Samuli Paulaharju - Doria

MatkamuistelmiaKarjalan kankailta. 19
vaan. Omin päin täällä vain eletään, omin tuttavin tullaan
toimeen. Joutoaikoina milloinmihinkin taloonkokoonnutaan
kaskuamaan omiakaskujaan,omia juttuja jauhamaan. Omissa
kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti mielessäpiettävänsäkin".
Niinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin
hyvin ystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.
Huotarintalossa,jonkakatsommeparaimmaksi levähdyspaikaksi,
viedään meidät heti komeaan gornitsaan jakäsketään
reput pois heittää. Ja kun kysymme, josko saamme
talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:
— A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!
Ja samovaari on heti pöydälläkuhisemassa, ja sen
kuumaa sisällystä me yhdessätalonväen kanssa tyhjennämme
lasin lasin perästä. Isäntä itse on juomanlaskijana.
Ja arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät
yhtä sukkelaan tarinatkin luistavat.
Varsinkin aika lipeäkielisiä ovat talon naiset seka
nuoret että vanhat. Heillä sitä riittää juttua, kyselemistä
ja nauramista.
— A mintään ei ruotsi moli Jumalan iessä syömää
käyes, a pirttiih tulles? he muun muassa kysäisevät.
— A emme moli sil taval, molitah toisin, sanomme.
Näemme tytön kaulassa ristin killumassa.
— Mintään sie tuota kannat?
— A pyhä kuva, Jumalan kuva, sanoo tyttöhartaana.
Ei siula tätä?
— Ei uo.
— A kuis sie maat metsää ilma, ko ei vo Jumalaa..,
ei mie usaltais, eksyis. Kuis maat metsää leheksee, akuis
salol kase roaintaah .. a heinä tekkoo, ko ei ois Jumalaa
keral.. ?
Onpa tytöllä vielä nauhassa rahakin, kymmenkopekkainen.
— A mitäs täi tiet? Mitä se tea suojelee?
Ei tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.