinnostunut kaikesta. Jos niitä ilmestyy pieni parvi vaikka

parkkipaikalle, yksi saattaa ryhtyä repimään auton renkaan venttiilikumeja,

toinen ihmettelee ja nokkii peiliä ja maahan hetkeksi jätetty ruokakassi on

pian revitty auki. Kaiken tämän tuhostelun se tekee valloittavalla persoonallaan

niin rakastettavan sympaattisesti, että ne saivat pysyvän paikan sydämessäni

maailman hurmaavimpina lintuina.

Koska tieliikenne väheni samalla kun tiellä tuntikausia toimettomina seisovien

liftarien määrä lisääntyi, päätimme lopulta jatkaa Johnin ja Leonin kanssa bussilla

Queenstowniin, jotta matka etenisi. Linjurikyyti jatkui upeiden metsien

läpi aluksi Tasmanian meren rantaviivaa viistäen. Koko ajan ahmin silmilläni

ja taltioin mieleeni ja sydämeeni näitä maisemia, komeampia kuin missään

olin koskaan nähnyt.

Haastista tie lähti ylöspäin turkoosinsinistä jokea myöten kohti Haastin solaa,

jonka ylitettyä maasto muuttui kuin leikaten aivan toisenlaiseksi. Vuorijonon

itäpuolella Wanakassa sataa murto-osa siitä mitä sademetsien Haastissa. Alppijärvet,

kuten Wanaka ja Hawea, olivat silti kauniita, vaikka niiden rannat

olivat puuttomia lammaslaitumia. Kun on kirkasta, kaiken taustana näkyvät

aina lumihuippuiset alpit.

Queenstown kauniin Wakatipujärven rannalla on Eteläsaaren suosituin turistikaupunki.

Järven takana kohoava Remarkables-vuoristo antaa komean

kehyksen kaupungin maisemalle. Majoituimme leirintäalueelle, jossa saimme

varattua viimeisen pienen sisämajoitushuoneen kolmeen pekkaan, juuri ennen

perässämme tulleita kahta tyttöä. Koska yöksi oli tulossa sadetta, tytöt kysyivät,

että saisivatko he ehkä nukkua huoneemme lattialla. Mikäs siinä.

Illalla menimme viidestään pubiin, jossa oli kova tanssimeininkki päällä. Tytöt

pyytelivät myös minua kovasti tanssimaan, mutta minä en lähtenyt, kuten en

ole koskaan lähtenyt. Illan aikana toinen tytöistä pysyi kovasti vierellä, kunnes

en lopultakaan suostunut tanssilattialle lähtemään. Niin jäin taas porukasta

outona yksin.

Hollantilaiset ja tytöt pyörivät moneen kertaan ensin lattialla, sitten parin tunnin

kuluttua hyvin äänekkäästi leirintäalueen huoneessa. Niinpä. Minä jäin

taas tarjolla olleesta lystistä jälleen osattomaksi koska pidin kiinni jo lapsena

saamastani ällötyksestä tanssimista kohtaan. Jääräpää ja jänkkä. Kun aina pidän

tästä periaatteestani kiinni, niin aina näin käy. Ei tämä ollut ensimmäinen

kerta, tuskin viimeinenkään. Tätä mietiskelin kävellessäni aamuyöllä pitkin katuja,

kun en enää viitsinyt kuunnella huoneessa kuuluvaa kovaäänistä ähellystä.

123

Liftaustilanne Queenstownista etelään ei vaikuttanut lupaavalta. Vuokrasimme

hollantilaisten kanssa auton kolmeksi päiväksi. Saimme puhuttua mukaan

vielä yhden kanadalaisen Derrickin kuluja pienentämään, vaikka ahdasta tuli

pieneen Toyota Starletiin. Saimme nipin napin ahdettua sinne neljä miestä ja

rinkkaa.

Kiersimme pitkän lenkin Te Anaun kautta kuuluisaan Milford vuonoon, jossa

tietä reunusti taas fantastiset kylmät sademetsät. Näimme hienoja vesiputouksia

ja teimme vuonoajelun. Matka jatkui edelleen alas Eteläsaaren kärkeen

Bluffiin ja ylös saaren itärannikkoa Dunediniin. Siellä kävimme Otagon

niemimaalla kiikaroimassa kuningasalbatrossikolonnaa, mutta valitettavasti

kaikki niistä taisivat olla merellä kalastamassa, emme nähneet niistä yhtäkään.

Dunedinissa palautimme auton ja jatkoimme ylöspäin liftaten taas erillään.

Kanadalaista Derrickiä en enää nähnyt, mutta hollantilaisten kanssa jatkui

jonkun matkaa se sama tahti kuin aikaisemmin länsirannikolla. Välillä minä

ohitin heidät jossain tienhaarassa, välillä he taas omasta kyydistään heiluttelivat

villisti käsiään, kun ajoivat ohi.

Takaisin Oropiin ja uusi musiikkityö

Lähes kuukauden liftireissun jälkeen palasin ”kotiin” Oropiin ja sain kotiväeltä,

eli Graylingeilta todella lämpimän vastaanoton.

Matkani aikana olin nähnyt lehdessä työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin vaskisoiton

opettajaa Taurangan alueelle. Olin sitä jo hakenut ja niin sen sain.

Ostin paikallisesta musiikkikaupasta itselleni halvan mutta toimivan pasuunan

ja aloin treenata aluksi Graylingien lampaiden keritsemisaitassa, jossa nyt ei

ollut toimintaa.

Kun olin kokeillut pasuunoita liikkeessä, kauppias oli ottanut nimeni ja puhelinnumeron

ylös. Muutaman päivän kuluttua minulle soitti Paul Sanders,

paikallinen pasunisti ja opettaja. Tutustuin häneen ja hänkin lupasi itseltään

ylijäävää opetustyötä minulle. Hän tarjosi minulle myös kaupungista pienen

talonsa puolikasta vuokralle, joten muutin kaupunkiin.

Kotiväkeni, eli Graylingit mamma etunenässä, huolehtivat muuttaessani, että

sain heiltä sängyn, lakanoita, tyynyt ja muita tarpeellisia uuteen asuntooni. Ja

olin aina viikonloppuina tervetullut kotiin farmille.

124

Talo, johon muutin, oli itse asiassa vanha, huonokuntoinen, melkein tölliksi

nimitettävä perus-uusseelantilainen puutalo. Siinä oli kolme makuuhuonetta,

isohko olohuone, keittiö ja pesuhuone. Tontti oli aika iso ja hoitamaton. Ryhdyimme

Paulin kanssa sitä kunnostamaan. Teimme pienet penkit tomaateille

sekä maustekasveille, salaateille ja muille nopeakasvuisille keittiöpuutarhan

kasveille.

Alkuvaiheessa uskoin, että joudun kiertämään opettamassa laajalla alueella.

Sen vuoksi ostin itselleni myös auton, koska Uudessa Seelannissa on todella

heikot bussiyhteydet, joitakin pitkän matkan vuoroja lukuun ottamatta. Ostamani

lemmikinsininen Skoda oli ensimmäinen koskaan omistamani auto.

Minua tietysti huvitti sen lemmikinsininen väri, joka heti muistutti siitä vuosia

aiemmin sattuneesta auto-onnettomuudesta.

Modern School of Music ei lopulta saanut minulle järjestettyä opetustyötä,

mutta työluvan heidän avullaan sain. Opetustyötä sain kuitenkin Otumoetain

peruskoulun ala-asteelta, jossa kävin viikoittain pitämässä ryhmätunteja vaskisoittamisesta

kiinnostuneille 12-13 vuotiaille oppilaille. Oli tosi mielenkiintoista

saada pieni tuntuma koulupuvuissa opiskelevaan nuorisoon ja nähdä sitä

kautta hiukan minkälainen koululaitos maassa on. Kiirettä ei ollut kenelläkään,

meininki oli enemmän unelias kuin kovasti eteenpäin pyrkivä. Oppilaaksi

ryhmään ilmoittautui myös koulun historian opettaja. Mutta ehkä hän

halusi lähinnä olla mukana auttamassa minua järjestelyissä. Silti hän seurasi

kiinnostuneena opetustani.

Lupauksia opetustyöstä sain muistakin kouluista, mutta Otumoetaita lukuun

ottamatta kaikki jäivät lopulta saamatta. Olin työnhakua varten pyytänyt

vanhempiani Kokkolasta hankkimaan englanninkieliset työtodistukset Keski-Pohjanmaan

musiikkiopiston opetustyöstäni sekä myös todistuksen siitä

kurssin nysästä, jonka Arto Hämäläinen minulle pedagogiikasta oli pitänyt.

Ne kyllä herättivät täällä kovasti luottamusta. Uudessa Seelannissa julkisia

musiikkioppilaitoksia ei ollut kuten Suomessa, opetus tapahtui kouluopetuksen

rinnalla. Minut palkannut Modern School of Music oli yksityinen koulu,

joka huonoin tuloksin yritti päästä käyntiin.

Nyt kun minulla oli auto, pystyin liikkumaan itsenäisesti. Ja siinä vaiheessa,

kun uskoin vielä työllistyväni hyvin, päätin käyttää rahaa myös oman ensimmäisen

oman riippuliitimen hankintaan. Kun olin Mt Maunganuin ohella

nähnyt riippuliitämistä monien muidenkin vuorten rinteillä, halusin vihdoinkin

täällä päästä lentämisen unelmassani eteenpäin. Mutta ei, vaikka ympäristössä

oli pienempiä ja suurempia kukkuloita ja vuoria, lentämisen opettelu

ei yksin onnistunut täälläkään. Kursseja ei järjestetty eikä lentoporukka ollut

125

kuitenkaan yhtä aktiivista kuin Stavangerissa oli ollut. Kävin kerran tai pari

yhden maorilentäjän, Nick Tahaun kanssa kokeilemassa Kaimaivuorten rinteillä,

mutta en minä vieläkään oikeasti lentämään päässyt.

Työtilannekin jäi lopulta huonoksi. Oli minulla jokunen yksityisoppilas Otumoetain

kouluryhmän lisäksi, mutta en näillä töillä oikein elänyt. Soittokeikkojakaan

ei montaa ollut.

Yhdeni mieleenpainuvan keikkakokemuksen silti sain. Läheisessä isommassa

kaupungissa, eli Hamiltonissa toimivassa Waikaton Sinfoniaorkesterissa oli

tulossa konsertti, johon Taurangasta oli lähdössä avustajiksi monta vaskisoittajaa.

Minäkin sain kutsun sinne. Matkustimme vaskiporukalla Hamiltoniin

Founders Theateriin konserttia edeltävään kenraaliharjoitukseen ja oli aika

hämmästyttävää, että kun avasin harjoitussalissa nuottinipun, niin Mozartin

Taikahuilualkusoiton ja Max Bruchin viulukonserton jälkeen nipusta löytyi

Sibeliuksen Finlandia! Soittaessani sitä, ajattelin että ei varmaan moni suomalainen

pasunisti ole sitä yhtä kaukana kotoa päässyt soittamaan.

Kun lopultakaan en opetustyötä riittävästi saanut, oli tilanne hyväksyttävä ja

alettava etsiä muita töitä. Kotiväki Oropissa tarjosi edelleen tekemistä aina silloin

tällöin ja kävin usein viikonloppuisin syömässä heidän luonaan. Graylingien

toinen poika, Doug oli rakentamassa oman perheensä kanssa tilan alueelle

omaa uutta taloaan, siellä tein monenlaisia töitä, seinien kittausta, maalausta,

siivousta ja muuta hanttihommaa silloin tällöin.

Sain huhtikuun lopussa vieraan Suomesta. Timo Sahranto, joka työskenteli

puutarhurina Norjassa samaan aikaan kuin minä, otti minuun yhteyttä ja piipahti

luonani. Teimme Timon kanssa parin päivän automatkan Pohjoissaaren

itärannikolle, jossa melkein törmäsimme Prinssi Charlesiin ja prinsessa

Dianaan. Olivat juuri ennättäneet lähteä Gisbornesta kun sinne pääsimme.

Paluumatka läpi Ureweran kansallispuiston oli hienoa asumatonta maastoa,

sellaista Uutta Seelantia, jollainen se Pohjoissaarikin oli ollut ennen kuin karjatalous

oli parturoinut kaikki metsät laitumien tieltä. Ureweran metsät olivat

viidakkomaisen tiheitä, jälleen paljon saniaisia ja täällä oli paljon komeita nikaupalmuja,

joka on Uuden Seelannin ainoa luonnonvarainen palmu, jota ei

kasva villinä missään muualla kuin täällä. Suoalueiden reunat rehottivat täynnä

miekkamaisen uudenseelanninpellavan tiheitä kasvustoja, joiden yläpuolella

hienot suuret kukkavanat roikkuivat.

Uudenseelanninpellava on toinen paikallinen kasvi, joka oli maoreille vanhoina

aikoina todella tärkeä. Sen lehtien sitkeistä kuiduista maorit tekivät suu-

126

rimman osan vaatteistaan, erilaisia astioita, koreja ja muita tarvekaluja. Purjelaivojen

kaudella niistä tehtiin laivaköysiä.

Ureweran järvet olivat autiota asutuksesta ja rannat puhtaita ja niiden rannoilla

oli aluksi rikkumaton uusseelantilainen tunnelma. Sitten alkoi kuulua

mustarastaiden ja muiden Euroopasta tuotujen lintujen laulua. Tämä kotoisesti

tuttujen lintujen laulu metsissä sai minut jatkuvasti pahalle tuulelle. Kun

kulkee sankassa saniaismetsässä, jossa kasvaa nikaupalmuja ja oksilla roikkuu

sammaleiden väleissä orkideoja, tuttujen peippojen ja rastaiden kajauttama

äänimaisema tuhoaa aidon tunnelman täydellisesti. Samat linnut kotoisessa

Suomessa huhtikuun lopulla herkistävät ihanasti kevään tunnelmaan. Mutta

ei täällä.

Mitä enemmän Seelannin luontoon tutustuin, sitä enemmän aloin kärsiä havainnoistani

ja ajatuksesta, kuinka pahasti se alkuperäinen luonto sieltä on oikeasti

kadonnut. Valtaosa maaseudulla näkyvistä puista, pensaista ja muista

kasveista oli muualta tuotuja. Australiasta tuodut eukalyptukset, kalifornialaiset

radiatat, eurooppalaiset koristepensaat, niittyjä valtaavat piikkiherneet,

ojien pientareilla keltaisenaan kukkivat vihmat, sormustinkukat ja muut vieraslajit

alkoivat kiusata minua kaikkialla. Itseäni tässä kyllä omalla tavallaan

nauratti se ristiriita, että maisema oli kuitenkin kaikesta huolimatta kaunis.

Urewerassa ja Eteläsaaren kylmissä sademetsissä ja joissakin luonnonpuistoissa

sai vielä nauttia kasviston puolesta aidosta uusseelantilaisesta maisemasta.

Niissä ei metsien sisällä sentään vielä vieraslajeja näkynyt. Mutta eurooppalaiset

linnut olivat paikoin niissäkin todella äänekkäitä, vaikka välillä tuin, fantailin

ja muiden alkuperäisten lintujen ääniä silti kuorossa kuului. Maaseudulla ja

pikkukaupunkien kaduilla näkyi lisäksi erittäin paljon Intiasta kotoisin olevaa

myna lintua sekä australialaisia naakan kokoisia mustavalkoisia huiluvariksia.

Syksyllä kiwihedelmätöihin

Koska syksy oli tulossa, se toisi mukanaan runsaasti poimintatyötä kiwihedelmätarhoilla.

Vanha tuttuni Oropin Young Farmers clubista, Mike Hoseason,

hommasi minulle töitä läheistä Katikatin pikkukaupungista. Hänen vanhempiensa

kiwihedelmätilan lisäksi kaupungissa oli runsaasti muitakin kiwihedelmäviljelmiä,

jotka tarvitsivat työvoimaa poimintasesongin käynnistyessä toukokuun

alkupäivinä.

Muutin pois Paulin talosta Taurangasta ja löysin alivuokralaishuoneen Katikatista.

Myin autoni koska en autoa enää tarvinnut ja rahatilanne alkoi mennä

127

huonommaksi. Työskentelin Katikatissa sekä kiwihedelmän poiminnassa että

myös suurella pakkaamolla, jonne monet lähiseudun viljelijät toivat satonsa

lajiteltaviksi ja pakattavaksi.

1980-luvun puoliväli oli aikaa, jolloin Uuden Seelannin kiwihedelmät todella

löivät itsensä läpi maailman hedelmämarkkinoilla. Kysyntä oli kova ja tarhoja

pystytettiin vauhdilla. Silti tällä alueella oli muutakin hedelmänviljelyä, persikkaa,

aprikoosia ja jonkin verran myös omenaa.

Kiinnitin monta kertaa huomiota siihen nöyrään ammattitaitoon, jota tarhurit

pitivät jatkuvasti yllä. Laadusta ei saanut tinkiä yhtään. He tiesivät, että

kalifornialaiset, espanjalaiset ja chileläiset hengittävät niskaan ja pystyttävät

koko ajan laajenevaa kiwihedelmätuotantoa eri puolille maailmaa.Ainoa asia,

jolla uusseelantilaiset voivat pärjätä täältä pitempien kuljetusyhteyksien päästä,

oli laatu. Sama oli toiminut myös muiden maataloustuotteiden kanssa. Aiempi

kiinteä napanuora helpoille markkinoille entiseen emämaahan Englantiin

katkesi, kun britit liittyivät EEC:n jäseneksi 1973. Uusi Seelanti ja Englanti

olivat yhtäkkiä eri puolilla tätä rajaa. Maatalousvaltaisen Uuden Seelannin oli

ollut pakko etsiä uusia keinoja, joilla pärjätä maatalousviejänä maailmanmarkkinoilla.

Kiwihedelmää kutsuttiin aikaisemmin kotiseutunsa mukaisesti kiinankarviaiseksi.

Mutta vasta uusseelantilaiset oivalsivat, että siitä voidaan jalostaa uusi

kaikkien makuun sopiva hedelmä. Ja he antoivat sille saman tien markkinointiseksikkäämmän

uuden nimen maan tunnuseläimen, kiwi-linnun mukaan.

Pakkaamossa kaadettiin hedelmät varovaisesti isoille kuljettimille, jossa koneet

lajittelivat ne eri kokoluokkiin. Pakkaajat nostivat hedelmät kennolaatikoihin

yksitellen. Jos hedelmässä oli vikaa, se oli heti heitettävä pois. Mikäli hedelmät

ovat täysin virheettömiä, niitä voi säilöä kuukausimääriä, jopa vuoden kylmävarastossa.

Mutta jos yhdessäkin hedelmässä on lommo tai kuori hiukan rikki,

se alkaa kypsyä ja kypsyttää hetkessä koko laatikon, jolloin ne pilaantuvat nopeasti.

Sen takia lajittelu oli tehtävä tarkasti.

Välillä olin mukana poimintaryhmissä, joihin kuului paljon reppureissulaisia

ympäri maailmaa. Työlupia ei tiloilla kukaan kysellyt. Minullahan nyt sellainen

sattui olemaan, muttei siitä kukaan työnantaja ollut kiinnostunut.

Joskus mietin, että miksei täällä koskaan näe suomalaisia reissaajia, miksi suomalaiset

kiertävät vain interrailillä Eurooppaa, vaikka tännekin voisi tulla.

Eikä tämä ole edes kallista, jos reissaa tarpeeksi pitkään. Lento tietysti maksaa,

mutta muuten täällä voi elää halvalla, liftata paikasta toiseen ja töitäkin tehdä

128

pimeästi aivan helposti. Paljon kanadalaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, ranskalaisia,

englantilaisia on joka paikassa, ja muita pohjoismaalaisiakin tapasin

aina välillä, mutten yhtään suomalaista reppureissaajaa. Se Timokin kävi vain

siististi kääntymässä, matkalaukku kädessä.

Kiersimme eri tiloilla poimimassa kypsät hedelmät pakkaamolle toimitettaviksi.

Työ oli aika helppoa. Taimet kasvatetaan neljän metrin etäisyyksillä

olevissa riveissä ja oksat on kesäleikkauksessa johdettu rivien väleihin pingotetuille

teräslangoille. Niinpä hedelmät roikkuivat kypsinä juuri pään yläpuolella.

Ne kerättiin käsin harteilla riippuvaan pussiin, joka tyhjennettiin varovaisesti

rivien päässä oleviin puulaatikoihin.

Välillä päivät olivat lyhyitä, koska syksyisinä toukokuun päivinä sataa usein.

Sateessa poimittu sato ei pysy laadukkaana. Tapasin yhdellä tilalla myös Billin,

miehen, jonka kiwiköynnöksiä olin kesällä leikannut ja saanut palkkashekkini

tekaistun Mark Millsin nimellä. Kerroin, ettei mikään pankki sitä suostunut

lunastamaan. Hän naureskeli kovasti, kun kuuli kuinka monessa pankissa olin

yrittänyt shekkiä lunastaa ja maksoi myhäillen velkansa, runsaat 100 dollaria

käteisenä.

Kun sateita tuli enemmän, menin yleensä muutamaksi päiväksi kotiin Graylingeille

Oropiin. Siellä oli aina mukavampaa kuin pienessä alivuokralaishuoneessa

Katikatissa, jossa Phillipsien perheen pienet lapset retuuttivat minua

aina joka suuntaan. Graylingeille myös vanhan rouvan lammaspaistit vetivät

minua puoleensa.

Lähtöpäätös Australiaan kypsyy

Kiwihedelmäkausi kesti pitkälle kesäkuun puolelle. Monien erimaalaisten

poimintakavereiden kanssa keskustelun perusteella aloin pikkuhiljaa vakavasti

harkita lähtemistä Australiaan. Reilu puoli vuotta aikaisemmin olin sitä lentokoneen

ikkunasta katsellut, ehkä olisi jo aika lähteä sinne.

Auton olin saanut myytyä, mutta edelleen minulla oli kallis ostos, joista yritin

päästä eroon ennen kuin voin lähteä. Riippuliidin valjaineen oli jäänyt käytännössä

täysin ilman käyttöä. Yritin tarjota sitä vähän sinne ja tänne. Lopulta

liitimen minulle myynyt kaveri lupasi ottaa sen puolestani myytäväksi ja lähettää

rahan perääni, kun on leijan myynyt. Kuin parempia vaihtoehtoja ei kerta

kaikkiaan ollut, se oli hyväksyttävä.

129

Ennen kuin lopullisen lähtöpäätöksen tein, pohdin monta päivää sitä, kuinka

paljon olin Uudesta Seelannista tykännyt. Maa, sen luonto ja sellainen hiljaisen

hidas elämänmeno olivat osuneet ja uponneet minuun todella syvälle.

Aivan kuten Norjasta lähtiessä, minulle oli täälläkin syntynyt jo ystäväpiiri,

josta oli tullut tärkeä.

Edelleen kärsin monien ihmisten kanssa siitä kielipuolen ongelmasta, että uudet

ihmiset aluksi olivat kovin kiinnostuneita suomalaisesta, halusivat kysellä

ja käyttivät alkuvaiheessa paljon viitseliäisyyttä yrittäessään ymmärtää huonoa,

vaikkakin jo paljon kehittynyttä englannin kieltäni. Mutta monta kertaa tämä

viitseliäisyys katosi pian. Sain olla mukana porukassa, mutta muutuin jotenkin

näkymättömäksi. Minulle ei juuri puhuttu eikä minulta paljoa kysytty, kun oli

helpompi lörpötellä niiden kanssa, jotka eivät olleet edes sellaisen kielimuurin

takana kuten minä.

Jossain vaiheessa minulle alkoi kehittyä ikävä tunne, että tunsin olevani ainoastaan

niin fiksu kuin mitä pystyin ystävilleni kielellisesti ajatuksiani kertomaan.

Mutta siinä on älykkyyteni raja. Aivan liian usein mielipiteitteni ja

ajatusteni pienemmät mutta tärkeät nyanssit, joita yritin kertoa, eivät menneet

perille. Silloin tunsin itseni usein aika tolloksi. Pahinta oli, jos joskus yritin

kertoa jonkun vitsin, eikä kukaan ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Vaikka tiesin

tämän niin se oli pitemmän päälle aika raivostuttavaa.

Paremmat ystävät, kuten minut puoliksi adoptoinut Graylingin perhe, eivät

käyttäytyneet niin, joten heitä minun tulisi oikeasti ikävä, jos lähtisin. Mutta

tiesin kuitenkin, että niin paljon maailmaa on vielä nähtävä, että lähdettävä on.

Viimeiset viikot ennen lähtöäni asuin taas Paul Sandersin talossa Taurangassa.

Oli keskitalven aika ja Uudessa Seelannissa on silloin aika kylmä. Oikeastaan

tosi kylmä. Vaikka päivisin lämpötila oli ulkona 12-13 astetta plussalla eikä

yölläkään juuri pakkaselle mennyt, silti missään vaiheessa tavallisissa taloissa

ei ollut kunnolla lämmin. Meillä oli takka, mutta lähes samalla hetkellä, kun

liekki sammui, takka oli aivan kylmä. Meillä oli myös pari hehkuvaa sähkölämmitintä,

mutta eivät ne taloa lämpimänä pitäneet. Illalla ennen sänkyyn

menemistä oli sinne pistettävä peri-englantilainen kuumavesipullo, jonka ympärille

sitten nukkumaan mennessä piti käpertyä. Ja aamulla ylös nouseminen

oli kauheaa, lattia oli kylmä kuin luistinrata.

Huomasin, että hiljalleen luihin ja ytimiin imeytyi sellainen ainainen kylmäntunne.

Suomessa kun talvella on kylmä, niin kotona sisällä on aina lämmin.

Kylmä ei jää päälle niin kuin se Seelannissa talviaikaan jäi. Siitä syvälle imeytyneestä

kylmän tunteesta ei tahtonut päästä millään eroon. Useimmat taval-

130

lisista asunnoista olivat talvella pohjoismaalaiseen verrattuna todella kylmiä.

Niissä pärjäsi villavaatteilla ja sitkeilyllä, varsinkin kun se kylmin aika ei nyt

niin pitkä kuitenkaan ole. Siihen on tietysti myös entisessä emämaassa Englannissa

aina totuttu.

Oli suomalaisen juhannuksen aika, kun kaikki ystäväni hyvästeltyäni liftasin

Aucklandiin, josta minulla oli varattu lento Australiaan. Oli aika siirtyä matkani

seuraavaan vaiheeseen.

131

AUSTRALIA 1983

Siirtolaisten kanssa Sydneytä tutkimassa

Aika tarkkaan eteläisen pallonpuoliskon keskitalven hetkellä, 22. Kesäkuuta

1983 saavuin Australiaan. Uuteen Seelantiin mennessäni en tuntenut maasta

ketään. Australiasta tunsin sentään yhden ihmisen, joka asui vieläpä täällä Sydneyssä.

Varusmiespalvelun aikana olin tutustunut Arto Marjoniemeen, joka oli

muuttanut vanhempiensa mukana tänne toistakymmentä vuotta aikaisemmin.

Hän tuli aikuisena ensi kertaa Suomessa käymään, kun sai litteran eli ilmaisen

lentolipun armeijaa varten. Sen jälkeen hän oli palannut tänne.

Ei keskitalven päivä täällä Sydneyssäkään mikään lämmin ollut, mutta palella

ei tarvinnut kuten Seelannissa. Lähdin etsimään junalla ja busseilla Parramattan

esikaupungissa Winston Hillsissä osoitetta, jonka olin saanut Artolta

nelisen vuotta aikaisemmin. Jo silloin olin luvannut, että jonain päivänä tulen

ovea koputtamaan. Kyllä osoitteesta Marjoniemen perhe löytyi, mutta Arto oli

kuulemma opiskelemassa Armidalen yliopistossa vajaan 500 kilometrin päässä.

Perheen äiti ja kaksi veljeä kutsuivat kuitenkin minut muutamaksi päiväksi

luokseen asumaan, jotta voisin nähdä Sydneytä ennen kuin liftaan Armidaleen.

Seuraavana päivänä kun Marjoniemet menivät töihin, lähdin tutustumaan

keskustaan. Aucklandiin nähden Sydney antoi heti ensivaikutelman varakkaammasta

suurkaupungista. Omakotialueet olivat laajuudeltaan moninkertaiset

Aucklandiin verrattuna, asuuhan tässä kaupungissa enemmän ihmisiä

kuin koko Uudessa Seelannissa. Talot olivat selvästi suurempia ja lähes jokaisella

tontilla oli viihtyisä puutarha, grillipaikka ja uima-allas.

132

Sydneyn ydinkeskusta on koostaan huolimatta todella kompakti, kaikki oleellinen

on aivan kävelymatkan päässä. Circular Quay, eli satama aivan kaupungin

sydämessä oli luonnollinen lähtöpaikka kävelyretkelle. Vasemmalla sivulla

seisoi valtameriristeilijä, joka oli piipahtamassa kaupungissa, sen takana satamasilta

ja oikealla puolen kilometrin päässä kuuluisa Oopperatalo.

Kuunteli hetken aikaa Australian syvintä ja erikoisinta äänimaisemaa, vaikka

keskellä kaupunkia olinkin. Kadulla istui muutamia aboriginaaleja, eli Australian

alkuasukasta, jotka soittivat didgeridoota. Soitin on termiittien ontoksi

syömä puunrungon pätkä, jota pärrytetään hiukan kuin minulle tutumpaa pasuunaa.

Saundi on yhtä erikoinen kuin sen soittotapa, se ei vertaudu oikeastaan

mihinkään muuhun musiikkiin maailmassa. Kummallisinta sen soittamisessa

on, että siinä hengitetään yhtä aikaa, siis samanaikaisesti, nenän kautta sisään,

kun puhalletaan suusta ulos soittimeen. Näin ääni päristyksineen ja rytmikuvioineen

jatkuu keskeytymättä minuuttitolkulla.

Jatkoin kohti sataman vieressä olevaa Oopperataloa. On se vaan hienolla paikalla

ja käsittämättömän hieno rakennus! Vaikka en ole koskaan ollut erityisemmin

kiinnostunut arkkitehtuurista, kyllä Sydneyn Oopperatalo on ehdottomasti

Wau-rakennus, isolla W:llä. Hiukan kauempana sen sivulla näkyi

toinen kaupungin tunnetuista maamerkeistä, upea 8-kaistainen satamasilta. Se

on kaikille tuttu ilotulituksesta, joka näkyy joka uudenvuoden aattoiltana televisiouutisissa

kaikkialla maailmassa.

Kävin Oopperatalossa sisällä opastetun kierroksen. Arkkitehtuuri on sisältä

yhtä vaikuttava kuin ulkoa. Pääsisipä joskus tänne kuuntelemaan konserttia! Ja

aivan Oopperatalon läheisyydessä sijaitsee Sydney Kasvitieteellisen puutarhan

sisäänkäynti. Loppu iltapäivä kului puutarhaa kierrellen. Siellä näin ensimmäistä

kertaa australialaisia tunnettuja papukaijoja, valkoisia ja keltatöyhtöisiä

kakaduja. Eivät ne ehkä aivan yhtä sympaattisia olleet kuin Uuden Seelannin

Eteläsaaren keat, mutta mukava näidenkin puuhailuita oli seurailla, vaikka

puolikesyjä pullakakaduita olivatkin.

Vain muutama päivä sitten olin hiukan kallella kypärin kun Uuden Seelannin

maisema, hyvät ystävät ja minulle sopinut elämäntapa oli jäämässä taakse ja oli

lähdettävä taas yksin aivan uuteen paikkaan. Into kohdata uutta syttyi kuitenkin

nopeasti, kun aloin aistia ensimmäisiä tuntemuksiani Australiasta. Hyvä

kun tulin, puoli vuotta aikaa ja valtava maa vielä edessä!

Kun tuli viikonloppu, ajelimme Marjoniemen veljesten kanssa ympäri Sydneytä,

kävimme Ku-Ring Gai Chasen kansallispuistossa, Bondi Beachilla ja

133

Katoombassa, Blue Mountaisin kansallispuistossa 100 kilometrin päässä sisämaassa.

Samalla kun pojat kertoivat Australiasta ja Sydneystä, oli hauska huomata mitä

siirtolaiseksi lähteminen oli vaikuttanut heidän puhumaansa kieleen. Vanhempi

veli Markku oli ollut tänne tullessa hyvinkin teini-iässä ja oppinut kotona

Oulussa suomen tietysti täydellisesti Hän puhui suomea aivan kuin kuka tahansa.

Myös englantia hän puhui kai liki täydellisesti, aksenttia ei kuulemma

moni huomannut.

Seuraava nuorempi, eli inttikaverini Arto, puhui suomea erinomaisesti, mutta

puheen intonaatiosta ja muista pienistä elementeistä kuului helposti, että hän

ei puhu sitä kieltä, jonka parhaiten osaa. Kun hän puhui aussienglantia, ei kuulemma

kukaan pystynyt kuulemaan mitään erikoista. Arto oli ollut Australiaan

tullessaan kymmenen korvilla ja käynyt lähes koko koulunsa täällä.

Nuorin pojista, Veli, oli ollut tullessaan vieläkin nuorempi ja käynyt koko koulunsa

täällä. Lisäksi kun poikien isä oli kuollut vuosia sitten ja äiti oli uudestaan

naimisissa unkarilaisen Imren kanssa, kotikieli oli englanti. Silti Veli

kykeni puhumaan tavallisista yksinkertaisista asioista suomeksi, mutta selvästi

vieraalla korostuksella. Monimutkaisemmat asiat oli puhuttava englanniksi.

Muutaman tosi mukavan Sydney-päivän jälkeen oli aika lähteä eteenpäin.

Varsinainen päämääräni oli pohjoisessa, siellä missä kuuma ja kostea trooppinen

Australia sijaitsee. Mutta ensin halusin tavata Arton.

Kohti Armidalea ja liftireissu Queenslandiin

Ensimmäinen etappi oli siis Armidalen kaupunki, joka sijaitsee New Englandin

ylänköalueella, eli Australian rannikkoa pitkin kulkevan lähes koko mantereen

mittaisen vuoristoalueen keskellä. Sinne oli matkaa vajaat 500 kilometriä,

ja arvelin pystyväni liftaamaan sinne yhdessä päivässä.

Ajoin ensin junalla kaupungin ulkopuolelle Wyongiin, jonka aseman läheltä

kulki kartan mukaan pohjoisen päätie. Oli kiva yrittää peukaloida Australian

ensimmäistä autokyytiä. Tunti meni ennen kuin sain kahdelta opiskelijatytöltä

ensimmäisen liftin Newcastleen. Matkaonni ei sen jälkeen ollut ihan toivotunlainen,

pääsin ensimmäisenä päivänä yhteensä neljällä kyydillä Port Macquarieen,

noin 300 kilometriä.

134

Jäin leirintäalueelle yöksi, ja kun yöt ovat täälläkin nollan vaiheilla keskitalven

aikaan, otin on-site vanin. Se on paikalleen asennettu käytetty matkailuvaunu,

joita Australian leirintäalueilla käytetään yleisesti mökkien sijaan. Koska

oli kylmä, eikä vaunussa ollut lämmitintä kuten oletin, jätin leivänpaahtimen

päälle lämmityslaitteeksi. Se oli sellaista mallia, joka ei itsestään sammu, vaan

paahtaa leivät helposti mustiksi, ellei huomaa kääntää ajoissa leipiä pois ja

sammuttaa paahdinta. Joten se soveltui hyvin hätävara-lämmityslaitteeksi kylmässä

vaunussa, lievää törkeämmistä paloturvallisuuspuutteistaan huolimatta.

Asensin paahtimen niin, että paahdin ei edes kaatuessaan pysty sytyttämään

mitään.

Aamu oli aurinkoinen, mutta kylmän yön jälkeen vielä viileä. Paahdoin itselleni

nopeasti aamiaisleivät onneksi edelleen hyvin toimivalla paahtimella. Kiire

oli ulos ja tielle.

Vaikka etäisyys täältä Uuteen Seelantiin on vain parisen tuhatta kilometriä,

ympäristöstä huokuva tunnelma tuntui minusta täysin erilaiselta. Kun nyt olin

aivan uudenlaisessa maassa, olivat aistini herkkinä imemässä, tunnustelemassa

ja tarkastelemassa kaikkia uusia kokemuksia, jotka olivat nyt tarjolla. Leirintäalueella

ja tien varressa, jonne ympäristöä tarkkaillen kävelin hitaasti rinkkoineni,

oli runsaasti erilaisia palmuja, ja muuta minulle tuntematonta kasvistoa.

Ja tien varressa oli tietysti niitä eukalyptuksia, joita täällä pitääkin olla.

Eikä äänimaisemassa kuulunut niitä tuttuja eurooppalaisia lintuja, jotka Seelannissa

minua ärsyttivät. Nyt äänimaailmaa hallitsivat meluisten papukaijojen

kirkuna, omituisesti kiekuvat australialaiset huiluvarikset ja monet lajit, joita

en tietysti tuntenut. Kauempaa taisi kuulua jopa kookaburran eli naurulinnun

pitkää säksättävää ääntelyä.

Jo näinä ensimmäisinä päivinä huomasin, että lintuja tuntui täällä olevan sekä

määrällisesti että lajimäärällisesti paljon enemmän kuin Seelannissa. Mikäs

sen mukavampaa! Niinpä hyvin nopeasti mieleeni tuli sellainen ympäröivä

australialaisuuden kokemus, joka poikkesi selvästi siitä aiemmasta seelantilaisuudesta.

Myös tämä tunne oli mieluinen.

Täynnä intoa lähdin liftaamaan sisämaahan kohti Armidalea. Päivän aikana

sain kuusi tai seitsemän lyhyttä kyytiä, erilaisia ihmisiä viljelijöistä kaupparatsuihin

ja kun kielitaitokin on jo vähän parantunut, oli mukava jutella, vaikka

kaikki tietysti kysyivät ne samat Suomi-kysymykset kylmästä, jääkarhuista ja

urheilusta.

135

Päivällä lämpötila kohosi nopeasti 20 asteen tuntumaan. Pitkästä aikaa oli

kunnolla T-paitakeli! Maisema muuttui heti kun tie lähti kiemurtelemaan

ylöspäin kohti Great Dividing Range vuoristoa. Tämä vedenjakaja ei ole missään

kovin korkea, mutta se kulkee lähes koko itärannikon mitan etelästä pohjoiseen.

Koko maan korkein kohta on vain runsaat 2200 metriä korkea Mt Kosciuszko,

joka sijaitsee vähän etelämpänä, Sydneyn lounaispuolella. Silti tämä

vuoristo on tarpeeksi korkea pitääkseen suurimman osan sateista vuoriston

rannan puoleisella kaistalla. Alempana rannikkoseudulla maasto oli enimmäkseen

hieman mäkistä heinikkoa, jossa kasvoi siellä täällä eukalyptusmetsiköitä.

Rannikon tuntumassa on myös runsaasti maanviljelyä. Ylöspäin mennessä

ympäristö muuttui metsäisemmäksi, niissä näkyi runsaasti myös luonnonvaraisia

palmuja.

Iltapäivällä pääsin lopulta Armidaleen, noin kilometrin korkeudella olevaan

pieneen yliopistokaupunkiin. Täällä ylhäällä oli selvästi viileämpi. Toisin kuin

rannikolla, suuri osa puista oli näin keskitalvella lehdettömiä. Viimeinen kyyti

pudotti minut yliopiston parkkipaikalle.

Oli tietysti mukava tavata Arto pitkästä aikaa. Heidän asuntolassaan yliopistolla

oli jokunen vapaa huone, joten sain puolivaivihkaa majoittua soluasunnon

tyhjään huoneeseen. Tutustuin samalla hyvin kirjavaan joukkoon opiskelijoita,

heitä oli joka puolelta maailmaa. Iltaisin kävimme pelaamassa hallissa sulkista

ja usein sen jälkeen teimme porukalla illallisen soluasunnon keittiössä.

Muutaman päivän levon jälkeen halusin jatkaa pohjoiseen. Yksi Arton opiskelukavereista

kysyi voisiko hän tulla mukaan. Liftaaminen kiinnosti Borneon

saarelta Sarawakista Malesiasta kotoisin olevaa kiinalaista Kok Peng Chongia,

jota kaikki kutsuivat Vinceksi. Mutta koska hän ei ollut aiemmin liftannut hän

ei uskaltanut lähteä yksin. Mikäs siinä, pidin Vincestä ja olisi vaihtelua liftata

kaksin.

***

Lähdimme varhain seuraavana aamuna erään opiskelijan mukaan autolla kohti

pohjoista. Craig oli menossa kotiinsa Queenslandin eteläosiin, ja näin saatiin

ensimmäinen peräti vajaan 600 kilometrin kyyti peukaloa edes liikauttamatta.

Kun olimme aamuvarhaisella liikkeellä lähes tyhjillä teillä, näimme kohtalaisen

paljon villieläimiä tien varressa. Useita kengurulaumoja ja myös muutamia

wallabyja, jolla sanalla pienempiä kengurulajeja kutsutaan. Kun liikennettä oli

vähän, pysähdyimme muutamassa kohdassa niitä tarkkailemaan.

136

Craig oli selvästi ylpeä kotimaansa eläimistöstä ja selitti niistä meille. Kengurunaarailla

on yleensä jatkuvasti kolmen ikäisiä pentuja, kohdussa alkio, joka

ei lähde kasvamaan vaan on ikään kuin odotustilassa, että sopiva hetki koittaa.

Toinen on pussin sisällä nisässä jatkuvasti kiinni oleva kasvava pentu sekä suurin,

jo enimmäkseen pussin ulkopuolella pysyvä keskenkasvuinen pentu, joka

opettelee syömään aikuisen dieetin mukaisesti erilaisia heinäkasveja. Tämä

vanhinkin pentu käy välillä imemässä vapaana olevasta nisästä maitoa.

Tien varren puissa näkyi myös isoja kirjavanvärisiä papukaijaparvia, useita

punahehkuisia rosellalajeja, sateenkaarilureja, sekä maassa heinillä ruokailevia

galah- eli ruusupapukaijoja. Se on noin naakan kokoinen kakadulaji, jonka rintapuoli

on kauniin ruusunpunainen, selkäpuolella vaihtelevat vaaleanharmaat

eri sävyt. Päälaki on valkoinen. Ruusupapukaijat ovat kakadujen tapaan hyvin

seurallisia ja elävät jatkuvasti isoissa parvissa, parhaimmillaan niitä voi olla satoja,

jopa tuhansia. Joillakin alueilla Australiassa kaikkia kakadulajeja pidetään

maatiloilla haitallisina tuholaisina. Iso parvi voi kuulemma saada suuria tuhoja

aikaan.

Eläimistöltään Australia vaikutti näin ensimmäisten vajaan parin viikon jälkeen

paljon kiinnostavammalta kuin Uusi Seelanti. Tämän tietysti tiesin jo

etukäteen. Mutta maisema ja erityisesti kasvisto olivat sitä vastoin enimmäkseen

paljon tylsempiä. Sama lievästi kumpuileva ruohomaa, jota harvapuiset

eukalyptusmetsiköt siellä täällä pilkkovat, jatkuu välillä satoja kilometrejä.

Viljelyseuduilla joka puolelle levittyneet tuhansien hehtaarien viljapellot,

maissipellot ja muut viljelmät eivät nekään paljoa maisemaa elävöitä. Pitkillä

matkoilla kyytiläisen ajankulua on aika usein torkkuminen, ellei kuski ole kovin

innokas juttelemaan. Silloin tällöin kyydistä nautittiin Pick-Upin lavalla

viuhuvassa tuulessa, onneksi ajoimme kohti lämpimämpää pohjoista.

Noin puolentoista viikon käynti Queenslandissa Vincen kanssa oli kiinnostava

myös siitä näkökulmasta, että oli mukava keskustella hänen kanssaan kaikesta

mitä näimme. Vince oli toisen polven kiinalaissiirtolainen Malesian Borneon

saarelta. Hän oli harras kristitty mutta kunnioitti toisaalta erittäin paljon

vanhoja kiinalaisia perinteitä. Kun päivittäin keskustelimme kokemistamme

asioista näistä kahdesta näkökulmasta, niiden merkitys avautui molemmille

varmasti paljon vivahteikkaammin.

Pääsimme pohjoiseen Rockhamptoniin asti. Sieltä menimme laivalla nuorison

suosimalle Great Keppel -saarelle, mutta koska kumpikaan meistä emme olleet

biletyyppejä, leiriydyimme kauemmaksi remuleirintäalueilta. Saarella oli

todella hienot hiekkarannat ja koska 80-luvulla Australiassa valtaosa tytöistä

137

kulki rannoilla yläosattomissa, Vincelle tämä oli aina hiukan vaikeaa. Perinteisen

kiinalaisen kasvatuksen saaneena hän ei tiennyt minne olisi katsonut.

Minua silloinen muotivillitys ei todellakaan kiusannut.

Mieleen on jäänyt parina iltana aivan käsittämättömän komea tähtitaivas, kun

illalla jutustelimme pimenevällä rannalla teltan edessä kaikesta maan ja taivaan

välillä. Missään lähitienoolla ei ollut kaupunkeja, teollisuutta valosaastetta

tuomassa tai autoteitä pölyä tai muuta ilman kirkkautta haittaamassa. Tähtikirkkaana

yönä eteläiset tähtikuviot ja varsinkin todella loistavana hehkuva

linnunrata olivat käsittämättömän kirkkaita ja selkeitä! Etelänristi, ja ristin

suuntaan osoittavat kaksi Pointerstähteä sekä vielä upeat Magellanin tähtisumupilvet

näkyivät hienosti aivan paljailla silmillä. Täältä eteläisen taivaan

kannen alta näkyy, että linnunrata on todella yhtenäinen vyömäinen rakenne.

Ei sitä koskaan yhtä selkeänä ja hienona pohjoisessa näe.

Yöllä telttaan tuli muutamia kutsumattomia vieraita. Minulla oli käytössä

edelleen Uudesta Seelannista ostamani halpa harjateltta, jossa ei ollut vetoketjuja

oviaukon alaosassa. Ja nyt sieltä tunki yöllä pari kappaletta opossumeja

ruokakassiemme houkuttelemina. Heräsin siihen, että joku kuljeskeli jalkojeni

päällä. Ja samalla ruokakassissa rapisi. Ei helkkari, nousin ylös samalla kun

Vincekin heräsi. Tönimme yhdessä telttaan tulleet ison kissan kokoiset pussieläimet

ulos. Ne jäivät teltan vierelle ja kiipeilivät lähipuissa. Sain muutaman

kuvankin niistä, kun pistin pimeässä käsikopelolla salamavalon kameraan ja

räpsin muutaman kuvan rapinan suuntaan puun oksilla.

Erikoisia liftikyytejä

Yritimme liftata vielä Rockhamptonista ylöspäin. Mutta nyt tuntuivat kyydit

loppuvan. Seisoimme tuntikausia eikä kukaan pysähtynyt. Kyydin saaminen

kaksin oli mahdollista mutta selvästi vaikeampaa kuin yksin, Ja kun Vincen

lomaakaan ei ollut jäljellä enää kovin montaa päivää, siirryimme lopulta tien

toiselle puolelle ja aloimme liftata takaisin etelää kohden.

Aika pian ensimmäinen auto pysähtyi. Juoksimme rinkkoinemme vanhan

huonokuntoisen auton vierelle, josta ovi avautui. Autossa hymyili viisi iloista

aboriginaalia, neljä miestä ja yksi nainen, sekä tavaratilassa vielä kolme lasta.

Sanoimme, ettei sinne taida mahtua, kun meillä oli rinkatkin mukana. He vakuuttivat,

että kyllä mahtuu, ja vetivät jo rinkkojamme kyytiin. No, jotenkin

saimme itsemme autoon sullottua. Istuimme epämääräisessä sekamelskassa

sylikkäin kahden, jopa kolmen kanssa. Auto lähti saman tien liikkeelle. Hyvin

138

nopeasti tilanne valkeni meille lisää, kaikki neljä miestä olivat kunnolla juovuksissa,

kuljettajaa myöten.

Meillekin tarjottiin pulloa ystävällisten naurunremakoiden ohessa, mutta eipä

se sillä hetkellä ja siinä tilanteessa oikein maistunut. Minulle tämä oli ensimmäinen

kerta, kun tapasin näin läheisesti Australian alkuasukasväkeä. Valitettavasti

tämä kohtaaminen vahvisti sitä mitä olin kuullut jo etukäteen. Alkoholi

on valtavan suuri ongelma aboriginaaliyhteisöissä. Kuin pisteenä iin päälle eräs

heistä sanoi pulloa heilutellen, että nyt on meneillään kansallinen aboriginaaliviikko,

mutta me ei siitä piitata, me vaan juodaan. Yritin hymyillä, mutta tilanne

oli kyllä aika surullisen kaamea. Samalla ne kolme takakontista kurkkivaa

lasta tietysti imivät itseensä esimerkkiä siitä, minkälaisena aboriginaalit itseään

pitävät ja minkälaiseksi heidänkin on tultava.

Pelottava hetki oli, kun kuljettaja alkoi voimaan huonosti. Vauhtia ei onneksi

ollut paljoa, mutta mies vain aukaisi oven ja oksensi ajaessaan tielle pysäyttämättä

autoa. Muu porukka tietysti hörähti nauramaan.

Onneksi auto kääntyi pian sivutielle ja he jättivät meidät päätielle ja hyvästelivät

meidät iloisesti ja toivottivat liftionnea. Huh.

Loppumatkalla Vince alkoi hermoilla enemmän lomansa loppumisen kanssa,

eikä liftaaminen tainnut olla hänelle sopivin matkustustapa muutenkaan.

Edellinen kyyti aboriginaalien autossa taisi olla hänelle viimeinen niitti. Siksi

ehdotin, että hän menisi loppumatkan siististi bussilla. Tulen peukaloitse perässä

Armidaleen kunhan kerkeän.

Viimeiset kaksi liftipäivää olivatkin poikkeuksellisen mielenkiintoiset.

Olin päässyt jo takaisin Uuden Etelä-Walesin puolelle Bangalowin pikkukaupunkiin.

Vettä alkoi tihuttaa. Kävelin kylän läpi, koska aina on helpompi

saada kyyti ulosmenotieltä kuin sisääntulotieltä. Sade hiljalleen lisääntyi. Kylän

eteläpäässä menin tien vieressä olevan suuren puun alle sadetta pitämään.

Liikennettäkään ei paljoa enää ollut. Lopulta eteeni pysähtyi auto, jossa mies

sanoi ikkunasta, etten kyllä enää tänään noin märkänä kenenkään kyytiin pääse.

Mutta voisin tulla hänen kyydissään ja majoittua hänen talossaan. Mies

vaikutti luotettavalta, joten otin tarjouksen mielelläni vastaan.

Ajoimme kymmenkunta kilometriä sivutietä pitkin ja tulimme vanhalle ränsistyneelle

kartanolle, mitä siitä pimeässä saattoi nähdä. Nyt jo satoi kaatamalla.

Mietin, että tilanne oli hiukan kuin jostakin elokuvasta, jossa yksinäinen

kulkija joutuu takamailla sijaitsevaan epämääriseen taloon. Ja sitten…

139

Menimme kuitenkin sisään. Mies sekä talossa asuva vanha äiti antoivat kuivat

lainavaatteet ja keittivät minulle iltateet ja sain syödäkseni. Mies, Duncan,

esitteli minulle simpukankuorikokoelmiaan ja puhuimme tietysti matkastani

ja vastailin tuttuihin Suomi-kysymyksiin.

Sain huoneen, jossa oli upottava suuri sänky, johon vanha rouva oli vaihtanut

lakanat. Sängyssä katselin elokuvamaisen kiihkeää salamointia, kuuntelin

ukkosen pauketta, kaatosateen lorinaa ja askeleita, joita kuului koko talon

mittaiselta verannalta. Siinä tallusteli vähän välillä suuri musta dobermanni.

Vahtikoira kuljeskeli aivan lasioven edessä monta kertaa yön aikana. Tunnelma

oli aika erikoinen.

Aamulla sade oli loppu ja sain keittiössä aamukahvin vanhalta rouvalta. Duncan

nukkui vielä. Menin ulos katselemaan ympäristöä. Nyt valossa näin, että

talo todellakin oli vanha, entisaikaan taatusti kulmakunnan komein kartano.

Talo oli noin 40 metriä pitkä ja 10 metriä leveä. Nyt se oli huonossa maalissa,

kattopellit ja rännit repsottivat ja talo oli aika ränsistyneessä kunnossa muutenkin.

Pihalla oli pari vanhaa kaakeliallasta, toinen suihkulähdettä varten, toinen ilmeisesti

entinen uima-allas. Molemmissa oli nyt kaikenlaista puista lentänyttä

roskaa. Isompaan Duncan oli illalla kertonut aikovansa istuttaa joskus taimenia.

Talon ympäri kiersi katoksen alla kulkeva terassi, jonka lattialankuista osa

puuttui. Tällä terassilla iso vahtidobermanni oli kulkenut, onneksi emäntä oli

vienyt sen nyt sisään.

Piha oli aika pahasti umpeen kasvanut. Lähimetsä oli vallannut hoitamatonta

aluetta hiljalleen takaisin itselleen. Paikka oli jollakin tavalla unenomainen,

unohdettu, ikään kuin jostain aivan toisesta maailmasta. Silti se oli edelleen

eilisiltaisen mukavan kyydintarjoajan ja hänen äitinsä koti.

Aamupalan jälkeen Duncan oli lähdössä asioille lähikaupunkiin ja sain häneltä

kyydin viitisenkymmentä kilometriä etelän suuntaan.

Muutaman lyhyen kyydin jälkeen seisoin pitkään Graftonissa tienhaarassa

odottamassa kyytiä ylös vuoristoon kohti Armidalea. Viimein pysähtyi punainen

urheiluauto, jonka takaluukku samalla aukesi. Heitin rinkan sinne ja

menin kyytiin. Kuljettaja kertoi olevansa tulossa laukkakilpailuista, jossa hänen

omistamansa hevonen oli kilpaillut, mutta pärjännyt huonosti. Hän oli

hiukan allapäin. Ja jossain vaiheessa aloin aavistaa, että hän oli jonkun verran

juovuksissa. Mutta toisin kuin pari päivää aikaisemmin, tämä juovuksissa oleva

kuljettaja ajoi kovaa, ja tällä autolla pääsi, jos vain polkimeen hiukan nojasi.

140

Kiemurainen tie kulki ylöspäin ja vauhti tuntui jatkuvasti kiihtyvän, Minua

alkoi jo pelottaa, varsinkin kun miehen ohjausliikkeet olivat mutkissa jotenkin

oudon nykiviä. Eikä hän enää juuri puhunut. Ja kun ilta oli, alkoi samalla hämärtää.

Kaksi kertaa kävi niin, että auto ajautui hetkeksi jo pientareelle, jolloin

ruohot ja pientareen pienet pensaat hakkasivat auton pohjaa. Minulla heilahtivat

kädet molemmilla kerroilla automaattisesti eteen ottamaan törmäystä

vastaan. Pyysin, että hän pysäyttäisi koska voin hiukan pahoin. Hän pysäytti

ja nousin ulos hengittämään kylmää vuoristoilmaa ja mietin kuumeisesti mitä

pitäisi tehdä. Tiesin, että jonkun matkan päästä huipun jälkeen tämä ylämäki

muuttuu alamäeksi, koska tie vie vuoriston länsipuolelle. Holtiton hurjastelu

alamäkeen olisi, jos mahdollista, vielä pelottavampaa.

Mies oli ollut pitkään aika vaitonainen, ikään kuin keskittynyt omiin ajatuksiinsa.

Astuin takaisin autoon ja pyysin että voisiko hän ajaa hieman hitaammin,

kun minulla on vähän matkapahoinvointia. Hän lupasi, että totta kai voi.

Mutta vauhti jatkui saman tien yhtä hurjana. Oli jo lähes pilkkosen pimeää ja

minua pelotti aina vain enemmän.

Lopulta päätin, että jään mieluummin vaikka pimeään kylmään metsään telttaan

yöksi kuin jatkan hänen kyydissään alamäkeen. Mies pysäytti auton tien

varteen ja huomasin samalla, että takaa näkyi auton valot lähestymässä. Riuhtaisin

rinkan nopeasti takaluukusta samalla kun mieskin tuli ulos. Lähdin

juoksemaan rinkka olalla kohti lähestyvää autoa ja heiluttelin molempia käsiäni

peukut pystyssä.

Lähestyvä auto pysähtyi vähän matkan päähän ja siitä nousi mies ja kysyi

epävarmalla äänellä, että olinko joutunut jotenkin pahoinpidellyksi. Siltä se

oli ehkä näyttänyt, kun revin vauhdilla rinkan urheiluauton tavarasäiliöstä ja

lähdin juoksemaan. Kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin, että voisinko saada

heiltä kyydin seuraavaan kaupunkiin. Mies sanoi, että totta kai, ja että keskellä

yötä tässä paikassa ei kukaan kyllä normaalisti pysähtyisi ottamaan ketään

kyytiin koska siinä läheisyydessä oli kuulemma joku vankila! Tämä vanha pariskunta

oli sen tyyppinen, että he eivät varmasti yleensä liftareita poimi, mutta

nyt minulla oli onnea.

Katselin alamäessä jokaisessa mutkassa, että pilkottaako siellä jossain pusikossa

punainen urheiluauto. Mutta eipä näkynyt.

Näin pääsin Glen Innesiin, ja vielä illalla sain yhden rekkakyydin lopulta Armidaleen

asti. Huh, olipa matka. Ja olipa onni, että Vince päätti siirtyä bussiin,

tämä olisi ollut hänelle aivan liian rankka kokemus.

141

Vihdoin kohti trooppista Australiaa

Armidalessa vietin vielä viikon koska minulla oli herännyt ajatus selvitellä

mahdollisuutta opiskella itsekin täällä. Halusin tutustua opintosuuntiin, eli

löytyykö täältä puutarhatieteen opintokokonaisuuksia tai jotakin muuta, mikä

saattaisi kiinnostaa. Samoin halusin tietää opinto-oikeuksista, kustannuksista,

stipendeistä ja muista mahdolliseen opiskeluun liittyvästä. Näitä keräämiäni

tietoja jäin pohdiskelemaan. Mutta nyt oli aika lähteä uudelleen kohti Queenslandia,

joka oli kuitenkin se alue Australiaa, joka minua kiinnosti eniten.

Edessä oleva matka Pohjois-Queenslandiin oli pitkä, noin 2000 kilometriä.

Osa matkasta kulkisi aika pitkälti samaa reittiä rannikkoa pitkin, jota liftailimme

Vincen kanssa. Siksi valitsin osittain toisen reitin. Tälläkin matkalla

kohtasin mielenkiintoisia ihmisiä ja sain erikoisia yöpaikkoja.

Toowoombassa yövyin kyytiä tarjonneen epämääräisen hippiporukan mukana

taas kerran kummallisessa ränsistyneessä röttelössä. Osa porukasta pössytteli

laholla verannalla itsekasvatettuja ruohojaan ja soitteli epävireistä kitaraa, pihalla

autonromun vieressä toisenlaista ruohoa mutusteli hauska pitkäpartainen

vuohipukki. Yötä olin hellakeittiön lattialla yhdessä muutaman muun kanssa.

Miten minä aina tällaisiin outoihin ja rähjäisiin paikkoihin jouduinkaan? Niin

no, ehkäpä ne, jotka asuivat hienommissa taloissa, eivät maankiertäjälle yösijaa

yhtä helposti tarjoa.

Mukava välietappi oli Queenslandin eteläosissa asuvan Harri Marjoniemen

luona. Saavuin Harrin luo Toowoombasta. Vaikka matka ei ollut kuin noin 400

kilometriä, päiväkirjani mukaan siihen kului peräti 14 kyytiä.

Harri, Marjoniemen veljeksistä vanhin, asui Howardin pikkukaupungin lähellä

hiukan syrjässä, mutta sinne pitkän tien päähän viimeinen autoilija minut

pilkkopimeässä ajoi. Onneksi hän oli paikkakuntalainen. Yksin en olisi ikinä

sinne löytänyt.

Vietin Harrin ja Gabbyn luona miellyttävän muutaman päivän tauon. Nyt kun

tapasin veljessarjan vanhimman, on palattava itseäni kovasti kiinnostavaan aiheeseen

eli Marjoniemen veljesten kielen kehitykseen, kun olivat lähteneet

keskenkasvuisina siirtolaisiksi. Harri oli kuulemma tietoisesti päättänyt pitää

täysin suomiaksentin, vaikka puhui luonnollisesti englantia muuten aivan täydellisesti.

Mutta kun hän puhui englantia, kuului kilometrin päähän, että hän

puhuu suomalaisella tavalla. Eikä hän omien sanojensa mukaan halunnut siitä

millään luopua. Se oli ehkä hänen oma tapansa pitää kiinni suomalaisesta

identiteettistään uudessa kotimaassaan.

142

Lintujen suhteen Australia on Uutta Seelantia värikkäämpi. Jo Sydneyn katukahvilassa

tutustuin pöytään lennähtäneisiin sateenkaarilureihin. Australiassa on todella

runsas papukaijalajisto joista monet hehkuvat loistavan kirkkaissa väreissä.

Marjoniemen perhe otti minut hyvin vastaan ja kierrätti katsomassa Sydneyn nähtävyyksiä,

kuten kuuluisaa Bondi Beachia.

143

Liftireissulla Queenslandiin malesiankiinalaisen Vincen kanssa. Pohjoisen päätiellä

oli usein aika hiljaista ja kahdestaan kyydin saaminen tavallista hitaampaa.

Mutta vaihteeksi oli kiva kun oli puhekaveri.

Takaisin ylös Queenslandiin liftatessani minulla oli parin päivän lepotauko Harri

Marjoniemen luona Howardissa. Kuvassa on pari ylimääräistä hoitolasta Harrin,

Gabyn ja Niki-koiran lisäksi.

144

Erikoinen yöpaikka lähellä Bangalowia. Rajun sadeyön jälkeisenä aamuna katselin

hiukan ränsistynyttä vanhaa kartanorakennusta jonka verannalla kuljeskeli yöllä

hurjan näköinen dobermanni vartiossa. Nukuin vierashuoneessa vasemmalla olevien

ovien takana..

Mitä pohjoisemmaksi pääsin, sitä trooppisemmaksi maisema muuttui. Queenslandin

rannikoilla viljellään runsaasti ananasta.

145

Perheessä oli kaksi pientä lasta sekä sekarotuisen sympaattinen Niki-koira.

Ystävystyin heti Nikin kanssa. Se rakasti hakea keppiä kun sen heitti jonnekin,

mieluiten pihan lähellä olevaan lampeen. Kokeilin muutaman kerran, että

saanko sen kyllästymään kepin hakemiseen. Päätin heittää niin monta kertaa,

että se lopulta jättäisi sen hakematta. Mutta ei, minulla loppuivat sekä omat

hermot että varsinkin kädestä voimat. Joka ikinen kerta, ehkä 40 tai 50 kertaa,

Niki toi kepin takaisin jalkojeni juureen ja kieli roikkuen innokkaasti hymyillen

ja häntää heiluttaen odotti, että mihin suuntaan sen seuraavaksi heitän. 6-0

Nikille.

Matka jatkui kohden pohjoista. Muutama telttayö välillä ja olin taas Rockhamptonissa

odottamassa kyytiä Mackayhin. Samassa tienhaarassa vajaa kuukausi

aikaisemmin olin seisonut Vincen kanssa, ennen kuin lähdettiin takaisin

etelään. Ja samoissa eukalyptuksissa tien vieressä riekkui edelleen iso parvi

suuria, korppiakin kookkaampia pikimustia ja suuritöythöisiä kakaduja, joilla

oli suuri punainen vyö pitkässä pyrstössään. Kakadut ovat todella kovaäänisiä

lintuja. Varsinkin auringon nousun aikaan ne saavat teltassa nukkujan raivoihinsa,

kun parvi isoja kakaduja riitelee äänekkäästi lähipuissa. Siitäkin minulle

tuli muutama kokemus.

Rockhamptonilla oli liftariporukoissa siihen aikaan sellainen maine, että sieltä

ei tahdo millään päästä eteenpäin. Puhuttiin, että Rockyn ja Mackayn välillä

olisi joskus jopa liftareita tapettu ja että tämä runsaan 300 kilometrin väli olisi

muutenkin arveluttavaa liftata. Kaikenlaisia juttuja aina liikkuu.

Sain lopulta kyydin, jossa oli taas hiukan erikoisia vivahteita. Tämänkertainen

kuski oli yltä päältä tatuoitu isokokoinen mies, joka oli aluksi aika vaitonainen.

Mutta heti kun hän kuuli, että olen suomalainen, hän ryhtyi kertomaan

entisestä suomalaisesta tyttöystävästään. Kyydissä oli ennestään jo saksalainen

liftari. Kävi ilmi, että hän oli kotoisin Maichingenista, muutaman kilometrin

päästä Magstatista jossa olin runsas 10 vuotta aikaisemmin ollut vaihto-oppilaana.

Hän jopa väitti tuntevansa jollakin lailla silloisen isäntäperheeni Stegmaierit.

Tiedä häntä, ihan näin isoon sattumaan oli vaikea uskoa.

Mitä pohjoisemmaksi pääsin, sitä hienommaksi ympäristö muuttui. Maantieteellisen

tropiikin raja oli jäänyt jo kauas taakse, Kauriin kääntöpiirin kyltti

seisoi Rockhamptonin kaupungin eteläreunalla. Sen yläpuolella alkoi siis

maantieteellinen tropiikki.

Maastossa näkyikin jo selviä tropiikin merkkejä, viljapellot ovat vaihtuneet sokeriruokopelloiksi,

ananasviljelmiä ja jopa riisiviljelmiäkin näkyi siellä täällä.

Metsissä kasvoi runsaasti palmuja ja yleinen tropiikin kasvuvoima oli rehevänä

146

siellä täällä jo näkyvissä. Edelleen tosin tienvierusta oli pitkät pätkät sitä tylsää

kuivaa heinäaroa, joita yksittäiset harvapuiset eukalyptusmetsiköt välillä katkaisivat.

Silti yhä useammin tie yhtäkkiä kaartui jonkun kallion jälkeen aivan

selvään sademetsään.

Koko Australian itärannikon mittainen Great Dividing -vuoristo tulee vähä

vähältä aina vain lähemmäksi rannikkoa mitä pohjoisemmaksi menee. Ja siellä

täällä alkoi sadetta kerääviä rinteitä olla jo aivan lähelle rannikkoa missä pohjoisen

valtatie kulkee. Silloin tällöin tie sukeltaa yhtäkkiä kuin kasvihuoneeseen:

joka puolella näkyy sammalten peittämiä puita, saniaispuita, ja muuta

kosteaan troppiseen metsään kuuluvia kasveja, vuolaita puroja valuu tien ali

kohti idässä olevaa merta. Ja kohta muutaman kilometrin päästä kaikki muuttuu

taas, rinteet vetäytyvät kauemmaksi ja kostea alue jää taakse, ja se tavallisempi

maisema palaa. Minulla perhoset vatsassa taas tanssivat, kun ajattelin

olevani kohta ihan siellä Pohjois-Queenslandin tropiikissa.

Kolmen päivän ja monen kyydin jälkeen olin vihdoin Townswillessa, jonka

posti oli ensimmäinen etsittävä kohde kaupungissa. Koko matkani ajan olin

päiväkirjojen lisäksi kirjoitellut kymmenittäin kirjeitä kotiväelle ja kavereille

sekä Suomeen että myös Norjaan. Puhelimitse olin ollut kotiin yhteydessä nelisen

kuukautta sitten, sen jälkeen vain kirjeitse. Jos jotain halusi kysyä, kesti

vastauksen saaminen vähintään 3 viikkoa, useimmiten 4 tai 5 viikkoa.

Nyt kun olin viimeiset pari kuukautta ollut taas liikkeellä, jouduin aina kirjeissäni

pyytämään vastausta johonkin sellaiseen paikkaan, jonne todennäköisesti

menen. Townsville oli kaupunki, jonka läpi tulisin kulkemaan, sen vuoksi olin

jo pitkään merkinnyt seuraavaksi kirjeiden hakupaikaksi Townsvillen pääpostin

Poste Restanten. Ja kun kaupunkiin pääsin, sain ison tukun kirjeitä. Seuraavat

pari tuntia istuskelin kuningaspalmujen reunustamassa puistossa kirjeitä

lukien. Mukana oli jopa mummultani tullut pikku paketti, jossa oli mukana

Toblerone suklaata ja marmeladia. Kirjeitä lukiessa en voinut mitään sille, että

niin mukavia kuin ne olivat, ne myös aiheuttivat välillä kuristavan koti-ikävän

tunteen.

Pidin samalla liftipaussin Townsvillessä ja ajoin lautalla kaupungin edustalla

olevalla kuuluisalle Magnetic Islandille. Saari on kymmenisen kilometriä leveä

ja lähes yhtä pitkä. Ajoin bussilla aurinkoisella pohjoisrannikolla olevaan Horseshoe

Bayhin, josta löysin sopivan leirintäalueen teltalleni. Saarella, kuten lähes

kaikilla Australian itärannikon saarilla, on runsaasti hienoja hiekkarantoja.

Ne ovat usein pienempiä tai suurempia yksittäisiä kaarevia poukamia, joiden

välissä olevat niemet ovat kivisiä ja kallioisia kunnes toisella puolella alkaa taas

147

uusi hienohiekkainen poukama. Magnetic Island on lisäksi tunnettu valtavan

kokoisista kivijärkäleistään, jotka kallioisia niemiä koristavat.

Puistossa oli papukaijojen ruokintapaikka, johon varsinkin lapsiperheet tulivat

katsomaan, kun sadoittain sateenkaarilureja tuli ruokittavaksi. Kun piti niille

annettavaa ruokaa käsissään, niitä tuli kymmenittäin harteille, käsivarsille

selkään ja joka paikkaan ruoasta kinastelemaan. Tämä rastaan kokoinen papukaija

on yksi kaikkein räikeimmän värisistä papukaijoista. Vaikuttaa kuin se

olisi pyörinyt kaikissa mahdollisissa maalipöntöissä ja lentänyt sitten pakoon.

Selkäpuoli on kirkkaan vihreä, mutta päässä ja rinnassa on kirkkaan punaista,

sinistä ja keltaista. Tosi kaunis laji, joka on yleinen koko itäisen Australian

rannikolla.

Kuljin metsissä polkuja pitkin ja hämmästelin valtavia perhosparvia, joita siellä

oli. Sadoittain suuria sinitäpläisiä perhosia ja jonkun verran muitakin lajeja

nautti kuumuudesta, jota auringon lämmittävät kalliot hohkasivat. Lämpöä

täällä tropiikissa oli tosiaan jo mukavasti, meressäkin tarkeni uida. Metsissä

näin ja kuulin useita kookaburria, eli naurulintuja. Se on yksi Australian tunnuseläimistä.

Kookaburra kuuluu ympäri maailmaa eläviin kuningaskalastajien

heimoon ja on niistä suurikokoisin. Sen ääni, käkättävä räkättäminen, on tuttu

kaikille Australian maaseudulla liikkuville.

Eteenpäin oli kuitenkin jatkettava jo seuraavana päivänä. Sain pitkän kyydin

Townsvillen ulkopuolelta kohti pohjoista. Aika pian Townsvillen jälkeen maisema

muuttui pysyvästi trooppiseksi sademetsäksi. Kaikki vuorenrinteet olivat

sankan viidakkomaisen metsän peitossa, missään ei pelkkää heinikkoa enää

näkynyt. Kaikki näytti rehevän kostealta, ihan mahtavaa maastoa, tänne minun

pitikin tulla!

Tully ja unelmatyöpaikka palmutarhalla

Kun olimme Tullyn kaupungin kohdalla, pyysin kuljettajaa pudottamaan minut

sinne. Tiesin, että tässä pienessä kaupungissa asuu jonkin verran suomalaisia

ja täällä on ainakin aikaisemmin toiminut jopa Suomi-Klubi. 1920-1930

-luvulla tänne pohjoiseen tuli Suomesta runsaasti miehiä sokeriruokopelloille

töihin. Jotkut toivat jopa perheensä mukana. Minulla oli yksi nimi tiedossa,

joten menin katsomaan puhelinluettelosta, löytyykö osoitetta Nivala-nimiseen

perheeseen. Oli siellä kaksikin Nivalaa, lähdin etsimään Theodore streetin

osoitetta.

148

Kävelin rauhallista vauhtia nuuhkien kosteaa ja lämmintä ilmaa, joka oli melkein

yhtä paksua, kun Singaporessa. Suitsukkeiden taikka mausteiden tuoksua

ei tuntunut, mutta hiukan erikoinen pehmeän makea tuoksu ilmassa leijaili.

Juuri nyt ei satanut, mutta olin kuullut, että tällä muutaman tuhannen asukkaan

pikkukaupungilla oli koko Australian suurin vuotuinen sademäärä, keskimäärin

reilusti yli 4000 milliä. Oli todella trooppisen maan tunne, pihoilla

kukki orkideoja palmujen rungoilla, katujen varsilla ja talojen puutarhoissa

kasvoi suuri määrä monivärisesti kukkivia pensaita ja pieniä puita. Vilpoisen

Armidalen jälkeen oli tunne kuin olisi toisella mantereella.

Löysin helposti talon, jonka postilaatikossa luki Nivala. Talossa asui eläkkeen

kynnyksellä oleva pariskunta, Jouko ja Sanni Nivala. Minut kutsuttiin

oitis sisään ja istuimme pitkään keskustelemassa suomalaisten elämästä Pohjois-Queenslandissa.

Kävi ilmi, että Sanni ja Jouko olivat molemmat tulleet

Australiaan aivan pikkulapsina, Jouko 3-vuotiaana ja Sanni hiukan vanhempana.

Molemmat olivat eläneet suomalaisyhteisössä koko ikänsä, siellä tavanneet

ja menneet naimisiin. Kumpikaan ei ollut käynyt tänne tulonsa jälkeen

kertaakaan Suomessa.

Oli todella hauskaa keskustella heidän kanssaan myös siksi, että he puhuivat

sellaista suomea, jota Suomessa puhuttiin 1920-luvulla. Heidän kielensä

ei ollut muuttunut samalla tavalla kuin suomen kieli oli Suomessa muuttunut.

Keskenään he puhuivat englantia, mutta he puhuivat mielellään minun kanssani

sitä vanhan ajan suomea. Oli kuin olisi tehnyt aikahypyn menneeseen, tai

katsonut wanhaa suomalaista elokuwaa!

Suomalaiset olivat suurelta osin työskennelleet silloin heidän lapsuudessaan

keinihakkureina. Heolivat tehneet raskasta työtä paahtavassa helteessä, kun

sokeriruoko hakataan vesurin tai ison machetepuukon tapaisella työkalulla käsin

ja siirretään junavaunuihin, joilla se kuljetettiin Tullyn sokerimyllylle jalostettavaksi.

Sieltähän se sokerin makea tuoksu oli tietysti peräisin. Monet olivat

myöhemmin perustaneet omia sokeriviljelmiään, sellainen oli myös Nivaloilla

Tullyn läheisyydessä.

Tullyn ympäristö ja kaikki mitä Nivalat kertoivat minulle tästä alueesta, saivat

minut päättämään, että juuri tänne haluan jäädä joksikin aikaa. Nivalat tiesivät

muutaman taimiston, joista voisin kysyä töitä. He tarjosivat yösijaa ja sovimme,

että huomenna kävisimme ajelulla noissa taimistoissa ja katsoisimme hiukan

enemmän Tullya.

Seuraavana päivänä kävimme ensin Tullyn lähellä olevalla sokeriruokopeltojen

keskellä olevalla pienellä taimistolla, mutta heillä ei valitettavasti ollut

149

mahdollista palkata ulkopuolista. Toinen taimisto sijaitsi hiukan kauempana,

Wongaling Beachilla, runsaan 20 kilometrin päässä rannikolla. Löysimme taimiston

aivan hiekkarannan tuntumasta metsäaukiolta pienen banaanitarhan

naapurista. Taimistolla oli käynnissä juuri istutustyöt. Kerroin, että olen suomalainen

taimistopuutarhuri ja olen etsimässä väliaikaista työtä. Isäntä pyyhki

hikeä otsalta ja sanoi, että kyllä tässä oikeastaan tarvitsisi lisää työvoimaa. Jippii!

Isäntä esitteli meille hetken tarhaa, jossa tuotettiin lähes 100 lajia palmuja

sekä jonkun verran muutakin. Töissä oli oman perheen lisäksi muutama muukin.

Voisin aloittaa huomenna.

Aamulla Nivalat toivat minut rinkkani kanssa taimistolle ja aloitin työt. Suurin

osa taimista tuotettiin viljelyruukuissa, jotka oli sijoitettu varjohalleihin

suojaan kaikkein kirkkaimmalta auringon paahteelta. Eilen oli aloitettu isojen

taimien istuttaminen peltoon jatkokasvatukseen ja juuri siihen hommaan oli

tarve saada lisää työvoimaa.

Isännän, Glen Dawesin lisäksi taimistolla työskenteli hänen vaimonsa Marg,

poikansa Michael ja miniänsä Caitlyn, sekä välillä yksittäisinä päivinä muutama

ulkopuolinen. Työtehtäviini kuului olla mukana istutustöissä sekä pellolla,

että väliin varjossa puiden suojassa olevalla ruukutuspaikalla, jossa kasvavia taimia

istutettiin aina isompaan ruukkukokoon.

Aluksi ajattelin, että majoittuisin telttaan läheisellä leirintäalueella, mutta

isäntäväki tarjosi minulle huoneen ja ruoan talostaan sillä hinnalla, että lauantaisin

työskentelisin puoli päivää ylöspitoni maksuksi. Marg oli sitä mieltä, että

syömiseni ei onnistuisi kunnollisesti pitemmän päälle telttamajoituksessa. Ja

kun vettäkin tulee välillä näissä sademetsissä kuin saavista kaatamalla, ei telttamajoitus

niissä oloissa ollut vaihtoehto. Viiden työpäivän viikosta minulle

luvattiin 200 dollaria viikosta puhtaana käteen.

Siihen aikaan ei Australiassakaan uhrattu paljoa ajatuksia veromuodollisuuksille,

kun kausityöntekijöitä tiloilla palkattiin. Loistava soppari minulle! Voisin

säästää hyvin rahaa, jos saisin olla hiukan pitempään. Ja taas voin lykätä tulevaisuudessa

häämöttävää kotiinpaluuta tuonnemmaksi.

Alkuvaiheessa puhuttiin, että työ kestäisi ehkä pari viikkoa. Loppujen lopuksi

vietin Dawes Tropical Nurseryssä noin kolme ja puoli kuukautta, eli käytännössä

niin kauan kuin puolen vuoden viisumissani oli aikaa. Hauskaa oli myös

kuulla, kun Glen sanoi parin päivän päästä, että syy miksi oli minut palkannut,

oli se, että hän ei ollut koskaan nähnyt huonoa suomalaista työmiestä. Nyt oli

sitten yritettävä pitää maineesta huolta!

150

Työ taimistolla oli mukavaa. Päivittäisiin tehtäviini kuuluivat monenlaiset istutustyöt,

järjestely- ja siivoustyöt, lannoittamiset, kastelu, purkittamiset sekä

tilausten kerääminen ja pakkaaminen autokontteihin. Joskus veimme Michaelin

kanssa tavaraa Tullyn asemalle, joskus kävimme ostoksilla Townsvillen

maatalousmarketissa. Mutta perjantait olivat yleensä aika raskaita, silloin

jouduin tekemään kasvinsuojeluruiskutuksia ainakin puoli päivää meluisalla

reppuruiskulla, kaasunaamari päässä. Huh huh. Ja mitä pidemmälle kesä eteni,

sitä rankempi päivä se aina oli, kun kuumuus nousi päivisin yli 30 asteeseen,

aurinko paahtoi eikä kosteuskaan hellittänyt yhtään. Kuumassa ja kosteassa

sienitaudit uhkasivat taimia, joten ruiskutukset olivat tärkeitä.

Talo, jossa asuin Glenin ja Margin alivuokralaisena, sijaitsi muutaman kilometrin

päässä ja vain 50 metriä hiekkarannalta. Välissä oli vain viidakkomainen

pieni metsäkaista, jonka läpi kulki kapea polku rannalle. Maininkien rauhallinen

rytmi kuului taukoamatta talolle. Hiekkaranta oli ainakin kymmenen

kilometriä leveä, ja aina lähes autio. Runsaan viiden kilometrin päässä vastapäätä

näkyi korkea Dunk saari, joka oli matkailijoiden suosiossa. Kyllä tämä

ympäristö ja työpaikka oli minulle todellinen paratiisi.

Tulin enimmäkseen oikein hyvin toimeen isäntäväen kanssa. Glen oli hyvin

hauska ja puhelias joulupukkimainen hahmo tuuhean partansa ja ilman paitaa

röllöttävän pömppömassunsa kanssa. Glen oli tehnyt hyvin monenlaisia

töitä kulta- ja opaalikaivoksista rakennustöihin ja kiinteistöalaan eri puolilla

Australiaa. Töiden lomassa keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Juttujaan

hän ryyditti välillä niin, että oli vaikeaa huomata mistä kohdasta mahdollinen

näennäisen todellinen tarina lähti omille teilleen. Hän sepitti juttua eteenpäin

lisäten jatkuvasti kierroksia odottaen, että milloin kuulija ei enää tarinaa niele.

Michael oli hiukan tosikkomainen, entinen automekaanikko, joka oli ryhtynyt

isänsä firmaan muutamia vuosia aikaisemmin. Kummallakaan ei ollut puutarha-alan

koulutusta mutta molemmat olivat sitä mieltä, että tämä on hyvä tapa

elää. Itseäni viitisen vuotta vanhemman Michaelin kanssa tulin hyvin toimeen

vaikkei meistä mitään kavereita tullut.

Marg, Glenin vaimo, oli loistava kokki, mutta hiukan tärkeilevä ja hienosteleva.

Hän olisi varmasti asunut mieluummin Gold Coastilla, jossa Australian seurapiirielämä

on kiihkeintä. Hän kävi huolellisesti liiskaamassa jokaisen maassa

kävelevän vähänkin suuremman hyönteisen, hämähäkin ja tuhatjalkaisen

”koska ne voivat olla vaarallisia”. Marg ihmetteli suunnattomasti, että ystävystyin

heti ensimmäisinä päivinä kahden koiran kanssa, jotka heidän talossaan

aikaisemmin asuneet olivat sinne jättäneet. Eiväthän ne olleet edes rotukoiria.

Useimmat Margin repliikit koirille olivat: ”Bad dog, naughty… go away.”

151

Minä taas pidin kovasti kirjavasta, hiukan pystykorvamaisesta sekarotuisesta

ja todella takkuturkkisesta vanhasta Sammysta sekä varsinkin valloittavasta

bokserimaisesta Banditista. Viimemainittu istui iltakaudet olohuoneen ulkopuolella

lasioven takana tuijottaen minua. Heti jos käänsin katseeni telkkarista

ja katsoin takaisin, alkoi valtava hännän piiskaaminen ja iloinen hymy ilmestyi

Banditin naamalle. Tämä koira osasi todella leveän hymyn, ja se tiesi, että se

tehoaa minuun! Ja niin menin lähes joka ilta pitkäksi aikaa verannalle rapsuttelemaan

Banditia ja samalla nypin sen niskasta ja selästä kasan punkkeja. Ne

olivat ihania trooppisia iltahetkiä pehmeässä 26 asteen lämmössä samalla kun

pimeydessä kuului sirkkojen jatkuva konsertti ja taustalla rannan suunnassa

huokailivat tasaiset mainingit. Samalla sain jutella taas ajatuksiani hiljaa ääneen

suomeksi, kun minulla oli hyvä kuuntelija, jonka niskaa samalla rapsuttelin.

Glenillä oli oma pieni jatkuvasti räkyttävä 14-vuotias Snoopy-koira (kuinkahan

monta sen nimistä Tenavat-piirrossarjan mukaan nimettyä koiraa 80-luvulla

olikaan, Oropin Gregin spanieli oli myös Snoopy). Glenin sileäkarvainen

kettuterrieri Snoopy oli itse asiassa minulle harvinainen koira. Minusta se oli

oikeasti vastenmielinen. En ole sellaisia koiria juuri tavannut, mutta tässä nytoli

sellainen. Snoopy oli jo elämänsä ehtoopuolella, lellitty täydellisesti piloille

eikä sillä ollut koskaan sympaattisia koiramaisia ilmeitä, käytöstä tai mitään

ystävällistä suhtautumista kehenkään, ei ihmisiin eikä toisiin koiriin. Sen ainoa

kiinnostus oli jatkuva vaativa räksyttäminen, jonka Glen aina palkitsi makupaloilla.

Jos ei Marg pitänyt taloon jätetyistä koirista, ei hän kyllä pitänyt Snoopystakaan,

juuri ja juuri sieti.

Bandit, vanha Sammy sekä usein meillä hoidossa ollut Michaelin nuori labradori,

Bessie olivat useimmiten mukanani, kun töiden jälkeen ja erityisesti

viikonloppuisin vietin aikaani rannalla uiden ja kuljeskellen. Koirat olivat jälleen

hyvää puheseuraa, juttelin niille kaikkea mieleeni tulevaa töistä, ihmisistä

ja kaikesta mitä olin kokenut. Hyvää kuuntelijaa tarvitsee jokainen ja tämä

karvaporukka oli minulle juuri sellainen.

Tutustumista tropiikin luontoon

Eräänä sunnuntaina toteutin pitkäaikaisen unelmani. Glen ajoi minut aamuvarhaisella

läheiselle laiturille, josta lähti turistilaiva kohti Isoa Valliriuttaa.

Tämä maailman suurin koralliriutta on Suomen kokoinen, pinta-alaa lähes

350 000 neliökilometriä ja pituutta reilusti yli 2000 kilometriä pitkin Queenslandin

rannikkoa. Siellä se oli, muutaman kymmenen kilometrin päässä kotirannastani,

ja nyt olin pääsemässä sinne!

152

Paria tuntia myöhemmin pääsin sukeltamaan kirkasvetisille riutoille, jossa hienoimpia

olivat korkeat kirkkaiden korallien peitossa olevat seinämät. Ne vilisivät

erinäköisiä kaloja, nilviäisiä, merimakkaroita, meritähtiä, kotiloita, merivuokkoja,

kaikkea mitä olin television luonto-ohjelmista lapsena ahminut.

Merivuokkojen väleissä piilottelevia klovnikaloja tarkkailin pitkään, samoin

erikokoisia ja -näköisiä papukaijakaloja oli paljon. Hyvin erikoinen oli myös

sarvikala, jolla on latuskamainen kirkkaan keltamusta raidallinen keskiruumis

ja pitkälle taakse ulottuva liehuva selkäevän jatke. Sarvikalan suu tai kuono on

pitkä ja tosiaan hiukan sarvimainen.

Kalaparvia oli monenlaisia, osa parvista käyttäytyi kuin balleriinaryhmä, jokainen

liike oli täysin yhdenmukainen ja hallittu. Näytti, että kyseessä olisi ollut

yksi yksilö, joka koostui ehkä muutamasta tuhannesta täydellisen yhtäaikaisesti

liikkuvasta solusta. Osa varsinkin pienikokoisempien kalojen parvista oli hajanaisempia

niiden liikuskellessa korallien väleissä. Joissakin koloissa näkyi myös

alueella tavallisten mureenoiden äreän kolkosti tuijottavia päitä.

Pohjalla eli myös suuria jättiläissimpukoita, joiden lähes puolitoista metriä leveä

irvistys oli valloittava - ehkä se olikin enemmän hymy. Suuaukot olivat

hiukan auki ja sieltä pilkotti vihertävän tai lilan värinen vaippa, mikä näytti

ihan huulilta. Suuaukon kahdesta aukosta sisään ja ulos virtaava vesi tuo simpukalle

planktonia ravinnoksi. Valtavia otuksia.

Korallimeri oli kyllä nimensä veroinen, kaikenvärisiä koralleja oli suunnaton

määrä. Niiden fyysinen rakenne vaihteli pehmeistä ja maininkien mukana heiluvista

kasvimaisista koralleista jäykkiin kivikoralleihin, joiden muodot taas

voivat muistuttaa hirvensarvia, aivokudosta tai hentoa pitsiä.

Joo, oli täällä enemmän nähtävää kuin siellä Kokkolan sameavetisessä saaristossa,

jossa sukelsin Merisaukkojen porukassa 10 vuotta aikaisemmin. Ja vaikkei

vesi ollut täällä aivan yhtä kirkasta kuin Korfun Paleokastritsassa, lähes

30-asteinen lämmin vesi ja varsinkin joka puolella uiva, ryömivä ja kasvava

loputon elämän runsaus korvasi sen monin verroin.

Paluumatkalla rannikolle laivan eteen ilmestyi myös muutama pullonokkadelfiini

laivan työntöaallolle ratsastamaan. Sitähän ne usein tekevät. En ollut

nähnyt delfiiniäkään näin läheltä aikaisemmin. Hauska oli seurata niitä parin

metrin päästä, ne olivat kruunu riuttapäivälle!

153

Vedenalaiseen luontoon tutustuin myös monilla jännittävillä rantakävelyillä

muutaman sadan metrin päässä kotipihasta. Viidakosta kiemurteli neljän tai

viiden metrin levyinen Porters Creek ja päätyi hiekkarannan läpi mereen. Oli

mukava kahlata tätä makeavetistä matalaa pientä jokea ylös viidakkoon. Heti

kun hiekkaranta päättyi, sen takana alkoi mangrovekasvusto ja hiekka alkoi

muuttua mudaksi. Sitäkin pitkin voi kahlata varovaisesti sisään joen uomaan,

josta muodostui nopeasti tunneli. Mangrovekasvien latvat muodostivat tunnelimaisen

katon joen ylle. Minulla oli usein sukellusnaamari mukana, joten pystyin

hiljaa uimaan mangroverantaa pitkin tarkkaillen juurten muodostamien

kalteriseinämien väleissä puikkelehtivia kaloja, pieniä rapuja ja muuta elämää.

Kalat olivat suurelta osin erinäköisiä kuin riutoilla asuvat ja kaikissa väreissä

loistavat merikalat. Jostain syystä makean veden kalat ovat väreiltään usein

paljon vaatimattomampia kuin merten serkut.

Yhtäkkiä kahlatessani huomasin erikoista liikettä, ihan kuin joku olisi heittänyt

pienillä kivillä pomppivia ”leipiä” vedenpintaa pitkin. Hiivin polveen asti

upottavassa mudassa varovaisesti kohti rantaa, jonne pari tällaista hyppivää vilausta

oli päätynyt. Kun katsoin tarkkaan, näin mudan pinnalla noin viisisenttisiä

kaloja. Siinä köllötti puolen tusinaa ruskeaa pullosilmäistä kalaa mudan

päällä, siis veden pinnan yläpuolella. Olivatpas oudon näköisiä. Näitäkin olin

joskus luonto-ohjelmissa nähnyt, liejuryömijöitä nämä olivat.

Ne lähtivät heti hyppimään pakoon, jos menin liian lähelle. Koko parvi oli

jo ennättänyt vesirajasta kuivalle maalle. Mudassa ne olivat mahallaan, etummaisten

rintaeviensä varassa ja pää pystyssä, eivät kyljellään niin kuin kuiville

tahtomattaan joutuvat kalat yleensä. Pullosilmät sojottivat päälaella kuin kaksi

nuppineulan päätä. Ja ne selvästi tarkkailivat minua.

Kun ne hyppäsivät, ne virittivät vartalonsa s-kirjaimen muotoiseksi vieteriksi

ja sinkauttivat itsensä eteenpäin jopa puoli metriä. Enimmäkseen ne kuitenkin

liikkuivat etujalkojensa… tai oikeasti siis rintaeviensä varassa itseään mudan

päällä hinaten ja pyrstöllä samalla takaa tuuppien. Mutta kiistellessään keskenään

vauhti oli hetkittäin tosi nopea. Välillä ne vilahtivat pakoon mutakuoppiin,

jotka olivat ilmeisesti jonkinlaisia pesäkoloja.

Kummallisinta kuitenkin oli nähdä, kuinka ne kiipesivät mangrovepuiden

ylöspäin törröttäviä ilmajuuria pitkin suoraan ylöspäin! Jotkut niistä nousivat

hyvinkin parikymmentä senttiä mudan yläpuolelle pitäen rintaevillään ilmajuuresta

kiinni ja hivuttaen itseään koko ajan ylöspäin. Puun runkoa kiipeävä

kala! Eivät ne sentään laulaneet niin kuin puuhun noussut hauki Aaro Helaakosken

runossa.

154

Kun jatkoin sukeltaen eteenpäin, näin myös monenlaisia muita eläimiä, äyriäisiä

ja rapuja ja erikoisia kaloja. Eräs niistä oli erittäin pitkänokkainen ja hyvin

hoikka kalalaji. Ristin ne saman tien Pinoccioiksi, mutta kotiin palattuani näin

Glenin kalakirjasta, että sen oikea nimi on Freshwater Longtom. Kun kerroin

Glenille missä niitä olin katsellut sukellellen hän pomppasi tuolista huudahtaen,

että juuri niissä pikkuisissa puroissa ja joissa on krokotiileja!

***

Töissä arki asettui aika nopeasti rutiineihin. Lähdimme aamulla kahdeksan

aikaan töihin. Päivän aikana ehkä suurin osa ajasta kului tainten potituksessa

suurempiin ruukkuihin. Välillä ajelin isompia taimia minitraktorilla hallista

toiseen. Innostuin tietysti opettelemaan tunnistamaan palmulajeja, kun niitä

täällä oli toista sataa lajia. Mitä enemmän palmuista opin, sitä kiehtovammalta

palmujen suuri heimo alkoi tuntua. Ja ovathan ne aina olleet minulle sen rakastamani

tropiikin tunnus. ff

Koska kirjoitin jatkuvasti paljon, päiväkirjoja ja kirjeitä, tuli mieleeni kirjoittaa

kokemuksestani australialaisella palmutarhalla myös suomalaiseen Puutarha-lehteen.

Kirjoitin seikkaperäisen kertomuksen, kuinka täällä viljellään

taimia ikään kuin kasvihuoneolosuhteissa mutta ulkona avomaalla. Lähetin

jutun kuvineen äidilleni, ja kuulin myöhemmin, että Puutarha-lehdessä juttu

julkaistiin ja sain siitä pienen juttupalkkionkin.

Puhelimme Glenin kanssa paljon yleistä puutarhaviljelystä, josta isäntäväellä

ei ollut oikeastaan minkäänlaista koululutusta, ennemmin kovalla innolla ja

työllä hankittu näppituntuma. Koetin välillä vihjailla joitakin asioita, jotka ulkopuolisen

ammattilaisen silmin olisi voinut paremminkin hoitaa. Joskus ideat

kelpasivat, joskus eivät.

Ihmettelin välillä Glenin taivaanrannan maalarimaista suhtautumista työhön.

Monta kertaa, kun olimme ensin ruukuttaneet ison määrän joitakin taimia, ei

Glen ollut yhtään miettinyt minne ne viedään kasvamaan. Ja joskus aamuisin

töihin mennessä, kun kysäisin että mitäs tänään tehdään, hän huokasi, ettei

harmainta aavistusta, katsotaan sitten. Isäni olisi kuvannut Gleniä varmaan

samalla sanalla kuin aikanaan minua, Heipparalla.

Silloin tällöin viidakosta lekutteli istutuspöydän ohi tosi suurikokoisia ja räikeän

sähkönsinisiä Ulyssusperhosia. Niiden valtavan suuret siivet kimmelsivät

upeasti auringossa. Kerta kaikkiaan hienoja jalokiviä, joita viidakko välillä tarjosi

nähtäväksi. Mutta paljon hienompia ne olivat lentävinä kuin jos ne olisi

pyydystänyt ja pistänyt eetteripullon jälkeen neulaan. Sieltä lensi silloin tällöin

155

ruokailukatoksen viereen myös pieniä ja kirkkaanvärisiä malureita. Ne ovat

kirjosiepon kokoisia lintuja, joilla höyhenpukuun kuuluu mustaa vasten olevia

räikeän sinisiä tai punaisia kuvioita.

Kerran löysin taimesta suuren rukoilijasirkan, jonka poimin käteeni. Ihmettelin

pitkän aikaa, että suurikokoinen hyönteinen, joka pystyy kääntämään päätään

ja katsomaan eri suuntiin, ei tunnu olevan hyönteinen ollenkaan. Siinä

oli jotakin erikoista, lähes Disneyn satujen piirroshahmojen karikatyyrimaista

persoonallisuutta. Tiesin, että jotkut rukoilijasirkat ovat hyvin aggressiivisia,

mutta tämä oli australialaiseen tapaan hyvin iisigoing. Kerrassaan viehättävä

otus!

Eräänä aamuna, kun taimistolla oli suuri puskutraktori tasoittamassa uuden

varjohallin pohjaa, nousi jostakin onkalosta tärinän herättämänä kolmimetrinen

python, alueella elävä suuri kuristajakäärme. Se oli säärenpaksuinen ja

upean värinen. Sillä oli erilaisia kuparinruskeita kauniinmuotoisia kuvioita selässään,

ilmeisesti se oli luonut nahkansa vain hiukan ennen kohtaamistamme

koska värit ja kuviot olivat niin kirkkaat. Kävelin hitaasti sen vieressä ja jälleen

kerran ihmettelin käärmeen liikkumistapaa. Se ei liikuta itsessään mitään mutta

silti koko parikymmentäkiloinen pötkö lipui kevyen näköisesti maata pitkin

eteenpäin. Siinä liikkeessä on minusta aina jotakin taianomaista. Se luikerteli

hitaasti tiukalle kerälle taimirivin vierelle.

Katselimme sitä aivan lähietäisyydeltä pitkään ja Glen kertoi nähneensä käärmeen

joskus aikaisemminkin. Glenin mukaan se metsästi öisin silloin tällöin

taimistolla taimiruukkuja penkovia bandicootteja eli pussimäyriä. Päivisin

käärme nukkui jossain maan alla eikä koskaan häirinnyt ihmisiä. Pussimäyrät

ovat pienen kissan kokoisia pitkäkuonoisia yöeläimiä, jotka sotkivat paikkoja

etsiessään ruukuista hyönteisiä. Jätimme käärmeen paikalleen eikä sitä seuraavana

päivänä enää näkynyt.

Koko sitä rannikkokaistaa, jossa Wongaling Beach sijaitsee, kutsutaan kasuaarirannikoksi.

Kasuaari on hyvin erikoinen, suurikokoinen lentokyvytön lintu,

jota tavataan vain täällä Pohjois-Queenslandin viidakoissa ja Papua-Uudella

Guinealla. Kasuaari on miehen mittainen, jopa 60 kiloa painava strutsintapainen

lintu, jolla on päässään iso kova kypäräksi sanottu ulkonema. Pää on

muuten sininen ja siitä roikkuu molemmille sivuille punaiset heltat. Vartalon

höyhenpuku on kiiltävän musta. Se on lentokyvytön mutta strutsin tapaan nopea

juoksija. Halusin ehdottomasti nähdä niitä koska juuri tällä alueella niitä

asuu, missään muualla kuin näillä alueilla niitä ei juuri voi tavata. Tien varsilla

oli jopa kasuaarien varoitusmerkkejä.

156

Tullysta rannikolle johti kapea tie jota ympäröi aivan mielettömän hienot trooppiset

sademetsät. Tänne halusin jäädä joksikin aikaa.

Potittamassa palmuntaimia pomoni Glenin kanssa Dawes Tropical Nurseryssä

Wongaling Beachilla Tullyn lähistöllä.

157

Glen ja Mike siirtämässä juuri potitettuja prinsessapalmuja varjohalliin. Taimiston

vierestä alkaa heti sankka luonnontilainen sademetsä.

Viikottaiset kasvinsuojeluruiskutukset ottivat helteessä koville kun selässä melusi

raskas moottoriruisku ja samalla oli oltava kaasunaamari päällä.

158

Aina silloin tällöin viidakosta eksyi taimistolle viehättäviä vieraita, joskus komeita

käärmeenvonkaleita, joskus upeita perhosia ja lintuja, ja kerran löysin jopa tällaisen

jännittävän rukoilijasirkan. Todella sympaattinen otus ollakseen hyönteinen!

Wongaling Beachin hietikot olivat lähes aina täysin tyhjiä. Rantaa riitti toistakymmentä

kilometriä. Aina kun menin rannalle, mukaan tulivat karvaiset kaverini

Bandit, Bessie ja Sammy. Vastapäätä rantaa noin 6 km päässä näkyy tunnettu

lomasaari Dunk Island.

159

Hiekkarannan läpi mereen hiljalleen valuvan Porters Creekin rannat olivat mutaisen

mangrovekasvuston peitossa. Siellä oli paljon kiinnostavaa tutkittavaa johon

tutustuin uiden ja mutapohjassa kahlaamalla.

Mutaiselta rannalta löysin hauskoja pikkuisia liejuryömijöitä, jotka nimensä mukaisesti

elelevät liejun pinnalla eivätkä vapaassa vedessä. Kerrassaan sympaattisia

otuksia joita seurasin monena päivänä pitkään jotta sain niistä kuvia.

160

Pääsin suomalaisen Anteron kanssa tuhannen kilometrin matkan Mt Isaan Keski-Australiaa

matkallani kohti Darwinia. Aakeeta laakeeta riitti satoja ja satoja

kilometrejä. Onneksi Anterolla oli lavalla iso kylmälaatikko, jossa jääpalojen seassa

kellui oluttölkkejä.

Camoowealin pikkukaupunki aavikolla lähellä Pohjoisterritorion rajaa. Pysähdyimme

rekkakuskin kanssa syömään. Pikku jaloittelun aikana tapasin paikallisia

jalankulkijoita kadulla, tässä eräs heistä, emu.

161

Pari kertaa, kun joko Glen tai Marg kävivät Tullyssä, he kertoivat nähneensä

kasuaarin tai pari tien varressa. Yhtenä päivänä kun olin potittamassa, juoksi

Glen hakemaan minua, että taimiston reunassa on kaksi kasuaaria! Juoksin

hakemaan kahvipöydältä kameran ja painuin Glenin perään. Mutta ei, ehtivät

livahtaa sankkaan viidakkoon.

Seuraavana sunnuntaina lähdin itse kasuaarijahtiin. Kävelin yksikseni Tullyn

tietä pitkin pari kilometriä sisämaahan päin. Tiheä viidakko alkoi vain muutaman

sadan metrin päässä rannalta. Enää eivät hämähäkit ja käärmeet pelottaneet,

sen verran paljon olimme lähimetsissä jo Glenin kanssa retkeilleet, kun

olimme taimia etsineet jatkokasvatukseen. Tiesin, että kun katsoo mihin astuu

eikä työnnä kättään minnekään, minne ei näe, vaaraa ei ole. Osasin jo väistää

rottinkipalmujen monimetrisiä terävien koukkujen peittämiä kärhöjä, jotka

pyrkivät ottamaan kaikesta kiinni mikä vain niitä kosketti. Australialaiset kutsuvat

tätä köynnöspalmua nimellä ”Wait-a-while”, eli ”odotappas hetkinen”. Se

on tavallinen repliikki, jonka aina joku metsäpolulla sanoo samalla kun yrittää

irrotella vaatteisiin ja ihoon tarttuneita teräviä kärhöjä. Se on tehtävä varovaisesti

jotteivät vaatteet repeile tai saa ikäviä verinaarmuja terävistä koukuista.

Löysin sopivan lähes umpeenkasvaneen polun ja tunkeuduin metsään. Tiheikön

jälkeen tulin hyvin erikoiseen metsään, jossa kasvoi käytännössä vain yhtä

kasvia, erästä hamepalmuihin kuuluvaa pyöreälehtistä palmupuuta. Se on täällä

niin yleinen, että sitä kutsutaan wongalingpalmuksi. Muutaman metrin välein

oli noin 10-metristen palmujen paljaita runkoja ja niiden latvus muodosti

erittäin tiheän ja tasaisen lehtikaton. Mitään aluskasvillisuutta ei ollut, sen

verran hämärää niiden alla oli. Maan pinta oli peittynyt paksulla kerroksella

pudonneita palmunlehtiä. Eikä siellä näkynyt juuri mitään muitakaan puita tai

pensaita, vaikka kuvittelisi, että kaikissa viidakoissa on tuhansia eri kasvilajeja.

Tämä oli aika outo metsä.

Kävelin hiljalleen eteenpäin ympäristöä tarkkailen. Koska viime päivinä oli

ollut kuivaa, rasahtelivat palmujen kuivuneet lehdet jalkojen alla, muuten oli

hyvin hiljaista.

Yhtäkkiä aloin tuntea nenässä pahaa kalman hajua. Kävelin eteenpäin ja kohta

näinkin mistä löyhkä lähti. Maassa makasi iso susikoiran näköinen tynnyrimäiseksi

paisunut koiran raato. Ja kun sitä hetken ihmettelin, alkoi kauempaa

kuulua lähestyviä nopeita juoksuaskeleita. Kasuaareja, säikähdin! Tiesin hyvin,

että kasuaari voi olla hyvin aggressiivinen, ja saattaa potkia yli kymmensenttisellä

terävällä ja vankalla kynnellään ihmisen hengiltä, jos se pyrkii suojelemaan

poikasiaan. Eikä sitä voi juosten paeta. Mutta eivät askeleet kasuaareille

kuuluneet.

162

Paikalle ilmestyi kaksi lähes pari metriä pitkää varaania, suurta liskoa. Ne seisahtuivat

ehkä viiden metrin päähän ja molemmat haistelivat kielillään ilmaa

lipoen, että mikä ylimääräinen haju ilmaan oli ilmaantunut koiran raadon

löyhkän lisäksi. Olin ihan paikallani ja katselin näitä suuria, tavallaan pelottavan

näköisiä otuksia. Tiesin kuitenkin, ettei niistä varaa ole kuten kasuaarista

voisi olla. Ainoat oikeasti vaaralliset varaanit ovat vielä suurempia ja eikä niitä

ole muualla kuin Komodon saarella Indonesiassa. Mutta komeita vonkaleita

nämäkin, hiukan erilaisia kuin kotoiset sisiliskot. Tämä kaksikko oli ilmeisesti

tulossa katsomaan, onko raato jo pehmennyt syömäkelpoiseksi. Kun vähän liikahdin,

ne kiepsahtivat ympäri ja katosivat. Olipa hieno kohtaaminen! Mutta

tälläkään kertaa en kasuaaria nähnyt.

Kesä tulee myös tropiikkiin

Joskus lokakuun lopun korvilla Glen jätti aamulla normaalisti päälle laittamansa

T-paidan pois ja lähti töihin pelkissä ruskeissa työshortseissaan. Silloin

hän julisti, että nyt on kesäaika. Talven ja kesän ero on se, että talvella hän

laittaa aamulla T-paidan päälle ja ottaa sen ruokatunnilta loppupäiväksi pois,

kesällä hän ei laita sitä päälleen ollenkaan. Se riittää hänelle kesän ja talven

eroksi.

Kun kesäaika koittaa loka-marraskuulla Pohjois-Queenslandissa, yöt ja aamutkin

lämpenevät. Ja päivät kuumenevat jatkuvaan yli 30 asteen lämpötilaan.

Rannikolla kosteus lisääntyy mikä tekee päivistä aika tukahduttavia. Näin käy

varsinkin tiheän viidakon keskellä olevalla aukiolla, jollaisella taimisto sijaitsi,

sinne ei tuulikaan yltänyt. Taimistolla oli pieni ulkosuihku, jonka läpi voi vähän

väliä kävellä itsensä kastelemassa.

Tavallisen päivän päätteeksi menin aina uimaan koirien kanssa. Samalla kuljeksimme

pitkin rantoja katselemassa mitä mainingit ovat hiekalle huuhtoneet.

Kesän tullessa aloin kiinnittää huomiota, että hieman nousuveden rajan yläpuolella

kasvavien puiden tyvillä näkyi grilliporukoiden jättämiä etikkapulloja.

Tuossa on yksi porukka varmaan syönyt ja unohtanut pullon. Mutta hetkinen,

tuollakin on…? Pelkkiä etikkapulloja, välillä muutaman sadan metrin välein,

joskus harvemmin.

Kysyin tätä tietysti Gleniltä ja Margilta. Vastaus oli, että rannoille on taas tuotu

hengenpelastusvälineitä, joita kohta taas mahdollisesti tarvitaan. Kävi ilmi,

että kesäaikana marraskuulta eteenpäin rannikon vesissä uiskentelee äärimmäisen

myrkyllisiä kuutiomeduusoita. Itse otus on ison nyrkin kokoinen, mutta

sen lonkerot voivat olla jopa kolme metriä pitkät, eikä niitä voi vedessä näh-

163

dä. Näissä lonkeroissa on tuhansittain polttiaissoluja, joiden myrkky on niin

vaarallista, että pahasti niissä itsensä polttanut ihminen kuolee muutamassa

minuutissa. Ainoa keino pelastaa ihminen on saada hänet nopeasti rannalle,

poistaa pyyhkeellä lonkerot iholta ja valuttaa runsaasti viinietikkaa polttokohtaan.

Aika kummallista, mutta viinietikka on ainoa tiedetty aine, jolla myrkkyä

voi neutraloida. Marg kertoi, että muutama vuosi aikaisemmin samalla kadulla

olevan talon 12-vuotias lapsi oli kuollut, koska viinietikkaa ei juuri silloin löytynyt.

Oli karvasta ymmärtää, että nyt kun kesä tuli, kuumuus lisääntyi ja meri kutsui

päivä päivältä houkuttelevammin, sinne ei voinut enää mennä uimaan. Sama

tilanne on koko pohjoisen Australian alueella Queenslandista Länsi-Australiaan.

Televisiossakin oli vähän väliä tietoiskuja, joissa nuoria pelaa palloa rannalla,

joku menee uimaan ja alkaa kohta kirkua. Muut vetävät hänet maihin

ja yrittävät pelastaa viinietikalla. Ihan sama varoituskaava kuin meilläkin oli

joskus muinoin, kun television tietoiskuissa varoitettiin menemästä heikoille

jäille: joku meni pilkkimään tai luistelemaan houkuttelevalle jäälle, joka tietysti

petti alta.

Kävin aina silloin tällöin myös Tullyssa tapaamassa Nivaloita ja muutamia

muitakin suomalaisia. Sain lainaksi jopa muutamia suomenkielisiä kirjoja.

Luin Tuntemattoman sotilaankin ties kuinka monennen kerran.

Jouko Nivala esitteli sokeriviljelmäänsä ja maistatti isoa sokeripuikkoa, eli katkaisi

ruo’on ja antoi sen imeskeltäväksi. Makeaa sai nopeasti mahan täydeltä.

Jouko vei myös yhtenä iltana katsomaan miten ennen vanhaan sokeripelto poltettiin

ennen sadonkorjuuta. Tapaa käytettiin edelleen pienemmillä lohkoilla,

eli tyynenä iltana pelto tuikattiin yksinkertaisesti tuleen. Palo eteni nopeasti,

kun kuivat lehdet ja muu karike paloi nopeasti etenevällä ja kymmenen metriä

korkealla liekillä. Se oli hienon näköistä pimenevässä illassa. Poltto oli tarpeen,

koska sadonkorjuu oli helpompaa, kun kuivat lehdet ja muu roska palaa pois,

jolloin pelkät sokeria sisältävät paksut ruo’on varret jäävät maahan törröttämään.

Nyt kun oli sokerin sadonkorjuuaika, pelloilla näkyi pienoisjunia, joissa oli

kymmenittäin pienen kontin kokoisia häkkivaunuja, joita pienet veturit vetivät.

Radat kootaan pelloille, ajetaan vaunut sinne, täytetään ja hinataan sokeritehtaalle.

Sitten radat taas kootaan ja viedään seuraavalle pellolle. Tullyssa oli

iso sokerimylly ja koko seutu tuoksui ihanan sokerisen makealle. Ympäristössä

leijuvana teollisuustuoksuna tämä oli aika paljon parempi kuin suomalaisen

puunjalostustehtaan lemu.

164

Kävin muutamina viikonloppuina Nivaloiden kanssa myös Cairnsissa nähtävyyksiä

katsomassa. Kiersimme sinne Atherton Tablelandsin kautta. Tämä

ylänköalue kuuluu samaiseen koko mantereen mittaiseen vuorijonoon kuin

Armidalen alue etelässä. Täälläkin ilmasto on selvästi viileämpi kuin rannikolla.

Maa on hedelmällistä mustaa tulivuorenperäistä, vaikkei Australiassa

ole enää ollut toimivia tulivuoria aikoihin. Mutta juuri täällä Athertonissa oli

pientä tulivuoritoimintaa vielä joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja niiden

perintönä alueella on ihania pieniä kraaterijärviä ja erinomainen maa-aines

viljelyä varten.

Nivaloiden naapurissa Tullyssa asui Sauli Isokangas perheineen. Saulilla oli

vene ja hän kutsui minut kalareissulle riutalle. Lähdimme marraskuisena aamuna

neljän aikaan kohti läheistä Hull-jokea, jolta oli tarkoitus ajaa merelle.

Mukana oli Brisbanesta käymässä ollut Saulin kaveri Heikki sekä Saulin teini-ikäinen

poika Lauri. Laskimme Saulin seitsemänmetrisen perämoottoriveneen

vesille ja ajoimme mangrovemetsien reunustamia rantoja pitkin kohti

joen suuta ja avomerta. Taivaalla näkyi tummanpuhuvia pilviä ja merelle tullessa

tuuli oli noussut aika kovaksi. Aallokko oli sen verran suurta, että ulommalle

riutalle ei Saulin mielestä kannata yrittää koska olisi ajettava niin hiljaa.

Uudeksi kohteeksi hän ehdotti Family Group -nimistä saariryhmää, joka on

Dunk-saaren eteläpuolella.

Sauli etsi kaikuluotaimella korallipohjaisia jyrkänteitä. Niiden tienoolta kuulemma

kala syö parhaiten. Kun sopiva kohta löytyi, ankkuroitiin vene ja pistettiin

pohjaonkiin kalanpalasia syöteiksi. Kalastuspaikassa pohjaan oli kymmenisen

metriä. Hätäisenä yritin nostaa kalaa heti kun sormissa tuntui värinää.

Eipä noussut, ja minun kalastukseni meni lähinnä kalojen ruokkimiseksi. Lauri

oli jo kokenut onkija ja nosti kalan toisensa perästä ylös. Hän tiesi juuri

oikean hetken, jolloin piti vetää.

Ajoimme välillä kahville pieneen parin hehtaarin kokoiseen Wheelersaareen.

Se oli äärettömän viehättävä asumaton pikkusaari, jonka sisäosa oli tiuhaa

metsää ja rannat enimmäkseen kivirantoja. Mutta yhdessä kulmassa oli mahtavan

hieno parikymmentä metriä pitkä hiekkaniemi, johon rantauduimme.

Keitimme kahvit ja söimme eväät rannalla olevalla tulipaikalla. Välillä kävimme

Laurin kanssa sukeltelemassa, ja kohta Lauri jo käveli rannalle esitelleen

harppuunallaan saamaansa isoa papukaijakalaa.

Seuraavassa onkipaikassa minäkin sain pari kalaa. Toinen niistä oli elämäni

suurin kala, ehkä kolme tai neljäkiloinen vonkale, jonka nimeä kukaan ei tiennyt.

Kalalajejahan täällä on satoja. Vein saalin tietysti kotiin ja Marg valmisti

siitä herkullisen illallisen.

165

Lähtövalmisteluita ja odotettu lintuhavainto

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi alkoi lähdön hetki lähestyä, kun puolen

vuoden Australian viisumi alkoi täyttyä. Olin tilannut lentolipun Pohjoisterritorion

pääkaupungista Darwinista Balille Indonesiaan. Sitä ennen oli liftattava

vajaat 3000 kilometriä läpi autiomaiden Keski-Australiaan ja edelleen ylös

Darwiniin. Ja taas olin saman tunteen vallassa, kun lähtöhetki alkoi lähestyä.

En haluaisi lähteä taas jonnekin jossa ei ole ketään tuttua vaan kaikki asiat

pitää tehdä koko ajan ensimmäistä kertaa ja yksin. Sama tunne oli Norjasta

ja Uudesta Seelannista lähtiessä. Lisäksi olin pohjattoman rakastunut Pohjois-Queenslandiin,

sen leppoisaan elämänmenoon, ihanan värikkäisiin sademetsiin

lintuineen, perhosineen, kenguruineen, käärmeineen ja kasveineen.

Olin tottunut kostean pehmeään 30 asteen lämpötilaan, jossa asiat tehdään

hiukan rauhallisemmin ja käydään välillä taas suihkussa. Minäkään en kaivannut

suurempaa eroa kesän ja talven välille kuin sen T-paidan käyttämisen.

Mutta toisaalta, perhosia ilmestyi taas vatsaan, kun ajattelin Indonesiaa, aivan

erilaista elämäntapaa, maata, jossa voi elellä lähes ilmaiseksi ja jossa ilmastokin

on samantyyppinen kuin täällä Australiassa. Kyllä sekin kiinnosti! Ajatuksissa

oli viettää vielä ehkä puolisen vuotta Kaakkois-Aasiassa, jolloin koko reissusta

tulisi noin puolentoista vuoden matka. Kotiin ei ollut kiirettä.

Vain muutamaa päivää ennen lähtöä Wongaling Beachilta eräs suurimpia toiveitani

toteutui. Yhtenä sadepäivän iltana, kun olimme jo tulleet töistä kotiin,

puhelin soi ja meidän oli lähdettävä takaisin taimistolle. Sinne oli tulossa

iso kuorma-autollinen riisin akanaa, jota käytettiin ruukkumullan ainesosana.

Ajoimme hämärtyvässä illassa taimistolle päin ja eikös vaan, yhtäkkiä auton

eteen käveli metsästä komea kasuaari! Pysähdyimme tielle, astuin hitaasti autosta

ulos ja lähdin rauhallisesti kävelemään noin puolitoistametristä lintua

kohti. Koska se oli yksin, en sitä pelännyt, mutta silti pysyttelin 10 metrin

päässä siitä. Kasuaari asteli hiljakseen rauhallista omalaatuisen vaappuvaa kävelyä

tien viertä pitkin. Sillä oli komea sininen pää ja tyypilliset punaiset heltat

kaulalla heiluen. Minusta se ei ollut kiinnostunut ollenkaan, kulki vain omissa

mietteissään ja jatkoi vähän ajan kuluttua takaisin metsän sisään. Parisen minuuttia

ehdin sitä seurata tietä pitkin. Jes!

Ajoimme taimistolle, jossa iso rekkalastillinen riisinakanaa purettiin lapioimalla

isoon kasaan. Sade kiihtyi. Mutta kun lämpöä oli 28 tai 29 astetta ja

vaikka vettä satoi kaatamalla pimenevässä illassa, tunnelma lapion varressa oli

mahtava. Olinhan hetki sitten tavannut tiellä kulkevan villin kasuaarin. Lopultakin!

166

Oli aika lähteä eteenpäin. Hyvästelin Dawesin perheen sekä karvaiset ystäväni

yhtä haikein mielin kuin Graylingit puoli vuotta aikaisemmin. Marg vei

minut Nivaloille Tullyyn, koska heidän suomalainen tuttavansa oli lähdössä

ajamaan Keski-Australiaan Mt Isan kaupunkiin ja pääsisin hänen kyydissään

sinne. Matkaa Mt Isaan oli runsaat 1000 kilometriä, eli pääsisin yhdellä kyydillä

lähes puoleen väliin matkallani Darwiniin.

Ensikosketus Keski-Australian aavikoihin

Lähdimme Anteron kanssa kohti Mt Isaa varhain aamulla ennen kuin aurinko

oli noussut. Tarkoitus oli ajaa koko rupeama yhdessä päivässä. Reitti kulki

ensin etelään Townsvilleen josta tie kääntyy länteen Great Dividing -vuoriston

yli tasaiselle aavikkoalueelle. Noin 800 kilometrin päässä keskellä aavioita

sijaitsee Mt Isa.

Vaikka vuoristoalue tällä kohtaa on vain puolisen kilometriä korkea, riittää

se pitämään lähes kaiken sateen vuoriston itäpuolisella rannikkokaistaleella,

länsipuolelle riittää vain rippeitä. Jos Tullyssa sataa vuosittain yli 4000 milliä,

toisella puolella vuoristoa Hughendenissa vain kymmenesosa, reilut 400 milliä.

Niinpä maasto, ympäristö ja luonto muuttuivat kuin leikaten kun laskimme

alamäkeä vuoriston länsipuolelle.

Matka ei ensimmäisen sadan kilometrin jälkeen tarjonnut mitään kiinnostavaa.

Aluksi oli tietysti jännittävää nähdä ensimmäistä kertaa aavikkoa, mutta

se vain jatkui ja jatkui aivan samanlaisena. Keski-Australian kuivat punaiset

erämaat hohtavassa kuumuudessa ovat puuduttavia. Ajoimme tasaista vauhtia

Anteron Pick-Upilla kohden länttä ja pian Antero jo käväisi ensimmäisen kerran

hakemassa lavalla olevasta kylmälaukusta jääpalojen seassa kelluvan oluttölkin.

Näitä pysähdyksiä oli sitten aika monta ja lopulta vaihdoimme kuskia,

kun Antero väsähti ja päätyi ottamaan kunnon tupluurit. Minä jatkoin loputtoman

suoria teitä kohti länttä. Pieniä mäkiä, harmaanvihreää kitukasvuista

heinää, muutamia eukalyptuksia ja spinifex-pensaita siellä täällä. Muutaman

keltavihreän undulaattiparven onnistuin näkemään matkan varrella tien vieressä.

Täältähän nämä Suomessa tutut häkkipapukaijat ovat kotoisin. Ja kerran

tien yli juoksi dingo, jota pysähdyimme hetkeksi katselemaan kun se seisahtui

vähän matkan päähän autoa katselemaan.

Tien varressa oli muutamia pieniä ja jotenkin rähjäisen näköisiä uneliaita

kaupunkeja. Ne palvelivat karjataloutta, joka täällä autiomaassa on oikeastaan

ainoa elinkeino. Tien vierellä, siellä missä jotakin heinää kasvoi, näkyi isoja

hajanaisia karjalaumoja. Samoin tien varrella näkyi ja haisi kuolleita nautoja.

167

Karja vaeltaa täällä vapaasti, aitoja ei ole missään ja öiset rekat törmäävät välillä

tiellä nukkuviin nautoihin.

Kun alkuillasta saavuimme Mt Isaan, muuttui ympäristö taas kerran kuin veitsellä

leikaten. Yhtäkkiä ympärillä oli hyvinvoivan näköisiä asuinalueita, vihreitä

nurmikoita, pensaryhmiä ja uima-altaita. Sadettimet pyörivät pihoilla.

Kaupunki elää vain ja ainoastaan suuresta kaivoksesta, josta louhitaan kuparia,

sinkkiä, lyijyä, hopeaa ja paljon muuta. Tullyssa olin tavannut Ovaskan

perheen, joka on asunut täällä parikymmentä vuotta ja he olivat kutsuneet

minut luokseen, sitten kun menen kaupungin läpi. Vietin vajaan viikon Ovaskalla.

Heidän kanssaan kävin lähes 2 kilometrin syvällä olevassa kaivoksessa,

kävimme uimassa kaupungin ulkopuolella olevalla suurella tekojärvellä. Siellä

näin valtavia corellaparvia eukalyptuksissa. Corellat ovat kakadujen tapaisia

keskisuuria papukaijoja, joita asuu varsinkin kuivissa osissa Australiaa. Iltahämärässä

lensi taivaalla sadoittain suuria korpin kokoisia lentäviä kettuja, eli

hedelmänsyöjälepakoita.

Veikko Ovaskan kanssa puhuttiin paljon mainauksesta eli kaivostyöstä ja merkittävästä

suomalaisasutuksesta kaupungissa. Ovaskat näyttivät myös läheistä

pikkukaupunkia, joka oli viety pois vuosi sitten kun kaupungin työllistänyt

uraanikaivos oli suljettu. Kaupungista oli jäljellä vain kadut ja villiintyneet pihat,

joilla karja söi viimeisiä koristepensaita. Kaikki rakennukset oli viety pois.

Oudon näköinen paikka!

En voinut jäädä pitemmäksi aikaa Mt Isaan, kun liftimatkaa Darviniin oli

vielä yli 1500 kilometriä läpi autiomaiden ja perille oli päästävä ennen lentoa

Indonesiaan. Näillä teillä ei juuri muuta liikennettä ole satunnaisten turistien

lisäksi kuin pitkän matkan rekkaliikenne. Kävin Airi Ovaskan kanssa kyselemässä

kaupungin rajalla olevalta rekkakuskien taukopaikalta, että saisiko joltakin

kyytiä Darwiniin päin ja lopulta yksi suostui ottamaan minut mukaansa.

Iltapäivällä lähdimme Larryn kanssa ajamaan länttä kohden. Hän lupasi kyydin

perille Darwiniin asti.

Pysähdyimme välillä Camoowealin pubiin paussille. Tunnelma siellä oli kuin

Paul Hoganin Crocdile Dundee -elokuvissa. Kävin lyhyellä kävelyllä paahteisilla

lähikaduilla, joilla myös useita emuja kuljeskeli etsien jotain syötävää.

Emu on kasuaariakin suurempi strutsin näköinen lintu, joita parveilee usein

näissä takamaiden kylissä ihan kaduilla.

Puolen yön aikoihin Larry ilmoitti pitävänsä lepotauon ja kehotti minua menemään

ylös trailerin päälle, maassa kuulemma vilisee skorpioneja yöaikaan

168

eikä ohjaamossa ollut tilaa. Itse hän oikaisi nukkumaan penkkien takana olevaan

sänkyynsä.

Kiipesin ylös perävaunun katolle ja levitin teltan pehmukkeeksi. Yö oli maaginen.

Siinä minä makasin, keskellä Australian valtavaa autiomaata, täydellisessä

hiljaisuudessa kun rekan jäähtyvän moottorin napsahduksetkin hiljalleen

loppuivat. Yö oli lämmin, tyyni, pimeä mutta ihmeellisen tähtikirkas.

Ilma tuntui pehmeältä hengittää, vaikka rannikon kosteus ilmasta puuttuikin.

Linnunrata näkyi yläpuolellani äärettömän selvästi lukemattomine tähtineen

ja tähtisumuineen. Samalla ajattelin, että siinä maassa muutaman kymmenen

metrin päässä autiomaan eläimet, liskot, skorpionit, käärmeet ja muut oudot

otukset elelevät normaalia yöelämäänsä. Päivisin niillä on liian kuumaa liikkua,

joten autiomaa elää lähinnä öisin. Miettiessäni ympäröivää autiomaata ja sen

erikoista luontoa oli vaikea nukkua, vaikka matka olikin ollut jo pitkä. Välillä

hiukan nauratti ajatella, että miten ihmeessä olin päätynyt tänne, rekan perävaunun

katolle Keski-Australiaan.

Puoli viiden aikaan, juuri kun olin torkahtanut, Larry avasi oven ja hihkaisi,

että on aika jatkaa matkaa. Kiipesin takaisin ohjaamoon ja matka jatkui pitkin

pimeätä aavikkoa. Välillä auton valoissa näkyi tien vieressä pieniä pomppivia

kengururyhmiä. Jos niitä näkyi aivan ajoradan vieressä, Larry yritti koukata

niiden päälle. Ja jonkun kerran rekan keulassa olevissa kengururaudoissa kolisi

oikein kunnolla, jolloin hän nauraa räkätti tyytyväisenä. Kaveri vaikutti kyllä

muutenkin aika omituiselta.

Tulimme pian Pohjoisterritorion puolella olevaan Three Waysin huoltamoravintolaan.

Tässä idästä tuleva tie kohtaa koko mantereen etelästä pohjoiseen

johtavan Stuart Highwayn. Larry ajoi huoltamolle ja samalla ilmoitti, että

kyyti loppuu minulta tähän, vaikka olimme sopineet kyydistä Darwiniin asti.

Tämä saattoi hyvinkin johtua siitä, etten varmaan pystynyt olemaan ihan rento

ja naureskelemaan kannustavan hyväksyvästi, kun hän ajeli pari tuntia aikaisemmin

kenguruiden päälle ihan vaan huvikseen.

Baarissa sain syödä ja olutkin oli onneksi kylmää. Aamupäivän tunteina menin

tienvarteen odottelemaan, josko jostain tulisi edes yksi auto, johon voisi liftata.

Mutta puolen tunnin huitomisen jälkeen oli pakko palata sisään. Autoja ei

mennyt ohi yhtäkään, mutta päälle tuli muutama miljoonaa kärpästä. Niitä oli

ihan mahdottomasti, silmät, suu, korvat, nenä, kaikki minussa niitä kiinnosti.

Keskiaustralialaisen kuulemma tuntee aina siitä, että käsi huiskii kasvojen

edessä automaattisesti, oli kärpäsiä tai ei.

169

Baarista sain hiukan myöhemmin puhuttua itseni yhden karjatilallisen kyytiin

ylöspäin noin 300 kilometrin päähän Dunmaraan. Tämä autoilija oli oikein

mukava, tarjosi omasta autojääkaapistaan olutta ja jutteli kaikenlaista. Hän oli

myös vuoden walkaboutilla ennen kuin oli ottamassa isänsä karjatilaa vastuulleen

jossakin Länsi-Australian takamailla.

Dunmaran ainoalla baarilla tapasin vanhan tutun, Larryn, mutta jatkokyytiä

en saanut vaikka hän oli menossa edelleen sinne Darwiniin jonne minäkin.

Koska liftaaminen oli tosi tahmeaa ja minulla alkoi kiirekin painaa, päätin ottaa

kyydin aamulla tulevaan bussiin. Menin nukkumaan ulos baarin penkille,

öisin ei ole onneksi kärpäsiä.

Heräsin kuitenkin jonkun ajan kuluttua, kun ajoi rekka pihaan. Kävin kysymässä

kyytiä Darwiniin ja kaveri lupasi ottaa minut. Tämä oli todellinen tiejuna,

vetoauto kiskoi peräti kolmea täysperävaunua. Samoalta kotoisin oleva

kuljettaja pysäytti auton aina vähän väliä ja minä jouduin kiertämään koko

rekan ja hakkaamaan isolla teräsnuijalla jokaista rengasta ja tarkistamaan ovatko

ne kunnossa. Renkaita oli yhteensä 126 kappaletta. Jos joku rengas hajoaa

jostakin taemmasta perävaunusta, sitä ei ohjaamoon tunne ja kohta on akselit

ja kaikki hajalla. Rengaskierrosta tehdessäni kuski otti nokkaunet. Hän kertoi

ajaessaan, että monet kuskit nukkuvat muutaman tunnin ottamalla unilääkkeen.

Sitten kello soimaan ja sen jälkeen ajavat taas tuntitolkulla ja pysyttelevät

toisilla pillereillä hereillä.

Yhdessä vaiheessa poliisi pysäytti meidät ja jouduimme ajamaan puntarille.

Tulos oli, että keskimmäinen perävaunuista oli liian kevyt suhteessa viimeiseen

vaunuun. Niiden paikka piti nyt vaihtaa keskenään. Siinä meni toista tuntia

isolla aukealla, kun kaksi viimeistä perävaunua ensin irrotettiin ja peruuteltiin

sitten rekkayhdistelmää varovaisesti niin, että ne saatiin kytkettyä toisiinsa poliisin

vaatimassa järjestyksessä.

Muutaman sadan kilometrin jälkeen alkoi ympäristö muuttua. Tien vieressä

oli tuhansittain komeita kolmen tai neljän metrin korkuisia kirkkaan punaisia

termiittipesiä. Niitä näkyi välillä silmän kantamattomiin. Pikkuhiljaa myös

kasvillisuus lisääntyi, kun lähestyimme Arnheiminmaata. Jo kauan ennen kuin

saavuimme Darwiniin, näkyi ympärillä soita, joilla kuljeskeli villiintyneitä vesipuhveleita,

tien varressa rehotti kosteita metsiä ja viidakkomaista kasvillisuutta.

Darwinissa majoituin kahdeksi yöksi YMCA hostelliin ja sen jälkeen lensin

Timorinmeren yli aivan toisenlaiseen maailmaan.

170

Kaakkois Aasia 1983-1984

Lento Balille

Lento ei kauaa kestänyt, mutta ehdin katsella Arafuranmerta ja Timorin saarta

sekä Indonesialle kuuluvia Sundasaaria, ennen kuin laskeuduimme Balille.

Perillä odotti todella ihan erilainen maailma, aito Aasia.

Lentokentällä oli käynnissä melkoinen hulabaloo, reppumatkailijoita oli

koneessa runsaasti ja meitä oli vastassa kymmenittäin mopoilla ja pienillä

Pick-Upeilla liikkuvia paikallisia huudellen kyyti- ja losmentarjouksiaan. Losmenit,

joissa olin suunnitellut asuvani koko Indonesiassa kiertelemiseni ajan,

ovat halpoja pieniä matkustajakoteja.

Otin kyydin parin saksalaisen kanssa ja niin meidät kuljetettiin läheisen Kutan

kylän laidalla olevaan Pastini nimiseen losmeniin. Yöpymishinta oli viiden

markan luokkaa, alle euron. Losmenissa oli sisäpiha, jonka ympärillä oli kymmenkunta

huonetta pienissä rivitaloissa. Verannalta sisään, huoneessa yksinkertainen

sänky, pöytä, tuoli ja pieni kaappi. Hyvin karuja mutta kuitenkin

kohtalaisen siistejä huoneita. Päällisin puolin katsottuna syöpäläisiä ei näkynyt.

Verannalla olevalla pöydällä oli aina termospullossa kuumaa teetä. Aamuisin

siihen ilmestyi muutama banaani, ja pian alkoi verannalla kulkea myyjiä, joilta

sai leipää, kananmunia, hedelmiä mutta myös tauluja, batiikkia ja kaikkea

mahdollista.

Ensimmäisinä päivinä kuljeskelin katuvilinässä ihmettelemässä kaakkoisaasialaista

elämänmenoa. Pienen kookospalmulehdon takana alkoi hieno hiekka-

171

ranta, jossa oli satamäärin eurooppalaisia ja australialaisia matkailijoita. Aallot

olivat hienot, surffailuun oli kuulemma täällä erinomaiset olosuhteet.

Kutan turistimäärät ja kaikenlaisen matkamuistokrääsän markkinameininki

eivät minua kauheasti kiinnostaneet, kunhan sitä pari päivää nyt seurasi. Halusin

lähteä kauemmaksi ja koska halusin mennä omineni, päätin vuokrata

moottoripyörän. Se ei paljoa maksanut viikolta. Mutta sitä ennen piti hankkia

balilainen ajokortti, suomalainen ei täällä kelvannut.

Menin bemolla, eli pikkuisella bussintapaisella pääkaupunkiin Denpasariin

poliisilaitokselle, jossa ajokortin saisi hankittua. Siellä minusta otettiin alkajaisiksi

polaroid valokuva, sen jälkeen jouduin liikenteen teoriakokeeseen. Minut

johdatettiin tyhjään luokkaan, jossa oli kymmenkunta pulpettia. Siellä viehättävä

nuori naispoliisi antoi minulle nipun englanninkielisiä monivalintatehtäviä

ja istuin niiden kanssa tuolille pulpetin eteen. Poliisi istahti itse pulpetille ja

osoitti sormellaan kaavakkeen yläosaa ja sanoi, että nimi tuolle viivalle. Ja kun

sen kirjoitin, suhahti poliisin oma kynä vauhdikkaasti yli paperin ja hän ruksasi

rastit puolestani kaikkiin kysymyksiin. Sama toistui kaikkien kolmen tai neljän

paperin kohdalla. Sen jälkeen hän hymyili kauniisti ja sanoi, että teoriakoe on

suoritettu, seuraavaksi ajokoe.

Astelin poliisiaseman pihalle, jossa oli kaksi keilaa noin viiden metrin etäisyydellä

toisistaan, sekä moottoripyörä. Poliisineitonen pyysi minua ajamaan

pari kertaa kahdeksikon keilojen ympäri. Tein työtä pyydettyä. Sen jälkeen hän

sanoi, että Balilla ajetaan vasemmalla, ohitetaan oikealta ja yöllä pitää käyttää

valoja. Sen sanottuaan hän ojensi minulle ajokortin, jossa jo komeili oma

varttitunti aikaisemmin kuvattu naamani. Näin helppoa oli saada balilainen

ajokortti.

Samalla reissulla kävin Denpasarin postissa saamassa pitkästä aikaa ison tukun

kirjeitä kotoa ja Norjasta. Olipa taas mukavaa kuulla uutisia läheisistä ihmisistä!

Jouluaattona lähetin piruuttani sähkeen kotiväelle, jossa taisi olla jotain

”Hyvää joulua täältä tropiikista stop” Ja nimi alla. Kuulin myöhemmin, että

kyllä se aattoiltana oli vanhempieni kotiin tuotu.

Lähdin ajamaan Kutasta moottoripyörällä kohti pohjoista vuoristossa olevaa

Ubudin kaupunkia. Mutta ensin oli pakko ajaa kaamean meluisan, täyden, ahtaan,

likaisen ja kaikilla tavoin epämääräisen Denpasarin läpi. Liikenne tuntui

vielä kaoottisemmalta, kun olin nyt itse ajamassa.

Selvisin siitä hengissä ja pian kaupungin jälkeen alkoi Bali antaa parasta maisemaansa.

Tien varsilla oli riisiviljelmiä, jotka kiipeilivät sirosti pengerrettyinä

172

jyrkille rinteille. Yksittäisiä veden peitossa olevia riisialtaita saattoi olla lähes

20 porrasta, seuraava aina vajaan metrin verran korkeammalla kuin edellinen.

Näillä viljelmillä kulihattuiset viljelijät istuttivat taimia kahlaten mutaisessa

vedessä.

Kiemurainen tie, joka nousi ylös Balin keskustassa olevaa ylänköaluetta kohti,

kulki lukuisten pienten kylien läpi ja joka paikassa lapset vilkuttivat iloisina.

Tiellä kulki myös runsaasti naisia kuljettaen päidensä päällä uskomattoman

korkeita kantamuksia.

Muutaman tunnin ajon jälkeen saavuin Balin uskonnolliseen keskukseen

Ubudiin. Löysin sopivan kolmen huoneen losmenin ja asettauduin pariksi

päiväksi tutustumaan kaupunkiin. Iltapäivällä kaduilla näkyi todella paljon

kirkasvärisiin saronkeihin pukeutuneita naisia, joilla kaikilla oli pään päällä

suuria vateja täynnä vihanneksia, hedelmiä, leipiä ja muita ruokia sekä kukkia.

Monista koreista sojotti pitkiä palavia suitsukkeita, joten joka paikassa tuntui

makea suitsukkeiden tuoksu.

Losmenissa työskennellyt Wayan-niminen mies kertoi, että tänä iltana temppelissä

on juhla, jonne hän itsekin on menossa. Koska vaikutin kiinnostuneelta,

hän kysyi haluaisinko lähteä mukaan. Tietysti!

Wayan tuli polkupyörällään hakemaan minua illalla. Hänellä oli mukanaan

ylimääräinen sarong, eli vyötäisille hameen tapaan kiedottava batiikilla koristeltu

kangas. Se olisi temppelissä parempi kuin risaiset shortsini.

Temppelissä oli erikoinen tunnelma, samanaikaisesti harras ja toisaalta välitön,

kun ystävät tapasivat toisiaan juhlassa. Joka puolella kuului erikoista gamelan-orkesterilla

soitettua musiikkia, suitsukkeet tuoksuivat voimakkaasti ja

tungos tiheni. Wayan kertoi, että naisten pitkin päivää kantamat ruokakorit

on ensin tuotu tänne temppeliin ikään kuin pyhitettäviksi, minkä jälkeen ne

viety kotiin, jossa ne on syöty perhekunnittain. Sen jälkeen väki palaa tänne

temppelijuhlaan.

Bali poikkeaa koko valtavasta Indonesian saarivaltiosta siinä, että tämä saari on

ainoa hindulainen alue muuten pelkästään islamilaisessa Indonesiassa. Luulen,

että se tietty elämänilo ja mutkattomuus mikä tässäkin temppelissä oli läsnä,

johtuu juuri tästä.

Kovin paljoa en hindulaisuudesta tiennyt, mutta kaikki vaikutti aidolta, kauniilta

ja jotenkin harmoniselta. Wayan kertoili minulle eri rituaaleista ja temppelitansseista,

joita juhlassa esitettiin. Tämä juhla ei kuitenkaan ollut niiden

173

kuuluisien näytelmällisten Barong tai Legong tanssien paikka, niitä esitetään

lähinnä turisteille. Tämä ilta oli kyläläisten oma juhla.

Temppelissä soitti kaksikin parinkymmenen soittajan gamelan-orkesteria.

Tyypillisiä soittimia olivat erilaiset gongit ja muut metalliset tangot, jotka

soivat, kun niitä vasaralla lyötiin, mutta oli mukana erikoisia puhaltimiakin.

Aluksi musiikki kuulosti länsimaisen korvaan täysin järjestymättömältä kakofonialta,

mutta kun aikani kuuntelin ja tarkkailin soittajia, alkoi siellä kuulua

joitakin selkeitä linjoja. Oli myönnettävä, että kyllä nämä soittajat tiesivät

tarkkaan mitä tekivät, ei se mitään sattumanvaraista kolistelua ollut vaan kyllä

musiikissa aivan selvä suunta ja idea oli.

Vuorikiipeilyä varvassandaaleilla ja kumma kaksoistunnelma

Ubudista jatkoin pohjoiseen kohti Kintimanin pientä kylää. Vaikka Balin ilmasto

rannikolla on trooppisen lämmin, minua alkoi paleltaa, kun kiemurainen

tie johti jatkuvasti korkeammalle. Samalla vastaan tuli kylmän kosteita

sumupilviä ja sadetta. Kintimani sijaitsee noin puolentoista kilometrin korkeudella

ja siellä on yleensä noin 15 astetta viileämpi kuin rannikolla, öisin

ja aamuisin saattaa olla tosi kylmä. Harmittelin, että jätin Kutan rinkkasäilytykseen

kaikki niistä harvoista vaatteistani, jotka olivat hiukan lämpimämpiä.

Märällä t-paidalla oli ikävän vilpoista ajaa vuoriston sateessa.

Illalla lämmitellessäni losmenin salin takan ääressä sinne ilmestyi puhelias

ja hiukan erikoinen paikallinen kaveri. Hän kertoi olevansa vuoristo-opas

Gede ja hän oli tullut tapaamaan pientä ryhmää, jota hänen oli tarkoitus lähteä

viemään aamulla läheisen tulivuoren, Mt Baturin huipulle. Niitä näitä jutellessamme

hän otti repustaan huilun, luritteli sillä hetken, ja kysyi sitten,

haluaisinko liittyä ryhmään. Kohta paikalle saapui hänen odottamansa kaksi

kanadalaista ja kaksi brittiä, ja kun myös he toivottivat minut tervetulleeksi

ryhmään, päätin lähteä.

Päivästä tuli pitkä, lähdimme auringon noustessa kävelemään kylmän kylän

läpi. Mt Batur on 1700 metriä korkea, nuori ja kohtalaisen aktiivinen tulivuori,

jonka kalderan reunalla Kintimani sijaitsi. Aluksi piti laskeutua ainakin

puoli kilometriä alemmaksi kalderan pohjalle, josta varsinainen kiipeäminen

ylös alkoi. Etureidet olivat jo ihan muusina, kun kävelimme jyrkkää rinnettä

alaspäin. Polku vei monien pikkukylien läpi kukkojen kiekuessa viehättävien

olkikattoisten tupien pihoilla. Paikallisia viljelijöitä tuli vastaan jatkuvana virtana

kantaen vihanneksia ja hedelmiä myytäväksi Kintimanin markkinoilla. Ja

lapset huiskuttivat iloisesti joka paikassa.

174

Balilla ensimmäinen losmenini sijaitsi Kutassa aivan rannan tuntumassa. Jokaisen

huoneen edessä verannalla oli pieni pöytä ja pari tuolia. Huone oli yksinkertainen

mutta siisti.

Jotta voin vuokrata moottoripyörän, oli minun hankittava poliisilaitokselta balilainen

ajokortti. Mielenkiintoinen kokemus sekin.

175

Losmenissa asui myös ruotsinsuomalaisen Lena, jonka kanssa vietin muutaman

mukavan päivän. Ajelimme moottoripyörälläni ympäri Balin etelärannikkoa ja

opetin häntä myös sukeltamaan. Länsimaisten naisten yläosattomuus oli tuohon aikaan

täysin normaalia Balilla.

Balin tiet kiemurtelevat viehättävissä kookospalmulehdoissa, joita katkaisevat välillä

terassimuotoon rakennetut riisiviljelmät.

176

Ubudin kaupungissa losmenin ainut työntekijä, Wayan, otti minut mukaansa, esitteli

kaupunkia ja vei yölliseen temppelijuhlaan.

Lähellä Kintimanin vuoristokaupunkia kiipesin Mt Baturin tulivuorelle. Huipulla

paikallisopas Gede otti huilun repustaan ja soitteli meille balilaisia kansansävelmiä.

177

Balin pohjoisrannalla, Singarajan tuntumassa

vietin viikon Happy Beachilla. Kylän lapsia

sekä kaverini Nyoman, joka puheidensa mukaan

toimi gigolona australialaisille turistinaisille.

Australialainen Diane, jonka Balilla tapasin,

vaikutti lähitulevaisuuteeni merkittävästi.

Jaavalla Indonesiassa Borobodurin valtavaa buddhalaista rauniokompleksia kierrellessäni

minulle alkoi tulla mieleeni ensimmäistä kertaa, että olisiko jo aika palata

kotiin.

178

Jo aikaisessa vaiheessa harmittelin, ettei minulla ollut kunnollisia jalkineita.

Olin lähtenyt Kutasta moottoripyöräretkelle pelkissä kevyissä sandaaleissa ja

nyt olin kiipeämässä niillä tulivuoren rinnettä ylöspäin. Siitä huolimatta pääsin

Geden ja kanadalaisten kanssa vuoren huipulle, britit jäivät juomaan repuissa

olutta hiukan alemmas. Maisemat olivat upeat Kintimaniin, alas Baturjärvelle

sekä pohjoiseen Intian valtameren rannikolle. Gede otti taas huilun repustaan

ja luritteli lierihattunsa alta mukavia balilaisia kansanlauluja.

Vietin kolme päivää Balin pohjoisrannikolla Singarajan länsipuolella Happy

Beachilla olevassa losmenissa. Sielläkään ei montaa matkailijaa ollut, joten ystävystyin

kahden siellä työskentelevän nuoren miehen kanssa. Toinen heistä,

Nyoman, vei minut illalla rannalla olevaan kylään ja esitteli siellä asuvia sukulaisiaan

ja tuttujaan, jotka grillailivat päivän kalansaalista pienillä nuotioilla.

Talot olivat aivan yksinkertaisia maapohjaisia hökkeleitä, ihmisten vaatteet

risaisia, köyhyys oli hyvin selvästi läsnä. Mutta se ei tuntunut olevan kylässä

minkäänlainen ongelma, enpä ole onnellisemmalta vaikuttavia ihmisiä juuri

missään nähnyt.

Kun kuljimme kylässä, otti Nyoman yhtäkkiä minua kädestä kiinni ja kulki sitten

pidellen kättäni kädessään. Minut valtasi kummallisen kylmäävä kaksoistunnelma.

Toisaalta tajusin, ettei tässä ”lähentelyssä” ollut missään tapauksessa

kyse siitä mitä kädestä pitäminen tarkoittaisi Suomessa. Olin nähnyt monta

kertaa indonesialaisten nuorten miesten kulkevan käsi kädessä. Täällä se ei

tarkoittanut mitään homoseksuaalisuuteen viittaavaa vaan oli puhdas ystävyyden

osoitus. Siinä mielessä se tuntui todella hyvältä, kun Nyoman halusi näin

kylässään näyttää, että olimme hyviä ystäviä. Mutta samanaikaisesti se tuntui

minusta tosi vastenmieliseltä, enhän silti omalle kulttuuriselle ja sosiaaliselle

taustalleni mitään voinut. Näitä kahta asiaa tunnustelin mielessäni, ja hiukan

tämä ristiriita kyllä naurattikin. Mutta maassa maan tavalla.

***

Palasin yli kylmien ja sateisten vuorten takaisin Kutaan jossa loput tavarani

odottivat. Jälleen vuorilta alas ajaessa, kun lämpökin taas palasi, nautiskelin

äärimmäisen kauniista balilaisista sademetsistä ja terassiriisipelloista kookospalmulehtojen

ja hedelmätarhojen väleissä. Katselin suloisia pikku kyliä ja

joka paikassa olevia hindutemppeleitä, joista kantautuvan suitsukkeen tuoksun

tunsin myös moottoripyörän selässä ajellen. Ja välillä pysähdyin katselemaan

riisipelloilla työskenteleviä vesipuhveleita.

Suunnitelmaksi oli nyt muodostunut jatkaa bussilla Jaavalle ja matkustaa pääkaupunkiin

Jakartaan, josta olin ostanut lentolipun Singaporeen. Ennen sitä

179

vietin kuitenkin vielä muutaman rantapäivän Kutalla. Oli mukavaa ottaa viiden

markan hierontoja rannalla kulkevilta hierojilta ja uida lämpimässä meressä

suurissa aalloissa.

Iltaisin losmenin pihalla oleviin pieniin hindualttareihin sytytettiin suitsukkeet

palamaan ja niihin tuotiin pieniä kukkakoristeita. Muilta reppumatkalaisilta

sain paljon uusia vinkkejä mihin Indonesiassa kannattaa mennä, mitä

tehdä ja missä asua. Itse kerroin omista kokemuksistani niille, jotka olivat menossa

Australian ja Uuden Seelannin suuntaan. Pitkien reissujen tekijät muodostivat

mukavan veljeskunnan, joka jakoi saman kiinnostuksen eri maihin ja

kulttuureihin ja jakoi myös käytännöllisiä tietoja toisilleen.

Australialainen nainen - matka jatkuu

Eräänä iltana kun olin tulossa syömästä, tapasin eräässä baarissa kaksi australialaista

naista, joiden kanssa jäin juttelemaan. Varsinkin toinen heistä, Diane,

vaikutti minusta todella kiinnostavalta. Kiertelimme muutamissa baareissa,

kunnes jäimme kaksin.

Di ei ollut reppumatkailija vaan oli ostanut viikon lomamatkan Indonesiaan,

Balille ja Jaavalle. Hän asui 5 tähden Intercontinental hotellissa Sanurissa,

jonne päädyimme yöksi. Intensiivisen yön aikana myös keskustelimme paljon,

välillä sängyssä, välillä suuressa kylpyammeessa, välillä isolla parvekkeella

katsellen värivaloissa kylpevää puutarhaa. Hän oli kahden pienen pojan yksinhuoltaja

ja leski miehensä tehtyä itsemurhan muutama vuosi aikaisemmin.

Meillä oli helppo keskustella kaikista maailma asioista hyvin vapautuneesti,

joskus se sielunkumppanuus naksahtaa päälle hyvin luontevalla tavalla ihan

alusta asti. Hänen kotinsa oli Gunnedah’ssa, vain runsaan 100 kilometrin päässä

minulle hyvin tutusta Armidalesta. Melkein naapurin tyttöjä siis.

Viimeisen yön olin hänen hienon hotellinsa upottavassa vuoteessa harmitellen,

että tämä nyt jää tähän, aamulla hän lentää jo ryhmänsä mukana Jogyakartaan

Jaavalla. Tätä orastavaa suhdetta olisin halunnut ehdottomasti jatkaa ja katsoa

mihin se voisi viedä. Oli todella pitkä aika siitä, kun olin tavannut ketään, jonka

kanssa olisin halunnut jonkinlaista suhdetta rakentaa. Kuitenkin sellainen

toive oli varmaan mielen pohjalla elänyt.

Dianen piti lähteä jo puoli viideltä aamuyöstä kentälle, mutta sovimme, että

voisin jäädä huoneeseen aamuun asti. Niin hän lähti. Ja kohta siivooja jo tuli

sisään. Minut sängyssä nähdessään siivooja hiukan hätkähti, pyysi anteeksi ja

poistui. Mutta, kuten arvasin, kohta ryntäsi sisään joku hotellin turvallisuus-

180

poliisi huutaen, että tässä huoneessa on majoittunut yksi nainen, joka poistui

tunti sitten. Kuinka minä voin olla tässä huoneessa? No, 5 minuutin kuluttua

minut oli saatettu jo pihalle.

Kun kävelin hotellin portista ulos, vartijakopissa istuva koppalakkinen mies

hymyili ystävällisesti, teki sormillaan sisään ja ulos -menevää hankausliikettä ja

sanoi kysyvästi ”Jigijig..?” Sen verran olin jo bahasa indonesian kieltä oppinut,

että hymyilin ystävällisesti takaisin, nostin peukkua ja nyökkäsin.

***

Oma reissuni jatkui suunnitellusti busseilla ja junilla Jaavalle ja saaren läpi länsipäähän

Jakartaan. Junan ikkunasta Jaavaa katsellessani ihmettelin, että miten

näin pienelle saarelle, jonka pinta-ala on vain reilu kolmannes Suomen pinta-alasta,

voi mahtua 120 miljoonaa asukasta. Ja silti suurin osa näkemästäni

oli silmänkantamattomiin jatkuvia riisipeltoja. Missä ne 120 miljoonaa ovat?

Pysähtelin muutamia päiviä nähtävyyksiä katsomassa, sellainen oli esimerkiksi

suunnattoman suuri, tuhat vuotta sitten rakennettu Borobodur, maailman

suurin buddhalainen temppeli ajalta ennen islamin tuloa Indonesiaan. Tässä

Yogyakartan läheisyydessä olevassa temppelissä oli tuhansittain kiveen hakattuja

reliefejä ja Buddhan patsaita.

Borobodurissa kuljeskellessani mieleeni tuli ensimmäisen kerran kotoa Euroopasta

lähdön jälkeen pieni matkaväsymys. Pohdin mielessäni, että kun kaikki

nähtävyydet ja uudet kokemukset alkavat tuntua jossain määrin tylsiltä, mitä

mieltä minun oli täällä enää kulkea? Itse asiassa Borobodur vaikutti sillä hetkellä

harmaalta suurelta kivikasalta. Onko järkeä kulkea paikasta toiseen eikä

olla kiinnostunut siitä mitä näkee ja kohtaa? Pitäisikö lähteä takaisin kotiin ja

tulla vaikka myöhemmin uudestaan, jos siltä alkaisi tuntua.

Olin myös sairastellut viime aikoina pitkittyneitä kuumeita ja vatsatauteja.

Balillla ystäväni Nyoman ajoi minut moponsa kyydissä kerran lääkäriinkin

saamaan jotakin piikkiä, jolla kuume onneksi laski. Olo oli ollut vähän väliä

jotenkin hutera. Välillä hiukan parempi.

Näiden ajatusten lomassa mieli pyöri myös australialaisessa Di’sta. Kirjoitin

hänelle kirjeen ja pyysin häntä vastaamaan Kuchingin Poste Restanteen Borneolle,

mikäli haluaisi pitää yhteyttä ja katsoa josko voisimme vielä tavalta.

Jakarta oli erittäin epämiellyttävä kokemus. Tulin varhain aamulla ja reppumatkustajien

pyhästä raamatusta, eli Lonely Planetin pitkän matkakirjasarja

181

ensimmäisestä osasta South East Asia on a Shoestring tiesin, että Jalan Jaksan

alueella oli halpamajoitusta tarjolla. Niin etsiydyin ja majoituin pariksi päiväksi

sinne, vaikka ympäristö oli todella törkeän likaista ja rähjäistä Baliin verrattuna.

Jakartan keskustassa ei ollut mitään sympaattista, helteisestä ilmastosta

huolimatta se vaikutti kylmän kalsealta neuvostotyylisine sankaripatsaineen ja

ylileveine bulevardeineen. Ja ihmisiä oli kaduilla aivan mahdottomasti.

Kävin myös Suomen suurlähetystössä, joka ei ollut kovin kaukana. Tapasin

lyhyesti jopa suurlähettilään, joka kyseli hiukan matkastani. Sain lukea pari

tuntia odotushuoneessa Hesaria ja Uutta Suomea ja muutamaa muuta lehteä.

Niissä puhuttiin kohta alkavista Sarajevon talviolympialaisista. Olisipa kiva

nähdä, kun Juha Mieto voittaa kultaa, mietiskelin.

Jakartaa ei jäänyt ikävä, kun lensin Singaporeen. Nyt olisi aikaa tutkiskella

kaupunkia tällä toisella kerralla hiukan enemmän kuin vuosi sitten ensimmäisellä

pysähdykselläni.

Takaisin sivistykseen, Singaporeen

Kun pääsin Changin kentältä Singaporen keskustaan, nautin suunnattomasti

puutarhamaisuudesta ja kauneudesta, jota Singaporessa on niin paljon. Kontrasti

Jakartaan ei voisi olla suurempi. Se on varmasti nimenomainen tarkoituskin.

Kaupunkia alettiin rakentaa nykyiseen kukoistukseensa 1960-luvulla.

Silloin pitkäaikainen Singaporen diktaattorimainen pääministeri Lee Quan

Yew perusteli suurisuuntaisia rakennusurakoitaan juuri sillä, että Singaporesta

ei koskaan saa tulla samanlainen ruma, tympeä ja luotaantyöntävä kaupunki

kuin Jakarta, Manila tai Kuala Lumpur. Ja kyllä siinä on onnistuttu.

Majoittauduin opaskirjani suosittelemaan halpamatkustajien hostelliin Bencoolestreetille.

Isossa dormitoriossa nukkui kolmisenkymmentä ihmistä huoneessa

olevilla patjoilla. Jokaisella oli lisäksi oma lukkokaappi käytössään.

Vietin Singaporessa viikon verran nähtävyyksiä katsellen. Hostellissa tutustuin

yhteen ranskalaistyttöön, jonka kanssa kierreltiin Sentosan saaret, Jurongin

lintupuistot ja kiinalaiset puutarhat. Ihan kiva likka, muttei muuten minun

tyyppinen.

Ja tietysti yhden päivän varasin trooppisten puutarhoiden jalokivelle, Singaporen

kasvitieteelliselle puutarhalle. Siellä on erittäin laajat palmukokoelmat, joita

häthätää katselin jo vuosi sitten, mutta nyt kun Wongaling Beachilla hiottu

palmusilmäni, perustietoni niistä ja varsinkin kiinnostukseni olivat aivan

182

toisilla lukemilla, näin puutarhan palmualueen huikean paljon rikkaampana.

Tunsin suuren osan lajeista ja oli äärettömän hauskaa ja kiintoisaa nähdä niitä

täyskokoisina puina. Dawesin taimistollahan kaikki olivat pieniä taimia.

Olin jo hiljalleen päätynyt lähtemään pikapuoliin kotiin Eurooppaan - ellen

palaisi takaisin Australiaan. Silti ennen paluutani olin päättänyt vielä käydä

Borneolla, jonne Armidalen kiinalaiskaverit Vince ja Fook olivat kehottaneet

minua menemään.

Jo pelkkä sana Borneo oli aina herättänyt minussa värisevää mielenkiintoa villistä

ja alkukantaisesta saaresta. Nyt sinne oli vielä mentävä, eihän se ole edes

kaukana Singaporesta. Sitä paitsi, minulla oli palava tarve käydä Kuchingin

Poste Restantessa.

Fookilta olin saanut hänen veljensä osoitteen ja lupauksen, että voisin olla

muutaman päivän hänen vieraanaan. Ostin lipun Johor Bahrusta Kuchingiin

Sarawakin osavaltioon Borneon pohjoisrannalla. Johor Bahru on Singaporen

salmen takana oleva malesialaiskaupunki, jonne piti ajaa bussilla sillan yli.

Matka meinasi tosin katketa jo lähtöön.

Minun piti olla aamuvarhaisella läheisellä bussipysäkillä päästäkseni aamukoneelle

Johoriin. Mutta kun tulin Bencoolenstreetin hostellin alaovelle, sen

ulkopuolella oleva rautaportti oli tukevalla kettingillä suljettu suurella munalukolla!

Äkkiä palasin ylös, jossa yövartija sanoi, ettei hänellä ole avainta. Intialainen

talomies tulee avaamaan sen aina joskus ennen kello 07.00. Silloin minun

bussini on jo mennyt! Lopulta yövartija lupasi tulla auttamaan minua rinkkani

kanssa, kun kiipesin korkean aidan yli. Samalla mietin, että mitäpäs jos tähän

taloon sattuisi tulipalo… kuinka montaa asukasta yövartija ehtisi auttaa?

No, puolijuoksua ennätin bussipysäkille ja kerkesin kyytiin.

Heti kun sillan toisella puolella bussi tuli mantereelle, oli jälleen periaasialaismeno

kaikkialla ympärillä. Singapore on kyllä aika erikoinen pieni saari, joka

poikkeaa muusta ympäristöstä aivan täysin. Singaporessa kaikki on puhdasta,

kaunista, toimivaa, turvallista, muualla Kaakkois-Aasiassa kaikki on epävarmaa,

usein likaista, turvallisuustakeita ei koskaan ole eikä juuri mikään toimi.

Mutta toisaalta, Indonesiassa ja muualla Kaakkois-Aasiassa ihmiset keksivät

yleensä aina luovan ratkaisun kaikkeen. Se on vain hitaampaa ja epävarmempaa,

on tunnettava oikeat ihmiset ongelmia ratkaisemaan.

183

Retki Borneolle

Johor Bahrusta nousun jälkeen katselin hetken lentokoneen ikkunasta Malakan

niemimaan itärannikon valtavia öljypalmuviljelmiä. Silmänkantamattomiin

suoria rivejä, joissa kasvoi Afrikasta kotoisin olevaa palmua, jonka hedelmistä

tehdään sitä monikäyttöistä palmuöljyä. Täällä pitäisi olla trooppisia

sademetsiä, mutta suunnattoman suuret alueet oli muutettu öljypalmuviljelmiksi.

Etelä-Kiinan meren ylityksen jälkeen näin Borneon. Saari näytti ilmasta aivan

umpeenkasvaneelta viidakolta, jollainen kasvoi ilmeisesti siellä Malakan

niemimaallakin aikaisemmin. Muutamia kiemuraisia jokia halkoi tiuhaa sademetsää

siellä täällä. Borneo näytti ilmasta juuri niin villiltä tropiikin takamaalta

kuin toivoinkin!

Borneon pohjoisosissa sijaitsee kaksi Malesian liittovaltion osavaltiota, Sarawak

ja Sabah. Laskeuduin Sarawakin pääkaupunkiin Kuchingiin. Etsin

taksilla kaupungin laidalta Fookin antaman osoitteen perusteella hänen kotitalonsa.

Oven avasi hämmentyneen oloinen kiinalaisnainen, joka ei osannut

sanaakaan englantia. Kun toistelin Fookin nimeä, hän hymyili ja meni eteisen

pöydällä olevan puhelimen luo, soitti ja kohta pyysi minua luuriin. Siellä vastasi

Chien Ping, Fookin isoveli. Hän toivotti minut tervetulleeksi muutamaksi

päiväksi ennen kuin taloon oli tulossa iso määrä vieraita mantereelta kiinalaisen

uudenvuoden juhlaan loppuviikosta.

Samana päivänä olo alkoi taas huonontua. Ping vei minut sairaalaan, mutta

kun jonot olivat ihan ovelle asti, lähdimme etsimään yksityislääkäriä. Sellainen

löytyi linnamaisesta suuren puutarhan ympäröimästä omakotitalosta jykevien

automaattiporttien takaa. Lyhyen tutkimuksen jälkeen tohtori totesi, että joku

bakteeritauti sen on pakko olla ja määräsi antibioottikuurin ja muutamia särkylääkkeitä.

Hän vielä varoitti erikseen, ettei nyt pidä mihinkään sisämaan viidakkoon

lähteä. Mutta juuri sen vuoksihan olin Borneolle tullut.

Koska en voinut jäädä Pingin luokse, löysin huokean ja mukavan huoneen

Anglikaanisen kirkon vierasmajasta. Siellä parantelin kuumetta ja ripulia

muutaman päivän makoillen ja antibiootteja syöden. Kerran päivässä kävelin

varovaisesti läheiseen kauppakeskukseen ja söin jotain länsimaista, KFC:ssä tai

MacDonaldsissa. Perikiinalaiset tai mausteiset malesialaiset ruoat eivät maistuneet.

Kun palasin iltaruualta iltahämärissä kirkon vierasmajalle, läheisen

vanhan rakennuksen ullakoilta pölähti valtava lepakkoparvi. Varmasti kymmeniä

tuhansia mustia vinhasti lentäviä lepakoita lähti yölliseen hyönteisjah-

184

tiin. Upean näköistä. Ajoitin aina jonkun kävelyretken tähän auringonlaskun

hetkeen, jotta näin lepakot.

Kävin tietysti myös läheisessä postitoimistossa, josta löytyi muiden kirjeiden

ohella myös odotettu kirje Australiasta! Di oli halukas tapaamaan uudestaan!

Aloin puntaroida vaihtoehtoa, josko lähtisinkin Singaporesta vielä uudestaan

käymään Australiassa ennen Suomeen palaamistani. Toisaalta huono kuntoni

ja kyllästyminen jatkuvaan sairasteluun saivat minut haluamaan koti-Suomeen.

Sarajevon Olympialaisetkin olisi ihan mukava katsoa kotisohvalta. Näitä

vaihtoehtoja mietiskelin maatessani monta päivää ripulipotilaana borneolaisen

kaupungin kirkon vierashuoneessa.

Lopulta olo hiukan koheni, antibiootit olivat tehneet tehtävänsä. Koska paluulentoni

Kuchingista mantereelle oli jo vajaan viikon päästä, nyt oli kiire. Nyt

oli päästävä sinne sisämaan viidakoita katsomaan. Kun kuume oli laskenut,

jaksoin hiukan taas matkustaa.

Syvälle Borneon viidakkoon ja maailman suurin sukupolvien kuilu

Seuraavana aamuna lähdin laivalla kohti Sibua. Se on kaupunki hieman idempänä

ja se sijaitsee jonkin matkaa Rajangjokea ylävirtaan. Juuri Rajangille halusin,

koska se kulkee pitkälle sisämaahan Borneon sydämeen ja sen varrella

tiesin olevan dayak- ja iban -asutusta kuuluisissa ns. pitkissä taloissa. Koska

sairastelu oli hidastanut aikatauluani, ehtisin käydä vain kääntymässä Kapitin

pikkukaupungissa ja tulla heti seuraavana päivänä takaisin, jotta ehdin paluulennolleni.

Parempi pelkkä edes takas -käynti kuin jäädä joki kokonaan näkemättä.

Jouduin yöpymään Rajangjoen varrella Sibussa. Seuraavana aamuna linja-auton

kokoinen pitkä vene lähti jokea pitkin ylöspäin. Onneksi tulin rantaan

hyvissä ajoin, laiva lähti varttitunnin aikataulua aikaisemmin. Istuin koko matkan

kapean veneen katolla koska sieltä näki parhaiten ja toisaalta koska veneen

sisällä ilmastointi kylmensi ilman kellarilämpötilaksi. Lisäksi televisio pauhasi

siellä kovaäänisiä kiinalaisia kung-fu -videoita peräperää. Ne eivät sopineet

mitenkään niihin tunnelmiin, joita viidakoista etsin.

Matkan varrella näkyi joella dayakien kanootteja, joissa laskin parhaimmillaan

lähes 20 ihmistä, vaikka kanootti oli yhtä kapea kuin tavallinen pieni kanootti.

Joella näkyi myös kanooteista kalastelevia ihmisiä. Rannoilla oli yllättävän paljon

sahoja. Kalliita sademetsän kovapuulajeja varmaan hakataan kauempana ja

tuodaan jokea pitkin näille sahoille, josta puutavara lastataan eteenpäin.

185

Joki kiemurteli sisämaahan välillä 100 metrin levyisenä, välillä se kapeni muutamaan

kymmeneen metriin, jolloin vene ajoi holvimaisessa tunnelissa upean

sademetsän sisällä. Toivoin näkeväni suurikokoisia nenäapinoita, joista nämä

aarniometsät ovat kuuluisia, joten katseli vähän väliä puiden oksille. Orangit

ovat sen verran harvinaisempia, ettei niitä paljon ollut toivoa nähdä.

Siellä täällä alkoi näkyä dayakien kyliä. Rannalla oli laituri ja törmällä yksi tai

useampi pitkä talo. Dayakit ovat kuuluisia näistä taloista, joissa asuu monta

perhekuntaa samassa pitkässä talossa. Ne ovat kuin kyliä itsessään. Niissä

asuvien perheiden lisäksi talossa saattaa olla suuri määrä työtiloja, keittiöitä ja

seremoniallisia tiloja. Pisimmät niistä kuulemma voivat olla lähes 200 metriä

pitkiä. Rajangin varrella näkemäni olivat ehkä 50 tai 60 metriä pitkiä.

Laitureilla näkyi aamuaskareissaan olevia dayakeja, heillä oli perinteiset lannevaatteet

päällään. Siinä kun Australian ja Balin hiekkarannoilla oli käynnissä

80-luvun puolivälin hetkellinen länsimuoti, jossa lähes kaikki naiset kulkivat

rinnat paljaina, dayakien kylissä samassa paidattomassa arkiasussa naiset olivat

eläneet varmasti viimeisen pari tuhatta vuotta.

Vene pysähteli siellä täällä kylissä ja päästi kaupungista tulleita ihmisiä kotilaitureilleen.

Missään en ikinä ole nähnyt yhtä suurta sukupolvien välistä kuilua

kuin tarkkaillessani näitä kohtaamisia laitureilla. Oli hämmästyttävää nähdä,

kun laivasta asteli nuoria naisia hohtavan valkoisissa farkuissa ja kaikkein

muodikkaimmissa puseroissa ja korkokengissä maihin kantaen matkalaukun

kokoista radionauhuria, joka soitti meluisaa päivän poppia. Näitä kaupunkimatkalta

palaavia nuoria naisia oli vastassa perinteisissä arkivaatteissa olevia

vanhempia, joilla korvissa oli tyypillisiä monta sataa grammaa painavia korvakoruja

venyttämässä korvia aina vaan pidemmiksi. Nämä ihmiset vaikuttivat

todella sademetsien alkuasukkailta, jotka ovat irti muusta maailmasta. Mutta

kun heidän lapsensa palasivat viikonlopuksi, he olivat tekemisissä tämän päivän

kaikkien pinnallisimpien muoti-ilmiöiden kanssa. Mahtoi siinä olla puhumista.

Kun ehdimme pitemmälle sisämaahan, alkoi maasto muuttua mäkisemmäksi

ja silloin rinteillä näkyi runsaasti suuria pippuriviljelmiä. Intiasta kotoisin

olevaa pippuria viljellään kaikkialla Kaakkois-Aasiassa ja täällä sitä tuotetaan

näemmä runsaasti. Rinteillä näkyi pitkiä rivejä heinäseipään näköisiä köynnöspusikoita,

joista vuosittain kerätään pippurimarjat jatkojalostukseen.

Alkuillasta vene saapui pieneen Kapitin kylään. Olin tullut noin 200 kilometriä

sisämaahan Etelä-Kiinanmeren rannikolta. Edemmäksi ei jokea pääse ilman

erikoislupia.

186

Majoituspaikkoja ei monta ollut ja kävelin suoraan Metodistikirkon vierastuvalle,

jossa piti olla muutama huone. Mutta ne olivat jo täynnä. Paikalla ollut

pappi suostui hetken jutustelun jälkeen antamaan minulle kalustamattoman

huoneen, jossa oli vain yksi sänky ilman vuodevaatteita. Samalla kirkolle tuli

pari uusseelantilaista, joihin olin tutustunut eilisiltana Sibussa. Sovimme, että

he voivat yöpyä huoneeni lattialla. Koska yleiskuntoni ja erityisesti vatsani

edelleen jonkin verran temppuili, otin illan lähinnä levon kannalta koska huomisaamuna

on lähdettävä varhain jo takaisin kohti Sibua.

Olin jo pilkkosen pimeässä aamuviideltä laiturilta koska en halunnut riskeerata,

että vene lähtisi taas ilmoitettua aikaisemmin. Ja niinhän se lähtikin.

Aamun herääminen Rajangjoella oli upea. Hiljalleen pimeä vaihtui herkäksi

hämäräksi ja edelleen kohti päivän valkeutta. Yöllä lämpötila oli laskenut hyvin

viileäksi, vaikka Kapit sijaitsee lähes päiväntasaajalla. Kosteus oli aamuyöllä tiivistynyt

sankaksi sumuksi, jonka pehmoisessa hämyssä näkyi aamuaskareillaan

olevia dayakeja kyliensä laitureilla. Aamupesut olivat käynnissä, joku työnsi jo

kanoottiaan vesille. Tällaista rauhaa on vaikeaa kuvailla. Pitkien talojen luona

paloi ulkotulia, kun aamiaista laitettiin. Kun aurinko nousi, vihreän usvaisen

viidakon värisävy muuttui jatkuvasti.

Laiva jatkoi kohti Sibua. Vaikka kuinka yritin rantojen puita tarkkailla, ei siellä

yhtään nenäapinaa eikä muitakaan apinoita näkynyt.

Taas oli pakko yöpyä jälleen halvassa pikku hotellissa Sibussa. Tavalliseen tapaan

huoneessa oli sänky, pieni pöytä ja tuoli tai pari, ehkä jonkinlainen kaappi

seinustalla. Seinät eivät ylety läheskään kattoon ilmanvaihdon vuoksi, mutta

seinän ja katon välissä oli yleensä jonkinlainen verkko, eli minkäänlaista äänieristystä

ei ole. Silloin kun majapaikan muissa huoneissa oli kiinalaisia, melu

oli yleensä melkoinen.

Mutta tänä yönä melu alkoi yhtäkkiä aivan valtavana paukkeena noin puolen

yön aikana. Pomppasin kattoon asti. Kaduilla, pihoilla ja joka paikassa räjähteli

ja valot ikkunassa välkkyivät. Oli kiinalaisen uuden vuoden ilta, rotan vuosi

oli alkamassa. Huh, melu jatkui pitkälle aamuyöhön, jolloin vasta sain hiukan

torkahdettua.

Aamulla matka jatkui kohti merta ja Sarikein pikkukaupunkiin ja edelleen

Kuchinigiin. Ehdin aika sopivasti hakea rinkan säilytyksestä ja palasin Singaporeen.

187

Paluu Eurooppaan 1984

Paluu Australiaan vaihtui Kokkolan kaupunginjohtajan kyytiin

Tiesin, että periaatteessa en pääse palaamaan Australiaan ennen kuin 6 kuukautta

on kulunut edellisestä poistumisesta. Menin silti anomaan saman tien

viisumia takaisin sinne. Mutta eipä onnistunut. Lähetystövirkailija valitteli kovasti,

mutta sanoi, etteivät syyni palata vaikuta todellisilta. He epäilivät, että

menisin sinne laittomasti työskentelemään. Mitään ei ollut tehtävissä. Joudun

siis odottamaan vielä nelisen kuukautta.

Voimat palasivat muutamassa päivässä miltei entiselleen, kun pääsin steriiliin

Singaporeen. Ennen paluutani Suomeen halusin käydä vielä Malakan niemimaalla

pohjoisempana. Ostin Singaporesta bussilipun Penagiin, varsinkin kun

monet reppureissaajat kertoivat siellä myytävän paljon halvempia lentolippuja

Eurooppaan kuin Singaporessa. Penangiin oli kuutisen sataa kilometriä.

Malakan niemimaan länsirannikolla ei näkynyt yhtä paljoa öljypuuviljelmiä

kuin itärannikolla olin nähnyt lentokoneesta. Mutta täällä oli suuria kautsueli

kumipuuviljelmiä. Kautsu on brittien aikanaan Brasiliasta varastama puulaji,

joka kasvaa täällä vanhassa brittisiirtomaassa paljon paremmin kuin sademetsäpuuna

kotimaassaan Amazonilla. Näiden viljelmien vuoksi se muutaman

kymmenen vuoden hurja kumibuumi katkesi parissa vuodessa 1900-luvun alkuvuosina

Manausisin ympärillä keskellä Amazonia.

Viljelmien lisäksi länsirannikolla näkyi hienoja vuoristoisia sademetsiä ja

rosoisia äkkijyrkkiä kalliorinteitä aivan tien vieressä. Komeita maisemia!

188

Penagissa viivyin vain muutaman päivän. Kovin paljoa en enää temppeleitä

jaksanut kiertää, kun oli jo kotimatkakuume. Vertailin lähinnä paluulippujen

hintoja ja ostin lopulta lipun Kuala Lumpurista Moskovan kautta Helsinkiin.

Kun lähtöpäivämäärä oli nyt tiedossa, oli olo jotenkin helpottunut. Pitkä matka

on saamassa päätöksensä. Elämäni hienoin kokemus, jälleen kerran. Olin

saavuttanut kaiken sen, jota olin lähtenyt etsimään silloin kun kauan sitten

Norjasta lähdin. Ja tietysti paljon enemmän. Olin nähnyt maailmaa ja saanut

kokemuksia enemmän kuin olisin voinut arvata. Samalla sain runsaasti tervettä

itseluottamusta, kyllä maailmalla pärjää, kun vain lähtee ja tekee omat harkitut

ratkaisut. Mikäpä maailmassa voisi olla tärkeämpää, kun kokea se maailma.

Ja ehkä kaikkein tärkein: jos kerran tällainen matka oli mahdollista tehdä, oli

se minun ihan pakko myös tehdä!

Kun Moskovan kentällä olin menossa Finnairin Helsingin koneeseen, tapasin

yllättäen jonossa Kokkolan kaupunginjohtajan Esko Lankilan. Vielä tällainenkin!

Tunsin Lankilan oikein hyvin koska hän oli musiikkimiehiä ja perhetuttu

meille. Lisäksi hänen molemmat tyttärensä olivat olleet luokkatovereitani sekä

toinen heistä, viulisti Liisa, oli soittanut samaan aikaan Kokkolan Orkesterissa

kuin minä.

Olin suunnitellut, että kun pääsen helmikuiseen Helsinkiin, ajan bussilla johonkin

vaatekauppaan keskustaan ja ostan lämpimiä vaatteita t-paitojen ja

kevyiden kesähousujen päälle. Sen jälkeen hyppään ensimmäiseen Kokkolan

junaan. Lankila kuitenkin yllytti minua tulemaan iltakoneella Kruunupyyhyn,

jossa kaupungin edustusmersu on häntä odottamassa. Pääsisin samalla kyydillä

suoraan kotiin koska hän asui aika lähellä vanhempieni kotia.

Mikäs sen parempi finaali kahden vuoden matkalleni.

Olin lähtenyt helmikuussa 1982 Norjaan ja sieltä suoraan pitkälle matkalleni

saman vuoden syksyllä. Nyt helmikuussa 1984 viimeinen etappi kulki kaupunginjohtajan

kyydissä mersulla suoraan kotiovelle!

Kotiin Suomeen ja heti Norjan kotiin

Kotiväki ei ollut tietoinen paluustani, joten aika yllätys se äidille oli, kun soitin

ovikelloa. Ehdin seuraavien päivien tarinoinnin ohessa näkemään nipin napin

myös Sarajevon Olympialaisten viimeisiä kisapäiviä, joista tietenkin Matti

Nykäsen kultahyppy suurmäessä oli hienoin hetki.

189

Matkan aikana olin saanut vanhalta Stavangerin työkaveriltani Timo Jukolalta

kuulla, että minulla olisi halutessani vanha työpaikkani odottamassa Brynes

Planteskolessa. Viikon verran ehdin vaihtaa kotiväen kanssa kuulumisia, ennen

kuin matkustin Stavangeriin töihin. Mielessä oli odottaa siellä uuden viisumin

saamista Australiaan ja kerätä matkarahaa sillä välin.

Nyt olimme Di’n kanssa jatkuvassa kirjeenvaihdossa ja soittelimme myös puhelimella

silloin tällöin. Kaukosuhde tuntui etenevän hyvään suuntaan ja näköpiirissä

oli myös tapaaminen, kunhan saan uuden viisumin.

Palasin vanhalle työpaikalleni ja vastaanotto oli mukava! Stavanger tuntui oikeastaan

enemmän kodilta kuin Kokkola. Stavangerissa oli työpaikka työkavereineen

sekä myös muita ystäviä. Kokkolassa, vanhassa kotikaupungissani,

asuvat tietysti omat vanhemmat, mutta ei siellä enää sellaisia tuttuja tai kavereita

juuri ollut, joiden kanssa minulla olisi ollut kouluaikojen jälkeen mitään

yhteyttä. Useimmat heistä olivat opiskelemassa jossain muualla.

Toisena Stavangerin keväänä asuin taas Timon kanssa samassa pienessä talossa

taimiston vieressä. Ja jälleen vuonojen rinteet herättivät lentämisen haluni.

Otin tietysti yhteyden Knutiin ja Vigmundiin, jotka kertoivat uusien riippuliitokurssien

alkamisesta. Sain houkuteltua Timon innostumaan asiasta ja hän

ilmoittautui kurssille, jolloin minäkin olin mukana katsomassa tutulla Vigdelin

rantadyynillä. Saimme pitää kerhon alkeisliidintä välillä viikonloppuisin

itsellämme ja kävimme kaksin treenaamassa, jolloin minäkin pääsin harjoittelemaan.

Lopulta aloin saada liitimen kunnolla hallintaan isommillakin mäillä.

Mutta aivan oikeaa korkeaa lentoa satojen metrien vuorenhuipuilta en ollut

vielä tehnyt. Knut oli sitä mieltä, että nyt minun on viimeinkin aika lentää

Gjesdalin huipulta, noin 250 metrin korkeudesta.

Ensimmäinen riippuliito korkealla - hyvä kun henki säästyi..

Sopivana iltana menimme porukalla Gjesdaliin jossa ensilentoni oli viimein

tehtävä. Pelotti hirveästi. Ehkä se hidas oppimiseni oli tehnyt minut samalla

epävarmemmaksi. Vielä kaksi vuotta alkeiskurssin jälkeen olin vailla ensimmäistä

Oikeaa Lentoa. Jos se tarpeellinen motorinen niksahdus hallita liidintä

olisi tapahtunut nopeammin, olisi minulla ollut enemmän luottamusta omiin

kykyihin. Siksi nyt jännitti tosi paljon. Nyt oli jääräpäisyydelle käyttöä, tänään

se on tehtävä.

Kaikki valmistelut tehtiin huolella ja sovimme, että lähden rinteestä suoraan

eteenpäin, käännyn kohta oikealle ja ajan rinteen suunnassa noin puoli kilo-

190

metriä ja käännyn vasemmalle, jolloin tupsahdan automaattisesti alhaalla olevalle

suurelle pellolle. Helppo juttu.

Mutta eipä se ihan niin mennyt, hyvä kun säilyin tästä lennosta hengissä.

Kirkkaassa ilta-auringossa ja lievässä vastatuulessa lähdin juoksemaan rinnettä

alas. Liidin alkoi tutusti nostaa minua ylös ja niin olin ilmassa samalla kun

jyrkkenevä rinne hävisi jonnekin alas. Nyt olin ihan oikeasti ilmassa, ja korkeammalla

kuin koskaan! Minusta tuntui, että rinteeltä tuleva tuuli nosti minut

nopeasti paljon lähtöpaikkaa korkeammalle ja lensin vain eteenpäin.

Kohta piti kääntyä oikealle ja sinne kaarsin. Mutta nyt aloin huomata, että korkeus

väheni huolestuttavan nopeasti, ja vielä pitäisi kääntyä vasemmalle, jotta

pääsen sille isolle pellolle, joka oli laskupaikka. Ajoin varmasti liian pitkään

rinteen suuntaan koska huomasin, että laskupaikan edessä oleva maatalo ja

sen pihalla olevat korkeat kuuset tuntuivat koko ajan nousevan korkeammiksi.

Käännyin vasemmalle ja näin laskeutumispellon maatalon takana. Ja koko ajan

pihalla olevat kuuset tuntuivat kasvavan aina vaan korkeammiksi, kun menetin

korkeutta. Alkoi nousta paniikki, että kuinka pääsen maatalon ja siellä täällä

olevien kuusten yli. Tällä puolella ei ollut minkäänlaista laskupaikkaa, puita ja

jonkinnäköistä louhikkoa…

Lensin vain mahdollisimman varovaisesti ja hitaasti kohti peltoa, joka näkyi

nyt 100 metrin päässä edessä. Jos vedin lisää vauhtia, silloin vauhti kiihtyy

ja liidin laskeutuu nopeammin, jos taas lennän mahdollisimman hitaasti, liidin

vajoaa hitaammin. Edessä olevien kuusten latvat olivat jo melkein suoraan

edessäni ja ne näyttivät edelleen venyvän korkeammiksi samalla kun itse vajosin

alaspäin. Pääsin onneksi juuri ja juuri niiden yli, olisin melkein voinut

lähintä latvaa potkaista, niin läheltä ne ylitin. Jos siipi olisi niihin osunut, lento

olisi loppunut siihen paikkaan ja olisin pudonnut parinkymmenen metrin korkeudelta

aivan hallitsemattomasti maahan.

Juuri kun huokaisin helpotuksesta, että pääsin kuusten yli, huomasin että maatalolle

johtavan tien varressa kulki sähkölankoja. Ja ne olivat nyt suoraan edessä.

Pelto alkoi heti tien ja sähkölankojen takana. Hidastin edelleen vauhtia

työntämällä ohjauskolmiosta ja toivoin, että pääsisin lankojen yli pellolle, jolloin

kaikki olisi hyvin. Mutta lensin silti lähes suoraa kohti lankoja. Uijuiiijui...

Humps!

Romahdin noin neljän metrin korkeudelta suoraan alas maahan! Liidin sakkasi

juuri ennen kun ehdin lankoihin. Sakkaaminen tapahtuu aina, kun lento-

191

koneen tai riippuliitimen nopeus laskee liikaa. Silloin siipi menettää hetkeksi

kaiken nostovoiman, jolloin se romahtaa alaspäin. Kyllä tämän teoriassa tiesin,

mutta paniikkitilanteessa se ei mieleeni tullut. Nyt kävi juuri niin, kun yritin

työntää ohjauskolmiosta, jotta olisin päässyt lankojen yli. Nopeus hidastui

koko ajan lisää ja viimein liidin sakkasi. Oikeastaan sakkaus pelasti minut törmäämästä

lankoihin vaikken sitä itse pyrkinyt tekemäänkään. Onni onnettomuudessa,

sanamukaisesti.

Liidin rysähti alas niin, että etuosa osui tielle, itse tömähdin onnekkaasti tien

penkalle, jossa oli pehmeää heinikkoa ja turvetöppyröitä. Huh. Onneksi en

loukannut itseäni fyysisesti ollenkaan. Henkinen korvapuusti oli kuitenkin sitäkin

kovempi: ensinnäkin pelästys, vakava onnettomuus ei ollut todellakaan

kaukana, vieläpä kahteen kertaan. Ja saman tien minua alkoi raastaa ikävä huomio,

en vieläkään osannut hahmottaa ilmassa niitä tärkeitä asioita jotka olisi

pitänyt hallita.

Kun liitimen poikki menneitä tankoja irroteltiin kertoi Knut huutaneensa pian

lähtöni jälkeen, että ”Sving,sving sving!” eli käänny, käänny, käänny! kun ajoin

aivan liian pitkään suoraan. Ja sivutuuliosuus meni samalla tavalla aivan liian

pitkäksi. Onneksi kerhon omistama liidin saatiin kuntoon muutamalla putkien

vaihtamisella.

Rysähdys oli kaiken kaikkiaan niin pelottava kokemus, että näin pitkään painajaisia

nousevista ja kasvavista kuusista ja sähkölangoista. Lennot Stavangerissa

jäivät tähän.

Ja nyt takaisin Australiaan

Hain heti kun mahdollista uutta viisumia Australiaan ja sain sen yllätyksekseni

etuajassa. Työskentelin taimistolla kesäkuun alkuun ja lähdin käymään kotona

Kokkolassa ennen matkustamistani takaisin Sydneyhin. En tietysti tiennyt

mitä tämä matka tulee vaikuttamaan tulevaisuuteeni, tai milloin palaisin

takaisin. Monet asiat oli hoidettava kuntoon ennen lähtöä.

Kun kaikki oli valmista, lensin Frankfurtista keskelle Sydneyn talvea, ihan kuin

vuotta aikaisemmin, kun lensin sinne ensimmäistä kertaa Uudesta Seelannista.

Koko matkan tietysti jännitin ihan vietävästi, että mitä tässä nyt sitten tulee

tapahtumaan. Olin koko tämän vajaan puolen vuoden ajan tutkiskellut itseäni

ja tunteitani ja miettinyt, että oliko tämä nyt fiksua ja oliko siellä ihminen,

josta voisi oikeasti tulla sellainen, jota etsin.

192

Olimme kirjoitelleet kymmenittäin kirjeitä, olimme äänittäneet kasetteja toisillemme

ja aika usein puhuneet jopa puhelimessa. Mutta silti, en ollut viettänyt

hänen kanssaan riittävästi aikaa, että voisin sanoa sen perusteella enempää.

Mietin myös, että oliko tähän jossain määrin osuutta silläkin, että tavallaan

halusin mahdollisuuden muuttaa Australiaan, josta kovasti pidin. Sitähän olin

jo Wongaling Beachilla ja Tullyssä miettinyt ennen Di’n tapaamista. Mutta,

kuten niin monessa asiassa elämässä, kun riittävän monta asiaa sotkeutuu ja

yksittäisillä asioilla on erilaisia merkityksiä ja painoarvoja, niistä kasvaa helposti

mieleen monimutkainen sekamelska. Sellaisessa tilanteessa kokonaisuuden

ymmärrys ja järkevien johtopäätösten tekeminen on tosi vaikeaa, ellei

mahdotonta. Ja varsinkin kun puhutaan järkevistä johtopäätöksistä niin ei voi

unohtaa, että sopassa ovat myös puhtaat tunneasiat. Kyllä nuoren miehen pää

voi tällaisesta mennä sekaisin.

Nämä kaikki tunteet ja ajatukset risteilivät mielessäni, kun viimein kävelin

Sydney kentällä kohti ulosmenoa. Sitten näin hänet vastaanottajien joukossa.

Pommi räjähti päässäni. Voi ei! Tästä ei tule mitään. Kuinka olen voinut tällaisen

virheen tehdä, että tulin tänne ja uskoin kuvaan, jonka olin itse päässäni

rakentanut.

Olin tavannut hänet rentona lomalaisena ja nyt edessä seisoi nainen, jossa lähes

kaikki olikin aivan muuta kuin mielikuvissani. Sitä mielessäni olevaa kuvaa

olin rakennellut päässäni omista haaveitteni lähtökohdista, en todellisuudesta.

En tietysti odottanut kohtaavani shortseissa ja tavallisessa lomalaisen T-paidassa

seisovaa rentoutunutta naista, mutta en myöskään ylikorostetun huippumodernin

ja muodikkaan bisnestiikerin kovaa olemusta, joka minua odotti.

Ei sille mitään voi, että ihmisen olemus vaikuttaa äärimmäisen voimakkaasti

kokeeko hänet puoleensavetävänä vai luotaantyöntävänä. Ja olemukseen

vaikuttaa moni yksittäinen asia. Joihinkin niistä ei itse oikeastaan voi paljoa

vaikuttaa, mutta toisiin taas voi vaikuttaa hyvin paljon. Ja juuri niistä en nyt

pitänyt. Yleensäkin minua on ärsyttänyt joissakin ihmisissä oleva voimakas

tarve pyrkiä pukeutumisellaan ja muilla ulkoisilla tekijöillä aivan rakentamalla

rakentaa voimakasta kuvaa omasta identiteetistä. Sellaisia ovat vaikkapa jotkut

taiteilijat, jotka ehdottomasti haluavat näyttää korostetun taiteilijoilta, ja

vaikkapa liikemaailmassa toimivat, jotka haluavat näyttää hyökkäävän kovapintaisilta.

Silmät, hymy ja ääni hänessä olivat aivan tuttua, mutta oikeastaan kaikki muu

kertoi jostain sellaisesta, jota en osannut odottaa. Silti niiden viesti leijui heti

193

vahvana ilmassa. Ja se oli sellaisia, joka sai minut heti epäilemään, etten tästä

selviä. Samat silmät, hymy ja ääni olivat saaneet erilaisissa olosuhteissa minuun

aivan toisenlaisen vaikutuksen. Tässä uudessa tilanteessa ja yhteydessä oli hyvin

hämmentävää, kun tuttujen piirteiden mukana uutta mielikuvaa rakensivat

nopeasti aivan eri vaatetus, kampaus, meikki ja kaikki muu itse rakennettu osa

omaa olemusta. Kuvasta tuli hyvin ristiriitainen. Enkä yrityksistäni huolimatta

varmasti pystynyt täysin salaamaan tuntemuksiani. Onneksi minulle tuli heti

hyvin suuri varmuus, että tämä tunne oli molemminpuolinen. Se ehkä helpotti

hiukan.

Selvisimme tilanteesta silti hyvin. Tervehdimme lämpimästi ja ajoimme kuuluisan

Bondi Beachin läheisyydessä olevaan Di’n tädin taloon, jossa olimme

sopineet asuvamme viikon verran ennen kuin ajaisimme hänen kotiinsa Gunnedahiin.

Oli viisasta pitää tämä meidän juttumme pienessä piirissä ennen

suurempaa varmuutta mihin tämä lähtisi kehittymään. Ja varsinkin ennen kuin

olisimme menneet hänen pieneen kotikaupunkiinsa, jolloin koko yhteisö olisi

siellä nähnyt koko jutun. Ja mahdollisen ikävän lopun. Hyvä näin, edes pieni

torjuntavoitto.

Eikä tilanne nyt lopulta ihan niin kauhea ollut, oli meillä mukavaakin Sydneyn

viikon aikana. Kiertelimme kaupunkia, kävimme teatterissa, pääsin jopa

sinne Sydneyn oopperataloon, jossa katsoimme operetin Viulunsoittaja katolla.

Kävimme pitkiä keskusteluita ja öisin harrastimme yhtä hyvää seksiä kuin

Balillakin. Silti me molemmat tiesimme heti alusta alkaen, että ei tästä mitään

suurempaa tule. Kyllä me ihmiset välillä töppäyksiä ja virheitä teemme, tämä

nyt oli yksi sekä minun että hänen virheistään. Eikähän maailma olisi kovin

hauska paikka ilman mokia ja meitä satunnaisia tunareita. Niinpä vietimme

sovitun viikon ihan sinänsä hauskoissa merkeissä ensijärkytyksistä selvittyämme.

No hard feelings.

Kun viikko oli ohi, lähdimme yhdessä ajamaan kohti Di’n kotikaupunkia,

jonne hän ajoi Armidalen kautta. Jäin sinne tapaamaan vanhoja kavereitani.

Tiesin, että voin siellä majailla sen aikaa, että saan paluulippuni kuntoon. Kun

kaikki on valmiina, palaan Sydneyn lentokentälle ja matkustaa kotiin.

Lyhyt tanskalaistuttavuus ja kohti uutta ammattia

Lensin takaisin Frankfurtiin, ajelin junalla Tukholmaan, ja sieltä laivalla Turkuun.

Tunnelmat olivat tietysti edelleen aika erikoiset, vaikka jo parisen viikkoa

aikaisemmin velloneet tunteet olivat hiljalleen rauhoittuneet.

194

Norjassa palasin jälleen myös riippuliitämisen pariin. Ensimmäinen “oikea” lentoni

joka starttasi 220 metriä korkealta rinteeltä johti lähes katastrofiin.

Yllättäen tapaamani tanskalaistyttö Nanna toi sopivasti pariksi viikoksi muuta

ajateltavaa pettymysten Sydney-käynnin jälkeen.

195

Tukholmassa laivalle mennessä jo lähtöportin jonossa tutustuin tanskalais-suomalaiseen

viehättävään Nannaan, joka oli tulossa tapaamaan Turussa

asuvia kahta isoveljeään. Meillä oli tosi mukava laivamatka ja koska viihdyimme

hyvin, jäinkin hetkeksi Turkuun. Nannan äiti oli ollut suomalainen, isä oli

tanskalainen. Vanhemmat veljet olivat jääneet vanhempien eron jälkeen äidin

luokse Suomeen, Nanna meni asumaan isänsä mukana Kööpenhaminaan, joten

hän ei puhunut montaa sanaa suomea. Tapasin tietysti hänen veljensä Turussa,

kävimme heidän kanssaan purjehtimassa ja illallisilla. Silti enimmäkseen

olimme kahden.

Telttailimme Turun ja Paraisten alueella melkein kaksi viikkoa, ja riitelimme

jatkuvasti politiikasta. Nanna oli tulipunavasemmistolainen, ja minä edelleen

ihan sitä toista laitaa. Jatkuvista poliittisista kiistoista huolimatta meillä oli

tosi mukavaa telttailla ja pitää hauskaa. Ehkä se lyhyt kesäinen loma-aika oli

maksimi, jota monet mielipide-eromme ja toisaalta kahden nuoren fyysinen

vetovoiman tunne pystyi kestämään. Tämä lyhyt suhde pettymyksen Australia

reissun jälkeen oli juuri sitä mitä tarvitsin sillä hetkellä. Tässä ei ollut tarkoitus

edes yrittää mitään kummempaa kuin nauttia yhdessä kesäisestä ajasta. Se oli

juuri sopiva kevyt siirtymä elämän seuraavaan vaiheeseen.

***

Koska kirjoittaminen ja toimittajan työ oli kiinnostanut minua jo pitempään,

hain ja pääsin Laajasalon Opistoon Helsinkiin tiedotuslinjalle. Vuoden mittaisen

kurssin aikana saisin perustietoja toimittajan työstä. Sattumalta vieruskaveriksi

heti ensimmäisenä kurssipäivänä istahtanut Päivi vaikutti mukavalta

opiskelukaverilta. Hänkin oli pohjoisesta kotoisin, syntynyt Kittilässä ja varhaisesta

kouluiästä Pohjanmaalla asunut. Ihan kuin minäkin. Koska opistolla

oli oma asuntola, opiskeluporukka muotoutui nopeasti yhtenäiseksi, aivan kuten

aikaisemmin Lepaalla puutarhurikoulussa.

Aloimme tehdä heti syksyllä juttuja paikallislehtiin pieniä palkkioita vastaan.

Opiskelussa keskityttiin lehtijuttujen tekemiseen, eli tiedon hankintaan, juttukokonaisuuden

hallintaan ja varsinaiseen jutun kirjoittamiseen eri aihepiireistä.

Lisäksi luentoja oli poliittisesta historiasta, maantiedosta ja muusta toimitustyöhön

oleellisesti liittyvästä. Yksi tärkeimmistä taidoista, jonka Laajasalossa

opin, oli kymmensormijärjestelmällä kirjoittaminen. Sitä taitoa olen käyttänyt

elämässäni sen jälkeen lähes joka ikinen päivä. Itse asiassa juuri nytkin.

Päivin kanssa jutustelukerrat tauoilla tihentyivät ja pitenivät. Hän ei asunut

opistolla kuten useimmat, vaan yhdessä silloisen poikaystävänsä kanssa kaupungilla.

Tästä suhteesta hän oli kertomansa mukaan pyristellyt jo jonkin ai-

196

kaa eroon. Kun meillä jutut kehittyivät koko ajan, hän päätti hakea kamansa

Malminkartanon asunnostaan ja muuttaa Laajasalon asuntolaan. Olin mukana

hakemassa hänen tavaroitaan, ja siitä varsinainen suhteemme oikeastaan

lähti kehittymään.

Koska poliisimainen valvonta opiston asuntolassa alkoi aika pian meitä aikuisia

ihmisiä tarpeeksi tympiä, muutimme Päivin kanssa Kulosaareen. Sieltä

tarjoutui tuttujeni kautta sopiva pieni yksiö meille loppulukuvuodeksi vuokralle.

Asunnon haltija, kuinka ollakaan, lukioaikainen tyttöystäväni Maija, oli

lähdössä talveksi ulkomaille ja halusi pitää asunnon itsellään, kun keväällä palaa.

Todellinen win-win sekä Maijalle että meille. Niin muutimme yhdessä

Kulosaareen kurssin loppuajaksi.

Toimittajan työ tuntui päivä päivältä sopivan minulle paremmin. Vaikka kasvien

kanssa puuhailu puutarhurina oli ollut mieluista, työ oli aika raskasta,

usein kausiluontoista ja huonosti palkattua. Toimittajan työssä oli enemmän

yhteiskunnallista vaikutusmahdollisuutta ja se tarjosi pääsyn moniin sellaisiin

paikkoihin, joihin ei muuten olisi ollut mahdollista, sai tavata mielenkiintoisia

ihmisiä ja nostaa esiin asioita, joita itse piti tärkeänä. Ja lisäksi olin utelias ja

pidin kirjoittamisesta.

Ja jos aikaisemmin olin päätynyt siihen, että voin soittaa loppuikäni, vaikka en

muusikon ammattiuralle yrittäisi, nyt ajattelin, että mikään ei estä tulevaisuudessa

myöskään puutarhan hoitoa, vaikka tekisin työtä toimittajana.

Laajasalossa palasin myös vanhan harrastukseni pariin joka oli ollut vuosia

naftaliinissa. Aloin uudestaan opiskella portugalia. Mieleen nousi ajatus, että

ulkomaantoimittajan työ voisi sopia minulle hyvin. Innostuin varsinkin ajatuksesta,

että erikoistuisin portugalinkielisen maailman tapahtumiin, joten

kielitaito olisi isoksi eduksi. Lueskelin portugalia iltaisin ja kävin myös Suomi-Brasilia

Seuran keskustelukurssilla. Toimiva idea, jonka keksin, oli hankkia

portugalinkielisiä lasten ja nuorten kirjoja lisälukemistoksi. Niissä kieli oli yksinkertaisempaa

ja sanasto helpompaa kuin aikuisten kirjoissa.

Journalismikurssin jälkeen haimme kesätoimittajan paikkoja yhdessä Päivin

kanssa Kokkolasta. Minä pääsin Keskipohjanmaa-lehteen harjoittelijaksi ja

Päivi aluksi vaasalaisen Pohjalainen-sanomalehden aluetoimittajaksi Kokkolaan,

ja sen jälkeen YLE:n alueradioon. Vanhempani asuivat kerrostalossa, jossa

heillä oli kaksi asuntoa, isompi kolmio toisessa kerroksessa ja mukava kaksio

viidennessä. Me majoituimme sinne kaksioon.

197

Puolen kesän painajainen

Tuohon kesään liittyi minun kohdallani yksi musta, erittäin epämiellyttävä

jakso. Se oli se kesä, jolloin AIDS ilmestyi televisioon, lehtiin ja kaikkialle.

Se oli uusi ja kohahduttavan pelottava tauti, josta ei vielä paljoa tiedetty, paitsi

että se on tappava. Kun sen leviämistavoista ja erityisesti homoseksuaalien

suuresta osuudesta taudin kantajina kerrottiin, minulle iski yhtäkkiä mieleeni

tapahtuma pari kolme vuotta aikaisemmin, epämääräisen baarin vessassa

Aucklandissa Uudessa Seelannissa. Sinne minut pikku humalatilassa talutti

se maori transu ja otti suihin ennen kuin älysin mistä oli kyse. Nyt olin aivan

varma, että siitä hölmöilystä seurauksena oli tartunta. Mahdollisuus ainakin

oli niin suuri, että vajosin synkkään pelkoon, enkä pystynyt asiasta puhumaan

aluksi edes Päivin kanssa.

Aloin tunnustella itseäni ja tuntea niitä oireita, joista päivittäin silloin tiedotusvälineissä

puhuttiin. Tunnustelin kainaloitani ja kaulan imusolmukkeita, ja

niissä aloin tuntea sellaisia oireita, joita AIDS ihmiselle kuulemma teki. Tilanne

meni niin pahaksi, että ajatus oli aamulla ensimmäisenä mielessä, vähän

väliä päivällä ja illalla viimeksi. Tietysti jossain vaiheessa kerroin Päiville ja

hän teki kaikkensa rauhoittaakseen minua ja tuki kaikin tavoin. Opin onneksi

lokeroimaan pahimmat tuskatilat edes välillä hiukan kauemmaksi mielestäni,

joten pystyin kuitenkin tekemään työni.

Lopulta oli silti pakko matkustaa Helsinkiin testiin. Niitä ei silloin vielä tehty

Kokkolassa. Tuloksen odottaminen oli piinallista, mutta kun se lopulta tuli ja

oli negatiivinen, huokasin tietenkin helpotuksesta. Mutta vain hetkeksi. Kohta

mieleen ui ajatus, että testi ei aina ole aivan 100-prosenttisen varma, näin

olin jostakin kuullut. Sama paniikki oli kohta taas päällä, vaikka tajusin järjellä

koko ajan, kuinka älytöntä tämä pelkääminen oli. Mutta en sille mitään voinut.

Mitättömän pieni riskimahdollisuus, negatiivinen testitulos, mutta kuitenkin.

Se riitti uuteen paniikkijaksoon, kunnes muutaman kuukauden jälkeen

hiljalleen vain väsyin sen ajattelemiseen. Lopulta tuntui, että tämä kauhu oli

jotenkin polttanut energiansa loppuun. Lakkasin tunnustelemasta, että ovatko

imusolmukkeet turvoksissa ja muita mahdollisia oireita. Siinä vaiheessa se pelkotila

vain suli pois aika nopeasti.

Kokemus oli kauhea, mutta opetti samalla henkilökohtaisen kokemuksen

kautta kuinka mieli voi viedä ihmistä aivan mielivaltaisesti, jos se nitkahtaa jotenkin

väärään asentoon. Olin pitänyt itseäni aina hyvin rationaalisena ihmisenä,

mutta näytti se yhtäkkisen hallitsematon tunnepuolikin kykenevän minut

tiukkoihin pihteihin puristamaan.

198

Huolimatta paniikkiajatuksistani, nautin silti kovasti kesätoimittajan työstä.

Opin kaupungin hallinnosta, yritysmaailmasta ja pääsin tapaamaan mielenkiintoisia

ihmisiä. Haastattelin esimerkiksi juuri eläkkeen kynnyksellä ollutta

surmanajajaa Onni Suurosta, jonka hurjaa ajoa isossa tynnyrissä olin jo pikkupoikana

katsellut Suomen Tivolin käydessä Ylitorniolla, ja sain haastatella

juuri miss Suomeksi valittua himankalaista Anna-Liisa Tilusta ja tapasin monia

muita jännittäviä ihmisiä.

Viimeinen yritys riippuliitäjäksi

Eräs kiinnostava henkilö, josta sain tehtäväkseni tehdä jutun, oli paikallinen

nuori liikkuvan poliisin konstaapeli Håkan Salo, joka kuulemma harrasti riippuliitoa.

Otin yhteyttä häneen ja samalla tietysti kerroin itsekin lentäneeni

jonkun verran. Mutta ihmettelin, että kuinka täällä voisi lentää kun Kokkola

sijaitsee pannukakkumaisen tasaisella Pohjanmaalla. Håkki kutsui minut

Kruunupyyn lentokentälle katsomaan kuinka se käy, ja halusi minun jopa auttavan

hänet ilmaan.

Kun tapasimme Kruunupyyn kentän päässä, Håkilla oli liidin kasattuna ja sen

vieressä hänen vanha Volvonsa, jonka kattotelineellä oli suuri narukela. Hän

oli jo pyytänyt lennonjohdosta lentoluvan. Minun tehtäväni oli ajaa hänen autonsa

noin 600 metrin päähän ja niin, että narun toinen pää jäi Håkille. Tällä

narulla minun oli määrä vetää Håkki taivaalle. Kun naru oli suorana, kiinnitin

toisen pään auton vetokoukussa olevaan laitteeseen, josta meni johto sisälle

ohjaamossa olevaan painemittariin. Se kertoi koko ajan, kuinka kova vetovoima

naruun kohdistuu. Kun hän antoi merkin, minun piti lähteä ajamaan noin

10-15 km tunnissa ja seurata herkeämättä, että mittarissa pysyi koko ajan hänen

ilmoittamansa painearvo. Jos se nousee, hidasta, jos se laskee, aja hivenen

kovempaa, oli ohje.

Merkki tuli ja lähdin ajamaan. Tunsin heti, että auto ei kiihdy ihan tavallisella

tavalla vaan siinä tuntui ylimääräistä vastusta. Samalla peruutuspeilistä näin,

että liidin 600 metrin päässä alkoi nopeasti nousta ja hävisi peilin näkyvistä.

Tarkkailin painemittaria ja säätelin vauhtia. Vähän ennen kun olin kentän

päässä, vedon tunne loppui yhtäkkiä ja paine mittarissa laski nollille. Pysäytin

ja näin Håkin lentävän vähintään 400 metrin korkeudella kentän yläpuolella!

Hän oli irrottanut narun ja lensi vapaasti.

Purjekoneita hinataan vetämällä niitä lentokoneella ylös. Riippuliidintä hinataan

maasta pitkällä narulla auton tai talvella moottorikelkan perässä. Tämä

199

lentoonlähtötapa oli täällä Suomessa kehitetty juuri siksi, ettei täällä ollut vuoristoja.

Koska Kokkolassa ei muita riippuliitäjiä ollut, Håkki halusi lentokaverin ja

suostutteli, että opettelisin hänen neuvomana hinauslentämisen, jotta voisimme

lentää yhdessä vuorotellen.

Niin sitten tehtiin. Pyysimme jonkun Håkin kaverin kuskiksi ja otettiin aluksi

muutaman kymmenen metrin verran narua. Toinen pää kiinnitettiin valjaissani

olevaan laukaisulaitteeseen ja toisesta päästä Håkki piti kapulan avulla käsin

kiinni auton avonaisessa tavaratilassa istuen. Ja niin lähdettiin kentän vierusta

menemään. Juoksin liidin olkapäillä, kunnes vauhdin kiihtyessä iso leija vetämisen

voimasta nosti minut matalaan liukuun ja Håkki huuteli ohjeitaan.

Teimme harjoitusvetoja monena tyynenä iltana. Vähitellen käytimme pitempää

naurua ja samalla pääsin entistä korkeammalle. Onneksi moottorilentoliikennettä

oli hyvin vähän, joten saimme treenata tuntikausia ihan rauhassa.

Kun kentän pituus oli lähes kaksi ja puoli kilometriä, siinä ehti hyvin harjoitella

kaarroksia ja saada tuntumaa liitimeen. Ja näiden harjoitusten avulla se lopullinen

niksahdus minulla lopulta tapahtui: opin hallitsemaan liidintä ilmassa

nopeilla reflekseillä. Viimeinkin.

Sain itsevarmuutta ja nousin lopulta noin sadan metrin korkeuteen, jolloin

pystyin tekemään 360 asteen käännöksiä ja laskeutumaan turvallisesti ja ilman

suuria jännityksiä kentälle. Ja saman tien uudestaan, ei tarvinnut kiivetä mäelle

seuraavaa lentoa varten. Kyllä se oli mahtavaa! Nyt sain sen saman tunteen

kuin miltä lentäminen näytti toisten lähtiessä leijan vetäminä ilmaan. Olin

kateellisena katsellut sitä Norjassa ja Uudessa Seelannissa monet kerrat ja nyt

lopulta sain varmuuden lentää itse kuin lokki.

Hinaamalla pääsin parhaimmillaan jopa yli 700 metrin korkeudelle. Kun sieltä

laski alas rauhallisesti tyynessä ilmassa eri suuntiin kaarrellen, kesti lento ehkä

12 tai 15 minuuttia. Ja samalla voi lentämisen tunteen ohella nautiskella maisemista,

lännessä siintävästä rannikosta, idänsuunnan peltomaisemista, metsistä

ja pohjoispuolella 15 kilometrin päässä näkyvästä kotikaupungista.

Viimein opin myös vapaalennon aikana nousemaan termiikeissä ylöspäin. Kun

ilmavirta nousee ylös, siihen nousevaan hissiin kun liitimen kääntää jyrkkään

kaartoon, nousee helposti satoja metrejä ja paljon nopeammin kuin vaikkapa

Näsineulan hissi. Niinhän tekevät myös petolinnut.

200

Seuraavana talvena kävimme lentämässä myös Lapin tuntureilla, jossa lentäminen

oli samanlaista kuin Norjassa, pari juoksuaskelta vastatuuleen ja leija

nosti saman tien ilmaan. Pehmeämuotoisilla tuntureilla oli kovallakin tuulella

tasainen nosto, silloin pääsi satoja metriä huippujen yläpuolelle. Siellä voi lennellä

tuntikausia maaten lämpimässä valjaspussissa ja katsella Lapin tunturimaisemaa

ja jossain alempana rinteissä laskettelevia ihmisiä.

201

Perhe, toimittajaksi ja riippuliito 1984-1994

Naimisiin ja maailman ympäri

Kesätoimittaja-ajan jälkeen minut palkattiin Keskipohjanmaa-lehteen äitiyslomasijaiseksi

pitkälle seuraavaan talveen, ja myös Päivin työ radiossa jatkui.

Näin jäimme Kokkolaan pitemmäksi ajaksi, kuin alun perin oli ajatus. Sinä

syksynä menimme naimisiin Päivin kotikaupungin Seinäjoella Törnävän kirkossa.

Elämä alkoi tuntua jo aikuiselta, olimme olleet jo pari vuotta yhdessä ja

suuntamme näytti selvältä. Nyt olisi perheen aika.

Olin luonnollisesti kertonut Päiville paljon matkoistani ja halusin viedä hänet

katsomaan maailmaa, niitä paikkoja, jotka minulle olivat olleet tärkeitä. Lähdimme

helmikuun alussa 1986 rinkat selässä maailmanympärysmatkalle. Ostimme

lipun Lontoo-Delhi-Bangkok-Singapore-Sydney-Auckland-Cookin

saaret-Tahiti-Los Angeles-Lontoo. Aikaa varasimme epämääräiset kolme tai

neljä kuukautta, lentojen päivämääriä oli mahdollista muuttaa matkan aikana.

Intia oli minulle uusi kokemus. Heti Delhiin tullessa vastassa ollut kurjuus,

tungos, lika ja melu tuntuivat minusta paljon vastenmielisemmältä kuin mitä

olin kokenut Indonesiassa ja Malesiassa. Kaduilla olevat kerjäläiset olivat paljon

päälle käyvempiä kuin missään olin nähnyt. He sananmukaisesti riippuivat

vaatteissa. Tämä kokemus oli Päiville vielä monin verroin kauheampi.

Ensimmäisten päivien aikana Päivi koki valtavan kulttuurishokin koska hän

ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Euroopan ulkopuolella. Siksi joka aistin

kautta sisään tunkeutuva Delhin kurjuus oli hänelle liikaa. Tämä johti hirveään

fyysiseen reaktioon seuraavana yönä, kun mikään ei pysynyt sisällä ja paniikki

iski lujaa päällä. No, eipä se meidän majapaikkamme Babar Roadin halvas-

202

sa hotellissa tietysti ollut kovin kummoinen sekään. Taisi siinä yöllä jokunen

rottakin juosta huoneen poikki. Sellaisia ovat halvat hotellit köyhissä maissa.

Minä tein ison virheen siinä, etten ollut älynnyt pehmentää Päivin ensikosketusta

Intiaan edes etsimällä parempi hotelli ensimmäisiksi öiksi.

Mutta onneksi Päivi tokeni ensijärkytyksestään seuraavina päivinä.

Matkustimme täpötäydessä junassa Agraan katsomaan Taj Mahalia. Lähdimme

pimeän aikaan varhain aamuyöllä Delhistä. Juna kulki ehkä tunnin verran

ja juuri auringon noustessa se alkoi hiljentää ja pysähtyi lopulta jonkun

kaupungin tuntumaan, hiukan keskustan ulkopuolelle. Hämärässä katselimme

ulos, jossa näkyi valtava hiekkakenttä tai pelto. Siellä oli tuhansia ihmisiä

noin kolmen metrin välein. Suurin osa oli kykkimisasennossa, tai juuri siihen

asentoon menossa tai siitä nousemassa. Silloin tajusimme, että tämä laakea

alue oli yleinen vessa. Nämä ihmiset tulevat varmasti tänne joka aamu samaan

puuhaan, kaivavat pienen kuopan, kykkivät siinä ehkä tupakka suupielessä

muutaman minuutin ja pesevät itsensä toimituksen jälkeen mukana olevassa

astiassa olevalla vedellä. Tämä oli näiden ihmisten jokapäiväistä rutiinia. Siinä

punertavassa autereisessa aamuvalaistuksessa tämä oli unenomainen, epätodellinen

näky.

Agraan tullessa vaunuun hyppäsi jo pari kilometriä ennen asemaa pikkupoikia,

jotka alkoivat ”varata” turisteja, joita saisivat kyydittää. Sille me emme voineet

mitään. Näin kaapattuina ajoimme polkupyöräriksalla katsomaan Taj Mahalia.

Rakennus oli todella upea, vaikken arkkitehtuurista yleensä ole kiinnostunut.

Sydneyn oopperatalon jälkeen tämä oli vasta toinen rakennus, joka on tavallaan

ottanut minut valtaansa. Oli pysäyttävä ja lumoava kokemus katsella auringon

laskiessa sen punertuvia seiniä ja torneja. Tämä auringonlaskun tunnelma oli

väriltään samanlainen, mutta tunnelmaltaan kyllä sitten aivan erilainen kuin

aamuinen auringon nousu ison hiekkatasangon laidalla, jota junan ikkunassa

olimme katsoneet.

Intiassa satuin huomaamaan lehdestä, että Pohjois-Australiassa oli ollut valtava

sykloni eli pyörremyrsky jossakin Cairnsin kaupungin eteläpuolella. Tämä

sai minut hieman ennakoimaan pahaa tulevia viikkoja silmällä pitäen.

Intiasta emme kumpikaan kovin paljoa pitäneet, huolimatta siitä, että isovanhempani

olivat täällä kymmenen vuotta asuneet. Minusta ei siihen olisi ollut.

Me lähdimme suunniteltua aikaisemmin Thaimaahan, josta ei silloin vielä ollut

tullut uutta Kanariaa suomalaisille. Bangkokissa olisi ollut tarjolla mielenkiintoinen

käynti vankilassa tapaamassa suomalaisia huumesalakuljettajia,

203

jotka istuivat pitkiä tuomioitaan. Hostellimme seinällä oli ilmoitus, että vankilassa

odottaa länsimaalaisia vankeja, jotka mielellään tapaisivat maanmiehiään.

Päivi ei halunnut sinne lähteä, enkä kyllä oikein minäkään, vaikka hiukan utelias

olinkin.

Kävimme lyhyesti Kwaijoen sillalla ja entisessä sotavankileirissä Kanchanaburissa

100 kilometrin päässä Bangkokin länsipuolella. Sen jälkeen lähdimme

etelään junilla ja busseilla, vaikka lentoliputkin meillä oli Singaporeen. Niitä

emme käyttäneet koska halusimme nähdä enemmän maisemia kuin pilviä.

Pysähdyimme Koh Samuilla, jonne pääsi silloin ainoastaan aamuyöllä lähtevällä

laivalla Surat Thanista, lentomatkustus saarelle alkoi vasta vuosia myöhemmin.

Laivassa oli kaksi kantta, joilla molemmilla oli tarjolla kymmeniä

kaislamatoilla olevia makuupaikkoja. Ne olivat niin vieri vieressä, ettei tahtonut

mahtua edes kääntymään. Saarella majoituimme rannalle bungalowiin

useaksi päiväksi. Tämä oli rentouttavaa Intian ja Bangkokin jälkeen!

Singaporeen emme kovin pitkäksi aikaa jääneet vaan lensimme seuraavaan

kohteeseen Australian Sydneyhin. Olin sopinut vanhan ystäväni Glen Dawesin

kanssa etukäteen, että voisimme työskennellä muutaman viikon hänen taimistollaan

Wongaling Beachilla. Niin matkustimme bussikyydillä pohjoiseen

Queenslandiin heti muutaman päivän Sydneyn tutustumisen jälkeen.

***

Intiassa kuulemistani uutisista saamani pahat aavistukseni valitettavasti toteutuivat.

Kun ajoimme Tullysta rannikolle vievää tietä, näky oli painajaismaisen

kaamea. Rakastamani tuttu tie, joka kulki äärettömän rehevien sademetsien

läpi Wongaling Beachille, oli poikki useasta kohdin kaatuneiden puiden runkojen

maatessa tiellä. Niitä oli sahattu niin, että autoilla pystyi tietä hitaasti

etenemään. Mutta hirveintä oli nähdä itse metsä, vihreää ei näkynyt missään,

kaikki oli kuin tulimyrskyn jäljiltä punaisen ruskeaa, kuollutta. Tai siltä se ainakin

näytti.

Sykloni, joksi pyörremyrskyjä Australiassa kutsutaan, oli riehunut täällä kolmisen

viikkoa aikaisemmin, kun olimme vielä Intiassa. Winifrediksi nimetty

sykloni oli repinyt puita nurin, mutta se oli repinyt samalla ylälehdet niistäkin

puista, jotka pystyyn olivat jääneet. Ja myrskyn mentyä ohi, Queenslandin

polttava aurinko pääsi paistamaan metsän sisään. Trooppisen sademetsän ylin

kerros on ainoa osa metsästä, joka kestää jatkuvaa suoraa auringon paahdetta.

Kun se oli lentänyt myrskytuulten mukana, kaikki alapuolella oli palanut ruskeaksi.

Näky oli lohduton.

204

Myönnetään, Intiassa olisin voinut valita Päiville ja minulle paremman hotellin

Delhistä.

Mutta loistoakin Intiasta löytyy. Agrassa sijaitseva Taj Mahal oli kyllä paikalla

nähtynä satumaisen komea rakennus!

205

Rakkaat sademetsäni Wongaling Beachin seudulla olivat palaneet karrelle Winifred-pyörremyrskyn

jälkeen porottaneessa auringossa.

Isolla valliriutalla pienet hait kävivät jatkuvasti kiinni pohjaonkien syötteihin

ennen kuin syötin sai laskettua tarpeeksi alas varsinaisten saaliskalojen onkimista

varten.

206

Cookin saaret Tyynellämerellä oli mahtava kokemus, mieleenpainuva (tai oikeastaan

takalistoon painuva) oli pyöräretki, jonka teimme Päivin kanssa Rarotongan

ympäri ruotsalaisilla muovipolkupyörillä.

Hieno vuoripurojen muodostama uimalampi sademetsän sisällä Rarotongalla.

207

Päivi nauttii Tahitin mustahiekkaisen rannan lämmöstä. Maisemat olivat todella

upeat, mutta muuten Tahiti ei meitä kovasti miellyttänyt.

Pääsimme Glenin taimistolle, jossa kaaosta oli selvittelemässä perheen lisäksi

joukko Glenin naapureita ja ystäviä. Vaikka myrskystä oli jo kolmisen viikkoa,

näki selvästi, että taimisto oli mennyt aivan palasiksi. Rakennukset, varjohallit,

kasvihuone, taimet ja kaikki muu oli lentänyt pyörremyrskyssä ympäri lähitienoota.

Käyntimme taimistolla oli lyhyt, Glen ja Marg ottivat meidät vastaan

ja jotenkin lohduttoman apaattisina valittelivat sitä, että heillä ei ole minkäänlaista

mahdollisuutta majoittaa meitä. Eivätkä he voi tehdä nyt mitään muutakaan

normaalielämään liittyvää. Kaikki aika ja voima menee nyt tämän sotkun

siivoamiseen. Vasta sen jälkeen voisi miettiä onko mahdollista saada taimisto

enää toimivaksi ja tuottavaksi. Vaikka olisimme mielellämme auttaneet, sinne

jäämisemme olisi vaatinut heiltä niin paljon ylimääräisiä järjestelyitä, että se

oli mahdotonta.

Vaikka myrskyn jäljet olivat kaikin puolin hirvittävät, siitäkin huolimatta harmittelin

mielessäni sitä, että näin valtava luonnonmullistus jäi minulta kokematta.

En tietenkään olisi toivonut, että tällaista tapahtuu. Mutta silti, kun se

kerran joka tapauksessa tapahtui, ja olin juuri tulossa tänne, olisin sen halunnut

kokea. Olisi halunnut istua jossakin perunakellarissa kuuntelemassa ulvovia

myrskyn ääniä sekä tuntea ja kuulla tärinää, kun sykloni luontoa moukaroi.

208

Sellainen kokemus olisi iäksi jäänyt luihin ja ytimiin. Kolme viikkoa siitä myöhästyin.

Asuimme muutaman päivän Nivaloiden vieraina Tullyssa ja jälleen Isokankaan

Sauli kutsui minut, nyt Päivin kanssa, riutalle kalareissulle. Tällä kertaa

sinne pääsimmekin, sää yli tyyni ja aurinkoinen. Kalastus oli kuitenkin aika

hankalaa, useimmissa paikoissa kohtasimme haiparvia, joissa oli kymmenittäin

noin puolimetrisiä hain poikasia, jotka nappasivat syötit saman tien, kun niitä

pohjaan korallin juureen yritimme laskea. Nostimme muutamia hain poikasia

ylös ja tunnustelimme niiden erikoista hiekkapaperimaista kylkeä ennen kuin

heitimme ne takaisin veteen. Oli aika mielenkiintoista pitää kädessään ja katsella

läheltä elävää pikkuhaita!

Hivenen toisessa paikassa kävin sukeltamassa Saulin pojan, Laurin kanssa.

Hetken päästä Sauli kiljui, että äkkiä takaisin ylös, nyt meressä on suurempia

haita! Nousimme Laurin kanssa vauhdilla takaisin veneeseen. Ajoimme

kappaleen matkaa riutan reunaa etsien haita, ja näimme kohta kaksi hain selkäevän

muotoista nousevan veden pinnalle. Ne olivat kuitenkin valtavan, noin

nelimetrisen paholaisrauskun evien kärjet, jotka välillä nousivat ylös ilmaan

kalan rauhallisesti uidessa pinnan tuntumassa. Nimestään huolimatta paholaisrausku

on hidasliikkeinen planktonin syöjä eikä koskaan ihmiselle vaarallinen.

Uudessa Seelannissa liftailimme Pohjoissaarella ja vierailimme tietysti Graylingien

luona Oropissa. Vastaanotto Seelannin ”kodissani” oli tietysti aivan yhtä

lämmin kuin aina! Viivyimme tilalla muutaman päivän, ja kiertelimme sitten

Pohjoissaarta liftaillen muutaman viikon.

Minulle uusia alueita olivat pienet Tyynen meren saaret, Cook ja Tahiti, joilla

pysähdyimme matkalla Amerikkaan. Cookin saarten pääsaari Rarotonga viehätti

hitaalla, rauhallisella ja jotenkin vanhanaikaisella tunnelmallaan. Maisema

oli parasta Polynesiaa, riutan ympäröimä tulivuorihuippuinen saari, jonka

rannat olivat enimmäkseen hienoa korallihiekkaa. Laguunissa oli tyyntä

uida ja sukeltaa, kirkas vesi oli 28-asteista. Majoituimme Tiare Villageen jota

emännöi koko saaren asiat hyvin tuntevat polynesialainen Tara ja hänen uusseelantilainen

miehensä.

Ajelimme saaren ympäri huteroilla muovisilla polkupyörillä, jossa oli täyskumiset

renkaat, jotka hyppivät pienimmissäkin kuopissa. Istuminen oli kierroksen

jälkeen vaikeaa. Hieno elämys oli käydä sunnuntaina kirkossa, jossa

saarelaiset lauloivat virsinä polynesialaisia kansansävelmiä aivan upeana moniäänisenä

kirkkolauluna. Ja mieleen jäi myös kävely saaren poikki vanhan

209

tulivuoren rinteitä kiiveten kuuman kosteassa sademetsässä. Paikka paikoin

polku oli kosteiden ja liukkaiden puunjuurten muodostaman suuren spagetin

päällä kiipeilyä hyvin jyrkkää rinnettä ylöspäin. Toisella puolella löysimme pieniä

tiheiden saniaiskasvustojen reunustamia lampia, jotka vuorelta alas virtaavat

pienet purot olivat muodostaneet. Niissä oli ihana käydä vilvoittelemassa,

kunnes pienet ravut alkoivat käydä varpaisiin kiinni.

Tahiti, vaikka onkin ehkä tunnetuin Tyynenmeren saarista, ei vaikuttanut yhtä

sympaattiselta kuin Rarotonga. Pääkaupunki Papeete oli kiireinen, meluinen,

likainen ja jotenkin luotaantyöntävä. Siellä ei tullut tunnetta, että täällä haluaisi

viettää aikaa pitempään. Ihmiset eivät hymyilleet ja tervehtineet ystävällisesti

silmiin katsoen kuten Cookin saarilla. Paikan ranskalaisuus tunki joka paikasta

läpi. Edes kansainvälisellä lentokentällä kahvia ei voinut tilata englanniksi.

Pysähdyimme vain puoleksitoista vuorokaudeksi Tahitille. Ajoimme bussilla

Papeeteen ulkopuolelle ja vietimme päivän mustahiekkaisella rannalla uiden

ja aurinkoa ottaen.

Vaikka ranskalaisuus tiettynä arroganssina oli vastemielisesti tullut jo monessa

kohtaan esille, tahitilaisten ulkoiseen olemukseen se oli tuonut kyllä omasta

mielestäni paljon hyvää. Polynesialaiset ovat usein aika paljon raskastekoisempia

kuin eurooppalaiset, tämä koskee myös naisia. Mutta ranskalainen perimä

oli tuonut tahitilaisiin naisiin keveyttä ja siroutta, tämä tuli hyvin esiin uimarannalla

paikallisia katsellessa.

Viimeinen pysähdys ennen Suomeen paluuta oli Los Angeles Kaliforniassa.

Tarkoitus oli mennä käymään Meksikon puolella, mutta koska Päivin matkaväsymys

ja koti-ikävä olivat jo pahasti punaisella, jätimme tämän ajatuksen.

Disneyland, Universal Studiot ja Santa Monican hiekkarannat riittivät siten

viimeisten päivien ohjelmaksi.

Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun saavuin Yhdysvaltoihin. Ensivaikutelma

maasta ei ollut mitenkään miellyttävä. Oikeastaan silloin havahduin

ensimmäistä kertaa ajatukseen, että uuden paikan tai varsinkin maan tietynlainen

atmosfääri on hyvin helposti ja nopeasti aistittavissa. Se syntyy paljolti

siitä, miten ihmiset toisiaan kohtaavat, kuinka he puhuvat toisilleen, kuinka

suhtautuvat vieraisiin, turisteihin, kuinka kahvilan henkilökunta suhtautuu

siellä käyviin ihmisiin ja niin edelleen. Pieniä liikkeitä, katseita, eleitä. Niitä on

helppo aistia ja ne kertovat paljon ja vaikuttavat tunteen tasolla.

Kohtaamani ”amerikkalaisuus” Los Angelesissa ei tuntunut lähimainkaan

yhtä miellyttävältä kuin vaikka Sydneyssä kadulla leijuva ”australialaisuus” tai

210

Aucklandissa tuntuva ”uusseelantilaisuus”. On tietysti vaikeaa määritellä tarkkaan

mikä tämän saa aikaan, mutta ainakin minulle se on silti erittäin todellinen

tunne ja se määrittää paljolti sen, kuinka paljon jostakin maasta pidän.

Kun tätä mietin Los Angelesissa, mieleen tulivat heti edellisen viikon aikana

kohtaamani kaksi paratiisisaarta. Cookin saarten atmosfääri oli suloisen viehättävä

ja aito, mutta tuhat kilometriä itään sijaitsevalla Tahitilla tunnelma

oli täysin toinen, vaikka Tahitin luonnonkauneus on ylivertainen. Ja toinen

tämän matkan maapari herätti myös voimakkaat tunnereaktiot, Intiaan emme

halunneet pitemmäksi aikaa jäädä, Thaimaa taas tuntui todella sympaattiselta.

Yllätyspaluu entiselle alalle

Laajasalon opiston journalismikurssi ja harjoittelupaikat eivät vielä riittäisi vakinaiseen

toimittajan työpaikkaan. Pyrimme molemmat Tampereen Yliopistoon

toimittajalinjalle, mutta emme päässeet. Seuraava yritys oli Helsingin yliopisto,

jonne Päivi halusi opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa, ja minä poliittista

historiaa. Olimme tulleet siihen johtopäätökseen, että tiedotusalan syvempi

opiskelu ei välttämättä olisi tärkeää toimittajan työn kannalta. Laajasalossa

olimme suorittaneet tiedotusopin appron ja jo se näytti, että tiedotusoppi on

pitemmälle mennessään hyvin monimutkaista informaation siirtämisen ja vaikutusten

teoreettista tutkimusta. Niistä tiedoista hyvin syvällisessä mielessä ei

olisi paljoa hyötyä yhteiskunnallisen elämän ja politiikan vaikutusten tuomisessa

lehden lukijoiden tietoon. Ja sitä toimittajan työ oikeasti on. Siksi halusimme

opiskella nimenomaan enemmän siitä, kuinka yhteiskunta toimii.

Päivi pääsi yliopistoon opiskelemaan sosiaalipolitiikkaa, mutta minä jäin rannalle

omassa pääsykokeessani. Päätin opiskella avoimessa yliopistossa vuoden

ja pyrkiä seuraavana vuonna uudestaan. Mutta sitten asiat saivat taas yllättävän

käänteen, tällä kertaa yhdestä puhelinsoitosta.

Vanha Lepaan aikainen opiskelututtuni Seppo Närhi, joka työskenteli Kauppapuutarhaliiton

Puutarha-Uutisissa toimittajana, soitti minulle. Hän tiesi,

että olin siirtynyt sanomalehtitoimittajaksi ja kysyi nyt, että kiinnostaisiko minua

toimittajan työ Puutarhaliiton ammattilehdessä. Paikka olisi aukeamassa

puutarha-alaa tuntevalle toimittajalle.

Kappas vaan, näin nopeasti asiat saattavat muuttua. Yhtäkkiä löysin itseni taas

puutarha-alalta kun hain ja sain paikan. Nyt kädessä ei ollut enää lapiota vaan

lehtiö, kynä ja kamera. Työpaikakseni tuli Puutarhaliiton toimisto Malmilla.

Asuimme Päivin kanssa isoäitini tyhjillään olevassa asunnossa Töölössä koska

211

lähes 90-vuotias mummuni asui puolestaan minun entisessä huoneessani vanhempieni

luona Kokkolassa. Päivi opiskeli yliopistolla täyspäiväisesti.

Oli todella mielenkiintoista päästä töihin suomalaisen puutarhaelämän hermokeskukseen,

eli valtakunnallisen Puutarha-alan keskusjärjestön toimistoon.

Pääsin mukaan seuraamaan näköalapaikalta, kuinka sekä ammattimaista puutarhatuotantoa

että puutarhaharrastusta edistettiin Suomessa, ja sain olla osa

sitä kokonaisuutta. Keskipohjanmaa-lehdessä maantieteellinen toimialue oli

vain kotikaupunki, joskus juttumatkat veivät maakunnan laitamillekin, mutta

Puutarha-lehdessä toimittiin täysin valtakunnallisesti, välillä myös kansainvälisesti.

Kaiken lisäksi Puutarhaliitossa aloittaessani jälleen yksi hauska ympyrä sulkeutui:

lähin esimieheni Puutarha-lehdessä oli toimitussihteeri Stiina Saarnijoki,

jolle äitini oli muutama vuosi aikaisemmin soittanut ja tarjonnut australialaisella

taimistolla työskentelevän poikansa juttua julkaistavaksi. Ja juuri

Stiina oli sen silloin ottanut vastaan.

Päämääräni oli kuitenkin edelleen ”normaali” toimittajan työ sanomalehdessä.

Siksi pyrin edelleen siihen valmistautumaan. Opiskelin avoimen yliopiston

kursseilla poliittista historiaa ja niiden opintojeni ohella pääsin Yliopiston kielikeskuksen

portugalin kurssille ylimääräisenä, yliopiston ulkopuolisena opiskelijana.

Portugalin kielen opettaja Joakim Barros oli tyytyväinen, kun kurssille

tuli myös sellainen, joka oli juuri portugalista kiinnostunut. Muut kurssilaiset

olivat espanjan kielen opiskelijoita, joiden opintoihin kuului pakollisia sivuaineopintoja

espanja sukulaiskielistä kuten portugalista. Heille kurssilla käynti

oli lähinnä sivuaine-pakkopullaa. Minä sen sijaan olin kiinnostunut oppimaan

juuri portugalia.

***

Niihin aikoihin tapasin sattumalta pitkästä aikaa vanhan soittokaverini, jonka

kanssa olin vuosia sitten soittanut musiikkileireillä. Hän oli Långbackan

Mikke, joka työskenteli UMO Jazz Orchestran bassopasunistina. Pitkän juttutuokion

päätteeksi sain Mikeltä muutamien kapellimestareiden nimiä, jotka

voisivat olla kiinnostuneita saamaan uuden pasunistin big bandiin. Tämä keskustelu

johdatti minut takaisin soittotouhuihin, jotka olivat olleet jo monta

vuotta tavallaan naftaliiniin säilöttynä, koska elämä oli kuljetellut minua niin

nopein kääntein eri paikkoihin. Nyt tilanne oli stabiilimpi, joten oli mahdollisuus

alkaa pitkäjänteisempi ja tavoitteellisempi harjoittelu ja ryhtyä soittamaan

jazzbändeissä.

212

Liityin Grani Big Bandiin, jota johti Sven Nygård. Soittajistossa meitä oli

enimmäkseen innokkaita amatöörejä, sekä muutamia eläkkeellä olevia entisiä

ammattisoittaja, jotka eivät vain voineet lopettaa soittamista. Otin myös yksityistunteja

päteviltä pasuunapedagogeilta ja kävin Imatran Big Band -kesäkursseilla

verestämässä bändisoittoataitojani.

Lento-onnettomuus

Riippuliito oli soittamisen ohella edelleen tärkeä osa vapaa-aikaani. Helsinkiin

tullessani olin liittynyt paikalliseen Peuramaan Riippuliitäjät -seuraan. Kesän

aikana lensimme enimmäkseen Vesivehmaan kentällä Lahden pohjoispuolella.

Samana syksynä olin osapuolena erittäin vaarallisessa onnettomuudessa, jossa

moottorilentokone putosi maahan.

Olimme marraskuun lopulla hinaamassa Hyvinkään lentokentällä pienen

ryhmän kanssa. Kun minun vuoroni tuli, yhtään moottorikonetta ei näkynyt

ilmassa, joten annoin hinausluvan. Päivi lähti hinaamaan minua ylös autolla

vetäen. Kaikki meni aluksi suunnitellusti. Kun olin päässyt noin 200 metrin

korkeudelle huomasin yllättäen, että alapuolelle kiitotielle oli ilmestynyt lentokone.

Se oli laskeutunut lähtöni jälkeen kentälle läpilaskuun ja kiihdytti taas

noustakseen ylös. Ja se lensi suoraan kohti narua, joka valjaastani johti kaukana

edessä olevaan autoon, jolla Päivi minua hinasi.

Juuri ennen kuin kone ehti osua naruun, laukaisin narun irti. Kone osui naruun

vasemmalla siivellään, johon se jäi jotenkin kiinni. Nelipaikkainen Rallye Club

-pienkone lähti kaartamaan jyrkästi vasemmalle, kun siipeen kohdistui jarruttavaa

rasitusta. Päivi onneksi huomasi tilanteen ja hän ehti katkaista narun

puukolla ennen kuin naru ehti kiristyä. Kone kaarsi edelleen jyrkästi vasemmalle,

kun sen siivestä roikkui lähes kilometrin verran 5 millistä nailonnarua.

Lopulta lentokone teki rajusti pomppivan pakkolaskun keskelle kenttää kauas

kiitotiestä. Se törmäsi kentällä olleeseen multakasaan ja pyörähti niin rajusti

ympäri, että kone vaurioitui korjauskelvottomaksi. Tämän kaiken näin lentäessäni

tapahtumien yläpuolella. Onneksi koneen pysähtyessä sieltä nousi kaksi

ihmistä omin voimin pois.

Sydän hakkasi silti miljoonaa, kun ajattelin, että olen aiheuttanut lento-onnettomuuden,

vaikkei henkilövahinkoja onneksi tullutkaan. Keskittyminen

omaan laskeutumiseen oli siinä mielentilassa tosi vaikeaa.

213

Poliisit tulivat pian paikalle ja hetken päästä sinne ajoi myös Ilmailuhallituksen

onnettomuustutkija Esko Lähteenmäki. Samana iltana meitä kuulusteltiin

pitkään Hyvinkään poliisiasemalla. Ilta-Sanomat teki tapahtumasta aukeaman

jutun. Siinä meidät riippuliitäjät leimattiin sensaatiohakuisesti kaikista ilmailusäännöistä

piittaamattomiksi gangstereiksi. Onneksi poliisi ei ollut luovuttanut

minun nimeäni lehdelle, joten se ei näkynyt jutussa.

Myöhemmin asiaa käytiin tutkija Esko Lähteenmäen kanssa läpi lukuisia kertoja,

kun onnettomuuden syytä selvitettiin. Yksityiskohtainen prosessi kesti

lopulta toista vuotta.

Tutkimuksen loppupäätelmän mukaan syyllinen onnettomuuteen oli Lahden

ilmailukerhon kone, joka suoritti vääränlaisen laskun. Tämän se teki huolimatta

siitä, että kyse oli koulutuslennosta. Kone ei ollut kiertänyt kenttää ennen

laskua ja varmistanut, että sille on turvallista laskea. Vain niin tehden lentäjä

olisi nähnyt meidät ja me riippuliitäjät olisimme voineet tietää koneen olevan

tulossa laskuun ja ottaa tämän huomioon. Tämä ns. laskukierros on pakollinen

Hyvinkään tapaisilla kentillä, jossa ei ole lennonjohtoa. Olimme itse alusta asti

tätä mieltä, mutta onnettomuustutkinta kävi kaiken läpi todella tarkasti ennen

kuin se virallisen päätöksensä antoi.

Puutarhaliitosta tuli pitkäaikainen työpaikka

Toimittajan työ Puutarha-lehdessä alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän. Ja

samalla kun Puutarhaliiton työilmapiiri oli erinomainen, haihtui ajatukseni

pyrkiä opiskelemaan yliopistolle ja päätyä sitä kautta uutistoimittajaksi johonkin

sanomalehteen. Nyt minulla oli vakituinen toimittajan paikka ja mielenkiintoinen

erikoisala. Se kyllä nyt kiinnosti, kun ei tarvinnut työtä enää savipelloilla

kurahousuissa tehdä ja palkkakin oli parempi. Ehkä tässä jaksaisi jopa

kuuskymppisiin asti.

Lisäksi päätoimittaja Pekka Metsola oli hyvin avarakatseinen ja kannusti tekemään

jopa matkoja ulkomaille, jotta saataisiin tuotua uusia ideoita myös

kotimaiseen tuotantoon. Niinpä ideoin ja sain luvan tehdä kahden viikon matkan

Japaniin ja Etelä-Koreaan. Tältä matkalta tein monta reportaasia näiden

maiden puutarhatuotannosta.

Japanissa tutustuin sekä vihanneskasvien jalostukseen että kukkatuotantoon.

Matkani isäntä, suuren puutarhaliikkeen vientipäällikkö esitteli myös Kioton

vanhat temppelialueet ja niiden upeat japanilaiset puutarhat. Etelä-Koreassa

pääsin tutustumaan Soulin Olympiastadionin alueen viherrakentamiseen vain

214

muutama kuukausi kisojen jälkeen. Pääsin jopa samalle juoksuradalle, jolla kanadalainen

pikajuoksutykki Ben Johnson oli juossut 100 metrin maailmanennätykseksi

9.79. Juoksin itse satasen samalla radalla, enkä hävinnyt Johnsonin

ajasta ilman kirittävää jänistä kuin noin 25 sekuntia. Mutta puolustuksekseni

on sanottava, että Ben Johnson kärähti dopingista pian juoksunsa jälkeen,

minä tein oman tulokseni täysin puhtaan hotelliaamiaisen voimalla.

Paluumatkalla pysähdyin muutamaksi päiväksi omalle kaupunkilomalle Hong

Kongiin ja Macaoon - ihan vain, kun niillä kulmilla työni puolessa olin. Kaupungeissa

aisti jo silloin sen epävarmuuden, joka oli edessä vuosikymmenen

päästä, jolloin ne liitettäisiin takaisin Kiinaan.

Puutarhaliiton työpaikka oli siinäkin mielessä tosi joustava, että kykenin yhdistämään

jossain määrin työhöni myös riippuliitoharrastukseni. Kun vanha

lentokaverini Håkki lähti YK-joukoihin Israeliin, sain luvan matkustaa Israeliin

tekemään juttuja kibbutsien puutarhatuotannosta. Tapasin Kibbutsilla

Golanilla työskentelevän suomalaisen omena-asiantuntijan ja tein muutamia

muitakin ammattiviljelyyn liittyviä haastatteluita Puutarha-lehteen.

Samalla käytin rästiin jääneitä lomapäiviä. Näillä järjestelyillä pääsin moneksi

päiväksi lentämään Israelin hienoihin vuoristomaisemiin. Mieleen jäi Raamatussa

mainittu Genesaretin järvi, jonka yläpuolella aivan Jordanian rajalla

Mevo Hamassa lensimme monta hieno lentoa rinnetuulissa kilometritolkulla

pitkin järven rantaa. Toinen upea paikka oli Taborin vuori, jonka yläpuolella

lensin myös tuntikausia. Alapuolella olevasta palestiinalaisten minareetista

kaikui välillä islamilaisia rukouskutsuja ja edessä olleen peltoaukean takana

vajaan 10 kilometrin päässä näkyi Nasarethin kaupunki. Keväinen Israel oli

vihreä ja sympaattinen.

Perheenlisäystä ja uusia työtehtäviä

Kesällä 1989 syntyi perheeseemme ensimmäinen lapsi, Simo. Olimme asuneet

kaksi ja puoli vuotta ahtaasti mummuni asunnossa Töölössä, mutta kun

perheeseen oli tulossa lisäystä, haimme HOASin kautta opiskelija-asuntoa,

johon Päivillä oli luonnollisesti oikeus. Niin muutimme hiukan ennen Simon

syntymään Heikinlaaksoon. Asunto oli valoisa, uusi ja vielä pohjakerroksessa,

josta oli oma ovi suoraan pihalle. Ihana ja suuri muutos Töölön kivikaupungin

jälkeen. Uudesta kodistamme oli kaiken lisäksi vain 5 kilometrin pyörämatka

Puutarhaliittoon.

215

Kuten tietysti jokaiselle ensimmäisen vauvansa saavalle, meillekin riitti hirveästi

opeteltavaa. Asioiden tärkeysjärjestys muuttui, ajankäyttöä ja unirytmiä

piti opetella uudestaan. Minä jatkoin Puutarhaliitossa ja Päivi keskittyi

sekä vauvan hoitoon, ja silloin kuin voimia ja aikaa riitti, hän puski opintojaan

eteenpäin.

***

Olen monesti elämässä huomannut, että asioilla on taipumus kasaantua. Hyvistä

kokemuksista poikii monesti uusia hienoja mahdollisuuksia. Nyt minulle

oli alkamassa jälleen uusi mielenkiintoinen kokemusten sarja.

Puutarhaliiton jäsenjärjestö, Hedelmän- ja marjanviljelijäin liitto, oli tehnyt

aina silloin tällöin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, joskus Amerikkaankin

suunnattuja opintomatkoja. Nyt liitossa haluttiin tehdä todellinen kaukomatka

hedelmätuotannon ja marjanviljelyn eksoottiseen suurvaltaan, Uuteen

Seelantiin. Liiton toiminnanjohtaja Hannu Salo tiesi, että olin viettänyt siellä

pitkähkön ajan muutamia vuosia aikaisemmin. Sen vuoksi hän pyysi minua

suunnittelemaan ja vetämään matka yhdessä hänen kanssaan.

Tuumasta toimeen. Minulla oli tietysti aika hyvä peruskäsitys Uuden Seelannin

puutarhatuotannosta. Silti selvittelin tämän hetken tilannetta ja etsin

parhaat alueet, joissa hedelmiä ja viljelymarjoja tuotettiin. Kun matkan käyntikohteet

oli valittu, otin yhteyttä suomalaiseen matkanjärjestäjään ja suunnittelimme

yhdessä matkan teknisen puolen, lennot, hotellit ja muut maapalvelut.

Reissuun lähti kolmisenkymmentä viljelijää ja heidän puolisoitaan. Mennessä

pysähdyimme pariksi päiväksi Singaporeen ja takaisin tullessa lensimme Fiji-saarille

muutamaksi lekottelupäiväksi ennen paluuta Tokion kautta kotiin.

Oli mahtavaa päästä taas suosikkimaahani! Oli myös hauskaa päästä kertomaan

suomalaisille puutarhatuotannon asioiden lisäksi Uuden Seelannin historiaa ja

kulttuurisia erityispiirteitä. Piipahdimme myös Taurangassa ja kävimme jopa

Oropissa yhdellä marjatilalla, vain muutaman kilometrin päässä Graylingien

lammasfarmilta. Ehdin onneksi tavata vanhan emännän ja Tonyn hotellissamme,

kun yövyimme Taurangassa. Mutta Graylingien lammasfarmilla, entisessä

Uuden Seelannin kodissani, en aikataulujen vuoksi päässyt käymään.

Kiersimme molemmilla saarilla hyvin kattavasti. Mieleen jäi erityisesti, kun

lensimme 45-paikkaisella lentokoneella Eteläsaaren pohjoisosista Nelsonista

etelään Queenstowniin. Koneen oli määrä käydä matkan varrella Christchurchissa

mutta koska koneessa ei meidän ryhmämme lisäksi ollut ainutta-

216

kaan muuta matkustajaa, eikä välilaskupaikasta ollut tulossa ketään viimeiselle

pätkälle Queenstowniin, kippari jätti ylimääräisen pysähdyksen pois. Sen

sijaan, kun sää oli mahtava ja aurinkoinen, hän päätti näyttää meille etelän

alppeja oikein kunnolla. Lensimme vain noin 4000 metrin korkeudella, josta

oli mahtava näkyvyys valkoisina hohtaville lumihuippuisille alppivuorille.

Kiersimme maan korkeimman vuoren, lähes nelikilometrisen Mt Cookin, jotta

kaikki varmasti näkivät vuoren rinteillä olevien jäätiköiden ja niitä peittävän

ikuisen lumen hohtavan valkeuden. Eli pelkän siirtymälennon sijaan saimme

nuorelta kapteenilta aivan mahtavan maisemalennon.

Queenstownissa pääsin saman tien tekemään aivan oman lyhyen ja erikoisen

yksityislennon hiukan yllättäen.

Kun olimme kiittäneet jokainen kädestä pitäen äskeisen koneen kapteenia

mahtavasta lennosta, alkoi vastassa ollut paikallaisopas kertoa heti bussissa

Queenstownin uusimmasta hullutuksesta. Siellä oli pari kuukautta sitten ryhdytty

hyppyyttämään halukkaita kumiköysi jalassa korkealta rautatiesillalta.

Tämän uuden suosikkivillityksen nimi oli kuulemma bungyhyppy. Mielenkiintoista.

Halusimme tietysti nähdä sen.

Ajoimme Kawaraujoen sillan kupeeseen, missä oli pieni hirsimökki ja kyltti

A.J Hackett bungyhyppy, muistaakseni 170 NZ dollaria. Mökin vieressä oli

vanha silta, joka kulki joen yli vajaan 50 metrin korkeudella. Ja sieltä sillalta

hyppäsi aina vähän välillä joku alas ja jäi pomppimaan ylös ja alas kumiköyden

varassa. Emme olleet kuulleetkaan tämmöisestä hauskuudesta.

Ja niinhän siinä kävi, että ryhmämme oli sitä mieltä, että jonkun porukasta

oli tietysti hypättävä. Ja koska kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, otin

matkanjohtajana vastuun kantaakseni. Mielelläni sen otinkin! Varsinkin, kun

porukka lupasi pistää hatun kiertämään bussissa ja maksaa hyppyni.

Hyppy oli kyllä mukava kokemus. Kun sukelsin alas sillan rampilta kohti jokea,

kallio vilisi mukavasti vieressä ja antoi näin mukavan tunteen kiihtyvyydestä.

Ja ennen vedenpintaa köysi alkoi hidastaa ja kohta mentiin jo takaisin

ylöspäin. Muutama pomppu ylös ja alas ja sitten minut laskettiin alla odottavaan

veneeseen.

Eli olimme aivan benji tai bungy-hyppäämisen alkulähteillä juuri kun toiminta

oli lähtenyt käyntiin. Olen sittemmin käynyt paikassa monet kerrat ja

paikka on kasvanut mahtavaksi, melkeinpä hyppyteollisuudeksi. Firma on aukaissut

hyppypaikkoja ympäri maailmaa ja meidän käydessä Queenstownin

sillan kupeessa nököttänyt mökki on vaihtunut valtavaksi monikerroksiseksi

217

viihdekeskukseksi ravintoloineen ja kauppoineen. Kyllä ne jotkut osaavat tuotteistamisen!

Lisää kiinnostavia matkatöitä

Tulevina vuosina hyvin menneen Uuden Seelannin matkan innoittamana hedelmä-

ja marjaporukka halusi aina parin vuoden välein käydä pitkillä matkoilla.

Ja kun yhteistyömme sujui hyvin, Hannu Salo pyysi minua aina matkanjohtajaksi.

Vaikka jokaisella matkalla oli uuttakin porukkaa, siellä oli yleensä

tusinan verran tuttuja aiemmilta matkoilta. Suunnittelin ja vedin heidän kanssaan

matkoja mm. Etelä-Afrikkaan, Argentiinaan, Chileen ja Brasiliaan.

Mieleen on jäänyt erityisesti Australian matka syksyllä 2002. Tällä matkalla

oli tarkoitus viettää takaisin tullessa muutama lomapäivä Balilla. Vain runsas

viikko ennen matkan alkua Balilla sattui valtava terroristihyökkäys, pommiräjäytys,

jossa kuoli runsaat 200 ihmistä. Ulkoministeriö antoi heti matkustusohjeen,

jossa kehotettiin välttämään Balille matkustamista. Sekä Hannu Salo

että minä olimme kuitenkin sitä mieltä, että Bali ei ole mikään Bagdad, Kabul

tai joku muu jatkuvien pommikampanjoiden paikka, vaan että kyse on varmasti

yksittäisestä iskusta. Halusimme pitää matkasuunnitelmamme muuttumattomana

ja pysähtyä Balilla suunnitellut kolme päivää.

Soitimme läpi kaikki mukaan ilmoittautuneet ja kerroimme, että tässä uudessa

tilanteessa halukkaille järjestetään matkalta paluu ilman Balin käyntiä, mutta

osa on sinne menossa joka tapauksessa. Jokainen matkalle ilmoittautunut sanoi,

että haluaa Balille tulla.

Itse Australian kierros sujui oikein mukavasti. Kävimme aluksi Länsi-Australian

Perhtissä ja sen jälkeen itärannikon alueella Sydneyn ja Melbournen

välillä olevilla marja- ja hedelmätiloilla. Melbournesta lensimme suunnitellusti

Balille. Saari, jolla tavallisesti on satoja tuhansia turisteja, oli käytännössä

aivan tyhjä matkailijoista. Tunnelma oli todella outo. Suuressa rantahotellissa

olimme ainoa ryhmä. Naapurihotelleissa ja rannoilla näkyi muutamia turisteja

siellä täällä.

Hotelliketjun johtaja tuli tapaamaan meitä ja hän toi minulle suuren kukkapuskan

ohella balilaisella puunkaiverrustaidolla tehdyn suuren taideteoksen,

jossa oli Garuda-jumalten kuvien lisäksi minun nimeni kaiverrettu suurilla

kirjaimilla, jotka oli vielä kaiken kukkuraksi maalattu kultamaalilla. Hän halusi

näin kiittää, että olin tuonut ryhmän saarelle, vaikka lähes kaikki muut ryhmät

eri puolilta maailmaa olivat peruuttaneet Balin matkat. Hän toivoi meidän

218

vievän viestiä, että hullu pommi-isku oli vain yksittäinen kauhea tapahtuma,

Bali on edelleen rauhan ja iloisen mielen saari.

Iloista mieltä emme kyllä kohdanneet kiertoajeluilla liikkuessamme. Se minulle

vuosien takaa tuttu balilainen hymy oli kadonnut. Kun pysähdyimme temppelikohteisiin,

meidät ympäröi valtava ihmismäärä, matkamuistojen myyjien

sananmukaisesti nälkäinen lauma. Parkkialueilla pysäköi normaalisti päivittäin

kymmenittäin busseja kyydissään länsimaalaisia turisteja, joilla on rahaa. Nyt

paikalle tuli yksi bussi. Tilanne muuttui nopeasti kaoottiseksi sekasorroksi, kun

myyjät käyttäytyivät kuin saaliin kimppuun käyvä haiparvi. Hymyjä ei näkynyt,

kasvoilla loisti ahdistus ja epätoivo.

Tajusin, että näiden ihmisten perheet näkevät nälkää. Indonesiassa ei ole työvoimatoimistoa,

josta saa työttömyyspäivärahaa, kun kauppa ei käy. Ei ole sosiaalitoimistoa,

josta voi hakea asumistukea, sosiaalitukea ja kaikkia muita tukia,

joiden pehmeässä turvassa me suomalaiset saamme elää käytännössä kaikissa

tilanteissa. Ketään ei Suomessa jätetä. Mutta täällä oli toisin. Kun turistit

yhtäkkiä hävisivät, rahaa ruokaan ei saa kerta kaikkiaan mistään, edes ketään

Hurstia ei saarella ole. Ja kun me tulimme, jokainen teki kaikkensa, että juuri

hänen myymänsä puuveistos tai postikorttipakka ostettaisiin. Nujakka oli

valmis ja saimme työntää bussiin väkisin tunkevat kauppiaat väkivalloin ulos

bussista.

Kyllä suomalainen työttömyys on helppoa tähän verrattuna.

***

Puutarhaliiton kahtena vuosikymmenenä jatkoin muiden töiden ohella kaukomatkojen

suunnittelua, organisointia ja toimimista matkanjohtajana. Hedelmän-

ja marjanviljelijäin liiton lisäksi myös Kotipuutarha-lehti halusi

vuosittain pitkiä lukijamatkoja kaukaisiin maihin. Tilanne oli minulle aika

herkullinen: keksin omasta päästäni sopivan kaukokohteen, jonne itsekin halusin

matkustaa, etsin kyseisestä paikasta sopivia puutarhakohteita, lasketin

matkatoimistolla lentojen ja maapalveluiden hinnan ja tein tästä kaikesta myyvän

matkakohdejutun Kotipuutarha-lehteen. Ja kas, kohta lehden ilmestymisen

jälkeen oli kymmeniä halukkaita lähtemään reissuun! Tämä oli todellinen

win-win!

Kotipuutarha-lehden matkat suuntautuivat yleensä Suomen loppusyksyn ja

talven aikana eteläiselle pallonpuoliskolle, jossa oli kevät ja kesä meneillään.

Alkuvaiheessa matkat suuntautuivat minulle tuttuihin kohteisiin kuten Uuteen

Seelantiin, Tyynen valtameren saarille, Brasiliaan ja Australiaan. Mutta

219

minunkin nälkäni kasvoi syödessä ja löysin mahdollisuuden tehdä matkoja

myös sellaisiin kohteisiin, joissa itse en ollut käynyt. Mikäli kohdealue oli kovin

outo, kävin matkatoimiston kustannuksella tutustumassa alueeseen etukäteen.

Tällainen maa oli esimerkiksi Etelä-Afrikka, jossa en aiemmin ollut käynyt.

Lensin Kapkaupunkiin syksyllä 1998, otin auton vuokralle ja lähdin ajamaan

reittiä, joka oli lukijamatkalle suunniteltu. Kävin tarkastamassa käyntikohteiksi

suunniteltuja tiloja ja hotelleja. Näin toimien voin esiintyä matkanjohtajana

uskottavasti niin, että tiedän paikat jo etukäteen ja olen muutenkin riittävästi

valmistautunut matkaan.

Kiersin Hyväntoivonniemen alueen. Kävin uimassa ja sukeltamassa jääkylmässä

mutta kirkkaassa merivedessä afrikanpingviinien kanssa Simon´s Townin

Boulders Beachilla. Sen jälkeen ajoin etelärannikkoa pitkin itään Stellenboschin

viinialueen ja Tsitsikamman kansallispuiston läpi aina Port Elisabethiin

saakka. Yövyin Addo Elephant Parkissa, jonne ryhmämmekin oli suunniteltu

tulevan. Kävin ajelemassa seuraavana aamuna tämän suljetun villieläinpuiston

metsäteitä. Kohtasin tien varressa runsaasti villieläimiä, pikkuriikkisestä norsunkakkapallon

kanssa tietä pitkin takaperin kipittävästä pillerinpyörittäjästä

valtaviin afrikannorsuihin. Puistossa näin lähietäisyydeltä auton ikkunasta

myös puolen tusinaa antilooppilajia, seeproja, pahkasikoja, kirahveja, pari leijonaa

ja monenlaisia muita Afrikan megafaunaa edustavia nisäkkäitä.

Jatkoin kohti pohjoista Vapaavaltion provinssiin ja edelleen kohti Johannesburgia.

Kun ajelin yksin Vapaavaltion pitkiä tylsiä tasaisia savanniaroja, maan

valtava koko tuli hyvin esille. Niillä teillä ei juuri villieläimiä näkynyt, muutamia

strutseja siellä täällä, jossakin pieniä antilooppilaumoja.

Päätin uteliaisuudesta ajaa Etelä-Afrikan sisällä sijaitsevan pienen itsenäisen

Lesothon kuningaskunnan kautta, se ei poikennut paljoakaan reitillä kohti Johannesburgia.

Tiesin, että Lesothossa oli juuri muutamia viikkoja aiemmin

tapahtunut pieni aseellinen selkkaus. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Etelä-Afrikka

oli puuttunut naapurinsa politiikkaan sen jälkeen, kun vanha Etelä-Afrikka

oli kaatunut ja Nelson Mandelasta tullut presidentti. Olisi kiinnostavaa

nähdä miltä Lesothossa nyt näytti.

Maaseutu oli Lesothon puolella aivan samanlaista rauhallista viljelyseutua

kuin Etelä-Afrikan puolella. Mutta kun ajoin pääkaupunki Maseruun, kaupunki

oli savukatkun hajuinen, vaikkei mitään sotatoimia tai väkivaltaisuuksia

ollut enää käynnissä. Pääkadun varrella kyti ja kärysi suuria mustuneita rakennuksia,

jotka oli poltettu. Kaduilla lojui kaikenlaista tavaraa huonekaluista

220

paperimappeihin. Monenlaista roinaa oli ilmeisesti nakeltu ikkunoista kadulle

ennen rakennusten sytyttämistä tuleen.

Kaduilla oli paljon väkeä. Autosta katsellen aistin, että tunnelma oli jotenkin

kyräilevän kireä ja epäluuloinen. Parempi oli pysyä autossa, vaikka se oli Etelä-Afrikan

rekisterissä. Myöhemmin kuulin, että eteläafrikkalaisia autoja oli

Maserussa jossain vaiheessa jopa kivitetty vastalauseena maan puuttumisesta

Lesothon asioihin. Tästä silloin tietämättömänä minä sain ajella onneksi rauhassa.

Otin jonkin verran kuvia liikkuvan autoni ikkunasta. Pysähtyä en uskaltanut,

saati lähteä kameran kanssa kävelemään. Ikävästä tunnelmasta huolimatta

lyhyt käyntini Lesothossa oli erittäin mielenpainuva.

Kahden pitkän ajopäivän ja noin 1200 puuduttavan kilometrin jälkeen pääsin

hotelliin Johannesburgin eteläiselle esikaupunkialueelle. Majoittumisen jälkeen

ajattelin lähteä kävelylle lähikatuja kiertämään, kun ei vielä ollut pimeäkään.

Oluttakin teki mieli.

Hotellin portti oli ainakin kolme metriä korkea ja sen yläosa piikkilangoilla

päällystetty. Kun lähdin portista ulos, ihmettelin hiukan näin vahvojen piikkilankojen

merkitystä. Mutta kun olin kävellyt pari korttelia ja ajattelin mennä

juomaan paikalliseen baariin oluen, ymmärsin miksi niin hotelli kuin muutkin

alueen yksityistalot olivat eristetty näin rankalla tavalla. Kun kuljin katua pitkin,

ohi ajavista autoista huudeltiin vähän välillä niskaani solvauksilta kuulostavia

huutoja kansainvälisillä käsimerkeillä tehostettuna. Kielestä en tietysti

ymmärtänyt mitään, olisiko ollut zulua, sothoa tai xhosaa.

Tulin baarin kulmille, jonka olin nähnyt autosta pari tuntia sitten. Baarin

edustalla ja oven suussa notkuva mustanpuhuva porukka katseli minua alta

kulmain sen näköisesti, ettei minun näköiseni kaverin kuulu näillä kulmilla

kävellä. Oli aika tympeä tunnelma. Jotenkin tuli siinä mieleeni, että kaikki

tämä johtui ihonväristäni. Ei tullut mieleenikään yrittää kävellä tungoksen läpi

ovesta sisään, vaikka suuta kyllä kuivasi.

Niinpä käännyin rauhallisesti kannoillani ja kävelin kiltisti takaisin hotellille,

piikkilanka-aidan sisälle. Olihan sielläkin baari, kylmää olutta ja pihalla jopa

hieno uima-allas.

Hivenen vastaavia ennakkotutustumismatkoja tein myös Karibialle ja Costa

Ricaan suuntautuvaa matkaa varten, sekä myös Brasilian lukijamatkaa varten.

Tämä Brasilian matka oli kaikkein eniten suosiota kerännyt matka. Kun tein

siitä mehevän matkakuvauksen kuvineen Kotipuutarha-lehteen, ilmoittautuneita

tuli lyhyessä ajassa peräti 74 kappaletta!

221

Päätimme tehdä niin, että menen ensimmäisen 40 hengen ryhmän kanssa

kiertämään suunnitellun reitin ja lähetän porukan matkan päätyttyä São Paulosta

kotimatkalle. Seuraavaksi illaksi ehdin taas Rio de Janeiroon, jonne saapuu

loppuosa, 34 matkustajaa. Kierrän heidän kanssaan saman kahden viikon

kierroksen eri puolilla Brasiliaa ja palaan heidän kanssaan kotiin.

Kierros käsitti ensin Rion alueen perusnähtävyyksiä ja puutarhakohteita, sen

jälkeen kävimme suomalaiskylä Penedossa Rion ja São Paulon puolivälissä ja

sen jälkeen lensimme vielä viiden päivän vierailulle Amazoniaan.

Brasilian kaakkoisosan rannikkoalueilla on aivan omat luonteenpiirteensä, jotka

heijastavat varmasti parhaiten sitä iloisen meluisaa ja värikästä kuvaa joka

Brasiliasta yleensä on vallalla. Mutta Amazonille tullessa tuntee tulevansa aivan

toisenlaiseen maailmaan, niin suuresti sen henki poikkeaa Rion ja São

Paulon alueista. Ehkä Manausin miljoonakaupunki vielä muistuttaa ulkoisesti

muita suuria brasilialaiskaupunkeja, mutta sen kaduilla ja varsinkin kaupungin

ulkopuolella tuntuva paikan henki on aivan toisenlainen. Sen helposti aistittavissa

oleva atmosfääri on rauhallisempi, hitaampi, ehkä jollakin tavalla uneliaamman

kiireetön. Dynaamisuus ei ole täällä hyve.

Etelän suurkaupungeissa näkee kaikkialta maailmasta tulleiden ihmisryhmien

merkit. Tässä mielessä Brasilia on kuin maailma pienoiskoossa. Ainoastaan

intiaaniväestön merkkejä ei paljoa erota, heitä on etelän isoissa kaupungeissa

niin vähän.

Sitä vastoin Amazonilla näkee intiaaneja sekä eurooppalaisten ja intiaanien

yhteisiä ristiverisiä jälkeläisiä, cabocloja, hyvin paljon. Ja juuri heidän elämäntapansa

on suloisen kiireetön ja rauhallinen, mikä on tarttunut yleiseksi elämänasenteeksi

Amazonilla. Mitä syvemmälle sademetsiin pääsee, sitä kauemmaksi

maailman kiireet tuntuvat jäävän. Oleellisiksi asioiksi nousevat aivan

toiset asiat kuin uusimmat tekniset vempaimet, muoti tai politiikka. No, jalkapallo

kyllä sademetsienkin asukkaita kiinnostaa.

Caboclot ja muut sademetsien kylissä asuvat ovat paljon lähemmin yhteydessä

luontoon ja ympäristöönsä kuin kaupunkilaiset. Itse asiassa useimmat kaupungeissa

asuvat pelkäävät metsiä aivan mahdottomasti. He tietävät, että siellä

saattaa nähdä käärmeen, isoja hämähäkkejä ja joessa ui kaimaaneja ja piraijakaloja.

Tavallinen kaupunkibrasilialainen pelkää kaikkea luontoon liittyvää,

mutta amazonilainen pitää itseään osana luontoa eikä näe mitään syytä pelätä

sitä.

222

Mieleeni jäi suloinen kohtaaminen laiskiaisen kanssa. Olimme tulossa Manausin

ulkopuolelta kohti kaupunkia. Istuin bussin etuosassa ja näin yhtäkkiä

noin 100 metrin päässä keskikokoisen koiran kokoisen eläimen hitaasti

astelevan tielle. Huusin kuskille heti ”Pare, pare! Pysäytä pysäytä!” Hän avasi

minulle oven ja juoksin paikalle, jossa kolmivarvaslaiskiainen oli hitaalla keinuvalla

tavallaan ottelemassa rauhallisia askeleita jo lähes keskellä tietä. Sieppasin

laiskiaisen takaa kainaloista käsiini ja nostin sen mukaani viedäkseni sen

tien yli metsikköön. Samalla tietysti ryhmäni purkautui bussista ja niin meistä

otettiin kymmeniä kuvia. Laiskiainen katseli uteliaana ja aivan rauhallisena

ympärilleen. Se oli todella sympaattisen oloinen otus, muistutti ihan Spielbergin

E.T. leffan avaruusoliota. Lopulta nostin sen metsikön reunalla olevan

embauba-puun rungolle, jota se lähti rauhassa kapuamaan ylöspäin. Tiesin,

että täällä erittäin yleinen embauba eli muurahaispuu on laiskiaisten tärkeimpiä

ravintokasveja.

Aika paljon pelottavampi kokemus sattui Costa Ricassa, jossa käärmeitä on

joka paikassa. Asuimme luontokohteessa, jossa niitä näkyi siellä täällä mökkimajojen

seinustoilla ja luontopoluilla. Monet niistä oli merkattu kepein koska

käärmekiepit pysyivät usein päivätolkulla samassa paikassa.

Kuljin sademetsäpolkua luonto-oppaan perässä. Minun jälkeeni tuli meidän

ryhmämme. Hölmöyksissäni olin lähtenyt polulle shortseissa ja sandaaleissa,

luonto-oppaalla oli virkapukuun kuuluvat pitkät housut ja nahkamaiharit jalassa.

Katselimme ylös, kun etsimme samalla lintuja. Mutta samalla näin polkua kävellessäni

jonkinlaisen vilahtavan liikkeen aivan maan rajassa. Onneksi näin.

Pysähdyin ja katsoin tarkemmin. Polulla juurakkojen välissä oli pieni kerällä

oleva käärme, joka oli tehnyt lyhyen hyökkäysliikkeen edelläni kulkevan luonto-oppaan

jalkaa kohti. Osoitin pikku käärmettä ja kerroin oppaalle tästä. Hän

kalpeni ja säikähti ihan silminnähden, ja hän kyseli monta kertaa uudestaan,

että tekikö juuri tuo käärme hyökkäysliikkeen hänen jalkaansa kohti! Kun vahvistin

tämän, hän kertoi, että se on erittäin myrkyllinen käärme ja kertomukseni

hyökkäysliikkeestä oli hänelle todella pelottava. Vasta hetken päästä tajusin,

että itse olin juuri astumassa samaan paikkaan paljain säärin ja pelkät sandaalit

jalassa.

Puutarhaliiton vuosina tein vajaat parikymmentä suunnittelemaani kaukomatkaa

eri puolille maailmaa. Runsaan kymmenen vuoden kuluessa ne alkoivat

hieman toistaa itseään ja pitkään monilla matkoilla mukana ollut vakioporukkakin

alkoi hiljalleen vähentyä. Väsyin hiukan itsekin niihin ja niin päädyin

223

lopettamaan matkanjohtokeikkojen tekemisen Puutarhaliiton kautta vuonna

2004.

Harrastuksesta kiinnostava työ

Palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Vuonna 1990 Puutarhaliittoon oli hankittu

uusi lelu, videokamera, jota henkilökunta sai lainata. Suhtauduin silloin

kovassa nousussa olleisiin videoihin ja kameroihin jotenkin vastahakoisesti.

Ehkä tässä oli sitä minussa usein nousevaa periaatteellista vastakarvaa, kuin

jostakin ilmiöstä yhtäkkiä nousee valtava kohu, johon kaikki innostuvat. On se

sitten ajattelutapa, joku uusi ”ismi”, muoti-ilmiö tai muu niin sellaiset nopeasti

paisuvat ilmiöt ovat minua usein ärsyttäneet. Silloin tällöin vahva ennakkotunne

on kuitenkin osoittautunut vääräksi. Suhde videokameraan muuttui ensi

hetkestä, kun pääsin itse laitetta kokeilemaan. Siitä lähti taas elämääni aivan

uusi juonne kehittymään.

Useimmat työkaverini leikkivät kameralla hetken, mutta eivät siitä sen enempää

innostuneet. Minä sen sijaan ihastuin siihen perinpohjaisesti. Ryhdyin kuvaamaan

Simoa niin kuin tietysti jokainen nuori isä lastaan. Mutta kuvasin

paljon muutakin, ja halusin oppia editoimaan kuvatuista pätkistä oikeita katseltavia

kokonaisuuksia. Kävin kuvauskursseja, editointikursseja ja harjoittelin

kameran kanssa paljon.

Innostuin tekemään myös musiikkia omiin videoihini. Vaikka en ollut koskaan

säveltänyt mitään, hankin tietokoneeseeni Cadenza-sekvensseriohjelman sekä

KORG 01/W kosketinsoittimen. Niillä aloin väsäämään myös musiikkia editoimiini

ohjelmiin. Sekvensseriohjelma mahdollisti musiikkikappaleen hitaan

ja vaiheittaisen rakentamisen niin, että tein ensin komppipohjan rummuilla ja

muilla lyömäsoittimilla omalle raidalleen. Sen jälkeen tein jonkinlaisien sointukierron

piano- tai urkusaundilla eri raidalle, sitten bassokulkuja ja lopulta

puhaltimia.

Olisi siinä hommassa ollut iso apu, että olisin osannut oikeasti soittaa pianoa

ja muita kosketinsoittimia. Mutta lapsuudessa koettu pakko-opetus oli tämän

taidon oppimisen minulta estänyt. Harmi.

Mitä enemmän näitä kappaleita tein, sitä enemmän aina vaadin itseltäni. Lopulta

omat vaatimukseni johtivat siihen, että yhden kappaleen tekemiseen

meni kaikki illat parin viikon aikana, eikä se aina silloinkaan tarpeeksi minua

tyydyttänyt. Omat kyvyt ja toisaalta itsekritiikki eivät olleet lähimainkaan

tasapainossa. Niinpä tämäkin harrastus tyssäsi puolen vuoden jälkeen sitten

224

siihen. Mutta hauskaa se oli siihen saakka. Myöhemmin käytin valmista ostettavaa

musiikkia ohjelmissani.

Se 1990-luvun vaihde oli sitä aikaa, kun videobuumi yleisemminkin lähti kunnolla

käyntiin. Pieniä yksityisiä tuotantofirmoja perustettiin joka puolelle ja

jokaisen kunnan, yrityksen ja yhdistyksen kunnia-asia oli saada esittelyohjelma

omasta organisaatiostaan. Joku innokas kauppamies onnistui myymään videotuotantosopimuksen

myös Puutarhaliitolle. Oli määrä tehdä esittelyvideo

lippulaivastamme Kotipuutarha-lehdestä. Ja koska minä olin niin kiinnostunut

videoiden tekemisestä, minut asetettiin liiton edustajana ammattikuvaajien

mukaan avustamaan ohjelman kuvauksia. Se viikon mittainen jakso sytytti

mieleeni lampun uudesta tulevaisuudestani: Puutarhaliitto tarvitsee oman videotuotantoyksikön!

Tulin tähän johtopäätökseen, kun seurasin lähietäisyydellä meneillään olevaa

projektia. Jos kuvaajana ja ohjaajana on henkilö, joka ei tiedä käytännössä mitään

itse asiasta jota kuvaa, lopputulos ei voi olla hyvä. Tässä ei auta, vaikka

hallitsisi kameran monine säätöineen kuinka hyvin tahansa.

Samalla kun joka puolella videoviestintä löi itseään yhä voimakkaammin läpi,

tuo oivallus sai minut vakuuttuneeksi, että Puutarhaliiton on otettava tämä

uusi media omaan käyttöön aikakauslehtien rinnalle. Olisi järkevämpää, että

Puutarha-alan hyvin tunteva ihminen opettelee video-ohjelmien tuotannon

kuin päin vastoin. Ja näin tietysti itseni tekemässä tuota työtä.

Päädyin opiskelemaan iltakursseilla videoiden tekemistä syvällisemmin ja harjoittelin

entistä enemmän Puutarhaliiton VHS-kameralla. Vuokrasin välillä

laadukkaampia kameroita ja tein muutamia ohjelmia yksityisesti vapaa-ajallani.

Suoritin myös Markkinointi-instituutissa yhden vuoden aikana mainoselokuvatutkinnon.

Lopulta uskalsin ehdottaa Puutarhaliiton hallitukselle, että

liittoon perustettaisi oma videoyksikkö koska video on tulevaisuuden tekniikkaa.

Hallitus pohti ajatustani muutaman kuukauden ja pyysi minulta monenlaisia

kustannus- ja tuottolaskelmia. Lopulta hallitus näytti vihreää valoa ajatukselleni!

Mutta ennen kuin videotuotanto pääsi Puutarhaliitossa alkamaan, heitti kohtalo

minut taas yhdelle mielenkiintoiselle matkalle.

225

Riippuliidon maailmanmestaruuskisoissa

Riippuliitotouhuni oli jäänyt aika vähäiseksi Simon syntymän jälkeen. Perheellisen

uuden ajankäytön lisäksi tämä johtui yhdestä onnettomuudesta, jossa

loukkasin selkäni. Tein huonon laskun, kun tuuli yllättäen kääntyi viime hetkellä

myötätuuleksi, jolloin menin laskussa sen verran pahasti nokilleni, että

seuraus oli ambulanssikyyti Kiikalan lentokentältä Töölön sairaalaan kuvattavaksi.

Sain pienen repeämän yhteen niskanikaman yhteydessä olevaan kudokseen.

Vamma oli vaarattomuudestaan huolimatta kivulias ja parani hitaasti.

Toivuin tavalliseen työkykyyn aika nopeasti, mutta lentämään en oikein pystynyt

koska en voinut maata mahallani kymmentä minuuttia pitempään. Ja se

on juuri se asento, jossa aina lennetään. Ja, on sekin myönnettävä, kyllä hiukan

säikähdinkin onnettomuuttani. Yhtäkkiä ja jopa ilman omia virheitä kuten

Kiikalassa kävi, tilanne saattaa yllättäen muuttua.

Kokkolalainen lentokaverini Håkki soitti minulle, jutteli niitä näitä ja kysyi

yhtäkkiä, että lähtisinkö Suomen riippuliitomaajoukkueen johtajaksi maailmanmestaruuskisoihin

Brasiliaan. Ohoh!

Håkki tiesi, että olin harrastanut portugalia ja hän tiesi Brasiliassa käyneenä

myös, että brasilialaiset eivät juuri englantia osaa. Siellä pärjää parhaiten,

jos osaa portugalia. Joukkue, eli neljä lentäjää, tarvitsi joukkueenjohtajan, joka

pitää kisamatkan aikana huolta kaikista juoksevista asioista, joita isoissa kisoissa

aina on. Pilotit pystyvät näin keskittymään pelkkään kisaan. Ja jos siihen

hommaan olisi tarjolla riippuliitäjä, joka osaa portugalia, tottahan siihen

minua kysyttiin. Tunsin myös kaikki joukkueen lentäjät yhtä lukuun ottamatta

jo vuosien takaa.

Kaiken lisäksi, koska kyse oli virallisesta maailmanmestaruuskisoihin osallistumisesta,

Puutarhaliiton oli valtionapuisena järjestönä pakko antaa minulle

palkallista virkavapaata. Tämähän alkoi näyttää hyvältä. Ja nyt pääsen viimeinkin

kunnolla treenaamaan portugalia! Aloin saman tien tehdä taas sanalistoja

kuten joskus aikaisemmin, kun olin ollut kielen opettelusta innostunut. Kuljettelin

listoja mukanani ja opettelin niistä uusia sanoja ja sanontoja. Luin niitä

kaseteille ja kuuntelin autossa työmatkoilla. Motivaatio portugalin opiskeluun

nousi välittömästi huippuun.

Joukkueen jäsenet matkustivat jo viikkoja etukäteen paikalle harjoittelemaan

paikallisiin lento-olosuhteisiin. Minä matkustin perässä noin puolitoista viikkoa

ennen kisaa. Lensin New Yorkin kautta Rio de Janeiroon, josta piti pääs-

226

tä vielä noin 700 kilometrin päähän kisakaupunkiin Governador Valadaresiin

Minas Geraisin osavaltiossa.

Kun tulin Rion kentällä ulos terminaalista näin heti kadun toisella puolella

Volkkari Kombi pikkubussin, jonka katolle neljä miestä oli kiinnittämässä paketissa

olevia riippuliitimiä. Minulla oli ollut tarkoitus mennä bussiasemalle

ja etsiä sieltä kyyti kisakaupunkiin. Menin tietysti juttelemaan liitimiä katolle

nostavien miesten kanssa. Kävi ilmi, että siinä oli juuri maahan saapunut Kanadan

MM-joukkue ja miehet tarjosivat heti minulle kyydin perille asti, samaa

veljeskuntaa kun kerran oltiin.

Oli helmikuun alku, kun ajoimme Riosta kohti pohjoista ja karnevaaliaika oli

kohta koittamassa. Rion esikaupunkien läpi ajettaessa vaikutti selvästi siltä,

että koko kaupunki oli keräämässä voimiaan pian alkavaa neljän päivän riemuttelua

varten. Kaduille oli jo tuotu koristeita ja ihmiset vaikuttivat puuhakkailta,

odottavilta ja iloisilta. Rion karnevaali jäi nyt meiltä näkemättä.

Karnevaaleihin valmistautuvan Rion värikkyys täydentyi huimasta trooppisten

kasvien loistosta, joka tunki jokaisella pihalta, aidalla, puistosta ja kaikkialta

teiden varsilta. Rion kuuluisat kukkulat jäivät taakse. Ulosmenotieltä onnistuimme

silti näkemään kaukaa myös sen tunnetuimman, eli Corcovadon ja

vuorella seisovan Cristo Redentorin, Kristus-patsaan.

Maaseudulla maisema oli enimmäkseen syvän vihreitä laitumia, joilla seisoskeli

laiskan näköisiä kyttyräselkäisiä tropiikilehmiä, seebuja. Välillä tie sukelsi

pieneen sademetsään. Niitä kasvoi ennen joka paikassa, mutta ne ovat hävinneet

asutusten tieltä lähes kaikki. Sademetsän pieniä rippeitä oli jäljellä vain

niin jyrkillä mäkialueilla ja muissa paikoissa, jotka eivät soveltuneet laitumiksi

tai rakentamiseen.

Perillä Valadaresissa majoituin joukkueemme vuokraamaan taloon. Se sijaitsi

sisäpihalla, jonka sivuilla oli kolme muuta erillistä asuntoa, joissa asui suuri Damazion

perhe, vanhemmat, isovanhemmat, serkut, kummit, kaimat, koko suku.

He olivat tyhjentäneet yhden neljästä asunnosta ja vuokranneet sen meille.

Isäntäperhe oli hyvin innostunut vieraistaan. Sain tietysti heti alusta lähtien

hoitaa yhteydet heihin, koska Damazioiden osaaman muutaman englanninkielisen

sanan avulla keskustelua ei oikein syntynyt. Edellisten viikkojen aikana

suomalaisten ja isäntäväen yhteiselo oli kyllä sujunut erinomaisesti käsimerkein,

piirtämällä ja ilmeillä puhumalla.

227

Pihalla vieraili päivittäin myös lentäviä jalokiviä, eli upean värisiä kolibreja,

jotka kävivät imemässä mettä pihalla kasvavista helikonioista ja muista kukista.

Ne olivat niin nopeita, ettei niiden kuvaaminen tahtonut millään onnistua.

Niiden lentoa ja kukilla käyntejä oli silti mukava seurata. Välillä ne ajoivat

toisiaan takaa kirkuen korvia huumaavalla äänellään. Niiden ääntä kuunnellessaan

on helppo ymmärtää, että ne kuuluvat samaan kirskulintujen lahkoon

kuin meille tuttu tervapääsky. Kaikille tutun sirppisiiven riemukkaassa huudossa

on samantyyppinen kirskuva saundi kuin monilla kolibreilla.

***

Riippuliidossa paremmuus ratkaistaan aina matkalentokilpailulla samaan tapaan

kuin purjelentokilpailuissa. Jokaisen kisapäivän aamuna annetaan lentotehtävä,

yleensä 50-80 kilometriä. Reitillä on 4-6 käännepistettä, tienristeyksiä,

tehdasalueita tai muita maassa olevia ilmasta selkeästi näkyviä merkkejä,

jotka pilotti joutuu valokuvaamaan. Valokuvilla todistetaan, että kilpailija oli

käännepisteellä käynyt. Jos pilotti kykenee lentämään koko radan läpi, lasketaan

myös aika, josta saa myös pisteitä. Ellei pysty lentämään koko reittiä läpi,

silloin pisteitä saa vain lennettyjen kilometrien mukaan. Eri kisapäivinä kertyneet

pisteet lasketaan yhteen. Mestari on se, jolla pistepotti on lopussa suurin.

Harjoittelukauden aikana päivärytmiin kuului aamupalan jälkeen ajo noin 10

kilometrin päässä olevan Ibituruna-vuoren huipulle. Siellä liitimet kasattiin

lentovalmiiksi ja startattiin ilmaan. Jokaiselle pilotille oli tarpeen harjoitella

paikallisten termiikkien, eli ylös nousevien ilmavirtausten hallintaa. Lentokeli

on aivan erilainen eri puolilla maailmaa, ja nyt oli siis tutustuttava brasilialaisiin

tuuliin ennen kisaa.

Ibiturunan huipulla oli aamuisin melkoinen vilske. Toista sataa lentäjää levitteli

leijojaan, viritteli mittaristoja, lentovaljaita, lennolle mukaan otettavia eväitä

ja valmistautui muutenkin päivän lentoihin. Vuoren harja oli noin 1000 metrin

korkeudella alapuolella näkyvän Valadaresin kaupungin yläpuolella. Harja on

pitkänmallinen mutta kahdelle puolelle jyrkkä. Yhtä aikaa voi neljäkin liitäjää

lähteä ilmaan kahteen suuntaan.

Meidän joukkueemme, eli Håkin, Antin, Vesan ja Kallen harjoituspäivät eivät

sujuneet ihan toivotunlaisesti. Sain radiopuhelimeeni tämän tästä viestejä, että

joku oli ”räpsähtänyt” eli joutunut laskeutumaan kesken matkaa jollekin pellolle.

Sain radiolla laskeutumispaikan koordinaatit ja lähdin hakemaan pilottia

joukkueemme autolla uutta starttia varten. Samalla pääsin näkemään brasilialaisia

pikkuteitä ja takamaiden maataloja, joissa possut ja kanat juoksivat

karkuun, kun ajoin pihojen läpi kohti kyytiä odottavaa liitäjää. Ja aina oli iso

228

lauma lapsia ja usein myös vanhempia istumassa odottajan kanssa. Taas oli

siinä puhuttu käsin vaikka mitä, kun muuta yhteistä kieltä ei ollut. Paikallisille

ihmisille oli ollut tapaus nähdä kuinka liidin laskeutuu, ja kuinka lentäjä sen

purki lentotilasta osiin ja pakkasi kuljetusta varten. Kaikki halusivat aina auttaa,

kun liidinpaketti nostettiin auton katolle. Siinä vaiheessa oli aina mukava

kertoa jotakin liitimistä ja meistä suomalaisista.

Iltaisin kävimme kaupungilla syömässä, yleensä brasilialaisessa churrascariassa,

eli liharavintolassa. Niissä sai sisäänpääsyn hinnalla käydä noutopöydästä hakemassa

ensin salaatteja ja muita lisukkeita. Kun pöytään istuutui, alkoivat tarjoilijat

tuoda perä perää lihavartaita, joista voi aina valita haluamansa palaset.

Tarjoilija leikkasi juuri sellaiset palaset lautaselle kuin ruokailija pyysi. Lihavartaissa

on härkää, porsasta, kanansydämiä, maksaa, lammasta, valkosipuleita,

makkaroita, juustoja, aivan kaikenlaisia suussa sulavasti maustettuja ja keittiön

avotulilla kypsennettyjä herkkuja. Joskus tuli otettua niin monta lihapalaa, ettei

jaksanut syödä. Mutta se ei ollut ongelma, ne palaset otimme mukaamme

ja annoimme lähiseudun katulapsille.

Brasilian maine poikamiehen paratiisina piti kyllä paikkansa. Toinen toistaan

kauniimpia ja mukavampia tyttöjä ja nuoria naisia oli kiinnostuneita meistä

ulkomaalaisista, jotka harrastimme niin jännittävää lajia kuin riippuliito. Brasilialainen

iloinen välittömyys ja sensuelli elämäntapa pursusi näistä tytöistä

hyvin avoimesti olematta silti ärsyttävän tyrkyttävää. Hymyt olivat herkissä

ja silmät vilkkuivat lupaavasti. Meitä oli yhteensä parisen sataa ulkomaalaista,

joten paikallisilla naisilla oli kova kilpailu päästä meidän suosioomme, nauttia

pari caipirinha-lasillista ja tehdä samalla lähempää tuttavuutta.

Minä jouduin toimimaan vähän väliä tulkkina, enkä pelkästään suomalaispilottien

ja brasilialaisten tyttöjen välillä. Myös muiden maiden pilottien pyytelivät

apua, kun he kuulivat, että puhuin englannin, ruotsin ja saksan ohella

portugalia. Välillä oli ihan hauskaa puhua ja tulkata monen kielen ja portugalin

välillä.

Karnevaaliaika on koko Brasiliassa pelkkää juhlahumua. Vaikka Suomesta katsottuna

näyttää, että Brasilian karnevaali on pelkkä Rion karnevaali, sama riehakas

meininki villitsi joka paikassa, myös Valadaresissa. Kadut olivat täynnä

juhlivia ja tanssivia ihmisiä. Joka kadunkulmassa soitti sambaorkestereitä niin

kovaa, että sormet piti työntää korviin. Minä olen aina ollut suuri brasilialaisen

jazzin ja bossa novan fani, mutta kiihkeästä menosta huolimatta perin yksinkertainen

katusamba ei ole koskaan minua innostanut. Kävin silti uteliaana

aistimassa tunnelmaa, muttei mielipiteeni katusambasta mihinkään muuttu-

229

nut. Tunnelman intensiteetti oli kyllä käsin kosketeltava ja se oli sinänsä hieno

elämys.

Joukkueemme neljästä lentäjästä kolme oli poikamiehiä, ja kisojen eräs lopputulos

oli se, että kaksi heistä meni myöhemmin naimisiin Valadaresissa tutustumansa

naisen kanssa. Tietääkseni monessa muussa joukkueessa saldoprosentti

oli lähes samanlainen. Kyllä Brasilia todellakin oli poikamiesten paratiisi.

Näinä ensi viikkoina puhuin jatkuvasti portugalia, jota olin vuosia opetellut

kirjoista ja kursseilla, mutta en koskaan ollut kunnolla päässyt puhumista harjoittelemaan.

Passiivinen ymmärtäminen on ihan muuta kuin aktiivinen kielen

käyttö. Oli nautinnollista huomata, että yhtäkkiä sanoja alkoi nousta suuhun

automaattisesti, pakottamatta, muistelematta. On hieno tunne, kun passiivinen

sanavarasto ja kielitaito alkaa aktivoitua ja kieltä pystyy yhtäkkiä käyttämään

monenlaisissa tilanteissa hyvinkin luovasti.

Kuolemantapaus mykisti

Riippuliitoa pidetään yleisesti vaarallisena harrastuksena. Itse aktiiviaikanani

aina ajattelin, että se on minulle turvallista koska pelkään lentämistä riittävästi.

En tehnyt hölmöilyitä ilmassa vaan olin aina varovainen. Odotin aina hyviä

olosuhteita enkä suostunut starttaamaan vaikeissa tuulissa. Sen tähden minusta

ei olisi koskaan kisapilottia tullut, menestyäkseen on usein otettava riskejä.

Kun minä olin lentämättä muutaman viikon, aina pelotti lähteä ensimmäiselle

lennolle tauon jälkeen. Mutta heti kun ilmaan pääsin, rentouduin eivätkä päivän

seuraavat lennot pelottaneet. Riskejä siinä silti on, joskus hyvinkin yllättäviä,

kuten se oma myötätuulilaskuni. Ibiturunalla jouduin lähietäisyydeltä

todistamaan kuolemaan johtanutta hyvin erikoista onnettomuutta.

Yhtenä harjoituspäivänä kun joukkueemme oli kokoamassa leijojaan, menin

starttilavalle katselemaan ilmassa jo lentäviä liitimiä. Yhtäkkiä huomasin, että

eräs lentäjä lähti tulemaan alaspäin kohti vuoren huippua, jossa seisoin. Hän

syöksyi jyrkästi alaspäin ja kiihdytti vauhtia kohti starttipaikkaa, kunnes noin

viiden metrin korkeudella hän käänsi nopean syöksyn vaakalentoon. Hän lensi

todella kovaa vauhtia, ehkä 90-100 kilometrin tuntinopeudella yli starttipaikan,

jossa kymmenet pilotit olivat valmistautumassa lentoihinsa. Pilotti katseli

ilmeisesti vain alaspäin, ei nähnyt eikä muistanut, että huipulla oli runsaasti

voimajohtoja korkeiden tolppien varassa juuri noin viiden metrin korkeudella.

Seurasin tätä älytöntä syöksylentämistä ja näin noin 50 metrin päästä, kun hän

lensi suoraa päätä suureen voimajohtolinjaan. Näkyi kirkas leimahdus ja kuu-

230

lui räjähdyspamaus, kun voimajohtolinja katkesi. Liidin kääntyi törmäyksessä

ympäri ja jatkoi perä edellä epämääräisen holtitonta kaartoa toista rinnettä

myöten alaspäin minulta näkymättömiin.

Katkennut voimajohtolinja putosi alas ja osui israelilaiseen pilottiin, joka kokosi

liidintään selkä paljaana. Hän sai parin sekunnin ajan 13 800 voltin sähköiskua,

ennen kuin virrantulo loppui. Mies kuoli saman tien. Yleensä taka-alalla

pysytellyt, kovin hiljainen ja hajamielinen joukkueemme lentäjä Kalle syöksyi

ensimmäisenä antamaan hänelle tekohengitystä ja sydänhierontaa. Mitään ei

ollut tehtävissä.

Onnettomuuden aiheuttanut itävaltalaislentäjä sen sijaan säilyi hurjasta alastulostaan

huolimatta vammoitta. Liidin oli vienyt hänet jyrkässä rinteessä olevien

puiden ja pensaiden oksille, josta hänet nostettiin alas.

Tuollainen kaahaileva lentäminen starttipaikan yli matalalla oli tietenkin ehdottomasti

kielletty kilpailupaikan säännöissä. Eli hän rikkoi törkeällä tavalla

sekä turvallisuusohjeita että tervettä järkeä. Pohdimme keskenämme, että todennäköisesti

jossakin siellä starttipaikalla oli hänen paikallinen tyttöystävänsä,

jolle hän halusi esitellä hurjaa vauhtia älyttömällä tempullaan.

Mies luonnollisesti pidätettiin. Mutta koska brasilialaisen oikeusjärjestelmän

mukaisesti oikeusjuttujen käsittely on aina hidasta, meille ei selvinnyt kuinka

hänelle lopulta oikeudessa kävi.

Kilpailujen avajaiset olivat suureelliset, kuin Olympialaisissa konsanaan. Kymmenet

joukkueet marssivat samban tahdissa maidensa lippuja ja nimikylttejä

kantavien naisten perässä Valadaresin jalkapallostadionille. Yleisö hurrasi suuren

stadionin lehtereillä villisti. Tunnelma oli mahtava!

Varsinainen kisa oli suomalaisittain pettymys. Kaikki meikäläiset jäivät sijoille

90-130. Pariviikkoisen kilpailun jälkeen palasimme Rio de Janeiroon, jossa

katselimme hieman kaupunkia, tutustuimme Copacabanalla brasiliattarien

naru-uikkarimuotiin ja nautimme Atlantin lämpimistä mainingeista. Muutama

kävi lentämässä Gavean Pedra Bonitalla ja laskeutui tunnin lennon jälkeen

Pepinon hiekkarannalle.

Vaikka ennen Brasiliaan lähtöä olin uusinut oman riippuliitolupakirjani, kotiin

palattuani en enää lentänyt. Monta vuotta se vei suuren osan vapaa-ajastani,

mutta enää se ei antanut yhtä voimakasta tunnetta kuin aikaisemmin, mutta

aikaa meni aina yhtä paljon. Lopulta myin liitimeni pois. Aikansa kutakin.

231

Paluu kotiin – videotuotanto alkaa, muutto

Kun maaliskuussa 1991 palasin Brasiliasta, oli aika kantaa ennen matkaa tilatut

videotuotantolaitteet työhuoneeseeni Puutarhaliittoon. Sinne rakennettiin

nyt erittäin laadukas televisiotasoinen MII tuotantojärjestelmä. Olin saanut

jopa uuden tittelin, entisestä toimittajasta tuli Puutarhaliiton videopäällikkö ja

yksikköni sai ytimekkään nimen Puutarhavideot.

Siinä vaiheessa, kun tein liiton hallitukselle kustannuslaskelmia ja tuotantosuunnitelmia,

olin saanut samalla jo monta ohjelmatilausta Puutarhaliiton

yhteistyökumppaneilta. Ajatukseni siitä, että puutarha-ala tarvitsee oman

alansa tuntevan videotuottajan, otettiin alalla hyvin innostuneena vastaan.

Ryhdyin saman tien käsikirjoittamaan neuvontaohjelmasarjaa Helsingin kaupungin

puisto-osastolle. Siinä opetettiin kesätyöntekijöille puutarhatyöstä monia

työvaiheita, joita heidän piti työssään osata. Se oli aikaa, jolloin Helsingissä

oli vielä oikea kaupunginpuutarhuri, joka pystyi halutessaan tekemään helposti

tämänkaltaisia tilauksia ja tuotantopäätöksiä. Silloinen Helsingin kaupunginpuutarhuri

Pekka Jyränkö oli myös Puutarhaliiton hallituksen jäsen ja omalta

osaltaan edesauttamassa Puutarhavideoiden syntyä. Hän ymmärsi uuden tekniikan

mahdollisuudet ja teki monia videotilauksia minulle.

Tein myös yrityksille esittelyvideoita ja samaten monet eri puutarhajärjestöt

halusivat viedä omaa viestiään yhteistyökumppaneilleen uuden tekniikan avulla.

Kysyntää riitti. Videobuumi levisi kovaa kyytiä puutarha-alalle ja sain ratsastaa

sen aallon harjalla.

***

Kun seuraava lapsemme oli jo ilmoittanut tulostaan, aloimme etsiä uutta, aivan

omaa kotia. Samalla Päivin rivakasti edenneet opinnot alkoivat olla loppusuoralla,

joten opiskelija-asunnosta oli joka tapauksessa lähitulevaisuudessa

siirryttävä eteenpäin. Olimme säästäneet omaa asuntoa varten vuosia siinä vaiheessa,

kun asuimme halvalla mummuni asunnossa. Nyt oli mahdollista päästä

oikeaan omakotitaloon asumaan. Kiirettä emme kuitenkaan pitäneet.

Minulla oli myös hirveä puutarhanälkä, oma piha oli saatava. Pahinta istuttamishimoani

olin tyydyttänyt tekemällä aluksi ison liljapenkin Heikinlaakson

opiskelija-asunnossa nurmikon reunaan ovemme eteen, keneltäkään kysymättä.

Mutta eihän se tietenkään vielä riittänyt.

232

Lopulta jänkkä jääräpäisyyteni palkittiin ja minäkin opin viimein lentämään!

Tässä lähtden Pallastunturin huipulta parin tunnin lennolle keväisen tunturilapin

maisemia ihailemaan.

Tein mukava reissun Israeliin, jossa lensin monessa paikassa yhdessä Håkan Salonkanssa.

Tässä kokoan leijaani Taaborinvuorella ennen lentoon lähtöä. Laakson

takana näkyy Nasaretin kaupunki 7 kilometrin päässä.

233

Hyvänkäällä sattuneessa onnettomuudessa hinausnaruuni lentänyt ja sen jälkeen

pakkolaskun tehnyt lentokone hajosi rytäkässä lunastuskuntoon. Pitkällinen tutkintaprosessi

onnettomuustapauksesta vapautti minut vastuusta.

Puutarhaliiton matkanjohtotyöt antoivat monien muiden hienojen kokemusten

ohella tämän hellyyttävän kohtaamisen laiskiaisen kanssa Amazonissa lähellä Manausin

kaupunkia. Pelastin tien yli kömpivän laiskiaisen keskeltä vilkasliikenteistä

autotietä. Meistä tuli kaverit saman tien.

234

Edustin Suomea riippuliitomaajoukkueemme johtajan ominaisuudessa vuoden

1991 maailmanmestaruuskisoissa Brasiliassa. Tässä yksi neljästä starttilavasta, alhaalla

näkyy Governador Valadaresin (MG) kaupunki.

Ennen kotiinpaluuta joukkueemme piipahti tietysti Rion kuuluisalla Copacabanalla.

235

Muutaman vuoden toimittajauran jälkeen Puutarhaliitossa sain innostettua hallituksen

perustamaan liittoon videoyksiön tuottamaa laadukkaita videoita puutarha-alan

edistämiseksi. Tutustuin uusiin laitteisiini tekemällä Riippuliidon

MM-kisoista kertovan ohjelman.

Heikinlaakson asuntomme läheisyydestä löysin omakotitalon pihalla olevan tyhjän

pellon. Sain omistajien suostumuksella rakentaa siihen oman marjatarhan joka on

tässä juuri istutettuna.

236

Sipooseen muuton jälkeen perhe oli kasvanut jo kahdella pojalla, Simolla ja Tapiolla

sekä harmittavan lyhytaikaisesti myös Bertta-koiralla.

Nyt kun viimein olin saanut omaa maata, oli oman puutarhan perustaminen tärkeää.

Simon kanssa istutamme huolella valmistettuun peltoon mansikan taimia.

Pellolle tuli ajan mittaan laaja marjatarha.

237

Tietenkin piti saada kasvihuone kun tilaa oli.

Kasvihuoneessa kasvattelin omien tomaattien ja paprikoiden lisäksi maustekasvien

taimia myytäväksi. Alkukeväällä huoneen sisällä oli vielä pienempi muovitunneli,

jota pystyin sähkölämmittimellä pitämään öisin lämpimämpänä jotta basilikat

siellä selvisivät kylmistä öistä.

238

Töölössä asuessamme meillä oli ollut kaupungin viljelypalsta. Mutta olin kiinnostunut

lähinnä puuvartisista marjakasveista kuten herukoista, vadelmista ja

karviaisista. Viljelypalstat olivat lähinnä vain vihanneksia varten ja ne olivat

aina liian pieniä tarkoituksiini.

Heikinlaaksossa asuessamme etsin ja löysin noin kilometrin päästä omakotitalon,

jonka pihalla oli iso pelto vailla käyttöä. Menin rohkeasti koputtamaan

ovelle ja kysyin josko saisin siihen käyttämättömälle pellolle istuttaa pienen

marjatarhan itseäni varten. Talossa asuva vanhempi pariskunta raapi hiusraajaansa

ja piti kysymystäni ymmärrettävästi hiukan erikoisena. Mutta kun kerran

vakuutin olevani puutarhaintoilija vailla istutuspaikkaa ja lupasin takuulla

pitää tarhan kunnossa, he suostuivat. Ja niin hankin herukoiden, vadelmien,

mansikan, mesimarjojen, aronian ja muiden marjakasvien taimia ja istutin parin

aarin tarhan. Istutin taimet kunnollisiin kankaalla eristettyihin penkkeihin

kuten ammattiviljelyssä tehtiin. Iltaisin pyöräilin tarhaani hoitamaan. Tämä oli

hyvä ensiapu oman pihan kaipuuseen.

Sipoosta Nikkilän tuntumasta löytyi lopulta meille juuri etsimämme koti. Siinä

oli sopivan kokoinen 6 vuotta aikaisemmin rakennettu tiilitalo ja puolen

hehtaarin tontti rauhallisessa ja kauniissa maalaismaisemassa. Sipoon kirkon

torni näkyi pihalle. Rajanaapurina oli tutusti lypsykarjatila, reilusti isompi kuitenkin

kuin Saukkoriipien kolmen kantturan karja Ylitorniolla naapurissa.

Ehdimme muuttaa Sipooseen vain muutamia kuukausia ennen kuin toinen

poikani Tapio syntyi kesällä 1992. Ja jälleen elämä sai uutta rytmiä. Simosta

oli tullut puhelias ja kaikessa mukana pysyttelevä kolmevuotias. Tapsa palautti

ajoittaiset yövalvomiset, vaipan vaihdot ja syöttämiset arkielämään.

Pian muutti perheeseemme myös pitkäaikainen haaveeni, koira. Nyt kun viimein

minulla oli vaihtuvien kämppien sijasta oikea oma koti, oli mahdollista

tarjota koti myös ihan ikiomalle koiralle. Se olisi myös lapsille loistava perheenjäsen,

ihan kuten Nalle oli ollut omassa lapsuudessani. Bertta-koira oli

keskikokoinen, sympaattinen sekarotuinen pystykoirantyyppinen piski.

Ja kun tonttia nyt oli, aloin tietysti perustaa puutarhaa. Pitkään patoutunut

vimmani pääsi irti ja tietysti kaikki meni pahasti överiksi.

***

Tontti oli lievästi pohjoiseen viettävää periuusmaalaista savikkoa. Siinä oli talon

vieressä pieni metsikkö ja sen takana pitkään ruohottunutta vanhaa peltomaata.

Valitsin siitä tasaisimmat paikat, ehkä noin 7 tai 8 aaria viljelyalueeksi.

239

Ensiksi hävitin kaiken siellä kasvavan rikkaruohikon, pestasin naapurin kyntämään

ja sen jälkeen jyrsimään sen vielä traktorilla. Seuraavaksi tilasin pari

kolme kuorma-autollista hiekkaa ja lopuksi täysperävaunullisen turvemultaa.

Mullan kyöräsin Simon kanssa isoilla ja pienillä kottikärryillä suunniteltuihin

viljelyriveihin ja sekoitin ne omalla puutarhajyrsimellä maahan. Ja kun tämä

oli tehty, tein muovista ja mansikkakankaasta huolelliset pedit tulevia marjakasvien

istutuksia varten. Osa pellosta jäi ilman kankaita, niihin osiin oli

tulossa vihanneksia.

Heti penkkien valmistuttua hain taimet Heikinlaakson läheiseltä pihalta, jossa

marjatarhani alku oli kaksi kesää varttunut.

Pyrin haalimaan marjatarhaani kaikki mahdolliset marjakasvit, joita Suomessa

voi viljellä. Kyselin aina uutuuksia, kun kävin työasioissa Puutarhantutkimuslaitoksella

Piikkiössä tai tervetaimiasemalla Laukaalla. Pihalle tulivat tavallisempien

marjakasvien lisäksi tyrnit, pensasmustikat, mesimarjat, jalomaaraimet,

marja-aroniat, ruusikvittenit, tayberry, karhunvadelmat eli kaikki mitä

vain löysin.

Puutarhaharrastus karkaa käsistä – ja ero

Puutarhasta tuli minulle aivan liian iso, mutta heti en sitä myöntänyt. Työkaverit

Puutarhaliitossa naureskelivat, etten ikinä jaksaisi hoitaa noin suurta alaa.

Viljelyaluetta oli noin 7 aaria. Ja lisäksi ostin peräti 65 neliön kokoisen kasvihuoneen

rakennussarjan, jonka pystytin yhdessä lankomieheni kanssa talon

viereen. Se oli siis lähes kymmenen kertaa suurempi kuin tavalliset harrastajakasvihuoneet

ovat.

Innostuin tuottamaan kasvihuoneessa maustekasvien taimia. Enkä pelkästään

itselleni, vaan halusin tuottaa laadukkaita taimiruukkuja ja myydä niitä puutarhamyymälöihin

ja mennä itse torille lauantaisin niitä myymään. Ei minulla

tässä mitään suurta bisnesajatusta ollut, ainakaan kovin vahvasti. Halusin kokeilla

minkälaista myyntituotanto käytännössä olisi. Halusin saada tunteen,

että kykenen tuottamaan omasta maastani jotakin jolla olisi oikeasti rahallista

arvoa.

Ostin seuraavana keväänä ison suurpainenatriumlampulla toimivan oikean

kasvihuonevalaisimen ja kiinnitin sen autotalliin kattoon. Koko autotallin lattian

alalla kasvattelin pikkutaimia, koulin niitä ruukkuihin ja niiden kasvaessa

suuremmiksi vein ne kasvihuoneeseen. Siellä suojasin niitä alkukevään

240

kylmiltä pitämällä lisälämmittimiä ja peittelemällä pienokaiseni yöksi hallalta

turvaan.

Kyllähän sain aikaiseksi sieltä hyviä taimia ja myinkin niitä kohtalaisen määrän

taimimyymälöihin, kuten olin ajatellut. Ja kävin Keravan torilla Simon

kanssa myymässä niitä muutaman kerran, ihan vain saadakseni itse siitäkin

kokemuksen ja toisaalta viettääkseni Simon kanssa mukavaa aikaa torikauppiaina.

Ne olivat hauskoja päiviä, tosin lähes kaikki tienestimme menivät varhaisporkkanoihin,

joita Simo osti naapuripöydän myyjältä aina kun saimme

muutaman kolikon omista taimistamme.

Kasvihuoneen toiseen päähän olin hankkinut Hollannista erikoisuuksia, joita

halusin kokeilla. Sain hankittua niitä suhteideni avulla taimia tuovien isojen

taimitarhojen kautta. Kasvihuoneessani kasvoi lyhyen aikaa persikkapuu, tietysti

pari kiwihedelmän tainta, boysenmarjaa ja monia muita erikoisuuksia.

Mutta eivät ne siellä pitkään menestyneet, alkoivat voida huonosti ja kuolivat

vaikka mitä tein.

Tämän hullutuksen aikana kävin töissä normaalisti, pidin tietysti soittokuntoa

yllä, kävin silloin tällöin soittokeikoilla ja pyrin elämään perhe-elämää Päivin

ja kahden pienen lapsen kanssa. Eihän se onnistunut, kiville meni monella

tapaa.

Perhe-elämämme ei tainnut olla sellaista, jota Päivi olisi silloin halunnut. Hänen

mielestään, vaikka olin kotona enkä missään kauempana liesussa, en ollut

tarpeeksi läsnä, kun talvea lukuun ottamatta taistelin ylisuuren puutarha-alani

kanssa. Hän ei myöskään lopulta pitänyt koirasta, jonka olin halunnut hankkia

ja jonka yhdessä haimme kaukaa Pohjois-Karjalasta.

Lopulta suostuin pitkin hampain luopumaan omasta koirastani. Etsin ja löysin

Keravalta sille uuden kodin. Se, että suostuin antamaan koirani pois, oli minulta

kyllä iso myönnytys ja isku itseäni vastaan. Mutta ei sekään silti avioliittoa

pelastanut.

Päivi oli juuri valmistumassa ja halusi luonnollisesti työelämään. Hän oli vakuuttunut,

että en antaisi hänelle sitä tilaa suhteessamme mitä hän työelämään

lähtiessään tarvitsisi. Myönnänhän minä, että olin ollut ajankäytössäni

erityisesti Sipooseen muuton jälkeen liian itsekäs. Hän uskoi, että en osaisi

ottaa uutta roolia ja riittävää vastuuta kodin asioiden hoidossa tulossa olevassa

uudessa tilanteessa. Yritin vakuuttaa, että kyllä siihen pystyisin, kun niin sopisimme.

Mutta siihen hän ei uskonut. Eikä hän halunnut edes kokeilla kumpi

meistä olisi ollut oikeassa.

241

Tästä asiasta keskustelimme vain pari kertaa. En tiedä, josko taustalla oli jotakin

muutakin, mutta sellaiset eivät koskaan esille nousseet. Ero ei ollut minun

ajatukseni millään tavalla ja mielestäni aika heppoisista syistä siihen lopulta

jouduimme. Monet parit taistelevat pitkään ja kovaa pitääkseen liittonsa kasassa.

Mutta niin siinä lopulta kävi, että vain kuukausi sen jälkeen, kun olin

Bertta-koirani luovuttanut keravalaiseen perheeseen, muutti Päivi poikien

kanssa pois ja minä jäin yksin harjoittelemaan viikonloppuisän roolia.

242

Uusi avioliitto ja ERGObone 1994 – 2006

Elämää eron jälkeen

Siinä vaiheessa, kun eron ajatus lopullisesti sinetöityi, omat tunnekokemukseni

menivät todennäköisesti aika lailla samaa rataa kuin useimmilla siihen

tilanteeseen joutuvalla menevät. Tärkein kysymys ja samalla epätoivon ajatus

oli, että enkö nyt pääse seuraamaan enää lasteni kehitystä ja olemaan heidän

elämässään samalla tavalla kuin tähän asti. Ero Päivistä ei sisältänyt loppujen

lopuksi mitään kovin suurta dramatiikkaa kummaltakaan puolelta. Niinpä

ajattelin aika pian, että ehkä ratkaisu oli sittenkin kaikesta yllättävyydestään

huolimatta meille kummallekin parempi. Onhan tässä elämää vielä jäljellä.

Hyvä uutinen minulle oli, että Päivi ei suunnitellut muuttavansa minnekään

kauas, joten pystyn hyvin ylläpitämään suhdettani kasvaviin poikiini. He

muuttivat vain parin kilometrin päähän ja vaikka meillä ei avioehtosopimusta

ollutkaan, minä sain pitää talon, jonka yhdessä olimme etsineet ja kodiksi

meille muuttaneet. Olihan siihen investoitu myös isäni kuoltua tullut perintöosuuteni

sekä Päivin opiskeluvuosina säästämäni rahoitusosuus. Tässä kuviossa

Päiville ei jäänyt myöskään opintovelkoja, jotka siihen aikaan yleensä yliopisto-opiskelua

seurasivat.

Joka toinen viikonloppu pojat tulivat luokseni ja niinä viikkoina, kun he eivät

tulleet, vietimme yleensä torstai-illan kolmisin kotona, uimahallissa tai jossain

muualla yhdessä käyden. Simo oli viiden ja Tapsa parivuotias, joten tässä

vaiheessa he suhtautuivat ainakin päällisin puolin aika mutkattomasti uuteen

tilanteeseen.

243

Kun tilanne seuraavan talven aikana alkoi vakiintua enimmäkseen yksinasumiseksi

talossa, jossa aiemmin asui neljä henkeä, aloin etsiä seuraa itselleni. En

ole koskaan ollut mikään porukassa viihtyvä seuraihminen, mutta aivan yksin

talossa oleminen illasta toiseen ei sekään pitemmän päälle tietenkään tuntunut

hyvältä.

Veljeni Panu tutustutti minut erääseen alttoviulistiin, joka soitti Panun vaimon

työkaverina Tapiola Sinfonietassa. Ulla oli taiteilija päästä varpaisiin, loistava

muusikko eikä hänellä elämässään juuri muuta ollutkaan kuin musiikki sekä

Simon ikäinen poika. Tämä nopeasti kehittynyt suhde ei kovin kauaa kestänyt,

elämässä kun on muutakin kuin lapsi ja musiikki. Mutta tämä puolivuotinen

suhde johti hieman myöhemmin elämäni taas uudelle raiteelle.

Seikkailu Pietarissa

Töissä sain erään mielenkiintoisen tehtävän. Kun Neuvostoliitto oli muutama

vuosi aikaisemmin kaatunut ja kaikki sekaisin, Suomessa viriteltiin 1990-luvulla

ns. lähialueyhteistyötä Venäjän kanssa. Helsinkiin saapui kesällä 1994

Pietarista viisihenkinen ryhmä kuvaamaan suomalaista yksityistä puutarhatuotantoa.

He ottivat luonnollisesti yhteyttä Puutarhaliittoon asiantuntija-avun

saamiseksi. Minut videopäällikön asemassa asetettiin tämän ryhmän

isännäksi. Kävimme muutamien päivien aikana kuvaamassa kauppatorilla, vihannestiloilla,

kasvihuoneilla ja tukkutorilla runsaasti materiaalia. Heillä oli

kuvauskalustona vanhan ajan filmikamerat, videolaitteita ei ollut käytössä.

Hiukan myöhemmin syksyllä he ottivat minuun uudestaan yhteyttä ja halusivat

aloittaa pitempiaikaisen yhteistyöprojektin Puutarhavideoiden kanssa.

Tarkoituksena oli valmistaa yhteistyössä neuvonnallisia video-ohjelmia, joiden

avulla perinteinen venäläinen datshaviljely nostettaisiin tuottavaksi puutarhataloudeksi.

Minut kutsuttiin Pietariin neuvottelemaan tästä yhteistyöstä marraskuun

lopulla 1994.

Pietarin juna-asemalta minut ja tulkkini haki Lennautshfilmin kuljettaja ja

ajoi meidät vanhalla Ladalla läpi auraamattomien ja lumen peittämien katujen

suuren hallikompleksin eteen. Meidät saatettiin pitkin loputtoman tuntuisesti

jatkuvien kylmien käytävien päässä olevan jykevän karvapäällysteisen oven

eteen. Sisällä huoneessa oli lämmintä, seinän vieressä porisi suuri samovaari,

josta meille heti tarjottiin kuumaa tsaijua. Isäntinä olivat Helsingissä kesällä

tapaamani ohjaaja sekä kuvaaja. Paikalla oli muutama muukin henkilö.

244

Isäntien ajatus oli, että ryhtyisin anomaan Suomen valtion lähialueyhteistyöhön

asettamista varoista rahoitusta heidän kaavailemaansa yhteiseen filmiprojektiin,

jossa olisimme tasaveroisia kumppaneita, Lennautschfilm ja Puutarhavideot.

Kävi ilmi, että Neuvostoliiton aikainen suuri Lennautschfilm oli

vakavissa vaikeuksissa, kun valtion tilaamat filmituotannot oli lopetettu. Nyt

oli etsittävä uusia mahdollisuuksia, jotta yhtiö voisi pysyä edes jotenkin pystyssä.

Suomalainen raha ja lähialueyhteistyö voisi olla mahdollisuus, mutta tätä

varten he tarvitsivat yhteistyökumppanin Suomesta.

Isännät lähtivät esittelemään studiokompleksia. Se oli kooltaan valtava. Suunnattoman

suuria sisästudiotiloja valokalustoineen, kuvauskraanoineen ja muine

kuvausvälineineen, valtavia lavaste- ja rekvisiittavarastoja, toimistoja ja muita

tuotantotiloja. Lähes kaikki tilat olivat nyt kylmiä ja kosteita. Seinät, lattiat ja

huonekalut näyttivät siivottomilta. Roskaa, likaa ja hometta. Ja kaikki oli tyhjillään

ihmisistä, mitään niissä ei tapahtunut.

Erään käytävän varrella oli leikkaushuoneita ja niissä oli myös jonkin verran

työntekijöitä. Mutta kylmä niissäkin oli, niukin naukin plussan puolella. Näin

kolme tai neljä tällaista huonetta, joissa istui vanhoja naisia ulkovaatteet päällä,

karvahattu päässä ja kalastajan sormikkaat käsissä leikkaamassa ja liittämässä

filmipätkiä käsin. Jotakin täällä siis silti edelleen tuotettiin, ehkäpä vanhasta

filmimateriaalista. Paikassa vallitsi hyvin erikoinen tunnelma.

Kävi ilmi, että Lennautschfilm oli aikanaan ollut tuhansia työntekijöitä työllistänyt

filmistudio. Tiesin historiasta, että elokuvat olivat neuvostokommunismin

suurina vuosina ollut eräs tärkeimpiä työkaluja viedä puolueen propagandaviestiä

kaikkialle suureen neuvostomaahan. Kaikki elokuvaihmiset tuntevat

tietenkin Sergei Eisensteinin nimen, mutta itänaapurissa oli muutenkin valtava

filmiteollisuus. Ilmeisesti Lennautschfilm oli ollut yksi näistä suurista studioista.

Ja nyt kun se oli suurissa vaikeuksissa se etsi oljenkorsia, joiden avulla

pysyisi hengissä. Tämän vuoksi minut oli kutsuttu Pietariin.

Kaikki näkemäni ja kuulemani nosti minulle hyvin huimaavan ja epätodellisen

olon. Eihän tämä nyt totta voi olla. Tässäkö minä, Puutarhavideoissa yksin

työskentelevä, pitkälti itseoppinut videotuottaja, istun ja neuvottelen yhteistyösopimuksesta

tällaisen naapurimaan jättistudion kanssa? Jo on maailmankirjat

sekaisin.

No, mitäs siitä, nyt pitää sitten vain keksiä tavat, joilla tätä uutta tilannetta

parhaiten voi hyödyntää ja päästä eteenpäin. Vaikka tilanne oli mielestäni täysin

absurdi, pidin kuitenkin naamani peruslukemilla ja päätimme jatkaa asian

selvittelyä nyt kun olimme kunnolla tutustuneet toisiimme. Ohjaaja ja kuvaaja

245

olivat käyneet kesällä Puutarhaliitossa, joten he tiesivät meistä jo ennestään ja

nyt minulle esiteltiin heidän valtava Pietarwoodinsa.

Helsingissä käynnistimme projektin niin, että suunnittelin talven aikana tietynlaisen

ohjelmakokonaisuuden, jota voisimme heidän kanssaan yhteistyössä

toteuttaa seuraavana kesänä. Kävimme vilkasta kirjeenvaihtoa hankkeesta.

Kun projektisuunnitelma valmistui, Puutarhaliitto esitteli sen lähialueyhteistyöstä

vastaaville ministeriön virkamiehille. Ministeriöstä hankkeelle tuli vihreää

valoa. Mutta yllättäen hanke kuitenkin torpattiin Venäjän puolelta.

Kävi ilmi, että Suomen valtion myöntämät lähialueyhteistyön varat menivät

yleensä venäläisten yritysten kautta käytettäviksi. Tämä meidän hankkeemme

oli poikkeava siinä mielessä, että nyt suomalaista rahaa käytettäisiin osittain

suomalaiseen tuotantoon, vaikka osa menisi pietarilaiselle studiolle ja lopputuote

palvelisi pelkästään Venäjän puutarhataloutta. Hankkeen venäläinen

koordinaattori ei suunnitelmaa hyväksynyt. Njet. Perustelua tähän ei kuulunut.

Kuulimme myöhemmin, että todennäköinen syy oli se, että tässä projektissa

rahavirta ei olisikaan kulkenut kyseisen koordinaattorin toimiston kautta.

Nyt oli käymässä ikävästi niin, että hän ei olisi kyennyt liruttamaan Suomesta

tulevasta rahavirrasta mitään omalle tililleen kuten tavallisissa projekteissa,

joiden rahoitus kulki hänen organisaationsa kautta. Selitys tuntui luonnollisen

venäläiseltä ja loogiselta sen valossa, mitä lähialueyhteistyöstä muutenkin kuiskittiin.

…vaikka voissa paistaisi.

Melanvarresta uuteen avioliittoon

Koska riippuliito oli minulle taakse jäänyttä elämää, oli aika keksiä elämään

muuta kivaa vapaa-ajan puuhaa. Jo Töölössä Päivin kanssa asuessamme olin

hetken mielijohteesta käynyt melontakurssin läheisellä Helsingin Kanoottiklubilla.

Meloskelin sinä kesänä kerhon kajakeilla iltaisin Seurasaarenselällä ja

Kuusisaaren sekä Lehtisaaren alueella. Homma ei kuitenkaan sytyttänyt ihan

kunnolla vielä silloin. Mutta Sipooseen muuton jälkeen kipinä lähti hehkumaan

uudestaan ja hankin itselleni oman kajakin.

Merellä melominen ei minua kovin paljoa kiinnostanut, merivesi kun on aina

sameaa ja usein leväistä. Ja ainakaan Sipoon saaristossa ei löydy helposti tarpeeksi

rauhallisia paikkoja, jossa voisi yöpyä ja viettää hiljaista iltaa luonnossa.

Liikaa mökkejä, ihmisiä ja moottoriveneitä joka puolella.

246

Mutta nyt kun oli oma kajakki ja autossa kattotelineet, voin käydä itsekseni

melontaretkillä missä vain. Mielikohteitani olivat puhtaat järvet, joita löytyy

muutaman tunnin ajomatkan päästä loputon määrä.

Oivalsin pian, että retkimelonta on harrastus, jolle ei ole missään maailmassa

parempia olosuhteita kuin Suomessa. Meillä on aivan taivaallisen hienot järvialueet,

jossa suurelta osin toisiinsa kytköksissä olevat järvet tarjoavat loputtoman

määrän reittejä. Kymmenet tuhannet pienet saaret, salmet, kapeikot ja

myös isommat selkävedet tarjoavat käsittämättömän hienot olosuhteet melonnalle.

Vesi on lähes joka paikassa puhdasta, usein jopa juomakelpoista sellaisenaan,

jos ei ole turhan tarkka. Ja mikä myös on poikkeavaa ja äärimmäisen

tärkeää, meillä Suomessa on jokamiehen oikeus, eli telttailla voi melkein missä

vain vapaasti ja turvallisesti. Aina löytyy sopiva pieni saari, johon voi vetäytyä

illalla teltan pystytykseen ja keittää retkimuonat. Valitsin aina kun vain mahdollista

niin pienen saaren, jonka ympäri jaksoi helposti uida.

Iltaisin sai nauttia kuikan ja joskus jopa kaakkurin huudoista ja tiirojen kalastusnäytöksistä,

imeä itseensä syvää ja luonnollista rauhaa. No jaa, lokkien

mekastus aamuyön tunteina toi usein mieleen Australian kakadujen repivä-äänisen

riitelyn teltan viereisissä eukalyptuksissa. Aika pian opin ottamaan korvatulpat

melontaretkille mukaan.

Ensimmäiseen pitempään melontaretkeen liittyi hauska tapahtuma. Lähdin

melomaan Heinolasta länttä kohti tavoitteenani Padasjoki Päijänteen länsirannalla.

Meloin kauniissa säässä yli Ruotsalaisen, joka on suuriselkäinen järvi

heti siinä Heinolan korkean sillan länsipuolella. Sieltä jatkoin Hopeaselälle ja

edelleen Kalkkisten kanavalle, josta pääsee yhden sulutuksen jälkeen Päijänteen

vesistöön. Sopivasti kanavan itäpuolella sijaitsi pieniä saaria, joista yhdelle

nousin illalla pystyttämään telttaa. Ja tietysti uin saareni ympäri heti kun teltta

oli pystyssä ja keittimellä vesi lämpiämässä perunamuusia varten. Mikään ruoka

ei taatusti ole parempaa kuin retkikeittimellä itse valmistettu. Ainakin jos

sen tekee juuri vallatulla omalla saarella, kun tukka on vielä märkänä ja puhtaat

vaatteet vaihdettu päälle pitkän melontapäivän ja rentouttavan uinnin jälkeen.

Aamulla jatkoin kanavan sululle. Hiukan minua ihmetytti, kun siellä ei ollut

yhtään muuta venettä kuin minä kajakkini kanssa, mutta sulutusta hoitava

mies avasi portit minulle ja niin minut nostettiin kajakkini kanssa metrin verran

ylemmäksi Päijänteen tasolle. Kanavan puolen kilometrin mittainen sulku

on kuulemma Euroopan pisin makeanveden kanavasulku, niinpä siinä kesti

hetken meloa ulosmenoportille kohti Päijännettä.

247

Jatkoin pohjoiseen kohti Käkisalmen siltaa, joka yhdistää upean Pulkkilanharjun

osat toisiinsa. Sillan alituksen jälkeen jatkoin Hinttolanselkää pitkin kohti

Päijänteen Kansallispuiston tunnetuinta harjusaarta, Kelveneä. Pysähdyin

välillä pienelle enimmäkseen veden peitossa olevalle ruohoiselle ja pensaiden

peittämälle Selkä-Kirveksen saarelle lepuuttamaan selkääni. Siellä ei ollut oikeastaan

muuta kuivaa paikkaa kuin pari suurta laakeaa kiveä, joista suurimmalle

menin hetkeksi selälleni makoilemaan.

Melonta jatkui kohti Kelvenen saaren hiekkarantoja. Kävin maissa keittämässä

kahvit ja uimassa autiolla hiekkarannalla. Siitä meloskelin kohti pohjoista ja

Padasjoenselkää, jonka länsireunalla asuvan vanhan riippuliitokaverini Heikki

Koivukosken kanssa olin ennakolta sopinut, että hän voisi heittää minut ja

kajakkini autollaan takaisin Heinolaan.

Kun viimein tapasin Heikin, nousi pulma: missä ovat autoni avaimet? Mistään

niitä ei löytynyt, kävin kaikki tavarat moneen kertaan läpi. Ainoa vaihtoehto

oli, että ne olivat pudonneet taskustani jollakin rantautumispaikalla.

Ajoimme Heikin kanssa kahteen paikkaan, joissa olin rannalla käynyt lähellä

Karisalmen siltaa ja Kalkkisten kanavaa. Ei merkkiäkään avaimista. Vielä oli

yksi mahdollinen paikka, se pikkuriikkinen saarentapainen Selkä-Kirves, jossa

olin maannut selälläni isolla kivellä. Silloin avaimet olisivat helposti voineet

taskusta pudota. Mutta nyt oli noussut kova tuuli, olin lopen väsynyt kahden

päivän melomisesta ja ilta oli hämärtymässä, joten ei huvittanut lähteä sinne

pimeään melomaan.

Näin Käkisalmen sillan kupeessa olevan kesämökin ikkunasta valoa, ajoimme

pihaan ja menin koputtamaan ovea. Isäntä tuli avaamaan ja kerroin, että minulta

taisivat avaimet vahingossa jäädä tuonne pienelle saarelle. Voisiko hän

mitenkään lähteä käymään moottoriveneellään siellä, että voisin katsoa, josko

ne ovat siellä? Mies ihmetteli luonnollisesti hiukan ovella kuulemaansa kysymystä,

mutta naurahti sitten, että mikäs ettei. Niin ajoimme pimenevässä illassa

ja kohtalaisessa aallokossa saarelle. Kahlasin rantaan ja etsin kiven, jolla olin

aamupäivällä maannut. Ja siellä näin taskulampun valossa, että avainkoteloni

huljui aaltojen mukana kiven vieressä. Onneksi kotelo oli pudonnut muutaman

kiven väliin, joten se ei ollut lähtenyt aaltojen mukana minnekään.

***

Eräällä melontaretkellä Hirvensalmen maisemissa ajattelin taas kerran sitä,

että hienoja maisemia olisi paljon mukavampi ihailla, jos voisi kokemukset

jakaa toisen kanssa. Silloin yhtäkkiä muistin, että taannoinen tyttöystäväni

248

Ulla oli kertonut parikin kertaa serkustaan, joka piti kovasti eräretkeilystä ja

joka on sinkku, asuu Espoossa ja on kaiken kukkuraksi kuulemma erityisen

kaunis nainen. En ollut häntä tavannut, mutta ajatus alkoi muotoutua mielessäni

Ryökäsvettä pitkin meloessani. Pitäisikö piruuttaan soittaa tälle Eevalle

ja kysyä kiinnostaisiko häntä melontaretki? Minullahan oli kotona myös oma

vanhempi ja pienempi kajakki.

Niin sitten tein. Soitin hänelle, kerroin kuka olen ja miksi soitin. Yllätyksestä

toinnuttuaan puhelu lähti hyvin käyntiin ja kesti varmasti toista tuntia. Jo seuraavana

päivänä kävimme Espoon Suvisaaristossa melomassa. Retkiä tuli loppukesän

aikana runsaasti lisää, samoin elokuvakäyntejä, yhteistä kokkaamista

ja muuta mukavaa. Suhde lähti kehittymään hyvään suuntaan ja viikonloppuisin

olimme joko hänen vuokra-asunnossaan Espoon Soukassa tai minun

luonani Sipoossa niinä viikonloppuina, kun pojat tulivat luokseni.

Eevalla ei ollut lapsia mutta hän pyrki sopeutumaan minuun ja poikiin luonnollisena

lapsiperheenä ja löytämään siinä kokoonpanossa oman paikkansa.

Eeva työskenteli freelance venäjänopettajana monissa aikuisoppilaitoksissa.

Opettajatyöstään huolimatta ihmisenä hän oli hyvin introvertti, ei kaivannut

suurta ystäväjoukkoa ympärilleen. Päinvastoin, hän vetäytyi joskus täysin

tavoittamattomiin, ei vastannut puhelimeen eikä edes avannut ovea, jos joku

soitti kelloa. Silloin kun itse soitin Eevalle ensimmäisen kerran, hänellä oli

onneksi toisenlainen päivä meneillään. Mutta yleisesti yksityisyys oli hänelle

korostetun tärkeää, vaikka toki hänelläkin pari hyvää luotettua ystävää oli.

Tämä ei minua haitannut, enhän itsekään ole koskaan ollut mikään suurseuraihminen.

Mielenkiintoinen tapaaminen oli hieman myöhemmin hänen äitinsä sekä tämän

italialaisen miehen kanssa. Olin tutustunut heihin jo aikaisemmin, siinä

vaiheessa, kun seurustelin Eevan serkun, Ullan kanssa. Eevan äiti otti minut

ihan hyvin ja aurinkoisesti vastaan uudessakin roolissani. Mutta Antonio,

vanha italialainen perinteitä kunnioittava entinen merimies ei oikein osannut

suhtautua minuun uudessa roolissani. Ullankin kanssa ystävystyin myöhemmin

uudestaan, kun riittävä etäisyyden aika Eevan ja Ullan välillä oli kulunut

ja voimme tavata ilman turhia painolasteja.

Seuraavana vuonna menimme naimisiin Inarin saamelaiskirkossa. Vaikka

Eeva oli kotoisin Espoosta ja käynyt koulunsa Lohjalla, hän oli menettänyt

sydämensä Lapille. Hän oli työskennellyt Inarin kunnassa eräänlaisessa lähialueprojektissa,

jossa kehitettiin yhteistyötä rajantakaisten venäläisten yritysten

kanssa. Aika Inarissa oli mennyt hänessä syvälle luihin ja ytimiin ja tästä syystä

249

hän halusi valita häiden paikaksi Inarin ja häämatkakohteeksi Pohjois-Norjan

pikkukajavia vilisevät vuonoalueet.

Epäiltynä kauheasta rikoksesta

Simo aloitti koulunsa vuonna 1995. Hänen villi luonteensa oli käynyt hyvin

esille jo päiväkodissa, jossa pieniä sattumuksia tapahtui aina välillä. Isänsä poika.

Peruskoulun ensimmäisillä luokilla sattunut tapahtumasarja veti mukaansa

minutkin ja vaikka se tavallaan nauratti, olin kyllä hetken huolissani omasta

asemastani tilanteessa.

1990-luvun puolivälissä insesti nousi yleiseen keskusteluun. Lehdet kirjoittivat

yhtäkkiä jatkuvasti tästä esille tulleesta traagisesta ilmiöstä, joka tietenkin on

ollut olemassa aikojen alusta saakka. Aiemmin siitä oli aiheen vakavuudesta

huolimatta enimmäkseen vaiettu.

Muistan tapauksen, jossa erästä isää alettiin syyttää insestistä. Lopulta pitkällisten

vaiheiden jälkeen kävi ilmi, että hän oli täysin syytön. Kuitenkin hän

joutui käymään läpi pitkän ja henkisesti erittäin väkivaltaisen kujanjuoksun.

Hänen oli ollut itse lähes mahdotonta todistaa sellaista asiaa, joka ei ollut tapahtunut,

kun vastassa oli armeija psykologeja, koulukuraattoreita ja muita virkamiehiä,

jotka tulkitsivat väärin lapsen käytöstä ja puheita. Siinä taisi mieheltä

mennä työpaikka, kaikki ihmissuhteet ja muu elämän tärkeä sisältö. Siihen

aikaan, nyt kun insesti oli otettu voimakkaasti esille, yhtäkkiä joka puolella

nähtiin pedofiileja ja insestin uhreja. Väheksymättä yhtään insestin ja pedodfilian

kaameutta ilmiönä, saattaa näin suuresti esille nostettuna siitä koitua

vakavia seurauksia myös syyttömille.

Niinpä säikähdin perusteellisesti, kun minut kutsuttiin Simon koululle keskusteluun

liittyen Simon käytökseen. Kutsussa vihjattiin jollakin tavalla lapsen

seksuaalisen väärinkäytöksen mahdollisuuteen, joka nyt piti sulkea pois. Keskustelussa

oli mukana muistaakseni yksi opettaja ja koulun psykologi. Tarkkaan

en muista keskustelun sisältöä, mutta siinä käytiin läpi omaa suhdettani

Simoon ja kerrottiin, että Simo oli piirtänyt sellaisia törkeitä kuvia, jotka saattoivat

viitata minun epäasialliseen käytökseeni poikaani kohtaan. Ja ne kuvat

olivat nyt kiinnittäneet huomion ja aiheuttaneet jonkinlaisen hälytyksen henkilökunnassa.

Minua tavallaan nauratti kovasti tämä tilanne. Viime aikojen noitavaino pedofiilien

näkemisestä siellä ja täällä oli noussut ikään kuin muoti-ilmiöksi ja

pedofiilien yleinen jahti oli saattanut minutkin nyt tällaiseen keskusteluun. On

250

tietysti tärkeää, että todellisia tapauksia etsitään ja löydetään, mutta niin kuin

niin monessa muussa asiassa, tässäkin mentiin liian pitkälle. Ja kuten lehdissä

ollut esimerkki oli osoittanut, syyttömän voi olla vaikeaa todistaa syyttömyyttään,

jos epämääräisistä tulkinnoista nousee perusteeton epäily. Tämä tietysti

huoletti minua, eli ehkei minua nyt ihan hirveästi kuitenkaan naurattanut.

Aika sekava tunne se oli.

Keskustelussa kävimme kuvat ja tapahtumat läpi aika tarkkaan. Eihän minulla

ollut eikä siinä vaiheessa voinutkaan olla selitystä mistä Simon piirtämät kuvat

kertoivat.

Muistan ajatelleeni, että pöydän toisella puolella olevien naisten silmissä näin

yhtä aikaa sekä tietynlaista anteeksipyynnön ilmettä kun olin joutunut tähän

tilanteeseen. Mutta toisaalta siellä välkähti välillä vaanivan pistävä katse, jolla

yritettiin lukea, josko minun kertomukseni olisi ollut heidän mielestään epäuskottava.

Lopputulos keskustelusta onneksi oli, että asia ei aiheuttanut mitään

jatkotoimenpiteitä.

Keskustelin tietysti myöhemmin asiasta myös Simon kanssa. Hän kertoi jonkun

riitapukarin kiusanneen häntä, jolloin hän oli sitten piirtänyt kostoksi

rumia kuvia. Tavallista lasten nahistelua, joka tässä tilanteessa tuotti Simolta

piirroksen, jossa joku pissaa ja kakkaa yhtä aikaa.

Oikea elokuvatuotanto

Videotyöni jatkui monenlaisten koulutusohjelmien valmistamisena puutarha-alan

yrityksille ja yhdistyksille. Näistä normaalitöistä poikkesi erityisen

mieleenpainuvasti kokemus päästä tekemään oikea fiktiivinen lastenelokuva.

Olin tehnyt jo aikaisemmin yhteistyötä Elina Nummen kanssa. Hän oli Helsingin

kaupungin puisto-osastolla työskentelevä persoonallinen ja uusia uria

moneen suuntaan aukonut puutarhavaikuttaja. Elina oli kiertänyt jo vuosia

päiväkoteja Täti Vihreän hahmossa innostamassa lapsia kasvien ja puutarhan

asioista. Saimme päähämme tehdä yhdessä Täti Vihreä aiheisen elokuvan, jotta

sanomaa voisi viedä laajemmalle kuin mihin hänellä on yksin mahdollista.

Suunnittelimme elokuvan yhdessä, Elina keksi tarinaa ja minä käsikirjoitin sen

elokuvaksi, jonka nimeksi tuli ”Miksi keijut katosivat, Täti Vihreä?”

Projektiin kerättiin iso määrä yhteistyökumppaneita Helsingin kaupungista

Mannerheimin lastensuojeluliitoon. Budjetti oli aivan toista luokkaa kuin

missään mitä olin aikaisemmin tehnyt. Ohjaajaksi pestasimme elokuvaohjaaja

251

Pentti Kasurisen, joka sattui asumaan Elinan naapurissa ja joka tunsi hyvin

Elinan työn lasten puutarhakasvattajana. Itse otin käsikirjoittamisen lisäksi

vastuun kuvauksesta ja editoinnista, jälkiäänityksistä sekä toimin elokuvan

tuottajana.

Näyttelijäkaartiin koekuvasimme suuren määrän lapsia, joista valitsimme viisi

näyttelijää lapsiryhmän eri rooleihin sekä kymmenen keijua. Aikuisrooleihin

saimme mukaan pitkän listan suomalaisen elokuvan suurnimiä Puntti Valtosesta

Carl-Kristian Rundmaniin ja Jukka Puotilasta Kyllikki Forsselliin. Pääosaan

Elinan vastanäyttelijäksi Hälläväli-Peikon rooliin valittiin kuvausvuonna

1997 kovassa nousussa ollut nuori näyttelijä Jussi Lehtonen.

Kuvasimme 45-minuuttisen elokuvan parin kesäisen viikon aikana Helsingin

Tähtitorninmäellä sekä muutamissa muissa puistoissa ja kaupungin kaduilla,

Träskendan puistossa Espoossa sekä Puutarha-Tahvosten taimitarhalla Pohjankurussa.

Mukana oli kaikkiaan parikymmentä esiintyjää, sekä äänittäjä,

maskeeraaja-puvustaja, rakennusmiehiä ja muita avustajia. Meillä oli yhdessä

kohtauksessa jopa pieni räjähdys, jota varten hankittiin erikoismies tekemään

savupommipamaus. Tämä tapahtui avainkohtauksessa, jossa suuri puu muuttaa

tavallisen puutarhurin yllättäen Täti Vihreäksi, puistojen hyväksi haltijaksi.

Lisäksi meillä oli Kaivopuiston suuren puiden latvaan ylettyvä nosturi. Kiinnitimme

pienintä keijua esittäneen Elinan oman Roosatyttären puun oksalle

noin 20 metrin korkeuteen. Tytön isä oli kiinnittämässä tytärtään lujilla valjailla

puuhun koska otoksessa nostokori lasketaan korkealta yläpuolelta tytön

ohi alas, jolloin Roosan piti jäädä yksin ylös oksan hankaan odottamaan, että

kori nousee takaisin. Kaikki sujui hyvin ja koko elokuvan avauskohtaus näyttää

hienolta!

Koska teimme satuelokuvaa, jossa puut puhuvat, tapahtuu aikamatkailua ja

muuta jännittävää, oli ääninäyttelijöillä merkittävä osa. Vanhan 500-vuotisen

tammirouvan osaan sain puhuttua suomalaisen teatterin elävän legendan Kyllikki

Forssellin. Hänen tapaamisensa äänityksen merkeissä oli elämys. Hänellä

syntyi nopeasti selkeä käsitys, millainen persoona on 500 vuotta maailmaa

katsonut tammi.

Jos jostakin suomalaisesta näyttelijästä voi käyttää positiivisella tavalla nimeä

diiva niin Kyllikki Forssellista. Hän oli itsetietoinen, jollakin tapaa yläluokkaisen

oloinen, ystävällinen, positiivinen ja ehdottomasti oman arvonsa tunteva.

Tämä tuli hauskasti esille, kun hän kysyi tehtävästä maksettavaa palkkiota ja

tarjoukseni kuullessaan hymyili ystävällisen lempeästi mutta sanoi silti pehmeästi

mutta määrätietoisesti, että ”Minulla nyt kuitenkin on jonkin verran

252

nimeä ja arvoa…” Ja niin korotin palkkiotarjousta jonkin verran. Sopimukseen

päästiin.

Mietimme pitkään ohjaaja Pentti Kasurisen kanssa, että millainen hahmo

sopisi parhaiten kertomaan nuorelle taimistolta kaupunkiin siirrettävälle katupuulle

puiden elämästä katujen varsilla. Siihen piti saada sellainen stadin

liemissä keitetty jätkämäinen tyyppi, vähän kuten Remu Aaltosen hahmo. Ja

saman tien päätimme, että kysytään Remua itseään siihen.

Remu suostui oitis ja tuli Puutarhaliittoon äänityskoppiini tekemään rooliaan.

Ohje oli, että ole nyt juuri oma itsesi, rehvakas katujen kasvatti, sellainen on tämän

puun roolihahmo. Mutta ei siitä mitään tullut. Kukko ei käskien laulanut.

Remun äänitys ei kerta kaikkiaan herännyt henkiin ja lähtenyt kasvattamaan

roolihenkilöä sinne, minne meidän pyrkimyksemme oli. Kyllä hän vuorosanat

luki, mutta ei siihen Remun henkeä tarttunut. Remua ei voinut tässä lopulta

käyttää.

Kasurisen Pena keksi sitten, että hänen hyvin tuntemansa imitoija ja näyttelijä

Jukka Puotila voisi tehdä katupuusta juuri haluamamme roolihenkilön. Ja se

sujuikin mainiosti. Kun Puotila seuraavalla viikolla tuli pieneen äänityskoppiini

ei hänelle tarvinnut juuri muuta ohjausta antaa, kuin että tee puusta sellainen

Remu Aaltosen tyyppinen henkilö. Ja sieltä se saman tien löytyi! Jukka

Puotilan versio Remu Aaltosesta katupuuna oli täydellinen, paljon alkuperäistä

parempi.

Samalla käytimme Jukka Puotilan imitointikykyä vielä yhteen pieneen paikkaukseen.

Carl-Kristian Rundmanin äänityksessä oli yksi repliikki jäänyt äänittämättä.

Pyysimme Puotilaa imitoimaan Rundmania ja spiikkaamaan tämä

puuttuva repliikki. Puotila sanoi, että hetkinen, millainen saundi sillä Rundiksella

nyt taas oli... hmm…Joo nyt tulee...

Ja niin saimme täydellisen Rundmanin repliikin. Kutsuvierasnäytöksen jälkeen

kysyin Rundmanilta, että huomasiko hän yhden oman roolihahmonsa repliikin,

jota hän ei itse ollut tehnyt? Hän vastasi, ettei todellakaan ollut huomannut.

Kovasti häntä nauratti, kun kuuli että Puotila oli sen tehnyt eikä hän itse

ollut sitä edes huomannut.

Elokuva menestyi hyvin. Sitä myytiin suuret määrät päiväkodeille, kirjastoille,

kouluille ja tavallisille lapsiperheille. Edelleen yli 20 vuoden jälkeen elokuvaa

kysytään minulta silloin tällöin, kun joku sen lapsena nähnyt haluaisi näyttää

sen omille lapsilleen. Sitä parempaa palautetta elokuvasta ei voi kuvitellakaan

saavansa.

253

Kaikki uudet yhteydet antoivat minulle mahdollisuuksia päästä tekemään entistä

kiinnostavampia ohjelmia. Pääsin jo aikaisessa vaiheessa mukaan myös

televisiotuotantoon. Puutarhaliitto oli jo aikaisemmin toiminut televisiossa

pyörivän Jokakodin Asuntomarkkinat -ohjelman yhteistyökumppanina. Nyt

ryhdyimme uudenlaiseen yhteistyöhön pihakilpailujen parissa. Kävin kuvaamassa

eri puolilla Suomea hienoimpia pihoja ja nämä valmiiksi tekemäni esittelypätkät

tulivat siten makasiiniohjelmassa ulos.

Tein myös muiden yksityisfirmojen kanssa vastaavanlaista ohjelmayhteistyötä

televisiolle, mm. YLElle teimme yhteistuotantona Piha ja puutarha kuntoon

-TV-sarjaa. Televisiomaailma imi siinä vaiheessa paljon puutarhaohjelmia

koska kaupallisilla kanavilla ne myivät kevät- ja kesäaikana hyvin mainostilaa

erityisesti viikonloppuisin. Tein ohjelmia myös juuri aloittaneella uudella kanavalla

Nelosella päivittäin pyörivään Ollaan kotona -makasiinisarjaan.

Nelosen ohjelmasarjaan otimme mukaan myös lapset, eli teimme viikoittain

pienimpiä television katsojia kiinnostavia lyhyitä inserttejä. Niitä tein luonnollisesti

yhteistyössä Elina Nummen kanssa ja mukana oli myös osa Täti Vihreä

-elokuvan lapsista, mutta myös omat poikani Simo ja Tapio esiintyivät useissa

4-6 minuutin lasten puutarhajutuissa, joita tein Neloselle. Silloin kun Elina ei

muiden töiden vuoksi ehtinyt kuvauksiin, remmiin astui toinen karismaattinen

ja erittäin tunnettu puutarhavaikuttaja Matti Lahtinen.

Kahtena kesänä teimme MTV3 kanavalle itsenäisesti omaa puutarhasarjaa

Eläköön puutarha! Ohjelmasarjamme oli tavallaan jatkoa kolmoselle tekemiimme

insertteihin joita Jokakodin Asuntomarkkinoiden yhteydessä olimme

tehneet. Mutta nyt omaa ohjelmaa tehdessämme meillä oli suurempi vapaus

tehdä sellaisia ohjelmia, joita itse näimme parhaaksi.

Tahti oli kova. Juontajien Annen ja Paulan lisäksi viiden hengen ydintiimissä

oli minun lisäkseni mukana järjestäjä / tarpeistonhoitaja sekä äänittäjä. Ohjelma

tuli aina ulos sunnuntaina aamupäivällä. Työrytmi meni periaatteessa niin,

että maanantaina oli palautekeskustelu edellisestä viikosta ja aloimme seuraavan

ohjelman yksityiskohtaisen suunnittelun. Sitä jatkoimme tiistaina, jolloin

käsikirjoitimme ja sovimme seuraavan ohjelman kuvausjärjestelyt, keskiviikkona

ja torstaina kuvasimme ja perjantaina ja usein lauantainakin editoin ohjelman

valmiiksi ja kiikutin sen MTVn studiolle usein vasta sunnuntaiaamuna.

Kaiken piti mennä nappiin, jotta pysyimme sovitussa rytmissä. Enää en ihmetellyt

miksi televisio-ohjelmien lopputekstit ovat aina niin pitkiä. Meillä ne

olivat tuotantohenkilökunnan osalta hyvin lyhyet, joten jokainen joutui venymään

todella paljon. Ne olivat rankkoja mutta mukavia aikoja.

254

Automatkailua lähialueilla ja käynti Siperiassa

Vuosituhannen taitteessa kävimme useana kesänä Eevan ja poikien kanssa automatkoilla

Baltiassa. Minustakin oli mukavaa tehdä kerrankin oikeaa lähimatkailua.

Baltia oli minulle aivan uusi kokemus. Yleensä vuokrasimme huoneen

tai pienen asunnon ja vietimme siellä muutaman päivän tai jopa viikon.

Näin pääsimme näkemään hieman enemmän tavallista baltialaista elämää, kun

asuimme yksityiskodeissa. Tutustuimme tällä tavalla Viron Pärnuun, Latvian

Jurmalaan ja Liettuan Palangaan.

Eevan toiveiden vuoksi matkustimme hyvin paljon itään päin muutenkin.

Yhtenä kesänä kiersimme omalla autolla Itä-Karjalaa. Ajoimme Kuhmosta

Kostamukseen, Vuokkiniemeen, Uhtualle, Jyskyjärvelle ja takaisin Vartiuksen

rajanylityspaikan kautta Kuhmoon. Reitti oli periaatteessa mielenkiintoinen,

mutta maisemallisesti emme nähneet juuri mitään muuta kuin metsää. Umpitiheä

hoitamaton rääseikkömetsä alkoi joka paikassa heti huonokuntoisen tien

vierestä ja jatkui väliin kymmeniä kilometrejä samanlaisena. Koska missään ei

näkynyt laitumia, viljelyalueita tai muuta ihmisten tekemää, tien vieressä oli

koko ajan vihreä mäntyseinä tai muu epämääräinen pusikko. Niitä teitä ajaessa

oivalsin, että kaunis Suomen maisema syntyy vasta silloin kun katseelle on

tilaa, näkymä yltää kauemmaksi kuin tienvierustalta lähtevä pusikko.

Tiet olivat aivan kauheassa kunnossa, parhaimmillaan niitä pystyi ajamaan

noin 40 km tunnissa, mutta pitkät pätkät köröteltiin 10-15 km tunnissa, jotta

auton kaikki osat pysyivät autossa kiinni. Parissa mäessä Eeva meni puoleen

väliin ja joutui työntämään loppumäen ylös. Rattiin hän ei niillä teillä suostunut.

Vuokkiniemen runokylässä näimme sentään hiukan harmaita karjalaistaloja,

rantaniittyä, jossa karjaakin vaelteli, ja tsasounan. Samanlaisia näkymiä

oli myös Uhtualla ja Jyskyjärvellä, jonka kylän raitti oli erityisen hieno. Talot

olivat parempikuntoisia ja niitä tyypillisiä romanttisia puisia itäkarjalaistaloja

tummine seinineen ja pirteine ikkunoineen.

Useimmat yöt nukuimme farmariautossamme patjojen päällä, yhden yön vietimme

vierasmajoituksessa Kuittijärven rannalla. Saimme makuusijan isäntien

makuuhuoneesta erotetussa syvennyksessä, joka oli häveliäästi erotettu katosta

riippuvalla kankaalla. Kunniaksemme isäntäväki vaihtoi vessaan uudet heinät,

eli puuseen pohja oli näin siistimmän näköinen.

Hyvin miellyttävä kokemus oli itäkarjalainen savusauna, joka henki aidosti

vanhaa aikaa. Toisaalta, ei niissä kylissä juuri mikään uudempaa aikaa henki-

255

nytkään. Kaikki itäpuolella rajaa tuntui jääneen vähintään 70 vuotta jälkeen

suomalaisesta elämänmenosta. Huolimatta monessa asiassa edelleen huokuvasta

neuvostoliittolaisuudesta siinä oli myös oma viehätyksensä. Ympäristö ja

elämänmeno antoivat ikään kuin ikkunan menneisyyteen.

Eevan Lapinhulluuden sivuoire oli Siperiakaipuu. Toisin kuin minua, kaikki

aakea laakea tapahtumaton rauhallinen tyhjyys, kiinnosti häntä. Muutamien

Lapin Koilliskairaan ja Kevolle suunnattujen vaellusretkien lisäksi hän halusi

nähdä Siperian. Oli Siperia minullekin jotenkin pelottavalla tavalla tarunhohtoinen

alue, jossa en tietenkään ollut koskaan käynyt.

Vuokrasimme huoneen Baikaljärven rannalla olevasta hotellista viikoksi. Lensimme

ensin Moskovaan ja sieltä jatkoimme vielä kuusi tai seitsemän tuntia

itään yli Uralin ja Länsi-Siperian Irkutskiin. Perille päästyämme otimme

bussikyydin noin 70 kilometrin päässä Baikalin rannalla olevaan Listvyankan

kylään. Sieltä löysimme hotellirötiskön, jonka seinät olivat pahasti halkeilleet

ja parvekkeet roikkuivat niukin naukin seinässä. Ennen kolmannessa kerroksessa

olevan huoneemme parvekkeelle menemistä oli tarkkaan tutkittava, että

uskalsiko sinne ylipäänsä mennä. Hotelli oli tyypillinen neuvostoaikainen sanatorio,

jossa puolueen kerma oli viettänyt mukavia lomia. Se oli ollut varmasti

huonokuntoinen jo vanhan vallan loppuvaiheessa ja vielä vähemmän sitä oli

sen jälkeen korjattu. Edessä näkyvä Baikal oli kyllä upea!

Matkamme tapahtui juhannuksen molemmin puolin, joten siperialainen luonto

eli juuri silloin kiihkeää kukoistamisen aikaa kevään viimein tultua ja hetkeä

ennen kuin syksy alkaa taas vyöryä kylmänä kaiken ylle. Metsät olivat alueella

enimmäkseen pelkkiä sembramänniköitä tai koivikoita. Niityt kukoistivat

käsittämättömän kukkeina monenlaisista perennoista ja yksivuotisista. Kaikki

kasvit halusivat käyttää nämä lyhyet lämmön ja elämän viikot kukkimiseen.

Lajisto oli suurelta osin samantapaista kuin Suomen niityillä mutta monet

leinikit, kärsämöt, kalliokielot ja muut tutut olivat kuitenkin sen verran eri

näköisiä, että ne olivat varmasti tuttujen sukujen eri lajeja. Eräästä koivumetsästä

löytyi aluskasvillisuutena valtavat esiintymät soikkovuorenkilpeä, joka on

juuri täältä kotoisin. Muutama juurakko etsiytyi matkalaukkuuni ja on siitä

asti pihallani kukoistanut. Metsissä näkyi myös pikkuruisia villejä iiriksiä sekä

puiden rungoilla kiipeileviä kärhöjä.

Teimme pienen laivaretken rannikkoa pitkin naapurikylään. Laivalta näkyi,

kuinka valtava järvi Baikal on. Lähtörantaa lukuun ottamatta lähes minne tahansa

katsoessa näky oli rannaton ulappa. Saariakaan ei järvessä montaa ole.

Vaikka suuria järviä on muuallakin, silti tässä yhdessä järvessä on peräti viiden-

256

nes koko maapallon makeasta vedestä. Järvi on yli kuusi sataa kilometriä pitkä,

keskimäärin 50 kilometriä leveä ja syvimmillään yli puolitoista kilometriä.

Näimme laivalta peräti kaksi baikalinhyljettä, joka on saimaannorpan tapaan

makean veden hylje. Kukaan ei varmasti tiedä kuinka ne ovat järveen päätyneet,

uimalla jokia pitkin tai mahdollisesti ajalta, jolloin viimeisten jääkausien

aikana järvi on saattanut olla yhteydessä meriin.

Satamassa myytiin kuuluisaa omulsiikaa, varmasti parasta savukalaa mitä missään

voi saada. Aivan todella herkullista!

Juuri ennen paluumatkalle lähtöä koimme hienon luontoelämyksen, kun monen

päivän täydellisen tyynen jälkeen yhtäkkiä tuuli nousi. Rannan rinteillä

kasvavat sembramännyt olivat odottaneet tätä hetkeä ja kasanneet siitepölynsä

valmiiksi. Kun tuuli nousi, lähti suurilta rinteiltä leviämään jatkuvasti kasvava

kullankeltainen pilvi. Se kulki eteenpäin ja laajeni jatkuvasti kuljettaen miljardeja

siitepölyhiukkasia puusta toiseen. Uskomattoman hieno näky, joka kesti

ehkä viitisen minuuttia ennen kuin se laantui tuulenpuuskan tyynnyttyä.

Listvyankan laitamilla talot näyttivät monella tapaa samantapaisilta kuin

Itä-Karjalassa. Hiukan sinne ja tänne kallellaan olevia harmaita hirsitaloja.

Ikkunat aika pieniä, katto tuhdin paksu. Ikkunaluukut oli usein kauniisti kirjailtu

sekä kaiverruksilla että usein myös värikkäästi maalattuina. Silloin kun

ulkoseinät oli maalattu, värisävyt olivat lievästi sanottuna aika erilaisia kuin

Euroopassa, räikeän vihreitä, sinisiä ja vaaleanpunaisia.

Kaupungissa näkyi myös uudempaa rakentamista mikä ei sopinut yleisilmeeseen

vähääkään. Keskellä satamaa törrötti iso kasinon tyyppinen räikeän

oranssi luxustornitalo, ilmeisesti hotelli. Kaamean näköinen tässä ympäristössä.

Se kuitenkin kuvasti oivallisesti uuden Venäjän pyrkimystä muuttaa maa

muovisen moderniksi.

Vaikka vietimme lomaa kirkasvetisen järven rannalla ja kesä oli kauneimmillaan,

uimaan ei oikein voinut mennä. Vesi oli jäätävää, alle kymmenasteista.

Lisäksi ranta oli kauttaaltaan sepelimäisen kiven peitossa, joten kovin nopeasti

uimassa ei voinut käydä. Oli siellä silti kerran pulahdettava.

***

Teimme myös yhden pitemmän ulkomaanmatkan yhdessä Eevan ja poikien

kanssa. Kohteeksi valikoitui Egyptin Hurghada Punaisenmeren rannalla. Oli

mielenkiintoista päästä sukeltamaan Punaiseenmereen, jota yleisesti kehutaan

257

jopa Australian suurta valliriuttaa paremmaksi sukelluskohteeksi. Siinä Hurghadan

edustalla, jonne pääsimme sukeltamaan, ei maisema veden alla ollut

mitenkään kauhean erikoinen, varmaan jossain löytyy parempiakin paikkoja.

Mieleen jäi parhaiten valtavat pienten meduusojen parvet, joita kohtasimme

poikien kanssa, kun sukeltelimme veneretken sukelluspaikalla.

Tapsakin onneksi pääsi sukeltamaan, vaikka käsi oli edelleen paketissa muutamaa

viikkoa ennen reissuun lähtöä tapahtuneen lumilautailuonnettomuuden

jäljiltä. Lääkäri oli onneksi luvannut, että murtunutta kättä lastoittanut paketti

ei vettä pelkää.

Toinen mielenkiintoinen päivä oli käynti Luxorissa. Sinne ajoimme isossa karavaanissa

koska yksittäiset turistibussit kuulemma ryöstettiin helposti. Karavaanissa

oli kymmenkunta bussia sekä edessä ja takana monta autollista aseistettuja

turvallisuusjoukkoja.

Temppelit, Kuninkaidenlaakso ja hautakammiot tekivät vaikutuksen. Kiinnostava

oli myös koko Egyptin valtasuoni, Niili. Sen rannat olivat vihreinä viljelyksistä

keskellä hiekkaerämaita, joiden läpi Luxoriin ajoimme.

Soittaminen johtaa mullistavaan keksintöön

Innostukseni soittamiseen lisääntyi 1990-luvun viimeisinä vuosina runsaasti.

Pääsin siirtymään aiempaa orkesteriani Grani Big Bandia selvästi tasokkaampaan

JASO Big Bandiin, jota johti maineikas jazzelämämme grand old man

Raimo Henriksson. Toiminta oli vilkkaampaa ja siten innostavampaa.

Keikkoja JASOn kanssa teimme monenlaisissa firmatilaisuuksissa, omissa

konserteissa, Tangomarkkinoilla, Imatran Big Band Festivaaleilla ja muissa

jazz tilaisuuksissa ympäri Etelä-Suomea. Mukava keikkamatka oli myös viikon

turnee Floridassa, jossa tutustuin ensimmäistä kertaa myös suomalaisen

kevyen musiikin suurnimeen, Erik Lindströmiin, joka vietti talvet Floridan

asunnossaan.

Solisteina orkesterin edessä vaihtelivat omien laulajien lisäksi lukuisat kotimaiset

kärkinimet Kirkasta Antti Sarpilaan ja Jari Sillanpäästä Bianca Moralesiin.

Teimme myös muutamia levyjä.

Olin vaihtanut jo Grani Big Bandissa soittimekseni tavallista tenoripasuunaa

suuremman bassopasuunan. Minusta oli mukavinta soittaa bändin pohjaääniä.

Silloin kun saa sen kiinteänä ja hyvällä saundilla soimaan koko muun orkeste-

258

rin kivijalkana, tunne on mahtava. Lisäksi bassopasuunalle kirjoitetaan usein

aivan omaa roolia kulkevia melodialinjoja ja rytmillisesti usein vastakkaisia

juttuja kuin mitä muut soittavat. Kun ne saa osumaan paikalleen, myös siitä

irtoaa jopa aivan fyysistä hyvän olon tunnetta. Jos riippuliitäessä koin aikanaan

useita mahtavia ”airgasmeja”, bassopasuuna varressa nautiskelin välillä tärisyttävistä

”bassgasmeista”.

Bassopasuuna on kuitenkin selvästi raskaampi soitin kuin se tavallisempi

tenoripasuuna. Aloin saada hiljalleen kipuja torvea kannattelevaan vasempaan

käteen, erityisesti kyynärpäähän. Tilanne vähitellen paheni samalla kun olin

innostunut treenaamaan juuri bassopasuunaa. Lopulta kyynärpääkipu alkoi

tuntua niin kovana vain kymmenen minuutin soittamisen jälkeen, että aloin

pohtia onko tässä mitään mieltä. Mitä tästä tulee, jos koko ajan kärsin kivusta,

ja joka on pitkään vain pahentunut.

Silloin sain ajatuksen, joka tuli myöhemmin muuttamaan koko loppuelämäni

suunnan.

Menin autotalliin, josta löysin ajatukseeni sopivan noin metrin mittaisen puukepin.

Koversin sen toista päätä hiukan U-muotoiseksi ja sidoin sen teipillä

pasuunan kädensijan alapuolelle siihen kohtaan missä torven painopiste on.

Nyt torven paino siirtyi kädestäni tukikeppiä pitkin lattialle. Soitin tällä tavalla

pari iltaa autotallissa ja koin erittäin voimakkaan, aivan ihokarvat pystyyn

nostaneen wau-oivalluksen! Miksi tämmöistä ei ole olemassa? Näin soittaen

kipua ei tuntunut, hengittäminen tuntui rennommalta mikä on tietenkin isoa

puhallinsoitinta soitettaessa äärimmäisen suuri etu. Lisäksi istuin automaattisesti

paremmassa ryhdissä koska keppi esti sen normaalin vaipumisen kumaraan

mikä helposti tapahtui. Parempi soittoasento helpotti hengittämistä, ja

lisäksi molemmat kädet pysyivät rentoina, mikä helpotti soittamista monella

tavalla.

Kehittelin ajatusta mielessäni ja menin rautakauppaan etsimään sopivia putkia

ja liittimiä, joista voisin tehdä sellaisen soittotuen itselleni, että kehtaisin

käyttää sitä myös muiden nähden. Puukeppi-teippi -viritelmä oli hyvä ykkösvaiheen

prototyyppi, joka varmisti idean toimivuuden. Nyt piti tehdä parempi

versio.

Valmistin kahdesta sisäkkäin menevästä alumiiniputkesta säädettävän tukiputken.

Ylempään niistä kiinnitin kaksi letkuklemmaria toisiinsa yhdistäen,

jolla viritelmällä sain aikaiseksi alkeellisen nivelen. Ylemmän letkuklemmarin

kiinnitin torven painopisteeseen ja alempi oli kiinni tukiputken yläpäässä. Eihän

tämäkään viritelmä kaunis ja hienosti viimeistelty ollut. Jos isäni olisi vielä

259

elänyt, hän olisi tekelettäni katsoessaan pyöritellyt varmasti päätään, että aika

heipparalla-versio tämäkin oli. Vaikka olisi hänen ollut pakko myöntää, että

idea oli hyvä ja periaatteessa toimiva.

Ryhdyin käyttämään itse tekemääni versiota myös bändeissä. Soittokaverit

tietysti aluksi ihmettelivät, että mikä ihme tuo nyt on, aivan älyttömän näköinen.

Jänkkänä ja jääränä en tässä periksi antanut, kerroin kaikille soittotukeni

eduista mutta aika vähän se ketään vakuutti. Kaikki tämä tapahtui muistini

mukaan syksyllä 1999. Ensimmäinen julkinen esiintyminen soittotuen kanssa

taisi olla Itsenäisyyspäivän konsertti Helsingin Työväentalolla joulukuussa

1999.

Alkuvaiheessa olin täysin tyytyväinen siitä, että olin keksinyt itselleni välineen,

joka vei kivun pois kyynärpäästä ja antoi monta muutakin etua soittamiseen.

Vähitellen myös soittokaverit alkoivat suhtautua asiaan hiukan vakavammin ja

välillä laitteestani juteltiin jo ihan asiallisesti. Niistä keskusteluista lähti kehittymään

idea, että pitäisikö tästä tehdä oikea tuote.

Emmin ajatusta pari päivää. Mutta pohdiskeltuani sitä tarpeeksi, rohkaisin

mieleni ja soitin Keksintösäätiöön ja esitin heille ideani. Säätiön asiamies innostui

kertomuksestani ja pyysi minua tulemaan näyttämään prototyyppiäni.

Tapasin säätiön edustajat ja he olivat jo siinä välissä ehtineet tutkia kansainvälisistä

patenttirekistereistä, että missään maailmassa ei ollut ainakaan patentoitu

pasuunan soittotukea. Myös he vakuuttuivat idean merkityksestä ja sain

nopealla aikataululla Keksintösäätiöltä rahoituksen kunnollisen ja tuotteistetun

pasuunatuen suunnittelemiseksi.

Innostuin itse aina vain enemmän ideastani. Seuraavan puolentoista vuoden

aikana projekti eteni niin, että aluksi esittelin heille kökkörakennettua mutta

kuitenkin toimivaa omaa prototyyppiäni ja mietimme yhdessä, miten siitä saisi

samat toiminnot tarjoavan mutta siistin ja helpommin valmistettavan tuotteen.

He tekivät säätiön protopajalla muovista ja alumiinista erilaisia nivellettyjä

kiinnikeversiota, jotka olivat samanlaisessa tukiputkessa kiinni kuin itse

tekemässäni versiossa.

Aina kun uusi versio valmistui, ajoin Espooseen Keksintösäätiön pajalle sitä

testaamaan. Alkuvaiheen protot eivät toimineet edes niin hyvin kuin se omatekemäni.

Mutta hiljalleen protoja tekevät teknikot alkoivat ymmärtää riittävästi

tarvittavia liikesarjoja ja muuta soittamiseen fyysisesti liittyvää, jolloin protot

alkoivat parantua. Mutta edelleenkään ne eivät olleet minusta tarpeeksi hyviä,

että olisi voitu mennä seuraavaan vaiheeseen, eli tehdä niitä muutamille ammattisoittajille

testattaviksi.

260

Kerroin luonnollisesti projektista myös veljelleni Panulle, joka lapsesta asti oli

ollut kovin kiinnostunut tekniikasta. Eräänä pitkän puhelinkeskustelun jälkeen

hän pyysi minua luokseen käymään ja tuomaan mukanani pasuuna ja sillä

hetkellä minulla olleita prototyyppejä. Pohdimme eri versioita sekä tarpeellisia

toimintoja yhdessä monta tuntia. Hän muusikkona, ammatikseen Kansallisoopperan

orkesterissa oboeta soittavana, ymmärsi tietysti soittamisen tarpeet

paremmin kuin protopajan teknikot. Panu ehdotteli erilaisia ideoita ja minä

sitten pasunistina ammuin alas niistä ne, jotka minusta eivät voineet toimia

pasuunassa, ja jatkoimme aivoriihessä niiden ideoiden kehittelyä, jotka vaikuttivat

lupaavimmilta. Tämän keskustelun lopputuloksena Panu piirsi kohtalaisen

yksinkertaisen mallin, joka voisi toimia.

Lähetin tämän kuvan Keksintösäätiölle ja sen perusteella he tekivät prototyypin,

joka – totta tosiaan – tuntui viimein juuri siltä, mitä olin hakenut! Tätä

prototyyppiä pyysin muutamia hyvin tuntemiani ammattipasunisteja Radion

Sinfoniaorkesterista kokeilemaan. Palaute oli hyvää, joten päätin ryhtyä etsimään

tuotteelle valmistajia. Ennen lopullista pistettä kävimme Keksintösäätiön

kanssa vielä läpi mahdolliset tuotteiden suojaukset, patentointi- ja muut

kuviot.

Ideasta ERGObone

Sain Keksintösäätiön asiamieheltä listan metallitöitä alihankintana tekevistä

yrityksistä, joille lähetin piirustuksia ja tarjouspyyntöjä tarvittavista osista.

Pasuunatuki koostui kokonaisuudessaan useanlaatuisista osista, joten minun

oli etsittävä useita eri alihankkijoita, joilta nämä osat saisin. Samanaikaisesti

oli perustettava jonkinlainen yritys, jonka kautta voisin tuotettani tarjota

myyntiin. Keksin tuotteelle mielestäni sopivan kuvaavan nimen, ERGObone,

joka on yhdistelmä sanoista ergonomia ja trombone (pasuuna). Perustin tässä

vaiheessa toiminimellä liikkeelle lähtevän yrityksen. Kaikesta tästä huolimatta

päätyöni oli luonnollisesti edelleen Puutarhaliitossa tapahtuva videotuotanto.

Vaikka suomalaisuusintoilijana olen aina inhonnut englantilaisia tuote- ja yritysnimiä,

joilla mielestäni yritetään hienostella ja näyttää jotenkin paremmalta

tai lapsellisella tavalla ”kansainväliseltä” vaikka liikeidea olisi myydä pullaa katukahvilassa,

leikata hiuksia tai siivota toimistoja. Silti tässä kohtaan minun oli

hyväksyttävä tosiasia, että tämä tuote ja toiminta suuntautuu pääasiassa ulkomaille

koska tarve kevyelle soittamiselle on sama joka puolella maailmaa. Suomi

on tässä mielessä mitättömän pieni markkina-alue. Ja kun uskoin ideaani,

luotin siihen, että se valloittaa vielä maailman. Övereitä ajatuksia on minulla

261

ennenkin ollut, ehkei ihan näin korkealentoisia, mutta siitäkin huolimatta olin

varma, että pystyn muuttamaan tältä osin maailmaa paremmaksi.

Oli loppujen lopuksi kuitenkin kohtalainen kynnys ryhtyä yritystoimintaan,

vaikka se tapahtuisikin tavallisen päivätyön ohessa. Minulla oli nyt valmis tuote,

myyvä nimi ja piirustukset miten eri osat valmistetaan ja sopivat alihankkijat

niitä tekemään. Ennen kuin pystyin ensimmäisen sarjani tilaamaan, oli

minulla oltava sitä varten rahoitus olemassa. Asuntovelallisen kukkarossa ei

ollut liikoja varoja tämäntyyppiseen satsaukseen.

Useimmat muistavat missä olivat ja mitä tekivät syyskuun 11. päivä vuonna

2001 iltapäivällä kun terroristit hyökkäsivät matkustajalentokoneilla New

Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin. Niin muistan minäkin. Olin

menossa erääseen bänditreeniin. Olin turhan aikaisin paikalla ja jäin istumaan

autoon miettimään, että soittaisinko äidilleni ja pyytäisin lyhytaikaista lainaa,

jotta voisin käyttää rahan toiminimeni ensimmäisiin hankintoihin. Kesän ja

syksyn aikana olin nyt tullut siihen pisteeseen, että tuote on valmis. Itse siihen

uskoin, mutta uskaltaisinko lähteä pistämään siihen rahaa ja oikeasti pyrkimään

markkinoille tuotteeni kanssa. Nyt oli päätettävä, lähdenkö eteenpäin vai

jätänkö asian. Ja jos olen tarpeeksi jääräpää ja lähden eteenpäin, tarvitsen alkupääomaa

mitä minulla ei sillä hetkellä ollut. Pankkilainaa en halunnut koska

tiesin, että riittävän alkupääoman voisin lainata äidiltäni lyhytaikaisesti ilman

turhia byrokratioita ja korkoa. Mutta päätös oli tehtävä. Kun treenin alkuun

oli vielä puolisen tuntia, päätin mennä kadun varrella olevaan kebab-paikkaan

kahville ja pohtia vielä tätä tärkeää päätöstä.

Tiskillä oli kova puheensorina, joten menin kauempana olevaan pöytään kahviani

juomaan. Pohdintani kuitenkin häiriintyi, kun tiskillä oleva turkkilaisporukka

keskusteli jatkuvasti yhä kiihkeämmin ja he osoittelivat seinällä olevaa

televisiota, jossa joltakin turkinkieliseltä kanavalta näkyi vain joku torni, josta

savu nousi. En tietysti ymmärtänyt mitä uutislukija televisiossa kiihkeästi kertoi

ja mitä miehet baaritiskillä yhä kovaäänisemmin puhuivat.

Lopulta uteliaisuus heräsi ja menin tiskille ja kysyin suomeksi että mistä tässä

nyt oli kysymys, kun he seurasivat noin kiihdyksissä televisioruutua. Tarjoilija

kertoi, että New Yorkissa on uutisen mukaan tapahtunut terrori-isku ja äsken

oli matkustajakone törmännyt tuohon rakennukseen, jossa nyt on tulipalo. Jäin

hetkeksi katsomaan ruutua ja kohta tornitaloon iskeytyi toinenkin matkustajakone.

Tämän jälkeen loppuillan aikana en enää miettinyt rahoituspyyntösoittoa

äidilleni.

262

Eron jälkeen tein kolmistaan poikien kanssa mukavan automatkan Norjaan.

Muokkasin Peugeot Partner -autoni kolmen hengen retkiautoksi jossa nukuimme

kahdessa kerroksessa.

Suomi on ehdottomasti maailman paras maa retkimelontaan. Puhdas vesi, vapaa

liikkumis- ja telttaisluoikeus lähes kaikkialla. Melontaretki sopii hyvin myös ensitreffien

ympäristöksi.

263

Lappi ja Ruija kiinnostivat Eevaa siinä missä kuumat trooppiset sademetsät minua.

Tässä olemme vuokramökin terassilla Kveenikylä Pykeijassa, Varangin vuonon

rannalla Itä-Finnmarkissa.

Ostimme Lohi 25 purjeveneen jolla purjehdimme pitkin poikin Päijännettä kolmena

kesänä.

264

Jazzin soittaminen lisääntyi, soitin 1990-luvulla monissa pääkaupunkiseudun big

bandeissa.

Pitkittynyt vasemman kyynärpään kipu soittaessa johti maailman ensimmäisen

pasuunan soittotuen keksimiseen. ERGObonen kanssa soittaessa koko soittimen

paino on poissa vasemmalta kädeltä.

265

Parasta ERGOtyössä on ollut se, että olen saanut vietyä omaa ideaa toisille soittajille

niin, että moni on kokeiltuaan todella oivaltanut hyvin sen mistä soittotuissa

on kysymys. Tässä uusien ystävien kanssa kv bassopasuunafestivaalilla.

ERGObrass on antanut samalla mahdollisuuden tutustua läheisesti moniin vaskisoittajien

maailmantähtiin. Tässä ERGObonea kokeilevan hollantilaisen bassopasuunan

suurnimen Ben van Dijkin kanssa olen pitänyt yhteyttä pitkään.

266

New Yorkin terrori-isku ei kuitenkaan vaikuttanut omiin pohdintoihini sen

pitempään. Päädyin ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Muutaman päivän

päästä soitin äidilleni ja sain häneltä riittävän pohjakassan lainaksi. Nyt pystyin

tilaamaan ensimmäisen erän, eli 50 kappaleen sarjan ERGObone-tuotteiden

osia.

Ensiesittely maailman komeimmassa rakennuksessa!

En ollut vielä tässä vaiheessa mitenkään julkistanut uutta tuotettani. Eihän

minulla ollut vielä muuta kuin pari hyvin toimivaa prototyyppiä. Mutta nyt

nousi esille kutkuttavasti erinomainen tilaisuus tehdä ERGObonen maailman

ensiesittely kenties maailman hienoimmassa rakennuksessa!

Näinä vuosina tein edelleen säännöllisesti vuosittain Kotipuutarha-lehden

lukijamatkoja eri puolille maailmaa. Loppusyksyllä 2001 sattui matkakohde

olemaan sopivasti Australia. Kun olin varmistunut siitä, että ensimmäinen

pasuunatukierä valmistuu ennen matkalle lähtöä, otin yhteyttä australialaisiin

pasunisteihin Sydneyssä. Lähetin uudesta tuotteestani pari valokuvaa ja kysyin

haluaisivatko he testata sitä, olen tulossa muutaman viikon kuluttua muissa

asioissa Australiaan. Sydneyn Sinfoniaorkesterin pasunisti Scott Kinmont vastasi

saman tien, että ilman muuta, jännän näköinen vempain! Hän järjestää

kokeilutilaisuuden Oopperatalon lämpiöön.

Bingo! Mikä voisikaan olla upeampi paikka ERGObonen maailman ensiesittelyyn

kuin Sydney Oopperatalo! Pentele!

Kun pääsin ryhmäni kanssa Sydneyhin meillä oli ohjelmassa sovittu yhdelle

iltapäivälle vapaa-aikaa omaehtoiseen kaupungilla kiertelyyn. Sille päivälle

olin sopinut tapaamisen Sydneyn pasunistien kanssa. Otin matkalaukustani

paketin ja kävelin jalat hiukan täristen Oopperatalolle. Tapasin siellä tusinan

verran paikalle tulleita uteliaita pasunisteja. Menimme syvälle talon takaosassa

olevaan muusikoiden harjoittelu- ja pukeutumistilaan. Siellä esittelin pasuunatukea

ensimmäistä kertaa julkisesti.

Vastaanotto oli lämmin, ystävällinen mutta silti jotenkin kummastunut. Hauska

idea, mutta mihin ihmeeseen tuollaista nyt… tarvitsee..?

Tuoteideani ei todellakaan lyönyt itseään ensiesittelyssä läpi. Kuitenkin muutama

soittajista myönsi kokeneensa jonkin verran rasitusongelmia kädessä ja

halusi tuen itselleen pitempiaikaiseen kokeiluun. Monet muutkin sanoivat,

että tuntuu aika hyvältä, mutta eivät tarvitse sellaista. Silti puolisen tusinaa

267

ERGOboneja jäi tällä matkalla Australiaan, Suomessa en ollut ehtinyt myydä

vielä ainuttakaan.

Loppupäätelmä ensiesittelystä oli, että ideassa on potentiaalia, mutta töitä sen

menestyksen eteen joudun tekemään hartiavoimin. Muusikot ovat erittäin

konservatiivisia, varsinkin kun puhutaan soittimista ja niiden käyttötavoista.

Pasuuna on kehitetty 1400-luvun lopulla ja se on muodoltaan ja perusperiaatteiltaan

pysynyt muuttumattomana niin rakenteeltaan kuin soittotavaltaan

jo yli 500 vuotta. Ei yksi suomalainen tätä traditiota yhdellä esittelykerralla

muuta.

Kotiin palattuani oli aloitettava markkinointi. Oli perustettava ensimmäinen

nettisivu, jossa idea pasuunatuesta esitellään kattavasti. Lisäksi piti tehdä Luottokunnan

kanssa sopimus ja perustaa erillinen ns. rajapintasivu Luottokunnan

palvelimelle, jonka kautta tilauksen voi tehdä luottokortilla mistä päin tahansa

ja jota minä voin hallinnoida omalta koneeltani. Vuonna 2001 nettisivujen

tekeminen, vieläpä neljällä kielellä, ja erityisesti kansainvälisen rahaliikenteen

järjestely toimimaan internetin kautta eivät olleet kovin yksinkertaisia. Mutta

heti kun sain kaiken valmiiksi, ostin ilmoituksen kansainvälisen pasuunaliiton

lehteen ja pian sen ilmestyttyä alkoi tulla tilauksia.

Tilausten lisäksi oli mukavaa saada muutakin postia eri puolilta maailmaa,

kun muusikot olivat nähneet ilmoituksen kummallisesta uudesta pasuunatuesta.

Eräs niistä jäi erityisen hyvin mieleen. Pitkässä viestissä amerikkalainen

pasunisti kertoi, kuinka nähdessään ilmoitukseni hän oli ollut samanaikaisesti

aivan raivoissaan ja kuitenkin äärettömän onnellinen. Hän oli ollut raivoissaan

siitä, että ei ollut saanut itsestään irti riittävästi, että olisi vienyt oman ajatuksensa

loppuun ja tuotteeksi asti. Hänellä oli ollut aivan samanlainen idea, jota

oli kehitellyt mielessään pitkään. Minun valmiin tuotteeni nähdessään hän

tiesi, että hänen tilaisuutensa oli mennyt. Onnellinen hän oli siitä, että tunsi

olleensa oikeassa, juuri tällainen tuote on tarpeellinen ja että se oikeasti toimii.

Hän toivotti minulle kaikkea hyvää tuotteeni kanssa. Tämä viesti lämmitti pitkään

mieltä.

Puutarhaliiton talouspäällikkö ja hyvä työkaverini Anja Kivinen suostui toimimaan

alkuvaiheessa kirjanpitäjänä. Minulla ei ollut enää voimia vielä tämänkin

uuden asian opiskeluun kaiken muun liiketoiminnan aloittamiseen liittyvän

byrokratian lisäksi.

Ja se normaali videotuotantokin piti hoitaa päivätyönä. Ja olihan minulla myös

vaimo ja kaksi poikaa edellisestä avioliitosta. Jälleen alkoi pahasti näyttää siltä,

että olen taas ajautumassa liian kauas tavallisen ihmisen tavallisista elämänku-

268

vioista. Mutta kuinka olisin voinut kieltäytyä niistä asioista, joita mielikuvitus

ja sitä myöten elämä minulle tarjosivat?

Riidat Päivin kanssa tulehduttavat elämää

Elämä kotona jatkui päällisin puolin entiseen malliin. Exäni Päivi oli alkanut

seurustella vakavasti uuden miehen kanssa. Hyvä niin. Mielessäni hiukan hymähdin,

kun kävi ilmi, että miehellä oli peräti kaksi koiraa eikä niitä annettu

minnekään.

Hiljalleen tilanne alkoi silti kiristyä minun ja Päivin välillä. Jo ennen kuin hän

uuden suhteen aloitti, saattoi puhelin soida, kun Päivi halusi tehdä muutoksia

sovittuihin lasten tapaamisaikoihin. Eli käytännössä tilanne meni usein niin,

että hänelle tuli yllättäviä menoja, jolloin lapset tarvitsivat hoitoa. Nyt uuden

suhteensa alkuvaiheessa näitä soittoja alkoi tulla enemmän. Kun niitä tuli

riittävän monta, alkoi Eeva reagoida asiaan. Olin periaatteessa samaa mieltä,

että sovituista aikatauluista pitäisi pitää kiinni. Luonnollisesti aivan pakottavissa

tapauksissa apua voi pyytää, mutta ei voinut olla niin, että Päiviltä tuleva

puhelinsoitto muuttaa taas meidän suunnitelmamme kyseiselle illalle tai meidän

tulevaa yhteistä viikonloppua. Varsinkin Eeva kärsi näistä soitoista todella

paljon. Eeva oli yleisestikin erityisen mustasukkainen omista aikatauluistaan

ja yksityisyydestään. Hänen mielessään olevaa aikataulua ja suunnitelmia oli

muutenkin vaikea muuttaa, mutta tietysti erityisesti silloin, jos muutostarve

lähti minun exäni tarpeista.

Luulen, että aika moni muukin uudessa suhteessa elävä eropari kokee samanlaisia

ongelmia.

Ymmärsin, että tässä olin, exän, nyxän ja lapsien ristikkäisten oikeuksien, velvollisuuksien

ja tarpeiden ytimessä. Ja koin vahvasti, että minulla tässä oli kaikkein

vaikein osa. Oli päätökseni mikä tahansa, se oli aina väärä. Jos olin Eevan

kanssa samaa mieltä jostakin tilanteesta, olin Päivin mielestä lapsia vastaan ja

huono isä, joka ei hoida velvollisuuksiaan. Jos taas olin sitä mieltä, että tämä

nimenomainen Päivin meno oli ehkä tärkeä ja minusta pojat voisivat tulla,

silloin olin Eevan mielestä exän puolella nykyistä vaimoa vastaan.

Tilanne eskaloitui pahemmaksi. Päivi alkoi yllättäen vaatia noin puolitoistakertaista

elatusapua aiempaan sopimukseemme verrattuna. Kävin monta keskustelua

hänen lakinaisensa kanssa, kunnes saimme siitä jonkinlaisen sovun.

Tapasimme jäätävässä ilmapiirissä kerran myös lastenvalvojan työhuoneessa,

269

kun etäisän tapaamisoikeus pyrki muuttumaan liian usein hoitovelvollisuudeksi

normaalien sovittujen tapaamisaikojen lisäksi.

Lopulta asiat olivat siinä pisteessä, etten voinut itsekään ehdottaa edes omista

toiveistani mitään ylimääräistä aikaa, jolloin pojat olisivat voineet tulle meille

tai minä mennä tekemään heidän kanssaan jotakin. Sen Eeva koki epälojaalisuudeksi

itseään kohtaan. Tunsin olevani koko ajan veitsen terällä. Pojatkin

oppivat sen, että he eivät voineet oikein esittää mitään spontaaneja yhdessä

tehtäviä juttuja. Yllättävät menot eivät sisältyneet tapaamisjärjestelmän kiinteisiin

aikatauluihin, jotka betonoitiin sitten melkoisen liikkumattomiksi.

Minua kaduttaa suunnattomasti, että annoin tässä liikaa Eevalle periksi. Päivin

menoista minun ei olisi tarvinnut tietenkään huolta kantaa, mutta nyt pojille

kasvoi tunne, että he jäivät aina Eevan tarpeiden taakse. Tässä tein suuren virheen.

Tätä tilannetta ei helpottanut se, että monesta yrityksestä ja erilaisista hoidoista

huolimatta emme onnistuneet saamaan Eevan kanssa lasta. Tässä asiassa

koimme useita peräkkäisiä pettymyksiä. Minun nähdäkseni tämä vaikeutti entisestään

Eevan suhdetta poikiini. Yhä useammin niinä viikonloppuina, jolloin

pojat olivat tulossa meille, Eeva lähti viikonlopuksi Turkuun missä hänen äitinsä

ja sisarensa perheineen asui. Ja niinä poikien viikonloppuina kun hän ei

lähtenyt, huomasin että hän ikään kuin kääri hihat ylös ja hoiti velvollisuutensa.

Vaikka itse huomasin tämän tietynlaisen väkinäisyyden, hänen suhteensa

poikiin säilyi onneksi kuitenkin hyvinä. Mutta kun lapsista puhuttiin, minuun

kyllä koski, kun hän kehui sisarensa saman ikäisiä lapsia monet kerrat mainiten,

että he ovat sentään jollakin tavalla myös hänen lihaa ja vertaan.

***

Yleensä heinäkuussa vietimme yhden viikon Eevan isän mökillä Tehiniemessä

Kuhmoisissa. Sitä Eeva sisaruksineen sai varata viikoksi loma-aikana. Joskus

alkuvuosina pojatkin saivat kerran tulla mukaan, mutta myöhemmin he eivät

Eevan mielestä ”kuuluneet” Kuhmoisiin.

Meillä oli usein kajakit mukana ja meloimme paljon Päijänteen vesillä ja saunoimme

perisuomalaisessa rantasaunassa lähes joka ilta. Eeva haaveili purjehtimisesta

koska perheellä oli lapsena ollut siellä purjevene, jolla olivat purjehtineet

ylös alas Päijännettä. Me kävimme välillä moottoriveneellä Kuhmoisten

kylällä ostoksilla ja marja-aikana tietysti metsässä mustikassa. Mökin käyttösopimukseen

kuului säännöllisesti päivä tai pari ennen mökille menoa tullut

puhelinsoitto appiukolta, jolloin saimme työlistan: puiden pilkkomista, vessan

270

tyhjentäminen, saunan pesu tai joku muu meille suunniteltu työsuorite mökin

ylläpitämiseksi. Mikäs siinä, mukavia mökkihommia.

Kun Eeva haaveili vuodesta toiseen siitä purjehtimisestä, ehdotin yhtenä keväänä,

että vuokraisimme purjeveneen jostakin ja menisimme kokeilemaan,

josko vielä osaisin purjehtia. Edellisen kerran olin toiminut purjeveneen kipparina

noin 11-vuotiaana komentaessani optimistijollaa mökkimme edustalla

Kokkolan Öjassa. Löysimme Savonlinnan läheltä purjevenevuokraamon, jolla

oli tarjolla pieniä retkiveneitä viikon mittaisille lomapurjehduksille. Veneenä

oli Joe-17 eli yleensä Julleksi kutsuttu suomalainen reilu 5-metrinen perusvene,

jossa kaksi aikuista mahtui nipin napin yöpymään ja jossa oli pieni perämoottori.

Kun ensin ajoimme moottorilla ulos satamasta kesti pienen hetken miettiä

kuinka se purjevene nyt taas toimikaan. Kun purjeet vedettiin ylös ja sain köysien

paikat ja muut hallintaan liittyvät välineet mielessäni järjestykseen, purjehdus

lähti hyvin käyntiin. Purjehdimme kesäisen viikon Savonlinnan eteläisillä

vesillä ja kävimme Punkaharjulla asti. Osa päivistä oli täysin tyyntä, silloin

ajelimme paikkaa vaihtaaksemme välillä moottorilla, mutta kesäiset päivät

olivat silloinkin rentouttavia. Navigointi tapahtui kuten aina meloessakin, lähinnä

karttoja ja veneen sijaintia seuraillen. On tosi nautinnollista seurata ympäristöä

ja katsoa kartasta minkälainen näköala pitäisi seuraavan niemen takaa

näkyä ja löytää aina juuri ne saaret ja salmet mitkä kartasta on reitiksi itselleen

asettanut.

Minäkin innostuin purjehtimisesta oikein tosissani. Seuraavana talvena aloimme

haaveilla omasta veneestä ja kävimme saaristolaivurikurssin kumpikin. Keväällä

löytyi oma vene, Jullen isoveli Lohi 25 jonka ostin meille. Se oli jo paljon

suurempi, yli kaksi metriä Jullea pitempi, eli 7,7 metriä ja sisältä löytyi ison kajuutan

lisäksi tilava takakajuutta nukkumista varten sekä pääkajuutassa riittävä

pentteri tiskialtaineen ja kaasujääkaappeineen. Veneessä oli myös septitankilla

toimiva vessa, joten siellä voi asua mukavasti vaikka viikon mittaisen retken.

Koska molemmat pidimme lähinnä järviretkeilyistä, päädyimme hankkimaan

Ansaksi nimetylle veneelle laituripaikan Lahdesta. Satamaan oli meiltä vain

noin 80 kilometriä, joten ei se Sipoosta kaukana ollut vaikka vain iltapurjehdukselle

lähti. Teivaan satamasta pääsi helposti Vesijärven isolle Enonselälle

lähipurjehdukselle ja kun purjehti järven läpi kohden pohjoista, muutaman

tunnin päästä edessä oli Vääksyn kanava, jonka läpi kuljettuaan pääsi suurelle

Päijänteelle. Eikä Vääksystä ollut kuin kolmen tai neljän tunnin matka appiukon

mökille Kuhmoisiin, jonne purjehdimme monet kerrat.

271

Melontakaan ei kokonaan unohtunut, vaikka jäi kolmena purjehduskesänä

paljon vähemmälle. Kajakki on kuitenkin kaikkein yksinkertaisin tapa päästä

nopeasti vesille. Paatti auton katolle, liivit ja mela kyytiin ja menoksi. Lisäksi

rantautuminen on aina kajakilla paljon helpompaa, ellei yritä syvärantaiseen

kalliopaikkaan, johon purjeveneellä pääsee tietysti helpommin.

Minusta melonta on kaikkein mukavinta hyvin matalilla ruohoisilla lahdilla

täysin tyynessä, kun aurinko paistaa, sudenkorennot surahtelevat ympärillä

ja kalaparvet uiskentelevat kirkkaassa vedessä kajakin ympärillä. Ulpukat ja

lumpeet kukkivat. Mihinkään ei ole kiire, voi nauttia lehtokertun lurituksesta

tai peräti kuhankeittäjän huiluttelusta rantapuissa ja jostakin tulee lämpiävän

saunan tuoksu nenään.

Mutta sitten taas toisaalta, kun on tasainen tuuli, iso selkä edessä ja vetää purjeet

sopivaan kireyteen, vene kallistuu tutusti ja lähtee kuin itsestään liukumaan

kohti taivaanrantaa. On sekin hieno tunne vaikkei siinä hetkessä rannan

lehtokerttuja kuule. Äänimaisemaa antavat nyt aallot venettä vasten, tuulen

suhina ja ylilentävien lokkien kaklatus. Vasta rantautumisen jälkeen illalla, kun

nauttii ulkopöydän ääressä pentterissä valmistettua ruokaa ja jääkaapista otettua

kylmää olutta, voi tyyntyvässä maisemassa kuulla kuikkien huutoja ja härkälintujen

sympaattista mölinää.

Helikopteri-innostus ja ERGOperhe kasvaa

Siinä vuosituhannen vaihteessa hurahdin ERGObonen keksintöjuttujen ohella

myös toiseen itselleni aivan uuteen asiaan, kauko-ohjattaviin (RC) helikoptereihin.

En muista mistä ajatuksen sain päähäni, mutta kun se sinne juuttui,

oli mentävä niitä katsomaan. Kuulin RC-kopterikisasta, joka järjestettiin

vanhalla tutulla Vesivehmaan kentällä, jolla olin monet viikonloput viettänyt

riippuliitämisen parissa. Nyt ajoin kentälle katsomaan RC-koptereita ja niillä

lennettävää taitolentoa. Olivat ne uskomattomia laitteita! Osaavissa käsissä

niillä voi tehdä käytännössä aivan mitä tahansa, lentää eteen, taakse ja tehdä

samalla silmukoita, vaakakierteitä ja muita temppuja. Niillä voi lentää ja leijutella

nurinpäin melkein yhtä hyvin kuin oikein päin.

Sellainen oli saatava!

RC kopteri toimii käytännössä hyvin samalla tavalla kuin oikea helikopteri.

Siinä on polttomoottori, joka pyörittää yleensä kaksilapaista pääroottoria sekä

peräroottori, joka pyörii synkronissa pääroottorin kanssa. Kaasulla säädellään

272

roottorien kierrosnopeutta. Mutta nousun ja kääntymisen suuntaa ja nopeutta

säädellään lapakulmilla, joita ohjaillaan servomoottoreilla radion välityksellä.

Ostin itselleni ERGO 50 -nimisen japanilaisen kopterin. Nauratti kovasti, kun

kävi ilmi, että eräs kaikkein yleisin kopterimerkki oli nimeltään juuri ERGO.

Minullehan se kävi mainiosti.

Opettelin lennättämään kopteriani ensin simulaattorilla, sitten pihalla itsekseni.

Sidoin kopterin laskutelineiden alle parimetriset muoviputket ristiin, jottei

se kaatuisi mahdollisesti epätasapainoisessa huonossa laskussa. Kaatuminen

on kopterille yleensä tuhoisaa. Siinä katkeavat pääroottorin lavat, samalla katkeavat

monet pääroottoriin yhteydessä olevat pienet vivut ja linkit.

Kun kaikki oli valmista, kopteri käyntiin ja leijuttelua 10 tai 20 sentin korkeudessa

pari tankillista ja hiljalleen aina korkeammalla. Vähitellen aloin saada

kopterista tuntumaa ja aloin lennättää sitä paljon korkeammalla ja tehdä ympyröitä

ja muita liikkeitä. Lennättämisen nautinnossa oli jotain samaa kuin

olen aina ihaillut kaivinkoneiden käsittelyssä. Ihminen säätelee pienillä vivuilla

laitetta, jotka muuttuvat kaukana monimutkaisten nivelten päässä olevan kauhan

liikkeiksi, liikesarjoiksi ja sitä kautta tulokseksi. Minusta siinä on aina ollut

jotakin maagista. Hivenen samaa koin kopterini puikoissa.

Seuraavana kesänä kävin parissa kilpailussakin. Osallistuin kaikkein helpoimpaan

ns. Popular -luokkaan, jossa ei vielä varsinaista taitolentoa tehty, ajettiin

lähinnä tiettyä rataa ja tehtiin ohjelmaan määrätyt liikkeet mahdollisimman

tasaisesti oikealla korkeudella, nopeudella ja vaadituilla muodoilla. Eräänlaista

rauhallista balettia siis, hallittuja liukuja, pysähdyksiä, piruetteja ja nostoja. Pari

pientä pokaaliakin niistä sain kirjahyllyyni.

Niin kovasti kun kopterilennätykseen hurahdinkin, hyytyi innostukseni siinä

vaiheessa kun laitteeseen alkoi tulla tarpeeksi vikoja ja niitä piti jatkuvasti

selvitellä. Piti purkaa ja koota kopteria moneen kertaan ja vaihtaa osia. Yhden

kerran ajoin sen aitaan, jolloin se hajosi aika pahasti ja sen kunnostaminen

oli monen viikon työ. Ymmärsin liian myöhään, että kopteriharrastajan pitää

olla vähintään yhtä kiinnostunut tekniikasta ja pikkunäpertelystä kuin itse

lennättämisestä. Piti osata rakentaa rikkinäinen kopteri takaisin lentokuntoon

ja tehdä monenlaisia virityksiä siihen ja piti osata ohjelmoida radiolaitteita.

Minun Heipparalla-asenteellani tarkkaan ja hienovaraiseen korjauspuuhaan

suhtautumien ei onnistunut pitemmän päälle.

273

Noin puolentoista vuoden kopterivillitys oli kaikesta huolimatta mukavaa ja

monia vuosia myöhemmin sekin sitten johti uudenlaiseen ammatilliseen toimintaan.

***

Kun sain ERGObonen markkinoille, ensimmäisen 50 kappaleen koe-erän

myin muutamassa kuukaudessa, vaikka tuote oli aivan uusi ja yllättävä. Vastaavaa

tuotetta ei maailmassa ollut missään. Kirjanpitoni mukaan jo ensimmäisestä

erästä suurin osa, lähes puolet, lähti USAhan loput kahdeksaan muuhun

maahan eri puolille maailmaa.

Ensimmäisen erän jälkeen etsin entistä parempia alihankkijoita ja tilasin tietysti

uuden erän ERGObonen osia. Ja heti seuraavana kesänä lähdin Yhdysvaltoihin

kansainvälisen pasuunaliiton näyttelyyn esittelemään keksintöäni.

Siellä ideani ja tuotteeni kyllä kiinnosti, monet olivat nähneet jo ilmoituksiani

kansainvälisessä pasuunalehdessä. Vaikka edelleenkään suuret hanat eivät

auenneet, oma uskoni tuotteeni mahdollisuuksiin jatkuvasti kasvoi.

Pian sain yllättävän kyselyn vanhalta soitto-oppilasaikaiselta soittokaverilta.

Olli Hirvonen työskenteli käyrätorven soittajana Turun kaupunginorkesterissa

ja soitti minulle koska oli kuullut pasuunatuesta. Olli kertoi, että käyrätorvelle

on olemassa jonkinlainen tuki, jota hän oli yrittänyt käyttää koska hänellä

oli käsi- ja niskaongelmia. Mutta kyseinen tuki ei toiminut toivotulla tavalla

vaan se kipsasi soittajan liian staattiseen asentoon. Hän kysyi, että voisinko

suunnitella myös käyrätorvelle uudenlaisen soittotuen, joka antaisi soittajalle

vapauden liikkua suhteellisen irtonaisesti, vaikka tuki kannattelisi soitinta.

Tämä liikkuvuuden korostaminen oli minulla koko ajan esillä pasuunatuen

markkinoinnissa, niin tärkeää se on soittaessa.

Kysymys käyrätorvituesta oli tietysti haastava mutta kiinnostava. Aloin pohtia

asiaa ja tein mieleeni tulleista ideoista muutaman kokeilukappaleen. Keksintösäätiö

ei luvannut enää lisärahoitusta uuden tuotteen kehittelyyn, joten nyt

olin omillani liikkeellä. Mutta siitä huolimatta muutaman Turunreissun ja kotona

pohdiskelujen ja prototyyppien tekemisen jälkeen sain aikaiseksi myös

käyrätorvelle uudenlaisen tukilaitteen. Torvi pysyy soittoasennossa, mutta mukailee

hyvin soittajan liikeratoja soittamisen aikana.

Kun käyrätorvituki tuli markkinoille, alkoivat muidenkin soittimien soittajat

kysellä minulta tukia omille soittimilleen. Tulevina vuosina tuotesortimentti

laajeni tasaisesti. Muutamien vuosien kuluessa suunnittelemani soittotuki syntyi

lähes kaikille vaskisoittimille. Annoin kaikille muille soittotuille yleisnimen

274

ERGObrass, mikä viittaa siis vaskisoittimiin yleisesti. Silti jo pitkään markkinoilla

ollut pasuunatuki piti nimensä ERGObone. Mutta silti vieläkään ei

mitään valtavaa myyntimenestystä tuoteperheelleni tullut.

Kävin vuosikymmenen puolivälissä useita kertoja amerikkalaisissa soitinnäyttelyissä

esittelemässä tuoteperhettäni ja soittotukeni alettiin tuntea muusikkopiireissä

maailmanlaajuisesti. Eräässä näyttelyssä alkoivat punttini tutista,

kun näyttelypäällikkö tuli puolijuoksua kertomaan minulle, että David Taylor

on etsinyt minua ja haluaa keskustella kanssani. David Taylor oli ainakin

jazzpuolen bassopasunisteista kirkkaasti tunnetuin maailmantähti. Tapasin

Taylorin, juteltiin ERGObonesta pitkään ja hänelle lähti ERGObone mukaan

New Yorkiin. Toinen maailmantähti, jonka kanssa olen sittemmin ollut

paljonkin tekemisissä, oli hollantilainen Ben van Dijk, joka on taas klassisen

puolen bassopasuunan ja kontrabassopasuunan suurimpia nimiä. Eli tällainen

kohtalainen harrastepasunisti pääsi ”isojen poikien” kanssa hyviin suhteisiin

keksintöni kautta.

Oli myös mukavaa huomata, että tuotemerkki ERGObone muodostui eräänlaiseksi

yleissanaksi, monet internetin keskustelupalstoilla keskustelivat soittotuista

ja sanaa ”homemade ergobone” käytettiin jo aika yleisesti.

Monet musiikkikaupat eri puolilla maailmaa alkoivat kysellä tuotteitani myyntiin,

ja ryhdyin myös itse etsimään aktiivisesti uusia jälleenmyyjiä. Tätä kautta

verkosto laajeni, mutta edelleen kohtalaisen verkkaisesti. 2000-luvulla tämä

bisnestouhu oli kaikesta huolimatta minulle sivutyö, oikeastaan harrastus. En

uskaltanut heittäytyä sen varaan koska olin jo huomannut riittävän selvästi,

että vaikka itse näin soittotukien käytön järkevänä jokaiselle soittajalle, oli ongelmia

tai ei, markkinat eivät vielä suostuneet tähän ajatukseen. Soittotukia

käytettiin yleensä vain silloin kun oli pakko, selkä, kädet tai niska olivat päässeet

niin huonoon kuntoon, että muuten ei voinut soittaa. Sanomani mahdollisten

vammojen ennaltaehkäisystä ja paremmasta hengityslihasten käytöstä ei

vielä mennyt kovin hyvin perille. Näin, että haaveeni maailmanvalloituksesta

ei ihan helposti onnistu.

Näytti pahasti siltä, että tässä jos jossakin sitä jääräpäisyyttä tarvitaan. Sellaista

yrittäminen tietysti aina vaatii, varsinkin kun yrittää samalla muuttaa muusikoiden

vuosisataista tapaa pidellä soitinta soittoasennossa. Mutta löytyisikö

pitkäjänteisyyttä?

Ja niin jatkoin normaalia työtäni ja puuhastelin ERGOjeni kanssa edelleen

vain vapaa-aikanani.

275

Musta syksy 2003, terapian tarvetta

Kesä 2003 oli kuuma. Helleaalto piinasi Lohjalla kerrostalon ylimmässä kerroksessa

asuvaa äitiäni. Kuuma peltikatto työnsi lämmön ullakkokerroksen

läpi hänen asuntoonsa. Edes sinne ostettu siirrettävä ilmastointilaite ei paljoa

auttanut. Äiti sairasti yli neljänkymmenen vuoden tupakoinnin vuoksi erittäin

vakavaa keuhkoahtaumatautia ja oli elänyt jo useita vuosia happiviiksien varassa

asunnossaan Lohjalla. Voi kunpa hän olisi itsekin lopettanut tupakointinsa

samalla kun antoi minulle selkään ensimmäisistä tupakkakokeiluistani Ylitorniolla

1960-luvun puolivälissä. Eräänä kesäkuun hellepäivänä hän ei enää vastannut

puheluuni.

Hautajaisjärjestelyt, perunkirjat ja omaisuuden jako saivat pitkään kyteneet

sisarusten välit ilmiliekkeihin. Vanhin veljeni Elkku, joka oli asunut äidin naapurissa

Lohjalla, asettui meitä kolmea muuta vastaan. Hänen lapsuuden aikaiset

kaunansa Panua vastaan ja myöhemmin myös Kikkon kanssa katkenneet

välit olivat vieneet hänet eri puolelle meidän muiden kanssa. Minä, jolla ei

ollut aiempaa suurempaa välirikkoa hänen kanssaan, jouduin tässä jonkinlaiseksi

välittäjäksi. Mutta en pystynyt samaan minkäänlaista sovun tapaistakaan

aikaiseksi ja pian hän sysäsi myös minut samaan ryhmään muiden kanssa. Elkku

ei suostunut tulemaan edes äidin hautajaisiin.

Koin tämän kaiken riitelyn ja taistelun hyvin voimakkaasti. Kaiken lopputuloksena

välit Elkun ja meidän kolmen välillä katkesivat aivan täysin. Todella

ikäviä asioita sattui paljon.

Luulen, että äidin kuolema ja erityisesti siitä lähteneet ja koko syksyn jatkuneet

tapahtumat olivat merkittävä syy, että joulun 2003 kynnyksellä romahdin

täysin. Oli siihen varmasti monta muutakin syytä, yritystoimintani vei voimia,

välillä se antoi uskoa, välillä koin pahoja pettymyksiä. Samalla tunsin perustyöni

puutarhaliitossa olevan umpikujassa.

Videomaailma oli elänyt 1990-luvulla voittokulkua monella tapaa. Tekniikka

kehittyi, editoinnissa oli siirrytty hankalista nauhapohjaisista editointimenetelmistä

paljon nopeampaan helpompaan tietokone-editointiin. Enää ohjelmia

ei monistettu suhruisille VHS-kaseteille vaan parempilaatuisille DVD-levyille.

Mutta samaan aikaan kehittyi myös internet.

Yhtäkkiä videomaailma markkinoinnissa ja neuvontatyössä ja monessa muussa

viestinnässä olikin vanhanaikaista. Uutta olivat nettisivut, siellä kirkkaana

276

näkyvät valokuvat ja tekstit, joita voi skrollata ylös ja alas. Kaikki halusivat

internettiin, organisaatiot eivät enää halunneet esittelyvideota vaan nyt uusina

uutta olivat omat kotisivut. Mutta siinä vaiheessa video ei vielä netissä liikkunut.

Esimerkiksi YouTube perustettiin vasta 2005. Videoiden kysyntä myös

Puutarhaliitossa romahti.

Kun videotilauksia ei juuri tullut, tein liitossa sitten jonkun verran erilaisia

muita töitä kuten avustavan toimittajan töitä Viherympäristö-lehteen ja Kotipuutarhaan.

Heittopussina työmotivaatio oli täysin kateissa.

Näiden päälle vielä ikävät kotiasiat, eli triangeli Eevan, poikien ja exvaimon

välillä olivat vieneet mielialaa jo pitkään alaspäin mikä taatusti näkyi naamastani.

No joo, olihan siinä kuormaa, joka sitten eräänä työpäivänä johti minussa

yhtäkkiseen täydelliseen henkiseen romahdukseen. Silloin jouduin pomolle

kertomaan, etten ollut kyennyt edes aloittamaan eräästä pitkään minun vastuullani

ollutta työtehtävää. Se oli itsestäni mielenkiinnoton ja samalla monimutkainen

juttukokonaisuus ympäristöministeriön uusista vaatimuksista koskien

viheralan yritysten toimintaedellytyksiä. Jutun valmistumisen määräpäivä

olisi ollut huomenna.

Pomoni Pekka Metsola passitti minut saman tien lääkäriin, jossa sain pitkän

sairasloman ja lähetteen psykoterapiaan. Niin minusta tuli siinäkin mielessä

valtaväestöä: aloin käydä terapiassa. Siitä oli kyllä minulle suuri hyöty, semminkin

kun sain terapeutikseni Jan-Henry Stenbergin.

Kevättalven aikana terapiakeskusteluissa käytiin läpi luonnollisesti niitä tapahtumia,

jotka olivat kuormittaneet minua tilanteeseen, jossa omat voimat

eivät enää kantaneet. Keskusteluista minulle jäi tärkeänä oppina mieleen se,

että terapialla voi saada uusia näkökulmia itseensä, mikäli terapeuttiin kykenee

luottamaan ja voi nähdä, että se mitä hänelle kertoo, menee perille. Mitään

hyötyä ei ainakaan minulle olisi terapiasta, jossa minua vain kehotettaisiin

kertomaan miltä nyt tuntuu ja saisin pelkkää ystävällistä myötätuntoa kovista

kokemuksistani samalla kun terapeutti vilkaisee huomaamattomasti kelloa.

Mutta kun terapeutti on aidosti kiinnostunut, osaa ymmärtää kuulemansa oikein

ja tekee sen perusteella älykkäitä kysymyksiä. Silloin hän kykenee viemään

omia ajatuksiani riittävästi uusille urille. Sellainen oli hyödyllistä. Hän

johdatti minua sellaisiin mielikuviin, joita en aiemmin kyennyt näkemään.

Opin nopeasti kunnioittamaan Stenbergin älyä ja oivalluskykyä. Hän saattoi

minua katsomaan itseeni sellaisista uusista kulmista, joista en ollut aiemmin

itseäni nähnyt. Tärkeintä oli varmasti oppia tekemään itse itselleni sellaiset

kysymykset, jotka itsessään lopulta tarjosivat avaimet vastauksiin.

Olo helpotti hiljalleen kevään aikana ja samalla työkykykin palasi.

277

Brasilian vetää taas puoleensa

Muutamat käyntini Brasiliassa, lähtien lähes viisiviikkoisesta riippuliitoreissusta

vuonna 1991 ja niitä seuranneet useat matkanjohtokeikat maahan, olivat

saaneet minut kiinnostumaan Brasiliasta entistä enemmän. Opiskelin portugalia,

jos en nyt jatkuvasti, mutta ajoittain hyvinkin innostuneesti. Pääsin opiskelussa

aimo harppauksia, kun sain hankittua myös portugalinkielistä kirjallisuutta,

romaaneja, historiakirjoja ja muuta luettavaa. Luin muun muassa useita

Paulo Coelhon kirjoja. En koskaan innostunut niiden maailmoja syleilevästä

minun mielestäni epäuskottavasta pseudofilosofiasta, johon monet Coelho-fanit

ovat rakastuneet. Mutta kirjat olivat hyviä siinä mielessä, että niiden kieli

on yksinkertaista ja sopivat siten kielenopiskelijalle. Kaikki minulle vieraat sanat

löytyivät helposti sanakirjasta.

Päinvastaisen kokemuksen sain Brasilian vanhan polven tunnetuimman kirjailijan

Jorge Amadon tekstistä. Vaikka tunsin läpikotaisesti kirjan ”Gabriela,

cravo e canela” tapahtumat koska siitä tehty elokuva oli minulla DVD:llä,

silti kirjan lukeminen oli hirmuinen ponnistus. Kieli oli vaikeaa, polveilevaa,

maalailevia pitkiä lauseita ja valtavat määrät sanoja, joita ei löytynyt mistään

sanakirjoista. Sisulla tankkasin kirjan läpi, vaikka pitkät pätkät tekstistä jäi ymmärtämättä.

Luin myös Henning Mankellia ja muita tutumpia kirjoja portugalinkielisinä

versioina. Sanakirjaa tarvitsin yhä harvemmin, eli pysyin kärryillä, vaikka en

kaikkia sanoja tietenkään osannut, mutta riittävästi kuitenkin. Oli aivan suunnaton

nautinto, kun jossakin vaiheessa romaania lukiessani havahduin ajatukseen,

että portugalinkielinen tarina elää kuvina ja tapahtumina mielessä irrallaan

kielestä. Niinhän romaania lukiessa pitää käydäkin. Mutta kun huomasin,

että tämä tapahtui myös portugaliksi, se oli huima tunne!

Liityin Suomi-Brasilia -seuraan (SBS) ja osallistuin myös seuran hallitukseen.

Seuralla meni siinä vaiheessa todella lujaa. Meillä oli kohtalaisen iso huoneisto

vuokralla Helsingissä, iso kirjasto sekä ulkoministeriön kehitysyhteistyöprojekteja

varten kohtalaisen suuri rahoitus käytössä.

Penedossa, suomalaisten 1930-luvun vaihteessa perustamassa kylässä Rion

osavaltiossa, oli alkamassa luontokartoitukseen ja matkailuun liittyviä projekteja,

joihin pääsin mukaan. Olin käynyt Penedossa muutamia kertoja matkailijaryhmien

kanssa, joten minulla oli aika hyvä kuva kylästä, sen luonnosta ja

kasvillisuudesta. Nyt siellä oli käynyt SBS:n organisoima ryhmä raivaamassa

matkailijoille luontopolkuja. Niitä oli tarkoitus edelleen parantaa, tehdä kunnolliset

kartat alueesta sekä materiaalia matkailijoita varten. Kylä on ollut pit-

278

kään sekä riolaisten että sãopaulolaisten hiukan varakkaampien brasilialaisten

viikonloppukohde. Siellä on kymmeniä pikku hotelleja kuvankauniissa ympäristössä.

SBS nosti tavoitteeksi tuoda ympäristön luonto kiinnostavaksi Penedossa

käyville brasilialaisille, jotka lähtökohtaisesti eivät kovin paljoa ole luonnosta

kiinnostuneita. Päinvastoin, suuri osa heistä pelkää kaikkea metsään liittyvää:

käärmeitä, jaguaareja ja hämähäkkejä, kaikkea inhaa ja pelottavaa. Kuitenkin

juuri brasilialaisten suhde luontoon ja metsään on koko maapallomme kannalta

olennaisen tärkeää. Se, mitä brasilialaiset tekevät omassa maassaan metsilleen,

varsinkin Amzonialle, vaikuttaa koko maapalloon. Siihen pyrimme vaikuttamaan

omalta osaltamme projektillamme.

Seuralla oli tarkoitus tehdä monenlaista materiaalia portugalin kielellä. Minä

keksin ajatuksen, että tekisin aluksi kattavan kartoituksen alueen kauniisti rakennettujen

hotellipihojen, puistikoiden ja muiden alueiden koristekasveista

ja sen perusteella niiden tunnistusoppaan. Seura innostui ajatuksesta, samoin

Puutarhaliitto näytti sille vihreää valoa, edistäisihän se tavallaan myös puutarha-asiaa

ja Suomi voisi saada tässä myös positiivista näkyvyyttä. Samalla voisin

tehdä juttuja brasilialaisesta puutarhakulttuurista Kotipuutarha-lehteen.

Kävin vuonna 2004 kahteen otteeseen pariviikkoisella matkalla Penedossa

kartoittamassa ja valokuvaamassa Penedon alueen pihojen kasvillisuutta. Reissut

olivat antoisia. Molemmilla kerroilla asuin kuuluisan omaperäisen penedolaisen

tekstiilitaiteilijan Eila Ampulan valtavassa kartanomaisessa kodissa

Villa Eilassa Penedon ylemmillä rinteillä. Asuin siellä kolmistaan yhdessä parin

suomalaisen ornitologin, Seppo Niirasen ja Juha Honkalan kanssa. Eila itse

oli asunut jo vuosia alempana kylän keskustassa olevan ateljeensa yhteydessä.

Ornitologit Seppo ja Juha lähtivät aina aamuyöllä tekemään lintukartoituksia.

Itse nukuin rauhassa aamuun, keitin vahvat brasilialaiskahvit ja vasta aamupäivällä

lähdin kameran, määrityskirjojen ja muistiinpanovälineiden kanssa

kulkemaan Penedon katuja. Pyrin selvittämään mahdollisimman tarkkaan

Penedon koristekasvivalikoiman. Valokuvasin luonnollisesti tuhansia otoksia.

Illallista söin yleensä yhdessä lintumiesten kanssa. Paisoimme talon keittiössä

itse suuria pihvejä ja maustoimme ne paikallisittain voimakkaasti. Tietenkin

joimme hyvää brasilialaista olutta, joka usein jäähdytetään pakastimessa hiukan

alle nolla-asteiseksi, niin että pinnalla on hiukan sohjoista hyhmää.

Iltapuheisiin liittyi usein myös caipirinhan tekeminen, eli ostimme kauppareissuilla

riittävästi limettejä ja cachaçaa eli brasilialaista sokeriruokoviinaa

279

sekä sokeria. Jäitä oli aina jääkaapin pakastelokerossa. Aluksi limetit halkaistaan

ja murskataan, päälle ruokalusikallinen sokeria, aimo loraus esimerkiksi

51 -nimistä cachaçaa, siihen vielä jäämurskaa ja raikas peribrasilialainen juoma

oli valmis.

Lauantaisin kävimme luonnollisesti Penedon Suomiklubilla. Se on valloittava

paikka, jossa soivat aina 1940-1950 -luvun Suomihitit, Olavi Virta, Matti

Jurva ja muut sodanjälkeiset tähdet.Ihmiset tanssivat jenkkaa, polkkaa ja

muita vanhoja lavatanssien paritansseja. Aivan kuten Mount Isa Suomitalo

Keski-Australiassa tai Fort Laudardalen Suomitalo Floridassa, myös Penedon

klubilla pääsee sukeltamaan vanhan ajan suomalaisten työväen- tai seurojentalon

tanssien tunnelmaan. Suomesta sitä tunnelmaa ei enää löydy.

Mielenkiintoista oli näillä kahdella Penedon matkalla nähdä myös se, että

sama 50 % naimaprosentti toimi täälläkin kuten riippuliitoreissulla runsaat

10 vuotta aikaisemmin. Kahdesta suomalaistutkijasta toinen päätyi naimisiin

Penedosta löytämänsä brasilialaistytön kanssa!

Valitettavasti pian näiden kahden Penedomatkan jälkeen kävi ilmi, että Suomi-Brasilia

-seuran kaksi projektista vastannutta henkilöä olivat kavaltaneet

seuralle tulleesta rahoituksesta rahaa itselleen. Ulkoministeriö pysäytti projektin

ja seuraavina vuosina oikeutta käytiin näitä kahta vastaan, joten koko SBS:n

toiminta kurjistui koska kaikki energia meni erilaisten selvitysten tekemiseen

ministeriölle ja oikeudenkäyntejä varten. Myös se kirja, jota olin suunnitellut

julkaistavaksi omien tutkimusteni pohjalta, jäi tästä syystä tekemättä.

Avioliitto alkaa rakoilla

Kun palasin kotiin toiselta Penedon kasvimääritysmatkalta, olin aivan intoa

täynnä kaikesta Brasiliaan liittyvästä. Kotona soi jatkuvasti brasilialainen musiikki,

Djavan, Caetano Veloso, Gal Costa tai Tom Jobim, opiskelin lisää portugalia

ja aloin haaveilla muutosta Brasiliaan. Aloin miettiä, että voisin keskittyä

siellä ERGObrass liiketoimintaani täysillä ja yritykseni voisi toimia Brasiliasta

ehkä helpommin ja saada tuotteeni halvemmalla kansainvälisille markkinoille

mikä voisi lisätä kysyntää.

Mutta haaveet olivat vain haaveita, niiden toteuttaminen ei nyt ollut kiinni

vain omista haluistani ja mahdollisuuksistani. Olihan minulla edelleen kaksi

suomalaista nuorta miestä kasvatettavana sekä vaimo, joka ei suin surminkaan

ollut halukas pysyvämmin Brasiliaan lähtemään. Eeva oli kerran käynyt siellä

kanssani eikä voinut sietää sitä värikkyyttä, kuumuutta ja elämää mitä kuumas-

280

sa trooppisessa maassa itse rakastin. Eeva olisi voinut muuttaa mieluummin

sinne Siperian Irkutskiin.

Brasilliakuumeeni lisääntyminen vuoden 2005 aikana oli vain yksi niistä seikoista,

jotka hiljalleen alkoivat hiertää välejäni Eevan kanssa. Oma impulsiivisuuteni

ja Eevan huomattavasti rauhallisempi harkitsevaisuus joutuivat yhä

useammin törmäyskurssille. Tilannetta vaikeutti edelleen myös lapsettomuutemme.

Minulle itselleni kolmannen lapsen saanti ei ollut mikään tärkeä henkilökohtainen

tarve, mutta tiesin, että Eeva halusi ensimmäistään todella kovasti. Sen

vuoksi olin täysillä mukana yrittämässä yhteistä omaa lasta hänen kanssaan.

Hänellä oli tietysti täysi oikeus unelmaansa ja tuin häntä siinä kaikin keinoin.

Koeputkihedelmöitystä lukuun ottamatta kaikki muut lääketieteelliset hoidot

kävimme läpi, mutta ilman tulosta. Siitäkin huolimatta vastustin ehdottomasti

hänen suunnitelmaansa B eli hänen haavettaan hakea adoptiota ja nimenomaan

venäläistä lasta meille. Siihen en sentään taipunut.

Venäläisyys oli minulle edelleen monella tapaa vastemielistä. Myönnän auliisti,

että siemen siihen oli istutettu minuun jo aivan lapsena. Olihan isoisäni E.E:

Kaila kuuluisan Akateemisen Karjala-Seuran perustajia ja ryssänviha oli sitä

perua aina lähellä lapsuuden perhettäni. Kyllä siitä ajattelusta jotakin imeytyi

väkisinkin äidinmaidossa myös minuun. Eikä naapurimaan elämää seuratessa

venäläisyydessä kauhean usein mitään sympaattista näy vieläkään. Tästä huolimatta,

koska Eeva oli ammatiltaan venäjän opettaja ja teki myös opiskelumateriaalia,

olin siinä työssä myös jonkun verran itsekin mukana. Tutustuin useisiin

Eevan venäläisiin opettajaystäviin ja teimme yhdessä sekä video-opetusmateriaalia

että audiokuunnelmia, jotka kuvasin, äänitin ja editoin valmiiksi.

Mutta venäläistä adoptiolasta en perheeseen halunnut. Ehkä adoptio olisi ollut

muutenkin minulle aika vaikea asia.

Samoihin aikoihin Simo ja Tapsa alkoivat liikuskella jo itsenäisemmin polkupyörillä.

He asuivat Nikkilän toisella puolella äidin uusperheessä aivan fillarimatkan

päässä meiltä. Tästä huolimatta tilanne oli kehittynyt siihen, että he

eivät voineet tulla noin vain meille omin kyydein. Tämä tietysti aiheutti kitkaa

Eevan ja minun välillä. Ja tuli niitä erimielisyyksiä myös monista muista asioista.

Riidat lisääntyivät ja kehittyivät usein tietyn kaavan mukaisiksi.

Ajattelu-, keskustelu- ja samalla riitelytapamme poikkesivat toisistaan aivan

täydellisesti. Minä olen aina ainakin pyrkinyt olemaan rationaalisen looginen

ja haluan itse perustella mielipiteitäni järkisyillä. En lähde helposti mukaan

281

ilmassa eläviin hetken muotiajatuksiin ja mielipiteisiin. Minun on itse ymmärrettävä,

miksi olen jotakin mieltä. Muuten en suostu vaikkapa lehden sivulla

esitettyä mielipidettä hyväksymään. Kun olen mielipiteeni muodostanut, olen

aika jänkkä. Puolustan sitä yleensä aika jääräpäisesti, ellei järkevästi perustellusti

muuta minulle kerrota.

Eeva taas oli korostetun tunneihminen, jolle asioiden loogisuus ei yleensä ollut

kovin oleellinen seikka. Se miltä mikäkin argumentti juuri sillä hetkellä tuntui,

oli hänelle tärkeintä. Tämä johti siihen, että kyseisen mielipiteen perustelu lähti

ilmassa roikkuvista tunneasioista, ei loogisena ketjuna etenevästä ajatuksesta.

En ollenkaan kiellä omaa tunnepuoltani, joka leiskuu minullakin välillä hyvin

voimakkaasti. Mutta riitatilanteiden kiristyessä linnoittauduimme yhä

useammin ja yhä syvemmälle omiin poteroihimme. Minä yritin saada hänet

hyväksymään oman kantani osoittamalla hänen argumenttinsa kerta toisensa

jälkeen täysin ristiriitaisiksi keskenään. Hän kamppaili vastaan täysin epäloogisin

ja minun mielestäni tuulesta temmatuin perustein, joilla ei ollut tukenaan

minkäänlaista loogista ajatusketjua, joihin ne perustuivat. Ne olivat tunteita ja

vaikka ne olisivat keskenään epäloogisia se ei haitannut häntä itseään. Syvälle

mieleeni on jäänyt hänen kerta toisensa jälkeen toistamansa mantra: ”Tunne

ei voi koskaan olla väärässä.” Se ärsytti minua suunnattomasti ja sai minut

yleensä vain lisäämään löylyä. Minusta tunne voi olla ihmiselle toki voimakas

ja täysin todellinen, mutta ei se silti aina oikeassa ole. Ainakin omat tunteeni

ovat monesti osoittautuneet olevansa hyvinkin väärässä. Mutta en vain osannut

antaa asian olla, kun se toistuvasti tuli esille.

Tiedän ja myönnän, näissä taisteluissa ahdistin hänet hyvin usein seinää vasten

kertomalla, että äsken hän oli tätä mieltä, mutta nyt argumentti on aivan päinvastainen,

jolloin lopulta kysyin ärsyttävän ironisesti, että kumpaa mieltä hän

lopulta on. Eihän se kaikkein rakentavin kysymys koskaan ollut. Nämä riidat

repivät hiljalleen suhdettamme rikki.

Kirjani tropiikin koristekasveista valmistuu

Kun videotyöt niihin aikoihin olivat kovin vähissä, sain Puutarhaliitossa hyväksynnän

tehdä eräänä ”työllisyystyönä” Brasilia-seuran kesken jääneessä projektissa

aloittamani kirjan loppuun. Siihen mennessä Suomessa ei ollut julkaistu

ainoatakaan suomenkielistä kirjaa trooppisista koristekasveista.

Levensin alkuperäisen kirjan näkökulmaa Penedosta koko maailman trooppisiin

ja osin subtrooppisiin koristekasveihin. Halusin kirjoittaa tunnistusoppaan

282

niistä hienoista mutta tuntemattomista kasveista, joita matkailijat kaikkein todennäköisimmin

kohtaavat trooppisissa lomakohteissa. Sen ohella, että olin

työskennellyt Australiassa Dawes Tropical Nurseryssä, olin kiertänyt aika kattavasti

maailman trooppisia kaupunkeja ja niiden kasvitieteellisiä puutarhoja ja

puistoja, joten minulla oli myös olemassa tuhansien kuvien dia-arkisto.

Kirjoitustyö muiden töiden ohessa kesti puolisen vuotta. Ensin oli rajattava lajimäärä

runsaaseen pariin sataan tärkeimpään lajiin. Singaporeen tai Miamiin

mennessä trooppisessa kaupungissa kasvavien koristepensaiden, perennoiden

ja puiden lajimäärä tuntuu häkellyttävän suurelta. Silti tämä mielikuva on osin

hieman väärä. Valtaosa koristekasvien lajistosta trooppisissa kaupungeissa perustuu

joka puolella maailmaa samaan muutamien satojen lajien perusvalikoimaan.

Aivan samoin meidän pohjoisten alueiden koristekasvilajistot ympäri

maailmaa perustuvat terveimpiin, näyttävimpiin, helpoimmin tuotettaviin

lajeihin eikä niidenkään lajilukumäärä mikään loputon ole. Sama tilanne on

nähtävissä trooppisissa kaupungeissa. Niihinkin on valittu ne parhaat lajit, joita

käytetään joka puolella maailmaa samassa ilmastossa.

Kaikkien kirjaan tulevien runsaan 200 lajin tunnistamisen ja määrittämisen

ohjeet ja muut tiedot oli tarkistettava monista lähteistä. Halusin ehdottomasti,

että kirjassa käytetään kasvien suomenkielisiä nimiä. Tästä tuli nopeasti ongelma

koska suurella osalla tärkeää lajistoa ei ollut olemassa suomalaista nimeä.

Toisaalta monille oli olemassa pitkä lista epävirallisia kauppanimiä. Monia

niistä myydään viherkasveina kukkakaupoissa ja maahantuojat olivat niille

keksineet kuka mitäkin nimiä. Ratkaistakseni tämän ongelman otin yhteyttä

Suomen Biologian Seura Vanamoon, joka vastaa Suomessa kasvien virallisista

nimistä. Tein heille listan niistä kirjaani tulevista lajeista, joilla ei ollut

ollenkaan suomalaista nimeä tai nimiä oli liikaa. Osalle lajistosta tein oman

suomenkielisen nimiehdotuksen. Jotkut niistä hyväksyttiin, joillekin lajeille he

muodostivat itse paremman nimen. Tätä nimistöä käytin kirjassani.

Sapattivapaa helikoniaviljelmällä Pernambucossa

Samoihin aikoihin kun tein kirjaa, Puutarhaliitossa ilmoitettiin, että vanha lomakäytäntö

muuttuu. Pitämättä jääneet lomat on pidettävä tai ne poistetaan

järjestelmästä. Minä olin säästänyt vuosia aina muutamia päiviä, joskus yhden

lomaviikon myöhemmin käytettäväksi sapattivapaana. Koska olin yhä enemmän

innostunut Brasiliasta päätin nyt toteuttaa yhden haaveeni, joka minulla

sinne liittyi.

283

Useilla Brasilian matkoilla olin vienyt ryhmiä käymään tutustumassa helikonioiden

viljelyyn. Helikoniat ovat suuria eteläamerikkalaisia perennamaisia

koristekasveja, joilla on suuret, erittäin värikkäät ja hyvin pitkäikäiset kukat.

Monet niistä ovat kolibrien suuressa suosiossa. Halusin mennä helikoniaviljelmälle

pitemmäksi aikaa tutustumaan ja oppimaan niiden viljelystä.

Etsin netistä brasilialaisia helikoniaviljelmiä ja lähetin muutamaan niistä hieman

erikoisen viestin. Siinä kerroin, että olen suomalainen puutarhatoimittaja

ja kiinnostunut heidän tuotannostaan. Tarjouduin tulemaan viljelmälle töihin

ilman korvausta, jolloin en tarvitsisi työlupia tai muita byrokratiaa vaativia

asiakirjoja, kun minulle ei palkkaa tarvitsisi maksaa. Olisin lomalla, joten saisin

normaalin palkkani Puutarhaliitosta. Ainoa toiveeni oli saada jonkinlainen

majoitus tilalta.

Sai vastauksen yhdeltä Koillis-Brasiliassa Recifen lähellä toimivalta tarhalta.

Omistaja Juarez toivotti minut tervetulleeksi tarhalle.

Recifen kentällä ei toiveistani huolimatta ollut ketään minua vastaanottamassa,

vaikka olin tuloaikani ilmoittanut. No, tiesin suurin piirtein missä tarha

sijaitsi muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Löysin bussin,

jolla lähdin köröttelemään kuoppaisia Pernambucon teitä kohti tarhaa. Osoite

sinne oli Posto 36 km, eli 36 kilometrin päässä kaupungista olevan pysäkin

lähellä. Tiirailin tarkkaan kilometrejä bussissa ja jäin sitten pieneen kyläpahaseen

kyseisen Poston lähellä ja jäin kyydistä. Missään ei näkynyt minkäänlaisia

kylttejä puutarhatilasta. Kylän pienessä kahvilassa ei tiedetty mitään. Lopulta

löysin pienen postikonttorin, jossa joku tiesi, että lähistöllä pitäisi olla kukkatarha.

Sain neuvon kysellä kadulla olevilta mopotakseilta.

Eräs kuskeista onneksi tiesi missä tila on ja lupasi viedä minut sinne. Niin

ajelin mopon kyydissä, rinkka selässäni, kymmenkunta kilometriä kuoppaisia,

mutaisia ja epämääräisiä takamaiden polkuja ja lopulta tulimme tilalle. Siellä

vastaanotto oli oikein mukava, mutta asioista enempää huolta kantamattomalla

brasilialaisasenteella isäntä vaan sanoi, että ”Ai, tänäänkös sun piti tulla..?”

Sain pienen huoneen toimistorakennuksesta, johon majoituin. Talo oli ollut

aiemmin paikalla olleen hedelmätarhan omistajan koti. Juarez alkoi esitellä

tietysti saman tien tarhaa ja sen viljelymenetelmiä minulle. Päätarhassa oli viitisen

hehtaaria helikoniaistutuksia sekä muutamia parin hehtaarin aloja siellä

täällä lähiseudulla olevilla vuokramailla. Lähes kaikki muu viljelyalue seudulla,

kuten koko Pernambucon osavaltiossa, oli sokeriruokopeltoja.

284

Vietin helikoniaviljelmällä Recifen kaupungin lähellä

Koillis-Brasiliassa vajaan kuukauden. Tässä tutkimme

löytyykö taimista tuhohyönteisten toukkia.

Helikonat ovat upeita ja

pitkään leikkokukkina kestäviä

suurikokoisia eteläamerikkalaisia

inkiväärinsukuisia

kasveja. Tässä

pystykukkainen karibianhelikonia.

Tällä verannalla vietin lukuisat yksinäiset illat caipirinhoja juoden ja tropiikin

ääniä kuunnellen. Samalla kuuntelin tarkasti, etteivät vihaiset vartiokoirat lähestyneet

taloa. Nyt päiväsaikaan sadetta katselee toinen tilan omistajista.

285

Minun ei oletettu osallistuvan varsinaiseen työhön ollenkaan. Peltotyön, jonka

oppimisen vuoksi olin halunnut tilalle tulla, teki kymmenkunta mustaa

maatyöläistä. Jotenkin minulle tuli nopeasti käsitys, että tällä tilalla varsinaista

maatyötä ei valkoihoisen ole tarpeen eikä sopivaa tehdä. Kaikki osapuolet tilalla

tuntuivat sopeutuneen tähän, ilmeisesti jo sukupolvien ajan.

Isäntä, hänen veljensä sekä muutama muu hallinnoi ja johti töitä, minun asemakseni

muodostui nopeasti lähinnä seurata tätä kaikkea vierestä, käsiäni liikaa

likaamatta. Minua pidettiin tavallaan taustani ja eurooppalaisuuteni vuoksi

asiantuntijana vaikka todellisuudessa olin tullut oppipojaksi. No, maassa maan

tavalla.

Vaikka kyseessä oli isohko tila, töiden tekeminen oli verkkaista ja sattumanvaraista.

Kun tilauksia tuli, haettiin kukat pellolta, käsiteltiin tilan varjohallissa,

pakattiin ja lähetettiin. Silloin kun tilauksia ei tullut, ei tehty paljoakaan. Tai

jos jotakin tehtiin, vauhti ja suunnitelmallisuus oli kaukana eurooppalaisen

puutarhatuottajan dynamiikasta. Hissun kissun.

Neljän viikon vierailuni aikana asumisjärjestelyni oli hiukan erikoinen. Minulla

oli oma huone päärakennuksessa toimistotilojen yhteydessä. Siellä oli

lisäksi pieni kirjasto, keittiö, jossa jääkaappi, keittolevyt ja kaikki keittiötarvikkeet,

suihkutila ja vessa. Makuuhuoneeni oli pieni kamari, jossa oli sänky,

pöytä ja pieni kirjahylly. Ja näiden lisäksi betoniseinässä oli noin puoli metriä

läpimitaltaan oleva kummallinen reikä, joka vaikutti vievän talon alle. Iltaisin

näin tämän reiän tuntumassa usein suuren lintuhämähäkin, sellaisen kämmenen

kokoisen ja karvajalkaisen. Joskus yritin pelotella sitä syvemmälle reikään,

mutta kyllä se sieltä aina kömpi takaisin väijypaikalleen lähelle aukon suuta.

En sitä onneksi koskaan sängystäni löytänyt, vaikka sitä hiukan pelkäsin.

Itse talo oli keskellä aidattua viljelmää. Siellä ei asunut ketään muuta. Viljelmälle

päästettiin aina yöksi neljä tai viisi vihaista koiraa irti, jotta lähiseudulta

ei tulisi varkaita viemään kukkia yöaikaan. Päiväksi koirat suljettiin omiin

häkkeihinsä. Ilkeän näköisiä vartiohurttia, joihin minulla ei ollut mahdollista

lähemmin tutustua. Niinpä ohje oli, että voin olla turvallisesti iltaisin ja öisin

yksinäisessä talossa ja sen verannalla, mutta jos kuulisin koirien tulevan, oli

syytä poistua verannalta oven taakse sisään. Joskus kuulin koirien haukuntaa,

mutta eivät ne tulleet kertaakaan talon lähelle. Heh, siellä minä sitten iltani

vietin, caipirinhoja siemaillen, lukien ja kirjoittaen.

Niistä illoista mieleen on jäänyt aina siinä puoli seitsemän korvilla illalla ollut

auringonlaskun hetki, jolloin yhtäkkiä sirkat, kaskaat ja muut yön hyönteiset

alkoivat nopeasti voimistuvalla äänellä sirittää, säksättää ja äännellä kaikilla

286

tavoilla. Lepakoita ilmestyi lentämään ja pyydystämään verannan valojen houkuttelemia

yöperhosia. Ikkunoilla kiipeili suuria hyönteisiä sekä niitä pyydystäviä

gekkoja ja muita liskoja.

Onneksi Juarez kutsui minut viikonlopuiksi aina kotiinsa Recifeen. Siellä sain

nähdä brasilialaisen ylemmän keskiluokan elämää. Kodissa oli luonnollisesti

palvelija ja ns. pihamies pitämässä talosta huolta. Suhteet isäntien ja palvelijoiden

välillä olivat mutkattoman ystävälliset, palvelusväki vaikutti olevan lähes

perheenjäsenien asemassa, vaikka tietty ero pidettiin eikä sitä kummaltakaan

puolelta kyseenalaistettu. Käyttäytymiskoodi oli kaikille selvä. Kun molemmat

osapuolet tiesivät ja hyväksyivät tämän, kaikki sujui mukavasti.

Kerran Juarez mainitsi, että Recifessä esiintyy tulevana lauantaina itse Gilberto

Gil, eräs brasilialaisen populaarimusiikin suurimmista nimistä, jonka levyjä

minullakin oli kotona. Hän esiintyi niinä vuosina hyvin harvoin koska hänet

oli valittu muutamaa vuotta aikaisemmin Brasilian kulttuuriministeriksi. Eli

tuleva konsertti olisi harvinaisuus. Sinne tietysti halusin, ja Juarezin avulla pääsinkin.

Konsertti oli minulle mahdottoman syvällinen elämys ja eräänlainen käännekohta

suhteessani Brasiliaan. Musiikki keinuvine brasilialaisrytmeineen upposi

luihini ja ytimiini samalla kun koko valtava yleisö eli konsertissa mukana.

Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni ja välillä vesi juoksi valtoimenaan silmäkulmista.

Muistan ajatelleeni silloin, että tänne minun olisi pitänyt syntyä. Haikara,

joka aikanaan kuljetti minua, lensi harhaan. Tänne se oli matkalla.

Konsertin jälkeisellä viikolla aloin miettiä uuttakin vaihtoehtoa Brasiliaan

asettautumiseksi. Kuin olin nähnyt kuinka verkkaisella ja tavallaan ammattitaidottomalla

tavalla tilalla viljeltiin helikonioita, aloin miettiä, että koulutettuna

puutarhurina voisin kyetä paljon tuottavampaan helikoniaviljelyyn. Jos

tulevaisuudessa muuttaisin Brasiliaan, voisin työskennellä sekä viljelijänä että

edelleen tämän ohella pyrkiä tuottamaan ERGOtuotteita ja myydä myös niitä,

kuten olin jo aikaisemmin ajatellut.

Koillisrannikon Recife on kaukana muista Brasilian kaupunkikeskuksista.

Mutta minun hyvin tuntemani suomalaiskylä Penedo sijaitsee juuri sopivasti

valtatien tuntumassa Rio de Janeiron ja São Paulon puolivälissä. Siellä olisi

lähietäisyydellä Brasilian suurimmat markkinat, lentorahti kulkee Eurooppaan

ja kaikki parhaat mahdollisuudet muutenkin saada kaupallisesti kannattavaa

kukkatuotantoa aikaan. Tämä mielessäni päätin lähteä välillä viikoksi käymään

Penedossa.

287

Ostin Juarezilta pari kymmentä helikonian juurakkoa, pakkasin ne suureen

pahvilaatikkoon ja lensin Rioon, josta jatkoin bussilla Penedoon. Tiesin, että

kylässä asuvalla Turusen perheellä on runsaasti maata. Olin ystävystynyt jo

aiemmilla Penedon käynneilläni syntyperäisen penedolaisen Aarne Turusen

kanssa. Perille päästyäni kysyin ja sain luvan istuttaa koemielessä mukana tuomani

helikoniat heidän mailleen. Näin voisin selvittää kuinka nämä lajit ja lajikkeet

menestyvät Penedon ilmastossa. Muutamia niistä istutin myös tuttujen

penedolaisten pihoille kylällä. Aarne lupasi pitää taimiani silmällä ja ilmoitella

kuinka niillä menee. Nyt minulla oli siis mikrokokoinen koetarha Penedossa!

Palasin Recifeen ja seuraavan viikon lopulla takaisin kotiin Suomeen.

Puutarhaliitossa Tropiikin koristekasvit -kirjaprojekti saatettiin valmiiksi.

Tekstit olivat jo valmiit, mutta kuvien valinta sekä taitto ja muut lopputyöt

kirjan painamista varten veivät vielä monta viikkoa. Helikoniainnostukseni

vuoksi valitsin kirjani kansikuvaksi hienon Juarezin tarhalla ottamani kuvan

Helikonia psittacorumista, takakanteen valitsin Rio de Janeiron kasvitieteellisen

puutarhan upeasta kuningaspalmukujasta ottamani kuvan. Kirjani, johon

tuli kaikkiaan 239 sivua, julkaistiin alkuvuodesta 2006.

Big Band ura edistyy, vuodeksi vuorotteluvapaalle

Vuosi 2006 oli minulle musiikillisesti merkittävä. Sain silloin mahdollisuuden

soittaa edellisvuonna perustetussa The Great Helsinki Swing Big Bandissa.

Tämä bändi oli tasollisesti aivan toista luokkaa kuin parhaatkaan amatööriorkesterit

Suomessa. Minua lukuun ottamatta kaikki muut olivat ammattimuusikoita,

opettajia, freelance muusikoita ja osa soitti päätyönään myös UMO

Jazz Orchestrassa. Aluksi soitin muutamia konsertteja silloin tällöin avustajana.

Kun alkuvaiheessa mukana ollut Helsingin Kaupunginorkesterin bassopasunisti

Jussi Vuorinen hiljalleen vetäytyi orkesterista, minulle avautui vakituisen

soittajan paikka. Oli aivan mahtavaa päästä soittamaan itseään selvästi

parempien muusikoiden kanssa!

Uusi tilanne luonnollisesti houkutteli minua treenaamaan hurjasti, jotta pysyin

porukan mukana. Konserttirutiini oli täysin toinen kuin harrastelijabändeissä,

jossa treenataan joka viikko milloin mitäkin ja joskus soitetaan keikka mapeissa

olevista kappaleista. Tämä orkesteri toimi kuten normaali ammattiorkesteri,

ensimmäinen treeni edellisviikon lauantaina, toinen seuraavana tiistaina

ja konsertti keskiviikkoiltana. Jokaisessa konsertissa oli aina eri ohjelma ja eri

solisti. Eli ensimmäisessä lauantaitreenissä vasta näki mitä tullaan soittamaan.

288

Konsertteja kotisalissamme Malmitalossa oli kuukausittain, syyskaudella oli

neljä ja keväällä viisi konserttia.

Great bändin vakiokonserttien lisäksi kävimme silloin tällöin muissakin taloissa

konsertoimassa, esimerkiksi Lahden Sibeliustalossa, Hämeenlinnan

Verkatehtaalla, Vantaan Martinussalissa ja useita kertoja myös Helsingin juuri

avautuneessa Musiikkitalossa.

Teimme myös useita levytyksiä, joista ensimmäinen äänitettiin heti sen jälkeen,

kun pääsin mukaan orkesteriin. Mieleeni jäi kuitenkin parhaiten viimeinen

levytyksemme, jossa taltioimme Erik Lindströmin vanhoja jazzillisia

ikivihreitä kuten Ranskalaiset korot, Armi ja Muistatko Monrepos’n. Tietysti

teimme levylle myös hänen varsinaisia jazzbiisejään. Parasta tässä oli se, että

Lindström osallistui itse levyn tekemiseen soittaen muutamia vibrafonisooloja

niihin, vaikka oli ehtinyt täyttää jo 90 vuotta. Olin itse kantamassa Kaartin

soittokunnasta lainattua vibrafonia rappuja pitkin hänen asuntoonsa, jossa

soolojen äänitys tapahtui. Erik sai bändin studiolla soittamat äänipohjat korvakuulokkeisiin

ja hän soitti niiden mukaan soolonsa omassa olohuoneessaan,

jossa ne äänitettiin ja miksattiin myöhemmin studiolla paikalleen.

***

Vaikka hetken voimakkaasta mielenjohteesta olin perustanut sinne kauas Penedoon

oman pienen mikroviljelmän helikonioita, ajatus Brasiliaan siirtymisestä

pysyi kuitenkin vain hyvin etäisenä haaveena. Kyllä todellisuuteni edelleen

pysyi vankasti kotimaassa, olihan minulla kuitenkin perhe, työ ja talo täällä.

Silti koska työ Puutarhaliitossa oli muuttunut monenlaisten aputöiden tekemiseksi

koska videotilaukset olivat nyt käytännössä täysin seis, minua tympi

entistä enemmän oma epämääräinen työni. Halusin keskittää voimavaroja ja

ideoitani entistä enemmän ERGOtuotteiden markkinointiin.

Sain ajatuksen, että jäisin vuodeksi vuorotteluvapaalle, jolloin pystyisin kohdistamaan

kaiken energiani yritykseeni. Päätin ostaa matkailuauton ja lähteä

kiertämään Keski-Eurooppaan musiikkikorkeakouluihin ja erilaisiin vaskitapahtumiin,

sekä etsiä uusia jälleenmyyjiä ajamalla vain myymälöiden pihalle ja

esittelemällä tuotteitani suoraan kauppiaille.

Syksyllä 2006 jäin vuorotteluvapaalle ja aloin toteuttaa suunnitelmaani. Eevaa

ei tämä kiinnostanut, kuten ei muukaan työ, jota yrityksessäni tein. Tässä

tilanteessa lähdin loppusyksyllä yksin ensimmäiselle markkinointimatkalle

Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Lastasin käytettynä ostamaani keskikokoiseen

289

Bürstner -matkailuautoon runsaasti tuotteita, esitteitä ja muuta materiaalia ja

lähdin matkaan.

Olin selvittänyt sopivan reitin ja sen varrella olevia musiikkikauppoja ennakolta

ja ajelin Tukholman jälkeen kohti Göteborgia, sieltä Malmöhön ja Kööpenhaminaan

ja takaisin Ruotsin länsirannikolle, josta Osloon. Sain tämän

puolitoistaviikkoisen matkan aikana useita hyviä kontakteja ja monia uusia jälleenmyyjiä

Pohjoismaista. Laskeskelin, että matkalla saamieni tilausten arvolla

sain kuitattua suurin piirtein matkakulut. Tulevaisuudessa uudet henkilökohtaiset

yhteydet soitinmyymälöihin toisivat toivottavasti jo voittoakin.

Kevättalvella oli tarkoitus lähteä pitemmälle Eurooppaan. Yritin järjestellä

ERGOkiertuetta Saksaan ja Hollantiin. Kirjoittelin musiikkioppilaitoksiin ja

tarjouduin tulemaan pitämään ergonomialuentoja sekä koesoitattamaan soittotukia

sekä opiskelijoille että opettajille. Mutta ei. Juuri kukaan ei edes vaivautunut

vastaamaan. Eipä tämä näin helposti käykään. Lähetin oppilaitoksiin

sekä sähköpostia että kirjeitä, joissa oli mukana esitteitä sekä muutamia lehtijuttuja,

joita tuotteistani oli julkaistu soitinalan lehdissä. Mutta ei. En millään

keinoin saanut sovittua käyntejä. Ihmettelin, että vaikka ajaisin Suomesta

oppilaitoksen pihalle ja haluaisin tulla kertomaan uudesta soittamisen ideasta,

ergonomiasta yleisemmin ja siihen kehittämästäni välineestä, minua ei haluta

kuunnella. Outoa. Ja aika masentavaa.

Jotenkin tunsin olevani tavallaan kaksilla vaunuilla liikkeellä. Toisaalta minulla

oli aito halu edistää kehittämääni järkevämpää, tehokkaampaa ja terveellisempää

soittotapaa. Mutta dilemman toinen osa oli siinä, että minut nähtiin ehkä

oppilaitoksissa vain jonkun uuden vempaimen keksineenä kauppamiehenä,

joka vain pyrkii myymään tuotettaan. Sellaisia päiväperhotuotteita tietysti jatkuvasti

markkinoille tulee, mutta Itse en koskaan ajatellut, että ERGOt olisivat

minulle pelkkiä myytäviä tuotteita. Tärkeämpää minulla alusta asti on ollut

keksimäni järkevän soittotavan levittäminen. Ja onko siinä oikeasti ongelmaa,

jos samalla itse ideallani ja sen levittämisellä eläisin? Enhän ilman lievää vakavampaa

idealismia olisi muuten uhrannut kahden vuosikymmenen aikana niin

paljoa aikaa soittotukien kehittelyyn saamatta juurikaan niistä ansiota, Mutta

koska muitakaan toimivia soittotukia ei ollut, ne oli itse tehtävä.

Keväällä 2007 kokemani takaiskut ERGOtuotteideni markkinoinnissa ottivat

koville. Nyt kun olin pyhittänyt kokonaisen vuoden tätä varten, ostanut kalliin

matkailuauton sitä varten, silti kökötin kotona, enkä voinut tehdä juuri mitään.

Jo useita vuosia kiristyneet suhteet Eevaan menivät samalla yhä pahemmin

solmuun. Riitely lisääntyi, panokset kovenivat, kunnes yhtäkkiä rysähti oikein

kunnolla.

290

Olenko narsisti?

Eeva, joka vähäisten opetustuntiensa ohella edelleen teki venäjän opetusmateriaalia,

oli tehnyt yhteistyötä erään toisen venäjänopettajan kanssa. Tämä

toinen opettaja oli alkanut piinata Eevaa ja käyttäytyi monella tapaa todella

huonosti, piittaamattomasti ja tuntui, että hän halusi vain hyötyä heidän yhteistyöstään.

Hän pyrki viemään kaiken onnistumisen itselleen, epäonnistumisista

syypää oli aina Eeva.

Niihin aikoihin oli narsismi noussut iltapäivälehtien ja erityisesti naistenlehtien

vakioaiheeksi. Ja kun mietimme kyseistä opettajaa, hän tuntui täyttävän

narsistin tuntomerkit aika kattavasti. Olimme vierailleet jossakin vaiheessa

Narsistien uhrien tuki -nimisellä nettisivustolla lukemassa ilmiöstä, joten minäkin

tunsin sen nettisivuston aika hyvin. Mutta tästä oli jo aikaa.

Nyt sitten keväällä 2007, kun erään riidan päätteeksi Eeva oli mennyt omaan

työhuoneeseensa ja menin hetken päästä sinne perässä, hän käyttäytyi kovin

omituisesti. Hän hypähti säikähtäen pystyyn ja alkoi työntää minua aivan fyysisesti

pois huoneesta. Ikään kuin hän olisi jäänyt jostakin kielletystä kiinni.

Tällaisen mielikuvan tilanteesta sain. Ennen kuin poistuin huoneesta, näin hänen

tietokoneen ruudultaan, että siellä oli auki Narsistien uhrien tuki -sivuston

keskustelufoorumi. Nyt vaikutti siltä, että Eeva ei millään halunnut minun

näkevän sitä.

No, mielenkiintoni tietysti heräsi ja mitä muuta siinä tilanteessa voin tehdä

kuin avata kyseinen sivusto saman tien omalta koneelta. Ja kas. Lyhyen selaamisen

jälkeen sieltä löytyi nimimerkki Sudenmarja. Sen eevamaisempaa nimimerkkiä

en olisi voinut kuvitellakaan. Ja kun ryhdyin lukemaan viestejä, tunsin

heti hänen kirjoitustapansa, hän on hyvä ja persoonallinen kirjoittaja.

Kun luin viestejä, joita hän oli forumille kirjoittanut, minua alkoi kylmätä.

Siellä oli hyvin tuttuja tapahtumia ja riitoja, jotka kuitenkin oli väännetty aivan

törkeän paljon erilaisiksi kuin minä itse ne muistin. Meistä varmasti jokainen

värittää jonkun verran muistikuviaan, mutta nämä jutut olivat aivan äärimmäisen

övereitä. Siellä puhuttiin mitä kaikkea kamaluuksia ”hänen narskunsa”

on taas tehnyt, siellä kerrottiin minun lisäkseni törkeällä tavalla myös minun

vanhemmistani ja sisaruksistani. Muut forumin nimimerkit voivottelivat Sudenmarjan

kauheita kohtaloita. Tämä taas lisäsi löylyä. Mitä kauheampia kertomuksia

Sudenmarja tai joku muu sinne kirjoitti, sitä enemmän toiset sympatisoivat

kirjoittajaa, mikä vain entisestään lisäsi kirjoitusten dramaattisuutta.

291

Tällaiset foorumit ovat itse asiassa aika kaameita. Vaikka periaatteessa niiden

tarkoitus voi olla hyvä ja tärkeä nimensä mukaisesti uhrien tukemisessa, mutta

nyt näytti, että kirjoittajat enemmänkin lietsoivat toinen toistaan hurjempiin

tarinoihin. Vaikka en hiukkaakaan epäile todellisten narsistien tuhoisaa vaikutusta

lähiympäristölleen, tällainen täydellisen objektiivisuuden puutteessa

elävä forum saattaa sumentaa todellisuuden. Silloin se alkaa toimia totuutta

vääristävästi mikä vain vaikeuttaa asioiden saamista raiteilleen.

Jos ajattelin itseäni, tottahan minussa on olemassa narsistien piirteitä, niinhän

meissä jokaisessa on. Mutta eivät ne meistä kaikista silti narsisteja tee. Olen

jääräpää ja jänkkä, vieläpä usein aika jyrkkä, uskon useimmiten olevani oikeassa

(kukas nyt ylipäänsä uskoisi väärässä olevansa, kun jostakin puhuu?), olen

kohtalaisen kunnianhimoinen, välillä liikaa määräilevä ja niin edelleen. Kyllä

minulla varmasti monta ikävää piirrettä on. Ja varsinkin viime aikojen muiden

pettymysten vuoksi ne olivat ehkä aiempaa enemmän näkyvissä.

Nyt minut oli siis nostettu jo toiseen kertaan tikun nokkaan julkisuuteen

pompahtaneen ja paljon keskustelua herättäneen ikävän asian vuoksi. Kymmenkunta

vuotta aikaisemmin olin lähes syytetyn penkillä insestistä, kun siitä

inhottavasta ominaisuudesta puhuttiin silloin jokaisessa naistenlehdessä ja

muuallakin. Nyt kun narsismi oli tapetilla, niin Eeva istutti minut vaikeiden

riitojemme vuoksi siihen porukkaan. Hänelle oli helppo ratkaisu antaa minulle

tämä kotikutoinen diagnoosi ja uskoa nyt vahvasti siihen. Olin ilmeisesti

vähintään seitsemän tai kahdeksan vuotta kyennyt tämän vakavan persoonallisuushäiriöni

salaamaan.

Kun hain kaikki nimimerkki Sudenmarjan viestit, niitä löytyi kaikkiaan 96

kappaletta, huh. Ensimmäiset oli kirjoitettu tammikuun alussa ja viimeiset tänään,

elimme kesäkuun alkua. Niitä hän varmaan oli kirjoittamassa, kun hän

hätääntyneesti työnsi minua huoneesta pois. Varmuuden vuoksi kopioin kirjoituksista

parisen kymmentä omalle koneelleni, nehän olivat julkiselle foorumille

kirjoitettuja ja minä olin ne itse sieltä löytänyt ja kyennyt tunnistamaan.

En heti sanonut mitään, jäin pohtimaan asiaa pariksi päiväksi.

Tulin siihen tulokseen, että tästä ei enää selvitä. Pyysin Eevan keskustelemaan,

asetin pöydälle nauhurin ja sanoin, että tulossa on keskustelu, joka on syytä

taltioida kahdesta syystä. Toisaalta sen vuoksi, että taltiointi ehkä pitää keskustelun

vähän siistimpänä, toisaalta siitä voimme kumpikin jälkeen päin tarkistaa

mitä tuli itse sanottua ja mitä toinen sanoi. Kun kerroin tutustuneeni Sudenmarjan

kirjoituksiin keskustelu räjähti. Onneksi minulla on nauhat olemassa

edelleen niin tiedän tarkalleen mitä keskustelussa sanottiin. Eeva kävi saman

292

tien poistamassa kaikki viestinsä foorumilta, onneksi olin taltioinut niistä hyvän

valikoiman itselleni, jotta myöhemmin voin vakuuttua, että sellaisia törkeyksiä

siellä toden totta oli.

Hän oli kirjoittanut ne aivan anonyymisti tilanteessa, jossa kukaan niiden lukija

ei tiedä kuka kirjoittaa. Se kertoi minusta sen, että näissä kirjoituksissa hän

purki aivan todellisia syvimpiä ajatuksiaan koska minä, tai kukaan muu, joka

hänet tuntee, ei ole läsnä. Onhan aina niin, että viestiä muotoillaan vastaanottajan

mukaan, mutta nyt kun tunnettua vastaanottajaa viesteille ei ollut, ne

todennäköisesti kertoivat puhtaimmillaan mitä hänen päänsä sisällä tapahtui.

Tai, saattaa sekin tietysti olla totta, että ehkä hän dramatisoi niitä ylimääräisen

sympatian toivossa. Todella härskiä tekstiä viesteissä joka tapauksessa oli.

Pitkän ja lievästi sanottuna vaiherikkaan keskustelun jälkeen päätös avioerosta

oli väistämätön. Kaikesta huolimatta kävimme vielä kesän aikana kerran jonkunlaisessa

parisuhdeneuvonnassa, jossa yritettiin löytää jotakin tapaa selvitä

tilanteesta. Mutta ulospääsyä ei ollut.

Syyskesällä eropaperi allekirjoitettiin ja koska en halunnut jäädä odottamaan

kunnes Eeva muuttaa pois, päätin lähteä vuorotteluvapaani loppuajaksi Brasiliaan.

Se alkoi näissä uusissa olosuhteissa taas kiinnostaa. Avioero ja huonosti

etenevä ERGOtyö söivät jaksamistani tosi paljon, nyt oli löydettävä jotakin

itselleni kiinnostavampaa ympäristöä.

Sovimme, että Eeva muuttaa syksyn aikana, kun olen poissa. Samalla paperityöt

tehdään avioerosta valmiiksi. Meillä ei ollut avioehtoa, mutta Eeva oli

aina sanonut, että jos joskus erotilanteeseen joutuisi, hän ottaisi sen mitä tänne

huusholliin on tuonut, ei muuta. Se oli tietysti kaiken järjen mukaan reilu ajatus.

Uusi Brasilian reissu ja iso elämänmuutos

Vuokrasin itselleni pienen talon Penedossa asuvalta hyvin tuntemaltani Hilkka

Vikmanilta ja lähdin elokuun lopulla taas Brasiliaan. Perille päästyäni menin

tietysti pian tutkimaan kuinka Aarne Turusen tilan alueelle istuttamani helikoniat

olivat pärjänneet. Aarne myönsi heti, ettei ollut kertaakaan muistanut

edes käydä siellä takapellon kulmalla, minne olin taimet istuttanut. Ne olivat

siellä nyt puolisentoista vuotta kasvaneet.

En odottanut kohtaavani mitään suurta kukkaloistoa, kun raivasin polkua lähes

kolmemetrisessä pusikkomaisessa heinikossa, joka käyttämättömälle peltoloh-

293

kolle oli kasvanut. Taimia ei näkynyt missään. Etsin aikani ja yritin muistaa

tarkkaa istutuspaikkaa katsellen metsäsaarekkeiden muotoja pellon vieressä.

Lopulta löysin ensimmäisen taimen ja kohta loputkin. Siellä ne sinnittelivät

piiiitkässä heinikossa pieninä ja surkeina. Osa oli täysin jo hävinnyt. Ei ihme,

jos tiivis rikkaruohikko kasvaa kaksi metriä taimia korkeammaksi, vaikea paikalla

on kukoistaa. Loppupäivän raivasin aivan kirjaimellisesti hiki hatussa taimikkoani

auki ja valoon. Ei tästä kokeesta nyt oikeastaan mitään jäänyt käteen,

se miltä taimet nyt näyttivät ei antanut vastausta kuinka ne pärjäisivät näissä

olosuhteissa mikäli niitä hoidettaisiin oikein.

Syksyn aikana aloin saada sähköpostitse hermostuttavia viestejä. Eeva yhtäkkiä

ilmoitti, että aiemmat sopimukset omaisuusjaoista eivät enää ole voimassa.

Samalla hän kertoi, ettei minun kannata yrittää olla suoraan häneen yhteydessä.

Tästedes kaikki yhteydenotot on tehtävä hänen asianajajansa välityksellä.

Huh huh. Näin se tietysti lähti menemään, mihin tässä vielä joudutaan, ajattelin.

Vietin tällä kertaa Penedossa noin 8 viikkoa enkä sinä aikana kovin mainittavia

siellä tehnyt. Lähinnä kuljeskelin kylällä, tapailin tuttuja ja mietin epävarmana

tulevaisuuttani.

Kun vuorotteluvapaavuoteni oli lokakuussa loppumassa, palasin kotiin. Tilanne

näytti taloni suhteen erittäin vakavalta. Olin laskenut kuinka paljon Eeva

oli taloon investoinut, summa oli vajaat 12 000 euroa. Olimme eläneet noin

kymmenen vuoden avioliittomme sillä periaatteella, että maksamme puolittain

juoksevat kulut, sähköt, roskakuskit, nettiyhteydet ja muut ja tietyllä summalla

maksamme talon velkaa pois. Eeva teki jatkuvasti pätkätyötä ja välillä oli pitkiä

aikoja kortistossa koska pysyvää työtä hän ei koskaan saanut. Sen vuoksi hänen

juoksevien kulujen jälkeen maksama 100 euron kuukausittainen investointisummansa

oli niin vähäinen, että siitä kertyi todellakin vain tuo noin 12 000

euroa. Minä pystyin saman ajan maksamaan selvästi enemmän koska olin jatkuvassa

työsuhteessa kohtuullisella palkalla.

Hänen tasinkovaatimuksensa oli kuitenkin hiukan, no sanotaan suoraan, reilusti

suurempi kuin investointi, 75 000 euroa. Tässä kärsin nyt siitä, että en

ollut kehdannut esittää, saati vaatia avioehtosopimusta naimisiin mennessämme.

Nyt olin täysin aseeton kaikille vaatimuksille. Samalla ymmärsin tietysti,

että hän halusi rahastaa tämän summan asianajajansa selän takaa eikä kehdannut

tulla puhumaan asiasta kasvokkain. Luultavasti asianajajan lisäksi useat

294

lähisukulaiset olivat myös kehottaneet vaatimaan paljon suurempaa summaa

investointiin nähden, kun se nyt kerran oli mahdollista.

Eivätkä tässä olleet vielä läheskään kaikki ikävät asiat, kun pääsin Brasiliasta

kotiin.

Tuloni jälkeen seuraavana maanantaina menin töihin vuoden poissaolon jälkeen.

Oli mukava tavata työkavereita aamukahvilla. Samalla kyselin pomolta

hiukan että minkälaisia hommia tässä nyt on sitten tulossa kun pääsen töihin

käsiksi. Pekka sanoi hiukan epämääräisen oloisesti, että hän tulee käymään

huoneessani juttelemassa, kun kahvit on juotu.

Kun hän tuli neliskulmaisen näköisenä työhuoneeseeni, hänellä oli kädessään

irtisanomispaperi. Potkut. Pum.

Olin kyllä ollut tietoinen, että Puutarhaliitolla oli mennyt poissaolovuoteni

aikana taloudellisesti entistä huonommin. Alamäkeä oltiin menty jo useampia

vuosia. Olin kuullut, että talosta oli kuluneen vuoden aikana irtisanottu jo

muutamia henkilöitä. Ja nyt, hups keikkaa, sama kohdistui minuun. Kepeästä

ilmauksesta huolimatta jysäys vei minulta ilmat aika totaalisesti pihalle.

Näin hyvin, että tämän kertominen oli Pekalle erittäin vaikeaa. Olimme 20

vuoden aikana ystävystyneet ja välimme olivat joitakin yksittäisiä pikkuskismoja

lukuun ottamatta aina erinomaiset. Pekka oli monella eri puolille maailmaa

vetämilläni ammattimatkoilla mukana, joten tunsimme toisemme todella

hyvin. Sain samalla kerrottua Pekalle, että koin juuri avioeron pari kuukautta

sitten. Pekka kirosi syvään, pää ja hartiat retkahtivat lysyyn, kun hän tajusi missä

tilanteessa nyt olen. Avioero kymmenen vuoden avioliiton jälkeen ja potku

kahdenkymmenen työvuoden jälkeen, molemmat kahden kuukauden sisällä.

***

Palasin kotiin. Pää oli raskas mutta täysin tyhjä. Olen tuntenut itseni elämässäni

miljoona kertaa onnenpekaksi milloin mistäkin syystä. Hyvät sattumat ovat

tarjonneet minulle kokemuksia ja mahdollisuuksia tehdä elämässä vaikka mitä.

Nyt oli tarjolla aivan muuta. Tuolla hetkellä olin aika pohjalla. En osannut

tarttua oikein mihinkään. Istuin monta päivää apaattisena kotona.

Ironista oli, että vuorotteluvapaani aikana minulle oli tullut 20 työvuotta täyteen

Puutarhaliitossa. Ja Puutarhaliiton tapoihin kuului siinä kohdassa antaa

puolen kuun palkan suuruinen lahjakortti esimerkiksi jollekin matkalle. Vaik-

295

ka potkut vielä takalistossa tuntuivat, henkilöstön asioita hoitava talouspäällikkö

Anja muistutti minua tästä.

Marraskuun aikana, heti kun toivuin pahimmasta pommista jonkinlaiseen

toimintakuntoon, jatkoin edelleen ositusriita-asian hoitamista Eevan juristin

kanssa. Yritin kerran jopa mennä tapaamaan Eevaa keskustellakseni siitä mikä

sai hänet pettämään täysin aiemmat lupauksensa. Nämä vaatimukset uhkasivat

viedä kotini, joka minulla oli ollut jo vuosia ennen kun edes tunsin hänet,

vaatimukset olivat viemässä suuren osan isäni perinnöstä joka talossa on kiinni,

sekä paljon itse siihen jo ennen avioliittoa taloon kerryttämääni varallisuutta.

Eeva ilmestyi elämääni taskut tyhjinä mutta aikoi siitä lähteä vieden suuret

määrät minun perintövaroja ja muuta aiempaa omaisuuttani. Hänen oma perintönsä

oli vielä tulematta. Siihen minulla ei tietenkään sen päivän koittaessa

olisi mitään osaa.

Sain puhuttua hänen kanssaan kadulla muutaman sanan, mutta melkein heti

hän käänsi selkänsä. Sen verran siinä yhteydessä sain vielä kysyttyä, että aikooko

hän pitää nimen Antere. Tämäkin asia jollakin tunteen tasolla kiusasi

minua. Siihen hän tiuskaisi, että totta kai aikoo, sillä nimellä hänet nyt tunnetaan

enkä voi sitä kuulemma estää. Enpä voi. Silloin muistin erään hiljattain

syntyneen ajatuksen aihion, joka saattaisi tämän uhmakkaan ilmoituksen vielä

muuttaa.

296

Taistelu kodistani 2006 – 2007

Jälleen Penedoon, ERGOtutkimuksia ja Sônia

Marraskuusta pitkälle kevääseen on Suomessa synkkää aikaa. Siihen lisättiin

nyt riitaisa avioero, puskista tulleet potkut, huoli kodistani ja muutenkin tulevaisuudesta.

Kokonaisuus oli aika musertava. Mutta silti, minulla oli tuo tragikoominen

mahdollisuus saada merkittävä summa rahaa matkalahjakorttina

20 vuoden palveluksestani Puutarhaliitolle, potkuista huolimatta. Päätin vielä

kerran palata Brasiliaan joulukuun alussa.

Vuokrasin penedolaiselta Hilkka Vikmanilta uudestaan pienen talon itselleni.

Tällä kertaa sain niistä sen paremman. Siinä oli pari makuuhuonetta, tupakeittiö

ja hieno terassi kohti rehevää alas kaartuvaa sademetsän rinnettä. Ja kun

sitä rinnettä laskeutui 100 rappua alaspäin, löytyi sieltä yksinäinen uima-allas

ja sauna. Siellä voisin synkistellä pettymyksiäni rauhassa ja kenties löytää uuden

vaihteen, jolla tästä kuopasta pääsisin nousemaan takaisin pinnalle.

Tällä matkalla olin päättänyt vihdoin selvittää myös lopullisesti mahdollisuudet

löytää ERGOtuotteille valmistuspaikat ja sen, halusinko oikeasti muuttaa

tulevaisuudessa pysyvästi Brasiliaan. Lisäksi otin nyt ensimmäistä kertaa mukaani

pasuunan koska Penedossa minulla olisi aikaa treenata oikein kunnolla.

Kun saavuin Rion kentälle, säikähdin mahdottomasti, kun matkatavarahihnalta

ei vain kuulunut pasuunalaukkua, jonka olin huolellisesti pakannut, pehmustanut

ja vahvistanut kestämään lentomatkan. Matkatavaraselvityksessä

sain tiedon, että se olisi vielä jossakin matkalla ja tulisi parin päivän päästä

perille. Leukaperät kireinä hyväksyin kuulemani, ei auttanut. Ajelin lentokenttäbussilla

kaupungin keskustan Rodoviáriolle eli linja-autoasemalle, josta otin

297

tutun bussin kohti Resendeä, sitä pientä kaupunkia, jonka läheisyydessä Penedo

sijaitsee.

Perillä majoituin Hilkan viehättävään pikku taloon. Ehdin parin päivän aikana

tavata tuttuja ja miettiä mitä teen, kun parin tuhannen arvoinen pasuuna on

kadonnut. Otin selvää vakuutuksista ja muista katoamiseen liittyvästä byrokratiasta.

Kolmantena päivänä pihan eteen pysähtyi taksi, kuski nousi kyydistä ja avasi

takaluukun. Sieltä hän nosti pasuunani! Jeee! Se oli täysin vahingoittumaton,

edes laukussa ei ollut naarmuja. Taksi oli ajanut Rion kentällä 180 kilometrin

päähän Penedoon asti lentoyhtiön laskuun. Taksi toi pasuunani siihen osoitteeseen,

jonka olin tullessani selvitystiskillä antanut. Hyvä Varig!

Nyt pääsin suunnittelemaani päivärytmiin, aamuisin pari tuntia treeniä, lounas

päivällä tutussa kulmabaarissa, lisää treeniä ja lukemista iltapäivisin. Soitin

alhaalla saunan pukuhuoneessa. Siellä sai olla rauhassa, kukaan ei häirinnyt

minua enkä minä ketään. Lisäksi aina välillä pulahdin uimaan. Kuumina päivinä

soittelin huvikseni myös uima-altaassa seisten. Ainoat vieraat siellä olivat

alpinia- ja helikoniakukissa vierailevat kolibrit sekä nurmikoilla päivittäin liikuskelevat

noin metrin mittaiset iguaaniliskot.

Aarne Turusen tilan takalohkolla kasvavat helikoniat eivät olleet nyt kovin

paljoa paremmassa jamassa kuin muutamaa kuukautta aikaisemmin, kun siellä

edellisen kerran kävin. Rikkaruohikko oli kasvanut taas vauhdilla. Siirsin sieltä

parhaat taimet nyt Hilkan pihalle Penedoon, saa nähdä saako puutarhasta

kiinnostunut Hilkka pidettyä ne paremmassa kunnossa.

Aarne työskenteli metallityön opettajana teknisessä oppilaitoksessa Resendessä.

Juttelin luonnollisesti hänen kanssaan monet kerrat ERGOtuotteiden

valmistamisesta Brasiliassa. Aarnen mielestään minun pitäisi vuokrata joku

sopiva halli, ostaa sinne koneita ja palkata miehet tekemään tuotteitani. Niin

Brasiliassa kuulemma yleensä tehdään. Suomessahan minulla oli kymmenkunta

alihankkijaa tuotteiden eri osien valmistajina. Jokainen teki omilla koneillaan

juuri niitä osia, joita heidän pajallaan parhaiten syntyi.

Otin yhteyttä myös Finnpron Brasiliassa olevaan toimistoon ja matkustin

São Paulon lähelle tapaamaan Finnpron edustajaa Matti Landinia. Halusin

selvittää asiantuntijan kanssa millaiset mahdollisuudet minulla olisi haaveeni

toteuttamiseen. Kävin hänen kanssaan pitkät keskustelut yritystoiminnasta

Brasiliassa, alihankintamarkkinoista ja erilaisista viranomaisbyrokratioista.

298

Tämä keskustelu olisi kannattanut käydä jo vuosia aikaisemmin, heti silloin

kun ensimmäisen kerran aloin yhtään tosissani pohtia ERGOtuotteiden valmistamista

täällä. Olisi haaveilut päättyneet jo silloin. Mutta nyt ne päättyivät

tähän keskusteluun.

Landinin mukaan maassa ei ole edes täällä São Paulon teollisuuskeskittymässä

lähimainkaan samanlaista alihankintateollisuutta kuin Suomessa on. Hän vahvisti

aika pitkälle Aarne Turusen ajatuksen, että tuotteita valmistetaan suurelta

osin alusta asti itse, ainakin silloin kun sarjat ovat niin pieniä, joita itse tarvitsin.

Ja toinen, ehkä vielä musertavampi kuva piirtyi mieleeni hänen kuvauksistaan,

että yrittäjä tässä maassa on jatkuvassa painissa eri viranomaisten kanssa. Kaikenlaisia

fiskaaleja riittää, monet niistä vaativat erilaisia jeitinhoja, joka on brasilialainen

ilmaus lahjonnalle. Säännöt ja määräykset muuttuvat vähän väliä,

usein ilman ennakkovaroituksia. Yrittäjällä pitää olla koko ajan kallispalkkainen

juristi tukenaan, eikä heihinkään voi aina luottaa. Myös yrityksen perustamiseen,

verotukseen ja varsinkin ulkomaankauppaan liittyy valtavat määrät

usein keskenään ristiriidassa olevia määräyksiä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Eli meininki tässä mielessä taitaa olla vähän samanlaista kuin Venäjällä. Tuli

selväksi, ei kiitos.

Päivä Landinin kanssa oli silti mukava, juteltiin toki muustakin elämästä Brasiliassa

ja hän tarjosi erinomaisen hyvän lounaan ennen kuin lähdin bussilla

takaisin kotiin Penedoon. Kotimatkalla tunsin itseni aika lyödyksi, vaikka

Landinin loistava asiantuntemus oli juuri sitä mitä tarvitsin.

***

Muutamia vuosia aikaisemmin, kun olin tekemässä Penedossa kasvikartoituksia,

asuin suomalaisten lintumiesten kanssa. Se toinen heistä, Seppo, joka oli

mennyt vähän myöhemmin naimisiin penedolaistytön kanssa, lähetti minulle

viestin. Hän tiesi, että olin eronnut ja nyt täällä epämääräisen ajan. Viestissään

hän kehotti minua tutustumaan yhteen hänen vaimonsa hyvään ystävättäreen,

Sôniaan. Sain osoitteet, puhelinnumerot ja saatteen, että kyseessä on kiva tyttö.

Ja sinkku.

Niin illastimme kerran ja toisenkin kerran. Sônialla oli viisivuotias tytär, erittäin

sympaattinen pikkulikka. Tutustuin myös Sônian äitiin ja sisaruksiin, joiden

talossa hän tyttärineen asui. Tätä kautta sain taas uudenlaisen näkökulman

peribrasilialaiseen elämänmenoon. Katolinen kirkko ja siihen liittyvä jonkinlainen

herätysliike oli perheelle tärkeä. Juhlapäivinä porukka meni aina kir-

299

kolle ja muutenkin oman seurakunnan tapahtumat olivat perheelle merkittävä

osa elämää.

Tietty brasilialaisuus tuli esille tässäkin siten, että kaikki asiat ovat aina sovittavissa,

hiukan muuteltavissa, silmät voi pistää tarvittaessa kiinni eikä mikään

laki tai edes seurakunnan hyväksymä elämäntapa ole koskaan aivan selkeä. Se

suhteen tapainen, joka meillä oli lähdössä käyntiin, siihen liittyvä seksi ja muut

asiat eivät puritaanibrasilialaisiakaan häiritse. Aina löytyy sopiva kikka saada

asiat näyttämään sopivilta tai ainakin hyväksyttäviltä.

Tavallisessakin elämässä tehdään niitä jeitinhoja, joka tarkoittaa yleisesti

eräänlaista ”temppua” jolla asioista sovitaan. Se voi siis olla myös muutakin

kuin varsinainen yleinen lahjus. Monesti se on vastavuoroista apua, joskus

muita palveluita. Kaikki pidetään sopivan epämääräisinä, jolloin asian voi aina

kiepsauttaa jotenkin eteenpäin.

Nyt olin viettänyt jo useita pitempiä kausia Brasiliassa muunlaisessa asemassa

kuin turistina. Hiljalleen oli noussut esille asioita, jotka lisääntyvästi häiritsivät

sitä ehkä yltiöpositiivista kuvaa, joka minulla maasta oli ollut. Sana, jota

mielessäni aloin toistaa, kun tätä yritin hahmotella mielessäni, oli pinnallisuus.

Se tarkoittaa osaltaan sivistymättömyyttä, jota huonosti koulutetussa ja keskiluokkaisessa

valtaväestössä tietysti on. Valtaosalla ihmisistä on vain hyvin

suppea kuva maailman asioista. He eivät seuraa maailman tapahtumia juuri

ollenkaan, eivät kansainvälistä politiikkaa, erilaisia arvokeskusteluita ja muita

tärkeitä asioita, joista maailmassa keskustellaan.

Ei tätä tietysti pidä ihmetellä koska peruskoulutus on heikoissa kantimissa

ja varsinkin kun ihmiset elävät niin täysin television vaikutuksen alaisina.

Myös Sônian kotona televisio oli jatkuvasti päällä. Siellä pyörivät loputtomat

telenovelat, eli eteläamerikkalaiset versiot saippuaoopperoista. Niiden lisäksi

ohjelmistoon kuuluivat meluisat studiokilpailut kaikista mahdollisista asioista

tietokilpailuista akrobaattitemppuihin. Ja tietysti urheilu oli televisiossa aina

merkittävässä roolissa.

Oli ohjelmistossa tietysti uutislähetyksiäkin, mutta ne keskittyivät lähes pelkästään

maan omiin asioihin ja niissäkin lähinnä kuohuttaviin murhiin ja muihin

rikosjuttuihin ja jossain määrin jatkuvasti käynnissä oleviin korruptiojuttuihin.

Näiden käytännössä aina pelkästään valtakunnallisen Globo-kanavan

kautta tuleviin uutis- ja ajankohtaisjuttuihin keskittyen ei maailmasta yksinkertaisesti

voi saada monipuolista kuvaa. Tämä ei tuntunut useimpia haittaavan

mitenkään, ei sitä varmaan juuri kukaan edes huomaa.

300

Brasilialaiset ovat helposti lähestyttäviä, heidän kanssaan on helppo päästä juttusille

ja yleinen elämänmyönteinen ystävällisyys pursuaa kaikessa. Elämänasenne

on valoisa ja tavallaan mutkaton. Sen vuoksi heistä on helppo pitää,

varsinkin silloin kun vierailee maassa lyhyitä aikoja. Mutta minä aloin huomata,

että brasilialaista on useimmiten vaikea saada syvällisempään keskusteluun

oikeastaan mistään asiasta. Jos siihen pyrkii, puhekumppani alkaa pian vaikuttaa

hermostuneelta saippuapalalta. Hän joutuu jotenkin epämukavuusalueelleen

ja pyrkii lipsumaan sieltä koko ajan koti pinnallisempaa, helppoa ja yleistä

jutustelua. Hän yrittää kääntää puheenaihetta pois syvällistä ajatuksista. Hän

ei halua sanoa selkeästi harkittua mielipidettä mistään syvällisemmästä asiasta.

Mitä enemmän tähän pinnallisuuteen törmäsin, sitä enemmän se alkoi minuun

vaikuttaa. Esimerkiksi Sônian kanssa keskusteluissa ei koskaan päästy

varsinaisesti sellaisiin keskustelun syvempiin tasoihin, joissa olisi voinut nähdä

tarkemmin ihmisen persoonaan. Ja jos ei sellaisille alueille millään pääse, alkaa

epäillä, että onko keskustelukumppanilla sellaisia alueita olemassakaan. Minulle

syvemmät pohdinnat elämästä, maailmasta, politiikasta ja ajan ilmiöistä

ovat niin tärkeitä, että ellei niitä pääse riittävän usein pöyhimään, nousee siitä

vähitellen paineinen tuskatila, joka ei pitemmän päälle ole hyvä.

Ei syvällisyyden ja pinnallisuuden ero tietenkään ole pelkästään kansallispiirre.

Onhan se toki paljolti myös henkilökohtainen ominaisuus yhtä hyvin Suomessa

kuin Brasiliassa. Silti kulttuurisidonnaiset arvot ja elämäntavat kuitenkin

varmasti vaikuttavat meihin. Olemmehan kulttuurimme tuotteita, eivätkä

nämä asiat todellakaan ole samanlaisia kaikkialla. Keskustelin muutamien

paikallisten suomalaisten kanssa tästä ja jotkut myönsivät tuntevansa ilmiön

hyvin, mutta että kaikkeen tottuu. Ainakin maahan jääneet suomalaiset ovat

joutuneet tottumaan.

Vuokrasimme Sônian kanssa viikoksi auton ja kiersimme rannikon pikkukaupunkeja

ja rantakohteita. Asuimme pikku hotelleissa ja uimme meressä. Kävimme

tunnetussa Angra dos Reisin rannikkokaupungissa ja halusin erityisesti

nähdä kuvankauniin Paratyn pikkukaupungin. Siellä oli suurelta osin kuvattu

vuonna 1983 valmistunut lempielokuvani Gabriela, cravo e canela. Kaupungin

keskusta on suojeltu ja siellä mukulakivikaduilla on vielä aistittavissa vanhan

Brasilian tuntua. Sitä löytyi, jos käveli hieman kauemmaksi pääkaduista, jotka

olivat luonnollisesti turistikrääsällä täytettyjä.

Vaikka tuttavuutemme - seurustelusta tässä nyt ei ole syytä puhua – oli vasta

alkuvaiheessa, Sônia alkoi vähä vähältä pyrkiä määräilemään minun tekemisistäni

yhä enemmän. Koska hän tavallisten brasilialaisten lailla pelkäsi metsää

ja luontoa ihan tosissaan, minäkään en olisi saanut käydä kävelemässä edes

301

merkittyjä luontopolkuja. Minä intohimoisena luontoihmisenä halusin tietysti

nähdä niitä viimeisiä pieniä jäljellä olevia alueita entisestä kuuluisista atlanttisesta

rannikkosademetsistä. Automatkamme varrella sellaisia oli vielä muutamissa

paikoissa suojeltuina jäljellä. Mutta koska metsässä on käärmeitä ja

siellä voi olla ryöstäjiä turisteja odottamassa, en olisi saanut mennä. En tietysti

voinut hyväksyä tällaisia rajoituksia. Jotenkin olin jääräpäisesti sitä mieltä, että

lähes viidenkymmenen vuoden aikana kehittynyt luontokokemus ja vaellukset

eri puolilla maailman metsiä olivat riittävä näyttö, että pärjään kahden tunnin

merkityllä luontopolulla myös Brasiliassa. Pian sain lisää erilaisia ohjeita ja

kieltoja monenlaisista asioista. Lopulta ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin sanoa

hänelle hyvästit.

Vuodenvaihteen Penedojaksoni jäi noin 7 viikkoon. Mukavaa aikaa siellä oli

paljon. Harjoittelin säännöllisesti päivittäin pasuunan kanssa saunalla, uin ja

nautin elämästä, vaikka takaraivossa kiusasikin koko ajan kotona kesken olevat

kiistat omasta talosta Eevan kanssa. Onneksi välillä pystyin ne lähes unohtamaan.

Taistelu kodistani vei voimat

Viimeiset pari viikkoa ennen kotiin paluuta tammikuun lopussa aloin keskittyä

taas käynnissä olleeseen omaisuusriitaan. Oli todella tympeää, että kymmenen

vuoden avioliiton päättymisessä päähuomio kiinnittyi nyt raha-asioihin. En

silti voinut mitään sille, että petkutuksen tunne siitä, että minun pitäisi nyt

maksaa hänelle yli 50 000 euroa itse taloon investoimaani rahaa ja vanhempieni

perintöosuutta, tuntui täysin epäoikeudenmukaiselta. Palkka jostakin?

Vahingonkorvaus?

Hyväksyin täysin ajatuksen, että talon arvo on noussut, samalla hänen investointinsa

kokonaisuus. Mutta ei sitä arvonnousua nyt yli 400 prosenttia ollut

tullut. Yritin tarjota hänen investointisummaansa kaksinkertaisena, mutta eihän

se kelvannut. Sen päälle piti vielä saada tuo 50 000 euroa vaatimalla tätä

asianajajan selän takaa. Tunsin olevani kuin pässi narun päässä. Kaikkeen oli

lopulta suostuttava, mikäli tasinkovaade ei ylitä 50 % yhteenlasketusta omaisuudestamme.

Niin, lakihan meillä on sellainen. Siihen pyrin vaikuttamaan

hiukan myöhemmin.

Eihän siinä mitään auttanut, paperit oli allekirjoitettava. Myin ensi töikseni

purjeveneen ja matkailuauton. Lisäksi pienoiseksi yllätyksekseni, vaikka olin

työttömänä, sain pankista riittävästi lainaa, jotta sain loppusumman kasaan.

Siinä vaiheessa juoksi vielä puolen vuoden ajan normaali irtisanomisajan palk-

302

ka. Talon viimeiset erät oli jokin aika aikaisemmin maksettu, eli se oli ollut

hetken velaton. Nyt uutta velkaa tuli taas niskaan iso ja painava kuorma.

Tässä raskaassa tunnelmassa istuin loppukevään enimmäkseni yksin kotona.

Mieliala oli täysin maassa. Tulevaisuus näytti aivan mustalta, vaikka kevät kulki

riemukkaan aurinkoisena eteenpäin. Mustarastaiden lisäksi peipot, punarinnat

ja kiurut lauloivat pihalla. Muistan katselleeni televisiosta joka päivä

aamulla kello 10.00 kertauksena edellisen päivän Sydämen asialla -jakson, ja

sitten neljän jälkeen iltapäivällä päivän uuden jakson. Ja sama huomenna.

Soitin pasuunaa sen verran, että pysyin juuri ja juuri niin hyvässä soittokunnossa,

että kehtasin mennä Great bändin treeneihin ja keikoille. Se kevät meni

syvässä mielen alhossa. Kävin myös psykiatrilla etsimässä apua. Sain masennuslääkkeitä,

joista ei kauheasti apua ollut. Eiväthän ne tilannetta miksikään

muuttaneet.

Pojat kävivät tietysti nyt paljon useammin ja heidän kanssaan elämä tuntui

paljon siedettävämmältä. Kyllä ihmiselle on äärimmäisen tärkeää, että on olemassa

sellaisia läheisiä, joihin voi luottaa joka ikisessä tilanteessa 110-prosenttisesti.

Omat poikani olivat niinä aikoina minulle juuri niin tärkeitä. Ovat he

tietysti sitä aina olleet, mutta tuona keväänä sille tunteelle oli erityisen paljon

tarvetta.

Hiukan myöhemmin keväällä oli aloitettava työnhaku, kun irtisanomisajan

puolivuotinen palkanmaksu loppui. ERGOfirmani oli edelleen olemassa,

myin tuotteita jonkin verran, mutta en ollut vielä koskaan maksanut itselleni

yrityksestäni palkkaa, vaan käyttänyt kaikki tulot aina joko investointeihin tai

jättänyt firmaan säästöön pahan päivän varalle. Olikin tosi onni, että olin näin

tehnyt. Kun varsinainen työttömyyteni alkoi, olin hetken epätietoisuudessa,

että minut nyt tulkittaisiin yrittäjäksi ja putoaisin kokonaan työttömyyskassojen

ulkopuolelle. Lopulta näin ei käynyt, vaan pikku väännön jälkeen yritystoimintani

tulkittiin sivutoimiseksi. Minua ei väkisin tehty päätoimiseksi

yrittäjäksi, jolloin olisin saman tien jäänyt tyhjän päälle, eihän yritykseni tuottanut

tarpeeksi palkan maksua varten. Niin pääsin onnekseni ansiosidonnaisen

työttömyyskorvauksen piiriin.

Työnhaku ei tuottanut minkäänlaisia tuloksia. Oma erityisosaamiseni oli niin

kapeaa, että siihen sopivia työpaikkoja ei löytynyt. Muutamia kiinnostavia oli

tarjolla, esimerkiksi Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan puutarhurin paikka.

Mutta vaikka tunsin ylipuutarhurin, sinne tekemästäni huolellisesta hakemuksesta

huolimatta minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Samanlaisia kokemuksia

sain monista muistakin paikoista. Olihan minulla jo aivan kohta mittarissa

50 vuotta, enää en ollut nuori mies.

303

Yllätin itseni!

Toukokuun lopulla täytin tosiaan 50 vuotta. En tietenkään järjestänyt minkäänlaisia

syntymäpäiviä, poikien kanssa tehtiin kakkua ja vietettiin mukava

ilta.

Kun täytin 50 vuotta, ajattelin, että se voisi olla sopiva hetki tehdä elämässä

jotain aivan pähkähullua, sellaista, jota en aiemmin olisi missään tapauksessa

tehnyt. Niin kuin muodikkaasti sanottiin, rikkoa rajojani. Tässä vaiheessa olin

ilmeisesti noussut pahimmasta masennusten kuopasta jo jonkin verran, tai seonnut

aivan täysin. Muuten en osaa selittää, että toukokuussa 2008 ilmoittauduin

Åke Blomqvistin tanssikouluun! Tästä älyttömyysvälyksestä en kertonut

kenellekään, en edes pojille. Niin paljon se minua hävetti.

Siitä huolimatta menin salaa pari kertaa viikossa Helsinkiin ja ryhdyin opiskelemaan

yhtä niistä asioista, joita olin elämässäni eniten inhonnut, pelännyt

ja tavallaan alenkatsonut. Siellä opeteltiin valssit, foxit, jivet ja cha-chat yhdessä

tusinan muun alkeisoppilaan kanssa. Jopa itse Åke veti muutamia tunteja,

mutta yleensä paikalla oli Leena-rouva tai jompikumpi heidän lapsistaan.

Parin kolmen viikon tanssiopetus ei tehnyt minusta tanssijaa. Opin kömpelösti

perusaskeleita ja huomasin, että tanssi oli helpointa, kun sain joskus parikseni

Leena Blomqvistin. Vaikka hän tietysti yritti olla ”viemättä” minua tanssin

aikana, silti hänen kanssaan tanssi oli helpointa.

Kävin kurssin jälkeen peräti yhden kerran Helsingin Pavilla tanssiaisissa ja taisin

yhden tai kaksi valssia siellä pyörähtääkin, mutta siihen se harrastus minun

kohdallani jäi. Silti oli mahtava tunne, että olin sen tehnyt, niellyt ennakkoluuloni

ja kokeillut ihan oikeasti tanssimista! Vieläkään en siitä kenellekään

kertonut.

Unelmatyttöni Aino ja Hesarin pettymys

Kesän aikana puuhailin jonkin verran pihallani, tein istutuksia ja hoidin nurmikoita

enemmän kuin moneen vuoteen. Pojat kävivät paljon säännöllisemmin,

ja olin todella iloinen, kun suhteeni parani myös poikien äitiin, Päiviin.

Kun Eeva oli poissa, hänen mielipidettään ei tarvinnut ottaa huomioon minun

ja poikien väleissä ja tämä helpotti tietysti suhdettani Päiviin, jonka elämä uudessa

avioliitossa meni rauhallisesti. Niinpä joskus kaupassa tavatessa saatoimme

hyllyjen välissä pysähtyä hetkeksi kehumaan poikiamme ilman suurta kat-

304

keruuden tunnetta aiemmista riidoistamme. Tuntui todella hyvältä, että tämä

monivuotinen katkeruus oli sulamassa pois.

Irtisanomisajan palkan maksun päätyttyä keväällä sinnittelin nyt ansiosidonnaisella

työttömyysavustuksella, josta samanaikaisesti maksoin uutta isoa velkaa

pankille. Mutta olin saanut pitää kotini, se oli tärkeintä. Onneksi olen aina

ollut kitupiikki, minulle ei koskaan ole ollut suurempia vaikeuksia elää vähällä.

Sinä kesänä päätin toteuttaa yhden kesken jääneen unelmani ja hankkia koiran.

Minulle oli alusta asti selvä, että sen pitää olla suomenlapinkoira, joka on

perisuomalainen konstailematon peruskoira. Se on luonteeltaan helppo, todennäköisesti

terve ja mutkaton kaikin tavoin. Ja onnekseni sain sen ns. sijoituskoirana,

eli hyvin halvalla. Sijoituskoirasopimuksessa sitouduin teettämään

yhden pentueen yhteistyössä kasvattajakennelin kanssa ja heidän valitseman

uroksen kanssa. Pentujen oli määrä jäädä pennun kasvattajakennelille, joka saa

ne myydä uusiin koteihin.

Sovimme Kylkimyyryn Kennelin Tuomaksen kanssa, että haen pennun elokuun

alussa, kun tulen Lieksan Vaskiviikolta. Siihen asti Tuomaksella oli aikaa

miettiä mikä naaraspennuista olisi se, jonka seuraavan pentueen hän halusi

myöhemmin teettää. Sen pennun hän luovuttaisi minulle.

Lieksassa osallistuin vaskisoitinnäyttelyyn, eli esittelin ERGObrass soittotukia.

Niin olin tehnyt monena vuonna. Lieksassa mielessä pyöri tietysti monta

kertaa, että kotiin ajaessani hakisin pitkään odottamani lapinkoiran pennun.

Elämääni oli tulossa iso ja odotettu muutos.

Pyörittelin ajan kuluksi mielessäni myös nimivaihtoehtoja uudelle hauvalleni,

mutta mikään ei tuntunut oikein sopivalta. Aina välillä jutustelin osastollani

käyvien muusikoiden kanssa. Siinä kävi useita kertoja eräs nuori käyrätorven

soittaja, jonka muistin tavanneeni muutaman kerran Lahden musiikkiopistolla.

Tiesin periaatteessa hänen nimensä, mutten saanut sitä millään mieleeni.

Siinä se pyöri kielen päällä. Hetken päästä huoneeseen tuli eräs toinen hyvin

tuntemani lahtelainen muusikko, joka näki tämän nuoren naisen ja huudahti

kovalla äänellä: ”Aino moi! Pitkästä aikaa!”

Aino!

Voisiko mikään olla parempi nimi pienelle suomenlapinkoiratyttöselle kuin

kalevalainen Aino? Ei todellakaan! Asia oli saman tien mielessäni päätetty.

305

Kotiin ajaessa kävin sovitusti hakemassa pennun Pornaisista, jossa pentue oli

Tuomaksen vanhempien pihalla tarhassa. Pikkuruinen Aino-pentu oli ruskea

pehmeä rääpäle, jolla kuitenkin tuikki kaksi kiinnostunutta ja uteliasta silmää

tuuheiden naamakarvojen seasta. Korvat olivat kärjistään edelleen lurpallaan,

kuten pystykorvatyyppisillä kai yleensä vielä pikkupentuna on. Käynti ja juoksu

lyhyillä mutta hellyttävän paksuilla tassuilla olivat vakaita ja pentu oli kaikin

puolin juuri niin suloinen, kun koiranpentu voi olla.

Kotona tein normaalit järjestelyt, eli siivosin lattiat paljaiksi edessä olevia

pyyhkimisiä silmällä pitäen, sirottelin sinne tänne paksuja sanomalehtikasoja

ja nostin kaikki hampaiden ulottuvilla olevat tavarat joko ylös tai suojasin ne

muuten. Ja näin yhteiselämä Ainokaisen tyttöni kanssa alkoi.

Seuraavina viikkoina Aino vei tietysti suurimman osan huomiostani. Kävimme

ympäri pihaa tutustumassa mitä kaikkea sieltä löytyy. Aloin totuttaa tyttöstäni

ensimmäiseen pentukaulapantaan ja hiukan myöhemmin taluttimeen.

Kaikki sujui ajan mittaa hyvin. Sisäsiistiksikin Aikku oppi yllättävän nopeasti,

eivätkä pienet naskalihampaat saaneet kovin paljoa tuhoa aikaan.

Vaikka kaikki nämä kesän mukavat tapahtumat paransivat huimasti oloani,

tunsin edelleen sitä myrkkyä sisälläni, jonka edellisen syksyn ja talven tapahtumat

minuun säilöi. Palasin yhä uudestaan siihen ajatuksen aihioon, joka syksyllä

oli syntynyt mielessäni.

Tulin vakuuttuneeksi, että avioerolainsäädäntöön oleellisesti liittyvä laki omaisuuden

jaosta on nykyolosuhteissa älytön, täysin vanhentunut ja se pitäisi

muuttaa. Sen ongelmat eivät ole koskettaneet ainoastaan minua vaan takuulla

tuhansia suomalaisia. Ne minun pitäisi nostaa esiin. Vain mahdollisen julkisen

keskustelun paineessa asialle ehkä tehtäisiin jotakin. Päätin yrittää herättää

keskustelua tästä asiasta.

Laki on kirjoitettu 1929, eli noin 70 vuotta aikaisemmin, jolloin elämä oli

täysin toisenlaista kuin nyt, jolloin hyvin suuri osa ihmisistä avioituu elämänsä

aikana useamman kuin yhden kerran. Kuitenkin pääsääntö on, että ellei kehtaa

vaatia tulevalta puolisolta avioehtoa, kaikki mitä henkilöllä on ja on aina

ennenkin ollut, muuttuu 50-prosenttisesti myös puolison omaisuudeksi. Tämä

tilanne jatkuu, vaikka tyhjätaskuinen puoliso päättäisi itse erota ja perustaa

uuden perheen uuden puolison kanssa. Tai missä tilanteessa tahansa. Mutta

jos hän saa esimerkiksi oman perintönsä eroa seuranneella viikolla, edellinen

puoliso ei siitä perinnöstä saa mitään, vaikka oli omansa joutunut jakamaan

pari viikkoa aikaisemmin. Kenen mielestä tämä voi olla oikeudenmukaista?

306

Tämä kaikki voi siis tapahtua ja usein tapahtuukin, ellei ole kehdannut avioehtoa

vaatia. Minusta olisi reilua vielä nykylain aikana, että se, joka liittoon on

tuomassa selvästi vähemmän, ehdottaisi avioehtoa. Minulle sitä ei ehdotettu

enkä itse kehdannut tuoda asiaa esiin häitä valmisteltaessa. Siitä maksoin paljon.

Ymmärrän hyvin, että lain kirjoittamisen aikaan 1920-luvun lopussa tilanne

oli toinen. Vaimo yleensä luopui työstään ja hoiti lapsia ja teki kaikkea muuta

perheen hyväksi. Eron sattuessa vaimon eduista piti huolehtia sillä, että enemmän

omistava joutui tasaamaan omaisuuden vähemmän omistavan kanssa.

Kotona olevahan ei voinut omaa omaisuutta kartuttaa.

Nyt tilanne on aivan toinen. Esimerkiksi omassa tilanteessani, yrityksestämme

huolimatta meillä ei ollut yhteisiä lapsia, joista exäni olisi joutunut huolehtimaan

sillä aikaa kun ”minä kartuttelisin omaisuuttani”. Näin ei tapahtunut.

Hänellä oli omista lähtökohdistaan täysin sama mahdollisuus tehdä työtä, ansaita

ja säästää kuin minullakin. Asumismenotkin hänellä olivat avioliittomme

aikana minimaaliset, kiitos minun omistamani talon. Tällaisia lapsettomia

toisessa avioliitossa olevia pariskuntia, jotka kuitenkin eroavat, on varmasti

tuhansittain.

Koska taustani oli toimittaja, minun oli nyt jotenkin pakko tehdä tästä lehtijuttu

Helsingin Sanomiin. Kirjoitin tarkkaan harkitun tekstin Hesariin mielipidepalstalle.

Hioin tekstiä monta päivää, jotta sain asian ilmaistua mahdollisimman

selkeästi. Oma vointini heikkeni tuntuvasti, kun jouduin takaisin

niihin äärisynkkiin tunnelmiin, jotka painoivat niskassani vuotta aikaisemmin

tilanteen olleessa vielä päällä. Lopulta olin juttuuni tyytyväinen ja sain

Hesarilta ilmoituksen, että mielipidekirjoitukseni ”Laki sallii erotessa toisen

omaisuuden ryöstön” julkaistaan ensi sunnuntain 21.9.2008 numerossa mielipideosaston

pääjuttuna. Saisin sille siis maksimaalisen näkyvyyden.

Odotin ja toivoin, että nyt lähtisi kunnollinen kansalaiskeskustelu liikkeelle.

Juttu julkaistiin, ja seuraavana päivänä tulivat jo ensimmäiset kommentit.

Kaikki näytti hyvältä, keskustelu oli käynnistymässä.

Mutta keskustelu tyrehtyi täydellisesti seuraavana päivänä, tiistaina 23.9.2008.

Sinä päivänä Matti Saari ampui Kauhajoella omassa koulussaan 11 ihmistä,

eikä seuraavina viikkoina puhuttu muusta kuin kouluampumisista. Surulliset

ja traagiset kouluampumiset olivat tietysti aivan toisen luokan uutinen ja keskustelunaihe.

Mutta samalla se vei mahdollisuuden keskustella tästä toisesta,

omassa sarjassaan tärkeästä yhteiskunnallisesta aiheesta.

307

Se siitä sitten. Minun hetkeni tässä asiassa meni nyt ohi, uutta yritystä en enää

jaksanut tehdä.

Mutta jossain määrin hassua pientä voitontunnetta koin, kun piakkoin jutun

julkaisemisen jälkeen Eeva muutti sukunimensä takaisin tyttönimekseen.

Olinhan kirjoittanut aika perustellusti ikävää tarinaa erotilanteen rahastamismahdollisuuksista

ja mielipidekirjoitusten tapaan allekirjoittanut jutun harvinaisella

sukunimelläni ja kotipaikkakunnallani Sipoolla. Sitä sukunimeä sipoolainen

opettaja Eeva ei enää halunnut kantaa. Juttu löytyy edelleen Hesarin

arkistohaulla.

308

Elämä lopulta seestyy 2007 – 2020

Yrittäjäksi puolipakolla

Kun ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen 500 päivän raja alkoi tulla vastaan,

tilanne tietysti hirvitti. Mitä siitä eteenpäin? Töitä en yrityksistäni huolimatta

ollut saanut. ERGOtouhu jatkui entisellään, myin jatkuvasti, mutta en

tarpeeksi, että sillä eläisin. Jotakin oli keksittävä. Jos olisin jäänyt työttömäksi,

olisin pudonnut peruspäivärahalle. Sillä olisin ehkä leivän juuri saanut, mutta

edes kitupiikkielämäntapani ei olisi jättänyt yhtään ylimääräistä, jolla olisin

maksanut uutta talovelkaani pankille. Lopulta päätin pitkän harkinnan jälkeen

hypätä yrittäjäksi. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

Yrittäjänä tietysti pystyin helpommin saamaan työkeikkoja, kun tilaajan ei tarvitse

huolehtia mistään byrokraattisista velvoitteista.

Potkut runsaat pari vuotta aikaisemmin ei ollut tietysti mikään miellyttävä juttu.

Mutta kun tiesin, kuinka vaikeassa taloudellisessa tilanteessa Puutarhaliitto

silloin oli, tavallaan kyllä ymmärsin ratkaisun. Minun osastoni tuotti hyvin

huonosti juuri silloin, joten siinä tilanteessa varmasti liiton kannalta minä olin

seuraava, joka sai lähteä, jotta kustannuksia saatiin pienennettyä. Eivät he sitä

ilkeyttään tehnyt, numerot olivat silloin mitä olivat.

Koin kuitenkin tavallaan, että minut oli nyt ulkoistettu. Se oli termi, jota

2010-luvun vaihteessa käytettiin paljon ja nyt se koski minuakin. Ryhdyin yritykseni

kautta myymään juttuja entiselle työnantajalleni Puutarhaliitolle. Työpanostani

kyllä nyt mielellään käytettiin. Lehtijuttuja ostettiin, mutta silloin

kun ei tarvittu, ovi oli kiinni. Siihen oli tyytyminen, mutta onneksi juttupyyntöjä

tuli kuitenkin säännöllisesti.

309

Lisäksi tilannettani alkoi helpottaa se, että video-ohjelmien tilausten väliaikainen

pysähdys oli ohi. Kun internet valtasi viestinnän seitsemän tai kahdeksan

vuotta aikaisemmin, videoiden kysyntä pysähtyi melkein kokonaan koska videoita

ei verkkoon saanut. Mutta nyt tilanne oli palautumassa. YouTube perustettiin

2005 ja hiljalleen verkko alkoi täyttyä videoista sitä mukaa kun nettinopeudet

kasvoivat. Samalla tietysti videoiden kysyntä taas piristyi. Laadukkaita

kännykkäkameroita ei vielä silloin ollut, joten entiset asiakkaat alkoivat kysellä

minulta päivityksiä vanhoihin ohjelmiinsa, sekä aivan uusiakin videoita.

Puutarhavideot herää henkiin

Hankin yritykselleni kohtuullisen hyvän kameran ja editointiohjelmiston ja

ryhdyin tekemään videoita oman yritykseni kautta. Osan ajasta kirjoittelin Viherympäristö-lehteen

tilattuja artikkeleita. Myös Helsinki Swing Big Bandilta

tulevat soittokeikkojen palkkiot kulkivat yrityksen kautta. Tällä yhdistelmällä

ERGObrass Oy tuotti riittävästi, jotta pystyin maksamaan itselleni niukkaa

palkkaa. Näin oma talous ja velan maksu pysyivät tasapainossa. Itse asiassa,

koska inhoan olla veloissa, maksoin velkaani pois niin nopeasti kuin pystyin.

Pääsin siitä lopullisesti eroon yli kaksi vuotta nopeammin kuin lainasopimuksessa

pankin kanssa sovimme.

Kaiken ohessa myin edelleen ERGObrass -tuotteita sekä eri puolilla maailmaa

olevien noin 40 jälleenmyyjäliikkeen kautta, että oman verkkosivuni

kautta. Myyntiä oli jatkuvasti, mutta edelleenkään se ei koko elantoa antanut,

mutta olipa yksi puro kokonaisansioissa.

Tapsa alkoi 2010-luvun alkuvuosina osoittaa kiinnostusta videotuotantoani

kohtaan. Hän oli käynyt kolmivuotisen koulutuksen artesaani-puusepäksi

mutta kuvaaminen kiinnosti häntä enemmän. Hän oli monta kertaa avustamassa

kuvausreissuillani ja kykeni kuvaamaan myös itsenäisesti. Kesällä 2012

teimme virallisen oppisopimuksen hänen kouluttamiseksi videokuvaajaksi ja

editoijaksi. Yritykseni sai työllistämistukea ja Tapsa sai treenata kuvaamista

ja editointia sekä käydä oppisopimukseen liittyen monenlaisia teoriakursseja,

joita alan opiskelijoille järjestettiin Keudassa, eli käytännössä Radio- ja Televisioinstituutissa

Pasilassa.

Yhteistyömme sujui ajoittaisesta isä-poika -kipunoinnista huolimatta enimmäkseen

oikein hyvin. Teimme edelleen koulutusohjelmia puutarha-alalle ja

niiden kysyntä oli tasaista. Parhaiten niistä mieleen jäi Taimistoviljelijät ry:n

tilaama 40-osainen neuvontasarja ”Apua pihaan” joiden jaksoja on katsottu

YouTubessa yhteensä lähes 700 000 kertaa.

310

Simon kanssa meillä oli muita yhteisiä juttuja. Simo oli innostunut linnuista

ja luontoretkeilystä. Kävimme usein keväisin retkeilemässä lähialueiden lintupaikoilla

kuten Helsingin Vanhankaupunginlahdella ja Porvoon Ruskiksella.

Nopeasti polvi pojasta parani, Simo tunnisti lintuja ja niiden ääniä pian jo

paljon paremmin kuin minä. Muistikuvat hiukankin harvinaisempien lintujen

tunnistuksesta olivat enää haaleina mielessä 1970-luvun lintukerhoajoiltani.

Toinen yhteinen harrastus meillä Simon kanssa oli musiikki, vaikka makulinjat

vielä menivätkin osittain aika ristiin. Simon musiikkimaku leveni kuitenkin

metallimusiikista myös jazzin puolelle, myös klassiseen musiikkiin. Joten keskusteltavaa

riitti paljon. Hänestä kehittyi jatkuvalla harjoituksella etevä sähköbasisti,

siitäkin oli meillä paljon puhuttavaa. Soitinhan itsekin sähköbassoa

silloin 12-vuotiaana ennen pasuunaan tarttumistani. Ikinä en oppinut bassoa

soittamaan niin kuin Simo, joka opetteli ulkoa esimerkiksi pitkiä suosikkibändinsä

Dream Theaterin biisejä levyiltä.

Poikien matkat

Olin luonnollisesti kertonut paljon nuoruuteni matkoistani pojilleni. Niinpä

ei ollut kauhean yllättävää, että Simo alkoi jossakin vaiheessa haaveilla omasta

pitkästä matkasta. Lopulta hän osti syksyllä 2011 lipun maailman ympäri.

Reititys kulki aika pitkälle samaa polkua, jota itsekin olin mennyt. Singaporen

kautta Australiaan ja sieltä Uuteen Seelantiin. Cookin saaret kuuluivat myös

Simon reittiin ja siksi ajattelin, että Simo voisi paikata sen itseltäni harmillisesti

käymättä jääneen piipahduksen Cookin saariin kuuluvalla Aitutakin atollisaarella.

Annoin Simolla pari sataa euroa sillä sopimuksella, että ne hän voi

käyttää ainoastaan lentoon Rarotongalta Aitutakille ja takaisin. Ellei hän siellä

käy, hän joutuu palauttamaan rahan minulle. Ja niin Simo siellä kävikin!

Uudessa Seelannissa Simo kävi myös Tony Graylingin vuohitilalla Eteläsaarella.

Oropista Tony oli muuttanut kauas etelään koska hän oli innostunut parikymmentä

vuotta aikaisemmin erikoisista eteläafrikkalaisista vuohista ja niiden

kasvatuksesta. Nyt hän oli jo vanha eläkeiässä oleva ukkeli, kun Simo siellä

vietti viikon. Hän sai Tonyn tilalla yhtä hyvän vastaanoton ja hoidon kuin itse

sain 30 vuotta aikaisemmin Tonyn vanhempien luona Oropissa.

Hiukan Simon lähdön jälkeen pakkasi Tapsa matkakamat kokoon ja lensi puolestaan

Ugandaan. Tapsan ajatuksena ei ollut niinkään matkailu sinänsä vaan

päästä melomaan Niilin alkulähteille. Tapsa oli hurahtanut muutamia vuosia

aikaisemmin täydellisesti koskimelontaan. Nyt hän halusi lähteä melomaan

Victoriajärvestä alkavan Niilin alkuosan kuohuvia suuria koskia, joita kansain-

311

välisissä melontapiireissä oli kovasti kehuttu. Kyllä ne kuulemma Kymijoen

kosket voittavat, ja myös monet norjalaisista koskista, joissa Tapsa oli useina

kesinä käynyt melomassa.

Tapsalle annoin samansuuruisen ylimääräisen rahoituksen kuin Simolle Aitutakiin

menemiseksi. Tapsaa velvoitin käyttämään rahan Murchisonin kansallispuistoon.

Halusin, että Tapsa saa matkallaan myös aidon kokemuksen afrikkalaisesta

luonnosta, sen suurista eläimistä ja savanneista. Tiesin, että hänen

oma rahoituksensa matkaa varten oli laskettu vain Niilin latvoille menemiseen

ja siellä halvalla asumiseen.

Molemmat pojat tekivät pari vuotta myöhemmin myös toiset Euroopan ulkopuolelle

suuntautuvat matkat. Simo kävi ajelemassa Japania ristiin rastiin junapassilla,

Tapsa taas teki toisen melontareissun Chileen ja Argentiinaan. Hän

kävi myös kuukauden reissun Taiwanilla. Tämä matka oli puhtaasti maahan

tutustumista, nyt ei ollut koskenlasku ohjelmassa.

Näinä vuosina 2010 luvun alkaessa suhteeni poikiin onneksi kehittyi todella

hyvään suuntaan. Keskustelimme paljon elämän peruskysymyksistä. Oli todella

mukavaa pohdiskella elämän monenlaisista ilmiöistä, pyöritellä niitä uusien

näkökulmien löytämiseksi, jottei mielipide muodostu ainoastaan kaksiulotteisesta

ensivaikutelmasta. Sellaisiahan julkisuus yksinkertaistaen tuo jatkuvasti

esille ja minusta aivan liian moni nielee ne sellaisenaan. Tällaista asioita monista

näkökulmista ruotivaa ajattelutapaa omat vanhempani halusivat juurruttaa

minuun jo lapsena. Se on ehkä yksi parhaista asioista, joita heiltä opin ja

sitä halusin siirtää edelleen omille pojilleni.

Mukavaa oli havaita, että kaikissa asioissa emme läheskään olleet samanmielisiä.

Vaikkapa politiikassa pojilla oli joissakin asioissa aika reippaasti erilaiset

mielipiteet kuin tällä vanhalla jääräpäisellä konservatiivilla. Kiistelimme monesti

näistä asioista ja parasta niissä keskusteluissa oli itse argumentointi ja

sen moninaisuus. Asioista tai johtopäätöksistä ei tarvitse olla samaa mieltä,

tärkeämpää minusta aina on se, että mielipiteensä osaa riittävän monipuolisesti

perustella.

Soittaminen lisääntyy - didgeridoo

Oma big band -soittoni jatkui Helsinki Swing Big Bandissa kuten ennenkin,

yhdeksän vakiokonserttia vuodessa ja muutamia pistokeikkoja niiden lisäksi.

Mieleen painuvimpia olivat pari joulukonserttia, jotka teimme maailmankuulun

amerikkalaisen New York Voices -laulukvartetin kanssa. NYV on aika pal-

312

Englannissa osallistuin lähellä Walesin rajaa sijaitsevassa kuuluisassa Baskervillen

kartanossa järjestettyyn didgeridoofestivaaliin ikääntyneiden hippien kanssa. Tässä

kuunnellaan huippusoittaja Zalem Delabren luentoa eri soittotekniikoista.

Teen ajoittain soittokeikkoja didgeridooni

kanssa. Niitä minulla on useita.

313

Mukavaa oli päästä soittamaan oikeaan ammattilaisten big bandiin, The Great

Helsinki Swing BIg Bandiin.

Monenlaisia yksittäisiä pistokeikkoja sain tehdä myös, kuten tämä Sami Hedbergin

365. juhlakeikka Helsingin Hartwall Areenalla Finnair Pilots Big Bandin keikkatuuraajana.

314

jon samantyylinen kuin vieläkin maineikkaampi Manhattan Transfer, mutta

taidoissaan ei varmasti jää jälkeen. Varsinkin kun soitimme NYV:n nokkamiehen

Darmon Meaderin tekemistä sovituksista kootun ohjelmiston, oli mahtavaa

päästä tekemään tätä musiikkia maailman tähtien kanssa täpötäydessä

Helsingin musiikkitalossa sekä myös Turun konserttitalolla. Omat poikani

Tapsa ja Simo kuvasivat Helsingin konsertin ja tein parhaista biiseistä videot

YouTubeen.

Koska olen aina ollut liian laiska harjoittelemaan eivätkä big bandien harjoitusmäärät

ja konsertit riittäneet pitämään soittokuntoa yllä, treenasin hyvin

usein yhdessä Pelle Näätäsen kanssa. Olin tuntenut Pellen jo hyvin pitkään,

monissa orkestereissa soitimme molemmat. Pellen leipälaji oli dixielandtyyppinen,

olihan hän soittanut kymmeniä vuosia Suomen maineikkaammassa

dixiebändissä DDT:ssä. Mutta 60 vuoden soittaminen kaikenlaisen jazzin parissa

on tehnyt hänestä todellisen jazzpasunismin yleistaitajan, jolla on aina

paljon ajatuksia soittotyyleistä, fraseerauksesta ja monista teknisistä yksityiskohdista.

Pellen kanssa soitimme duettoja ja muita kummankin soittokuntoa

ylläpitäviä harjoituksia välillä meillä, välillä Pellen kotona Järvenpäässä.

Erään Australian matkan jälkeen innostuin hankkimaan itselleni Australian

alkuasukkaiden kehittämän didgeridoon. Aito soitin on aina eukalyptuspuun

rungon pätkä, jonka termiitit ovat syömällä kovertaneet ontoksi. Sopiva puunrunko

etsitään metsästä, puhdistetaan sisältä ja ulkoa, vahataan ja joskus maalataan

käyttöä varten. Suukappaleeksi muovaillaan käsissä hieroen lämmitettävästä

mehiläisvahasta sopivan mallinen ja pehmeä ja elastinen rengas.

Tilasin aidon didgeridoon läheltä entistä kotiseutuani Pohjois-Queenslandista

ja ryhdyin sitä harjoittelemaan. Oleellinen taito siinä on ns. kiertoilmahengitys,

eli tapa puhaltaa samanaikaisesti ilmaa soittimeen, kun vetää nenän kautta

lisää ilmaa keuhkoihin. Tässä siis hengitetään välillä täysin samanaikaisesti

sekä sisään ja ulos. Kuulostaa mahdottomalta. Juju on siinä, että juuri ennen

nenän kautta tapahtuvaa nopeaa sisäänhengitystä varastoidaan ilmaa poskiin

ja kurkun yläosaan. Sen lyhyen hetken, kun sisäänhengitys kestää, kurkunpää

suljetaan nopeasti ja vedetään ilmaa nenän kautta keuhkoihin. Samanaikaisesti

suussa olevaa ilmaa työnnetään tasaisesti kielellä sekä poskien ja kurkun lihaksilla

ulos. Kun nopea nenän kautta tehty sisäänhengitys on ohi, sen jälkeen

kurkunpää avataan ja puhallus jatkuu normaalisti.

Treenausta tässä vaatii se, että saa nämä kaksi puhallustapaa toimimaan täysin

saumattomasti, eli että puhallus ei koskaan katkea. Kun kiertoilmahengityksen

oppii, voi puhaltaa jatkuvalla ja keskeytymättömällä tavalla ilmaa soittimeen

vaikka tunnin yhtä kyytiä! Kaikkia muita puhallinsoittimia soittaessa soitto

315

keskeytetään aina sisäänhengityksen ajaksi. Näinhän tehdään tietysti myös

laulaessa.

Opettelin erilaisia rytmikuvioita ja laulun käyttöä erilaisten äänien tuottamiseksi

samanaikaisesti soittamisen aikana. Kävin jopa Englannissa didgeridoofestivaaleilla

hakemassa oppia ja intoa. Siellä tapasin myös maailmankuulun

ranskalaisen Zalem Delabren, jonka soitto on käsittämättömän monipuolista,

kun hän sekoittaa siihen loistavalla tavalla kaiken muun ohella beatboxingia.

Tämä didgeinnostus oli minulle tyypillinen, innostuin siitä aivan totaalisesti,

treenasin joka päivä ja opinkin aika paljon. Kehittelin mielessäni ajatuksen,

että voisin tehdä soolokeikkoja erilaisissa firmojen tilaisuuksissa ja muissa paikoissa,

joissa tarvitaan pientä erikoista ohjelmaa. Ja kyllä teinkin aina silloin

tällöin aivan maksullisia esiintymisiä. Mutta koska muutakin tehtävää oli niin

paljon, didgekeikkojen markkinointi jäi liian vähälle. Lopulta sekin innostus

sitten hiipui. Mutta ei se mitään, opin taas jotakin uutta ja mielenkiintoista,

ja sain sentään kalliin soittimeni maksettua esityksilläni ja jäin jonkun verran

jopa voiton puolelle! Kenties didgeilyyn voi palata sitten eläkkeellä…

Toisentyyppinen big band, jossa ryhdyin soittamaan niinä vuosina, oli Tapiola

Big Band. Tämä oli lähinnä edistyneistä harrastajista, musiikin opiskelijoista ja

muutamista jäähdyttelevistä ammattilaisista koottu orkesteri, joka toimi hiukan

toisella periaatteella kuin Helsinki Swing Big Band. Kapellimestari Esko

Heikkinen sovitti omintakeisella tavallaan solistipohjaisia konserttikokonaisuuksia,

joita sitten esitettiin konserttisaleissa eri puolilla Suomea.

Teimme ohjelmiston Pepe Willbergin kanssa hänen vanhoista hiteistään, toinen

kokonaisuus oli näyttelijänä paremmin tunnetun Martti Suosalon kanssa

tehty Jaques Brel -konsertti ja kolmas vastaava oopperalaulaja Mari Palon

kanssa toteutettu ooppera- ja operettimusiikista jazzhenkiseksi tehty konserttikokonaisuus.

Näistä jäi parhaiten mieleeni Martti Suosalon Brel-tulkinnat ja varsinkin se,

kuinka täysillä Manu latautui joka ikiseen konserttiin. En ole nähnyt ketään

esiintyvää taiteilijaa, joka latautuu joka kerta ennen lavalle menemistään yhtä

huolellisesti kuin hän. Treeneissä ja muutenkin tosi mutkaton ja ystävällinen

Manu muuttui aina ennen keikkaa. Tunti tai pari ennen aloitusta hän lähti

lenkille, sen jälkeen tehtiin keskittyneesti sound check. Sen jälkeen Manu jatkoi

jumppaa, punnerruksia, edes takaisin juoksentelua, itsekseen hölisemistä

ja itsensä psyykkaamista, jotta olisi valmiina, kun konsertti alkaa. Joka kerta

hänellä oli taatusti paita jo märkä ennen kuin hän juoksi lavalle ensimmäisen

kappaleen intron soidessa.

316

Pepe Willberg taas notkui juomassa kahvia ja puhelemassa veltosti niitä näitä.

Ei minkäänlaista aktiivista keskittymistä tai latautumista. No, sama latauksen

puute näkyi kyllä aina myös hänen lavaesiintymisessään. Hyvä ääni, omien

biisien tulkinta ok, mutta muuten minusta aika tylsän latteaa.

Pientä kritiikkiä jazzin soitosta

Pepen meininki konsertin alla ei itse asiassa poikkea juurikaan muusikoiden

puuhista juuri ennen keikan alkua. Olen aina ihmetellyt, että miksi muusikot

eivät keskity ja lataudu ennen konsertin alkua yhtä intensiivisesti kuin vaikkapa

urheilijat. Pukuhuoneessa ennen ottelua tai radalle juoksemaan menemistä

jokainen urheilija keskittyy joko yksin tai yhdessä sitä hetkeä varten, jolloin

ottelu tai muu urheilusuoritus alkaa. Latautuu aivan täysillä. Miksi muusikot

eivät tee samoin? Miksi pelkkä rutiinisuorituksen odottelu kahvitellen ja niitä

näitä turisten riittää? Ja sitten kun kello lyö, valutaan lavalle ja perushyvä soittaminen

riittää?

Sekä urheiluottelua että konserttia seuraa maksava yleisö. Miksi ei jumalauta

joka kerta psyykata itse valmiiksi antamaan kaikista paras suoritus mitä ikinä

olisi mahdollista tehdä?

Niin ei vain ole muusikkopiireissä tehty, se ei kuulu tapoihin. Tässäkin pätee

se, että jos mielessä on, että 90 prosentin suoritus on riittävä, lopputulos jää

helposti 60 prosenttiin. Mutta jos pistää kaikki peliin ja pyrkii vimmaisesti

120 prosentin suoritukseen, saattaa päästä lähelle sitä 90 prosenttia, parhaimmillaan

ylikin.

Toinen asia, jota olen big band jazzin puolella soittaessani aina ihmetellyt,

on se, että kappaleet pyritään soittamaan aina niin kuin joku ns. alkuperäinen

levytys on kappaleen esittänyt. Treeneissä kuunnellaan vähän väliä Spotifysta

menneiden vuosikymmenten levytyksiä ja yritetään matkia niiden fraseerauksia.

Eli yritetään kopioida soittoon liittyviä nyansseja, artikulaatiota,

yksittäisten äänten pituuksia ja niin edelleen. Toisaalta jazzin pitäisi kai olla

vapaata. Improvisaatio on aina lähellä, kappaleiden pituutta ja usein rakennettakin

muutellaan, tulkinnan vapautta luulisi olevan paljon, mutta kuitenkin

kapellimestarit kuuntelevat jatkuvasti miten kyseinen kappale on joskus ennen

soitettu.

Klassisella puolella kapellimestari ei koskaan toimi näin. Hän on varmasti tietoinen

monista tulkinnoista, mutta jokainen kippari tutkii partituuria, muodostaa

teoksesta oman tulkintansa ja vaatii orkesteria toteuttamaan sen juuri

317

hänen tavallaan. Ehkä seuraavassa konsertissa sama teos tulkitaan eri tavalla,

mutta se on sitten toinen juttu. Tämä on muusikkoutta. Hannu Lintu tai

Esa-Pekka Salonen eivät taatusti kesken harjoitusta ala kuunnella Spotifysta

millaisia tempon vaihteluita tai muita tulkinnan asioita joku toinen kuuluisan

levytyksen tehnyt kapellimestari on tehnyt. Mutta tätä tekevät lähes kaikki big

bandeja johtavat kipparit.

Tätä ristiriitaa en ole koskaan ymmärtänyt. Liekö esitystavan kopiointi vain

helpompaa ja vaivattomampaa. Mutta ei se taidetta ole.

Omassa jazzin soittamisessani minua on harmittanut vuosikymmenestä toiseen

yksi merkittävä puute (monien muiden ohella): en koskaan oppinut kunnolla

improvisoimaan. Kysehän on siitä, että jazzmusiikkia soittaessa muusikko

alkaa soolokohdassa soittaa omiaan, eli keksimään melodiakulkuja, jotka

sopivat meneillään olevaan sointurakenteeseen ja ehkä osin teemaan. Tämä

on periaatteessa hyvin yksinkertaista, mutta käytännössä usein hyvin vaikeaa.

Improvisoidun melodian olisi oltava jollakin tavalla järkevä, sen tulisi lähteä

jostakin, kulkea looginen matka ja päätyä jonnekin hyödyntäen sointukulun

suuntaa. Sen tulisi olla kiinnostava, pääteemaan jollakin tasolla liittyvä mutta

silti mieluusti omaleimainen. Joskus jazzmuusikot sanovatkin, että ”nyt kerrotaan

jotakin omasta elämästä” kun alkavat sooloaan soittaa.

Joillakin onnekkailla improvisointi toimii helposti aivan ajattelematta, luonnostaan,

automaattisesti. Useimmilla muilla taas ei. Silloin se pitää opetella

kovalla harjoittelulla. Edelleen minua harmittaa se, että en koskaan nuoremmalla

iällä saanut itseäni paneutumaan tähän. Jotenkin minulla on aina ollut

tunne, että kyllä minullakin voisi olla periaatteessa ideoita ja mielikuvitusta

improvisoituihin sooloihin, mutta ne eivät tule ulos, kun en ole jaksanut opetellut

kuinka ne toteutettaisiin. Ei elämässä aina kaikkea saa, ainakaan ellei ole

tarpeeksi viitseliäisyyttä. Oma laiskuuteni tässä minua on harmittanut.

ERGOtuoteperhe laajenee

Aina silloin tällöin sain sähköposteja ERGOtuotteiden käyttäjiltä ja muusikoilta.

Usein niissä ehdotettiin kummallisia ja monella tavalla mahdottomia

parannuksia ja joskus minua pyydettiin kehittämään soittotukea muihinkin

soittimiin kuten huiluun, basso-oboeen ja jopa alttoviuluun. Olin kuitenkin

pohtinut soittotukia vuosien aikana niin monilta kanteilta, että tiedän etten

pystyisi näihin soittimiin toimivaa soittotukea kehittää, vaikka ne erittäin

epäergonomisia ovatkin.

318

Hoitelin ERGOhommaa vuosia taas vain vasemmalla kädellä. Siihen se taas

ajautui, kun olin uudestaan keskittynyt tuottavaan videotyöhön. Sitten eräs

ranskalainen sopraanosaksofonin soittaja lähestyi toistuvasti ja pyysi minua

kehittämään tälle saksofoniperheen pienimmälle kunnollisen soittotuen. Sopraanosaksofoni

on se klarinettia muistuttava suora soitin, jonka koko paino

makaa soittamisen aikana oikean käden peukalon varassa. Sekin on siis erittäin

epäergonominen ja pitkän päälle kivulias tapa soittaa.

Lopulta sain idean, jolla tähän soittimeen saisi kehitettyä pikalukon, joka olisi

kiinni vastaavassa tukitangossa kuin muissakin ERGOissa. Hassua, mutta idea

pälkähti päähäni kuin olin pesemässä ikkunoita ja avasin toisiinsa kiinnitettyjä

ikkunoita irralleen, jotta sieltä välistä mahtui niitä pestä. Ikkunat oli kiinnitetty

toisiinsa pienellä irrotettavalla U-muotoisella metalliosalla, jonka toinen sarvi

oli pitempi kuin toinen. Päässäni naksahti. Vastaavaa osaa voisi liikuttaa kiinnittimen

sisällä niin, että kun siitä pidemmästä sangasta painaa, lyhyempi voi

liikkua ja aukaista salvan. Vähän samaan tapaan kuin siinä ikkunoiden kiinnityksessä

toisiinsa. Kun siinä olisi jousi mukana, se sulkeutuisi taas itsestään.

Tämä idean kanssa menin AMAKin konepajalle, jossa suurin osa ERGOtuotteiden

pienistä osista tehdään. Pitkäaikainen luottoinsinööri pajalla, Mika

Parkkonen, oli kiinnostunut ideasta ja hänen kanssaan piirsimme systeemin

valmiiksi. Jo ensimmäiset prototyypit toimivat juuri niin kuin halusin.

Ranskalainen rakastui heti saatuaan prototyypin. Ja saman tien ryhdyin tarjoamaan

uutta tuotetta kaikille sopraanosaksofonisteille nimellä ERGOsax.

Ilmakuvauksesta uusi lisätyö

Keväällä 2013 kuulin, että nyt on tullut markkinoille kiinalainen ihmelaite,

jolla voi ottaa ilmakuvia. Kun runsaat 10 vuotta aikaisemmin olin lennätellyt

kauko-ohjattavaa taitolentokopteriani, mietin usein, että olisi mahtava kuvata

kopterilla ilmasta. Mutta sen aikaiset polttomoottorikopterit tärisivät liikaa ja

työnsivät öljyistä sumua pakokaasuna alaspäin, siihen ei kameraa olisi voinut

asentaa. Mutta nyt oli siis olemassa sähkökopteri, joka oli suunniteltu juuri

ilmakuvausta varten!

Semmoinen oli saatava heti!

Hankin DJI Phantomin ja siihen GoPro kameran, jolla voi ottaa sekä valokuvia

että videota. Oivalsin heti, että juuri puutarha-alalla maisema-arkkitehdit

ja muut suunnittelijat varmasti hyötyisivät tuoreista ilmakuvista suunnittelu-

319

kohteissa. Siitäpä uusi lisäbisnes minulle! Vanhasta mukavasta harrastuksesta

saisin taas kerran junailtua jotakin tuottavaa työkuviota yritykselleni.

Myös Tapsa innostui kopteroinnista. Aika pian ensimmäisen Phantom-kopterin

saannin jälkeen Tapsa alkoi rakentaa oikeaa kuvauskopteria, kuusimoottorista

Vulcania. Hän on minua paljon teknisempi ja kiinnostunut kaikista

sähkölaitteista, moottoreista ja rakentamisesta. Vulcan tuli rakennussarjana ja

Tapsa askarteli parisen viikkoa sen kanssa, että se saatiin ilmaan. Piuhoja ja

pieniä sähkölaitteita kuten nopeudensäätimiä, gps-laitteita, lähettimiä ja vastaanottimia

siinä oli todella paljon. Itse en ymmärtänyt siitä mitään, mutta

onneksi Tapsa paneutui siihen kunnolla.

Asensimme Vulcaniin ison järjestelmäkameran, jolla sai luonnollisesti paljon

parempia kuivia kuin Phantomin pienellä GoPro kameralla. Aloimme tarjota

kaupungeille, vihersuunnittelijoille ja muille ilmakuvauspalvelua. Siihen

aikaan multikopterit, joita myöhemmin alettiin nimittää minun mielestäni

älyttömällä englannista väännetyllä sanalla drooni, eivät olleet levinneet joka

paikkaan, jokaisen perheen leikkikaluiksi. Ne olivat aika spesiaalijuttu ensimmäisinä

vuosina.

Sain hyviä sopimuksia aikaiseksi Helsingin kaupungin kanssa isojen rakennustyömaiden

seurantakuvauksista. Esimerkiksi heti kun Pasilan Triplan työmaa

lähti liikkeelle, ajoin kerran kuussa työmaata ympäri, ja dokumentoin rakentamisen

vaiheita. Näitä kuvia käytettiin työmaakokouksissa, alihankkijoiden ja

muiden sidosryhmien neuvotteluissa.

Vastaavia Helsingin suurten rakennusurakoiden seurantakuvauksia tein koko

vuosikymmenen ympäri Helsinkiä. Näistäkin kuvauksista sain yritykselleni

hyvää liikevaihtoa.

Nettitreffeistä vauhtia elämään, Tiina ja alkoholi

Vuosikymmenen alkuvuosina elelimme kahdestaan Aino-hauvelini kanssa.

Minua alkoi tietysti jossakin vaiheessa kiinnostaa löytää oikea kunnollinen

naissuhde. Olin ollut jo taas riittävän kauan omineni. Koska en ikinä ole ollut

kiinnostunut juoksemaan ravintoloissa tai muissa tilaisuuksissa naisia etsimässä,

päädyin minäkin treffisivustoille. Saisinhan sieltä taas uuden näkökulman

ihmisiin ja parinmuodostuskäytäntöihin.

Periaatteessa samat lainalaisuudet mitä elämässä yleensäkin on, tulivat heti

esille. Miehet lähettelevät kutsuja naisille, joista parhaimman näköiset saivat

320

Toisen eroni jälkeen toteutin pitkäaikaisen haaveeni omasta koirasta. Aino oli pitkään

ainoa asuinkumppanini. Tässä neiti kaluaa metsästä löytämäänsä perunan

koipea..

Kun hankin ilmakuvausta varten ammattikäyttöön suunnitellun Inspire 1 ilmakuvauskopterin,

sain runsaasti mukavia työkeikkoja varsinkin Helsingin kaupungilta,

mutta myös muilta kunnilta, yrityksiltä ja suunnittelutoimistoilta.

321

Hieno puisto, kuten tämä Sorsapuisto Korsossa, on vielä komeampi ilmakuvauskopterin

näkövinkkelistä. Tällaisilla kuvilla on suuri merkitys maisemansuunnittelussa.

Helsingin kaupungin tilaustyönä seurasin kuukausittaisilla ilmakuvauslennoilla

Pasilan valtavan Tripla-kauppakseskuksen rakentamista alusta loppuun. Kuvien

avulla dokumentoitiin rakentamisen vaiheita.

322

taatusti jatkuvasti kymmenittäin viestejä. Ja vaikka kirjoittaisi kuinka fiksun

viestin juuri kyseiselle naiselle ja selkeästi ilman geneerisiä copy / paste -lauseita,

useimmiten vastausta ei kuulunut. Jossain vaiheessa tilanne alkoi vaikuttaa

siltä, että monet naisista pelaavat pelejä, nautiskelevat huomiosta eivätkä ole

oikeasti hakemassa muuta kuin huomiota. Kun sivustolla tarpeeksi pitkään

liikkuu, nämä asiat alkavat kyllä erottua. Olivatko kuvatkaan oikeita, olivatko

kaikki edes naisia..?

Mutta kyllä sieltä välillä tärppäsikin. Tuli käytyä monilla treffeillä. Useimmat

niistä jäivät yhteen kertaan, jolloin todettiin, että kiitos illasta, oli kiva tavata,

muttei tämä taida tästä syttyä ihan siihen mihin tähdätään. Aika usein tämä

sanottiin silti vasta aamulla, joten siinäkin mielessä se oli poikamiehelle ihan

mukavaa aikaa. Samanlaista vauhtia ei aiemmassa elämässäni ollut koskaan

ollutkaan.

Muutamat suhteet jatkuivat joskus viikon tai kaksi, ja jotkut jopa pitempään.

Eräs niistä antoi minulle näkökulman alkoholin kaikkivoipaan mahtiin, jota

mikään ei voi horjuttaa. Eihän siinä sinällään mitään uutta ollut, mutta sainpahan

omakohtaisen kokemuksen siitä.

Tapailin erästä Tiinaa runsaan puolen vuoden ajan. Hän oli monella tapaa

fiksu ja hauska. Hän asui Kirkkonummella ja näimme enimmäkseen viikonloppuisin,

emmekä aina silloinkaan. Hänellä oli noin 13-vuotias tytär, joka asui

äidin kanssa.

Tiinan kanssa ostimme yleensä pari pulloa viiniä perjantai-illaksi. Itselleni jo

puolikas pulloa teki tiukkaa. Mutta ei hätää, Tiina pärjäsi hyvin niiden puolentoista

pullon kanssa. Alkuvaiheessa minua tietysti tavallaan huvitti tämä

tilanne, mutta aika pian se alkoi häiritä ja aloin laskeskella hänen juomiaan

määriä. Ne menivät heittämällä yli suurkulutuksen rajojen, jotka silloin opin

tutkiskellessani asiaa. Mutta toisaalta, meillä oli yleensä hauskaa, eivätkä ne

määrät näkyneet hänessä paljoa enempää kuin se puoli pulloa minussa.

Jotenkin aloin silti tuntea itseni niissä tilanteissa huonoksi tai seuran pettäjäksi.

Minulle tuli edelleen juodessa jossain vaiheessa se sama tuttu stoppi, jonka

jo 13-vuotiaana ensimmäisten ympärikänni-kokemusten saadessani opin: Nyt

tässä on raja! Älä ota enää, tai huomenna kadut. Muistan muutaman kerran

tälle rajalle tullessani jopa ajatelleeni, että ehkä minun pitäisi yrittää siedättää

itseäni juomaan enemmän, hiukan opettelemaan juopottelua, kyllä se siitä sitten.

Mutta seuraava ajatus oli tietysti, että tuo nyt olisi tyhmintä ja älyttömintä

mitä kukaan voi edes harkita.

323

Ratkaiseva hetki jolloin ymmärsin kuinka vakava addiktio hänellä oli, tapahtui

eräässä täpötäydessä ravintolassa. Pääsimme erään ystäväpariskunnan kanssa

jonotuksen jälkeen sisään ja yhdestä pystypöydästä lähti juuri seurue ulos. Valtasimme

tietysti pöydän heti. Porukkaa oli paljon eikä tiskille tahtonut mahtua

tilausta tekemään, joten seurueemme toinen mies lähti jonottamaan meille

juomia. Yhtäkkiä huomasin, että Tiina ryhtyi juomaan edellisen seurueen pöytään

jättämistä laseista mitä niihin oli jäänyt! Hän ei malttanut odottaa, että

omat tilauksemme ehtivät pöytään. Laseissa oli kutsuvasti jäljellä alkoholia,

eikä hän voinut sitä vastustaa. Se oli pysäyttävä näky.

Kyllä minä suorasuisena tästä kaikesta hänelle puhuin. Ei mennyt perille:

Kaikki on OK, minä hoidan työni enkä koskaan jää kotiin krapulassa. Minä

nyt vain tykkään ”nollata” tällä tavalla, minä tykkään olla kännissä. Yritin vakuuttaa

hänelle, että juuri noin ajattelee suurin osa niistä, jotka kaltevalta pinnalta

lopulta luiskahtavat alkoholismiin. En minä ajatellut, että Tiina vielä sillä

hetkellä oli välttämättä alkoholisti, en minä sitä osannut määrittää. Mutta

vähintään hän oli erittäin suuressa vaarassa tulla sellaiseksi. Sitä tietä on moni

kulkenut.

Kaikista dramaattisin ja surullisin tapaus sattui jouluna, jota vietimme hänen

kotonaan. Meitä oli neljä: Tiina, hänen bestiksensä, Tiinan tytär ja minä. Tätä

ennen olimme pystyneet sopimaan muutamista viikonlopuista, jolloin emme

olleet ostaneet ollenkaan viinaa. Niin todellakin pystyimme joskus tekemään.

Joulusta sovimme, että voimme juoda ihan maltillisesti muutaman lasillisen

ruuan kanssa, mutta ei juopottelua.

Mutta eihän se siihen jäänyt. Tiina oli ollut edellisiltana jossakin naapurissa

ja juonut sen tavallisen puolitoista tai kaksi pulloa. Kotiin palattuaan hän oli

todennäköisesti nukkunut hyvin ja lähtenyt aamupäivällä autolla kauppakeskukseen

ostoksille. Vaikka oma tunne olisi ollut kuinka kirkas tahansa, poliisin

mittari olisi heilahtanut punaiselle takuuvarmasti.

Kun itse pääsin paikalle iltapäivällä, juominen oli jo alkanut uudestaan. Tiinan

tytär oli mukana, hänelle tämä taisi olla valitettavan tuttua. Äiti on äiti, mutta

nyt hänen yllään leijuu taas se tuttu epämiellyttävä sumuinen huuru, joka koko

ajan pahenee.

Ruuan jälkeen, kun pikku tissuttelu vain jatkui, näkyi tämä sopimuksemme

hylkääminen varmasti naamastani. Ja kun hänen ystävättärensä meni vessaan,

riita alkoi. Taasko minulla on naama nurin päin ja kyttään hänen juomistaan?

Se on hänen oma asiansa, ja on sitä täysin huolimatta siitä mitä tästäkin illasta

oli erikseen sovittu. Tilanne kärjistyi nopeasti pisteeseen, että Tiina huutaa

324

täyttä kurkkua minulle poistumiskäskyä ja karjuu, että jos hänen pitää valita

viinan ja minun välilläni, vastaus on hänelle täysin selkeä, se en ole minä.

Mitäs siinä, suoraa puhetta. Otin takin ja kävelin kohti ulko-ovea. Mutta ennen

kuin menin ulos, koputin ja avasin tyttären oven sanoakseni hänelle jonkun

joulutoivotuksen. Tyttö ei vastannut minulle mitään, katsoi vain minua

lautasen kokoisilla silmillään.

Tuo katse jäi kalvamaan mieltäni pitkäksi aikaa. Tajusin, että hän oli tietysti

kuullut kaiken. Kun äiti huutaa miesystävälle kännisen täyttä kurkkua, että viina

on hänelle ihmistä tärkeämpää, se ei ollut nuorelle tytölle varmasti uutta tai

yllättävää. Voi sitä tyttöparkaa millaisessa tilanteessa hän joutuu teinivuosiaan

elämään, eiväthän ne aina muutenkaan helppoja ole.

Yritin vielä kirjeitse herättää Tiinaa näkemään tilansa. Vetosin tyttären oikeuteen

saada äidiltään turvallinen, vastuuntuntoinen ja kaikin puolin hyvä koti

sekä roolimalli naisena ja äitinä. Toivoin, että hän voisi rauhassa lukea kirjeen

ja pohtia viestiäni ilman, että persoonani seisoo siinä syyttävänä vieressä. Lähetin

samantyyppisen kirjeen vielä Tiinan ystävättärelle. Yritin myös sitä kautta

vaikuttaa tilanteeseen. Ei minkäänlaista vaikutusta tai vastakaikua.

Heh, kuinka moni on mennyt samaan retkuun kuin minä. Kuinka moni on

uskonut, että voisi alkoholistille saada järjen äänellä jonkinlaista muutosta aikaan.

Minä ihan oikeasti uskoin jossain vaiheessa, että pystyisin siihen. Aina

siinä häviää.

Nettitreffeistä voi jäädä jumiin, Sirpa

Toinen pitempiaikainen suhde, joka lähti samalla tavalla, oli espoolaisen Sirpan

kanssa. Tämä juttu kesti peräti kolmisen vuotta. Siinä ei vastaavaa dramatiikkaa

ollut, mutta ehkä dramatiikkaa tai yleensä elämänmakua siinä oli sitten

taas liian vähän. Meillä oli yhteinen harrastus, puutarha, ja rakentelimme pihaani

kaiket kesät ja talvisin puhuimme mitä seuraavana kesänä siellä tehtäisiin.

Sirpa itse asui kerrostalossa erottuaan entisestä miehestään, jonka kanssa

hän oli omakotitalossa asunut ja siellä puutarhassa aina puuhastellut.

Jäin jotenkin helppoudesta kiinni tähän suhteeseen. Oli tavallaan helppoa ja

mukavaa, että oli naisystävä, joka yleensä tuli viikonlopuksi, tai minä menin

hänen luokseen Espooseen. Mutta asiat vain menivät eteenpäin ilman suurempia

merkityksiä, ilman tunnetta, että tässä kasvamme yhteen ja suhde ke-

325

hittyy. Perusostoksilla käyntiä, perustelkkarinkatselua, perusseksiä, peruskesälomareissuja,

peruspuutarhanhoitoa.

Ei siinä elämässä varsinaisesti mitään osoiteltavaa vikaa ollut, mutta hiljalleen

aloin miettiä, että onko tämä sellaista, josta haluan pitää kiinni. Sellaista, jota

voisin tehdä seuraavat vuosikymmenet, jos elossa pysyn. Oli myönnettävä itselleni

että en voinut kuvitella hänen muuttavan kokonaan luokseni. Ajatus

tuntui pahaenteiseltä.

Kun aloin ajatella tätä enemmän, tulin siihen tulokseen, ettei tästä pitkän päälle

mitään tule. Halusin jotain sellaista, että oksat pois! Silloin muistin jopa

edellisen naisystäväni Tiinan kerran sanovan jostain kuulemansa viisauden,

että ”Ellei voi jättää sellaista, joka ei ole oikea, ei voi löytää häntä, joka on se

oikea”. Tämä fiksu lause alkoi kiertää mieltäni yhä useammin. Mutta minun on

aina ollut vaikeaa jättää ketään. On aina keksittävä jokin sellainen syy, johon

voin tarttua ja pitää ikään kuin verukkeena, että tämä suhde on päätettävä.

Lopulta Sirpa tarjosi minulle sellaisen kuin tarjottimella.

Sirpa oli kovin aktiivinen ja sai minut ja omat poikanikin innostumaan monenlaisiin

pikku remontteihin talossa ja pihalla. Hän hääri pensasaitojen tyvellä

rikkaruohojen kimpussa ja keksi ryhtyä rakentamaan metsäpuutarhaa

pihamme metsikköön. Olin tietysti innokkaana mukana, ostin taimia ja lannoitteita,

ostin työvälineitä ja multakuormia. Monenlaisia istutuksia saimme

aikaan, kärhöjäkin istutimme toista kymmentä, samoin alppiruusuja.

Lopulta hän alkoi aluksi varovaisesti puhella, että kun hän on tässä kovin aktiivinen

ja aikaansaava, hänen oma 17-vuotias poikansa ei tästä hyödy mitään,

mutta minun poikani saavat joskus tulevaisuudessa periä minut. Siinä perinnössä

on myös hänen puutarhaan tekemäänsä työpanosta.

Nämä puheet olivat minusta aika erikoisia. En ollut koskaan patistanut häntä

tekemään puutarhalleni yhtään mitään. Hän itse oli aina primus moottori, jonka

hän kyllä toi mielellään itsekin esille.

Lopulta, kun en lähtenyt ajatukseen, että minun pitäisi tehdä myös hänen

poikansa jotenkin testamentilla edunsaajaksi koskien kiinteistöäni, hän alkoi

ehdottaa minulle suoraan täysin pähkähullua ajatusta: Minun pitäisi maksaa

hänelle palkkaa hänen tekemästä puutarhatyöstä! Näin hän voisi siitä summasta

jättää perinnöksi pojalleen jotakin.

Onko kummempaa kuultu! Me kaksi, jotka keskenään seurustelemme ja harrastamme

yhdessä puutarhan rakentamista minun pihallani, minun ostamilla

326

tarpeilla ja työkaluilla koska molemmat pidimme puutarhan rakentamisesta. Ja

minun pitäisi tässä tilanteessa alkaa maksaa rahaa naisystävälleni siitä, että hän

tekee pihallani sitä mistä itse eniten pitää!

Tämä keskustelu oli kuin syöttö lapaan. Tähän tartuin ja sain tästä nostettua

sellaisen myrskyn, jonka turvin kävin hakemassa tavarani hänen asunnostaan

ja vein samalla meillä olleet Sirpan tavarat Espooseen.

Jälleen uusi sivutyö, Olympian matkanjohtajaksi

Oli kulunut kymmenkunta vuotta, kun Puutarhaliiton aikana aloin kyllästyä

vuosittaisten Puutarhamatkojen suunnitteluun ja toteuttamiseen ja lopetin ne.

Nyt alkoi mieleeni taas tulla ajatuksia, että olisi kivat matkustella. Edellisestä

Euroopan ulkopuolelle vievästä matkasta oli kulunut jo vuosia.

Kun idea nyt mieleeni ilmaantui, pohdiskelin sitä ensin muutaman viikon ja

otin sitten askeleen taas uuteen suuntaan. Pistin kyselyn Olympia Kaukomatkatoimistoon,

joka on keskittynyt juuri sellaisten matkojen tekemiseen, jotka

minua kiinnostivat ja joiden tekemiseen minulla oli jo kokemusta. Olympiassa

oltiin kiinnostuneita ja neuvotteluiden jälkeen he ottivat minut taloon uudeksi

matkanjohtajaksi, joita Olympiassa työskenteli freelance pohjalta nelisenkymmentä.

Nyt kun olin yrittäjä, pystyin hyvin varaamaan aina silloin tällöin pariviikkoisen

ajan ja lähtemään viemään ryhmää eri puolille maailmaa. Tämä uusi

työnkuva oli aivan mahdollista sovittaa ERGObrass tuotteiden myynnin, videotuotannon,

Viherympäristö-lehden freelancetoimittajan, ilmakuvauksen ja

ajoittaisen muusikon työni lomaan. Olihan siinä tietysti aika repertuaari yhden

yrittäjän kalenteriin sovitettavaksi. Eipä ainakaan tylsistyminen päässyt uhkaamaan.

Mutta koska kaikki ne työt kiinnostivat, mistään en voinut ajatella

luopuvani, kyllä ne kalenteriin mahtuivat.

Olympiamatkojen tekeminen oli alusta asti todella mukavaa. Kohteet ja niiden

palvelut kuten hotellit, ravintolat ja bussit olivat huippuluokkaa. Matkat oli

suunniteltu erittäin hyvin, useimmat niistä oli tehty aikaisemmin jopa kymmeniä

kertoja, joten kaikki ikävät kulmat oli hiottu niistä pois. Kokonaisuus

toimi aina loistavasti. Minun ei tarvinnut itse etsiä kohteita ja suunnitella matkaa

alusta asti. Sain valmiin käsikirjoituksen matkaohjelmasta sekä kävimme

matkan läpi myös sellaisen kollegan kanssa, joka oli kyseisen matkan tehnyt

hiljattain. Näistä briifeistä sain aina loistavaa ajantasaista tietoa kyseisestä kohteesta.

Vuosittain tein niitä kahdesta viiteen reissua.

327

Ensimmäiset kohteet olivat minulle tuttuja, Australian ja Uuden Seelannin

kiertomatkoja. Molemmissa kohteissa lähes kaikki paikat olivat minulle entuudestaan

hyvin tuttuja. Australian kiertomatkalla pääsin kuitenkin käymään

ensimmäistä kertaa aivan Keski-Australian sydämessä Ulurun vuorella. Se oli

kyllä vaikuttava kokemus. Aivan tasaiselta punaiselta aavikolta nouseva noin

350 metriä korkea ja puolitoista kilometriä pitkä kivettynyt kimpale punaista

kivikovaa hiekkakiveä, jonka maa on miljoonien vuosien aikana työntänyt sisuksistaan

pinnalle, ja kääntänyt sen samalla syrjälleen. Se on mykistävä näky

yli 40 asteen helteessä, jossa sitä pääsin useita kertoja kiertelemään.

Tuttujen kohteiden lisäksi pääsin tekemään myös itselleni alun perin aivan

uusia alueita, kuten Mekong-joen risteilyn Vietnamista Pnom Penhiin Kambodzaan

ja siitä vielä ylemmäksi. Laivalla oli vain noin 30 luksusluokan hyttiä.

Laiva kulki toista viikkoa ylävirtaan pysähdellen päivittäin kylissä ja rantakaupungeissa.

Toinen hieno risteilymatka upealla sisävesilaivalla sisältyi Brasilian kierrokseen,

jonka aikana risteilimme 6 päivää Amazonin yläpuolisen Rio Negron

vesillä. Pääsin silloin näkemään myös ihanat Anavilhanasin saaret, joista olin

monet kerrat unelmoinut, kun olin nähnyt kuvia niistä.

Lisää risteilymatkustamiseen, nyt Tyynenmeren alueella, sain tutustua Galapagos-saarten

risteilyllä. Tämä sisältyi Olympian Equadorin kiertomatkaan.

Kukapa eläimistä kiinnostunut ei haluaisi päästä näkemään Galapagos-saaria,

joista lapsuuden televisio-ohjelmissa oli nähnyt. Galapagos on edelleen ainut

tietämäni paikka, jossa paikalliset eläimet eivät oikeasti pelkää ihmistä. Sinijalkasuulia

tai merileguaaneja pääsi helposti kävelemään kahden metrin etäisyydelle,

mitä lähemmäksi turisti ei saa siellä eläimiä lähestyä.

Madagaskarin matkoilla ihastuin ikihyviksi suureen määrään viehättäviä kameleonttilajeja,

joita siellä näin, samoin upeasti aamuvarhaisella kimeillä trumpettiäänillä

laulaviin indreihin ja muihin puoliapinoihin, joita Madagaskarilla

tapaa. Etelä-Afrikan matkoilla nautimme viinialueen herkuista ja luonnonpuistojen

villieläimistä.

Oikeastaan kaikkein mukavinta matkanjohtajan työssä on se, että kun matka

tiettyyn kohteeseen on tulossa, tulee hirmu iso halu hankkia kohteesta lisätietoja.

Muuten tuskin olisin tullut lukeneeksi Nelson Mandelan elämänkertaa

ja muita kirjoja äärettömän mielenkiintoisesta Etelä-Afrikan historiasta, tai

opiskellut viikko tolkulla kaikki illat Andien inkakulttuurista, kun olin lähdössä

viemään ryhmää Peruun ja Boliviaan. Ja kyllähän tietysti tiesin, että Kambodzan

viidakossa aikanaan oli ollut Khmerien uskomaton valtakunta ja sen

328

Olympian matkanjohtotyöt ovat vieneet myös uusiin kohteisiin,

esimerkiksi Kambond ž an Pnom Penhiin, jossa hallitsijan

palatsi on todella upea.

329

Ecuadorin Galapagossaarilla merileguaanit ovat pelottomia.

Eräs suosikkikohteistani jonne olen monta ryhmää vienyt, on Iguassu Brasilian ja

Argentiinan rajalla. Tässä pitkä seinämä vierekkäisiä putouksia Argentiinan puolelta

kuvattuna.

330

Afrikassa ovat tietysti suuret savannien eläimet aina kiinnostavia. Luonnonpuistoissa

on välillä annettava isommalle vastaantulijalle tilaa kulkea.

Madagaskarilla oli mielenkiintoista tutustua kameleonttien ja erikoisten puoliapinoiden

lisäksi myös paikalliseen väestöön ja sen historiaan. Vaikka saari kuuluu

Afrikkaan, suuri osa väestön alkuperästä juontaa varhaiseen muuttoliikkeeseen nykyisen

Malesian ja Indonesian alueelta. Se näkyy näidenkin malagassilasten kasvonpiirteissä.

331

keskus Ankor Wat. Siltikin oli äärettömän mielenkiintoista syventyä viikkojen

ajan ennen matkaa tähän erikoiseen maailmaan. Ja kun pääsi Angkorin alueen

valtavissa raunioissa vaeltamaan, suhde tähän osaan maailmaa syveni taas huikean

paljon. Samalla oma ajattelutapa sai jälleen uusia sävyjä. Osattiin sitä

muuallakin, ja jo kauan sitten.

Matkanjohtajan työssä on ollut parasta, kun on pystynyt kertomaan matkustajille

mielenkiintoisia tarinoita maista, kulttuureista, historiasta ja luonnosta.

Minusta erityisen tärkeää on ollut vertailla kyseisen alueen historian kulkuja

siihen, mitä samaan aikaan on tapahtunut muualla, ja miten juuri tämän alueen

kehitys taas on vaikuttanut vaikkapa meihin Euroopassa. Historian ohella tietysti

luonto, eläimet ja kasvit, ovat olleet korostetusti tarinoissani esillä.

Ja tietysti myös ihmiskulttuuri: kuinka ihmeessä eri puolilla maailmaa eläneet

ihmiset ovat keksineet itsenäisesti aivan samanlaisia asioita, vaikka eivät ole

olleet missään tekemisissä toistensa kanssa. Esimerkiksi Machu Picchussa

Perun Andeilla rakennettiin perusmalliltaan hyvin samantapaisia kivitaloja

kuin Euroopassa jo pari sataa vuotta ennen kuin inkat joutuivat kosketuksiin

eurooppalaisten kanssa. Toisaalta he kehittivät kummallisen kirjoitusjärjestelmän,

jossa naruvyyhteihin solmittiin erivärisiä solmuja eri etäisyyksillä. Näihin

nuorakirjoituksiin eli khipuihin voitiin taltioida runsaasti tietoa. Kirjaimiin

perustuvaa kirjoitusta heillä ei ollut. Vaikka hallinto ja talous oli monipuolinen,

ei heillä ollut rahaa käytössä. Eivätkä he keksineet edes pyörää tai rattaita,

vaikka maassa oli 10 000 kilometriä rakennettuja teitä.

Joka matkalla sain mieleen uusia kysymyksiä, joita taas seuraavaa matkaa odottaessa

ehdin tutkia. Kaikkien näiden syiden vuoksi olen pitänyt itseäni äärimmäisen

etuoikeutettuna, kun olen saanut tehdä tällaista työtä.

Hille, vihdoin oksat pois!

Lopulta se loppuelämän matkakaveri löytyi paljon lähempää kuin olisin koskaan

kuvitellut. Ja kun hänet tapasin keväällä 2014, tiesin heti, että nyt on

oksat pois, ei minkäänlaista epäilystä. Rakastuin päätä pahkaa.

Hille työskenteli vain parin kilometrin päässä kotoani Sipoon ruotsinkielisen

yläasteen englannin kielen opettajana. Samaan aikaan kun itse olin elellyt

kahdestaan Ainon kanssa, Hille asui Söderkullassa Iitu-villakoiransa ja Junni-kaninsa

kanssa, mutta ajeli joka päivä tuohon ihan naapuriin opettamaan

englantia.

332

Kun riittävän monta yritystä on tehnyt, ja lopulta se oikea osuu kohdalleen

niin että napsahtaa saman tien, silloin elämä oikeasti muuttuu. Tai oikeastaan

se asettuu siihen uomaan missä sen olisi aina pitänytkin olla. Nyt ei hetkeäkään

tarvinnut miettiä, että pärjäänköhän minä hänen tuon ominaisuuden

kanssa tai pärjääköhän hän minun tämän ominaisuuteni kanssa. Minkäänlaisia

pelejä ei ollut tarve kummankaan pelata, vaan kortit olivat täysin avoinna alusta

lähtien. Mikään ei ole tärkeämpää kuin avoimuus, hyvä tahto ja reilu peli.

Kummallakin meistä oli kaksi suunnilleen saman ikäistä lasta, Hillellä tytöt

ja minulla pojat. Kummallakin oli myös omat elämän kolhut läpikäyty mutta

niistä jo toivuttu.

Ensimmäiset kaksi vuotta menivät kahdessa osoitteessa asuen, mutta kun etäisyys

oli vain 10 kilometriä, ongelmia ei koskaan ollut. Silti pian alkoi näyttää

turhalta maksaa rivitalokolmion vuokraa, kun olimme riittävän vakuuttuneita,

että pysymme yhdessä. Ja niin Hille, Iitu ja Junni muuttivat luokseni. Onneksi

myös Aino suhtautui alusta asti tapansa mukaisesti kaikkeen positiivisesti.

Jopa Junni-pupujussiin Aino tottui nopeasti, vaikka aluksi se herättikin aivan

hillittömän suurta kiinnostusta. Ainoa oli ihan pidettävä kiinni, ettei se

olisi kaivanut kiihkeästi vinkuen itseään ovesta läpi, kun se haistoi, että naapurihuoneessa

oli jotakin, joka tuoksui niiiin houkuttelevalta. Mutta viikon

kuluttua ne köllöttelivät rauhassa rinnakkain olohuoneen lattialla eikä Aino

yrittänyt Junnia koskaan metsästää, kun oli saanut tutustua riittävästi uuteen

asukkaaseen.

Hillen kaksikielisyys on hauska monimutkaisuus. Hänen isänsä oli ollut ruotsinkielinen,

äitinsä taas on enemmän suomenkielinen. Isänsä kanssa Hille oli

aina puhunut vain ruotsia, äitinsä kanssa sitten suomea. Omien tyttäriensä

kanssa aina ruotsia, mutta omien sisarustensa kanssa suomea, ellei läsnä ole

yhtään joko Hillen omia lapsia tai sisarusten lapsia, jolloin kieli muuttuu aina

ruotsiksi. Silloin kun läsnä on muitakin, silloin kieli muuttui vähän väliä, joskus

kesken lauseen.

Hillen suomi on täydellistä suomea, mutta silti aina joskus pystyn ikään kuin

haistamaan jostakin intonaatiosta tai sanavalinnasta, että ehkä hänen ruotsin

kielitaito voi silti olla hänelle aavistuksen vahvempi. Minäkin pyrin välillä

käyttämään ruotsia niissä porukoissa, ja välillä ihan vaan treenatakseni kieltä

sitten Hillen kanssa kahdestaan.

Hillekin tykkää kovasti melomisesta. Teimme ensimmäisinä kesinä pitkiä

retkiä teltan ja retkimuonavaraston kanssa Saimaalla ja Repoveden kansallispuistossa

Vuohijärven vesillä. Löysimme lähes aina juuri niitä pieniä saaria

333

yöpaikoiksi, joiden ympäri pystyimme iltaisin uimaan. Eräänä myöhäisiltana

rantauduimme mantereen läheiseen pikkusaareen Lappeenrannan seudulla.

Teltta hämärässä nopeasti pystyyn, uinti, pieni iltapala ja nukkumaan. Seuraavana

aamuna ihmettelimme, että teltan vieressä oli golfpallo, ja tuolla toinen,

kohta niitä näkyi vaikka kuinka monta kivien koloissa. Ja kun tarkkaan katsoi

rannan suuntaan pöpelikön taakse, siellähän näkyi olevan golfkenttä.

Koiranelämää

Hillen ja Iitun tuleminen elämääni muutti tietysti myös vakituisen ja pitkäaikaisen

asuinkumppanini Ainon elämää. Aino oli pennusta asti aina erittäin sopeutuvainen.

Sillä oli erittäin suuri itseluottamus eikä se tarvinnut suuremmin

erityishuomiota koska se teki haluamiaan asioita silloin kun sille sopi. Aino oli

kyllä hyvin yhteistyöhaluinen, se pyrki mielellään sopusointuun, jos kyseinen

asia sille muuten sopi. Metsäretkillä, joita se rakasti yli kaiken, se pysytteli

yleensä muutamien kymmenien metrien säteellä. Mutta jos silmä vältti, kohta

se oli jo omilla teillään, joilta palasi yleensä viiden minuutin, joskus puolen

tunnin sisällä.

Millään koiralla en ole koskaan nähnyt yhtä suurta huumorintajua loistavan

silmistä kuin Ainolla. Ehkäpä olin itse sitä piskissäni pennusta lähtien tukenutkin.

Mutta kun sanoin tietyllä äänellä sen nimeä ja katsoin sitä silmiin,

sillä alkoi silmiin tulla ikään kuin pullotusta, kun se ymmärsi, että nyt ihan

kohta tehdään jotakin hauskaa. Se ei välittömästi reagoinut vaan katsoi minua

takaisin aivan paikoillaan, mutta levenevä hymy ja silmiin syttynyt leikki-ilme

kertoi, että kohta se räjähtää leikkiin, takaa-ajoon, painiin tai johonkin muuhun

mukavaan.

Toisaalta, sen ilmeikkäissä silmissä saattoi välillä loistaa kuin kirkas valo, nyt

olen tehnyt jotakin jonka me molemmat tiedämme kielletyksi. Syyllisyysilme

ei paljastavampi voisi olla. Moni koira näyttää syylliseltä, kun sitä toruu, Aino

näytti syylliseltä jo ennen sitä, kun se tiesi tehneensä kiellettyä. Ryhti oli matala,

hermostunut katse harhaili kaikkialla muualla paitsi minussa, kun se jolkotti

jostakin kielletystä ”muina koirina” toivoen, etten kiinnittäisi siihen huomiota.

Sirpan kanssa seurustelun aikana tutustuin hänen Oliveriinsa, vanhaan puli-herraan.

Sekin tuli toimeen Ainon kanssa ihan hyvin. Ne elivät rauhassa

pientä etäisyyttä pitäen, ei leikkiä mutta periaatteessa välit olivat korrektit.

Minuun Oliver suhtautui ainakin ensimmäisen vuoden hyvin epäilevästi, ei se

missään tapauksessa arkaillut, muttei päästänyt henkisesti lähelle. Ehkä yritin

aluksi liikaa ja Oliverin piti tehdä lähestyminen omaa tahtiaan. Se tervehti

334

minua kyllä alkuvaiheen jälkeen aina kohteliaan ystävällisesti muttei tuttavallisesti.

Vasta hyvin hitaan prosessin jälkeen pääsin myös Oliverin läheisyyteen,

jolloin muuten hyvin arroganttisen ”kovaa jätkää” esittävä koira muuttui myös

minulle rakastettavaksi ja yltiöystävälliseksi hauveliksi. Tämä ei tapahtunut

helpolla eikä nopeasti.

Oliverilla oli todella ratakiskon lujuinen itsetunto, jota mikään ei horjuttanut.

Mieleen jäi tapahtuma, jolloin se oli tehnyt sisällä kotona jotakin luvatonta.

Sirpa torui sitä aika voimakkaasti. Oliver seisoi lattialla uhmakkaan näköisenä

”En anna tuumaakaan perisi” -ilme naamallaan. Kun Sirpan saarna jatkui,

Oliver rauhallisesti keskellä lattiaa seisoessaan nosti koipeansa ja lirutti puoli

kahvikupillista lattialle! Mikään ei olisi voinut olla parempi korvike nostaa

emännälle keskisormea kuin tämä temppu! Se ei ollut koskaan sisälle tehnyt

mitään, tämä oli puhtaasti mielenosoitus. En uskoisi tätä ellen olisi itse nähnyt.

Siinä missä Oliver oli itsetuntonsa voimassa täysin omaa luokkaansa, Iitu taas

oli epävarmuuden perikuva. Ei Iitu varsinaisesti pelokas ollut, mutta se ei vain

luottanut itseensä millään tavalla. Se etsi aina katseellaan ikään kuin ohjeita

milloin on lupa mitäkin tehdä. Alusta asti Aino määräsi karvaporukassa minne

mennään, Iitu kulki kiltisti perässä. Aino, joka rakasti peuhaamista ihmisten

ohella myös toisten koirien kanssa, yritti kerta toisensa jälkeen innostaa Iitua

leikkiin, mutta siitä ei tullut mitään. Aino haukuskeli kutsuvasti, etujalat maassa

harallaan ja pylly pystyssä, jota vielä tuuheana ystävällisesti heiluva häntä

koristi. Mutta ei, Iitu vain haukkui mutta ei osannut leikkiä koirien tapaan.

Jossain vaiheessa halusin hankkia Ainolle oikean leikkikaverin. Niinpä etsin

toisen lapinkoirakennelin, josta saimme pienen pennun meille kolmanneksi

koiraksi. Nimen Siiri saanut pikkupentu varttui nopeasti ja aika pian alkoi

leikkiä myös Ainon kanssa, ensin varovaisesti mutta hiljalleen aina rajummin.

Parissa kuukaudessa ymmärsin täydellisen virheajatukseni, kun olin kolmannen

pyörän hankkinut. Aino ja Siiri jättivät Iitun täydellisesti ulkopuolelle,

ilman minkäänlaista huomiota, kun se raukka ei leikkiä osannut. Lapinkoirakaksikko

leikki päivät pitkät keskenään. Iitu jäi aina ulkopuolelle, vaikka se

yritti monet kerrat päästä mukaan vaikkei osannut muuta kuin räkyttää leikkivien

koirien perässä. Näky riipi sydäntäni tosi kovasti.

Lopulta ymmärsin, että tilanne ei tule muuttumaan ja se tulisi minua aina

kiusaamaan, jos se jatkuisi. Oli pakko tunnustaa virhe ja korjata se. Niinpä

otin yhteyttä Siirin kenneliin ja he lupasivat etsiä sille uuden kodin. Tiesin,

että Siirin elämään ei kolmen kuukauden visiitti meidän luonamme vaikuttaisi

mitenkään, se kotiutuisi uuteen perheeseen vaivatta, kun se oli vielä alle puolivuotias.

335

Ainon ja Iitun välit palasivat ennalleen. Nyt Aino huomioi taas entiseen tapaan

puolihuolimattomasti Iitua. Paitsi seuraavana talvena, aivan yllättäen, yhtäkkiä

Iitukin sai jostakin leikkivaihteen päälle! Olin pihalla niiden kanssa, kun ne

yhtäkkiä ryhtyivät koiramaiseen pystypainiin ja näyttivät molemmat todella

iloisilta! Ne ajoivat toisiaan takaa ja hyppivät toistensa niskaan ja selkään ja

painivat! Kuvasin leikkiä heti videolle ja lähetin sen Hillelle töihin saman tien.

Se näytti todella kummalliselta muutaman vuoden osaamattomuuden jälkeen.

Tätä jatkui parisen viikkoa, sitten se taas katkesi, Iitu ei enää osannutkaan

leikkiä. Ainon yrittäessä houkutella sitä leikkiin, se taas vain räkytti, näytti

epävarmalta eikä oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Näytti siltä, että se vain ei

saanut leikkivaihdetta jotenkin päälle. Se oli unohtanut, kuinka leikkiin lähdetään.

Harmi.

Ainon kuoleman jälkeen Iitu muuttui vähitellen aivan erilaiseksi. Ehkä puolen

vuoden jälkeen se sai tavallaan itsetuntoaan takaisin. Se ei enää näyttänyt siltä,

että kysymysmerkki roikkuisi jatkuvasti sen yläpuolella kuten aikaisemmin

kun se ei tiennyt mitä siltä odotettiin. Iitu alkoi kuljeskella pihalla laajemmin

ja näyttää siltä, että tämä piha on minun aluettani. Siitä tuli aktiivisempi, kun

se ei jäänyt enää pomon, eli Ainon, selän taakse, jota se aina seurasi. Kun Iitua

ja sen käytöstä Hillen kanssa mietimme, oli aina muistattava, että Hillekään ei

tiennyt Iitun elämän kuudesta ensimmäisestä vuodesta mitään. Iitun hän sai

kuusivuotiaana tuttavan tuttavalta, eivätkä he olleet ehtineet elää kaksistaan

kuin runsaan vuoden ennen kuin he molemmat liittyvät meidän porukkaan.

Pihalle oma rantapaikka

Jo ensimmäisenä yhteisenä kesänä Hillen kanssa ryhdyin tosissani miettimään

monivuotista unelmaani rakentaa pihalle oma lampi. Yhdessä päädyimme

siihen, että talon edessä oleva nurmikko on aika tylsä, jos sitä vertaisi mahdolliseen

kauniisti rakennettuun lampeen, mikä siihen olisi aivan mahdollista

tehdä. Minulla oli valmis toimintasuunnitelmakin olemassa.

Otin yhteyttä puutarhalampien tekniikkaa myyvään yritykseen ja ehdotin, että

rakentaisimme pihalleni yhdessä lammen. Minä tekisin siitä samalla heille

opetus- ja markkinointivideon koska haluan ehdottomasti edistää pihalampien

rakentamista omakotitalojen pihoille. Näin tehtiin.

Aluksi kaadoimme Simon ja Tapsan kanssa pari puuta pois tieltä. Sen jälkeen

pihalle tuli pariksi päiväksi pieni kaivuri tekemään tarvittavaa kuoppaa.

Altaasta oli tulossa noin 6 x 8 metriä ja 1,5 metriä syvä, jotta siellä mahtuu

hiukan uimaan.

336

Kun kuopan seinämät oli tasoitettu, sinne levitettiin millin paksuinen musta

kumimatto, jonka reunat taitettiin pienen vallin avulla maan pinnan alle. Pääaltaan

viereen tehtiin noin 80 senttiä korkea kumpu, jonka päälle rakennettiin

iso laatikko suodatinta varten.

Vesi pumpataan suodatinlaitteistoon pääaltaan sivusta. Suodattimessa on ensin

ultraviolettivalolla toimiva levien kasvua estävä suodattimen osa ja sen jälkeen

nelikammioinen filtteri. Laatikon etupuolelle tuli pieni yläallas, jonne

suodattimesta tuleva vesi valuu ja tästä yläaltaasta se juoksee kivillä koskeksi

rakennettua väylää pitkin takaisin pääaltaaseen.

Kun allas oli täytetty, siellä oli runsaat 20 kuutiota vettä, joka pyörii jatkuvasti

pumpun avulla ylös suodattimeen ja sieltä takaisin altaaseen. Kumpu ja rannat

kasvitettiin ja reunavallit piilotettiin kivien avulla. Lopulta lisäsin multaa reunojen

tasalle asti, jolloin nurmikko ylti lähes vesirajaan asti. Altaaseen istutimme

lumpeita, vesikuusia, lammikkeja ja muita vesikasveja.

Rantaan teimme seuraavana kesänä kunnollisen laiturin, jonka etureuna yltää

lammen päälle ja josta pääsee helposti uimaan. Valopollareita asensimme sekä

laiturille että lammen rantaan ja pienen koskipaikan vierelle.

Kyllä siitä tuli hieno! Oma rantapaikka omalla pihalla on paras juttu mitä

puutarhaamme on koskaan tehty. Pian sinne ilmestyi malluaisia, vesimittareita,

suursukeltajia ja keväisin myös runsaasti vesiliskoja. Kun kesällä sudenkorennot

lentelevät ja on lämmintä, silloin on aina mukava makoilla laiturilla ja

katsella vedessä eläviä hyönteisiä ja vesiliskoja, tai manterihan on niiden oikea

nykyinen nimi, salamantereiden lähisukulaisia kun ovat.

Laajensimme Hillen kanssa altaan ympäristön puutarhaa, pioneja sinne kuulemma

piti ehdottomasti saada. Hille halusi myös ryhtyä kunnostamaan huonolle

hoidolle jäänyttä savista vihannesmaata. Teetin Tapsan puhdetyönä ison

puisen laatikon, jonka täytimme paremmalla mullalla, jotta siinä Hille sai kasvattaa

porkkanoita ja yrttejä. Työhuoneeksi muutetun autotallin katossa roikkui

pitkälle joulukuulle asti monenlaisia yrttinippuja, joita Hille sinne kiinnitteli

kuivumaan ennen niiden leikkaamista lasipurkkeihin.

Hillen kanssa Hebrideille ja Kalliovuorille

Koska Hille oli aikanaan opiskellut Edinburghissa Skotlannissa ja siten aika

vakavan leikilisesti skottifanaatikko, olihan minunkin se nähtävä. Kävimme

autoilemassa viikon reissun eri puolilla Skotlannin nummi- ja ylänkömaisemia.

337

Pitkät syvät ylämaiden järvet tekivät vaikutuksen ja varsinkin länsirannikolla

Sisä-Hebridien saaristo, oli upea. Kävimme retkeilemässä Ionan saarella ja

erityisesti erikummallisella Staffan saarella, jonka rannoilla on valtavia enimmäkseen

kuusikulmaisia laavan synnyttämiä basalttipylväitä, joiden korkeus

on toistakymmentä metriä. Saaren yläniityillä pesii valtavat määrät pohjolan

papukaijoiksi sanottuja viehättäviä lunneja, joita tuli suurina parvina mereltä

saarelle, kun siellä kävimme. Nokassaan niillä oli kalaa poikasilleen, jotka

odottivat rinteissä olevissa luolapesissä.

Halusimme toisena kesänä tehdä sellaisen matkan, joka olisi molemmille ihan

uusi kohde. Sellaiseksi valikoitui Kanadan Kalliovuoret Albertan ja Brittiläisen

Kolumbian provinsseissa Länsi-Kanadassa. Lensimme Edmontoniin, josta

lähdimme vuokra-autolla ajamaan länttä kohti. Näimme käsittämättömän

komeat lumihuippuiset vuoristot ja turkoosit vuoristojärvet Jasperin ja Banffin

kansallispuistoissa. Laskimme teiden vierellä kaiken kaikkiaan 15 villiä karhua.

Matka jatkui Vancouveriin ennen paluuta takaisin Edmontoniin.

Mielenkiintoista Kanadassa oli havaita kuinka erilainen se on verrattuna eteläiseen

naapuriinsa. Minun mielestäni kaikessa tuntui sellainen sympaattisuus,

jota en Yhdysvalloissa ole yleensä kokenut. Jälleen aistin tämän mielikuvan hyvin

nopeasti maahan tullessani, eikä se siitä kolmen viikon aikana mihinkään

muuttunut. Ja on sekin mainittava, että kyllä tätä kanadalaiset itsekin halusivat

korostaa. Vähän mukaillen vanhaa suomalaisuuden määritelmää: brittejä

emme enää ole, amerikkalaisiksi emme halua tulla, olkaamme siis kanadalaisia.

Seuraavana kesänä, eli 2017 menimme Hillen kanssa naimisiin. Järjestimme

perheillemme kotona hääjuhlan Sipoon kirkossa vietetyn avioliiton siunaustilaisuuden

jälkeen. Kirkossa järjestin Hillelle pienen yllätysohjelman: pyysin

poikiani viemään etukäteen pasuunani kirkon alttarin läheisyyteen ja peittämään

sen mustalla kankaalla, ettei ideani paljastuisi liian aikaisin. Ja papin

puheen jälkeen ennen poistumista kuiskasin Hillelle, että odotahan hetki ja

kävelin seinän viereen hakemaan pasuunan. Ja mitä muutakaan voin hänelle

siinä tilanteessa soittaa kuin Romanssin elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen

kreivi, eli sen tutun ”Sua yli kaiken mä rakastan…” jonka monet muistavat

Leif Wagerin esittämänä samannimisestä elokuvasta. Pois kirkosta astelimme

”What A Wonderful World” kappaleen tahdissa. Se sopi hyvin näin vanhemmalle

pariskunnalle.

Häämatkalle vein Hillen, minnepä muuallekaan kuin Uuteen Seelantiin. Siellä

vuokrasimme matkailuauton pariksi viikoksi sekä kaksi Airbnb-paikkaa vajaaksi

kahdeksi viikoksi. Emme enää suunnitelleet lähtevämme liftireissulle

elämän näillä kilometreillä.

338

Lammen rakentaminen pihalle oli paras pihatyö mitä koskaan olen tehnyt.

Silloin kun en ole yksin jaksanut soittokuntoa pitää yllä, soitan duettoja Pelle Näätäsen

kanssa, välillä Järvenpäässä, välillä meillä Sipoossa, joskus jopa omalla laiturilla.

339

Hillen kanssa lähdimme tutustumaan maahan jossa kumpikaan ei ollut käynyt.

Kanadan Kalliovuoret olivat mykistävän komeat Lake Louisen rannalta.

Halusin esitellä suosikkimaani Hillelle. Niinpä vein hänet Uuteen Seelantiin kiertelemään

matkailuautolla. Tällä iällä antaa jo arvoa mukana kulkevalle sängylle ja

jääkaapille. Liftareitakaan ei enää teiden varsilla näkynyt.

340

Vuokrasimme Hillen kanssa Saimaalta pienen purjeveneen viikoksi ja niin se purjehduskärpänen

puraisi taas pahanpäiväisesti. Oma 31-jalkainen on etsinnässä tulevia

kesiä varten.

En olisi ikinä uskonut kuinka mukavaluonteisia villakoirat ovat ennen kuin tutustuin

Iituun.

341

Saavuimme Aucklandiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivän aamuna,

eli 6.12.2017. Ajelimme Seelannissa minulle uusilla teillä aivan Pohjoissaaren

pohjoisosissa Bay of Islandsin alueella, jossa en ollut käynyt. Siellä näin samalla

ne kuuluisat valtavat kauripuut, joita vielä on muutamia jäljellä. Ajelimme

myös Coromandelin niemimaan ihanilla rantoja pitkin kulkevilla kiemurateillä,

joita täydessä kirkkaan punaisessa kukassa olevat Pohutukawa-puut koristelivat.

Nyt kun olimme autolla liikkeellä, kävimme tietysti Taurangassa ja Oropissa.

Tiesin, että Graylingin Tony oli muuttanut Eteläsaarelle ja hoiteli siellä lampaiden

sijasta suurta erikoisvuohien tarhaa. Mutta olihan se entinen ”kotitaloni”

edelleen paikallaan. Astuin pihalle ja soitin ovikelloa, mutta talossa ei ollut

ketään kotona. Katselin pihalla hiukan ympärilleni. Maisema oli muuten rakkaan

tuttu, mutta ympärille oli rakennettu paljon omakotitaloja. Taurangaan,

saati Mt Maunganuille ei enää talolta nähnyt. Vanha lampaiden keritsemisaitta

oli edelleen paikallaan, ja näkyi lähiniityillä myös lampaita.

Ollessamme Rotoruassa meidät saavutti suru-uutinen: Simo soitti hädissään,

että Aino oli yllättäen joutunut taas nopeasti edenneeseen shokkitilaan. Hän

oli toimittanut Aikun saman tien eläinlääkäriin, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Ainolla oli ollut samantapainen kohtaus munuaisten vakavasta toimintahäiriöstä

jo puoli vuotta aikaisemmin, jolloin siihen liittyi myös diabetes. Mutta

lääkinnällä Aino oli ollut aivan kunnossa viimeiset kuukaudet. Nyt tilanne

uusiutui ja oli ollut vielä edellistä pahempi.

ERGOtoiminta terästyy – ja seisahtuu, kuten koko maailma

Samana vuonna kun kävimme Hillen kanssa Seelannissa, olin tehnyt jo helmikuussa

myös yhden Olympian matkanjohtokeikan sinne. Tämä matka oli

sikäli käänteentekevä, että tutustuin matkalla leipätyönään keksintöjä ja pienyritystoimintaa

konsultoivaan matkustajaan. Jeren kanssa juttelimme tietysti

matkan varrella minun keksinnöistäni ja niiden markkinoinnista, joka oli taas

laahannut pitkään aika paikallaan. Jere innostui ERGOtuoteperheestä ja kotiin

palattuamme ryhdyimme yhdessä miettimään sen markkinointia entistä

voimakkaammin.

Saman tien aloin kehitellä tuotteita entistä paremmiksi. Monet käyrätorvensoittajat

olivat pyytäneet systeemiin jonkinlaista pikalukitusta, joka olisi varsinkin

lapsille tärkeä. En vain ollut keksinyt hyvää ideaa siihen. Yhtenä päivänä,

kun mietin tätä asiaa ja minulla oli pöydällä sekä käyrätorvituen osat että

saksofonituen osat rinnakkain, ja mainitsin Hillelle, että mietin kuinka siihen

342

Hiljalleen ERGOtuotteiden kysyntä kasvoi ja johti uusien soittotukien kehittämiseen.

Tein paljon kokeiluita ja prototyyppejä. Parasta tässä työssä on ollut jatkuva

yhteydenpito muusikoihin eri puolilla maailmaa. Vuosien kuluessa suunnittelemiani

soittotukia on syntynyt lähes kaikkiin vaskipuhaltimiin ja muutamiin puupuhaltimiin.

Terveys ja ergonomia ovat varmasti trendejä, jotka tulevaisuudessa vain

vahvistuvat. Siksi uskon, että tämä kehittämäni ainutlaatuinen tuoteperhe varmasti

menestyy.

343

käyrätorvitukeen saisi fiksun pikalukon. Hille sanoi saman tien, että miksei

tuota samaa mikä toimii saksofonissa voisi muuttaa niin, että se toimisi myös

käyrätorvituessa.

Bingo!

Ajatushan on ollut jo pitkään aivan nenän edessä, mutta en ollut koskaan tullut

ajatelleeksi, että se voisi pienin muutoksin toimia myös toisissa soittimissa!

Onneksi Hille vilkaisi lyhyesti pöydällä olleita osia, jotka olivat eri kasoissa, ja

näki, että ne voisivat silti toimia yhdessä. Tämä oivallus muutti myöhemmin

myös trumpettituen ja paransi huimasti sen käyttömukavuutta.

Tuoteperhe laajeni myös klarinettitukeen. Se syntyi hollantilaiselta asiakkaalta

tulleesta ideasta, ja oli helppo tehdä modifikaationa olemassa olevasta sopraanosaksofonituesta.

Vaikka klarinetti on kevyempi kuin vaskisoittimet, koko

soittimen paino on aina oikean käden peukalolla, joka usein kipeytyy. Ja varsinkin

lasten harjoittelu jää tästä syystä usein vähäisemmäksi.

Markkinoinnin tehostamiseksi lähdimme Hillen kanssa Keski-Euroopan

kiertueelle kesällä 2019. Pääkohde oli Belgian Gentissä järjestetty maailman

käyrätorviliiton vuotuinen festivaali, jonne ilmoittauduimme näyttelyosastoksi.

Ennen festivaalia ajoimme vuokra-autolla Amsterdamista Pohjois-Ranskaan

ja edelleen Bretagnen rannikolle ja kävimme Jerseyn saarella. Parhaiten

jäi kuitenkin mieleen Le Mont Saint-Michelin saari, joka on aivan upea, yli

1000 vuotta sitten perustettu täyteen rakennettu luostarisaari. Vaeltelimme sen

käytäviä, loputtomia portaikkoja ja pieniä kappeleita puoli päivää. Ei ole ihme,

että saari on eräs Ranskan suosituimmista turistikohteista.

Ranskassa ollessamme tuli jälleen vanha tuttu ilmiö esille. Juuri kukaan edes

turistikohteissa ei puhu tai ainakaan halua puhua muita kieliä kuin ranskaa.

Niinpä jouduin vanhalla ylioppilasimprobaturillani yrittää tankata muutamia

sanoja ranskaksi, mutta onneksi Hillen ranskantaito oli kuitenkin sen verran

pätevämpää, että pärjäsimme joka paikassa.

Kun ERGOtoiminta näin lisääntyi, jätin muut työt satunnaisia matkanjohtokeikkoja

lukuun ottamatta kokonaan. Tapsa sai tehdäkseen ilmakuvauskeikat,

joita minulla edelleen oli, enkä ottanut enää minkäänlaisia videotöitä. Ajatukseksi

muodostui, että nyt kun olen juuri kuusikymppinen, nyt minun pitää

panostaa tähän omaan kolmanteen lapseeni, ERGOtuoteperheeseen, jotta saisin

sen aivan oikeasti jaloilleen ja voisin tämän bisneksen myydä jollekin musiikkilaitetuottajalle

ennen kuin tulen niin raihnaiseksi, etten jaksa työtä itse

jatkaa. Tässä vaiheessa ERGObrass tuotteita on myyty noin 10 000 asiakkaalle

344

yli 50 maahan. Jälleenmyyjiä on 21 maassa neljällä mantereella yhteensä noin

60 musiikkiliikettä. Tätä listaa pitää vain edelleen pyrkiä pidentämään.

Näin oli tarpeen keksiä uusia markkinointikanavia entisten ohelle. Sain hyvän

ja ainakin aluksi toimivan idean. Otin yhteyttä soiton opettajiin eri puolilla

maailmaa, ja tarjosin heille ilmaiseksi puolen vuoden kokeiluun 3 + 1 soittotukea.

Tämä tarkoitti sitä, että jos he oikeasti kiinnostuvat ideasta ja lupautuvat

etsimään kolme nuorta oppilasta, jotka haluavat mukaan testiryhmään, lähetän

kolme kappaletta soittotukia heille ilmaiseen kokeeseen, samalla opettaja saa

yhden itselleen. Puolen vuoden testikauden aikana he tekevät kaksi tai kolme

videopäivitystä Facebookiin, kuinka ERGOtukien kanssa soittaminen on sujunut

ja millaisia muutoksia he ovat havainneet oppilaiden soittoasennoissa ja

muussa kehityksessä. Testijakson jälkeen he voivat lunastaa soittotuet itselleen

puoleen hintaan tai palauttaa ne minulle.

Ajatuksena tässä oli se, että sekä soitonopettaja että oppilaat tottuvat tukiin

ja suosittelevat niitä sitten toisille. Ja varsinkin opettajat voisivat kertoa kollegoilleen

tukien merkityksestä, mikä taas lisää niiden tunnettuutta ja kysyntää.

Tämä markkinointiajatus lähti hyvin käyntiin, lähetin ensimmäisille opettajille

paketteja eri puolille maailmaa.

Samalla ryhdyin alkuvuodesta 2020 kiertämään entistä enemmän myös suomalaisissa

musiikkioppilaitoksissa pitämässä esittelyitä soittotukien käytöstä.

Olin sopinut useista esittelytilaisuuksista, kunhan palaan Olympian matkanjohtokeikalta

Perusta ja Boliviasta helmikuun lopussa.

Mutta mitä tapahtui maaliskuussa 2020?

Korona. Kaikki seis.

Kaikki suunnitelmat joka puolella maailmaa kariutuivat. Oppilaitokset sulkivat

ovensa, ketään ei voinut tavata. Eikä ilmeisesti vielä pitkään, määrittelemättömän

pitkään aikaan. Oikeastaan edes suunnitelmia ei voinut tehdä kuinka

tämä uusi markkinointi voisi edetä. Musiikkielämä seisahtui, konsertit ja

kaikki esittävä taide pysähtyi kuin seinään.

Juuri kun olin saanut energiani liikkeelle uuteen markkinointikampanjointiin

ja jättänyt muut työt, en yhtäkkiä voinutkaan tehdä sitä mitä olin suunnitellut.

Muutaman viikon tätä pohdiskelin samalla mietiskellen elämääni laajemmin.

Niinhän teki varmasti moni muukin, kun muutakaan ei paljoa voinut. Eräänä

iltana selailin kirjahyllystä käteeni osuneita vanhoja matkapäiväkirjojani nuoruuden

reissuilta.

345

Sitten sain ajatuksen, joka joskus silloin tällöin oli käynyt mielessäni. Pitäisikö

kirjoittaa se kauan sitten kesken jäänyt ajatus valmiiksi, eli tehdä matkoista

kunnollinen tarina. Heti matkani jälkeen silloin 80-luvulla suunnittelin kirjoittavani

kirjan kokemuksistani koska siinä vaiheessa ei juuri suomalaisten

pitkistä kulkurireissuista kirjallisuutta ollut. Mutta se jäi silloin tekemättä. Nyt

ajatus tuli jälleen mieleeni. Päiväkirjat ovat suurelta osin huonolla käsialalla

kirjoitettuja ja niissä on välillä paljon toistoa, huonoa kieltä mutta silti mielenkiintoisiakin

tapahtumia. Pitäisikö niistä kirjoittaa tarina ulos? Ja toisaalta,

onhan sitä paljon muutakin tullut elämän aikana tehtyä. Mites olisi elämäkerran

kirjoittaminen…?

Jos olet kiltisti lukenut kaiken tänne asti, lienee käynyt ilmi, että minulla ajatukset

hyvin usein alkavat kasvaa nopeasti ja hallitsemattomasti. Ja ne menevät

helposti övereiksi. Mutta kun tämä idea hautui muutaman päivän mielessä, ei

auttanut kuin antautua ajatukselle ja ottaa tietokone esiin. Siitä on nyt kolmisen

kuukautta. Lyhyen pohdinnan jälkeen aloin huhtikuun alkupuolella kirjoittaa

ensimmäisestä muistissani olevasta itseäni koskevasta luonnehdinnasta:

-Eeläinraakas, eeläinraakas…

346

ISBN 978-952-94-4267-6

9 789529 442676

Jouko Antere: Kurahousuista kuuskymppisiin

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?