Euroopan

Euroopan 

yhteinen(?) 

Euroopan yhteinen(?) 

puolustus 

puolustus 

Timo Mielonen (toim:) 

Suomen Sadankomitea 

Suomen Sadankomitea

Teos on julkaistu ulkoasiainministeriön avustuksella kansalaisjärjestöjen 

Eurooppa-tiedotukseen. 

© Tekijät, ellei artikkelin tai kuvan yhteydessä toisin mainita. 

Kannen kuva: Pascal Terjan / cc 2.0 

Keuruun Laatupaino. Keuruu. 2016 

ISBN 978-951-9372-47-1

Sisällys 

Aluksi 

Timo Mielonen 5 

Itämeren alueen turvallisuus ja Suomi 

Pekka Visuri 9 

Venäjän turvallisuuspolitiikan painopisteistä ja niiden 

merkityksestä Itämeren alueelle 

Anna-Liisa Heusala 26 

Itämeren alueen retrokonflikti 

Pertti Joenniemi 38 

Suomen ja Ruotsin välisen puolustusyhteistyön 

tiivistäminen 

Erkki Tuomioja 47 

Globaalistrategia mukauttaa EU:n ulko- ja 

turvallisuuspolitiikkaa sisäisten ja ulkoisten kriisien 

värittämään toimintaympäristöön 

Tuomas Iso-Markku 54 

Hybridirauhasta inhimilliseen turvallisuuteen 

Mary Kaldor ja Javier Solana 73 

Ilmastonmuutos ja muut globaalit uhkat 

Folke Sundman 79 

EU:n keskinäisen avunannon lausekkeen toimeenpano 

Rasmus Hindren 87 

Euroopan unionin yhteisen kyberpuolustuksen 

kehittäminen 

Mirva Salminen 99 

Euroopan armeija: Turha fantasia vai välttämätön 

vaihtoehto 

Tarja Cronberg 114

Keisarin uudet vaatteet – tarinoita EU:n kriisinhallinnasta 

Johanna Suhonen 123 

Trident vai EU – kumpi on parempi rauhan ja 

turvallisuuden kannalta? 

Rebecca Johnson 130 

Saksan turvallisuuspolitiikan uusi valkoinen kirja 

Nora Westerlund 137 

Kirjoittajat 146

Timo Mielonen 

Aluksi 

”Yhteisestä puolustuksesta keskusteltiin jo omalla pääministerikaudellani 

vuonna 2013. Mutta tietysti Britannian ero EU:sta eli 

brexit on kannustanut etsimään uusia linjoja. Tähän astihan Britannia 

on estänyt kaikki kaavailut puolustuksellisesta yhteistyöstä”, 

totesi Euroopan unionin komission varapuheenjohtaja Jyrki 

Katainen Helsingin Sanomille 18. marraskuuta. Kataisen mukaan 

uudet suunnitelmat unionin puolustuksen kehittämiseksi julkistetaan 

vielä marraskuun aikana. 

Britannian kesäkuisen kansanäänestyksen tulos on vaikuttanut 

merkittävästi keskusteluun EU:n yhteisestä puolustuksesta, 

mutta se ei missään tapauksessa ole ainoa tekijä. Yhdysvaltojen 

presidentinvaali, jonka tuloksen tiedämme, on myös osaltaan luonut 

paineita EU:lle ja sen jäsenvaltioille myös yhteisen puolustuksen 

osalta. 

Donald Trumpin presidenttikausi on kuitenkin vielä edessä, 

eikä kukaan voi vielä tietää, millaista politiikkaa hän virassaan 

toteuttaa. Vaalitaistelu on aina eri asia kuin presidentin tehtävien 

hoito. Varmaa kuitenkin on, että Euroopassa on varauduttava 

muutoksiin, joiden luonne ja merkittävyys selviää aikanaan. 

Pian Britannian kansanäänestyksen jälkeen julkistettiin Euroopan 

unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia 

Jaettu näkemys, yhteinen toiminta: vahvempi Eurooppa. Strategian 

esipuheessa Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan 

korkea edustaja Federica Mogherini toteaa: 

”Meidän unionimme tarkoitus ja jopa sen olemassaolo on 

asetettu kyseenalaiseksi. EU:n kansalaiset ja maailma tar-

vitsevat kuitenkin vielä aiempaakin vahvemman Euroopan 

unionin. Laajemmasta alueestamme on tullut epävakaampi 

ja turvattomampi. Kriisit unionin rajojen sisä- ja ulkopuolella 

vaikuttavat suoraan kansalaisten elämään. Vaikeina aikoina 

vahva unioni on sellainen, jossa ajatellaan strategisesti, jolla 

on yhteinen näkemys ja joka toimii yhdessä. Tämä pätee vielä 

selvemmin Ison-Britannian kansanäänestyksen jälkeen. 

Meidän on todellakin pohdittava uudelleen unionin työskentelytapoja, 

mutta tiedämme silti erittäin hyvin, minkä 

asioiden vuoksi me työskentelemme. Tiedämme, mitkä ovat 

meidän periaatteemme, etumme ja prioriteettimme. Nyt 

ei ole aikaa epävarmuudelle: unionimme tarvitsee selkeän 

strategian. Tarvitsemme yhteisen vision ja yhteisen toimintasuunnitelman.” 

Mogherinin mukaan yhdelläkään jäsenmaalla ei ole voimavaroja 

yksin vastata olemassa oleviin uhkiin eikä mahdollisuuksiin. Tarvitaan 

siis yhteistyötä ja yhteisiin arvoihin sekä tavoitteisiin sitoutumista. 

Globaalistrategian esipuhetta on tietenkin luettava Mogherinin 

viranhoitoon liittyvänä tekstinä, mikä tarkoittaa, että kirjoitus 

edustaa ”virallista optimismia”. Toisaalta Mogherini ei kuitenkaan 

peittele sitä, että unioni on kokenut useita takaiskuja ja sen kansainvälinen 

vetovoima sekä painoarvo ovat selvästi heikompia 

kuin esimerkiksi vuosituhannen alussa tai viimeisen laajentumisen 

jälkeen. 

Yhteisen vision ja toimintasuunnitelman tarpeellisuudesta 

todennäköisesti vallitsee varsin laaja yksimielisyys unionin jäsenvaltioiden 

keskuudessa – sellaista tarvitaan. Sen sijaan on kyseenalaista, 

tiedämmekö todellakin, mitkä ovat ”periaatteemme, 

etumme ja prioriteettimme” tai olemmeko EU:n jäsenvaltioina ja 

niiden kansalaisina niistä samaa mieltä. Esimerkiksi Bulgarialla, 

Espanjalla, Maltalla, Saksalla ja Suomella on taatusti yhteisiä etuja, 

mutta oletettavasti myös ristiriitaisia kansallisia prioriteetteja 

ja intressejä.

Unionin yksi keskeinen ongelma onkin se, että kansallisten etujen 

puolustaminen on aikaisempaa vahvemmin ohjannut jäsenvaltioiden 

toimintaa EU:ssa. Tämä on näkynyt esimerkiksi vaikeuksissa 

sopia pakolaisuuden aiheuttamasta taakanjaosta jäsenmaiden 

kesken. 

Lisäksi jo pidemmän aikaa on useissa EU:n jäsenvaltioissa tapahtunut 

sisäänpäin kääntymistä ja kansallismielisen poliittisen 

suuntauksen vahvistumista. Unkari ja Puola ovat selkeimpiä esimerkkitapauksia, 

mutta ei Suomikaan ole osaton tästä trendistä. 

Kyllä perussuomalaisten voitto, pitkään jatkuneet talousvaikeudet 

ja laajamittaisesta työttömyydestä aiheutuva näköalattomuus 

näkyvät suomalaisessa politiikassa. 

Kaikesta tästä seuraa se, ettei EU:n yhteisen puolustuksen 

muotoilu ole helppo asia. Samaan aikaan pitäisi hoitaa Britannian 

irtautuminen unionista, löytää ratkaisuja EU:n olemassaoloa ravisteleviin 

ongelmiin, kuten pakolaisuus, lähiympäristön epävakaus 

ja talouskriisi, sekä linjata yhteistä puolustusta. 

Yhteisen puolustuksen hahmotteluun kannattaa kuitenkin 

panostaa. Tosiasia nimittäin on, että jäsenmaiden yhteenlasketut 

sotilasmenot ylittävät Kiinan sotilasmenot siinäkin tapauksessa, 

että Britannia jätetään pois laskuista. Samoin jäsenvaltioiden armeijoiden 

yhteenlaskettu koko vastaa Kiinan armeijan kokoa. Mihin 

tällaista arsenaalia todella tarvitaan? 

Todennäköistä on, että ensimmäisessä vaiheessa ryhdytään 

panostamaan yhteishankintojen laajempaan käyttöön. Tähän 

myös Katainen viittasi aikaisemmin mainitussa Helsingin Sanomien 

haastattelussa. Yhteishankintoja aiotaan Kataisen mukaan 

vauhdittaa EU:n hallinnoimalla rahastolla. 

”Ideana on perustaa EU:n hallinnoima rahasto. Sen varat kerätään 

halukkailta jäsenmailta. Rahasto sitten kilpailuttaisi ja ostaisi 

sovitut puolustustarvikkeet. Rahaston alla olisi ikään kuin pienempiä 

hankintapooleja, sen mukaan, mitä jäsenmaat haluaisivat.” 

Tämän kirjan tavoitteena on arvioida Euroopan unionin yhteisen 

puolustuksen eri elementtejä laajan turvallisuuden näkökulmasta.

Kyse ei ole vain sotilaallisesta toiminnasta vaan myös esimerkiksi 

kriisinhallinnasta tai ilmastonmuutokseen varautumisesta. 

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa, Pekka Visurin, 

Anna-Liisa Heusalan, Pertti Joenniemen ja Erkki Tuomiojan 

artikkelit, rakentuu kesäkuussa pidetyn Itämeren turvallisuus -seminaarin 

alustuksiin. Nämä neljä artikkelia valottavat erityisesti 

Suomen lähialueiden ja Venäjän tilannetta. 

Toinen osa koostuu EU:n yhteistä puolustusta eri näkökulmista 

käsittelevistä artikkeleista. Näkökulma on joko temaattinen, kuten 

globaalistrategia, kriisinhallinta, kyberpuolustus tai solidaarisuuslausekkeen 

toimeenpano, tai maantieteellinen, kuten Saksan 

valkoisen kirjan arviointi. 

Suomalaisten kirjoittajien ohella kirjaan on otettu kaksi käännösartikkelia. 

Niistä Mary Kaldorin ja Javier Solanan artikkeli 

liittyy globaalistrategian pohjustustyöhön. Rebecca Johnsonin 

artikkeli puolestaan käsittelee ydinaseita ja niiden suhdetta EU:n 

yhteiseen puolustukseen. Molemmat artikkelit on kirjoitettu ennen 

Britannian kansanäänestystä, mikä näkyy teksteissä. 

Kirjan sisällön suunnitteluun ja toimitustyöhön ovat lisäkseni 

osallistuneet Sadankomitean varapuheenjohtaja Johanna Kelhu, 

pääsihteeri Anni Lahtinen sekä hallituksen jäsenet Tanja Vaari ja 

Nora Westerlund. 

Rauhanasemalla 22.11.2016

Pekka Visuri 

Itämeren alueen 

turvallisuus ja Suomi 

Pohjois-Eurooppa ja Itämeren alue ovat kylmän sodan jälkeen 

muodostaneet turvallisuuspoliittisesti vakaan vyöhykkeen, mutta 

Ukrainan konfliktin seurauksena on sotilaallista jännitystä levinnyt 

tällekin alueelle ja herännyt spekulaatioita asetelman muutoksista. 

Vaikka kylmän sodan kaltaisen konfliktin paluuta ei ole 

näkyvillä ainakaan toistaiseksi, on nykytilanteessa eräitä piirteitä, 

jotka muistuttavat toisen maailmansodan jälkeisten vuosien kehitystä. 

Silloin poliittinen ja sotilaallinen valtakamppailu kohdistui 

aluksi Keski-Eurooppaan, mutta erityisesti alkaneen ydinasekilpavarustelun 

myötä myös Pohjois-Euroopan strateginen tärkeys 

kasvoi. Ydinasetasapainon vakiintumisen ja aseteknisen kehityksen 

myötä 1960-luvun lopulta alkaen myös Itämeren alueen turvallisuuspoliittinen 

tilanne rauhoittui. 

Euroopan geopoliittista tarkastelua 

Geopoliittisten tekijöiden merkitystä yleisesti vähäteltiin kylmän 

sodan jälkeisessä Euroopassa, kun poliittis-taloudellinen integraatio 

eteni kohti itää herättäen mielikuvan läntisten yhteiskunnallisten 

sekä niihin liittyvien taloudellisten ja kulttuuriarvojen ylivoimasta. 

Puhuttiin Euroopan unionin ja sen taustalla vaikuttavan 

euro-atlanttisen alueen ”imuvaikutuksesta”, joka vastustamatta 

vetäisi myös itäisen Euroopan maita puoleensa sekä poistaisi poliittiset 

ja taloudelliset rajat uudenlaisessa yhtenäiskulttuurissa

koko mantereen kattavalla sisämarkkina-alueella. Esikuvana eurooppalaiselle 

integraatiolle nähtiin lähinnä Yhdysvaltojen synty 

ja vahvistuminen liittovaltioksi, mutta mielellään unohdettiin, että 

myös Neuvostoliitossa oli pyritty samanlaiseen päämäärään. 

EU:n talous- ja rahaliiton kohtaamat vaikeudet horjuttivat jo 

uskoa integraation syventämisen ja laajentamisen mahdollisuuksiin, 

ja poliittiset ongelmat tulivat dramaattisesti esille Ukrainan 

konfliktin kärjistyessä kansainväliseksi kriisiksi vuoden 2014 alussa. 

Samalla Euroopan unionissa on jouduttu tunnustamaan nationalismin 

voimistuneen, ja tämä kehitys kiihtyi vuonna 2015, kun 

Lähi-idän suunnalta levinnyt pakolaiskriisi pääsi pahasti yllättämään 

vapaaseen liikkumiseen tottuneet EU-maat. 

Noiden ilmiöiden yhteisvaikutus horjuttaa jo vakavasti unionin 

yhtenäisyyttä ja synnyttää sen sisälle uusia rajalinjoja, lännessä 

Ison-Britannian ja manner-Euroopan (alkuperäisen talousyhteisön) 

välille sekä idempänä ”vanhan” ja ”uuden” Euroopan välille, jo 

häipyneeksi uskotulla länsi- ja itäblokin aikaisella rajalla. Kesällä 

2015 kärjistynyt pakolaiskriisi nosti erityisesti alueiden poliittisen 

kulttuurin erot selvästi esille, ja vuoden 2016 kuluessa on Turkin 

ja Lähi-idän tilannekehitys edelleen voimistanut EU:n ongelmia. 

Poliittisissa puheissa alkoi pari vuotta sitten yleistyä maininta 

”geopolitiikan paluusta” Eurooppaan, vaikka olisi oikeampaa 

todeta sen vain välillä jääneen unohduksiin. Geopoliittiset tekijät 

ovat luonnollisesti olleet jatkuvasti läsnä muun muassa päätettäessä 

Naton ja Euroopan unionin laajennuksista ja itäisen kumppanuuden 

ohjelmista. Ne haluttiin pitää taka-alalla painottamalla 

läntisen Euroopan liittojen luonnetta arvoyhteisöinä ja ”pehmeän 

turvallisuuden” levittäjinä. Myös globalisaatiokehitys saatettiin 

tulkita maantieteellisten tai geopoliittisten tekijöiden merkitystä 

vähentäväksi. 

Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen hallinta Länsi-Euroopassa 

yhdistyneenä koettuun Neuvostoliiton uhkaan piti läntisen blokin 

maat paremmin yhdessä ja mahdollisti taloudellis-poliittisen 

integraation syventämisen. Geopoliittisesti arvioiden Länsi-Eurooppa 

oli myös verraten yhtenäisen kulttuurin ja samankaltaisten 

10

taloudellisten edellytysten alue. Unionin laajeneminen on tuottanut 

sen yhteyteen erilaisen kulttuurin, talouden ja historiallisen 

taustan maita itäisestä Euroopasta. Unionin yhtäaikaisen laajentamisen 

ja syventämisen onnistumista epäiltiin jo alusta lähtien, ja 

yhdistyneenä ulkoisen paineen helpottumiseen nuo tekijät yhdessä 

näyttävät tuottaneen voimistuvaa nationalismia. Taloudellisten 

ongelmien pahentuessa siitä on tullut jälleen koko maanosaa vaivaava 

ongelma ja integraatioideologiaa heikentävä tekijä. 

Suomen linjausten taustaa 

Historian merkitys geopoliittisessa ajattelussa on kaksitahoinen. 

Ensinnäkin voidaan painottaa historiallista kokemusta tärkeänä 

perusteena määritettäessä turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia. 

Toisaalta historiantutkimusta käytetään metodisesti apuna analysoitaessa 

valtioiden käyttäytymistä kansainvälisessä politiikassa. 

Suomen osalta voidaan todeta, että nykyiset turvallisuuspoliittiset 

peruslinjaukset eivät ole ratkaisevasti muuttuneet sodanjälkeisestä 

ajasta, jolloin omaksuttiin Paasikiven linjana tunnettu suuntaus. 

Jäsenyys Euroopan unionissa ja lisääntynyt yhteistyö kansainvälisten 

organisaatioiden puitteissa on luonnollisesti tuonut siihen 

uusia painotuksia, ja myös sotilaallista liittoutumattomuutta korostavan 

peruslinjan jatkuvuus on asetettu kyseenalaiseksi. Silti 

jatkuvuus on Suomen turvallisuuspolitiikassa ollut selvästi voimakkaampi 

piirre kuin monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. 

Kylmän sodan kaudella turvallisuuspolitiikassa asetettiin 

pääpaino ulkopolitiikkaan, jota puolustuspolitiikan tuli tukea. Ulkopolitiikan 

linja määritettiin puolueettomuuspolitiikaksi, jolla 

ei tarkoitettu puolueettomuutta kansainvälisen oikeuden mukaisesti 

vaan käytännöllisempää poliittista toimintaa. Suomen linjaus 

muistutti Ruotsin ”liittoutumattomuuden” käsitettä (”Alliansfrihet 

i fred syftande till neutralitet i krig”), mutta Suomessa ei haluttu 

korostaa pyrkimystä pysyä puolueettomana mahdollisen sodan 

aikana, koska sillä olisi saatettu ärsyttää Neuvostoliittoa, joka 

piti tärkeänä yya-sopimukseen sisältyvää puolustusvelvollisuutta 

11

tarvittaessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Ulkopolitiikan alalla 

käytiin jatkuvaa kamppailua yya-sopimuksen tulkinnasta, jolloin 

Suomi painotti sopimuksen johdantoon sisältynyttä, jo Paasikiven 

usein korostamaa mainintaa Suomen pyrkimyksestä pysyä erossa 

suurvaltaristiriidoista. 

Puolueettomuuspolitiikka vaati tasapainoilua idän ja lännen 

välisissä kiistoissa, joihin sisältyi myös taloudellisten etujen vaaliminen. 

Suomi tunnusti yya-sopimuksen myötä olevansa Neuvostoliiton 

puolustuksellisessa intressipiirissä, mikä oli selvää ilman 

sopimustakin. Toisaalta Suomi ei sitoutunut Neuvostoliiton kanssa 

sotilasyhteistyöhön, vaikka sellaisiakin yrityksiä välillä sattui. 

Turvallisuuspolitiikan itäistä painotusta tasoittivat voimakkaat 

talous- ja kulttuurisuhteet länteen. 

Vaikka myös ulkomaankaupan järjestelyissä Suomi joutui tasapainoilemaan 

itäisten ja läntisten intressien välillä, lännen osuus 

kauppavaihdosta oli koko ajan selvästi suurempi. Markku Kuisma 

on kirjassaan Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 (Siltala 2015) 

kuvannut seikkaperäisesti kylmän sodan aikaisia talouskamppailuja, 

joista Suomi selvisi lopulta hyvin ja kykeni hyötymään asetelmasta 

niin, että erityisesti raskaan metalliteollisuuden vienti 

Neuvostoliittoon oli edullista ja toisaalta puunjalostusteollisuus 

ylläpiti laajaa länsikauppaa. Kuisma muistutti, että ”Suomen ulkomaankaupasta 

oli 80-85 prosenttia länsivientiä ja -tuontia kylmän 

sodan kuumimpinakin vuosina.” 

Suurvaltojen välisen liennytyskehityksen myötä Suomelle tarjoutui 

tilaisuus panna alulle Euroopan turvallisuusja yhteistyökonferenssi, 

jonka juhlava päätöskokous järjestettiin Helsingissä 

kesällä 1975. Sitä pidettiin yleisesti tunnustuksena Suomen puolueettomuuspolitiikan 

onnistumiselle, ja ”Helsinki-prosessia” arvostetaan 

maailmalla yhä. 

Kylmän sodan loppuvaiheissa Suomen alue tuli jälleen sotilasstrategisesti 

tärkeäksi, kun suurvallat 1980-luvun alussa ottivat 

Euroopassa käyttöön uudenlaisia ydinaseita. Niihin sisältyi myös 

risteilyohjuksia, jotka kykenivät lentämään matalissa korkeuksissa. 

Palattiin siis jossain määrin 1960-luvun alun tilanteeseen, kun 

12

Suomellekin taas esitettiin vaatimus kyetä torjumaan ilmatilassaan 

mahdollisesti lentäviä aerodynaamisia (risteily)ohjuksia. Lopulta 

tuo kiista saatiin kuitenkin rauhoittumaan vuonna 1987, kun 

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat maasta ammuttavien keskikantaman 

ohjusten kieltämisestä. 

Kylmän sodan jälkeinen aika 

Kylmän sodan päättyminen Euroopassa Saksan yhdistymiseen 

sekä Varsovan liiton ja Neuvostoliiton hajoamiseen vaikutti merkittävästi 

turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen Itämeren alueella. 

Neuvostoliiton joukkojen vetäytyminen Itä-Saksasta ja muista 

Varsovan liiton maista sujui sopimusten mukaisesti ja yllättävänkin 

järjestyneesti. Venäjän ja muiden entisten neuvostotasavaltojen 

asevoimien sijoittuminen uusille alueilleen oli kuitenkin hyvin 

improvisoitua ja niukalla rahoituksella toteutettua, ja sisäpoliittinen 

tilanne oli epävakaa. Varuskunnat elivät 1990-luvun lopulla 

lähes omavaraistaloudessa, ja armeijan ja laivaston toimintakyky 

romahti. On arvioitu, että Venäjällä käytettiin silloin vuosittain varoja 

asevoimiin noin viisi prosenttia Neuvostoliiton ajan tasosta, 

joten kysymys oli pääoman jatkuvasta kuluttamisesta uudishankintojen 

ja ylläpitovarojen puutteessa. 

Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuoden 1995 alussa turvallisuuspoliittinen 

linja määritettiin sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi, 

jota tuettiin itsenäisellä puolustuksella. Pääministeri 

Esko Aho kertoi hallituksen näkemyksen eduskunnalle 14.2.1995 

annetussa selonteossa: ”Suomi liittyi Euroopan unioniin sotilaallisesti 

liittoutumattomana maana, joka ylläpitää itsenäistä, uskottavaa 

kansallista puolustusta. Suomi ei EU-jäsenyyden kautta ollut 

etsimässä uusia turvallisuustakuita ja turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia.” 

Tuohon määritykseen on sittemmin lisätty maininnat sotilaallisesta 

yhteistyöstä EU:n, Naton ja Ruotsin kanssa, mutta perusratkaisut 

eivät ole muuttuneet. Suomen turvallisuuspoliittista 

doktriinia ei ole virallisissa asiakirjoissa kuvattu kovinkaan tarkas- 

13

ti, vaan esimerkiksi valtioneuvoston turvallisuusja puolustuspoliittisissa 

selonteoissa linjanmääritykset vaihtelevat jonkin verran 

sanonnoiltaan. Siitä on seurannut epäselvyyttä ja herännyt kysymyksiä, 

mitä itse asiassa tarkoitetaan. 

Virallisista linjanmäärityksistä ja puheista voi kuitenkin vetää 

tiivistetyn johtopäätöksen, että Suomi on määritetty EU:n jäsenmaaksi 

ja pohjoismaaksi, joka ei kuulu sotilasliittoihin ja ylläpitää 

turvallisuustilannetta vastaavaa alueensa puolustuskykyä. Suhteutettuna 

laajempaan kehityskuvaan Suomen turvallisuuspoliittinen 

asema on kylmän sodan aikoihin verrattuna selvästi vakaampi, 

eikä Suomeen kohdistu suoranaista sotilaallisen hyökkäyksen 

uhkaa, mutta kansainväliset kriisit voivat ulottaa vaikutuksiaan 

myös tänne. 

Suomen uhkakuvat ovat viime vuosina painottuneet niin sanotun 

laajan turvallisuuskäsityksen mukaisesti lähinnä ei-sotilaallisiin 

uhkiin, joihin pyritään vastaamaan kokonaisturvallisuuden 

ohjelmilla. Sotilaallisen turvallisuuden analyysi valtiojohdon 

julkaisemissa asiakirjoissa on jätetty hyvin vähälle, mistä on myös 

seurannut, että mediassa näitä asioita käsitellään vähäiseen tietoon 

perustuvalla, usein suuresti liioittelevalla ja vinoutuneella 

tavalla. 

Suomen reaalista puolustuskykyä on luonnollisesti arvioitu 

salaisissa viranomaisselvityksissä, mutta niissäkin ongelmana on 

erilaisten uhkakuvien ja muiden tilanneolettamusten laaja kirjo. 

Skenaarioita tehdään yleensä jotain rajattua tarkoitusta varten 

esimerkiksi tutkittaessa tiettyjen asejärjestelmien kehittämistä, 

jolloin kokonaisuudesta helposti syntyy epäselvä tai jopa aivan 

virheellinen käsitys. Lisäksi on otettava huomioon, että kaikissa 

maissa sotilaalliset uhka-arviot ja niihin kehitettävät vastaukset 

ovat erittäin salaisina käsiteltäviä asioita, ja toisaalta mahdollisten 

vuotojen luotettavuus on syytä kyseenalaistaa. 

Strateginen tilannearvio: Venäjä ja Pohjois-Eurooppa 

Asevoimien määriä ja sijoitusta koskevat tiedot ovat nykyisin kan- 

14

sainvälisissä tilastojulkaisuissa varsin tarkkoja. Perusmateriaalina 

käytetään Lontoossa toimivan Kansainvälisen strategisen instituutin 

(International Institute for Strategic Studies, IISS) vuosikirjoja 

(The Military Balance). Niiden tiedot hankitaan vakiintuneilla 

menetelmillä ja analysoidaan ammattitaitoisesti, joten tuolla aineistolla 

voidaan hahmottaa riittävän tarkka yleiskuva esimerkiksi 

Suomen lähialueen asevoimista. 

Vaikka tilastojen perusteet ovat pätevät, on aihetta pitää mielessä, 

että voima ei ole absoluuttista vaan aina suhteellista ja tilannesidonnaista, 

minkä lisäksi sotilaallisen voiman käytön kynnys 

Euroopassa on korkea. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa 

koetut aseelliset konfliktit ja sodat ovat olleet luonteeltaan hyvin 

rajoitettuja, ja erityisen suuri pidättyvyys on ollut havaittavissa 

ydinaseistettujen suurvaltojen kesken asevoimien käytössä. Tässä 

suhteessa vaarallisimman tilanteen, Kuuban kriisin lokakuussa 

1962, erityisenä opetuksena oli asettaa etusijalle sodan välttäminen 

diplomaattisen kriisinhallinnan keinoin. Aseelliset konfliktit 

Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen ovat lähes poikkeuksetta 

liittyneet valtioiden hajoamiseen ja niiden jälkitilanteisiin, 

jotka kylläkin saattavat kestää pitkään. 

Neuvostoliitolta jäänyt Venäjän Itämeren laivasto käytännössä 

menetti kylmän sodan päätyessä toimintakykynsä, eikä sitä 2000- 

luvun puolellakaan ole olennaisesti vahvistettu. Aluskaluston kehitys 

(IISS:n vuosikirjojen mukaan 1991-2016) kertoo strategisen 

merkityksen vähenemisestä: 

• Itämeren-laivastolla oli vuonna 1991 noin 40 sukellusvenettä, 

5 risteilijää, 5 hävittäjää, 29 fregattia ja noin 300 

pientä alusta. 

• Vuonna 1995 oli 9 sukellusvenettä, 3 risteilijää, 2 hävittäjää, 

18 fregattia ja noin 150 pientä alusta. Laivasto rappeutui 

nopeasti. 

• Vuonna 2001 aluskalustoon kuului 2 sukellusvenettä ja 

muutama pinta-alus. 

• Vuonna 2011 oli 2 sukellusvenettä, 2 hävittäjää ja 3 fregattia. 

15

16 

• Vuonna 2016: 1 sukellusvene ja 8 hävittäjää tai fregattia. 

Vertailun vuoksi todettakoon, että Itämerellä oli vuonna 2016 

läntisiä aluksia 16 sukellusvenettä ja noin 30 suurta pinta-alusta 

(hävittäjää tai fregattia). Alusten voimasuhteissa Venäjä on siis 

selvästi alivoimainen Itämeren alueella, mutta sillä on kuitenkin 

kykyä kiistää merialueen vapaa käyttö läntisiltä merivoimilta. 

Neuvostoliiton hajotessa Leningradin sotilaspiirissä oli maavoimia 

noin 10 divisioonaa, joista useimmat tosin olivat vain runkoja 

mahdollista liikekannallepanoa varten. Venäjän maavoimia 

supistettiin jo 1990-luvulla verraten voimakkaasti, ja 2000-luvun 

alussa Suomen itärajan takaisten varuskuntien ylläpito lopetettiin 

lukuun ottamatta Karjalan kannaksen ja Pietarin alueen paria prikaatia 

sekä Pohjoisen laivaston alaisuuteen kuuluvia Petsamon ja 

Murmanskin alueen joukkoja. Petroskoin lähellä on ollut lisäksi varikko, 

jonka kalustosta voidaan perustaa reservijoukkoja. Pietarin 

eteläpuolella on muun muassa moottoroitu prikaati ja ylijohdon 

maahanlaskudivisioona Viron rajalla Pskovissa (Pihkovassa). 

Yhdysvalloissa toimivan analyysilaitoksen Stratforin arvion 

mukaan presidentti Vladimir Putinin ajama, noin 700 miljardin 

dollarin hintainen Venäjän asevoimien uudistusohjelma vuoteen 

2020 on painottunut selvästi strategisiin ydinasevoimiin ja avaruuspuolustukseen, 

joille varattiin rahoituksesta 42 prosenttia. 

Toisena on laivasto 24 prosentilla, kolmantena ilmavoimat 21 prosentilla 

ja lopuksi maavoimat vain 13 prosentilla. Toisaalta sisäisen 

turvallisuuden ylläpito on saanut budjetista yhä suuremmat osuudet. 

Oli myös nähtävissä, että suunniteltuja hankintamenojen lisäyksiä 

ei voida toteuttaa, ja sotilasbudjetit ovatkin jo parin vuoden 

ajan hieman supistuneet. Silti ohjelma kohentaa asevoimien kykyä 

täyttää rajoitetut ja sotilasdoktriinissa erityisesti painotetut tehtävänsä. 

Venäjän asevoimien rakenteesta ja sijoittelusta voidaan tehdä 

johtopäätös, että ne on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä suurvallalle 

tyypillisiin strategisiin tehtäviin, joihin kuuluu ydinasepelotteen 

ylläpitäminen sekä kyky interventioihin lähialueilla,

esimerkiksi Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Ukrainassa sekä kriisinhallintaan 

myös kaukaisemmilla kohteilla, kuten Syyriassa. Sen 

sijaan voimia suurhyökkäykseen läntiseen Eurooppaan kylmän sodan 

aikaisen neuvostoarmeijan tapaan ei nykyisillä joukoilla ole. 

Useat harjoitukset viime vuosina ja toiminta Ukrainassa vuonna 

2014 ovat kertoneet sotilasreformin tuottamista tuloksista. 

Krimin miehitystä arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, 

että Venäjällä oli siellä sopimuksen perusteella oikeus pitää 25 000 

sotilasta sekä tukikohtia laivastolle ja ilmavoimille. Siellä jo olleita 

joukkoja täydennettiin laskuvarjoyksiköillä ja erikoisjoukoilla. Krimin 

miehitys oli kaikkiaan hyvin poikkeuksellinen sotilasoperaatio, 

koska alueen väestö tuki venäläissotilaita ja Ukrainan paikalla 

olleet varuskunnat antautuivat tai vaihtoivat puolta heti alkuvaiheessa. 

Venäjän aseellinen ja huollollinen tuki Itä-Ukrainan kapinallisille 

on ollut tuntuvaa mutta erilaista kuin Krimillä, sillä varsinaisia 

orgaanisia taistelujoukkoja ei Donbasin alueella ole ollut 

mainittavasti toiminnassa. Siellä vastassa olleet Ukrainan joukot 

olivat verraten heikosti varustettuja ja johdettuja. 

Arvioita Venäjän asevoimien toimintamahdollisuuksista 

Lähempään tarkasteluun kannattaa ottaa eräät läntiset arviot Venäjän 

asevoimien toimintamahdollisuuksista Itämeren alueella. 

Niissä ei ole otettu kantaa sellaisten tilanteiden todennäköisyyteen, 

vaan kysymys on sotilasteknisistä skenaarioista ja niihin vastaamisesta 

eli ”sotapeleistä”. 

Kansainvälisissä yhteyksissä on arvioitu erityisesti Naton 

mahdollisuuksia puolustaa Baltian maita. Sitä on viime vuosina 

useasti epäilty ja kaavailtu myös tarvetta saada apua Suomelta 

ja Ruotsilta. Sekä Suomesta että Ruotsista on kuitenkin todettu, 

ettei sotilaalliseen apuun ole riittäviä voimia, mutta toisaalta on 

haluttu pitää kiinni keskinäisen avunannon velvoitteista, jotka sisältyvät 

Euroopan unionin perussopimukseen. Ruotsin hallitus on 

lisäksi antanut erityisen solidaarisuusjulistuksen, jossa todetaan, 

että Ruotsi ei pysy passiivisena hyökkäyksen kohdistuessa johon- 

17

kin EU-maahan tai pohjoismaahan. 

Syksyllä 2015 saatettiin Foreign Policy –lehdessä julkisuuteen 

varsin laaja katsaus Yhdysvalloissa tehtyihin suunnitelmiin, 

kuinka Baltian maiden puolustus mahdollista Venäjän hyökkäystä 

vastaan voitaisiin järjestää. Esiteltiin myös sotapelien sarja erilaisista 

hyökkäysskenaarioista ja niiden vastatoimista Naton voimavaroilla. 

Pohtimatta lähemmin kyseisen artikkelin tarkoitusperiä, 

kiinnostavaa on todeta yksiselitteinen johtopäätös: kaikissa tilannevaihtoehdoissa 

katsottiin Baltian maiden puolustaminen Naton 

voimin erittäin vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Jos Venäjä päättäisi 

käyttää asevoimaa niitä vastaan, se pystyisi verraten helposti 

alueiden valtaamiseen ja estämään Nato-joukkojen saapumisen 

riittävän aikaisin ja riittävän vahvoina alueen puolustusta vahventamaan. 

Venäjä pystyisi eristämään Baltian maat ilma- ja merivoimillaan 

siinä määrin, ettei lännestä tuleva apu pääsisi vaikuttamaan. 

Venäjän erityisiksi vahvuuksiksi arvioitiin lähellä sijaitsevat 

tukialueet sekä vahva tykistö ja ilmatorjunta. 1 

RAND Corporation julkaisi noista sotapeleistä helmikuussa 

2016 raportin 2 , jossa vahvistettiin jo julkisuuteen tulleet asiat ja 

tarkennettiin tietoja. Olettamuksena oli noin viikon varoitusaika, 

mikä mahdollistaa eräiden nopeasti alueelle siirrettävien Naton 

joukkojen ryhmittämisen taisteluvalmiiksi. Noilla heikohkoilla 

vahvistuksilla ei kuitenkaan arvioitu olevan ratkaisevaa merkitystä 

lopputulokselle: Kaikissa vaihtoehdoissa Venäjän lähialueilta 

hyökkäykseen lähteneet joukot kykenivät valtaamaan Tallinnan 

ja Riian kahdessa – kolmessa päivässä. Hyökkääjällä arvioitiin olevan 

käytössään noin 22 pataljoonan taisteluosastoa. Puolustajilla 

oli käytössään 5 virolaista ja kaksi latvialaista kevyesti varustettua 

pataljoonaa sekä vahvennuksina noin 3-4 jalkaväkipataljoonaa 

Yhdysvalloista ja yksi Isosta-Britanniasta. 

Muilla Naton maavoimien joukoilla arvioitiin olevan vain vähäinen 

vaikutus taistelutilanteen kehitykselle Virossa ja Latviassa. 

Puolan asevoimat sitoutuisivat Kaliningradin rintamalle ja liettualaiset 

oman alueensa puolustamiseen. Muiden vahvennuksien 

keskittäminen Baltiaan olisi liian hidasta ja epävarmaa. 

18

Myöskään Naton ilmavoimilla ei arvion mukaan ollut ratkaisevaa 

merkitystä lopputulokselle, sillä ne joutuisivat toimimaan 

verraten kaukaisista tukikohdista ja taistelemaan Venäjän lähialueelta 

toimivia ilmavoimia vastaan. Lisäksi Venäjän ilmatorjunta 

arvioitiin riittävän tehokkaaksi rajoittamaan Naton ilmavoimien 

käyttöä. Ruotsissa on herättänyt keskustelua olettamus Tukholman 

alueen käytöstä Naton ilmavoimien tukeutumiseen. Silläkään 

ei ollut vaikutusta puolustuksen onnistumiselle. 

Johtopäätöksenä RAND-raportissa ehdotettiin keskittymistä 

toimiin, joilla estettäisiin Venäjän hyökkäys Baltian maihin. Sitä 

varten suositettiin riittävän vahvan pelotteen muodostamista, 

jotta Venäjällä ei olisi mahdollisuuksia edellä mainitun kaltaiseen 

nopeaan voittoon. Pelotteen rakentaminen tulisi kuitenkin kalliiksi 

ja herättäisi Venäjän vastatoimet. 

Vertailun vuoksi oli raporttiin liitetty kartta, joka esitti kylmän 

sodan aikaista Keski-Eurooppaa ja Baltian maita. Todettiin, 

että silloin Neuvostoliitolla oli Itämeren ja Alppien välillä täydessä 

taisteluvalmiudessa 22 divisioonaa ja Natolla lähes saman verran. 

Naton vanhoilla jäsenmailla tuskin olisi halukkuutta ryhtyä jälleen 

samanlaiseen kilpavarusteluun, tällä kertaa kaukana Baltian 

maissa ja Venäjän tukialueiden tuntumassa. Rintamalinja kylmän 

sodan aikaan oli suunnilleen yhtä pitkä kuin Baltian maiden itäraja 

Venäjää vastaan. 

Samantapaisen raportin julkaisi myös Washingtonissa toimiva 

Center for Strategic and International Studies (CSIS). Siinä ehdotettiin 

aseistuksen ennakkovarastointia Yhdysvaltojen joukoille 

Eurooppaan, hieman samaan tapaan kuin tehtiin kylmän sodan 

aikana. Kuitenkin korostettiin tarvetta pitää kiinni Venäjän kanssa 

vuonna 1997 tehdystä sopimuksesta, joka kieltää Naton vakinaisten 

tukikohtien perustamisen entisiin itäblokin maihin. 3 Kesällä 

2016 julkistettu Naton päätös sijoittaa maavoimien joukkoja 

Baltian maihin ja Puolaan neljän pataljoonan verran vastasi noita 

kaavailuja sikäli, ettei vakinaisia tukikohtia perusteta, vaan joukot 

käyvät kohdemaissa vuorollaan. Lisäksi joukkojen määrä on verraten 

pieni, lähinnä symbolinen. Venäjän vastatoimia on jo tullut, 

19

mutta sen vahvistukset on suunnattu lähinnä Ukrainan suunnalle. 

On ymmärrettävää, että tuollaiset sotapeleistä kantautuneet 

tiedot herättivät hälyä Baltian maissa. Virossa julkaistiin mielialojen 

rauhoittamiseksi maan tiedustelulaitoksen raportti, jossa 

todettiin, ettei Venäjän hyökkäystä pidetä todennäköisensä eikä 

Venäjällä olisi siihen välttämättä edes riittäviä voimia. Myöskään 

Viron asemaa ei olisi syytä verrata Ukrainaan, joka oli vuonna 

2014 monessa suhteessa uhanalaisempi. 4 

Sotapelityyppisiä skenaarioita on sittemmin ilmestynyt myös 

Ruotsissa, ja niistä jotkut ovat etsineet aiheita perustella maan 

Nato-jäsenyyttä. Skenaariossa arvioitiin Venäjän mahdollisuuksia 

ryhtyä rajoitettuihin sotatoimiin Ruotsia vastaan, mutta kylmän 

sodan aikaisiin hyökkäysmalleihin Venäjällä ei olisi voimia. 5 On 

huomattava, että ruotsalaisarvioissakaan ei ole esitetty mitään 

vakuuttavia syitä sille, miksi Venäjä lähtisi hyökkäykseen Itämeren 

alueella. On nimittäin otettava huomioon, että maan ulkomaankaupasta 

huomattava osa tapahtuu siellä merikuljetuksin, puhumattakaan 

kaasuputken kautta toimitettavasta energianviennistä 

Saksaan. Nehän katkeaisivat heti sodan alkaessa tai ehkä jo sitä 

edeltävän kriisin aikana. 

Suomen kannalta noissa tuoreissa sotapeleissä ja uhka-arvioissa 

kiinnostaa se, ettei niissä nähty Suomelle mitään roolia Baltian 

puolustamisen suhteen. Päinvastoin on korostettu Itämeren 

ylittämisen vaikeutta ellei suorastaan mahdottomuutta, jos vastarannalla 

on suurvallan asevoimat taisteluvalmiina. Puhtaasti 

sotilaalliselta kannalta arvioituna Suomenlahtikin on aivan liian 

vaikea ylitettäväksi nykyaikaisen torjunta-aseistuksen vaikutuspiirissä. 

Raporteissa ei myöskään spekuloitu Suomen käyttämistä 

ilmavoimien tukialueena Baltian maiden puolustamiseksi. 

Kun silloin tällöin kuitenkin lehdistössä arvioidaan tarvetta saada 

Baltian maihin sotilaallista apua, on sekä Suomesta että Ruotsista 

todettu, ettei sellaiseen ole riittäviä voimia, vaikka toisaalta 

on haluttu pitää kiinni keskinäisen avunannon velvoitteista, jotka 

sisältyvät Euroopan unionin perussopimukseen. Ruotsin hallitus 

on lisäksi antanut erityisen solidaarisuusjulistuksen, jossa tode- 

20

taan, että Ruotsi ei pysy passiivisena hyökkäyksen kohdistuessa 

johonkin EU-maahan tai pohjoismaahan. 

Kuten muun muassa virolaisraportissa viime talvena todettiin, 

Venäjällä ei ole käytettävissään kovin paljon joukkoja Itämeren 

suunnalla. Koko läntisellä Venäjällä on nykyisin vain kymmenkunta 

maavoimien taisteluprikaatia (ja lisäksi muutama prikaati 

reserviläisistä perustettavissa) sekä erikoisjoukkoja ja kolme maahanlaskudivisioonaa. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Suomen 

sodan ajalle varattujen joukkojen vahvuus on viimeisten supistusten 

jälkeenkin yhä 230 000 sotilasta, joka on samaa suuruusluokkaa 

kuin Venäjän maavoimien nykyinen kokonaisvahvuus (jonka 

pitäisi riittää sotatoimiin kahdessa maanosassa Kaliningradista 

Vladivostokiin). 

On kaikkiaan vaikea kuvitella tilannetta, jossa Venäjällä todettaisiin 

hyökkäys Suomeen – tai Baltian maihin - niin tärkeäksi, että 

siihen sidottaisiin puolet kaikista käytettävissä olevista maavoimien 

joukoista. Hyökkäys voisi tapahtua luonnollisesti myös muilla 

tavoin ja rajoitetumpana, mutta sellaisenkin hankkeen strateginen 

mielekkyys on arvioitava kyseenalaiseksi, ellei Suomi, Ruotsi 

tai joku muu maa itse provosoi hyökkäystä muodostamalla uhan 

itänaapurilleen. Kokonaan omaan arvoonsa voidaan jättää lehdissä 

esiintyvät spekulaatiot vaikkapa ”pienten vihreiden miesten” 

salaisesta soluttautumista Suomeen tärkeille kohteille, eteläisen 

rannikon miehittämisestä yllättävällä iskulla tai maan lamauttamisesta 

”hybridisodankäynnin” keinoin ilman asevoiman käyttöä. 

On helppo yhtyä Puolustusministeriön entisen kansliapäällikön 

kenraaliluutnantti Arto Rätyn mielipiteeseen Helsingin Sanomien 

haastattelussa 3.1.2016: ”Suomi ei ole Ukraina. Meillä 

on järjestäytynyt yhteiskunta. Jos tunnuksettomat vihreisiin pukeutuneet 

sotilaat yrittäisivät rajan yli, vastassa olisivat rajavartiolaitos, 

poliisi, tulli ja puolustusvoimat. Ei sellaista yllätystä voi 

Suomessa tapahtua. Jos jostain ihmeen syystä tapahtuisi, meillä 

on työkaluja hoitaa se. Tästä ei kannata edes keskustella.” 

Kannattaa myös panna merkille, kuinka IISS:n tutkija Samuel 

Charap arvosteli hybridisodan käsitteen nostamista esille länsi- 

21

maissa ilmentämään Venäjän strategista oppia. Hänen mielestään 

tosiasiat eivät puolla käsitystä, että sellaiseksi kuvattu toimintamalli 

olisi jotenkin tyypillistä juuri Venäjälle. Nykyaikaisissa konflikteissa 

käytetään, kuten ennenkin, kaikkia tilanteen vaatimia 

keinoja, jotka vaihtelevat suuresti. Pelkkä epäsuora tai ”pehmeä” 

vaikuttaminen vaikkapa ”informaatiosodan” menetelmien tuskin 

tuottaa tuloksia, eikä sellaisista yrityksistä edes ole havaintoja. 

Tällöin sekoitetaan sodan käsite tavanomaiseen mediavaikuttamiseen, 

ja nehän ovat aivan eri asioita. Myöskään maan valtaaminen 

”sisältä päin” ei ole mahdollista kuin erittäin harvinaisessa 

tilanteessa, jollainen sattui syntymään Krimille helmikuussa 2014. 

Missään muualla ei samaa toimintamallia ole menestyksellisesti 

kokeiltu, eikä sellainen asetelma voi syntyä salaisesti. Charapin 

mukaan Venäjä käyttää asevoimiaan edelleen varsin perinteiseen 

tapaan. 6 

Pohjoismaat geostrategisesti arvioituna 

Pohjoismaiden keskeinen turvallisuusja puolustuspoliittinen 

yhteistyö on laajempi kuin vain Itämerta koskeva kysymys. Geopoliittisesti 

ja geostrategisesti arvioiden pohjoismailla on hyvin 

erilainen asema ja siitä syystä myös eriävät intressit, jotka tulivat 

esille jo toisen maailmansodan jälkeen blokkien muodostuessa 

myös Pohjois-Eurooppaan. 

Ruotsi on Pohjolan keskusvaltana pyrkinyt säilyttämään itsenäisen 

päätöksentekokyvyn. Se on voimakkaasti Itämeren maa, 

jota alueella kiristyvä sotilaspoliittinen tilanne koskee välittömästi. 

Skandinavian maista Norja on selvästi Atlanttinen, joten on ymmärrettävää, 

että se on nojannut yhteistyöhön Ison-Britannian ja 

viimeksi Yhdysvaltojen kanssa. 

Tanska on kosketuksissa sekä Keski-Eurooppaan että Pohjois- 

Atlantille, kun taas Suomen asemaa määrittää vahvasti Venäjän 

naapuruus sekä sijainti Itämeren äärellä ja pohjoisessa myös arktisilla 

alueilla. On siis historiallisesti ja geopoliittisesti ymmärret- 

22

tävää, että Norja ja Tanska ovat valinneet turvallisuuspoliittiseksi 

ratkaisukseen jäsenyyden Pohjois-Atlantin liitossa, mutta yhtä 

luonnolliset selitykset löytyvät Suomen ja Ruotsin pysyttelylle sen 

ulkopuolella. 

Suomella on geopoliittisesti ja geostrategisesti läheisin yhteys 

Ruotsiin, joten sitä on voitu pitää myös luontevana yhteistyökumppanina. 

Sen sijaan muut pohjoismaat ovat selvästi eri 

asemassa kuin Suomi. Pohjoismaisen yhteistyön jatkamiselle eri 

aloilla on kaikkiaan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin kylmän sodan 

aikaan, mutta nimenomaan yhteisen puolustuksen kehittämiselle 

ei ole nyt sen parempia näkymiä kuin ennenkään. 

Johtopäätöksinä Itämeren alueen geopoliittisen aseman kehityksestä 

ja nykyisistä politiikkavaihtoehdoista voidaan ensinnäkin 

todeta, että Itämeren alue ei ole toisen maailmansodan jälkeen 

ollut konfliktien syynä tai aiheuttajana. Itämeren strateginen 

asetelma on vakiintunut ja poliittinen vakaus vahvistunut kylmän 

sodan jälkeen, ja se on sivusta-aluetta myös ajankohtaisessa suurvaltakonfliktissa, 

jonka syyt ja painopisteet ovat muualla, lähinnä 

Ukrainassa sekä laajalla Mustanmeren - Kaukasian - Lähi-idän 

- Keski-Aasian vyöhykkeellä. Ratkaisevat valinnat ovat: yhteistyö 

vai konflikti? Kaikille alueen valtioille olisi hyödyllistä jatkaa 

yhteistyötä ja välttää vakautta horjuttavia toimia, siis muualla alkaneiden 

konfliktien ”horisontaalisen eskalaation” välittyminen 

Itämerelle. 

Itämeren kaukaisessa pohjukassa sijaitsevalle Suomelle on 

erityisen tärkeää säilyttää Itämerellä vallinnut suhteellisen vakaa 

tilanne ja toimivat yhteistyösuhteet. Näitä päämääriä edistävien 

toimien tulisi olla tärkeällä sijalla Suomen ulkopolitiikassa. 

Pohjois-Euroopan kehitys riippuu luonnollisesti laajemmasta 

Euroopan ja maailman tilanteen kehityksestä, jossa voi tapahtua 

hyvinkin nopeita muutoksia. Ajateltakoon vaikkapa Lähi-idän 

tilanteen käänteitä viime vuosien aikana tai globaalin energiatalouden 

ja -kaupan perusteiden heilahteluja. Suuret trendit ovat 

verraten helposti hahmotettavissa, mutta yllättävät yksittäiset 

tapahtumat saattavat tuottaa äkillisiä kriisejä myös turvallisuus- 

23

politiikan alalle. 

Hitaasti muuttuvia ovat taloudelliset ja sotilaalliset voimasuhteet, 

joten niiden tarkastelulla voidaan määrittää melko pitävät 

kehykset tilannekehitykselle. Yhtä lailla varman perustan antavat 

väestöennusteet, sillä tilastoista voidaan päätellä työikäisen väestön 

määrät noin 20 vuoden perspektiivillä hyvinkin tarkasti. 

Useissa ennusteissa arvioidaan Yhdysvaltojen säilyttävän taloudellisen 

ja sotilaallisen johtoasemansa maailmassa, mutta Kiina 

haastaa sitä jo Aasiassa ja myös maailmanlaajuisesti. Kokonaisuutena 

Aasian taloudellisen voiman kasvu näyttää jatkuvan ja siihen 

liittyy myös sotilaallinen voimistuminen sekä toisaalta Euroopan 

suhteellinen voimavarojen heikentymisen jatkuminen. 7 Tällaiset 

ennusteet ovat vaikuttaneet jo voimakkaasti muun muassa Yhdysvaltojen 

strategisiin ohjelmiin, joissa Aasian – Tyynenmeren 

alue on asetettu selvästi etusijalle verrattuna Eurooppaan. Yleisesti 

arvioidaan suurvaltakonfliktien kehittymisen mahdollisuus 

suuremmaksi Aasiassa kuin Euroopassa, jota pidetään verraten 

vakaana alueena. 

Sotilaallisissa voimasuhteissa Yhdysvallat liittolaisineen on 

selvästi ylivoimainen käyttäen maailman sotilasmenoista edelleen 

noin 60-70 prosenttia 8 , joten suoranaisia ”lännen” sotilaallisia 

uhkaajia näissä oloissa tuskin ilmestyy. Tämä koskee myös 

Eurooppaa, missä potentiaalinen vastustaja Venäjä ei sotilaallisella 

tai taloudellisella voimallaan kykene Yhdysvaltojen johtaman 

liittokunnan haastajaksi muuten kuin omilla lähialueillaan ja 

rajoitetuilla päämäärillä. Tästä syystä Venäjä noudattaa pakostakin 

puolustuksellista strategiaa, kuten myös suhteellisesti paljon 

voimakkaampi Neuvostoliitto joutui Euroopan oloissa tekemään. 

Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan kykyä puolustaa aluettaan ja 

etujaan pääpiirtein entisen Neuvostoliiton alueella, ja siihen sen 

suhteellinen voima riittää. 

Naton vanhoissa jäsenmaissa on haluttomuutta työntää sotavoimaa 

Venäjän rajojen läheisyyteen. Siksi ne eivät myöskään kannata 

sotilasliiton laajentamista Venäjän kannalta aroille alueille 

kuten Ukrainaan tai Georgiaan. Suomi on sotilasmaantieteellisesti 

24

noiden alueiden kanssa samantapaisessa asemassa, aivan Venäjän 

strategisesti tärkeiden alueiden äärellä, mutta erona on ollut tilanteen 

rauhallisuus Pohjolassa. 

Turvallisuuspolitiikan keinoin on aiheellista ensisijaisesti pyrkiä 

vähentämään todennäköisyyttä joutua mukaan kansainvälisiin 

kriiseihin, joissa Venäjä ja johtavat länsimaat saattavat olla vastakkain. 

Suomen kannalta olennaista on edistää erityisesti Itämeren 

alueen pysymistä rauhallisena. Siihen on mahdollisuuksia sekä ulkopolitiikan 

keinoin että huolehtimalla omasta puolustuskyvystä. 

Viitteet 

1 

Julia Ioffe, "The Pentagon Is Preparing New War Plans for a Baltic 

Battle Against Russia”, Foreign Policy 18.9.2015: http://foreignpolicy. 

com/2015/09/18/exclusive-the-pentagon-is-preparing-new-war-plansfor-a-baltic-battle-against-russia/ 

2 

Tekijöinä David A. Shlapak and Michael W. Johnson, luettavissa: http:// 

www.rand.org/pubs/research_reports/RR1253.html 

3 

CSIS raportti: http://csis.org/publication/evaluating-future-us-armyforce-posture-europe 

4 

International Security and Estonia 2016: http://teabeamet.ee/pdf/2016- 

en.pdf 

5 

Hur kan Sverige angripas? KKrVA Hotet 11.7.2016: http://kkrva.se/wpcontent/uploads/2016/07/Popularutgava_KKrVa_Hotet_34_sid.pdf 

6 

Samuel Charap, "The Chost of Hybrid War”, Survival, vol. 57, no 6, 

December 2015 – January 2016, s. 51-58. 

7 

Ks. esim. National Intelligence Council, Global Trends 2030: Alternative 

Worlds: http://globaltrends2030.files.wordpress.com/2012/11/globaltrends-2030-november2012.pdf 

8 

Maailman sotilasmenoista tärkeimmät prosenttiosuudet (The Military 

Balance 2015): USA 36,1 %, muut Nato-maat 17,4 %, Kiina 8 %, Venäjä 4,4 

%. 

25

Anna-Liisa Heusala 

Venäjän 

turvallisuuspolitiikan 

painopisteistä ja 

niiden merkityksestä 

Itämeren alueelle 

Ukrainan edelleen jatkuvan konfliktin sivuoireena jännitys Itämeren 

alueella on lisääntynyt vuoden 2014 jälkeen. Läntisessä 

poliittisessa keskustelussa kannatusta on saanut tulkinta, jonka 

mukaan Itämeren alueen jännityksen lisääntyminen heijastaa suoraan 

Venäjän nykyistä suurvaltapoliittista toimintatapaa, joka on 

arvaamaton. 

Myös Suomessa Venäjän turvallisuuspoliittista roolia ja tavoitteita 

on käsitelty usein kahden näkökulman kautta. Ensimmäisessä 

korostuu Venäjän rooli ja tavoitteet: suurvaltaidentiteetti, joka 

näyttäytyy menneisyyteen takertuvana ja kansainvälisiä suhteita 

konfliktien kautta hallitsemaan pyrkivänä. Toisessa puolestaan 

Venäjä on identiteetiltään ristiriitainen yhteiskunta, joka kuitenkin 

pääsääntöisesti toimii rationaalisesti tavoitellen moninapaista 

maailmanjärjestystä geoekonomisten etujensa pohjalta. Kummallekin 

kuvalle on keskeistä käsitys Venäjästä suurvaltana, mutta 

nämä kuvat ovat perustaltaan varsin erilaisia. 

26

Venäjä toimii erilaisissa kansainvälisten suhteiden pelikentissä, 

joissa sillä on myös toisiinsa nähden ristiriitaisia tavoitteita. 

Pyrin tässä artikkelissa 1 lyhyesti hahmottamaan sitä, mitä Venäjä 

tavoittelee nykyisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussaan ja 

miten nämä tavoitteet vaikuttavat Itämeren alueella. Tarkastelen 

Venäjän virallista turvallisuusstrategista ajattelua, alueellista integraatiota 

entisen Neuvostoliiton alueella, keskittämistä ja puolustusteollisuuden 

merkitystä Venäjälle. 

Venäjän turvallisuusstrategia 

Saadakseen kuvan Venäjän roolista ja sen tavoitteista, useat Venäjä-tutkijat 

lähtevät liikkeelle Venäjän virallisista turvallisuusasiakirjoista. 

Näihin voidaan suhtautua eri tavoin, mutta tässä 

kirjoituksessa niitä lähestytään varteenotettavina virallisina dokumentteina 

siitä mitkä ovat Venäjän strategiset päämäärät. Lähtökohtana 

on ajatus, että Venäjällä on kykyä ja myös halua toteuttaa 

ainakin osa keskeisistä turvallisuuspoliittisista päämääristään 

ja että näiden päämäärien toteutumista tulee tarkastella pitkällä 

aikavälillä. 

Venäjän keskeisimmät turvallisuuspoliittiset päämäärät esitetään 

sen turvallisuusstrategiassa, ulkopoliittisessa doktriinissa ja 

sotilasdoktriinissa. Myös strategista suunnittelua koskeva asiakirja 

on huomioitava. 2 Tärkein turvallisuusasiakirjoista on Venäjän 

turvallisuusstrategia, joka toimii raamina yhteiskuntapoliittiselle 

päätöksenteolle koskien Venäjän kansallista turvallisuutta. Kansallisesta 

turvallisuudesta puolestaan on tullut viimeisen kymmenen 

vuoden aikana keskeinen Venäjän vaaleihin perustuvaa autoritaarista 

eli hybridijärjestelmää (esim. Gelman & Starodubtsev 

2016) oikeuttava käsite. 

Strategia päivitettiin vuoden 2015 viimeisenä päivänä, joten 

sen uusin versio heijastelee myös Ukrainan kriisin aiheuttamia 

näkökulman muutoksia Venäjän ajattelussa. Strategian perusajatuksena, 

jolla on merkitystä myös arvioitaessa Venäjän valintoja 

nykyisestä kriisistä ulospääsemiseksi, on käsitys valtiosta kansa- 

27

laisen turvallisuuden takaajana. Yksilön turvallisuus syntyy vahvasta 

valtiosta, jonka takia myös hyvinvointipolitiikka on tärkeää 

Venäjällä tärkeää. 3 Turvallisuusneuvosto, joka on hallituksen ohella 

keskeinen päätöksentekijäorganisaatio, ottaa kantaa laajaan 

kirjoon asioita, kuten esimerkiksi terveyspolitiikkaan ja kulttuuripolitiikkaan. 

Sen koordinoiva komissio hallinnoi sosio-ekonomista 

suunnittelua Venäjällä. Turvallisuusneuvostosta onkin tullut 

eräänlainen maan ’varjohallitus’. 

Strategiassa on kaksi keskeistä käsitettä, joista ensimmäinen 

on kansalliset edut ja toinen on painopistealueet (prioriteetit). 

Kansalliset edut käsittävät laajan turvallisuusajattelun mukaisesti 

asioita, joista useimmat liittyvät Venäjän sisäiseen kehitykseen 

ja valtion toimintakyvyn turvaamiseen. Venäjän kansalaisten elämänlaadun, 

terveyden ja demografisen tilanteen parantaminen 

nousevat perinteisestä sosialismin ajan hyvinvointikäsityksestä, 

jossa yhteiskunnalliset organisaatiot tukevat valtion toimia. Venäjän 

kulttuurin ja perinteisten arvojen vaaliminen on noussut 

uutena listalle. Viimeksi, mutta ei vähäisimmällä painoarvolla, 

kansallisiin etuihin luetaan talouden kilpailukyvyn vahvistaminen, 

puolustusteollisuuden ja puolustuksen kehittäminen, sekä strateginen 

(sotilaallinen) tasapaino. Ulkopolitiikan puolella painottuu 

Venäjän suurvalta-asema. 

Listassa nousevat uusina painotuksina entiseen vuoden 2009 

strategiaan nähden kansallinen yksimielisyys, sekä Venäjän kulttuuri 

ja perinteiset arvot. Tältä osin turvallisuusstrategia virallistaa 

Venäjän poliittisen ilmapiirin viime vuosien nationalistisen 

kehityksen. Länsi on Venäjällä edelleen mahdollinen yhteistyökumppani, 

mutta ei enää suora esimerkki. 

Uudessa turvallisuusstrategiassa Venäjä kokee olevansa ‘uhattuna 

ja saarrettuna’. Sen oman arvion mukaan siihen kohdistetaan 

lännestä käsin operaatioita, joiden tarkoituksena on valtion toimintakyvyn 

heikentäminen ja poliittisen järjestelmän horjuttaminen. 

Tällaisia toimenpiteitä ovat myös oranssivallankumoukset 

Venäjän rajoilla, sekä käynnissä oleva informaatiosota. 

Venäjän turvallisuusasiakirjojen ja tutkimuksen perusteella 

28

voi tiivistää, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset 

tavoitteet, jotka vaikuttavat myös Itämerellä, kattavat tunnustuksen 

saamisen suurvalta-asemalle, sotilaallisen tasapainon tavoittelun, 

entisen Neuvostoliiton alueen integraation edistämisen, 

itsemääräämisoikeuden ja taloudellisen kilpailukyvyn parantamisen. 

Sotilaallisen tasapainon tavoittelussa Venäjän mielenkiinto 

kohdistuu aseistuksen lisäksi myös Nato-joukkojen sijoittumiseen 

muun muassa Kaliningradin läheisyyteen. Taloudellisesti arktinen 

alue on Venäjälle keskeinen turvallisuuspoliittinen painopistealue 

ja Venäjä panostaakin muun muassa viranomaisjärjestelmiensä 

kehittämiseen arktisella alueella. 

Strategian mukaan kansallisia etuja tuetaan panostamalla priorisoituihin 

yhteiskunnan aloihin. Tällaisia painopistealoja ovat 

maanpuolustus, valtiollinen ja yhteiskunnallinen turvallisuus, kansalaisten 

elämänlaadun parantaminen, talouskasvu, tiede, teknologia 

ja koulutus, kulttuuri, ympäristönsuojelu, sekä strateginen 

tasapaino ja tasavertaisuus strategisissa suhteissa. Venäjä haluaa 

olla mukana vaikuttamassa kansainvälisen yhteisön normeihin ja 

politiikan rakentamiseen, jonka takia se vertaa itseään lähinnä Yhdysvaltoihin 

(Igumnova 2011). Euraasian talousunioni on tärkein 

talouspoliittinen väline, jolla Venäjä hakee moninapaista maailmanjärjestystä. 

Atlantismin eli Yhdysvaltojen johtavan sotilaallisen, taloudellisen 

ja kulttuurillisen aseman vastustamiseen liittyy myös yleisempi 

Venäjän kulttuurin ja suvereniteetin korostaminen. Eräs 

seuraamus on se, että Venäjän perustuslakituomioistuin katsoo 

Venäjällä olevan oikeuden itse harkita missä määrin se soveltaa 

kansainvälisten oikeutta Venäjällä tehdyissä tuomioistuinten päätöksissä 

(Antonov 2014). Samalla tavalla katsotaan, että kansainvälistä 

oikeutta sovelletaan länsimaiden toimesta valikoiden, etupiirijakoihin 

sopivalla tavalla. 

29

Euraasian talousunionin merkitys Venäjälle 

Venäjän pyrkimys alueelliseen taloudelliseen integraatioon Euraasian 

talousunionin kautta on ollut presidentti Putinin tärkein 

ulkopoliittinen hanke. Se sisältää useita konkreettisia pitkän tähtäimen 

tavoitteita, joilla on yhteys myös Venäjän sisäiseen kehitykseen. 

Euraasian talousunionin päämääränä on kriittisissä arvioissa 

usein esitetty Venäjän poliittiset valtapyrkimykset entisten 

neuvostotasavaltojen alueella. 

Tämän näkemyksen oheen on kuitenkin syytä liittää myös sen 

tarkastelu, miten Venäjä yhdistää integraatioprosessiin pitkän 

tähtäimen taloudellisia, hallinnollisia ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita. 

Virallisesti Venäjä on ilmoittanut, että se pyrkii panostamaan 

jatkossa erityisesti energiatehokkuuden parantamiseen, 

avaruusteknologiaan ja kotimaisen lääketeollisuuden kehittämiseen 

myös vientimarkkinoita ajatellen. 

Vuonna 2016 Euraasian talousunionin panos maailman yhteenlaskettuun 

BKT:hen on sen oman ilmoituksen mukaan 3,2 

prosenttia ja maailman teollisuustuotannosta sen osuus on 3,7 

prosenttia. Ukrainan, jonka kautta vuonna 2014 kulki 80 prosenttia 

Eurooppaan Venäjältä tulevasta maakaasusta, oli tarkoitus olla 

osa tätä kokonaisuutta. 

Euraasian talousunionin tiellä on nykyisessä heikentyneessä 

taloudellisessa tilanteessa lisähaasteita, jotka aiheuttavat Venäjälle 

myös vakavia turvallisuusriskejä. Venäjän maahanmuuttoviranomaisten 

mukaan viime vuosina Venäjällä on vuosittain asustanut 

noin 11 miljoonaa ulkomaiden kansalaista (Abashin 2017, 

16). Paperittomien siirtotyöläisten määrä on ollut huomattava ja 

Venäjä oli pitkään Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi suurin siirtolaisten 

vastaanottajamaa. Ruplan heikkenemisen jälkeen eteläisistä 

naapurimaista tulleiden siirtotyöläisten määrä on vähentynyt, 

mutta samalla Venäjän kansalaisten työttömyyden ja toimeentulo-ongelmien 

lisääntyminen ovat kasvattaneet harmaata taloutta 

entisestään, arvioiden mukaan jopa 40 prosenttia kansantuotteesta. 

(Kangaspuro & Heusala 2017, 36). 

Siirtotyöläisten vähentyneiden tulonsaantimahdollisuuksien 

30

yhtenä seurauksena on ollut muun muassa huumesalakuljetuksen 

lisääntyminen Venäjän etelärajan ylitse ja potentiaalisesti Venäjän 

kautta myös Euroopan markkinoille. Nykyisen talouskriisin 

ohella Euraasian talousunionin kehittämisen muita haasteita ovat 

lainsäädännöllinen ja hallinnollinen harmonisointi, sekä mielekäs 

poliittinen ja kulttuurillinen dialogi, jossa muut maat kokevat olevansa 

Venäjän kanssa tasa-arvoisessa suhteessa. Näistä haasteista 

huolimatta Venäjä tulee panostamaan Euraasian talousunioniin 

ja pyrkii Kiinan kanssa sellaisiin ratkaisuihin, joissa vältetään nollasummapeli 

suhteessa Kiinan silkkitien rakentamiseen. 

Venäjän geopoliittinen ajattelu ei ole muuttunut radikaalisti 

viimeisten 20 vuoden aikana ja Venäjän arvaamattomuuden lisääntymisestä 

käytävään keskusteluun voidaan näin ollen suhtautua 

eri tavoin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen geopolitiikka 

ymmärrettiin lähinnä pragmaattisena Venäjän kansallisten etujen 

edistämisenä. 

Ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan, kun hajaannus ja sisäiset 

konfliktit johtivat korostamaan Venäjän alueellista yhtenäisyyttä, 

ja tätä tuki kansallismielisempi ja perinteisempi näkemys geopolitiikasta. 

(vrt. Forsberg 2015) Venäjän lähialueiden uusien rajojen 

katsottiin olevan turvallisuushaaste ja lääkkeeksi tähän haettiin 

Venäjän kansallisten etujen määrittämistä. Muuttunut pragmaattisuus 

ja Euraasian alueen kehittäminen tulivat Venäjän päämääriksi 

maailmassa. Erityisesti entisten neuvostasavaltojen alueella 

tapahtuvat konfliktit koetaan Venäjän etujen vastaisena taloudellisesti, 

sotilaallisesti ja kulttuurillisesti. Krimin niemimaan liittäminen 

Venäjään osoittaa, että Venäjä on valmis ottamaan merkittäviä 

riskejä, jotta sen asema ja kansalliset edut tässä suhteessa 

tunnustetaan. 

Keskittäminen ja valtion toimintakyvyn vahvistaminen 

Venäjän kansallisen turvallisuuden keskeisimpiä sektoreita 

ovat tällä hetkellä talous ja puolustus. Taloudesta riippuvat meneillään 

oleva asevoimien uudistus sekä poliittisen vakauden kannalta 

31

tärkeät sisäisen turvallisuuden tavoitteet. Taloudelle oleellista on 

öljyn hinnan kehitys, Venäjän talouden rakenteelliset uudistukset 

sekä vararahastojen säilyminen. Niin sanottujen vakausrahaston 

pääoma väheni 2014-2015 Suomen Pankin tilastojen mukaan 159 

miljardista dollarista 122 miljardiin dollariin. Öljyn hinta oli vuonna 

2015 keskimäärin 33,36 dollaria barrelilta, vuonna 2016 se on 

ollut 45,28 dollaria. 

Venäjän kehityksessä keskeisiä seurattavia asioita ovat BKT: 

n kasvu, inflaatio ja työttömyys, joilla saattaa olla merkittävämpi 

vaikutus Venäjän ulkopoliittisiin ratkaisuihin kuin historiallisilla 

suurvaltapyrkimyksillä. Taloudellisesti Itämeri on Venäjälle tärkeä 

siksi, että Venäjä pyrkii eroon Ukrainasta kaasunviennin läpikulkumaana. 

Venäläiset ja kansainväliset energiayhtiöt jatkavatkin 

keskusteluita Nord Stream II:sta. 

Venäjän valtio käy edelleen lävitse isoa rakenteellista muutosta, 

jossa heijastuvat muistot 1990-luvun budjettikriiseistä yhdistyneenä 

korkeaan inflaatioon, sekä kotimaiseen ja ulkomaiseen 

velkaan. Vuonna 1996 budjettikriisin seurauksena tapahtunut 

talouden romahdus vuonna 1998 johti lopulta Vladimir Putinin 

nousuun johtajaksi. 

Putinin ensimmäisellä kaudella tehdyistä talousuudistuksista 

eniten kiitosta on saanut varsinkin verouudistus, joka toi Venäjälle 

13 prosentin tasaveron ja verotulojen lisääntyminen osaltaan johti 

tärkeiksi muodostuneeseen vakausrahastoon. Tällä hetkellä juuri 

Venäjän vakausrahaston heikkenemiseen kohdistuu odotuksia 

niiden suunnalta, jotka näkevät sanktiot keinona vaikuttaa Venäjän 

politiikkaan. Venäjän johto puolestaan kokee tämän yksiselitteisesti 

hyökkäyksenä kansallista turvallisuutta kohtaan. 

Venäjän nykyisessä sotilasdoktriinissa korostetaan, että doktriinin 

tavoitteiden toteuttaminen vaatii keskitettyä toimeenpanojärjestelmää. 

Keskittäminen tulkitaan usein pelkästään Vladimir 

Putinin vallanhimoksi ja bysanttilaiseksi hallintokulttuurin ilmentymäksi. 

Keskittäminen on ollut Venäjällä tärkeimpiä uudistamisen 

ja johtamisen keinoista viimeisen kymmenen vuoden ajan. 

Tie kohti nykyistä keskittämiseen perustuvaa turvallisuus- 

32

ajattelua alkaa kuitenkin jo 1990-luvulta, ajalta, joka muutoin 

läntisessä keskustelussa yhdistetään Venäjän avautumiseen ja 

demokratisoitumiseen. Keskittäminen on Venäjällä liittynyt paitsi 

hallinnon uudistamisen ja erilaisten politiikkaohjelmien läpivientiin, 

myös alueelliseen yhtenäisyyden varmistamiseen ja päätöksentekoon 

luonnonvaroista, joiden takia jo presidentti Jeltsin näki 

tarpeelliseksi vahvistaa keskushallinnon valtaa alueiden omassa 

hallinnossa. 

Kansallisen turvallisuuden nousu keskeiseksi poliittiseksi 

ohjenuoraksi nyky-Venäjällä tapahtui myös yhtä aikaa vakavan 

sisäisen terrorismikriisin kanssa. Terrorismin torjunnalla onkin 

osaltaan oikeutettu poliittisesti keskittämistä sekä lainsäädännön 

muuttamista muun muassa viranomaisten valtuuksia lisäten ja 

sananvapautta kaventaen. Myös 9/11 jälkeinen läntinen maailma 

on kokenut lainsäädännöllisiä muutoksia terrorismin vastaisessa 

kamppailussa, jota Venäjä pitää osaltaan perusteluna omille valinnoilleen. 

Terrorismin torjunta on samalla yksi niistä alueista, joissa 

Venäjän haluaa todennäköisesti jatkossa tehdä yhteistyötä. 

Vuonna 2008 käynnistyneen asevoimien uudistuksen tarkastelussa 

on hyvä ottaa huomioon koko Neuvostoliiton jälkeinen 

ajanjakso. Vuodesta 1992 lähtien Venäjän puolustusministeriö 

lopetti kansallisen puolustusteollisuuden tukemisen ja venäläiset 

puolustusteollisuuden toimittajat ajautuivat pitkäaikaiseen 

lamaan, jossa niiden täytyi vain pyrkiä selviytymään. Valtion rahoitus 

koko alalle kuivui lähes yhdessä yössä. Tuotanto väheni 

70-80 prosenttia ja aikaisemmin puolustusteollisuuden ympärille 

rakentuneet kaupungit, joissa yhtiö oli tuottanut myös sosiaali- ja 

kulttuuripalvelut, joutuivat aloittamaan hankalan prosessin muuttuakseen 

kulutustuotteiden valmistajiksi. 

Armeijauudistuksen yksi talouspoliittinen tavoite onkin ollut 

rakentaa uudelleen tämä keskeinen talouselämän alue ja yhdistää 

siihen venäläisen teknologisen osaamisen edistäminen. Osa pyrkimystä 

on halu olla jatkossa myös suurempi tekijä aseviennissä. 

Asevoimauudistus liittyy myös muihin sisäisiin päämääriin, joista 

yksi on koulutusuudistus sekä työmarkkinoiden kehittäminen. 

33

Venäjä on keynesiläisessä sotataloudessa saattanut ottaa mallia 

myös Yhdysvalloista. Venäjän sotilasbudjetti on vielä kansainvälisesti 

verraten varsin pieni, mutta uudistusten seurauksena 

Venäjän asevoimilla on tällä hetkellä jo korkea teknologinen kyvykkyys 

ja myös tahtotila käyttää voimaa sekä puolustuksellisesti 

että hyökkäävästi. 

Vaikutukset Itämeren alueella 

Suomi on edelleen Venäjälle maantieteellisesti tärkeä ainakin 

kahdesta syystä, jotka ovat Pietarin meriyhteys ja Kuolan niemimaa. 

Vähäpätöinen seikka ei ole myöskään Nord Stream II kaasuputkihanke, 

jolla Venäjä pyrkii pois Ukrainan kautta kulkevista 

kuljetuskanavista. Arktisen alueen merkitys Venäjän turvallisuustoiminnassa 

tulee korostumaan jatkossa, joten Suomen mahdollista 

Nato-jäsenyyttä tarkastellaan Venäjällä myös tästä näkökulmasta. 

Vuoden 2014 jälkeen on käynyt selväksi, että Venäjä kategorisesti 

vastustaa Naton laajentumista rajoillaan myös sotilaallisilla 

toimilla. Venäjä ei katso positiivisesti myöskään EU:n itälaajentumista. 

Jälkimmäisessä syntyi yhteentörmäys Venäjän Euraasian 

talousunionin tavoitteiden kanssa Ukrainan EU-assosiaatiosopimuksen 

solmimista edeltäneessä vaiheessa. 

Näyttää ilmeiseltä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen 

eurooppalainen turvallisuuskehitys on muutoksen edessä ja konkreettiset 

fyysiset rajat etupiireille ovat jälleen vahvistumassa. 

Itämeren alueen turvallisuuskehitykselle Ukrainan kriisin ratkeaminen 

eri osapuolia tyydyttävällä tavalla on edelleen keskeinen 

tavoite. 

Venäjä on nykyisin linkittynyt muuhun maailmaan myös sellaisissa 

kysymyksissä, jotka se omassa turvallisuusstrategiassaan 

luokittelee yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen. 

Näissä keskeisimmiksi alueiksi todetaan aluepolitiikka, rajaturvallisuus, 

maahanmuuttopolitiikka, huumetorjunta, ääriliikkeiden 

vastainen toiminta ja kansallisuuspolitiikka. 

34

Erityisesti rajaturvallisuus ja huumetorjuntapolitiikka vaativat 

jatkuvaa, päivittäistä konkreettista yhteistyötä myös Itämeren 

maiden viranomaisten kanssa. Suomi on muun muassa viimeisten 

20 vuoden aikana ollut eturintamassa juuri rajat ylittävän rikostorjuntayhteistyön 

ja rajaturvallisuuden kehittämisessä Venäjän 

kanssa. Tämä yhteistyö ei ole pysähtynyt nykyisen kriisin takia 

vaikka siihen onkin kohdistunut myös poliittisia paineita. Itämeren 

alueella konkreettisen yhteistyön jatkaminen Venäjän kanssa 

edistää vakauden tavoittelua ja dialogin säilyttämistä. 

EU:n sisäiset ongelmat ovat Venäjälle sen ulkopolitiikassa sekä 

mahdollisuus että haaste. Bilateraalit suhteet tulevat jatkossakin 

olemaan tärkeitä ja poliittinen keskustelu niiden vaikutuksista 

jatkuu EU:ssa. Etupiiritaistelu on tullut takaisin eurooppalaiseen 

politiikkaan ja sen seuraamuksia saadaan korjata vielä pitkään, jos 

nykyinen kriisi saadaan jollakin tavalla laukaistua ilman osapuolten 

kasvojen menetystä. Hybridivaikuttaminen koettelee erityisesti 

demokratioita Euroopassa. Voi käydä kuin terrorismin vastaisessa 

sodassa, joka on lisännyt valvontaa ja uhka-arvioiden tekemistä. 

Itämeren valtioissa tämä saattaa olla lyhyellä aikavälillä eräs merkittävimpiä 

sivuvaikutuksia mikä nykyisellä kriisillä on. 

Osa Venäjän kehitystä seuranneista tutkijoista ja julkiseen 

keskusteluun eri maissa osallistuvista on ollut sitä mieltä, että Venäjän 

päätöksentekijöillä ei ole ollut suurta turvallisuuspoliittista 

strategiaa vaan Venäjän valtio toimii ulko- ja puolustuspolitiikassaan 

tilannesidonnaisen taktikoinnin pohjalta. On hyvä kuitenkin 

pitää avoinna se vaihtoehto, että Venäjällä on pidemmän tähtäimen 

strategia, jossa se on määritellyt omat kansalliset etunsa ja 

yhteiskunnalliset painopistealueensa ja että tätä strategiaa pyritään 

toimeenpanemaan pitkällä aikavälillä. Jatkossa Venäjää tulee 

lisääntyvässä määrin verrata muihin keskeisiin globaaleihin toimijoihin 

ja suhteessa globaaleihin ilmiöihin, jotta sen kehityksestä 

saadaan mahdollisimman realistinen kuva. 

35

Viitteet 

1 Artikkelissa on hyödynnetty keskeisenä lähteenä julkaisua Heusala, 

Anna-Liisa & Pyykönen, Emilia & Kivinen, Markku (2016), Venäjän 

turvallisuuspolitiikka – tutkimus Suomessa ja kehitystrendit 

Venäjällä. Valtioneuvoston kanslian selvitys- ja tutkimustoiminnan 

julkaisusarja 39/2016. (http://vnk.fi/julkaisut). Artikkelin sisällöstä 

vastaa yksin kirjoittaja ja sen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa Suomen 

puolustuspoliittisiin valintoihin. 

2 Указ Президента Российской Федерации от 31 декабря 2015 

года N 683 “О Стратегии национальной безопасности Российской 

Федерации”; федеральные закон от 28 декабря 2010 г. N 390-ФЗ 

“О безопасности”; федеральные закон от 28 июня 2014 г. N 172- 

ФЗ “О стратегическом планировании в Российской Федерации”; 

Kонцепция внешней политики Российской Федерации, 

Утверждена Президентом Российской Федерации В.В.Путиным 

12 февраля 2013 г.; Военная доктрина Российской Федерации” 

(утв. Президентом РФ 25.12.2014 N Пр-2976.) 

3 Vuonna 2016 sosiaalimenot käsittivät valtion budjetista 35 prosenttia, 

puolustuksen viedessä 3,5 prosenttia (Korhonen V. 2016). 

Lähteet 

Abashin, Sergey (2017). Migration Policies in Russia: Laws and Debates. 

In Heusala, Anna-Liisa and Aitamurto, Kaarina (Eds.), Migrant Workers 

in Russia. Global Challenges of the Shadow Economy in Societal 

Transformation. Abingdon: Routledge. 

Antonov, Mikhail (2014). Conservatism in Russia and Sovereignty in 

Human Rights, Review of Central and East European Law 39(1): 1-40. 

Forsberg, Tuomas (2015). Venäjän ulkopolitiikka Neuvostoliiton 

hajoamisesta Ukrainan kriisiin. Teoksessa Kivinen, Markku ja Vähäkylä, 

Leena (toim.) Venäjän palatseissa ja kaduilla. Tallinna: Gaudeamus. 

Gelman, V. & Starodubtsev, A.(2016). Opportunities and Constraints of 

Authoritarian Modernisation: Russian Policy Reforms in the 2000s. Europe 

- Asia Studies. 68 (1): 97-117. 

36

Heusala, Anna-Liisa; Pyykönen, Emilia ja Kivinen, Markku (2016). Venäjän 

turvallisuuspolitiikka – tutkimus Suomessa ja kehitystrendit Venäjällä. 

Valtioneuvoston kanslian selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 

39/2016. (http://vnk.fi/julkaisut). 

Igumnova, Lyudmila (2011). Russia´s Strategic Culture Between American 

and European Worldviews. Journal of Slavic Military Studies 24: 253-273. 

Kangaspuro, Markku and Heusala, Anna-Liisa (2017). Russian Foreign 

Policy and Migrant Workers. In Heusala, Anna-Liisa and Aitamurto, 

Kaarina (Eds.), Migrant Workers in Russia. Global Challenges of the 

Shadow Economy in Societal Transformation. Abindon: Routledge. 

Korhonen, Vesa (2016). Valtiontalous entistä tiukemmalla. http://www. 

suomenpankki.fi/bofit/bofit/ajankohtaista/tapahtumat/Documents/ 

BOFIT_Venäjä-tietoisku2016_esitys.pdf 

37

Pertti Joenniemi 

Itämeren alueen 

retrokonflikti 

Ennen sota oli sotaa ja rauha rauhaa. Ne eivät sekoittuneet keskenään 

niin kuin nykyään usein tapahtuu. Modernille ajalle ominaisen 

voimapoliittisen, realismiksi kutsutun näkemyksen mukaan 

sota edusti toisin keinoin toteutettua politiikkaa. Se toimi politiikan 

järkiperäisenä ja arvoista vapaana jatkona ratkottaessa osapuolten 

etuihin liittyviä vastakohtaisuuksia. 

Jälkimoderni aikakausi on kuitenkin riistänyt sodalta sen aikaisemman 

selkeyden. Turvallisuus on muuttunut kansallisesta yhä 

leimallisemmin kansainväliseksi kysymykseksi ja arvoihin liittyvät 

pyrkimykset ovat sivuuttaneet intressit ja etupolitiikan. Puhtaasti 

valtioiden välisiä sotia ei ole nykyisin juuri lainkaan ja väkivalta 

on yleensä vahvan emotionaalista, ekspressiivistä ja se liittyy 

osapuolten itseymmärrykseen pikemminkin kuin etujen vastakohtaisuuteen. 

Sotien luonteen muutos näkyy esimerkiksi siinä, 

että massa-armeijat ovat eilispäivää ja myös ydinaseiden ja niihin 

nojautuvan pelotepolitiikan merkitys on olennaisesti kaventunut. 

Ei ole lainkaan mielekästä uhata vaikkapa Isisiä tai terroristijärjestöjä 

yleensä ydinaseilla. Sellaisille uhkauksille mullahit nauraisivat 

partaansa. 

Asetelmat kuitenkin mutkistuvat siitä, etteivät suinkaan kaikki 

valtiotoimijat ole menettäneet uskoaan ydinaseisiin, massa-armeijoihin 

tai yleisemmin klassisen voimapolitiikan pätevyyteen. 

Jotkut näkevät myös uuden, lännen omaksuman ja kansainvälisesti 

noudatetun arvokorosteisen lähestymistavan pelkkänä vii- 

38

kunanlehtenä. Turvauduttaessa demokratian, ihmisoikeuksien ja 

erilaisten vapausarvojen sekä humanitaarisen oikeuden nimissä 

sotilaallisiin keinoihin toteutetaan heidän mielestään itse asiassa 

vanhaa etupolitiikkaa. Arvot ja oikeus ovat näiden tulkintojen 

mukaan pelkkää kuorrutusta. Niillä vain peitellään imperialistisia 

sekä muita valloitushaluisia tavoitteita ja arvojen takaa löytyy kriitikoiden 

mielestä pelkästään itsekkäitä valtapoliittisia tavoitteita. 

Venäjä kuuluu klassisen realismin oppeihin tarrautuneisiin ja 

edelleen vahvasti ydinaseuskoisiin toimijoihin. Valtiollisen itsenäisyyden 

asema kansainvälisen politiikan kulmakivenä tulee sen 

mukaan edelleen säilyttää eikä suvereenisuuden merkitystä pidä 

horjuttaa tuomalla rinnalle erilaisiin arvoihin ja ennen kaikkea demokratiaan 

sekä ihmisoikeuksiin liittyviä lähtökohtia. Sellainen 

vie pohjan aikaisemmilta pelisäännöiltä ja häiritsee Venäjän näkemyksen 

mukaan kansainvälisen politiikan vakautta sekä ennustettavuutta. 

Menneen ajan vanki 

Venäjän ja lännen nykyinen suhteiden kärjistyminen liittyy siten 

yhteisen viitekehyksen puuttumiseen. Turvallisuus on Venäjän näkökulmasta 

edelleen luonteeltaan tiukasti kansallista ja kansainväliset 

suhteet muodostavat pelkästään turvallisuuskamppailun 

areenan. Läntiset ja kansainvälisen yhteisön yleensä laajasti tukemat 

edistykselliset ja arvopohjaiset lähestymistavat nähdään 

lähinnä salajuonena, jonka perimmäisenä tavoitteena on edistää 

lännen omia etuja sekä heikentää Venäjän kansainvälistä asemaa 

ja sen poliittista painoarvoa. Yhdysvallat, muut läntiset maat ja 

ennen kaikkea Nato koetaan toimijoina, jotka pyrkivät riistämään 

Venäjältä sen oikeutetun aseman suurvaltana, horjuttamaan voimatasapainoa, 

tunkeutumaan Venäjän etupiirikseen kokemalle 

alueelle sekä luomaan ristiriitoja Venäjän ja sille läheisten maiden 

välille. 

Tämän etupiirin säilyttämiseen ja oletetun voimatasapainon 

ylläpitämiseen tähtäävän politiikan seuraukset ovat olleet varsin 

39

konkreettisia niin Ukrainassa kuin Krimillä. Näkemyserot eivät 

siten ole pelkästään periaatteellisia, vaan niillä on myös varsin 

konkreettisia seurauksia. 

Modernin ajattelun vanki 

Lännen näkökulmasta Venäjä on jäänyt turvallisuuspolitiikassaan 

modernin kauden ja perinteisten voimapoliittisten näkemysten 

ansaan. Se ei ole kyennyt muuttamaan näkemyksiään vastaamaan 

jälkimodernin ajan vaatimuksia ja on siksi ajautunut vanhakantaisiin 

retrokonflikteihin. Venäjä kokee pohjimmiltaan kansainvälisen 

politiikan lähestymistapoja sekä pelisääntöjä koskevat näkemyserot 

perinteisenä etujen ristiriitana ja reagoi tämän perin konservatiivisen 

ajattelutavan mukaisella tavalla. Paitsi uhatuksi koettuja 

intressejään Venäjä puolustaa ja pyrkii yleisemmin pitämään kiinni 

siitä voimapolitiikan maailmasta, jossa se kykenee mieltämään 

itsensä lähes Yhdysvaltojen veroiseksi suurvallaksi. 

Yhdessä suhteessa Venäjä on kuitenkin sopeutunut jälkimodernin 

kauden vaatimuksiin. Kun lännen toimet ennen kaikkea Ukrainassa 

on nähty eräänlaisena salaisena ja rauhan aikaan ulotettuna 

sodankäyntinä, on syntynyt tarve sopeuttaa myös venäläinen 

sotilaallinen ajattelu ja käytännöt jälkimodernin ajan vaatimuksiin. 

Esimerkiksi Kremlin sisäpiiriläisiin ja niin sanotun ’poliittisen 

teknologian’ puolestapuhujiin kuuluva Vladislav Surkov kirjoitti 

hieman ennen Krimin liittämistä osaksi Venäjää ”ei-lineaarisesta” 

sodasta. Sodan ja rauhan välillä ei toisin sanoen enää ole perinteistä 

selvää ajallista eroa, vaan sodan kaltaista kamppailua käydään 

myös rauhan oloissa. 

Esikuntapäällikkö ja nykyinen varapuolustusministeri Vladimir 

Gerasimov on samaa mieltä. Hän totesi Venäjän sotilasakatemialle 

vuonna 2013 pitämässään puheessa, ettei sotia nykyään yleensä 

aloiteta eksplisiittisellä julistuksella ja käynnistyessään ne etenevät 

totutusta poikkeavalla tavalla. Selkeiden rintamien muodostuminen 

on eilispäivää ja Gerasimovin mielestä nykysodille luonteenomaista 

on erikoisjoukkojen käyttäminen sekä vastustajan 

40

sisäisen opposition hyödyntäminen. Nykyaikaiseen sodankäyntiin 

kuuluu hänestä myös olennaisesti informaation hyödyntäminen 

eli niin sanottu informaatiosota. 

Venäläinen sotilaallinen ajattelu onkin uudistunut ja olennaisesti 

muuttunut, mutta samalla se on kuitenkin myös pysynyt 

osana perinteisiä, voimapoliittisia näkemyksiä. Venäjä on toisin 

sanoen sopeutunut jälkimoderniin maailmaan sotilaallisten oppien 

ja joidenkin ajattelutapojen ja käytäntöjen osalta, mutta juuttunut 

kuitenkin yleisemmällä tasolla menneisyyshakuisuuteen 

ja modernin kauden turvallisuuspoliittiseen ajatteluun. Venäjän 

turvallisuusongelman muodostaakin pohjimmiltaan haluttomuus 

ja kyvyttömyys sopeutua maailman muuttumiseen ja muutoksen 

tulkitseminen vanhakantaisessa, voimapoliittisessa viitekehyksessä. 

Paradoksien Itämeri 

Tämä modernin ja jälkimodernin kauden turvallisuusajattelun välinen 

ero heijastuu myös Itämeren alueella – ja näin on tapahtunut 

varsin hämmentävällä tavalla. 

Yhtäältä alueella vallitsee syvä rauha. Entiset ja aikanaan varsin 

syvät jakolinjat ovat eilispäivää ja keskinäinen riippuvuus on 

muodostunut huomattavaksi. Kylmän sodan purkautuminen nosti 

esiin muun muassa valtiollisiin rajoihin liittyviä kysymyksiä, mutta 

ne on vuosien varrella kyetty sovittelemaan ja pitkälle myös ratkaisemaan. 

Uusia kiistoja on esiintynyt lähinnä Itämereen upotetun 

kaasuputken yhteydessä, mutta niitä tai joitakin muita pieniä 

kiistoja on vaikea pitää niin merkittävinä ja kärjekkäinä, että ratkaisuihin 

pyrittäisiin sotilaallisin keinoin. 

Klassisen realismin ja yleensä järkiperäisen turvallisuuspolitiikan 

näkökulmasta Itämeri on itse asiassa varsin mielenkiinnoton 

alue. Toimijoiden intressit ovat niin samansuuntaisia ja yhteneväisiä, 

etteivät ne aiheuta edes pienimuotoisia riitoja puhumattakaan 

siitä, että niiden ratkaisu vaatisi turvautumista aseisiin. 

Euroopan yhdentymisen edetessä Itämeren asema on myös 

41

muuttunut siten, että aikaisemmin blokkirajojen leimaamasta alueesta 

on tullut eräällä tavalla unionin sisämeri. Kaikki Itämeren 

maat ovat, lukuun ottamatta Venäjää, nykyään EU-jäseniä. Venäjään 

rajautuvat Itämeren maat ovat myös euro-maita ja keskinäisriippuvuus 

on Itämeren piirissä yleisesti ottaen huomattavasti 

tiivistynyt. Itse asiassa Itämeri kuuluu globaalin vuorovaikutuksen 

valtaväyliin ja se muodostaa kuljetusreitin, jonka toimivuus on erittäin 

tärkeää myös Venäjälle. Se on sitä jo Pietarin aseman vuoksi, 

mutta riippuvuutta rauhanomaisesta kehityksestä vahvistavat 

edelleen muun muassa meren pohjalla kulkevat Nord Stream kaasuputket 

sekä Koiviston ja Ust Lugan satamat. Kulkeehan merkittävä 

osa Venäjälle tärkeistä öljytoimituksista juuri näiden kahden 

sataman kautta. 

Uhkapuheet eivät selvästikään ulotu Itämeren alueen arkeen. 

Sitä hallitsevat esimerkiksi visiot Suomenlahden alittavasta, Helsingin 

ja Tallinnan välille rakennettavasta rautatietunnelista tai 

kiinnostus lisätä alueen turismia. Puheet jännittyneestä tilanteesta 

ja sodanvaaran lisääntymisestä eivät ole kantautuneet vaikkapa 

Itämerelle purjehduksia järjestävien laivayhtiöiden korviin. Loistoristeilijät 

toivat viime vuonna Helsinkiin 440 000 matkailijaa ja 

tänä vuonna luvun uskotaan nousevan ennätysmäärään eli noin 

460 000 risteilyvieraaseen. Useimpien alueelle suuntautuvien risteilyjen 

kohokohtana on edelleen käynti Pietarissa. 

Turvallisuushuolet ovat vahvistuneet 

Vaikka Itämeren alueen arki viittaa hyvinkin syvään rauhantilaan 

eikä sen piirissä selvästikään ole mitään sellaisia etuihin liittyviä 

vastakohtaisuuksia, joita pitäisi perinteisen järkiperäisyyttä korostavan 

voimapoliittisen näkemyksen mukaan varautua ratkomaan 

myös asein, nähdään tilanne kuitenkin yleisesti huolestuttavana. 

Sotilaallisen yhteenoton vaaran katsotaan lisääntyneen ja 

sen varalle rakennetaan erilaisia valmiuksia. 

Itämeren alueen turvallisuuspolitiikka näyttääkin olevan varsin 

omalakista. Eri toimijat eivät reagoi selviin ja konkreettisisiin 

42

istiriitoihin, vaan enemmänkin olettamuksiin siitä, että vastapuolella 

saattaa olla mielessä asemiensa vyöryttäminen yli omien rajojen 

ja turvautuminen sotilaalliseen voimaan ajettaessa omia etuja. 

Uhkakuvat nojaavat ennen kaikkea siihen, että vastapuolen koetaan 

käyttäytyneen ja käyttäytyvän provokatiivisesti. Päätellään, 

että tällaisen sotilaallisen käyttäytymisen taustalla täytyy olla 

pahoja, myös Itämeren alueen kattavia aikomuksia. Näin tehdään 

huolimatta siitä, että kyseisten aikomusten konkretisoiminen poliittisina 

vastakohtaisuuksina ja selvinä eturistiriitoina tuottaa ylivoimaisia 

vaikeuksia. 

Kaikkiaan turvallisuushuolien vahvistuminen viittaa eräänlaiseen 

retrokonfliktiin. Se on tuttu ja nostalgisessa tuttuudessaan 

myös turvallisuuden tunnetta vahvistava tekijä. Vastakohtaisuudella 

on perinteinen ja historiallisten kokemusten pohjalta todeksi 

uskottu muoto, muttei mitään nykytilanteeseen liittyvää sekä 

varteenotettavaa konkreettisiin alueellisiin ristiriitoihin liittyvää 

sisältöä. Muoto sanelee sisällön siinä mielessä, että sotilaalliset 

toimet koetaan jo itsestään ja sellaisenaan riittäväksi osoitukseksi 

turvallisuutta uhkaavan konfliktin olemassaolosta. Retrokonflikti 

syvenee siitä, että siihen on lähes poikkeuksetta reagoitu sotilaallisella 

varautumisella pikemminkin kuin pyrkimällä analysoimaan 

konfliktin syitä ja etsimällä poliittisia keinoja niiden purkamiseen. 

Varsin vahvana esiintyy esimerkiksi se sotilaallisesti perin sisäsyntyinen 

ajatus, ettei Itämeren piirissä ole toimivaa sotilaallista 

tasapainoa. Lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen sotilaallisia valmiuksia 

pidetään riittämättöminä, jolloin Venäjälle saattaisi syntyä 

houkutus hyödyntää aggressiivisesti vastapuolen heikkoutta. 

Ajatus tarpeesta palauttaa oletettu ja tärkeäksi koettu tasapaino 

riittää nykykeskustelussa sellaisenaan turvallisuuspolitiikan perusteeksi 

eikä uhkakuvia ja niistä nousevaa sotilaallista varustautumista 

tarvitse osoittaa todeksi millään poliittisilla perusteilla. 

Sotilaalliset uhkakuvat elävät omaa erillistä elämäänsä. 

Yhtenä syynä siihen, ettei kasvavan vastakohtaisuuden syitä 

juurikaan vaivauduta puntaroimaan ja etsimään niitä Itämeren 

piiristä on se, että alueen vastakohtaisuuksien oletetaan olevan 

43

osa laajempaa ja yleisempää konfliktia. Syiden katsotaan olevan 

muualla ja niiden nähdään liittyvän lännen ja Venäjän suhteiden 

yleisempään kärjistymiseen, Venäjän osalta pyrkimyksiin ylläpitää 

ydinpelotteen uskottavuutta estämällä Yhdysvaltojen kaavaileman 

torjuntajärjestelmän toteutuminen tai vaikkapa etujen vastakohtaisuuteen 

Lähi-idässä, Mustanmeren piirissä tai Kaukasuksella. 

Konflikti otetaan annettuna ja ilman, että sen syihin olisi 

aihetta paneutua. 

Venäjä: entisen suurvalta? 

Amerikkalaisen kenraali Wesley Clarkin johdolla alkuvuodesta 

tehty analyysi Naton Itämeren piirissä kohtaamista haasteita on 

siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei se useimpien muiden vastaavien 

tekstien tapaan tavoittele pelkkää sotilaallisen tasapainon 

palauttamista tai jää muuten sotilaallisen logiikan vangiksi. Näitäkin 

aineksia analyysiin sisältyy, mutta se pyrkii myös paneutumaan 

konfliktin poliittisiin ja muihin yleisempiin syihin. 

Yhtenä perusteena Venäjän aggressiiviseksi luonnehdittuun 

politiikkaan pidetään Venäjän yksinvaltaisen johdon halua estää 

maan demokratisoituminen ja kansan mahdollisuudet ilmaista 

näkemyksensä vapaasti esimerkiksi arabikevään tapaan. Venäjän 

nähdään myös haluavan palauttaa asemansa suurvaltana mukaan 

lukien hallitseva ja etuoikeutettu asema lähialueilla. 

Venäjän käyttäytymisen ja sen noudattaman politiikan selittäminen 

statuksen menettämisen pelkona ja itseymmärryksen 

horjumisena ovat sinänsä lupaavia avauksia. Ne jäävät kuitenkin 

pelkiksi pintapuoliseksi maininnoiksi ja päätelmiksi, että tällainen 

Venäjä nyt vaan on. Aggressiivisuus on ikään kuin sen toinen luonne 

ja hyvän avauksen jälkeen tekijät siirtyvät välittömästi pohtimaan 

ja suosittelemaan erilaisia Venäjän patoamiseen tarvittavia 

sotilaallisia vastatoimia. He toisin sanoen sulkeutuvat viime kädessä 

siihen samaan sisäsyntyiseen ja sotilaspainotteiseen ajatteluun, 

joka riivaa myös analyysin kohteena olevaa Venäjää itseään. 

Olisi kuitenkin ollut perusteltua syventää esitettyjä ajatuksia 

44

ja huomata, että Venäjä voidaan mieltää ja se voi mieltää itsensä 

suurvallaksi ainoastaan voimapoliittisen maailmankuvan puitteissa. 

Toisin sanoen, Venäjä ei ole suurvalta eikä se kykene pitämään 

itseään suurvaltana jos klassinen voimapoliittinen maailmankuva 

menettää kantavuutensa – ja juuri näin kansainvälisessä politiikassa 

on myös pitkälle tapahtunut. Esimerkiksi talouden ja teknologian 

näkökulmasta Venäjä on kansainvälisillä kentillä varsin 

vaatimaton tekijä ja kuuluu vahvistuvan keskinäisriippuvuuden 

maailmassa lähinnä raaka-ainetuottajien rupusakkiin. 

Venäjän identiteettipoliittinen, itseymmärrykseen liittyvänä 

ehtona on siis se, että se uskoo edelleen itse voimapolitiikan lakien 

pätevyyteen ja saa myös muut sille tärkeät toimijat jakamaan 

tämän näkemyksen kansainvälisen politiikan perusluonteesta. 

Muussa tapauksessa Venäjä ei kykene saavuttamaan tunnustusta 

ja vahvistusta sille, että se on edelleen varteenotettava suurvalta. 

Paitsi uskoa itseensä Venäjä tarvitsee myös myötäjuoksijoita 

– ystäviä tai vihollisia – jotka vielä nykyisin ja ikäänkin vanhasta 

muistista asemoivat sen perinteiseksi suurvallaksi ja suostuvat 

toimimaan sen logiikan sekä niiden pelisääntöjen puitteissa, jotka 

mahdollistavat Venäjän mieltämisen ja näkemisen yhtenä kansainvälisen 

politiikan keskeisenä toimijana. 

Monet tahot ovatkin viime vuosina rientäneet apuun ja hyödyntäneet 

osaltaan sitä, että Venäjä on suurin uhrauksin pyrkinyt 

palauttamaan voimapoliittisen viitekehyksen uskottavuuden. Sen 

noudattama politiikka on siten ollut identiteettimielessä kohtaisen 

onnistunutta. Ripustautuminen menneisyyspainotteisiin lähtökohtiin 

pyrittäessä peittelemään statuksen laskua ei kuitenkaan 

ole palvellut Venäjän konkreettisia intressejä. Itse asiassa se on 

johtanut häirikön maineen vahvistumiseen sekä eristäytymiseen 

kansainvälisen politiikan nykyisestä, tiiviiseen vuorovaikutukseen 

nojaavasta valtavirrasta. Identiteettivarmuus on saavutettu fyysisen 

turvallisuuden kustannuksella tai sanottuna hieman toisin: 

Venäjä on tahallisesti luonut sekä pyrkii edelleen luomaan fyysistä 

turvattomuutta ja on näin uhrannut huomattavasti poliittista pääomaa 

sen varmistamiseksi, että sitä edelleen pidetään – ja se voi 

45

suhtautua itseensä uskottavalla tavalla – suurvaltana. 

Pois voimapolitiikan kehältä 

Venäjän itseymmärrykseen ja identiteettiturvallisuuteen pureutuvan 

analyysin syventäminen on tärkeää myös Itämeren alueen 

turvallisuuden kannalta. Se johtaa päättelemään, että alueella ei 

pidä langeta Venäjän sangen auliisti tarjoamien – mutta poliittisesti 

varsin ohuiden – uhkakuvien houkutuksiin. Sotilaallisilla vastatoimilla 

ja mukautumalla perinteisen voimapolitiikan vaatimuksiin 

annetaan Venäjälle juuri sitä, mitä se pohjimmiltaan hakee ja 

kaipaa: tunnustus perinteisenä ja sotilaallisena suurvaltana. 

Myöskään Suomen ei pidä asettua Venäjän identiteettipoliittisten 

tavoitteiden vahvistajaksi ja myötäjuoksijaksi palaamalla 

perinteiseen voimapoliittinen ajatteluun ja reagoimalla haasteisiin 

sen puitteissa – tehtiin se sitten tavoittelemalla turvatakuita 

ja liittoutumisen tarjoamaa vastavoimaa tai pyrkimällä estämään 

asetelmien kärjistyminen pitäytymällä pelkästään omaehtoisessa 

varustelupolitiikassa. 

Molemmat vaihtoehdot ovat perin lyhytnäköisiä. Ne ovat lyhytnäköisiä 

vahvistaessaan Venäjän käsityksiä siitä, että se on 

onnistunut pyrkimyksissään pitää kiinni sille tärkeästä asemasta 

tunnustettuna suurvaltana. Voisi jopa sanoa, että Suomen nykyisin 

harjoittama politiikka on perinteisyydessään, vanhakantaisuudessaan 

ja palvellessaan Venäjän menneisyyteen sitoutuvia 

identiteettipoliittisia päämääriä pohjimmiltaan myös omien turvallisuusetujemme 

vastaista. Kestävämpiä tuloksia saavutetaan 

uudistamalla omaa turvallisuuspoliittista ajattelua vastaamaan 

jälkimodernin kauden ja vahvistuvan kansainvälisen keskinäisriippuvuuden 

vaatimuksia ja viestimällä Venäjälle, ettei sen nykyinen 

menneisyyshakuinen lähestymistapa palvele Venäjän omia eikä 

myöskään ympäristön turvallisuuspoliittisia tarpeita. Pyrkimys 

palata menneeseen maailmaan ja sen käytäntöihin ei ole kestävää 

turvallisuuspolitiikkaa. 

46

Erkki Tuomioja 

Suomen ja 

Ruotsin välisen 

puolustusyhteistyön 

tiivistäminen 

Itämeren alue ei ole mikään eristetty rauhan saareke eikä rauhanmeri. 

Ukrainan kriisin ja Krimin valtauksen synnyttämät vastakkaisuudet 

ja jännitteet heijastuvat myös meidän maailmankolkkaamme. 

Täälläkin on merkkejä varustautumiskierteestä ja kaikki maat 

katsovat olevansa pakotettuja kriisivalmiuksiensa lisäämiseen. 

Tämä näkyy lisääntyvänä varusteluna ja harjoitustoimintana sekä 

tilanteissa, joita käytetään sotilaallisiin voimannäyttöihin. 

Jos tämä sinänsä on huolestuttavaa, niin huolta lisää vielä se 

sotainen retoriikka, jota on alettu viljellä myös lähiympäristössämme. 

Osasta ruotsalaista ja suomalaisesta mediaa saa sen kuvan, 

että molemmat maat voisivat milloin tahansa olla sotilaallisen 

yllätyshyökkäyksen kohteena. 

Esimerkki tällaisesta käsittelytavasta on reaktio Venäjän ulkoministerin 

Sergei Lavrovin Suomen ja Venäjän ulkoministereiden 

tiedotustilaisuudessa kesäkuussa Moskovassa antamaan kysymysvastaukseen, 

jossa hän sanoi, ettei Venäjä hyökkää Nato-maihin. 

Se on paikoin otettu vastaan ikään kuin ilmoituksena, että 

Natoon kuulumattomiin maihin voidaan kyllä hyökätä. Ehkä tähän 

olisi saatu täsmennys, jos muutoin tällaisiin kysymyksiin erikois- 

47

tuneet suomalaistoimittajat olisivat heti kysyneet aikooko Venäjä 

sitten hyökätä Suomeen. Yhdet levittelivät kieli poskessa tätä 

Lavrovin lausuntoa, uskossaan yksinkertaiset ottivat sen hälytysviestinä 

siitä, miten Natoon tulisi nyt kiireisesti liittyä, kolmannet 

muutoin vaan käyttävät sitä halutessaan Suomen luopuvan sotilaallisesta 

liittoutumattomuudestaan. 

Näin ovat Ruotsi ja Suomi molemmat vedetty mukaan tähän 

epäluulojen levittämisen ja vastakkaisuuksien korostamisen 

kierteeseen. Molemmat korottavat valmiuksiaan ja ovat valmiita 

sijoittamaan enemmän oman puolustuksensa kehittämiseen ja 

osallistumaan aikaisempaa näkyvämmin Naton kumppanuuden 

puitteissa tapahtuvaan yhteistyön ja harjoitustoimintaan. Levottomassa 

ja epävarmassa maailmassa on tämä ymmärrettävää ja 

kenties välttämätöntäkin. 

Kahden liittoutumattoman maan, Ruotsin ja Suomen, syyt 

vastata tähän militarisoitumista merkitsevään kehitykseen tällä 

tavoin täytyy olla yksiselitteiset: haluamme, että maamme eivät 

tule vedetyksi mukaan sotilaalliseen konfliktiin, jos sellainen lähiympäristössämme 

laukeaisi. 

Nykyisessä jännittyneessä ilmapiirissä kuitenkin juuri Natomaissa 

pelätään eniten Venäjän hyökkäystä ja halutaan siksi kerätä 

mahdollisimman paljon ja näkyvää Amerikan rautaa Venäjän rajoille. 

Tällaisessa sotilaallisten toimien ja vastatoimien kierteessä 

on aina mahdollista, että eskalaatio voi johtaa sotilaallisiin yhteentörmäyksiin, 

vaikkei sellaista kukaan varsinaisesti haluaisikaan. 

Tällaisessa tilanteessa on äärimmäisen tärkeätä, että Suomi 

toimii tavalla, joka ei jännitteitä lisää vaan harjoittaa sellaista 

aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tärkein tavoite on konfliktien 

ennaltaehkäiseminen ja vastakkainasettelujen liennyttäminen. 

Tämä tarkoittaa myös sitä, että Suomi kaikissa olosuhteissa tekee 

selväksi sen, että sillä on kyky estää alueensa käyttö sotilaallisesti 

vihamielisiin tarkoituksiin mitään muuta maata vastaan. 

Molemmissa maissa on kuitenkin poliitikkoja, journalisteja ja 

tutkijoita, jotka koittavat todistaa, että jos Itämeren piirissä syntyisi 

sotilaallinen konflikti, tulisivat Suomi ja Ruotsi liittoutumat- 

48

tominakin maina sellaiseen vedetyiksi. Se on tietysti mahdollista ja 

siihenkin pitää varautua, mutta tapa jolla tätä mantraa toistetaan 

alkaa olla vaarallisen lähellä sitä, että se tulkitaan oma-aloitteiseksi 

ilmoittautumiseksi tällaiseen konfliktiin. 

Ja kun samat ihmiset tarjoavat lääkkeeksi maittemme liittymistä 

sotilasliitto Natoon herää epäily, etteivät he sittenkään uskoisi 

omaan mantraansa ja haluaisivat varmistaa sen, etteivät maat voisi 

jäädä konfliktin ulkopuolelle. Parempaa tapaa tämän varmistamiseen 

kuin jäsenyys sotilasliitossa ei tähän olisikaan tarjolla. 

Historia on jäänyt lukematta niiltä, jotka eivät ymmärrä, että 

Suomen turvallisuuden tärkein tae on oman puolustuksen ja kriisitilanteessa 

myös avun vastaanottamismahdollisuuden rinnalla se, 

että Suomen kykyä ja halua torjua alueensa sotilaallinen käyttö ei 

ole missään suunnassa aihetta epäillä. 

Tämä ei tietenkään voi tarkoittaa Suomen osalta paluuta kylmän 

sodan aikoihin eikä vetäytymistä puolueettomuuden taakse. 

Kylmään sotaan maailma ei ole palaamassa, mutta se ei vielä sulje 

pois kuuman sodan mahdollisuutta. On aina tärkeätä aloittaa 

tilanteen arviointi mahdollisimman realistisella analyysillä siitä, 

miksi ja miten tähän on tultu. Se tarkoittaa kaikkien toimijoiden 

pyrkimysten ja tavoitteiden arviointia. Tämä koskee nimenomaan 

Venäjää, mutta ei vain sitä. 

Venäjällä ei ole ”suurta suunnitelmaa” 

Venäjän toimia arvioidaan nyt lännessä, Suomi mukaan lukien, hyvin 

avoimesti ja kriittisesti, kuten on oikein ja tarpeen. Se mitä Venäjän 

ulkoisista toimista ja voimapolitiikan käytöstä samoin kuin 

sen autoritaarisesta ja demokraattisista arvoista etääntyvästä 

sisäisestä kehityksestä on sanottu, on useimmiten aivan perusteltua 

eikä Suomella ja suomalaisilla ole mitään syytä olla yhtymättä 

tästä esitettyyn kritiikkiin ja huoleen ja jättää sitä selkokielisesti 

sanomatta. 

Samalla on kuitenkin tärkeätä, että samoilla kriteereillä uskallamme 

ja osaamme arvioida myös kaikkia muitakin toimijoita. Ve- 

49

näjä ei ole ainoa suurvalta, joka kylmän sodan päättymisen jälkeen 

on käyttänyt voimapolitiikkaa kansainvälistä oikeutta loukkaavalla 

tavalla, se ei ole ainoa valtio, jonka periaatteisiin kuuluu myös 

niin sanottu maamiespolitiikka omaa kansallisuutta edustavien 

vähemmistöjen aseman puolustamiseksi muissa maissa, eikä se 

ole ainoa valtio, joka pyrkii vaikuttamaan muiden maiden toimiin 

informaatiosodankäynnin ja tiedustelutoiminnan keinoin. 

Lännessä ja sen mediassa viljellään käsitystä, että Venäjällä 

voisi olla suuri suunnitelma Neuvostoliiton entisten rajojen tai 

jopa Venäjän imperiumin rajojen palauttamiseksi. Venäläiset eivät 

kuitenkaan riippumattomien mielipidemittausten mukaan näe 

millään suunnalla tarvetta tai perustetta rajojensa siirtoon. Esimerkiksi 

Baltian maiden osalta vain seitsemän prosenttia vastaajista 

oli tyytymätön nykyisiin rajoihin. 

Rajojen siirto voi toki olla monien jakama haavekuva jopa Venäjän 

korkeassa johdossa, mutta se ei tarkoita, että olisi olemassa 

jokin tätä tarkoittava suunnitelma, jota pala palata pyrittäisiin johdonmukaisesti 

toteuttamaan. Silti Venäjän johdossa voidaan olla 

opportunistisesti valmiita käyttämään sellaisia tilanteita hyväksi, 

jotka siihen kuvaan sopivat, jos sellaiseen on ilman liian suuria riskejä 

mahdollisuus. Silloin tällaisia seikkailuihin houkuttelevia ovia 

ei tietenkään pidä pitää avoimina. 

Venäjän voimapolitiikka ja muut toimet ovat sen omasta mielestä 

ennen kaikkea reaktiivisia. Se katsoo, etteivät muut ole halunneet 

ottaneet huomioon sen näkökohtia ja turvallisuusetuja, 

vaan länsi on asettunut Venäjää vastaan monilla toimillaan, joihin 

Venäjä katsoo olevansa pakotettu vastaamaan sotilaallisella 

voimannäytöllään ja voimakäyttömahdollisuuksiaan korostavilla 

omilla toimillaan. 

On siten tärkeätä tuntea Venäjän historia ja ymmärtää, miksi 

se käyttäytyy ja toimii kuten tekee. Sanomattakin pitäisi olla selvää, 

että ymmärtäminen on aivan eri asia kuin Venäjän toimien 

minkäänlainen hyväksyminen. Vaikka voimme hyvin nähdä, että 

läntiset toimijat, niin Yhdysvallat, Nato kuin EU:kin, ovat tehneet 

virheitä suhteissaan Venäjään, eivät ne millään tavoin anna oikeu- 

50

tusta Venäjän kansainvälistä oikeutta rikkoville toimille. Tilanteen 

kokonaisvaltainen ymmärtäminen on kuitenkin edellytys sille, että 

jännitteitä lisäävä vaarallinen kierre voitaisiin pysyttää ja palata 

vähitellen yhteistyövaraista turvallisuutta rakentavalle tielle. 

Isossa kuvassa pitää myös muistaa mitä tapahtui, kun Neuvostoliitto 

toi rautaansa alle sadan mailin päähän Yhdysvaltain 

rannikosta vuonna 1962. Ydinsota vältettiin silloin sillä, että Neuvostoliitto 

veti ohjuksensa pois Kuubasta (ja USA Turkista) ja Yhdysvallat 

lupasi olla miehittämättä Kuubaa. 

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen yhteistyö 

Suomi tarvitsee riittävän uskottavan puolustuskyvyn torjuakseen 

mahdollisen sotilaallisen hyökkäyksen. Tällainen puolustuskyky 

on tarpeen, vaikka pitäisimmekin omaan maahan kohdistuvaa 

hyökkäyksen uhkaa vähäisenä, koska konfliktin sattuessa voi olla 

osapuolille houkutus yrittää käyttää sen ulkopuolella pysyttäytyvän 

maan tilaa ja aluetta omiin tarkoituksiinsa. 

Suomen puolustusdoktriiniin kuuluu myös sen uskottavuutta 

lisäävä valmius ottaa vastaan sotilaallista apua kriisin sattuessa, 

mutta puolustusta ei ole perustettu tähän mahdollisuuteen. 

Tämä koskee myös Suomen ja Ruotsin sotilaallista yhteistyötä. 

Arkitasolla se tarkoittaa lisääntyvää kustannustehokkuutta, jota 

harjoituksiin, koulutukseen, valvontatehtäviin, kriisinhallintatehtäviin 

ja hankintoihin liittyvä yhteistyö antaa, mutta yhtä tärkeätä 

on, miten se lisää molempien maiden puolustuksen uskottavuutta. 

Suomen puolelta on toistuvasti todettu, että emme näe rajoja 

sille, miten pitkälle tätä yhteistyötä voidaan syventää. Innokkaimmat 

ovat myös halunneet nostaa sen tavoitteeksi Suomen ja Ruotsin 

kahdenvälisen puolustusliiton. 

Vaikka tällaista mahdollisuutta ei missään tapauksessa tule 

sulkea pois viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden tähtäyksellä, 

ei se kuitenkaan ole yhteistyön tavoite. Kaikki tässä 

kahdenvälisessä yhteistyössä otetut askeleet ovat sellaisenaan 

51

molemmille hyödyllisiä kustannustehokkuutta ja puolustuksen uskottavuutta 

lisääviä toimia, vaikkei uusia askeleita otettaisikaan. 

Tiivistyvässä yhteistyössä erityisesti yhteiset hankinnat voivat 

seuraavaksi olla sellaisia, jotka edellyttävät selkeitä sopimuksia 

siitä, miten tällaisia yhteiskäyttöön tarkoitettuja resursseja kriisitilanteissa 

käytetään. Sekään ei kuitenkaan vielä tarkoita eikä 

edellytä kahdenvälistä puolustusliittoa. 

Samalla on huomattava, että tämä puolustusyhteistyö vaatii 

rinnalleen myös pidemmälle menevää koordinointia ja yhteistyötä 

myös laajemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Olen itse voinut 

2000-luvulla vahvistaa Suomen tai Ruotsin hallitusten vaihtuessa 

sen yhteisen periaatteen, että maamme eivät koskaan aiheuta toisilleen 

yllätyksiä vaan että konsultoimme toisiamme kaikissa sellaisissa 

turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä, joilla on toisellekin 

maalle merkitystä. Sen jälkeen teemme kumpikin omat itsenäiset 

ratkaisumme. On kuitenkin aika vaikea ajatella, että tulisimme 

päätymään erilaisiin ratkaisuin jossain toiselle meistä tärkeässä 

kysymyksessä. 

Samanaikaisesti kuin suomalais-ruotsalainen yhteistyö nauttii 

melkein yksimielistä tukea molemmissa maissa, tiedämme kuitenkin, 

että Suomessa vallitsee edelleen sisäänrakennettu epäily 

Ruotsia kohtaan. Se saa ilmauksena jopa keskeisten päättäjien 

kuiskutteluissa, jossa kysytään “voimmeko luottaa ruotsalaisiin”. 

Minun vastaukseni on selvä: Ruotsi ei ole koskaan pettänyt sitoumuksiaan 

tai antamiaan lupauksia, erotuksena siitä, mitkä ovat 

voineet olla suomalaisten odotukset ja toiveet. Nyt on toimittava 

siten, ettei näiden välille enää voi tulla minkäänlaisia tulkintaeroavaisuuksia. 

Sekä Suomi että Ruotsi suhtautuvat myönteisesti Euroopan 

unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamiseen, eivätkä 

vierasta sen yhteisen puolustusulottuvuuden vahvistamista. 

Kumpikin pitää tärkeänä EU:n perussopimusten solidaarisuuslausekkeen 

kunnioittamista, mutta molemmissa maissa nähdään 

myös realistisesti, ettei yhteiseen eurooppalaiseen puolustukseen 

tulla lähivuosina tai vuosikymmeninä siirtymään. Se ei siis siten 

52

ole vaihtoehto yhtäältä Natoon haluavien liittoutumiselle kuin 

Suomen ja Ruotsin kahdenvälisen yhteistyön tiivistämiselle. Kun 

EU:ssa ja Natossa puhutaan jäsenmaiden puolustusyhteistyön 

tiivistämisestä – Natossa ”smart defence”-, ja EU:ssa ”pooling and 

sharing”-käsitteellä – niin molemmissa nähdään, että se hyvin 

käytännönläheinen yhteistyö, jota sekä pohjoismaiden kesken 

Nordefcossa ja erityisesti Suomen ja Ruotsin kahdenvälisessä yhteistyössä 

tehdään, on erinomainen esimerkki sellaisesta, mihin 

maiden laajemminkin tulisi kyetä. 

53

Tuomas Iso-Markku 

Globaalistrategia 

mukauttaa 

EU:n ulko- ja 

turvallisuuspolitiikkaa 

sisäisten ja ulkoisten 

kriisien värittämään 

toimintaympäristöön 

Kesäkuussa 2016, vain muutama päivä Yhdistyneen kuningaskunnan 

EU-kansanäänestyksen jälkeen unionin ulkoasioiden ja 

turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini esitteli 

Brysseliin kokoontuneille jäsenvaltioiden johtajille Euroopan 

unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisen globaalistrategian. Globaalistrategia, 

jonka otsikko kuuluu ”Jaettu näkemys, yhteinen toiminta: 

vahvempi Eurooppa”, määrittelee EU:n keskeiset ulko- ja 

turvallisuuspoliittiset intressit, periaatteet ja tavoitteet sekä erittelee 

keinoja ja välineitä unionin tavoitteiden saavuttamiseksi. 

Yhdistyneen kuningaskunnan eropäätöksen jälkimainingeissa 

globaalistrategia on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle. Euroop- 

54

pa-neuvoston kesäkuisissa päätelmissä strategiaan viitattiin yhdellä 

ainoalla virkkeellä. Siinä jäsenvaltioiden johtajat ilmaisivat 

tyytyväisyytensä Mogherinin strategiasta pitämään lyhyeen esitelmään 

ja pyysivät häntä jatkamaan strategiatyötä yhdessä komission 

ja neuvoston kanssa .1 

Strategian julkaiseminen heti Yhdistyneen kuningaskunnan 

kansanäänestyksen perään – ja sen tuloksesta riippumatta – saattoi 

alkuun tuntua monella tapaa huonolta ajatukselta. Mitä järkeä 

EU:n oli linjata ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa tavoitteita tilanteessa, 

jossa yksi unionin merkittävimmistä ulko-, turvallisuusja 

puolustuspoliittisista toimijoista oli juuri ilmaissut halunsa jättää 

koko yhteisön? 

Toisaalta vaihtoehdotkin olivat vähissä. Ensinnäkin Mogherini 

työryhmineen oli saanut selkeän toimeksiannon, jonka mukaan 

globaalistrategia oli toimitettava kesäkuun huippukokoukseen. 

Tästä aikataulusta päätettiin pitää kiinni – mahdollisesti siksi, että 

merkittävästi parempaakaan hetkeä tuskin oli tulossa. On myös 

selvää, että Yhdistyneen kuningaskunnan eroon liittyvät suuret 

poliittiset ja taloudelliset kysymykset tulevat viemään merkittävän 

osan jäsenmaiden ja EU-instituutioiden ajasta ja energiasta 

vielä pitkälle tulevaisuuteen. 

Strategian julkistamista Brexit-päätöksestä huolimatta puoltaa 

myös se, ettei Yhdistyneen kuningaskunnan lähtö tee ”strategisemmasta” 

ulko- ja turvallisuuspolitiikasta yhtään vähemmän 

tärkeää EU:lle. 2 Päin vastoin: Brexit ja sen aiheuttamat epävarmuudet 

heikentävät unionin ulko- ja turvallisuuspoliittista uskottavuutta 

entisestään ja haastavat unionin myös sitä kautta pohtimaan 

ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa tulevaisuutta. 

Strategia saattaa myös osoittautua hyödylliseksi työvälineeksi, 

kun Brexit-shokista toipuva EU lähtee luomaan nahkaansa ja 

tavoittelemaan laajempaa oikeutusta kansalaistensa silmissä. Jo 

nyt on selvää, että ulko-, turvallisuusja puolustuspoliittinen yhteistyö 

tulevat olemaan keskeisessä roolissa, kun EU-instituutiot 

ja jäsenvaltioiden hallitukset yrittävät puhaltaa integraatioprojektiin 

uutta liekkiä ja valaa kansalaisiin uskoa EU:n tulevaisuuteen. 3 

55

Uusi globaalistrategia soveltuu myös sikäli hyvin EU:n tämänhetkiseen, 

Brexit-päätöksen kuohuttamaan poliittiseen ilmapiiriin, 

että kyseessä on eräänlainen ”kriisistrategia”. 4 Vaikka 

globaalistrategia oli käytännössä jo valmis siinä vaiheessa, kun 

Yhdistyneen kuningaskunnan kansanäänestyksen tulos varmistui, 

on EU:n sisällä vaikuttavat hajottavat voimat – joiden potentiaalista 

Yhdistyneen kuningaskunnan eropäätös on vain tuorein, joskin 

kouriintuntuvin osoitus – otettu strategiassa huomioon. 

Jo strategian esipuheessa Mogherini viittaa siihen, että EU:n 

funktio ja koko unionin olemassaolo on viime aikoina asetettu kyseenalaiseksi. 

Mogherinin viesti on kuitenkin se, että EU:n sisäiset 

ongelmat kalpenevat unionin ja sen jäsenmaiden kohtaamien 

ulkoisten haasteiden rinnalla. Ja koska yksikään EU:n jäsenvaltio 

ei ole riittävän vahva vastaamaan näihin haasteisiin yksin, on sekä 

EU-kansalaisten että koko laajemman kansainvälisen yhteisön 

etujen mukaista, että EU pysyy yhtenäisenä ja hyödyntää täysimääräisesti 

merkittävän – joskin heikentyneen – poliittisen ja taloudellisen 

potentiaalinsa. 

Mutta mihin suuntaan uusi, korostetun kriisitietoinen globaalistrategia 

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sitten ohjaa ja millaisia 

painopisteitä se unionin ulkoiselle toiminnalle asettaa? Entä 

millainen strategian käytännön merkitys lopulta tulee olemaan? 

Ennen näihin kysymyksiin tarttumista on syytä luoda katsaus 

EU:n olemassa olevaan strategiseen kehikkoon ja uuden globaalistrategian 

syntyhistoriaan, sillä sitä kautta on mahdollista paremmin 

hahmottaa, mikä globaalistrategian asema EU:n ulko- ja 

turvallisuuspolitiikassa on ja millaisia odotuksia ja potentiaalisia 

kipukohtia strategiaan liittyy. 

Turvallisuusstrategia EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen 

ajattelun kulmakivenä 

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisen kehikon ovat tähän 

mennessä luoneet vuonna 2003 julkaistu EU:n turvallisuusstrategia 

(”Turvallisempi Eurooppa oikeudenmukaisemmassa maailmas- 

56

sa – Euroopan unionin turvallisuusstrategia”), sitä täydentänyt ja 

hienoisesti päivittänyt toimeenpanoraportti vuodelta 2008 (”Selvitys 

Euroopan unionin turvallisuusstrategian täytäntöönpanosta 

– Turvallisuudesta huolehtiminen muuttuvassa maailmassa”) sekä 

erilaiset temaattiset ja maantieteelliset alastrategiat. 

Näitä ovat joukkotuhoaseiden leviämisen vastainen strategia 

(2003), strategia pienaseiden ja kevyiden aseiden sekä niissä käytettävien 

ampumatarvikkeiden laittoman keskittymisen ja kaupan 

torjumiseksi (2005), Sahelin alueen turvallisuutta ja kehitystä 

koskeva strategia (2011), Afrikan sarven strategia (2011), kyberturvallisuusstrategia 

(2013) ja meriturvallisuusstrategia (2014). 

Lisäksi EU:lla on omat sisäisen turvallisuuden strategiansa, joilla 

on monien turvallisuuskysymysten rajat ylittävän luonteen vuoksi 

myös ulkoinen ulottuvuus ja sitä kautta yhteys unionin ulko- ja 

turvallisuuspolitiikkaan. 

Vuonna 2003 julkaistu Euroopan unionin turvallisuusstrategia 

oli EU:n ensimmäinen yritys määritellä tarkemmin unionin ulko- ja 

turvallisuuspolitiikan päämääriä ja se muodosti pitkään unionin 

ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun kulmakiven. Keskeisessä 

asemassa ovat EU:n kohtaamat uhat ja unionin strategiset tavoitteet. 

Suurimmiksi uhiksi EU:lle turvallisuusstrategia tunnistaa 

terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen, alueelliset konfliktit, 

toimintakyvyttömät valtiot sekä järjestäytyneen rikollisuuden. 

EU:n strategisiksi tavoitteiksi se puolestaan määrittelee näiden 

uhkien torjumisen, turvallisuuden lisäämisen naapurialueilla 

sekä tehokkaaseen monenvälisyyteen perustuvan kansainvälisen 

järjestyksen rakentamisen. Uhkien torjumiseksi strategia vaatii 

EU:lta aktiivista ja varhaisessa vaiheessa tapahtuvaa sekä laajaalaista 

väliintuloa kriiseihin, joiden se implisiittisesti olettaa tapahtuvan 

EU:n ulkopuolella. Lisäksi strategia kehottaa unionia kehittämään 

diplomaattisia valmiuksiaan, sotilaallisia resurssejaan 

ja siviilipuolen voimavarojaan, yhdistelemään erilaisia poliittisia 

työkaluja ulkoisessa toiminnassaan ja tekemään läheistä yhteistyötä 

kumppaneidensa kanssa. 

Vaikka monet vuoden 2003 turvallisuusstrategian listaa- 

57

mista uhista, tavoitteista ja EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen 

toimintakyvyn lisäämiseen tähtäävistä toimista ovat pysyneet 

ajankohtaisina tähän päivään asti, on strategia kuitenkin vahvasti 

kirjoitusaikansa tuote. Se syntyi ennen kaikkea tarpeesta luoda 

yhtenäisyyttä Irakin sodan pahasti jakaman EU:n sisälle. Samalla 

se loi strategista kehikkoa EU:n yhteiselle turvallisuusja puolustuspolitiikalle, 

joka vuonna 2003 vasta otti ensiaskeleitaan. 5 

Oman leimansa turvallisuusstrategialle antaa nykyperspektiivistä 

katsottuna myös se, että kaikista tekstissä luetelluista uhista 

huolimatta EU:n jäsenmaat tunsivat tuolloin olonsa verrattain 

turvalliseksi ja suhtautuivat unionin tulevaisuuteen luottavaisesti. 

Niinpä turvallisuusstrategian usein siteerattu ensimmäinen lause 

kertookin Euroopan olevan vauraampi, turvallisempi ja vakaampi 

kuin koskaan aiemmin. Myös EU:n usko sen oman poliittisen ja 

taloudellisen mallin voimaan oli 2000-luvun alkupuolella huipussaan, 

olihan unioni juuri laajentumassa keskisen ja itäisen Euroopan 

entisiin sosialistimaihin. 

Haastava uudistusprosessi 

Ensimmäinen yritys vuoden 2003 turvallisuusstrategian uudistamiseksi 

tehtiin jo vuonna 2008. Taustalla vaikuttivat tuolloin esimerkiksi 

EU:n laajentuminen yhteensä 27 jäsenvaltion unioniksi, 

Georgian sodan herättämät kysymykset Venäjän ulkopoliittisesta 

suunnasta sekä uudet, aiempaa laajempaa turvallisuuskäsitystä 

heijastavat uhat, kuten ilmastonmuutos, kyberhyökkäykset, pandemiat 

sekä maailmanlaajuinen finanssikriisi. 6 Uudistusprosessi 

ei kuitenkaan saanut kaikkien jäsenmaiden, muun muassa Saksan, 

tukea ja tuloksena oli lopulta vain turvallisuusstrategiaa täydentävä 

ja kevyesti päivittävä dokumentti. 

Ennen kaikkea tutkijapiireissä ajatus turvallisuusstrategian 

laajamittaisemmasta uudistamisesta otettiin toistuvasti esiin 

2010-luvun alkupuolella, mutta myös monet jäsenmaat – Suomi 

mukaan lukien – kannattivat ajatusta lämpimästi. Turvallisuusstrategian 

uudistamisen nähtiin olevan perusteltua sekä EU:n si- 

58

sällä että unionin toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten 

takia. 7 Merkittäviä unionin sisäisiä kehityskulkuja olivat muun 

muassa Lissabonin sopimuksen voimaantulo, joka johti Euroopan 

ulkosuhdehallinnon perustamiseen ja toi sekä EU:lle että jäsenmaille 

uusia velvoitteita solidaarisuuslausekkeen ja keskinäisen 

avunannon lausekkeen muodossa. 

Uudistetun strategian toivottiin myös antavan uutta virtaa 

takkuillen edenneelle turvallisuusja puolustuspoliittiselle yhteistyölle: 

2010-luvun alussa jäsenmaiden halu ja kyky panostaa 

yhteisiin kriisinhallintaoperaatioihin oli selvästi laskusuunnassa, 

eikä pitkään visioitu suorituskyky-yhteistyökään ottanut toivotulla 

tavalla tuulta alleen. 

Tärkeänä perusteena päivitykselle pidettiin lisäksi Euroopan 

kurimukseensa vetänyttä talouskriisiä, jonka arvioitiin vaikuttavan 

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan monellakin tapaa, muun 

muassa karsimalla EU:n käytössä olevia ulkoisen toiminnan resursseja 

(erityisesti kehitysyhteistyövaroihin ja puolustusbudjetteihin 

tehtyjen leikkausten takia) sekä heikentämällä unionin uskottavuutta, 

vetovoimaa ja sisäistä koheesiota. 

EU:n ulkoisista muutostekijöistä nousivat esille arabikevät ja 

sen seurauksena syttyneet konfliktit Pohjois-Afrikassa ja Lähiidässä, 

Sahelin ja Afrikan sarven alueiden epävakaus, itäisen naapuruston 

jäätyneet konfliktit sekä Kiinan ja muiden ”nousevien 

valtioiden” kehittyminen potentiaalisesti merkittäviksi ulkopoliittisiksi 

toimijoiksi. Myös Yhdysvaltain suunnitelma siirtää ulko- ja 

turvallisuuspolitiikkansa painopiste Aasian ja Tyynenmeren alueelle 

nähtiin merkittävänä muutoksena EU:n kannalta, viittasihan 

se siihen, että eurooppalaisten olisi kannettava suurempi vastuu 

omasta turvallisuudestaan. 

Silti EU:n sisällä oli myös niitä, jotka suhtautuivat ajatukseen 

turvallisuusstrategian uudistamisesta – tai uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta 

strategiasta – hyvin varauksellisesti. Uudistuksen 

vastustajillakin oli esittää vahvoja argumentteja näkemystensä 

tueksi. He saattoivat viitata esimerkiksi siihen, että moni 

edellistenkin strategioiden keskeisistä tavoitteista oli yhä saavut- 

59

tamatta, joten strategisten pohdintojen sijaan kaivattiin tekoja. 

EU:n kasvavista sisäisistä ristiriidoista johtuen pelättiin myös sitä, 

että laajamittainen strateginen keskustelu EU:n sisällä voisi pikemminkin 

avata uusia jakolinjoja EU:n sisällä kuin kuroa umpeen 

vanhoja, minkä seurauksena päivitetystä strategiasta voisi muodostua 

vuoden 2003 turvallisuusstrategiaa heikompi dokumentti. 

Merkittävin käytännön este uudistustyölle oli se, että se ei saanut 

EU:n suurimpien jäsenmaiden (erityisesti Saksan ja Yhdistyneen 

kuningaskunnan) tukea, eikä myöskään korkeana edustajana 

vuodesta 2009 vuoteen 2014 toimineella Catherine Ashtonilla 

ollut siksi halua ajaa hanketta eteenpäin. 8 Laajemman tuen puutteessa 

neljä jäsenmaata, Espanja, Italia, Puola ja Ruotsi, aloittivat 

vuonna 2012 oman epävirallisen strategiaprosessinsa palkkaamalla 

yhden ajatuspajan kustakin maasta yhdessä valmistelemaan 

pohjaa uudelle Euroopan unionin globaalistrategialle. Projektin 

lopputuotos, Towards a European Global Strategy – Securing European 

influence in a changing world, julkistettiin toukokuussa 

2013 ja se piti strategiakeskustelua pinnalla EU:ssa. 

Kohti uutta strategiaa 

Jäsenmaiden johtajien kokoontuessa joulukuussa 2013 turvallisuus- 

ja puolustuspolitiikka-aiheiseen Eurooppa-neuvoston istuntoon 

(”puolustushuippukokous”) ilmassa oli jälleen odotuksia 

uuden strategiaprosessin käynnistymisestä. Vaikka Eurooppaneuvosto 

ei lopulta antanut suoraa toimeksiantoa EU:n turvallisuusstrategian 

uudistamiseksi, pyysi se korkeaa edustajaa ”arvioimaan 

tiiviissä yhteistyössä komission kanssa kansainvälisessä 

ympäristössä tapahtuvien muutosten vaikutuksia” ja ”raportoimaan 

neuvostolle vuoden 2015 aikana muutosten unionille tuomista 

haasteista ja mahdollisuuksista”. 9 Käytännössä tämä työ jäi 

Ashtonin seuraajaksi elokuussa 2014 nimitetylle Mogherinille, 

joka edeltäjästään poiketen tarttui siihen innolla. 

Viimeisen sysäyksen strategiaprosessin etenemiselle antoivat 

tapahtumat EU:n lähialueilla. Krimin valtaus alkukeväällä 2014 ja 

60

sitä seurannut Itä-Ukrainan sota nousivat symboloimaan voimapolitiikan 

paluuta Eurooppaan. Myös turvallisuustilanne Välimeren 

itä- ja eteläpuolella heikkeni entisestään Syyrian sodan alati 

monimutkaistuessa ja Libyan vajotessa syvemmälle poliittiseen 

kaaokseen. Syyrian ja Irakin epävakaus loi lisäksi hedelmällisen 

maaperän terroristijärjestö ISIS:n nousulle, mikä puolestaan heijastui 

myös Euroopassa toteutettuina terrori-iskuina. Samalla 

kestämätön turvallisuustilanne ja yleinen tulevaisuudennäkymien 

puute muun muassa Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa laittoivat 

liikkeelle muuttoliikkeen, joka suuntautui esimerkiksi Turkkiin, Libanoniin 

ja Jordaniaan sekä myöhemmin myös EU-alueelle. 

Tätä taustaa vasten ajatus uudistetusta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta 

strategiasta sai lopulta kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. 

Eurooppa-neuvoston kokouksessa kesäkuussa 2015 korkea 

edustaja Mogherini esitteli EU:n strategisen toimintaympäristön 

muutoksia käsittelevän raporttinsa (The European Union in a 

changing global environment: A more connected, contested and 

complex world) ja sai samalla valtuutuksen ”kokonaisvaltaisen EU: 

n ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian valmistelemiseksi tiiviissä 

yhteistyössä jäsenvaltioiden kanssa”. 

Uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian valmistelemiseksi 

Mogherini kokosi ympärilleen pienen työryhmän, jonka 

avainhenkilöksi hän nosti italialaisen Instituto Affari Internazionali 

-ajatuspajan varajohtajan Nathalie Toccin. Strategiaprosessi 

käsitti jälleen, kuten aikaisemmillakin kerroilla, muutamia yhteistyössä 

eurooppalaisten tutkimuslaitosten kanssa järjestettyjä 

työpajoja, joissa jäsenmaiden, tutkijayhteisön ja kansalaisyhteiskunnan 

edustajilla oli mahdollisuus esittää näkemyksiään keskeisistä 

ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Lisäksi Mogherini 

ja Tocci konsultoivat sekä jäsenmaita että EU-instituutioita. 

Varsinainen kirjoitusprosessi oli silti nimenomaan Mogherinin 

työryhmän vastuulla, eikä dokumentin sanamuotoja erikseen hyväksytetty 

jäsenmailla. 

61

Kansalaiset ja periaatepohjainen käytännönläheisyys uuden 

strategian keskiössä 

12-sivuiseen Euroopan unionin turvallisuusstrategiaan verrattuna 

uusi globaalistrategia, jonka varsinainen tekstiosuus vie 38 sivua, 

on pitkä ja yksityiskohtainen dokumentti. Myös rakenteeltaan dokumentti 

eroaa vuoden 2003 turvallisuusstrategiasta. EU:n uhat 

eivät tällä kertaa muodostaa omaa kokonaisuuttaan, koska niitä 

käsiteltiin jo Mogherinin vuotta aiemmin toimittamassa toimintaympäristöä 

analysoivassa raportissa. Sen sijaan globaalistrategia 

määrittelee EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittiset 1.) intressit, 2.) 

periaatteet ja 3.) prioriteetit. Strategian neljäs ja viimeinen osio 

puolestaan antaa unionille toimintasuosituksia, osan väljempinä 

yleisohjeina, osan konkreettisempina ehdotuksina. 

EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisiksi intresseiksi globaalistrategia 

määrittelee rauhan ja turvallisuuden, vaurauden, demokratian 

sekä sääntöpohjaisen globaalin järjestyksen, unionin ulko- ja 

turvallisuuspoliittisiksi periaatteiksi puolestaan EU:n sisäisen 

yhtenäisyyden, sitoutumisen kansainvälisen järjestelmän kehittämiseen, 

vastuullisuuden ja kumppanuuden. Kaikkein yksityiskohtaisimmin 

strategia käy läpi EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittiset 

prioriteetit, joita on yhteensä viisi kappaletta. Nämä ovat: 

1. unionin turvallisuuden varmistaminen, 

2. EU:n lähialueen valtioiden ja yhteiskuntien resilienssin 

lisääminen, 

3. koko EU:n käytössä olevan välineistön hyödyntäminen, 

4. yhteistyöpohjaisten alueellisten järjestysten tukeminen 

ja 

5. globaalihallinnan kehittäminen. 

Kriisit sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella heijastuvat globaalistrategian 

painotuksiin ja kieleen monella tavoin. Heti strategian 

ensimmäinen osio korostaa, että globaalistrategian päätavoitteena 

on edistää EU-kansalaisten etua. Tämä on selvä muutos aiempaan 

ja kertoo paljon siitä poliittisesta ilmapiiristä, jossa strategia 

on syntynyt. 10 Jo pitkään jatkunut – ja eurokriisin myötä voimis- 

62

tunut – keskustelu EU:n demokraattisesta legitimiteetistä ja EUpolitiikan 

ja kansalaisten välisestä suhteesta on saanut lisää näkyvyyttä 

euroskeptisten voimien nostaessa päätään eri puolilla 

Eurooppaa. Siksi uusi strategia yrittää selittää, miten EU:n ulko- ja 

turvallisuuspolitiikka vaikuttaa konkreettisesti unionin kansalaisten 

elämään. Samalla strategia hakee laajempaa oikeutusta EU:n 

toimille tällä politiikkalohkolla korostamalla näiden toimien kansalaisille 

tuottamia hyötyjä (output legitimacy). 

Se, että EU:n yhtenäisyys (”kansallisten ja eurooppalaisten 

etujen välillä ei ole ristiriitaa”) ja unionin sitoutuminen kansainvälisen 

järjestelmän kehittämiseen on nostettu ulko- ja turvallisuuspoliittisiksi 

periaatteiksi, on niin ikään eräänlainen vastareaktio 

kansallismielisten, euroskeptisten ja populististen voimien nousulle 

Euroopassa, sillä nämä puolueet suosivat retoriikkaa, jossa 

kansalliset ja eurooppalaiset edut asetetaan toisiaan vastaan ja 

vetäytyminen kansallisten rajojen taakse esitetään ratkaisuna 

ulko- ja turvallisuuspoliittisiin haasteisiin. Globaalistrategia ei hyväksy 

kumpaakaan ajatusta. 

Globaalistrategian kriisitietoisuus näkyy myös siinä, että EU: 

n heikentynyt imago ja vetovoima erityisesti unionin lähialueilla 

on strategiassa selvästi otettu huomioon. Vielä 2000-luvun alussa 

EU:ssa uskottiin vahvasti unionin olevan naapurivaltioiden luontainen 

kiintopiste, jonka säteilemästä vauraudesta ja vakaudesta 

nämä haluavat osallisiksi ja ovat siksi valmiita EU:n edellyttämiin 

laajamittaisiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin uudistuksiin. EU: 

n uskottavuus naapureiden silmissä on kuitenkin kärsinyt unionin 

taloudellisten ja poliittisten kriisien seurauksena. Samalla EU:n 

naapurustosta on tullut aikaisempaa kilpaillumpi alue esimerkiksi 

Venäjän ja Turkin yrittäessä kasvattaa vaikutusvaltaansa ja tarjotessaan 

naapureille yhteistyömahdollisuuksia, jotka eivät ole sidoksissa 

tiukkoihin uudistusvaatimuksiin. 

Tätä taustaa vasten globaalistrategia suhtautuu EU:n mahdollisuuksiin 

edistää omaa, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta 

korostavaa malliaan aikaisempaa suuremmalla varauksella. Vaikka 

EU ei ole kokonaan aikeissa luopua yhteiskunnallista muutosta 

63

edistävästä agendastaan, nostaa globaalistrategia sitä tärkeämmäksi 

tehtäväksi lisätä naapurivaltioiden ja niiden yhteiskuntien 

resilienssiä, jonka strategia määrittelee valtioiden ja/tai yhteiskuntien 

kyvyksi uudistua ja siten selvitä sisäisistä ja ulkoisista 

kriiseistä. Tarkoituksena on naapureiden resilienssiä lisäämällä 

varmistaa, ettei EU:n lähialueille pääse syntymään lisää heikkoja 

tai hajoavia valtioita, jotka vaikuttaisivat negatiivisesti sekä alueen 

vakauteen että EU:n omaan turvallisuustilanteeseen. Toki 

resilienssin lisääntyminen voi luoda paremmat edellytykset myös 

demokratisoitumiskehitykselle, mutta sen tukeminen ei enää ole 

EU:n ensisijainen tavoite. 

Siirtyminen normatiivisesta, arvoja korostavasta toiminta-ajatuksesta 

kohti käytännön mahdollisuuksia ja hyötyjä painottavaa 

ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on muutenkin yksi globaalistrategia 

läpileikkaavista teemoista. Taustalla on laajempi keskustelu 

siitä, pitäisikö EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan selkeämmin 

erotella etunsa ja arvonsa toisistaan – ja myöntää etujen ja arvojen 

toisinaan voivan joutua myös ristiriitaan keskenään. 11 

Niin pitkälle globaalistrategia ei kuitenkaan mene, vaan alleviivaa 

EU:n etujen ja arvojen kulkevan käsi kädessä. Silti strategia 

tekee selväksi, että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei voi perustua 

yksinomaan arvoille. Unionin ulkoisen toiminnan uudeksi 

ohjenuoraksi strategia ehdottaakin huonosti suomeksi kääntyvää 

ajatusta ”periaatepohjaisesta käytännönläheisyydestä” (englanniksi 

principled pragmatism). Strategian määritelmän mukaan 

periaatepohjainen käytännöllisyys on yhdistelmä EU:n strategista 

ympäristöä koskevaa ”realistista” analyysia ja unionin idealistista 

halua parantaa maailmaa. 12 

Yleisluontoisena toimintaohjeena periaatepohjainen käytännönläheisyys 

kuulostaa hyvinkin järkeenkäyvältä. Toisaalta voi 

perustellusti asettaa kyseenalaiseksi periaatepohjaiseen käytännönläheisyyteen 

sisältyvät ajatuksen, että EU:n olisi kaikissa tilanteissa 

mahdollista toimia sekä arvojensa että etujensa vaatimalla 

tavalla. Esimerkiksi yhteistyö Turkin alati autoritäärisemmäksi 

muuttuvan hallinnon kanssa pakolaiskriisin ratkaisemiseksi on 

64

asettanut – ja tulee jatkossakin asettamaan – unionin vaikeiden 

valintatilanteiden eteen. Ylipäätään pakolaiskriisi on nostanut EU: 

n arvojen ja etujen välisen suhteen ja siihen liittyvät jännitteet entistä 

vahvemmin esiin. 

EU:n oma turvallisuus entistä tärkeämpää 

Globaalistrategian uusiin painotuksiin kuuluu myös EU:n (kansalaiset, 

alue, jäsenvaltiot ja instituutiot) oman turvallisuuden korostuminen. 

Tämä heijastaa unionin turvallisuusympäristössä viime 

aikoina tapahtuneita muutoksia ja erityisesti Venäjän toimista 

sekä kansainvälisestä/kotoperäisestä terrorismista kumpuavia 

huolia. Turvallisuus mainitaan ensimmäisenä niin EU:n intressien 

kuin unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisten prioriteettienkin listalla. 

Globaalistrategia korostaakin, että EU:lla ja sen jäsenmailla 

on oltava riittävät suorituskyvyt, jotta ne voivat puolustautua erilaisia 

uhkia vastaan ja täyttää keskinäistä avunantoa ja solidaarisuutta 

koskevat velvollisuutensa. 

Täysin sisäänpäin EU ei silti ole kääntymässä: kuten globaalistrategia 

muistuttaa, EU:n oman turvallisuuden varmistaminen 

edellyttää unionilta myös vahvaa intressiä naapureiden ja lähialueiden 

rauhan takaamiseen. Erona aikaisempaan voikin olla ennen 

muuta se, että EU ajattelee jatkossa esimerkiksi kriisinhallintatoimiaan 

enemmän omista kuin naapurustonsa lähtökohdista. Tällainen 

lähestymistavan muutos voi olla tarpeen, jotta EU:n tavoin 

entistä vahvemmin juuri omaan turvallisuuteensa panostavat jäsenmaat 

saadaan jatkossakin sitoutettua esimerkiksi EU:n yhteisiin 

kriisinhallintatoimiin. 13 

EU:n uusi, ennen muuta unionin omaa turvallisuutta korostava 

ajattelutapa kuvastaa myös laajempaa muutosta EU:n ulko- ja 

turvallisuuspolitiikassa: unionin ulkoisen toiminnan painopiste 

on yhä vahvemmin siirtymässä globaalilta näyttämöltä niille alueille, 

joiden kehityksellä on välittömiä vaikutuksia EU:hun itseensä. 

Käytännössä EU:n pääasiallinen toimintaympäristö tuleekin 

jatkossa koostumaan EU-alueesta sekä unionin rajanaapureiden 

65

ja niin sanottujen ”naapureiden naapureiden” (englanniksi neighbours 

of the neighbours) muodostamasta vyöhykkeestä. 

On hiukan ironista, että tämä käy ilmi dokumentista, jonka nimi 

on globaalistrategia. Globaalistrategian esipuheessa Mogherini 

tosin korostaa sitä, että sanaa “globaali” ei strategian yhteydessä 

tule ymmärtää pelkästään maantieteellisessä merkityksessä, sillä 

sanalla viitataan myös siihen politiikkavälineiden laajaan kirjoon, 

joka EU:lla on käytössään. 

Kokonaan globaali ulottuvuus ei tietystikään EU:n ulkoisesta 

toiminnasta ole katoamassa, sillä sääntöpohjaisen, monenvälisen 

maailmanjärjestyksen edistäminen kuuluu edelleen unionin prioriteetteihin, 

vaikka se strategiassa mainitaankin niistä viimeisenä. 

Globaalihallintaa käsittelevässä osiossa strategia linjaa, että EU 

on valmis reagoimaan muuttuviin valtasuhteisiin uudistamalla 

esimerkiksi YK-järjestelmää ja kansainvälisiä finanssi-instituutioita. 

YK:n vahvistamiseksi strategia vaatii EU:lta myös suurempaa 

panosta esimerkiksi rauhanturvaamiseen, rauhanvälitykseen, rauhanrakentamiseen 

ja humanitääristiin toimiin. 

Lisäksi EU:n olisi omalla esimerkillään johdettava kestävän 

kehityksen ja ilmaston hyväksi tehtyjen sitoumusten täytäntöönpanoa, 

edistää vapaaseen kauppaan liittyvien sääntöjen ja standardien 

kehittämistä, tukea aseriisuntaa koskevien sopimusten 

toimeenpanoa sekä kehittää sääntöpohjaista järjestelmää niin, 

että se kattaa myös uudet globaalihallinnan alueet, kuten vaikkapa 

kyberin, robotiikan tai kauko-ohjattavat järjestelmät. Viimeksi 

mainittu tavoite olisi hyvä pitää mielessä myös silloin, kun EU ja 

jäsenmaat pohtivat omia puolustustutkimukseen ja asejärjestelmien 

kehittämiseen liittyviä tavoitteitaan. 

Uutena hallintatasona globaalistrategia tuo globaalihallinnan 

rinnalle alueelliset turvallisuusjärjestykset (Eurooppa, Välimeren 

alue, Lähi-itä, Afrikka, Atlantti, Aasia ja Arktinen alue), joiden 

merkitys korostuu aikaisempaa moninapaisemmassa maailmassa. 

Euroopan turvallisuusjärjestystä koskevasta kappaleesta löytyvät 

myös strategian odotetut linjaukset Venäjästä, joihin ei kuitenkaan 

sisälly suuria yllätyksiä. Strategia tuomitsee Venäjän toimet 

66

Krimillä ja Itä-Ukrainassa jyrkästi, mutta alleviivaa samalla, että 

Venäjän kanssa on voitava keskustella erimielisyyksistä ja tehdä 

yhteistyötä silloin, kun se on unionin etujen mukaista, kuten esimerkiksi 

ilmastoa, Arktista aluetta, meriturvallisuutta, koulutusta, 

tutkimusta ja rajat ylittävää yhteistyötä koskevissa kysymyksissä. 

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön vahvistaminen 

näkyvästi esillä 

EU:n oman turvallisuuden rinnalla strategiassa korostuu turvallisuus- 

ja puolustuspolitiikan rooli yleisemminkin. Globaalistrategia 

ilmaisee selvästi, että Nato on ja tulee pysymään useimpien 

EU:n jäsenvaltioiden keskeisenä puolustusratkaisuna. Samalla 

strategia kuitenkin korostaa, että eurooppalaisten valtioiden olisi 

kyettävä merkittävällä tavalla tukemaan Naton kollektiivisia ponnistuksia 

ja toisaalta toimimaan myös itsenäisesti silloin, kun siihen 

on tarvetta. 

Strategia laittaakin paljon painoa nimenomaan eurooppalaisen 

puolustuksen kehittämiseen ja korostaa, että EU:n olisi saavutettava 

”sopiva” strategisen autonomian taso. Tämä olisi unionin 

vastaus Yhdysvaltain toistuvasti esittämiin kehotuksiin, että eurooppalaiset 

valtiot ottaisivat enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan 

ja panostaisivat puolustukseensa entistä enemmän. 

Siten EU-viitekehyksessä tapahtuva turvallisuusja puolustuspoliittinen 

yhteistyö hyödyttäisi sekä unionia että Natoa, kuten viime 

vuosina on yhä enenevissä määrin toisteltu. 

Strateginen autonomia on kuitenkin monissa asiantuntijakommenteissa 

tuomittu liian kunnianhimoiseksi tavoitteeksi, olkoonkin 

että puhe on vain autonomian ”sopivasta tasosta”. 14 Totta on, 

että eurooppalaisten valtioiden pitkä sotilaallinen riippuvuussuhde 

Yhdysvalloista ja niiden keskinäisen yhteistyön tähänastinen 

historia eivät lupaa kovin nopeita edistysaskeleita nytkään, vaikka 

tiiviimmän yhteistyön ja keskinäisen koordinaation edut on vihdoin 

tunnistettu käytännössä kaikkialla Euroopassa. 

Vaikka globaalistrategia korostaa Naton asemaa useimpien 

jäsenvaltioiden puolustusratkaisuna, linjaa se samalla, että EU:n 

olisi oltava valmis puolustamaan instituutioitaan ja jäsenmaitaan 

67

näiden pyynnöstä. Erityisesti tämä koskee strategian mukaan terrorismin 

vastaista toimintaa, hybridi- ja kyberuhkiin vastaamista, 

energiaturvallisuuden varmistamista, järjestäytyneen rikollisuuden 

kitkemistä sekä rajaturvallisuudesta huolehtimista. Taustalla 

häilyy implisiittinen työnjako EU:n ja Naton välillä, jossa ensin mainittu 

hoitaa ne tehtävät, joihin sen monia eri politiikkavälineitä käsittävä 

”työkalulaatikko” parhaiten soveltuu, kun taas jälkimmäinen 

vastaa jatkossakin kapeammin rajatusta kollektiivisen puolustuksen 

lohkosta, tosin eurooppalaisten jäsenvaltioiden vahvemmalla 

tuella. Näin selvästi globaalistrategia ei asiaa kuitenkaan ilmaisee, 

eikä Naton ja EU:n välinen yhteistyö jatkossakaan tule olemaan 

täysin yksinkertaista – siitä huolimatta, että EU–Nato -yhteistyön 

tärkeys tulee myös strategiassa vahvasti esiin. 

Yhtenä EU:n tärkeimmistä tehtävistä turvallisuusja puolustuspolitiikan 

alalla globaalistrategia pitää jäsenvaltioiden välisen 

puolustusyhteistyön tukemista. Vaikka strategia painottaa, että 

puolustuspolitiikasta ja puolustusmenoista päättäminen on jäsenvaltioiden 

tehtävä, kehottaa se jäsenmaita sovittamaan puolustussuunnitteluun 

ja suorituskykyjen kehittämiseen liittyviä käytäntöjään 

paremmin yhteen. 

Käytännön toimet ja strategian toimeenpano 

Globaalistrategian viimeinen osio antaa muutamia käytännön ohjeita 

ja ehdotuksia EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehostamiseksi. 

EU:n olisi sen mukaan oltava uskottavampi toimija, reagoitava 

nopeammin ja joustavammin erilaisiin kriiseihin ja toimittava 

yhtenäisemmin. 

EU:n uskottavuuden lisäämiseksi strategia alleviivaa, että EU: 

n on kunnioitettava omia arvojaan. Lisäksi unionin olisi strategian 

mukaan kehitettävä turvallisuusja puolustuspoliittista uskottavuuttaan. 

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi jäsenmaiden olisi 

kanavoitava riittävästi varoja puolustukseen, käytettävä varat 

mahdollisimman tehokkaasti hyväksi ja investoitava vähintään 

20 prosenttia puolustusmenoistaan materiaalihankintoihin ja/tai 

68

tutkimukseen ja kehitykseen. Käytännössä varojen tehokas käyttö 

edellyttäisi strategian mukaan tiiviimpää puolustusyhteistyötä, 

jonka olisi sen mukaan oltava EU:n sisällä sääntö, ei poikkeus. 

Käytännön toimenpiteenä strategia ehdottaa koordinaatiomekanismia, 

jonka kautta jäsenmaiden kansallisia puolustusbudjetteja 

voitaisiin arvioida ja synkronoida vuosittain. 

Keskeisinä tehokkaan eurooppalaisen puolustuksen edellytyksinä 

strategia mainitsee myös itsenäisen ja kilpailukykyisen 

puolustusteollisuuden, reilut ja toimivat puolustusmarkkinat sekä 

kattavat huoltovarmuusjärjestelyt. Tässä suhteessa strategia seuraa 

pitkälti joulukuun 2013 Eurooppa-neuvostossa ja sitä edeltäneissä 

ministerikokouksissa tehtyjä linjauksia EU:n turvallisuusja 

puolustuspoliittisen roolin kehittämisessä. 15 

Jotta EU voisi reagoida nopeammin kriiseihin ja konflikteihin, 

globaalistrategia ehdottaa, että unionin olisi otettava kaikki 

Lissabonin sopimuksen tarjoamat välineet käyttöön. Esimerkkinä 

strategia mainitsee, että pienet, halukkaiden ja kyvykkäiden 

maiden ryhmät voisivat ottaa hoitaakseen tiettyjä, esimerkiksi 

kriisinhallintaan liittyviä tehtäviä, joihin kaikilla jäsenmailla ei ole 

halua. Tässä yhteydessä strategia mainitsee myös EU:n taistelujoukot, 

joiden käyttämättömyyden syihin olisi strategian mukaan 

puututtava. Mainittujen toimien ohella strategia kehottaa unionia 

kehittämään siviilioperaatioihin liittyviä valmiuksiaan ja suuntaamaan 

kehityspolitiikkaansa paremmin vastaamaan sen ulko- ja 

turvallisuuspoliittisia prioriteetteja. Yhtenäisemmällä toiminnalla 

strategia ei puolestaan viittaa pelkästään eri politiikkavälineiden 

(esimerkiksi sisäisten ja ulkoisten poliitikkojen) tehokkaampaan 

yhteiskäyttöön, vaan myös koordinointiin muun muassa jäsenmaiden, 

Euroopan investointipankin ja yksityisen sektorin välillä. 

Jo globaalistrategia itsessään sisältää muutaman ehdotuksen 

strategian toimeenpanosta. Toimeenpanon kannalta keskeistä 

olisi esimerkiksi EU:n eri alastrategioiden päivittäminen globaalistrategiassa 

esitettyjen prioriteettien mukaisesti ja mahdollisten 

uusien alastrategioiden luominen. Lisäksi strategia ehdottaa vuosittaista 

pohdintaa siitä, minkä strategian osa-alueen toimeenpa- 

69

noa olisi syytä vahvistaa. 

Mutta miten strategia sitten käytännössä tulee vaikuttamaan 

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan? Mielenkiintoista on se, että 

muutamat EU-maat – erityisesti EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuusja 

puolustuspolitiikkaan hyvin myönteisesti suhtautuvat Saksa ja 

Suomi – uudistivat omia kansallisia ulko-, turvallisuusja puolustuspoliittisia 

strategioitaan samaan aikaan EU:ssa käytävän strategiaprosessin 

kanssa. Tämä rinnakkaisuus takasi, että strategiaprosessien 

välillä oli vuorovaikutusta, joka tulee todennäköisesti 

vahvistamaan näiden maiden kiinnostusta globaalistrategiaan ja 

sen toimeenpanoon. Globaalistrategian ja Saksan kesällä julkaistun 

valkoisen kirjan välillä onkin monia yhtäläisyyksiä, erityisesti 

mitä EU:n turvallisuusja puolustuspolitiikan kehittämiseen tulee. 

Eurooppa-neuvoston kesäkuisiin päätelmiin sisällytetystä kehotuksesta 

jatkaa strategiatyötä ei itsessään vielä voi päätellä paljoa 

siitä, mitä jäsenmaat todella globaalistrategiasta ajattelevat ja 

miten paljon se tulee niiden toimintaa ohjaamaan. Ratkaisevampaa 

lieneekin se, onnistuuko Mogherini kytkemään globaalistrategian 

ja sen toimeenpanon osaksi käynnistymäisillään olevaa ”post-Brexit 

-prosessia”, jossa jäsenmaat ja EU-instituutiot etsivät kuumeisesti 

unionille uutta suuntaa. 

Monien jäsenvaltioiden – mukaan lukien Saksa ja Ranska 

– asialistalla nimenomaan ulko-, turvallisuusja puolustuspolitiikka 

ovat tällä hetkellä erittäin korkealla ja juuri tämä luo Mogherinille 

mahdollisuuden nostaa globaalistrategia ja sen painopisteet 

vahvemmin EU-agendalle. Tämä tapahtunee erityisesti turvallisuus- 

ja puolustuspolitiikan alalla, johon keskittyvän alastrategian 

(tai toimeenpanosuunnitelman) Mogherini on luvannut toimittaa 

mahdollisimman pian, ehkä jo vuoden loppuun mennessä. Tätä 

kautta Mogherini voi onnistua vahvemmin sitouttamaan jäsenmaat 

globaalistrategian linjauksiin siitäkin huolimatta, että post- 

Brexit -prosessi kokonaisuudessaan näyttää etenevän vahvasti 

jäsenvaltioiden määräämässä tahdissa. 

70

Viitteet 

1 

Eurooppa-neuvoston kokous (28. kesäkuuta 2016) – Päätelmät. EUCO 

26/16, s. 7. 

2 

Ks. Sven Biscop, The EU Global Strategy: Realpolitik with European 

Characteristics. Egmont Security Policy Brief No. 75. Bryssel 2016. 

3 

Ks. esim. Arthur Beesley, Brussels to push for closer EU military unity 

post-Brexit. Financial Times, 8.9.2016, http://www.ft.com/cms/s/0/ 

9f794e34-7516-11e6-bf48-b372cdb1043a.html?siteedition=intl#axzz4K8Ep 

ocUK; Andrew Rettman, France and Germany propose EU ‘defence union’. 

euobserver, 12.9.2016, https://euobserver.com/foreign/135022 

4 

Ks. Giovanni Grevi, A Global Strategy for a soul-searching European 

Union. EPC Discussion Paper. European Policy Centre, Bryssel 2016, s. 3. 

Grevi nimittää strategiaa nimellä "rough-weather strategy”. 

5 

Sven Biscop, The European Security Strategy – Implementing a 

Distinctive Approach to Security. Sécurité & Stratégie, Paper No. 82. Royal 

Defence College (IRSD-KHID), Bryssel 2013. 

6 

Jan Joel Andersson, Erik Brattberg, Malin Häggqvist, Hanna Ojanen & 

Mark Rhinard, The European Security Strategy: Reinvigorate, Revise 

or Reinvent? UI Occasional Papers No. 7. The Swedish Institute of 

International Affairs, Tukholma 2011, sivu 22. 

7 

Kattavan kokonaiskuvan strategian uudistamisen ympärillä käydystä 

keskustelusta tarjoavat Andersson et al., The European Security Strategy; 

Ronja Kempin, Nicolai von Ondarza & Marco Overhaus, Tackling the big 

questions in little steps: A process towards a comprehensive EU strategy. 

Working Paper FG1, 2012/Nr. 6 & FG 2, 2012/Nr. 2. Stiftung Wissenschaft 

und Politik, Berliini 2012; Margriet Drent & Lennart Landman, Why 

Europe needs a new European Security Strategy. Clingendael Policy 

Brief No. 9 July 2012. Netherlands Institute of International Affairs 

‘Clingendael’, den Haag 2012. 

8 

Ks. Drent & Landman, Why Europe needs a new European Security 

Strategy; Judy Dempsey: Germany shirks the big issue: a security strategy. 

Judy Dempsey’s Strategic Europe, Carnegie Europe, 22.11.2012, http:// 

carnegieeurope.eu/strategiceurope/?fa=50111 

9 

Eurooppa-neuvosto, 19. ja 20. joulukuuta 2013, Eurooppa-neuvoston 

päätelmien I osan 1-22 kohta (jo hyväksytty), s. 5. 

71

10 

Grevi, A Global Strategy for a soul-searching European Union, s. 3. 

11 

Ks. tähän keskusteluun liittyen Kristi Raik, Niklas Helwig & Tuomas Iso- 

Markku, Crafting the EU Global Strategy: Building blocks for a stronger 

Europe, FIIA Briefing Paper 188. Finnish Institute of International Affairs, 

Helsinki 2015. 

12 

Ks. tähän liittyen Kari Möttölä, EU asettuu sopeutettuun kokoon ja 

uuteen muottiin, politiikasta.fi, 14.7.2016, http://politiikasta.fi/euasettuu-sopeutettuun-kokoon-uuteen-muottiin/; 

Biscop, The EU Global 

Strategy: Realpolitik with European Characteristics. 

13 

Ks. Raik et al., Crafting the EU Global Strategy, s. 6. 

14 

Ks. esimerkiksi Jan Techau, The EU’s new Global Strategy: Useful or 

pointless? Judy Dempsey’s Strategic Europe, Carnegie Europe, 1.7.2016, 

http://carnegieeurope.eu/strategiceurope/?fa=63994 

15 

Ks. Tuomas Iso-Markku, Europe’s Changing Security Landscape: What 

role will the EU play in security and defence. FIIA Briefing Paper 165. 

Finnish Institute of International Affairs, Helsinki 2014, s. 6-8. 

72

Mary Kaldor ja Javier Solana 

Hybridirauhasta 

inhimilliseen 

turvallisuuteen 

Brexit-keskustelussa ei käytännöllisesti katsoen juuri lainkaan 

puhuta Euroopan unionin institutionaalisesta luonteesta. On kuitenkin 

korostettava, että EU ei ole valtio, ei kansallisvaltio eikä 

liittovaltio. Se on monenkeskinen järjestö kuten Yhdistyneet kansakunnat 

tai Afrikan unioni, vaikkakin se on myös jotain enemmän, 

koska siihen liittyy tiiviimpiä siteitä, jotka ylittävät pelkät valtioiden 

väliset suhteet. 

Monenkeskeisten instituutioiden tarkoitus on säädellä valtioiden 

käyttäytymistä sopimuspohjaisesti, vaihtoehtona anarkialle, 

itsekkäiden geopoliittisen intressien tavoittelulle ja sodalle. Siksi 

instituutioiden, kuten EU:n, YK:n tai AU:n, turvallisuuspolitiikka 

on sangen erilaista kuin kansallisvaltioiden turvallisuuspolitiikka. 

Sen kohteena on globaali tai alueellinen turvallisuus, ei kansallinen 

turvallisuus. Tämä tosiasia harvoin mainitaan niissä yleisluontoisissa 

väitteissä, joita Brexit-keskustelun molemmat osapuolet 

esittävät turvallisuudesta. EU:n ulkoinen turvallisuuspolitiikka on 

pääosin vakauttamista, rauhantekemistä ja ihmisoikeuksien edistämisestä. 

Sama pätee YK:iin ja AU:iin. Se on hyvin erilaista kuin 

kansallinen tai edes Naton turvallisuuspolitiikka, joka keskittyy 

sotilaalliseen rajojen puolustukseen. 

Tällä emme yritä sanoa, että EU:n politiikka on ollut onnistu- 

73

nutta. Jos näin olisi, ympärillämme ei olisi konflikteja Ukrainassa, 

Syyriassa, Libyassa ja suuressa osassa Afrikkaa. EU:n politiikassa 

on ilmeisiä puutteita. Käytämme termiä hybridirauha kuvataksemme, 

mitä tapahtuu, kun viime vuosisadan rauhantekemisen 

keinoja käytetään nykyisissä konflikteissa. EU:n tämänhetkiseen 

politiikkaan kuuluu humanitaarinen apu, sovittelu sotivien osapuolien 

välillä ja konfliktin jälkeinen jälleenrakennus. 

Tämä politiikka on ongelmallista ja se kääntyy helposti itseään 

vastaan, kun sotivat osapuolet ovat rikollisia ääriliikkeitä. Humanitäärinen 

apu kanavoituu riistävään sotatalouteen, ylhäältä ohjattu 

rauhanvälitys päätyy vahvistamaan sotivien osapuolien asemia 

ja jälleenrakennus rikastuttaa konfliktin osapuolia tavallisten 

kansalaisten kustannuksella. 

EU:n politiikkaan sisältyy monia uudenlaisia lähestymistapoja, 

kuten valtiorakenteiden, yleisen järjestyksen ja poliisitoimen kehittäminen. 

Nämä lähestymistavat ovat kuitenkin turmelukselle alttiita 

johtuen tavasta, jolla ylhäältäpäin sovitut rauhansopimukset 

rakentavat valtasuhteita. Kaikki tutkimuksemme konfliktialueilta 

todistavat, kuinka hyvin eriytyneet toiminnot turvallisuussektorin 

uudistuksista yksityistämiseen kääntyvät voittoa tavoittelevan 

eliittien korruption ja sorron välineiksi. 

Tulitaukojen ylläpitämiseksi, julmuuksien estämiseksi tai oikeusvaltioperiaatteen 

tukemiseksi EU on myös käynnistänyt siviilija 

sotilasviranomaisten yhteisiä operaatioita. Vaikka jotkut näistä 

operaatioista ovat inhimillisen turvallisuuden mallien mukaisia, ne 

ovat harvoin olleet riittävästi resurssoituja tai riittävän pitkäaikaisia. 

Vaikka hybridirauha saattaa olla hybridisotaa tai terrorismin 

vastaista sotaa parempi vaihtoehto, hybridirauhaa määrittää silti 

jatkuva rikollisuus, ihmisoikeusloukkaukset ja uhka luisumisesta 

takaisin sotaan. 

Ehdotamme vaihtoehtoista lähestymistapaa, jota kutsumme 

toisen sukupolven inhimilliseksi turvallisuudeksi. Tämä lähestymistapa 

pohjautuu 1990-luvun alkupuolella, paljon optimistisemmalla 

ajanjaksolla, kehitettyyn inhimillisen turvallisuuden periaatteisiin, 

mutta muokkaa ne nykyhetken käytännön todellisuuteen. 

74

Ehdotuksemme keskiössä on rakentaa kohdistetuilla toimenpiteillä 

legitiimi poliittinen auktoriteetti (valtio, kunta tai kansainvälinen 

organisaatio) ja legitiimit elinmahdollisuudet riistävien 

yhteiskunnallisten olosuhteiden vastapainoksi. Tavoitteena ei 

niinkään ole yhteiskunnan ylätason hallintajärjestelmän kuin konflikteja 

luovien rakenteellisten olosuhteiden muuttaminen. 

Tällaisia toimenpiteitä ovat muun muassa: 

Tuki paikallisille yrityksille neuvotella tulitauoista ja turva-alueista 

paikallisella tasolla sekä kansalaisten vallan vahvistaminen. 

Jokaisella sota-alueella on tällaisia prosesseja, mutta ne ovat hyvin 

hauraita. Esimerkiksi sekä Libyasta että Syyriasta löytyy alueita, 

joissa paikalliset osapuolet ovat sopineet tulitauoista ja joissa 

paikallinen vallankäyttö on asteittain kasvanut tuottamaan peruspalveluita. 

Esimerkiksi Libyan länsiosissa laajoilla alueilla olot ovat vakaat 

paikallisesti solmittujen tulitaukojen ansiosta. Alankomaiden kuntaliitolla 

(The Netherlands Association of Municipalities) on avustusohjelma 

paikallisille kunnille ja EU:n ulkosuhdehallinto on ollut 

YK-johtoiseen rauhanprosessiin kuuluvan kuntadialogin edelläkävijä. 

EU voisi myös käynnistää kansainvälisiä operaatioita paikallisten 

tulitaukojen tukemiseksi, kuten esimerkiksi Aleppossa. 

Inhimillisestä turvallisuudesta vastaavien työntekijöiden tehtäviin 

voisi kuulua paikallisista tulitauoista sopiminen sekä niiden 

valvonta, lainmukaisen hallinnon rakentaminen ja julkisten palvelujen, 

mukaan lukien oikeudelliset ja sosiaalipalvelut, takaaminen 

paikallisella tasolla. Yhtä lailla tehtäviin voisi kuulua väkivallan tukahduttaminen, 

asukkaiden omaisuuden suojaaminen ja mahdollisuuksien 

mukaan mieluummin pidättää kuin surmata rikollisiin tekoihin 

syyllistyneet. Tällaiset operaatiot olisivat siviilien johtamia, 

mutta niissä voisi olla sotilashenkilökuntaa. EU on ainoa ratkaisu 

näihin kasvaviin vaaroihin. Brexit tarkoittaisi paluuta kansallisvaltioihin, 

mikä pahentaisi asiaa. 

75

Luova diplomatia. 

Nykyisellään EU-diplomatia on liian teknistä. Tutkimuksemme 

mukaan paikallistasolla on tarve joustavalle poliittiselle ohjaukselle. 

Tavoitteena on saada aikaan kattava poliittinen ratkaisu yhteisen 

hyvän tuottamiseksi, ei eliittien sopimusta, joka jakaa hyödyt 

yksityisten toimijoiden kesken. Tämä tarkoittaa, että kaikenkattavan 

ylätason rauhansopimuksen sijaan tarvitaan pitkäaikainen 

inklusiivinen ja osallistava prosessi, joka on sekä kansallinen että 

paikallinen, alueellinen ja globaali. Prosessin pitää ottaa huomioon 

ne erityisongelmat jotka kohdistuvat yleisen hyvän, kuten 

turvallisuuden taloudellisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, 

gender-kysymysten ja oikeudenmukaisuuden takaamiseen, ja jotka 

saattaisivat lievittää inhimillistä kärsimystä, vastustaa uuden 

sodan logiikkaa ja tarjota pohjaa tulevalle kattavalle poliittiselle 

ratkaisulle. 

Vuorovaikutus kansalaisyhteiskunnan kanssa on myös äärimmäisen 

tärkeä. Kansalaisyhteiskunnalla ei tässä yhteydessä 

tarkoiteta vain kansalaisjärjestöjä. Niiden ohella tarkoitetaan paikallisten 

johtajien yhteenliittymiä, aktivisteja, ruohonjuuritason 

yhteisöjä, naisten ja nuorten ryhmiä sekä merkittäviä henkilöitä, 

kuten opettajat ja lääkärit, jotka ovat kiinnostuneita yhteisestä 

hyvästä yksityisten tai oman etnisen tai uskonnollisen ryhmän intressien 

sijasta. 

On erityisen tärkeää rakentaa poliittisia liittoutumia, jotka eivät 

pohjaudu lahkolaisuuteen (Bahrainissa ‘Sushit’ - Sunnit ja Shiiat 

tai Ruandassa ‘Hutsit’ - Hutut ja Tutsit). Nykyisissä konflikteissa 

on myös äärimmäisen tärkeää sisällyttää naiset ääriliikkeiden sukupuoliroolien 

vastaiseen liikkeeseen. 

Kansalaisyhteiskunnan vaatimus oikeudenmukaisuudesta ja 

vastuullisuudesta sotarikoksiin, ihmisoikeusloukkauksiin ja talousrikoksiin 

kaikissa konflikteissa. 

Oikeudenmukaisuus on todennäköisesti merkittävin linjaus, joka 

erottaa inhimillisen turvallisuuden lähestymistavan nykyisistä 

vakauttamisen lähestymistavoista. EU on yksi harvoista kansain- 

76

välisistä toimijoista, joka korostaa oikeudellisia mekanismeja. EU 

kuitenkin toimii epäjohdonmukaisesti ja useissa tilanteissa hybridirauhan 

vaatimukset näyttävät voittavat oikeudenmukaisuuden. 

Näissä tilanteissa sotarikollisia pidetään välttämättöminä yhteistyökumppaneina, 

jotta ylätasolta ohjattu rauhansopimus kestäisi. 

Kuitenkin juuri he voivat olla kestävän rauhan esteitä. 

On hyvin tärkeää valita alueellinen ja paikallinen lähestymistapa 

oikeuteen. Mielenkiintoinen aloite, jota EU:n tulisi tukea, on 

entisessä Jugoslaviassa toimiva alueellinen komissio (RECOM) sotarikosten 

tosiseikkojen selvittämiseksi. Komission perustaminen 

pohjautui kansalaisyhteiskunnan aloitteeseen Balkanin alueellisen 

totuuskomission perustamisesta. Esimerkki osoittaa, kuinka 

alhaalta ylöspäin suuntautuva toiminta voidaan yhdistää alueelliseen 

lähestymistapaan. 

Politiikka, jonka tarkoituksena on kääntää riistotalouden dynamiikka. 

Legitiimin talouden puuttuminen on nimenomaisesti yksi sodan 

keskeisimmistä moottoreita, kuten Ukraina-raportti osoittaa. 

Sodan ohella uusliberalismiin perustuvat uudistukset ovat tehokkaasti 

purkaneet valtiojohtoista taloutta, mutta vähemmän 

menestyksekkäästi elvyttäneet legitiimiä markkinataloutta. Vaihtoehto 

valtiojohtoiselle taloudelle näyttää olevan järjestelmällinen 

korruptio ja saalistus, jotka saavat voimaa uusliberaaleista 

strategioista sekä kaupan vapauttamisesta ja yksityistämisestä. 

Konfliktialueilla jokaisella alueella on oma erityinen riistotalouden 

muotojen yhdistelmä, kuten kiristys ja sieppaukset, eri 

muotoinen salakuljetus tai humanitaarisen avun “verotus”. Sodan 

yllykkeiden vähentämiseksi on mahdollista osoittaa, kuinka sotatalouden 

käytännöt voi tunnistaa ja kuinka laillisia elinkeinoja voidaan 

tukea. Salakuljetuksen häirintä tai vaikuttaminen hintoihin ja 

maatalouden kaltaisen tavanomaisen talouden tukeminen voisivat 

olla tällaisia erityistoimia. Eri alueet vaativat erilaisia toimia ja ne 

voidaan tunnistaa ainoastaan arvioimalla ja paikallistason yhteydenpidolla 

erityisesti kansalaisyhteiskunnan kanssa. 

77

Myös talouden alueella oikeudenmukaisuus on erittäin tärkeä 

korruption ja saalistuksen kitkemiseksi. EU:n kauppa- ja assosiaatiosopimuksiin 

liittämä ehdollisuus tulisi kytkeä korruption 

vastaisiin toimiin uusliberalististen strategioiden sijasta. Nämä 

ovat joitakin keskeisiä elementtejä toisen sukupolven inhimillisen 

turvallisuuden lähestymistavasta. Ne ovat tärkeitä ennen kaikkea 

kaikille hyvin epävarmoissa oloissa eläville – Aleppossa, itäisessä 

Ukrainassa tai keskellä Välimerta. 

Ne ovat kuitenkin tärkeitä myös Euroopan unionin nykyisille 

kansalaisille. Kriisi koettelee Euroopan unionin olemassaoloa. 

Sen ilmenemismuotoja ovat taloudellisen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen 

epävarmuuden kasvu sekä velallisten ja luotonantajien 

välisen kuilun laajentuminen, äärimmäisten sääilmiöiden 

yleistyminen, väkivaltaisten konfliktien leviäminen Euroopan 

naapurustossa ja niiden heijastusvaikutuksena järjestäytyneen rikollisuuden 

kasvu, pakolaisuus, yhteisöjen polarisoituminen, sekä 

rasismin, muukalaisvihan ja terrorismin nousu samoin kuin terrori-iskut 

Euroopassa. 

Silti EU on ainoa vastaus näihin kasaantuviin vaaroihin. Brexit 

voi tarkoittaa paluuta kansallisvaltioon ja sitä kautta vain pahentaa 

tilannetta. Arjen turvallisuutta sekä konfliktialueilla että Euroopassa 

oikeasti kohentava toimiva toisen sukupolven inhimillisen 

turvallisuuden politiikka saattaa hyvinkin olla elintärkeä koko 

EU:n selviytymiselle. 

Käännös Tanja Vaari ja Timo Mielonen 

Artikkeli on julkaistu alun perin 23. toukuuta 2016 openDemocracy 

-verkkosivustolla. Kaldorin ja Solanan artikkeli liittyy heidän 

johtamansa työryhmän raporttiin From Hybrid Peace to Human 

Security: Rethinking the EU Strategy Towards Conflict, jota EU:n 

ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini 

on hyödyntänyt unionin globaalistrategian valmistelussa. 

78

Folke Sundman 

Ilmastonmuutos ja 

muut globaalit uhkat 

Viime vuosikymmenten keskeinen paradigman muutos turvallisuuspoliittisessa 

ajattelussa ja päätöksenteossa on ollut perinteisen 

sotilaallisiin tekijöihin pohjautuneen turvallisuusajattelun 

korvautuminen laajan turvallisuuden käsitteellä ja ajattelulla. Sotilaalliset 

konfliktit ja strategiat ovat tietysti säilyneet turvallisuuspolitiikan 

ytimessä, mutta muiden ongelmien ja konfliktien vaikutukset 

ihmisten ja valtioiden turvallisuuteen ovat radikaalisti 

muuttaneet kokonaiskuvaa. 

Tässä ei ole tarpeen avata tai kuvata tämän paradigman muutoksen 

vaiheita sen tarkemmin. Mutta muistutuksena siitä, että 

eri globaalien uhkatekijöiden noteeraaminen ja laaja turvallisuus 

eivät enää ole mikään uunituore keksintö, tässä pari esimerkkiä. 

Erkki Tuomioja julkaisi vuonna 2004 ulkoministerinä ollessaan 

pamfletin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jossa punaisena 

lankana oli juuri maailman muutoksen ja uusien uhkatekijöiden 

merkityksen tiedostaminen. 

Otan tähän pitkähkön lainauksen, jolla kertaheitolla tulee kerrotuksi 

mistä ’laajan turvallisuuden’ konseptissa on kyse ja millaisista 

uusista uhkatekijöistä puhumme: 

“Valtioidenvälisen sodan perinteisten uhkakuvien tilalle 

ovat nousseet uudentyyppiset uhat, joiden seurauksena on 

alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista 

uhista. Ne muodostavat ison haasteen maailmassa, jossa 

niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkai- 

79

80 

sut kuin kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmäkin 

on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien 

uhan varalle. 

Tällaisia uusi turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön 

pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, 

ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden 

synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, eri uskontojen yhteentörmäykset, 

rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, hallitsemattomat 

pakolaisvirrat, joukkotuhoasiden leviäminen 

ja terrorismi.” 

Tämä ajattelu löysi samalla tiensä myös Suomen virallisiin linjauksiin, 

turvallisuuspoliittisista selonteoista ja muista kannanotoista 

alkaen. Käytännön politiikassa tämä konsepti on ollut vahvimmillaan 

Tarja Halosen presidenttikausilla ja Tuomiojan ulkoministerivuosina. 

Jokseenkin samassa tahdissa tämä ajattelu on saanut jalansijaa 

myös Euroopan unionin kannanmuodostuksessa. 

Tästä sopii juttuni otsikon kannalta esimerkiksi EU:n silloisen 

Korkean edustajan Javier Solanan johdolla vuonna 2008 Eurooppa-neuvostolle 

valmisteltu raportti ilmastonmuutoksesta ja kansainvälisestä 

turvallisuudesta (Climate change and International 

Security). Raportin teon eräänä virikkeenä oli se, että vuonna 2007 

YK:n turvallisuusneuvosto ensimmäistä kertaa käsitteli ilmastonmuutosta 

ja sen vaikutuksia kansainväliseen turvallisuuteen. 

Kummankin tapahtuman taustalla puolestaan oli kansainvälisen 

ilmastopaneelin IPCC:n vuonna 2007 julkaisema historiallinen 

raportti, joka kaiken muun ohella painavasti avasi myös ilmastonmuutoksen 

turvallisuusulottuvuuksia. 

Raportissa käytiin laaja-alaisesti läpi ilmastonmuutoksen kielteisiä 

vaikutuksia: luonnonvaroja koskevia ristiriitoja, rajakonflikteja, 

ympäristöongelmiin perustuvia väestöliikkeitä, valtioiden 

epävakautta ja erilaiselle radikalisoitumiselle syntyvää maaperää, 

sekä energian saantia koskevia konflikteja. 

Raportin yleiset johtopäätökset ja linjaukset ovat erilaisin sa-

nankääntein pysyneet EU:n virallisena politiikkana siitä lähtien: 

“Ilmastonmuutosta voidaan pitää uhkien monistajana joka 

pönkittää olemassa olevia trendejä, ristiriitoja ja epävakautta. 

Keskeinen haaste on se, että ilmastonmuutos uhkaa 

ylikuormittaa valtioita ja alueita jotka jo ennestään ovat 

hauraita ja alttiita konflikteille. On tärkeää huomata, että 

uhkatekijät eivät ole vain inhimillistä laatua; ne sisältävät 

myös poliittisia ja turvallisuusriskejä jotka suoraan vaikuttavat 

Euroopan intresseihin. Lisäksi, inhimillistä turvallisuutta 

koskevan konseptin mukaisesti, monet ilmastonmuutoksen 

turvallisuusvaikutuksiin liittyvät kysymykset ovat toisiinsa 

sidottuja ja vaativat hyvin kokonaisvaltaisia politiikka-toimia.” 

Raportti mainitsee keskeisenä esimerkkinä YK:n vuosituhattavoitteiden 

saavuttamisen ja niiden turvaamisen, sillä hallitsematon 

ilmastonmuutos voi tehdä kaikki kehitystavoitteet tyhjiksi. 

Tämän vuosituhannen alkuvuosina EU on myös käytännön toimissaan 

kohtalaisen hyvin pyrkinyt noudattamaan ja soveltamaan 

käytäntöön laajan turvallisuuden konseptiin perustuvia linjauksiaan. 

Ja Suomi on ollut mukana, välillä aktiivisestikin, tukemassa 

tätä politiikkaa. Melko yleinen käsitys on, että siinä missä EU:lla on 

ollut vaikeuksia koota rivejään tehokkaaseen toimintaan “kovan” 

turvallisuuspolitiikan alalla, sitä paremmin ja tuloksekkaammin on 

vaikutettu “pehmeän” turvallisuuden puolella. Totuus ei ole tässäkään 

asiassa mustavalkoinen, mutta yleishavaintona tähän on aika 

helppo yhtyä. Aivan erityisesti se koskee kansainvälistä ilmastopolitiikkaa, 

jossa EU on ollut monin tavoin moottorina ja sillanrakentajana, 

vieläpä kohtalaisen yhtenäisin rivein (ainakin ulospäin…). 

Mutta mitkä ovat tulevaisuuden näkymät tässä globaalissa tasapainoilussa 

“kovan” ja “pehmeän” turvallisuustoimien välillä? 

Viime aikoina on yhä useammin esitetty arvioita, että niin Suomessa, 

lähialueillamme kuin globaalistikin sotilaalliseen turvallisuuteen 

liittyvä keskustelu ja politiikka ovat ottaneet niskalenkin 

laaja-alaisemmasta ja “pehmeästä” turvallisuusajattelusta. Vaikea 

81

tätä on kiistää, varsinkin kun seuraa suomalaista turvallisuuspoliittista 

keskustelua AD 2016. 

Mutta onko tämä sittenkään koko totuus? Mielestäni ei ole. 

Elämme tällä hetkellä hyvin paradoksaalisessa tilanteessa turvallisuuskehityksen 

näkökulmasta. Yritän avata, mitä tällä paradoksilla 

tarkoitan. 

Ilmastonmuutoksesta tullut pahin uhka kansalliselle turvallisuudelle 

Kaiken sapelinkalistelun ja kovenevan sotaretoriikan keskellä on 

tapahtunut ja tapahtuu myös muuta ja päinvastaista. Kun katsomme 

uusien globaaliuhkien kenties moniulotteisimpaan ja potentiaalisesti 

kohtalokkaimpaan tapaukseen eli ilmastonmuutoksen 

tiimoilta tapahtuneeseen. 

Tietoisuus tämän uhkatekijän potentiaalisesta kohtalokkuudesta 

on iskostunut entistä syvemmälle ja sellaisiin kamareihin, 

joissa sen luulisi olevan ratkaisevaa merkitystä. 

Kaikessa hiljaisuudessa, näin voi syystä sanoa, julkaistiin keskellä 

kesää 2015 kansainvälinen raportti tittelillä Climate Change 

– a Risk Assessment. Raportti oli tulosta neljän maan – Iso-Britannian, 

Yhdysvaltojen, Kiinan, ja Intian - johtavien asiantuntijoiden 

yhteisestä tutkimus- ja dialogihankkeesta. Hanke oli muodollisesti 

riippumaton, mutta sillä oli näiden neljän maan hallituksen selkeä 

tuki. 

Koko raportti oli perusviestissään harvinaisen suorasukainen 

ja dramaattinen, toimimattomuus ilmastonmuutoksen torjunnassa 

johtaa monilla inhimillisen elämän aloilla ja myös kansainvälisen 

turvallisuuden kannalta katastrofaalisiin seurauksiin. 

Raportin ilmestyessä Helsingin Sanomissa julkaistiin 13.7.2015 

hankkeen johtajan, Iso-Britannian ulkoministerin ilmastoasioiden 

erityisedustajan Sir David Kingin ja tutkimushankkeessa mukana 

olleen suomalaistutkijan Tero Mustosen yhteinen mielipidekirjoitus, 

“Ilmastonmuutos on vakava uhka turvallisuudelle”. 

Kirjoituksessa ilmastonmuutoksen uhkien analysointi rinnas- 

82

tetaan sotilaallisiin uhka-arvioihin ja todetaan että ilmastonmuutoksen 

pahimpia riskejä voidaan verrata valtion turvallisuusasiantuntijan 

arvioon sotilas-, tiedustelu- tai terrorismiuhista. 

Kirjoitus päättyy tällaiseen loppukaneettiin: 

“Ilmastonmuutos tulee nähdä kansallisen turvallisuutemme 

pahimpana uhkana. Ei siksi, että sotavoimat tai armeijat kykenisivät 

ratkaisemaan sen – eivät ne pysty. Vain näin voimme 

suhtautua siihen riittävän vakavasti ja ryhtyä tarvittaviin 

toimiin, ennen kuin on liian myöhäistä,” 

Puolisen vuotta myöhemmin saavutettiin Pariisissa sopu uudesta 

kansainvälisestä ilmastosopimuksesta. Sopu syntyi vuosia kestäneiden 

toivottomilta vaikuttaneiden vääntöjen jälkeen. Lopputulos 

syntyi monien suurten ja pienten tekijöiden yhteisvaikutuksesta, 

eikä se sellaisenaan ratkaise edessä olevaa valtavaa ilmastonmuutoksen 

torjunnan haastetta. Mutta erittäin merkittävä askel se oli 

ennen muuta prosessuaalisessa mielessä. 

Varsinkin näin jälkeenpäin tarkasteltuna vaikuttaa selvältä, 

että edellä mainitun Kingin työryhmän raportin välittämä “katastrofitietoisuus” 

ja lähes alarmistinen henki oli se viimekätinen 

vaikutin, joka painoi Yhdysvaltoja, Kiinaa, Intiaa ja EU:ta ratkaisuihin 

ja myös kompromisseihin, jotka mahdollistivat Pariisin sovun 

synnyn. EU:n virkamiestason pääneuvottelija oli Kingin hengenheimolainen 

britti Pete Betts. Britit yhdessä isäntämaa Ranskan 

sekä Saksan kanssa pitivät EU:n neuvottelulinjaa tiukasti ohjauksessaan. 

Ja hyvä näin, totean prosessia sisältäpäin seuranneena. 

Kansainvälisen yhteisön tietoisuus muidenkin “uusien” globaalien 

uhkien turvallisuusvaikutuksista on jo varsin korkealla tasolla. 

Tuoreena esimerkkinä tästä on Maailmanpankin raportti vuodelta 

2016, “High and Dry. Climate Change, Water and the Economy”. 

Kamppailu veden saannista on tunnetusti noussut entistä laajemmin 

erityisesti erilaisten aluekonfliktien keskeiseksi taustatekijäksi. 

Ja tämä tiedostetaan ja tunnustetaan hyvin eksplisiittisesti 

tässäkin raportissa. 

Toinen raskaan sarjan myönteinen tapahtuma oli YK:n uuden 

83

kestävän kehityksen agendan hyväksyminen yleiskokouksessa 

syksyllä 2015. Tässäkin myönteistä oli sekä sisältö että muoto. 

Kehityspolitiikan näkökulmasta uuden agendan ylivoimaisesti 

merkittävin ja historiallinen aikaansaannos oli se, että hyväksytyt 

tavoitteet koskevat koko maailmanyhteisöä, sekä perinteisiä 

teollisuusmaita että kehitysmaita. Sisällöllisesti uusi agenda ja 

sen 17 kestävän kehityksen tavoitetta muodostavat myös vankan 

selustan laajalle turvallisuuskäsitykselle (joskin sen heikkoutena 

voidaan pitää sitä että “kova” turvallisuus ja varsinainen aseidenriisunta 

jäävät tässä paketissa marginaaliin). 

Yhteisymmärryksen saavuttaminen Pariisin ilmastosopimuksesta 

ja Kestävän kehityksen agendasta ovat kaksi merkittävintä 

esimerkkiä myönteisistä saavutuksista laajan turvallisuuskäsityksen 

eteenpäin viemisessä. Ne ovat samalla myönteinen osa sitä 

kansainvälisen politiikan paradoksia, johon yllä viittasin, vastapainona 

huolestuttavalla tavalla lisääntyneelle sotilaalliselle vastakkainasettelulle 

ja voimapolitiikan uudelleen tulemiselle, jota olemme 

joutuneet kokemaan myös Euroopan mantereella. 

Miten tästä eteenpäin? 

Synkin skenaario on se, että Pariisin ilmastosopimuksen ja kestävän 

kehityksen agendan edustama myönteinen kehityssuunta 

heikkenee tai katkeaa. Tämä vaihtoehto voi muuttua todeksi jos 

valta vaihtuu ja trumppilainen maailmankuva voittaa Yhdysvalloissa. 

Myönteistä kehityssuuntaa heikentää joka tapauksessa, vähintään 

väliaikaisesti, EU:n nykyinen heikkouden tila. 

On tiettyjä perusteita olettaa, että EU:n yhteisen turvallisuusja 

puolustuspolitiikan lujittamisen edellytykset voivat vahvistua 

Brexitin toteutuessa. Tämä on toki ratkaisevasti kiinni Ranskan ja 

Saksan strategisista valinnoista. Mutta EU:n globaalistrategian ja 

laajan turvallisuuskäsityksen edistämisen näkökulmasta Iso-Britannian 

lähtö olisi selvä takaisku. Iso-Britannian kehitys- ja ilmastopolitiikan 

sisällöstä ja laadusta voidaan toki keskustella. Kiistaton 

tosiasia on kuitenkin se, että riippumatta hallitussuhdanteista 

84

Iso-Britannia on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana panostanut 

vahvasti, sekä poliittisesti että taloudellisesti, näihin osiin globaalipolitiikkaansa. 

Niin kansallisesti kuin EU:ssakin. Iso-Britannian 

lähtö EU:sta jättäisi erityisesti näillä politiikan lohkoilla hyvin 

vaikeasti täytettävän aukon. 

Brexitin ja muiden sisäisten vaikeuksien keskellä EU on kuitenkin 

jatkanut ponnistelujaan yhteisen globaalistrategian terävöittämiseksi. 

28.6.2016 julkaistiin Korkean Edustajan Federica 

Mogherinin johdolla valmistelu asiakirja “Shared Vision, Common 

Action: A Stronger Europe”. EU:n globaalistrategiaa arvioidaan 

laajemmin toisaalla tässä julkaisussa, tässä kommentti globaaliuhkien 

ja laajan turvallisuuden näkökulmasta. 

Arvojen, periaatteiden ja yleisten linjausten tasolla tämä strategiapaperi 

edustaa jatkuvuutta, laaja turvallisuuskonsepti on 

tarkastelun lähtökohtana. Multilateralismi, globaalihallinnon uudistaminen 

ja erilaisten alueellisten yhteistyörakenteiden vahvistaminen 

ovat keskeisellä sijalla. Saatesanoissaan Mogherini 

alleviivaa, että EU on oppinut läksynsä: naapurini ja yhteistyökumppanini 

heikkoudet ovat minun heikkouksiani; siksi meidän 

on panostettava win-win ratkaisuihin, ja päästävä sen harhakuvitelman 

ohitse että kansainvälinen politiikka voisi olla nollasummapeli. 

Konseptitasolla ollaan oikealla tiellä, konfliktien ja kriisien 

ratkaisuun haetaan strategiassa integroitu lähestymistapa. Toimintalinjaa 

hahmotellaan ennaltaehkäisevän rauhantyön, vakauttamispolitiikan, 

riitojen rauhanomaisen sovittelun ja rauhan rakentamisen 

taloudellisten ulottuvuuksien osa-alueilla. 

Silti, kuten kohtuullisen monta kertaa ennenkin, miten muuttaa 

nämä sanat teoiksi? 

Viimeistelin tätä kirjoitusta samana päivänä kun tasavallan 

presidentti Sauli Niinistö luki madonluvut EU:lle ulkoasiainministeriön 

suurlähettiläskokouksessa elokuun lopussa 2016. Panin 

myönteisesti merkille, että puheeseen mahtui viittaus siihen, että 

“lukuisat murrokset ja ihmisten ja kansojen eriarvoistuminen luovat 

pitkälle jatkuvaa potentiaalia radikalisoitumiselle myös mai- 

85

den sisällä”. 

Madonlukujen ohella mieleen jäi kuitenkin erityisesti tämä 

toteamus: “Selvää kuitenkin on että EU:n tulevaisuus on jälleen 

valinkauhassa. Moni toivoo unionin nyt radikaalisti syventyvän, 

osa taas peräti kokonaan hajoavan. Arvelen, että molemmat ryhmät 

tulevat toiveissaan pettymään.” 

EU ei siis ole tekemässä mitään joko tai-ratkaisua. Sen sijaan 

tulisi nyt vakavasti miettiä, mitkä ovat ne asiat ja toiminta-alueet 

joissa EU:n AINAKIN tulisi säilyttää ja mieluiten vahvistaa 

aktiivista rooliaan. Minun ylivoimainen ykkösehdokkaani on EU: 

n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, ja aivan erityisesti EU: 

n globaalipolitiikka. EU ja sen jäsenmaat ovat myönteisellä tavalla 

eturintamassa, laajan turvallisuuskonseptin pohjalta, globaalihallinnon 

uudistamisessa sekä kansainvälisessä kehitys-, ilmasto- ja 

ihmisoikeuspolitiikassa. Tämän roolin säilyttäminen ja kirkastaminen 

on ykkösprioriteetti. Ja mielellään niin, että riippumatta EU:n 

ja Iso-Britannian suhteiden järjestämisestä muutoin, näissä asioissa 

säilyisi strateginen yhteistyösuhde EU:n ja brittien välillä. 

Jostain tuli mieleen Urho Kekkosen legendaarinen lausahdus 

siitä, että jos jommankumman on oltava retuperällä, ulko- tai sisäpolitiikka, 

olkoon se sitten sisäpolitiikka. Kelpaa soveltuvin osin 

myös EU:n edessä olevien valintojen lähtökohdaksi. 

86

Rasmus Hindren 

EU:n keskinäisen 

avunannon lausekkeen 

toimeenpano 

Pariisissa tapahtui 13. marraskuuta 2015 Ranskan mittakaavassa 

ennennäkemättömän vakava terrori-isku. Ei ollut ensimmäinen 

eikä viimeinen kerta, kun terroristit iskevät Ranskan maaperällä, 

mutta marraskuun iskulla oli poikkeuksellisen suuria sisä- ja ulkopoliittisia 

seurauksia. 

Iskun jälkeen Ranskan hallitus presidentti François Hollanden 

johdolla ryhtyi järeisiin vastatoimenpiteisiin. Maahan julistettiin 

poikkeustila. Samalla korostettiin, että kyseessä ei ollut isku ainoastaan 

Ranskaa, vaan koko Eurooppaa ja yleisiin ihmisoikeuksiin 

kuuluvia arvoja vastaan. Ranska kääntyi myös EU-kumppaniensa 

puoleen ja pyysi maita osoittamaan solidaarisuutensa ja kantamaan 

yhdessä vastuuta. Tilanne johti uuden sivun kääntämiseen 

EU:n turvallisuusja puolustuspolitiikassa. 

Presidentti Hollande kertoi 16.11. puheessaan pyytäneensä 

puolustusministeriään vetoamaan EU:n ministerineuvostossa kollegoihinsa 

Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon lausekkeen 

(artikla 42.7 sopimuksessa Euroopan unionista) mukaisen 

solidaarisuuden osoittamiseksi Ranskalle terrorismin vastaisessa 

toiminnassa. 1 Ensimmäisen kerran jokin jäsenvaltio vetosi kyseiseen 

artiklaan. 

Keskinäisen avunannon lausekkeen täytäntöönpanon ohella 

87

iskujen jälkeisiin Ranskan pyyntöihin liittyi myös muita EU-tason 

toimia, erityisesti oikeus- ja sisäasioiden puolella. Näistä monet 

olivat laajuudeltaan merkittäviä, mutta keskinäisen avunannon 

lausekkeen täytäntöönpanoon kiinnitettiin erityisen laajaa huomiota 

sen poliittisen merkityksen ja ennakkotapauksen luonteen 

vuoksi. 

Muiden sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevien toimet, 

sekä laajemmin terrorismin torjunnan ja kriisinhallinnan teemat 

ovat osa tätä problematiikkaa, mutta vaatisivat huomattavasti 

laajemman pohdinnan voidakseen tulla edes tyydyttävissä määrin 

valaistuiksi. Tässä artikkelissa keskitytäänkin tarkastelemaan 

nimenomaisesti EU:n keskinäisen avunannon lausekkeen täytäntöönpanoa. 

Tarkoitus on ensisijaisesti kuvata ja pohtia lausekkeen 

täytäntöönpanoa ja sen edellytyksiä politiikan teon tasolla eikä 

niinkään käytännön tukimuotojen tasolla. Samalla on mahdollista 

arvioida prosessin vaikutusta EU:n yhteisen turvallisuusja puolustuspolitiikan 

(YTPP) kehittymiseen ja EU:n asemaan turvallisuuden 

tuottajana. 

Avunantolausekkeen sisältö 

Lissabonin sopimukseen sisällytetyn keskinäisen avunannon lausekkeen 

mukaan jäsenmailla on velvollisuus antaa apua kaikin 

käytettävissään olevin keinoin jonkun jäsenmaan joutuessa alueeseensa 

kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Lauseke on 

luonteeltaan jäsenvaltioiden välinen sitoumus, jolla ei luotu uutta 

toimivaltaa EU:lle. Avunantolauseke on jäsenvaltioita yhtäläisesti 

velvoittava. Kukin jäsenmaa tekee omat päätöksensä avun antamisesta 

ja sen muodoista. Viime kädessä ratkaisevia ovat jäsenmaiden 

kansalliset päätökset ja kyvyt antaa apua hyökkäyksen 

kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle sekä kyseisen jäsenvaltion 

omat kyvyt ottaa tarjottavaa apua vastaan. 

Avunantolausekkeen tausta juontuu Länsi-Euroopan unioniin 

(WEU), jolle oli 1948 tehdyssä Brysselin sopimuksessa asetettu 

keskinäisen avunannon velvoite. WEU:n lakkauttamisesta päätet- 

88

tiin vuonna 2010, kun Lissabonin sopimus oli tehnyt mahdolliseksi 

sen tehtävien osittaisen siirtämisen EU:lle. Lissabonin sopimukseen 

sisällytetyn avunantolausekkeen teksti pohjautuukin lähes 

sanatarkasti WEU:n perussopimuksen tekstiin. Sen tuomisella 

unionin perussopimusten yhteyteen pyrittiin lujittamaan jäsenvaltioiden 

keskinäistä solidaarisuutta ja sitoutumista yhteiseen 

turvallisuusja puolustuspolitiikkaan. Lauseke muistuttaa Naton 

perustamissopimuksen viidettä artiklaa, joka määrittää Naton jäsenmaiden 

velvoitteen puolustaa muita jäsenvaltiota. 

Lauseke perustuu YK:n peruskirjan 51 artiklaan, jonka mukaan 

YK:n jäsenvaltio voi käyttää kansainvälisen oikeuden mukaista 

puolustautumisoikeuttaan, jos se joutuu aseellisen hyökkäyksen 

kohteeksi. Puolustus voi olla myös kollektiivista, jos hyökkäyksen 

kohteeksi joutunut valtio pyytää apua. Lauseketta voidaan soveltaa 

myös muussa kuin YK:n peruskirjan 51 artiklan tarkoittamassa 

hyökkäystilanteessa EU:n perussopimusten yleisen solidaarisuuden 

perusteella. 

Ranskan esitys 

Ranskan päätös esittää keskinäisen avunannon lausekkeen täytäntöönpanoa 

oli yllätys lähes kaikille turvallisuusja puolustuspolitiikkaa 

seuraaville asiantuntijoille. Terrori-iskuja ja luonnonkatastrofeja 

varten EU:lle oli perussopimuksissaan erillinen 

yhteisvastuu- eli solidaarisuuslauseke. Lisäksi keskinäisen avunannon 

lauseketta oli pidetty jopa kuolleena sopimusartiklana, koska 

siihen vetoamista pidettiin ylipäänsä epätodennäköisenä jäsenmaiden 

puolustuspolitiikan eroista johtuen. 

Ranskan mukaan poikkeuksellinen tilanne vaati poikkeuksellisia 

toimia. Päätös vedota sotilaallisia toimia koskevaan sopimusartiklaan 

voitiinkin nähdä loogisena jatkeena presidentti Hollanden 

lausunnolle, jossa todettiin Ranskan joutuneen sotilaallisen 

hyökkäyksen kohteeksi. EU-kumppaneiden tuen hakeminen oli 

Ranskan näkökulmasta ymmärrettävää myös iskun luonteen huomioiden. 

Uhrit tulivat yli kahdestakymmenestä eri maasta. Lisäksi 

89

kohteet oli valittu siten, että ne terroristien näkökulmasta edustivat 

länsimaisina pidettyjä arvoja. Ranskan puolustusministeri 

Le Drianin mukaan se, että kohteeksi valittiin monikulttuurinen 

kaupunki Euroopan sydämessä, osoitti tähtäimessä olevan koko 

Euroopan turvallisuuden ja kansalaiset. Kyse oli aseellisesta hyökkäyksestä 

yhteistä turvallisuutta kohtaan. 

Tilanne tarjosi Ranskalle myös mahdollisuuden korostaa tasapuolisempaa 

vastuunjakoa kriisinhallinnassa ja terrorismin vastaisessa 

toiminnassa. Ranska oli usein kokenut kantavansa liian 

suurta vastuuta Euroopan turvallisuuden takaamisesta unionin 

eteläisessä naapurustossa, erityisesti Afrikassa. Nyt uhan kohdistuessa 

välittömästi keskelle Eurooppaa Ranskassa ajateltiin, että 

muutkin maat näkevät tilanteen vakavuuden ja ovat valmiita auttamaan. 

Ranskan esittämässä lausekkeen aktivoinnissa voitiin kärjistäen 

nähdä kaksi vaihetta. Ensin haettiin muilta unionin jäsenmailta 

poliittista tukea esitykselle ja siten pyrittiin vahvistamaan unionin 

yhtenäisyys ja solidaarisuus yleisellä tasolla. Toisessa vaiheessa 

poliittiset tuen osoitukset tuli panna täytäntöön Ranskalle annetun 

konkreettisen tuen muodossa, kukin jäsenmaa mahdollisuuksiensa 

ja kykyjensä mukaan. 

Puolustusministereiden neuvostokokous järjestettiin 17. marraskuuta 

2015, alle vuorokausi sen jälkeen, kun presidentti Hollande 

oli ilmoittanut Ranskan esittävän lausekkeen täytäntöönpanoa. 

Lausekkeen täytäntöönpano oli järeä oikeudellinen ja poliittinen 

toimenpide, joka vaati laajaa pääkaupunkikoordinaatiota. Siksi ennen 

kokousta oli aihetta epäillä, että jäsenmaat eivät olisi ehtineet 

muodostamaan kantaansa Ranskan esitykseen. 

Kokousta edeltävän yön aikana tehtyjen valmisteluiden jälkeen 

lopulta kaikki jäsenmaat kuitenkin antoivat kokouksessa yksiselitteisen 

tukensa Ranskalle ja sen esitykselle avunantolausekkeen 

täytäntöönpanosta. Kokouksesta saatiin Ranskan toivoma selkeä 

yhtenäisyyden ja solidaarisuuden viesti. 

90

Avunantolauseketta koskevat menettelytavat 

Epätietoisuutta lisäsi se, että kellään ei ollut täyttä varmuutta täytäntöönpanoa 

koskevista menettelytavoista. EU:lle tai sen toimielimille 

ei Lissabonin sopimuksessa annettu roolia velvoitteen käyttöönoton 

tai sen toimeenpanoa koskevan päätöksenteon suhteen. 

Näitä yksityiskohtia koskevat menettelytavat jätettiin avoimiksi, 

mikä osaltaan hämärsi lausekkeen merkitystä. Ranskan esityksen 

myötä menettelytapoja on selvennetty ja marraskuussa käynnistetty 

prosessi muodostaa selkeän ennakkotapauksen. 

Prosessi käynnistyi presidentti Hollanden ilmoitettua 16.11., 

että Ranska vetoaa 42.7 artiklaan ja että tulee hakemaan EUmailta 

tukea ministerineuvostossa. Näin asia saatettiin EU:n toimielinten 

eli tässä tapauksessa ministerineuvoston käsittelyyn, 

vaikka käytännön tuen antamisen muodot olivatkin pääasiassa 

kahdenvälisiä. Neuvostossa EU:n linja oli yksimielinen. Lissabonin 

sopimus ei edellytä yksimielisyyttä lauseketta koskevassa päätöksenteossa, 

mutta poliittisesti EU:n yhtenäisyys oli äärimmäisen 

tärkeää. Korkea edustaja Mogherini vahvisti kokouksessa, että 

lausekkeen aktivointi ei vaadi muodollista päätöstä ja on Ranskan 

asia tarkentaa, minkälaista apua se odottaa. 

Täytäntöönpanoa koskenut keskustelu heijasteli yleistä kehitystä, 

jossa ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden sekä turvallisuuden 

ja puolustuksen välinen rajanveto on entistä hankalampaa. Huomionarvoista 

on, että lausekkeen toimeenpano toteutettiin tässä 

yhteydessä nimenomaan terroristihyökkäyksen eikä perinteisemmän 

sotilaallisen hyökkäyksen johdosta. Jäsenmailta pyydetty 

tuki on pääasiallisesti luonteeltaan sellaista, että se kyettiin toimeenpanemaan 

EU:n sekä muiden toimijoiden toimeenpanemien 

kriisinhallintaoperaatioiden puitteissa, Ranskan ja EU:n alueen 

ulkopuolella. Kyse ei siis ollut muiden maiden joukkojen lähettämisestä 

Ranskan maaperälle. 

Ranskan esimerkkitapauksessa lausekkeen täytäntöönpano 

on ollut leimallisesti kahdenvälisyyteen perustuvaa, vaikkakin nyt 

nähdystä poikkeava menettely olisi myös mahdollinen. Ranska 

neuvotteli erikseen muiden jäsenmaiden kanssa siitä, mitä tukea 

91

toivotaan ja miten se voitaisiin tehokkaimmin kohdentaa. Tarkennetut 

pyynnöt kohdennettiin kullekin maalle erikseen, perustuen 

arvioihin maan käytettävissä olevista suorituskyvyistä. Toisaalta 

lausekkeen täytäntöönpanoa on Ranskan pyynnön jälkeen käsitelty 

myös EU:n puitteissa, muun muassa poliittisten ja turvallisuusasioiden 

komiteassa sekä sotilaskomiteassa. EU-tason koordinaatio 

on ollut välttämätöntä, koska osa tukitoimista koskee EU: 

n johtamia kriisinhallintaoperaatioita. Asiaa on täytynyt koordinoida 

myös muun muassa YK:n operaatioiden puitteissa. 

Sodassa vai ei? 

Presidentti Hollande totesi puheessaan, että “Ranska on sodassa”. 

Tätä lausumaa ja sen seurauksia analysoitiin perin juurin pääkaupungeissa, 

myös Helsingissä. Muualla Euroopassa ei juurikaan 

toistettu näkemystä siitä, että kyseessä oli sotaan tai sotatoimeen 

rinnastettava tilanne. Pääkaupungeissa tultiin johtopäätökseen, 

jonka mukaan Ranskan tukeminen keskinäisen avunannon lausekkeen 

pohjalta on mahdollista julistamatta sotatilaa. Suomen osalta 

lausekkeen täytäntöönpanoa koskevat pohdinnat kytkeytyivät 

myös kansalliseen päätöksentekoprosessiin ja perustuslain toimivaltajakoon. 

Suomen perustuslain mukaanhan sodasta ja rauhasta 

päättää tasavallan presidentti, mutta EU-asioissa johtovastuu on 

pääministerin johtamalla hallituksella. Tässä tapauksessa edettiin 

perustuslain tarkoittamassa yhteistoiminnassa ja myös presidentti 

pidettiin tietoisena asian käsittelyn etenemisestä EU:n neuvostossa. 

2 

Itse asiassa Ranskakaan ei johdonmukaisesti esittänyt, että 

kyseessä olisi sotatoimi tai siihen vastaaminen. Keskinäisen avunannon 

lauseke sisältää viittauksen YK:n peruskirjan 51. artiklan 

mukaiseen kollektiiviseen itsepuolustukseen, mutta siihen Ranska 

ei vedonnut neuvostossa eikä myöskään YK:n puitteissa käydyissä 

neuvotteluissa. 51. artiklaa ei mainita 20. marraskuuta hyväksytyssä 

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 2249, 

joka muutoin antaa laajat valtuudet ryhtyä toimiin ISIL:iä vastaan, 

92

myös sen hallitsemalla maaperällä. 3 

Oli Ranskan retoriikasta mitä mieltä tahansa, kiistaton totuus 

on se, että sodan määritelmä on hämärtynyt eikä rajan määrittäminen 

ole jatkossa ainakaan helpompaa. Niin sanotut hybridiuhkat ja 

-sodankäynti ovat osaltaan vaikeuttaneet määrittelyä ja lisänneet 

rajankäyntiä. Terrorismi nojaa osin hybridikeinoihin, mutta julkisessa 

keskustelussa sitä käsitellään pääasiassa erillisenä kokonaisuutena. 

Väärin sammutettu? 

Lausekkeen täytäntöönpanon yhteydessä ei voitu välttyä poliittis-institutionaaliselta 

keskustelulta, joka turhankin usein piinaa 

EU-päätöksentekoa. Kysymykset koskivat muun muassa sitä, oliko 

keskinäisen avunannon lauseke oikea EU-oikeudellinen instrumentti 

siinä tilanteessa. Toisaalta pohdittiin, onko EU ylipäänsä 

oikea taho toimimaan. Jälkimmäisessä kysymyksessä sivuttiin 

erityisesti EU:n ja Naton keskinäistä suhdetta, mutta myös YK:n 

rooli ja toisaalta yksittäisten maiden muodostamien koalitioiden 

mahdollisuus nousi esille. 

Kuten edellä todettiin, esitys keskinäisen avunannon lausekkeen 

aktivoimisesta yllätti useimmat asiantuntijat. EU-asioihin 

vihkiytyneet arvelivat, että mikäli EU:n oikeudellisiin instrumentteihin 

ja resursseihin turvauduttaisiin, tapahtuisi se Lissabonin 

sopimuksen niin sanottuun solidaarisuuslausekkeeseen eli yhteisvastuulausekkeeseen 

vetoamalla. Solidaarisuuslauseke sisältyy 

Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 222 

artiklaan. 

Tätä artiklaa Ranska ei halunnut esittää aktivoitavaksi useastakaan 

syystä. Ensinnäkin keskinäisen avunannon lauseke perustuu 

pääasiassa jäsenmaiden kahdenvälisiin toimiin ja siten antaa 

Ranskalle vapaammat kädet itse määrittää toivotun avun määrä 

ja luonne. Toisin sanoen lankojen päitä pideltiin Pariisissa eikä 

Brysselissä. Yhteisvastuulauseke olisi tehnyt toiminnasta hierarkkisempaa. 

93

Toinen syy oli aiemmin mainittu hyökkäyksen sotilaallisen 

luonteen korostaminen, mikä antoi aiheen aktivoida nimenomaisesti 

puolustuspolitiikkaa koskeva sopimuslauseke. 

Kolmas syy oli Ranskan pyrkimys vahvistaa EU:n puolustusulottuvuutta. 

Lausekkeeseen vetoaminen loi uutta sisältöä EU: 

n puolustusyhteistyölle. 

Neljäs syy oli vastatoimien ulkoinen ulottuvuus. Vaikka Ranska 

halusikin vahvistaa sisäistä turvallisuuttaan, keinona oli toimia 

ulkoisesti, ennen kaikkea kriisinhallintaoperaatioiden puitteissa ja 

niitä vahventamalla. Operaatioiden vahventaminen oli myös muille 

maille poliittisesti mahdollinen ja menettelyllisesti kevyt tapa 

osoittaa tukeaan. 

Viidentenä mahdollisena syynä oli se, että iskujen jälkeen esitettyjen 

puolustusmenojen lisäysten myötä Ranskan uhkana oli 

lipsuminen EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen asettamista budjettirajoitteista. 

Kenties Ranskassa ajateltiin perussopimukseen viittaamisen 

oikeuttavan tämänkaltaisen lipsumisen. 

Naton tukea ei pyydetty pitkälti samoista syistä. Naton puitteissa 

Ranskan oma toimintavapaus olisi ollut pienempi. Myös 

geopoliittiset arviot vaikuttivat. EU nähtiin soveliaampana toimijana, 

koska se herättää useissa Lähi-idän maissa vähemmän allergiaa 

kuin Nato. Myös yhteistyötä Venäjän kanssa haettiin Syyriassa, 

mikä puolsi EU:n roolia Naton sijasta. Voi myös esittää arvion, 

että esimerkkitapauksen kaltaisessa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden 

rajalinjoja sekoittavassa tilanteessa EU:n keinovalikoima 

on monipuolisempi kuin Naton. 

Avunantolausekkeen yleinen merkitys 

Avunantolausekkeen eräs keskeinen merkitys sisältyy sen ennalta 

ehkäisevään luonteeseen. Se on sitoumus, jonka tarkoituksena 

– yhdessä solidaarisuuslausekkeen ja eräiden muiden perussopimusten 

artiklojen kanssa – on vahvistaa ulkoisille toimijoille välittyvää 

kuvaa EU:sta yhtenäisenä kokonaisuutena. Yhtenäisyys on 

vahvuus itsessään, mutta turvallisuuspolitiikan osana sen eräänä 

94

tehtävänä on vähentää yksittäisiin jäsenvaltioihin kohdistuvan 

ulkopuolisen painostuksen mahdollisuutta. Hyökkäys yhtä EU:n 

jäsenvaltiota kohtaan luo odotuksen muiden jäsenmaiden apuun 

tulosta kaikin tarvittavin keinoin. 

Avunantolauseke oli vuoteen 2015 asti monella tapaa ongelmallinen 

sopimusteksti. Näkemykset sen merkityksestä vaihtelivat 

runsaastikin eri jäsenmaissa. Oli muutamia maita, jotka olivat 

sitä mieltä, että lauseketta ei ikinä pantaisi täytäntöön. Tästäkin 

vedettiin erilaisia johtopäätöksiä: eräiden mielestä artikla oli täysin 

merkityksetön, toisten mielestä sillä oli erityistä poliittista 

merkitystä valtioiden toisilleen antamana sitoumuksena, joka voidaan 

nähdä osoituksena unionin yhteisöllisyydestä. 

Toisaalla ajateltiin, että lauseke voidaan jossakin tilanteessa 

aktivoida, mutta se ei johtaisi mihinkään käytännön toimenpiteisiin 

tai ei ainakaan merkittäviin sellaisiin. Tätä kantaa heijasteli 

myös Viron presidentti Ilves, joka puuskahti, että eteläiset jäsenmaat 

voisivat täyttää artiklan mukaisen velvoitteensa vaikka lähettämällä 

oliiviöljyä hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan tueksi. 

4 Tämä huomio tosin esitettiin jo ennen Ranskan tapahtumia. 

Lisäksi oli koulukunta, joka korosti niin lausekkeen poliittista 

kuin käytännön merkitystäkin. Tämän ajattelun mukaan lauseke 

on luotu käytettäväksi siinä missä kaikki muutkin perussopimuksen 

artiklat ja sen toimeenpanoon tulee suhtautua asian vaatimalla 

vakavuudella. Kaikissa tulkinnoissa kuitenkin tunnustettiin, 

että lauseke ei muodosta sellaista yhteisen puolustuksen arkkitehtuuria, 

josta julkisessa keskustelussa usein puhutaan turvatakuina. 

Keskinäisen avunannon lauseke ei ole eikä se ole koskaan 

ollut turvatakuu, erityisesti siitä syystä, että sen toimeenpanosta 

puuttuu sellaisia yhteisen puolustuksen mahdollistavia elementtejä, 

kuten puolustussuunnittelu ja yhtenäinen komentorakenne. 

Lisäksi EU:n integraation suunnan kääntyminen kohti kansallisvaltioiden 

sisäänpäin kääntymistä kertoo osaltaan karua kieltä jäsenmaiden 

poliittisesta valmiudesta tuen antamiseen. 

Siksi onkin huomioitava, että lausekkeen aktivointi vuonna 

2015 voi olla eri asia kuin esimerkiksi vuonna 2020. Poliittiset 

95

tuulet muuttuvat. Samaan asiaan liittyen on korostettava, että 

lausekkeen aktivointi terrori-iskun seurauksena on eri asia kuin 

sen aktivointi perinteisen laajamittaisen sotilaallisen hyökkäyksen 

seurauksena. Nyt joissakin maissa saatettiin kokea, että terrorismi 

ei ole laajan hyökkäyksen kaltainen eksistentiaalinen uhka eikä se 

siksi edellytä niin laajoja tukitoimenpiteitä. Käänteisesti, laajamittainen 

sotilaallinen hyökkäys yhteen tai useampaan jäsenmaahan 

saattaisi olla niin vakava uhka, että muut jäsenmaat saattaisivat 

kohdentaa resurssejaan oman maansa puolustuskyvyn vahvistamiseen 

eikä muiden tukemiseen. 

Silti on todennäköistä, että tukea uhriksi joutuneelle maalle 

annettaisiin verrattain laajamittaisesti. Tämä ei johtuisi ainoastaan 

solidaarisuudesta tai altruistisista näkökulmista, vaan myös 

maiden itsekkäistä pyrkimyksistä säilyttää vakaa poliittis-taloudellinen 

toimintaympäristö. Erityisesti rahaliittoon kuuluvien jäsenmaiden 

keskinäisriippuvuuden taso on niin merkittävä, että 

ongelmat yhdessä maassa leviäisivät tartuntana hyvin pian muihin 

maihin. Heikkoja lenkkejä on siksi vahvistettava. 

EU:n turvallisuusja puolustuspolitiikka lausekkeen täytäntöönpanon 

jälkeen 

Vahvistuiko EU:n yhteinen turvallisuusja puolustuspolitiikka ja 

sen myötä Euroopan turvallisuus lausekkeen täytäntöönpanon 

myötä? Vastaus ei ole yksiselitteinen kyllä tai ei. Siinä voidaan 

erottaa toisistaan ainakin lausekkeen täytäntöönpanon poliittinen 

ja julistuksellinen puoli ja toisaalta sen tekninen, toimeenpaneva 

puoli. Jotta lausekkeen täytäntöönpanolla olisi pysyvämpää 

tavoiteltua vaikutusta, tulee sekä poliittisen että teknisen puolen 

olla riittävän vahvalla pohjalla. 

Poliittisella puolella keskeistä on EU-maiden yksituumaisuus. 

Mikäli yksikin maa olisi ilmaissut epäilyksensä EU:n kautta toimimisessa 

tai muuten väheksynyt Ranskan pyyntöä, olisi EU:n uskottavuus 

rapautunut. Toisaalta poliittinen tahtotila ilmeni myös 

siinä, miten nopeasti tuki Ranskalle kyettiin ilmoittamaan ja miten 

96

voimakkain äänenpainoin solidaarisuus todettiin. Marraskuun 

neuvoston kokous oli eri arvioiden mukaan sekä historian yksimielisin 

että tunteellisin. Pääasiassa ministeritason kokoukset ovat 

byrokraattisen kuivia tilaisuuksia. 

Yksimielinenkään poliittisen tuen ilmaiseminen ei kuitenkaan 

yksin riitä. Itse asiassa EU:n uskottavuuden kannalta monella tavalla 

pahin skenaario olisi ollut se, että jäsenmaat antavat Ranskalle 

poliittisen tuen, mutta eivät sen pyytämää käytännön tukea. 

Tällöin mahdolliset EU:n turvallisuutta ja vakautta horjuttamaan 

pyrkivät toimijat olisivat vetäneet johtopäätöksen, että puhe on 

halpaa ja viime kädessä kukin jäsenmaa on turvallisuusongelmiensa 

kanssa yksin. 

Teknisen ja käytännöllisen tuen toimeenpanon laajuus ja tehokkuus 

on ollut suunnilleen Ranskan toivomalla tasolla. Tiedettiin, 

että pienempien jäsenmaiden tuki olisi pääasiassa poliittista. 

Lisäksi tukeen on monessa maassa luettu jo ennen Ranskan pyyntöä 

tehdyt kansalliset päätökset kriisinhallintaosallistumisen vahvistamisesta 

terrorismin vastaisia toimia tukevissa operaatioissa. 

Taustalla eräiden maiden vähäisiin panostuksiin on ollut omien resurssien 

niukkuus, mutta myös näkemys siitä, että kyseessä ei ole 

oman maan kannalta eksistentiaalinen uhka. 

Tuen antaminen Ranskalle on nähty jopa riskinä, koska se 

merkitsisi sotilasresurssien siirtämistä kauaskin oman maan ulkopuolelle, 

jolloin ne eivät olisi käytössä kotimaan kamaralla. Tätä 

signaalia saatiin esimerkiksi muutamista itäisen Euroopan maista. 

Valtaosa maista on kuitenkin korostanut terrorismin rajat ylittävää 

luonnetta, mikä merkitsee myös sitä, ettei yksikään EU-maa 

ole täysin turvassa terrori-iskuilta. Lisäksi näissä maissa on myös 

tunnistettu yleinen hyöty siinä, että osoitetaan EU:n toimintakykyä 

ja päättäväisyyttä kriisitilanteissa. 

Suomi kantoi oman kortensa kekoon vahvistamalla kriisinhallintaosallistumistaan 

eri operaatioissa ja luovuttamalla Ranskalle 

lentotunteja sen tarvitsemia ilmakuljetuksia varten. 

Loppujen lopuksi annetun tuen voidaan arvioida olevan riittävää. 

Kyseessä ei ole tieteellinen, vaan poliittinen arvio. Tuen mää- 

97

än voidaan tässä katsannossa arvioida olevan riittävää, mikäli 

sillä on kyetty sekä auttamaan Ranskaa terrorismin vastaisessa 

toiminnassa että säilyttämään – tai vahvistamaan – EU:ta turvallisuusyhteisönä 

ja toimijana kriisitilanteissa. 

Vaikka keskinäisen avunannon lauseke ei olekaan valmista 

ratkaisua tarjoava hopealuoti, se alleviivaa EU:n vahvuuksia puolustuspolitiikassa. 

Huomattavimmat puolustusta koskevat resurssit 

ovat jäsenmailla itsellään, mutta niiden kehittäminen ja käyttö 

saavat lisäarvoa EU:n tarjoamista mekanismeista. Keskinäisen 

avunannon lausekkeen suurin lisäarvo tulee sen taustalla olevasta 

yhteisöllisyydestä ja solidaarisuudesta, jota koeteltiin viime marraskuussa. 

Yhtenäisyys saattaakin olla EU:n merkittävin resurssi, 

kun puhutaan Euroopan vakauden ja turvallisuuden ylläpitämisestä. 

Viitteet 

1 

http://www.diplomatie.gouv.fr/fr/politique-etrangere-de-la-france/ 

defense-et-securite/attentatsparis-serie-d-attaques-terroristes-a-parisnovembre-2015/article/discours-du-president-de-la-republique-devantle-parlement-reuni-en-congres-16 

2 

Päätöksentekoa erilaisissa täytäntöönpanotilanteissa on kuvailtu 

Lissabonin sopimusta koskevassa hallituksen esityksessä (Hallituksen 

esitys Eduskunnalle Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan 

yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta tehdyn Lissabonin 

sopimuksen hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien 

määräysten voimaansaattamisesta, HE 23/2008) 

3 

http://www.un.org/en/ga/search/view_doc.asp?symbol=S/ 

RES/2249(2015) 

4 

http://www.hs.fi/kotimaa/a1462163561234 

98

Mirva Salminen 

Euroopan 

unionin yhteisen 

kyberpuolustuksen 

kehittäminen 

Euroopan unionin yhteinen kyberpuolustus on varsin uusi, vasta 

muotoutumassa oleva toiminnan alue. Käsitteellä tarkoitetaan 

toimintoja, joilla suojaudutaan ja vastataan kyberhyökkäyksiin 

sotilaallisia viestintä- ja komentojärjestelmiä vastaan (Cirlig 2014, 

4). EU-jäsenvaltiot nostivat kyberpuolustuksen yhdeksi Euroopan 

puolustusviraston (EDA) kehittämistä suorituskyvyistä vuoden 

2011 kehittämissuunnitelmassa (Robinson 2014, 1). Vuoden 

2013 EU:n Kyberturvallisuusstrategiassa siitä tehtiin yksi kolmesta 

osa-alueesta, joihin unionissa tehty työ digitaalisen ympäristön 

turvaamiseksi keskittyy. 

Artikkelissa seurataan yhteisen kyberpuolustuksen muotoutumista 

siten kuin se on luettavissa EU:n virallisista asiakirjoista. 

Kyberturvallisuusstrategiaa edeltävät asiakirjat, kuten Kyberpuolustuksen 

konsepti EU:n johtamissa sotilasoperaatioissa (2012) 

jätetään tarkastelun ulkopuolelle. Samoin ulkopuolelle jäävät unionin 

myöhemmät laaja-alaiset strategiat, joihin kyberturvallisuus 

on integroitu, kuten Euroopan turvallisuusagenda (2015), EU:n 

ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia (2016) ja Yhteinen 

kehys hybridiuhkien torjumiseksi (2016). Unionin rakenteissa 

99

tai kyberpuolustuksen kehittämisen vastuusuhteissa artikkelissa 

käsiteltyjen asiakirjojen julkaisemisen jälkeen mahdollisesti tapahtuneita 

muutoksia ei ole tekstissä huomioitu. 

Euroopan unionin kyberturvallisuusstrategia 

EU:n kyberpuolustus on osa yhteistä turvallisuusja puolustuspolitiikkaa 

(YTPP). Siihen liittyvä korkeimman tason päätöksenteko 

tapahtuu siten Eurooppa-neuvostossa sekä Euroopan unionin 

neuvostossa ja vaatii useimmiten jäsenvaltioiden yksimielisen 

päätöksen. Käytännön yhteistyötä koordinoi unionin ulkosuhdehallinnon 

korkea edustaja. Kyberturvallisuusstrategian kolmesta 

osa-alueesta kaksi muuta – kriittisen informaatioinfrastruktuurin 

suojaaminen ja kyberrikollisuuden torjunta – sen sijaan kuuluvat 

tavanomaisen lainsäädäntömenettelyn piiriin. Näistä ensimmäinen 

tapahtuu sisämarkkinoiden ja jälkimmäinen jaetusti unionin 

sisäasioiden ja oikeusasioiden mandaatilla. Kyberpuolustus on 

toistaiseksi vähiten kehittynyt osa-alue. (Cirlig 2014, 8; Christou 

2016, 137). 

EU:n kyberturvallisuusstrategian tavoitteena on kriittisten 

tietoja viestintäteknologioiden suojaaminen unionin alueella ja 

kolmansissa maissa, jotta niiden varaan rakentuva taloudellinen 

kasvu voidaan turvata. Samalla tavoitellaan unionin yhteisten arvojen 

ja oikeuksien toteutumista digitaalisessa ympäristössä sekä 

vapaan internetin käytön ja turvallisen digitaalisen toiminnan 

mahdollistumista kaikille. Tavoitteiden saavuttamisessa keskeistä 

on toimijoiden – julkisen ja yksityisen sektorin sekä yksittäisten 

kansalaisten – vastuu oman toimintansa turvallisuudesta. (KTS 

2013, 2—4; ks. myös Euroopan digitaalistrategia 2010.) 

Yhteisen kyberpuolustuspolitiikan ja -valmiuksien kehittämisellä 

halutaan parantaa puolustuksen kannalta kriittisten tietoja 

viestintäjärjestelmien sietokykyä (resilienssiä) keskittymällä muun 

muassa kehittyneiden kyberuhkien havaitsemiseen, niihin vastaamiseen 

ja niistä toipumiseen; hyödyntämällä synergioita siviilija 

sotilaspuolen välillä; lisäämällä tutkimus- ja kehitystoimintaa; sekä 

100

tiivistämällä hallitusten, yksityisen sektorin ja tutkimusorganisaatioiden 

välistä yhteistyötä. Yhteistyössä Naton kanssa puretaan 

päällekkäisyyksiä ja etsitään täydentäviä toimintatapoja. Toimintaa 

vie eteenpäin unionin korkea edustaja yhdessä jäsenvaltioiden 

ja Euroopan puolustusviraston kanssa. (KTS 2013, 5; 12.) 

EU:n kyberpuolustuksen organisoimiseksi piti ensin arvioida 

operatiivisia vaatimuksia ja kartoittaa jo olemassa olevia kykyjä. 

Arviointien pohjalta alettiin kehittää ohjesääntöä, johtamista, 

organisaatiota, henkilöstön osaamista ja koulutusta, teknologisia 

valmiuksia, infrastruktuuria ja logistiikkaa sekä yhteentoimivuutta. 

YTPP:n alaisia operaatioita tukevaa tiedonvaihtoa, uhka-analyyseja 

ja riskienhallintaa pyrittiin parantamaan sekä lisäämään 

kyberpuolustukseen liittyvää harjoitustoimintaa. Teknologian 

kehittämisen taustalla oli pelko, että Eurooppa oli tulossa riippuvaiseksi 

ulkopuolisista turvallisuusratkaisuista. (KTS 2013, 12— 

13.) Kyberturvallisuus-strategiassa ja sen tärkeimmäksi toimeksi 

muotoillussa direktiivissä (EUN 2013, 2; Euroopan parlamentti 

hyväksyi direktiivin heinäkuussa 2016 sen jälkeen, kun poliittinen 

yhteisymmärrys jäsenvaltioiden välillä oli saavutettu joulukuussa 

2015 [Aubyn 19.7.2016]) esitettyjä kehityslinjoja voidaan arvioida 

myöhempien asiakirjojen valossa. Suuria suunnanmuutoksia 

kehitystyössä ei kuitenkaan ole tapahtunut. 

Euroopan unionin neuvoston ja Eurooppa-neuvoston johtopäätökset 

Euroopan unionin neuvosto julkaisi johtopäätöksensä helmikuussa 

2013 julkaistusta kyberturvallisuus-strategiasta saman vuoden 

kesäkuussa. Niiden mukaan kyberavaruus täytyi kyetä turvaamaan 

niin siviili- kuin sotilaskäytössä estämällä keskinäisriippuvaisiin 

tietoja viestintäverkkoihin sekä koko informaatioinfrastruktuuriin 

kohdistuvat uhkat. Erillistä lainsäädäntöä kyberavaruuteen ei 

tarvittaisi vaan jo olemassa olevat lait ja säännökset ulotettaisiin 

digitaaliseen ympäristöön. Asevoimien, poliisiviranomaisten, yksityisen 

sektorin ja kyberturvallisuusviranomaisten välistä yhteis- 

101

työtä ja toiminnan koordinointia tuli vahvistaa. (CEU 2013a, 1—2; 

5.) Sotilaallisen toiminnan kannalta keskeiset prosessit ja toiminnot 

rakentuvat usein siviili-infrastruktuurin ja -prosessien varaan 

ja digitaalisen ympäristön lisääntyvä kompleksisuus luo uusia 

haavoittuvuuksia, joihin toimijat eivät yksin kykene varautumaan 

(Christou 2016, 137; Röhrig & Smeaton 2014, 26). 

Kyberturvallisuusstrategian YTPP:aan liittyvien tavoitteiden 

saavuttamiseksi oli pikaisesti luotava kyberpuolustuspolitiikka ja 

määritettävä sen sisältämät konkreettiset toimet. Jäsenvaltioiden 

kyberpuolustuskykyjä vahvennettaisiin muun muassa standardoinnilla 

ja yleistä tietoisuutta lisäämällä. Unionin ‘pooling & sharing’ 

-järjestelyjä lisättäisiin ja synergioita etsittäisiin myös muilta 

politiikkaosa-alueilta, jotta kykyjen tuottaminen olisi mahdollisimman 

tehokasta ja taloudellista. Tutkimusta ja tuotekehitystä edistettäisiin 

niin jäsenvaltioissa kuin EDA:ssa. Kyberturvallisuus tuli 

valtavirtaistaa YTPP:aan ja sitä tukemaan luoda kattava varhaisvaroitus- 

ja vastausmekanismi, johon myös kyberpuolustus sulautettaisiin. 

Julkinen-yksityinen kumppanuus olisi keskeinen toimintatapa 

kyberpuolustuskykyjä kehitettäessä. Myös luottamusta 

herättäviä toimia tuli vahvistaa. (CEU 2013a, 6—8.) 

Neuvoston arvioidessa YTPP:n kehitystä marraskuussa 2013 

kyberpuolustuspolitiikan laatiminen osoitettiin unionin korkealle 

edustajalle yhdessä EDA:n ja Euroopan komission kanssa. Prosessissa 

tuli kuitenkin huomioida jäsenvaltioiden omat puolustukselliset 

tavoitteet ja velvoitteet. Kyberpuolustuskykyjen kehittämiseksi 

tuli laatia kokonaisvaltainen tiekartta, joka kattaisi myös 

tutkimuksen ja eri teknologiat. YTPP:n rakenteita ja operaatioita 

tukevien tietoja viestintäverkkojen suojausta tuli vahvistaa sekä 

tietoisuutta lisätä koulutuksella ja harjoituksilla. Synergiaetuja tuli 

etsiä myös tiivistetystä yhteistyöstä muiden unionin kyberturvallisuuden 

osa-alueiden toimijoiden, kuten Euroopan unionin Verkkoturvallisuusvirasto 

(ENISA) kanssa. (CEU 2013b, 6; 10.) 

Neuvosto korosti jäsenvaltioiden velvollisuutta kehittää ja 

osoittaa EU:n käyttöön “tulevaisuuteen suuntautuneita kykyjä” 

niin siviili- kuin sotilaspuolella. Unionin kyvykkyys turvallisuus- 

102

toimijana on riippuvainen jäsenvaltioiden tarjoamista kyvyistä. 

Jäsenvaltioita kehotettiin kehittämään, hankkimaan, käyttämään 

ja ylläpitämään kyberpuolustuskykyjä yhdessä, mikä parantaisi 

kustannustehokkuutta ja sotilaallista vaikuttavuutta. EDA tukisi 

jäsenvaltioita niin yhteistyöprojekteilla kuin ‘pooling & sharing’ - 

järjestelyillä. Yhteistyötä Naton kanssa tuli jatkaa toisiaan täydentävin, 

yhteensopivuutta lisäävin ja päällekkäisyyttä vähentävin 

järjestelyin. (CEU 2013b, 8—9; ks. myös Röhrig & Smeaton 2014, 

24.) 

Joulukuussa 2013 Eurooppa-neuvosto laati suuntaviivoja 

YTPP:lle. Se kiirehti jäsenvaltioita keskittymään kolmeen osa-alueeseen: 

(1) YTPP:n tehokkuuden, näkyvyyden ja vaikuttavuuden 

lisäämiseen, (2) suorituskykyjen kehittämiseen ja (3) eurooppalaisen 

puolustusteollisuuden vahvistamiseen. Kyberturvallisuuspolitiikan 

ja tiekartan oheen tuli laatia konkreettisia hankkeita, 

jotka keskittyisivät koulutukseen ja harjoituksiin, siviilija sotilasyhteistyön 

parantamiseen sekä EU:n operaatioita tukevien 

tietojärjestelmien ja -verkkojen suojaamiseen. Yhteistyön parantaminen 

vaati muun muassa lisäämään läpinäkyvyyttä ja tiedonvaihtoa 

puolustussuunnittelussa. Puolustusteknologiatutkimusta 

tuli edistää, olemassa olevaa osaamista ylläpitää ja kehittää sekä 

kaksikäyttöteknologioiden mahdollisuuksia selvittää. (EC 2013, 2; 

4—8.) 

Julistuksellisesta luonteestaan huolimatta neuvostojen johtopäätökset 

tukivat ja täydensivät kyberturvallisuusstrategiassa 

osoitettuja kyberpuolustuksen linjoja. Kyberpuolustusta ei kehitettäisi 

ainoastaan osana strategian täytäntöönpanoa vaan pitkäjänteisesti 

osana YTPP:n ja yleisen puolustuskyvyn kehittämistä. 

Keskeisen vastuun toiminnasta kantaisivat unionin ulkosuhdehallinnon 

ohella EU-komissio, jäsenvaltiot, Euroopan puolustusvirasto 

ja EU:n neuvosto; YTPP:n keskeisistä organisaatioista myös 

esimerkiksi poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea, EU:n sotilaskomitea 

ja etenkin EU:n sotilasesikunta ovat osallistuneet kyberpuolustuksen 

kehittämiseen (esim. CEU 2015b). 

103

Euroopan unionin kyberpuolustuspolitiikka 

EU:n kyberpuolustuspolitiikka julkaistiin marraskuussa 2014. Se 

loi kehyksen Eurooppa-neuvoston ja EU:n neuvoston johtopäätöksille 

sekä kyberturvallisuusstrategian kyberpuolustusosa-alueelle 

(Trinberg 2015). Asiakirja tunnusti YTPP:n lisääntyneen riippuvuuden 

luotettavasti toimivasta digitaalisesta ympäristöstä. Se 

osoitti painopistealueet, joihin yhteisessä kyberpuolustuksessa 

keskityttäisiin ja selvensi eri EU-toimijoiden ja jäsenvaltioiden velvollisuuksia, 

vastuita ja päätöksentekovapauksia. (EUCDPF 2014, 

2.) 

1. Jäsenvaltioiden YTPP:aa tukevien kyberpuolustuskykyjen kehittäminen 

YTPP:n toimeenpanoa tukevien tietoja viestintäverkkojen sietokyvyn 

parantamiseksi tuli (1) lisätä unionin ulkosuhdehallinnon eri 

rakenteiden käyttämien järjestelmien ja verkkojen suojaa sekä (2) 

tukea jäsenmaiden unionin operaatioihin tarjoamien kyberpuolustuskykyjen 

kehittämistä. Toimintakyvyn varmistamiseksi operaatioiden 

kyberturvallisuudesta tuli pystyä ylläpitämään lähes 

reaaliaikaista tilannekuvaa. Osa-alueella hyödynnettäisiin EDA: 

n suorituskykyjen kehittämissuunnitelmaa ja ‘pooling & sharing’ 

-järjestelyjä. Jäsenmaille määritettäisiin vähimmäiskyberturvallisuustaso 

ja niiden välistä tiedonvaihtoa ja sotilaallisten CERT-toimintojen 

yhteistyötä parannettaisiin. Mikäli puolustuskykyjen kehittämisessä 

tarvittaisiin siviilipuolen tukea, jäsenvaltiot voisivat 

käätyä ENISA:n puoleen (EUCDPF 2014, 4—5.) 

2. Unionin eri organisaatioiden YTPP:ssa käyttämien tietoja 

viestintäverkkojen suojaaminen 

EU:n ulkosuhdehallinnon tuli kehittää omaa kyberturvallisuuskykyään, 

silti kyseenalaistamatta EUCERT-toiminnon keskeistä 

roolia unionin vastauksen koordinoinnissa kyberturvallisuuspoikkeamiin. 

Kyberturvallisuustyötä johtaisi hallinto- ja talousdirektoraatti 

(MDR) kriisinhallinta- ja suunnitteluosaston (CMPD), 

EU:n sotilasesikunnan ja siviilialan suunnittelu- ja toteutusvoima- 

104

varan (CPCC) tuella sekä yhteistyössä unionin tiedusteluanalyysikeskuksen 

kanssa. Unionin toimielinten operaatioissa käyttämiä 

tietojärjestelmiä koskevat säännöt saatettaisiin yhtenäiseen linjaan. 

(EUCDPF 2014, 6—7.) 

Ulkosuhdehallinnon kyberturvallisuuskykyä kehitettäisiin yhteistyössä 

EUCERT-toiminnon ja unionin muiden olemassa olevien 

kyberturvallisuustoimintojen kanssa. Samalta pohjalta vahvistettaisiin 

uhka-analyysi- ja kybertiedustelukykyä. Unionin ja jäsenvaltioiden 

reaaliaikaista tiedonvaihtoa ja keskinäistä luottamusta 

tuli vahvistaa. Strategisen tason suunnittelun tueksi luotaisiin siviili- 

ja sotilaskriisinhallinnalle yhteinen kyberpuolustuskonsepti. 

Asetetut voimavaravaateet ja keskeiset politiikat tuli arvioida 

määräajoin digitaalisen toimintaympäristön jatkuvasti muuttuessa. 

(EUCDPF 2014, 7.) 

3. Julkinen-yksityinen kumppanuuksien edistäminen; synergioiden 

hyödyntäminen muiden EU:n kyberturvallisuuden osa-alueiden 

toimijoiden, keskeisten unionin organisaatioiden ja yksityisen 

sektorin kanssa 

Nopeasti muuttuvassa kyberavaruudessa siviilija sotilasyhteistyötä 

tuli tehostaa muun muassa kaksikäyttöisten kybersuorituskykyjen, 

tutkimus- ja teknologiayhteistyön, tiedon- ja parhaiden 

käytänteiden vaihdon sekä varhaisvaroitusjärjestelmän, kyberturvallisuuspoikkeamien 

hallinnoinnin ja tietoisuuden lisäämisen 

kautta. Tämän vuoksi jäsenmaita ja EU:n eri organisaatioita kehotettiin 

syvempään yhteistyöhön EDA:n, ENISA:n ja Euroopan 

kyberrikollisuuskeskuksen (EC3) kanssa. Yhdessä luotaisiin suorituskykyprofiileja, 

edistettäisiin standardien omaksumista ja helpotettaisiin 

olemassa olevien kyberrikollisuuden torjuntatapojen 

soveltamista kyberpuolustuksessa. Ehdotetun verkko- ja tietoturvallisuusdirektiivin 

hyväksyminen olisi keskeinen toimi tavoitteisiin 

pääsemiseksi. (EUCDPF 2014, 8—9.) 

Siviili- ja sotilaskäytössä oleviin tietoja viestintäteknologioihin 

kohdistuvat samat kyber-turvallisuushaasteet, joten niiden 

yhteiskehittäminen parantaisi yhteensopivuutta ja vähentäisi 

105

kustannuksia. Samalla varmistettaisiin teollisuudenalan säilyminen 

ja kasvumahdollisuudet Euroopassa sekä käytössä olevien 

tuotteiden tuotantoketjun luotettavuus. EDA yhdessä EU-komission 

ja jäsenvaltioiden kanssa muun muassa tukisi teollisuudenalan 

klustereita sekä harmonisoisi unionin politiikkoja. (EUCDPF 

2014, 9—10.) 

4. Koulutuksen ja harjoitusmahdollisuuksien parantaminen yhteisen 

kyberpuolustuskulttuurin luomiseksi 

Kyberpuolustuskoulutukset ja -harjoitukset lisättiin vuonna 2012 

‘pooling & sharing’ -järjestelyjen piiriin (Christou 2016, 140). Ulkosuhdehallinto 

yhdessä EDA:n, Euroopan turvallisuusja puolustuskorkeakoulun 

(ESDC) ja jäsenvaltioiden kanssa rakentaisi 

tarvittavan kyberpuolustus-koulutuskehyksen, edistäisi kansainvälistä 

dialogia standardeista ja sertifioinnista sekä selvittäisi 

mahdollisen kyberpuolustusharjoituskeskuksen perustamista. 

Synergioita tuli etsiä ENISA:n, Europolin, Euroopan poliisikorkeakoulun 

(CEPOL) ja European Cybercrime Training and Education 

Group:in (ECTEG) sekä Naton ja siviilikoulutuslaitosten koulutuksista. 

Erillisten kyberpuolustus-harjoitusten luomisen ohella asia 

tuli sisällyttää olemassa oleviin kansallisiin ja kansainvälisiin harjoituksiin. 

(EUCDPF 2014, 11—12.) 

5. Yhteistyön tiivistäminen muiden kansainvälisten kumppaneiden 

kanssa 

Kyberpuolustuksessa keskeisiksi kansainvälisiksi yhteistyökumppaneiksi 

tunnistettiin Naton ohella Euroopan turvallisuusja yhteistyöjärjestö 

ja Yhdistyneet kansakunnat. Naton kanssa vaihdettaisiin 

parhaita käytänteitä, kehitettäisiin yhteisiä vaatimuksia 

kyberpuolustuskyvyille sekä tehtäisiin yhteistyötä muun muassa 

CERT-toimintojen ja Naton NCIRC-toiminnon kesken. Muiden yhteistyökumppaneiden 

kanssa ylläpidettäisiin dialogia, selvitettäisiin 

yhteistyömahdollisuuksia ja jatkettaisiin luottamusta herättävien 

toimien vahvistamista. (EUCDPF 2014, 12—13.) 

106

Euroopan unionin neuvosto hyväksyi yhteisen kyberpuolustuspolitiikan 

marraskuussa 2014 (CEU 2014, 2). Johtopäätöksissään 

toukokuussa 2015 se painotti edistynyttä ymmärrystä kyberuhkista 

ja parantunutta tilannetietoisuutta sekä kansainvälisen lain 

pätemistä myös kyberavaruudessa. Unionin organisaatioiden ja 

EU-jäsenvaltioiden välistä tiedonvaihtoa ja kyberpuolustuskykyjä 

tuli kehittää edelleen. Menestyksekkäästä työstään huolimatta 

EDA:n tuli lisätä panostusta kyberpuolustuskoulutukseen ja -harjoituksiin. 

(CEU 2015a, 11—13.) 

Yhteisen kyberpuolustuspolitiikan toimeenpanosta julkaistiin 

ensimmäinen puolivuosittainen toimeenpanoraportti kesäkuussa 

2015 (Trinberg 2015). Raportin mukaan eri EU-organisaatioiden 

välinen yhteistyö ja ymmärrys kyberpuolustuksen merkityksestä 

YTPP:ssa, samoin kuin yhteistyö Naton kanssa, oli parantunut. 

Kyberpuolustuksen valtavirtaistamisessa YTPP:aan, koulutusvaatimusten 

luomisessa ja kyberpuolustuksen sisällyttämisessä 

harjoituksiin oli onnistuttu. Siviili- ja sotilaspuolen synergioiden 

mahdollisuuksia oli kartoitettu ja muun muassa EDA:n koordinoimia 

yhteistutkimusprojekteja oli suunnitteilla. 

Digitaalisen ympäristön jatkuvasti muuttuessa tuli kyberpuolustuksen 

vaatimusten, tavoitteiden ja keinojen päivittämistä ja 

kehittämistä jatkaa edelleen. EU:n sotilasesikunta esimerkiksi oli 

jo yhdessä EDA:n kanssa tuottanut asiakirjoja tukemaan YTPP:n 

alaisten operaatioiden kyberpuolustussuunnittelua ja oli päivittämässä 

kyberpuolustuksen konseptia EU:n johtamissa sotilasoperaatioissa. 

(CEU 2015b, 4; 6—11.) 

Euroopan puolustusviraston toiminta 

Euroopan puolustusviraston tehtävänä on tukea EU-jäsenvaltioita 

sotilaallisten suorituskykyjen kehittämisessä (Röhrig & Smeaton 

2014, 25). EU:n kyberpuolustuksen rakentamisessa sen rooli on 

ollut keskeinen (Christou 2016, 137). EDA tuotti unionin Kyberturvallisuusstrategiassa 

pyydetyn arvion jäsenvaltioiden olemassa 

olevista kyberpuolustuskyvyistä yhteisen kyberpuolustuksen 

107

akentamisen pohjaksi. 

RAND Europen tekemä tutkimus kartoitti 20 EU-jäsenvaltion 

ja unionin organisaatioiden kykyjä ja antoi lopulta hyvinkin 

sekalaisen kuvan EU:n kyberpuolustuskyvystä. Se arvioi puolustuskyvyn 

olevan kehittymäisillään, mutta suositteli esimerkiksi 

verkkoturvallisuuden vahvistamista, tiedonvaihdon ja tiedustelun 

parantamista, turvallisuusstandardien ja -toimintamallien levittämistä 

ja koulutuksen lisäämistä sekä antoi ehdotuksia konkreettisiksi 

‘pooling & sharing’ -toimiksi. (EDA 24.5.2013; ks. myös RAND 

Europe 2013.) Myös mahdollisuutta eurooppalaisen kyberpuolustuskeskuksen 

perustamiseen tuli arvioida (Christou 2016, 137). 

Puolustuskyvyt olivat kehittyneimmät jäsenmaissa, joissa 

keskeiset päättäjät tunsivat kyberturvallisuuskysymykset. Vahvuudet 

löytyivät erityisesti johtamisen, henkilökunnan ja yhteentoimivuuden 

alueilta. Ohjesäännön, organisaation ja koulutuksen 

alueilla oli parannettavaa, minkä lisäksi tarvittavat tilat ja varustelu 

joko puuttuivat kokonaan tai olivat alikehittyneitä. 

EU:n organisaatioiden osalta kritisoitiin operatiivisen järjestelmän 

monimutkaisuutta. Uhka-analyysin ja tiedustelun kohdalla 

raportoitiin edistymisestä, mutta tietoturvapoikkeamiin vastaamisessa 

ja kyberturvallisuuskulttuurissa oli paljon kehitettävää. 

Kiireellisimpiin haasteisiin EDA reagoi aloittamalla jäsenvaltioiden 

kanssa kolme ad hoc-projektia: (1) kyberpuolustukseen 

liittyvä koulutus ja harjoitukset, (2) yhteinen tilannetietoisuus ja 

suunnittelualusta sekä (3) kohdennettuihin uhkiin vastaaminen 

(Advanced Persistent Threats [APT]. (EDA 24.5.2013; ks. myös 

RAND Europe 2013.) 

Useat tutkimuksen suosituksista on otettu huomioon EU:n kyberpuolustuksen 

kehittämisessä, kuten edellisissä kappaleissa esitetystä 

käy ilmi. Kyberpuolustuksen EDA:n agendalle tuonut vuoden 

2011 suorituskykyjen kehittämissuunnitelma (Cirlig 2014, 8; 

EDA CDPa) uusittiin vuonna 2014 EDA:n, jäsenvaltioiden ja EU:n 

sotilasesikunnan taustatyön pohjalta. Kyberpuolustus on edelleen 

prioriteettialue, joskin uudelleen nimettynä “kyberuhkiin vastaamiseksi”. 

(EDA CDPb; ks. myös CEU 2015b, 5.) Suorituskykyjen 

108

kehittämissuunnitelma sisältää kykyjä, jotka on määritelty EU:n 

turvallisuuden kannalta keskeisiksi ja joiden kehittämisessä EDA: 

n ohjaamassa yhteistyössä on saavutettavissa merkittäviä taloudellisia 

ja toiminnallisia hyötyjä. Sen avulla ohjataan ja tuetaan 

kansallisten kykyjen kehittämistä, tarvittavien suorituskykyjen 

tunnistamista ja yhteistyön tehokkuutta (CEU 2013b, 9). 

Nykyisellään EDA:n kyberturvallisuustyö keskittyy puolustusharjoituksiin, 

tilannetietoisuuteen, kyberpuolustusta tukevaan 

tutkimukseen, kohdennettuihin hyökkäyksiin vastaamiseen sekä 

tiedon suojaamisen ja salaamiseen (EDA CD). Suorituskykyjen yhteiskehittämisen 

ohella käytettävät ‘pooling & sharing’ -järjestelyt 

ovat tuottaneet projekteja esimerkiksi kyberjoukkojen kouluttamiseen, 

kybertilannetietoisuuden sisällyttämiseen operatiiviseen 

suunnitteluun sekä jäsenvaltioiden siviilikoulutustarpeen kartoittamiseen 

(CEU 2015b, 5). Jokainen EU-jäsenvaltio tekee omat 

päätöksensä siitä, missä määrin se EDA:n toimintaan osallistuu. 

EU:n yhteisen kyberpuolustuksen kehittämisen painotetaan 

usein keskittyvän vain puolustuksellisiin kykyihin (Röhrig & Smeaton 

2014, 24; Christou 2016, 138). Lisäksi, kyberpuolustus on 

unionin yhteinen kyky, jota ei käytetä vain sodassa tai sodankaltaisissa 

olosuhteissa vaan se on osa rauhanajan arkipäivää (Robinson 

2014, 1). Se on tapa vastata uhkaympäristön monimutkaistumiseen, 

teknistymiseen ja aina-läsnä-olemiseen, missä näkyy yhteiskuntien 

globaali muuttuminen informaatioperusteisiksi. 

Johtopäätökset 

Nopeasti etenevä digitalisaatio muuttaa yhteiskuntia ja kaikkia 

inhimillisen toiminnan alueita. Sen vuoksi ei ole yllättävää, että 

kyberpuolustuksen kehittäminen on noussut Euroopan unionin 

priorisoimaksi toiminnan alueeksi. Tehokas kyberpuolustus sulautuu 

osaksi arkipäiväisempää, hajautettua kyberturvallisuustyötä, 

jota unionissakin pyritään tekemään yli politiikkaosa-alueiden. 

Koska niin sotilaalliset kuin siviilitoimijat ovat riippuvaisia saman 

informaatioinfrastruktuurin ja keskinäisriippuvien verkkojen 

109

toimivuudesta unionin alueella ja kolmansissa maissa, on kyberpuolustuksen 

erottaminen täysin omaksi toiminta-alueekseen 

mahdotonta. Yhteistyö eri toimijoiden (valtioiden; EU:n organisaatioiden; 

muiden kansainvälisten organisaatioiden; julkisen, yksityisen 

ja kolmannen sektorin) välillä on välttämättömyys, mutta 

ei ole yhdentekevää kenen ohjauksessa ja millä tavoitteilla yhteistyötä 

tehdään. 

Kyberpuolustus on yksi kokonaisvaltaisen kyberturvallisuustoiminnan 

osa-alueista eikä näitä kahta pitäisi rinnastaa toisiinsa. 

Kyberpuolustuksessa on kyse sotilaallisesta toiminnasta, jonka 

tehtävänä on sotilaallisten tavoitteiden saavuttaminen ja sotilaallisen 

toimintakyvyn ylläpitäminen ja jota siviilitoimijat tukevat. 

EU-jäsenvaltiot kehittävät omia puolustuskykyjään tavoitteidensa 

ja velvoitteidensa mukaisesti, joskin EDA:n tarjoama asiantuntijuus, 

taloudellinen tuki ja asettamat yhteentoimivuusvaatimukset 

ohjaavat kehityksen suuntaa. YTPP:n alaisissa operaatioissa myös 

jäsenvaltioiden unionille tarjoamat kyberpuolustuskyvyt koordinoidaan 

operaation johdon alaisuuteen. 

Kyberpuolustuskenttä säilynee ainakin lyhyellä tähtäimellä 

sekalaisena, sillä jäsenvaltioiden resurssit ja osaaminen jatkuvasti 

muuttuvalla toiminnan alalla vaihtelevat suuresti. Toiminnan 

alueen uutuuden vuoksi rakenteet, toimintatavat, ohjesäännöt ja 

koulutus hakevat vielä suuntaansa. 

Kyberturvallisuus taas koskettaa kaikkia yksityisistä kansalaisista 

monikansallisiin suuryrityksiin ja ylikansallisiin järjestöihin 

ja vaikuttaa lähes kaikkeen arkipäivässä kokemaamme. Kyberavaruuden 

militarisoiminen rinnastamalla kyberturvallisuus 

ja kyberpuolustus sekä alistamalla ensimmäinen jälkimmäiselle 

tai kaikkien kyberturvallisuuspoikkeaminen määritteleminen 

hyökkäyksiksi globaalissa kybersodassa olisivat epätoivottavia 

kehityssuuntia. Euroopan unionin lähestymistapa, joka hajauttaa 

kyberturvallisuustyön monille eri toimijoille jäsenvaltioissa ja EU: 

n organisaatioissa ja painottaa sietokyvyn vahvistamista on suotavampi, 

joskin vielä selkiyttämistä kaipaava tulokulma. Informaatioinfrastruktuurin 

suojaamisen ja kyberrikollisuuden torjumisen 

110

osa-alueilla lienee kyberpuolustusta tiiviimpi yhteistyö jatkossakin 

toteutettavissa, sillä niillä unionilla on suurempi päätöksentekovalta 

ja toiminnan vapaus. Rakenteet, toimintatavat ja koulutus 

näilläkin suunnilla vielä kehittyvät. 

Keskinäisriippuvuus, laaja-alainen uhkakuvasto, täydellisen 

kontrollin puuttuminen ja jatkuva muutos tekevät minkä tahansa 

kyberturvallisuustoimijan työstä haastavaa. Unionin kyberpuolustuksessa 

tavoitellaan sietokykyistä, verkostomaista toimintatapaa, 

jossa reaaliaikaisella tilannetietoisuudella pyritään suojautumaan 

ja vastaamaan tietojärjestelmiin ja -verkkoihin kohdistuviin 

hyökkäyksiin. 

Rajat sisäisen ja ulkopuolisen, siviilin ja sotilaallisen sekä rauhan 

ja sodan välillä ovat hämärtyneet, mikä yhtäältä lisää haavoittuvuutta 

ja toisaalta avaa uusia toiminnan mahdollisuuksia. 

Kaksikäyttöiset kybersuorituskyvyt sekä skaalautuvuus siviilija 

sotilasjärjestelmien ja -verkkojen sisällä ja välillä ovat tavoiteltuja 

kehityksen suuntia. Nähtäväksi kuitenkin jää, millaiseksi EU:n yhteinen 

kyberpuolustus lopulta muodostuu, ketkä sitä toteuttavat, 

miten se suhteutuu unionin kyberturvallisuuden kahteen muuhun 

osa-alueeseen ja millaisiksi vastuut ja velvollisuudet EU:n eri organisaatioiden, 

jäsenvaltioiden, kolmansien maiden, teollisuudenalan 

yritysten ja palveluntarjoajien sekä kansainvälisten kumppaneiden 

välillä muodostuvat. 

Lähteet 

CCD COE INCYDER database 17.7.2015 “EU Cyber Defence Policy 

Framework Presents More Than 40 Action Measures” Lorena Trinberg 

[https://ccdcoe.org/eu-cyber-defence-policy-framework-presents-more- 

40-action-measures.html] [6.8.2016] 

CCD COE INCYDER database 29.7.2016 “EU Adopts Network and 

Information Security Directive that Sets Security Rules on National 

Critical Infrastructure” Mari Kert-Saint Aubyn [https://ccdcoe.org/euadopts-network-and-information-security-directive-sets-security-rules- 

111

national-critical.html] [6.8.2016] 

Christou, George (2016) Cybersecurity in the European Union. Palgrave 

Macmillan. 

Cirlig, Carmen-Cristina (2014) “Cyber defence in the EU. Preparing for 

cyber warfare?” European Parliamentary Research Service Briefing, 

October 2014. [http://www.europarl.europa.eu/EPRS/ EPRS-Briefing- 

542143-Cyber-defence-in-the-EU-FINAL.pdf] [13.8.2016] 

Council of the European Union (2013a) Council conclusions on the 

Commission and the High Representative of the European Union 

for Foreign Affairs and Security Policy joint communication on the 

Cybersecurity Strategy of the European Union: An Open, Safe and Secure 

Cyberspace. June 2013. [https://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_ 

data/docs/pressdata/en/jha/137602.pdf] [7.8.2016] 

Council of the European Union (2013b) Council Conclusions on Common 

Security and Defence Policy. Nov 2013 [http://www.eeas.europa.eu/top_ 

stories/pdf/20131126_council_conclusions_en.pdf] [6.8.2016] 

Council of the European Union (2014a) EU Cyber Defence Policy 

Framework. Outcome of Proceedings. Nov 2014 [http://www.europarl. 

europa.eu/meetdocs/2014_2019/documents/sede/dv/sede160315eucyberdefencepolicyframework_/sede160315eucyberdefencepolicyframework_en.pdf] 

[6.8.2016] 

Council of the European Union (2014b) Concil Conclusions on CSDP. 

Nov 2014 [https://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_data/docs/ 

pressdata/en/esdp/145822.pdf] [8.8.2016] 

Council of the European Union (2015a) Council Conlusions on CSDP. May 

2015. 

Council of the European Union (2015b) Six-Month report on the 

Implementation of the Cyber Defence Policy Framework. June 2015 

[https://ccdcoe.org/sites/default/files/documents/EU-150626-ReportCyb 

erDefencePolicyFramework.pdf] [6.8.2016] 

European Council (2013) Conclusions. EUCO 217/13. Dec 2013 [https:// 

www.consilium.europa.eu/ uedocs/cms_data/docs/pressdata/en/ 

ec/140245.pdf] [6.8.2016] 

112

European Defence Agency 24.5.2013 “European Defence Agency study 

identifies cooperation prospects in cyber defence”. Press release. [https:// 

www.eda.europa.eu/docs/default-source/press-releases/2013-05-24- 

press-release_cyber-defence-stocktaking_final.pdf] [8.8.2016] 

European Defence Agency – Capability Development Plan a [https:// 

www.eda.europa.eu/what-we-do/eda-priorities/strategies/Capabilities] 

[6.8.2016] 

European Defence Agency – Capability Development Plan b [https://www. 

eda.europa.eu/what-we-do/eda-priorities/capability-development-plan] 

[8.8.2016] 

European Defence Agency – Cyber Defence [http://www.eda.europa.eu/ 

what-we-do/activities/activities-search/cyber-defence] [12.8.2016] 

Euroopan komissio (2010) Euroopan digitaalistrategia. KOM(2010) 245 

lopullinen. 

Euroopan komissio ja EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea 

edustaja (2013) Euroopan Unionin kyberturvallisuusstrategia: Avoin, 

turvallinen ja vakaa verkkoympäristö. JOIN(2013) 1 final. 

Euroopan Unionin Neuvosto (2013) Ehdotus toimenpiteistä yhteisen 

korkeatasoisen verkko- ja tietoturvan varmistamiseksi koko unionissa. 

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi. COM(2013) 48 final. 

Robinson, Neil (2014) “EU cyber-defence: a work in progress”. European 

Union Institute for Security Studies, March 2014. [http://www.iss.europa. 

eu/uploads/media/Brief_10_Cyber _defence.pdf] [12.8.2016] 

Robinson, Neil; Agnieszka Walczak; Sophie-Charlotte Brune; Alain Esterle 

& Pablo Rodriguez (2013) Stocktaking study of military cyber defence 

capabilities in the European Union (milCyberCAP). Unclassified Summary. 

RAND Europe. [http://www.rand.org/pubs/research_reports/RR286. 

html] [11.8.2016] 

Röhrig, Wolfgang & Rob Smeaton (2014) “Cyber Security and Cyber 

Defence in the European Union. Opportunities, Synergies and Challenges”. 

Cyber Security Review, Summer 2014, pp. 23—27. 

113

Tarja Cronberg 

Euroopan armeija: 

Turha fantasia 

vai välttämätön 

vaihtoehto 

Jean Claude Juncker, Euroopan komission presidentti, esitti keväällä 

2015 ajatuksen Euroopan yhteisestä armeijasta. Se herätti 

suurta hämmennystä. Oliko kyseessä kommission uuden presidentin 

vakavasti otettava esitys vai vitsi? 

Euroopan puolustusratkaisuista ei juuri silloin käyty keskustelua. 

Joulukuun 2013 huippukokouksessa oli puhuttu yhteisostoista, 

mutta niinkin pienimuotoinen yhteistyö oli jäänyt puheiden 

tasolle. Jäsenmaiden välillä ei ollut tarpeeksi luottamusta, ja jokainen 

halusi tukea omaa kansallista puolustusteollisuuttaan. 

Britit kuitenkin reagoivat välittömästi. Konservatiivimeppi 

Geoffery van Orden ampui ajatuksen alas heti tuoreeltaan: ”EU: 

n puolustustavoitteet ovat tuhoisia kansallisille eduillemme, Natolle, 

ja niille läheisille suhteille, joita Britannialla on EU:n ulkopuolisten 

maiden kanssa, erityisesti Yhdysvaltojen, Persianlahden 

ja kansainyhteisön maiden kanssa.” Hän totesi, että presidentti 

Juncker eli fantasiamaailmassa ja että puheet eurooppalaisesta 

puolustuksesta piti lopettaa heti. Hän kysyi kuitenkin vielä itse: 

Jos kohtaamme vakavia uhkia, kenen haluaisimme puolustavan itseämme: 

Naton vai EU:n? Vastaus oli hänen mielestään itsestään 

114

selvä (Guardian, 8.3.2015). 

Tunnen van Ordenin hyvin, sillä istuin hänen kanssaan Euroopan 

Parlamentin turvallisuusja puolustusvaliokunnassa vuosina 

2011-2014. Kun valiokunnassa keskustelimme Euroopan turvallisuus- 

ja puolustus strategiasta, ihmettelin sitä, että puhuimme 

vain ja ainoastaan EU:n ulkopuolisista turvallisuusongelmista, 

kuten Afrikan sarven merirosvoista tai Malin armeijan kouluttamisesta. 

Euroopan yhteinen turvallisuusja puolustusstrategia ei 

liittynyt mitenkään Euroopan omaan puolustukseen. 

Ehdotin, että voisimme edes keskustella Euroopan yhteisistä 

turvallisuusuhkista. Olihan tärkeää vähintään ymmärtää, miten 

eri jäsenmaat kokivat omat turvallisuusuhkansa. Van Orden piti 

välittömästi palopuheen todeten, että keskustelu kuului Natolle, 

ei parlamentille. Vaikka totesin, että kaikki emme olleet Natossa, 

niin ranskalainen puheenjohtaja totesi keskustelun päättyneeksi. 

Brexit luo nyt uutta avointa tilaa keskustella Euroopan puolustuksesta 

sen omilla ehdoilla. Brittien imperium tausta, läheiset 

suhteet Yhdysvaltoihin sekä rooli eurooppalaisena ydinasevaltiona 

ovat kaikki antaneet saarivaltiolle ylisuuren painoarvon 

turvallisuudesta ja puolustuksesta keskusteltaessa. Ensimmäinen 

hyvä merkki uudesta keskustelukulttuurista saatiin heti pari päivää 

Brexit äänestyksen jälkeen, kun EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan 

korkea edustaja Frederica Mogherini esitteli EU:n uuden 

globaalistrategian. Se korostaa erityisesti ajatusta strategisesta 

riippumattomuudesta ja toteaa muun muassa: 

”Strategialla tuetaan Euroopan unionin strategisen riippumattomuuden 

kunnianhimoista tavoitetta. Tämä on tarpeen 

EU:n kansalaisten yhteisten etujen sekä periaatteidemme ja 

arvojemme edistämiseksi. Tiedämme kuitenkin, että nämä 

ensisijaiset tavoitteet saavutetaan parhaiten, jos emme ole 

yksin. Lisäksi ne saavutetaan parhaiten kansainvälisessä 

järjestelmässä, joka perustuu sääntöihin ja monenvälisyyteen.” 

1 

115

Jaettu turvallisuus luo yhteistä identiteettiä 

Mielestäni tärkein syy miettiä yhteistä puolustusta on kysymys 

siitä, voiko mikään yhteisö ulkoistaa oman turvallisuutensa. Eikö 

yhteisten arvojen puolustaminen ole aina oma tehtävä? Voiko koskaan 

luottaa ulkopuoliseen toimijaan, jolla on omat etunsa ajettavina? 

Kansallisvaltioiden identiteetti on juuri syntynyt omasta 

puolustuksesta ja vahvistunut yhteisen vihollisen olemassaolosta. 

Voisiko sama periaate toimia myös Euroopan unionin tasolla juuri 

nyt, kun turvallisuusuhkat ovat lisääntyneet ja yhteisö on kulkenut 

kriisistä toiseen? 

Euroopan unioni on ulkoistanut turvallisuutensa Natolle. Tälle 

oli sodan jälkeen hyvät perustelut. Eurooppa oli raunioina ja kylmä 

sota alkamassa. Pohjois-Atlantin liitto oli yhteisrintama, joka 

puolusti länsimaisia arvoja ja vastasi myös ydinasepelotteesta 

ideologioiden välisessä taistelussa. Jos sota syttyisi, se käytäisiin 

Euroopassa. 

Tilanne on kuitenkin oleellisesti muuttunut. Rautaesirippu on 

murtunut ja Naton vastapooli Varsovan liitto on hajonnut. Ohjusuhka 

ei enää kohdistu Eurooppaan ja taloudellinen yhteistyö 

Venäjän kanssa on laajamittaista. Vanhat uhkakuvat ovat vaihtuneet 

uusiin. Terrorismi on EU:n globaalistrategian mukaan tämän 

hetken suurin uhka Euroopassa. Sodankäynti on muuttunut hybridisodaksi, 

joita käydään maiden sisällä. Vihollista uhataan myös 

virtuaalisesti. 

Ehkä suurin muutos on kuitenkin tapahtunut Yhdysvaltojen 

etupiirissä. Eurooppa ei ole enää Yhdysvaltojen oman turvallisuuden 

polttopisteessä. Presidentti Barack Obama on pitkään puhunut 

katseen kääntämisestä Tyynelle valtamerelle. Siellä ovat niin 

tulevaisuuden uhkat kuin mahdollisuudetkin. 

Kiinan markkinat ovat ylläpitäneet maailman taloutta jo pitkään. 

Kiinan ja Yhdysvaltojen taloussuhteet ovat moninaiset ja 

keskinäinen riippuvuus vahva. Eurooppa ei pysty kilpailemaan 

Yhdysvaltojen huomiosta ja myös muut kasvavat markkinat ovat 

Kauko-idässä. 

Myös sotilaalliset uhkat ovat idässä. Etelä-Kiinan merellä risti- 

116

iidat ovat kärjistymässä, Pohjois-Koreasta on tullut ydinasevaltio 

ja aseista riisuttu sodan häviäjävaltio Japani on arvioimassa uudelleen 

omaa puolustustaan. 

Venäjän ja Yhdysvaltojen huonot suhteet ovat tuoneet Yhdysvallat 

hetkeksi takaisin Eurooppaan. Tämä näkyy muun muassa 

Naton sotaharjoituksina ja yhdysvaltalaisten joukkojen tuontina 

Itä-Eurooppaan, Venäjän rajan läheisyyteen. Yhdysvaltojen pitkän 

tähtäimen intressit ovat kuitenkin Aasiassa, ei Euroopassa. Hetkellinen 

paluu Eurooppaan tuskin on pysyvä. 

Nyt jos koskaan olisi aika keskustella Euroopan omasta turvallisuudesta. 

Sen lähtökohta tulee olla pitkä kokemus rauhasta ja 

siitä, miten yhteistä turvallisuutta voidaan rakentaa ilman väkivaltaa. 

Eurooppa on luonut itselleen pehmeän turvallisuuden brändin, 

mutta sen edellytyksenä on ollut kovan turvallisuuden ulkoistaminen 

Natolle ja Yhdysvalloille. 

Uusi EU:n globaalistrategia korostaa strategista autonomiaa, 

mutta lähtee jatkuvasti transatlanttisesta suhteesta eurooppalaisen 

ulko-ja turvallisuuspolitiikan selkärankana. Onko straginen 

riippumattomuus mahdollista ja mitä se merkitsisi Euroopan turvallisuudelle? 

Kyse ei ole rahasta. 

Nato-jäsenyyden puolustajat viittaavat usein rahaan. Yhdysvallat 

maksaa kaksi kolmasosaa Naton kustannuksista. Tässä mielessä 

eurooppalaiset Nato-jäsenet ovat olleet vapaamatkustajia. 

Nyt tilanne on muuttumassa. Yhdysvaltojen katseen siirtyminen 

Tyynelle merelle johtaa myös haluttomuuteen maksaa eurooppalaisen 

puolustuksen kustannuksia. Jo muutaman vuoden 

ajan Yhdysvallat on vaatinut, että eurooppalaisten jäsenmaiden 

tulee korottaa – ei vähentää, kuten kehitys on ollut viime vuosina 

– puolustusmäärärahojaan. Suositus on kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. 

Koska ainoastaan muutamat maat panostavat 

suositusta vastaavasti, merkitsee tämä melkoista puolustusmäärärahojen 

korotusta. Suomen vastaava luku on 1,4 prosenttia. 

117

Euroopan puolustuksen ongelma ei kuitenkaan ole raha, eikä 

määrärahojen lisääminen ole ratkaisu turvallisuusongelmiin. Rahaa 

on riittävästi, mutta sitä käytetään tehottomasti. Euroopan 

unionin 28 jäsenmaata käyttävät puolustukseensa yhteensä lähes 

200 miljardia euroa. Se vastaa vain noin kolmannesta Yhdysvaltojen 

puolustusbudjetista, mutta se on kuitenkin suunnilleen yhtä 

paljon kuin Venäjän ja Kiinan puolustusmenot yhteensä. EU:n sotilaallinen 

sodan ajan vahvuus on yhteensä 1,5 miljoonaa sotilasta, 

mikä on Kiinan jälkeen maailman toiseksi suurin armeija. 

EU:n turvallisuuden ydinongelma on, että jäsenmaat toimivat 

ikää kuin muita ei olisi. Yhteisostot eivät ole edenneet juhlapuheita 

pidemmälle. Jokainen tilaa omat helikopterit ja panssaroidut 

ajoneuvot, mieluiten omilta tehtailtaan. Tuloksena on kokonaisuuden 

pirstaloituminen, teollisuuden tehottomuus ja joidenkin strategisten 

voimavarojen puute. Globalisoituneessa maailmassa on 

tehtävä yhteistyötä, varsinkin kun uhkien torjuntaan tarkoitetulle 

rahalle olisi muutakin käyttöä kuin puolustuksen tarpeet. Suurin 

uhka turvallisuudelle niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa 

on ihmisten syrjäytyminen. 

En kannata pommien pudottamista toisiin maihin, oli tilanne 

kuinka kaottinen tahansa. Libyan pommitukset kuitenkin olivat 

oivallinen esimerkki eurooppalaisen turvallisuusyhteistyön heikkouksista. 

Yhdysvaltalaiset jättivät pommitukset eurooppalaisten 

huoleksi, joilta kuitenkin puuttui yhteinen esikunta, tiedustelutietoa 

sekä kuljetus- ja ilmatankkauskapasitteetia. Yhdysvaltoja tarvittiin 

apuun. Vieläpä niin että tanskalaisten piti hankkia Yhdysvalloista 

ammuksia pommikoneisiinsa, kun ne olivat loppuneet. 

Ruotsissa ammuksia olisi ollut, mutta Ruotsin laki kieltää ammuksien 

luovuttamisen toiselle valtiolle. 

Kyse on luottamuspulasta 

Euroopan turvallisuusongelmien syynä on luottamuksen puute. 

Yhteistyö estyy, koska toisiin ei luoteta. Edes avunannon kriisitilanteissa 

takaava Nato-sopimuksen viides artikla ei ole vahvista- 

118

nut tarpeeksi eurooppalaisten Nato-maiden välistä luottamusta. 

Ukrainan kriisin aikana luottamus tähän artiklaan on alkanut murentua. 

Eurokriisi ei myöskään ole ollut omiaan lisäämään Euroopan 

maiden välistä luottamusta. Tämä ei tarkoita, ettei luottamusta 

pitkällä aikavälillä voitaisi rakentaa Euroopassa, jossa on Balkanin 

aluetta lukuun ottamatta eletty 70 vuotta rauhassa juuri taloudellisen 

yhteistyön vuoksi. Luottamus muihin Euroopan unionin jäseniin 

ei silti synny hetkessä eikä käskemällä. 

Rauhantutkijan näkökulmasta on itse asiassa aika masentavaa, 

että taloudellisen ja sosiaalisen yhteistyön kehittäminen vuosikymmenien 

ajan ei ole johtanut voimakkaampaan maiden väliseen 

luottamukseen. Euroopan unionin lähtökohtahan oli, että yhteistyö 

alkaa Hiili-ja teräsyhteisöstä ja kehittyy vähitellen yhteisiksi 

sisämarkkinoiksi. Teknillistaloudellinen yhteistyö puolestaan loisi 

yhä lisääntyvät edellytykset poliittiselle yhteistyölle. 

Tämä periaatteellinen lähtökohta ei kuitenkaan ole toiminut. 

Yhteisiä päätöksiä halutaan palauttaa takaisin kansalliselle tasolle. 

Tästä ovat populistipuolueiden menestyminen hyvä esimerkki. 

Myöskään uusien maiden tulo unionin jäseniksi ei ole vahvistanut 

luottamuksen syntymistä, pikemminkin päinvastoin. 

Luottamuspulasta huolimatta ei tilanne kuitenkaan ole täysin 

toivoton. Jo nyt on nähtävissä pienimuotoisia yhteistyön malleja, 

eräänlaisia ”luottamustaskuja”. Belgia ja Hollanti ovat yhdistäneet 

laivastonsa yhteisen esikunnan alaisuuteen. Ranska ja Britannia, 

ainoat eurooppalaiset ydinasemaat, tekevät yhteistyötä tutkimuksen 

saralla. Hollanti ja Saksa harmonisoivat aseiden hankintaa koskevia 

säännöksiä. Säästöjä tuovat yhteisostot eivät kuitenkaan ole 

edistyneet. Hiljattain tehty Euroopan parlamentin katsaus osoitti, 

että EU:n alueella oli yli 400 yhteistyöprojektia. Niiltä kuitenkin 

puuttuu yhteinen strategia. 

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on kuitenkin hyvä esimerkki 

siitä, että yhteistyön edellytyksiä voidaan luoda. Vielä kymmenen 

vuotta sitten pohjoismainen turvallisuuspoliittinen yhteistyö 

oli täysin mahdotonta. Yritin Tanskan Rauhantutkimuslaitoksen 

119

johtajana 9/11 jälkeen aloittaa yhteistyötä edes terrorismin torjunnassa. 

Paavo Lipponen totesi silloin minulle, että yhteistyö oli 

ehdottomasti pohjoismaisen yhteistyön ulkopuolella. Saimme 

kuitenkin aikaan vaatimattoman yhteiskuntaturvallisuuden aloitteen, 

joka jatkuu ja laajenee. Puolustuspoliittinen yhteistyö on 

käynnistynyt Nordefcon puitteissa, tosin vain valtioiden välisenä, 

ei pohjoismaisena yhteistyöprojektina. 

Torvald Stoltenberg, nykyisen Naton pääsihteerin isä, teki 

vuonna 2009 yhteispohjoismaisen selvityksen puolustusyhteistyöstä. 

2 Selvitys päätyi kolmeentoista yhteistyöehdotukseen, 

joista monet, muun muassa yhteisharjoitukset ja yhteinen merivalvonta, 

ovat jo toteutuneet. Puolustusyhteistyö onkin pohjoismaisen 

yhteistyön dynaamisin osio, vaikkakaan se ei integroitu 

Pohjoismaiden neuvoston työhön. Se kuitenkin osoittaa, että luottamusta 

voidaan luoda askel askeleelta. 

Euroopan armeijaa ei voida luoda hetkessä tyhjästä. Mutta 

aloittamalla yhteisharjoituksista, voimme luoda tarvittavaa luottamusta, 

joka ei ole syntynyt teknistaloudellisten kaupan esteiden 

poistamisen yhteydessä. Luottamus voisi kuitenkin syntyä 

vähitellen yhteistä turvallisuutta kehittäen. On vihdoin aika, että 

Euroopan yhteinen turvallisuusja puolustuspolitiikka siirtyy käsittelemään 

Euroopan omaa turvallisuutta, eikä vain yhteisiä ”outof-area” 

operaatioita. 

Euroopan militarisointi 

Monet kollegani, vasemmistolaiset rauhantutkijat, ovat sitä mieltä, 

että antaa Yhdysvaltojen ja Naton vain hoitaa Euroopan puolustus. 

EU voi siten keskittyä ”pehmeään” turvallisuuteen ja vaikuttaa 

rauhan edistäjänä ilman väkivallan veristä tahraa. 

Vaikka kävisikin niin, että Yhdysvallat olisikin jatkossa valmis 

tähän, mihin en kuitenkaan usko, on muita syitä, joiden vuoksi Euroopan 

tulee pohtia omaa turvallisuuspoliittista tulevaisuuttaan. 

Oma turvallisuuspoliittinen identiteetti ja strateginen riipoumattomuus 

ovat yksi syy. Toinen on, että Euroopan tulee aktiivi- 

120

sesti estää konfliktien syntymistä ja tehdä aloitteita niiden ratkaisemiseksi, 

eikä vain helpottaa sotien katastrofaalisia seurauksia. 

Syyrian kriisi on tästä hyvä esimerkki. Eurooppa antaa humanitääristä 

apua pakolaisleireille, mutta ei ole tehnyt yhtään aloitetta 

Syyrian kriisin ratkaisemiseksi. Tuloksena on oma pakolaiskriisi. 

Kolmas ja tärkein syy on, että Eurooppa kuitenkin joutuu ottamaan 

kantaa Yhdysvaltojen militaristiseen politiikkaan. Irakin 

kriisissä Eurooppa jakaantui. Britannia ja esimerkiksi Espanja tukivat 

sotaa, Ranska ja Saksa vastustivat. Euroopalla on suurempi 

vaikutusvalta Yhdysvaltojen politiikkaan, jos jäsenmaat ovat yksimielisiä 

ja toteuttavat yhteistä turvallisuusstrategiaa. Euroopan 

oma turvallisuusja puolustuspolitiikka voi jatkuvasti vaikuttaa 

militarisointia vastaan, vaikka omasta puolustuksesta huolehdittaisiinkin 

itse. 

PS. Donald Trumpin valinnan jälkeen artikkelin argumentit vain 

vahvistuivat. Eurooppa tarvitsee strategistä itsenäisyyttä ja uskoa 

kansainväliseen yhteistyöhön Trumpin yksinomaan Yhdysvaltojen 

etuja ajavan politiikan vastapainona. EU:n ulkoministerien 

hätäkokouksessa marraskuussa korostettiin jälleen kerran Naton 

ulkopuolella tapahtuvaa puolustukseen liittyvää yhteistyötä, jota 

nyt, Brexitin jälkeen, edes britit eivät vastustaneet. Yhteistyö saa 

juuri Yhdysvaltojen presidentinvaaleista uutta pontta, ehkä sanat 

ja hyvät aikeet nyt muuttuvat vihdoin teoiksi. Euroopan puolustuksessa 

Naton rooli tullee heikkenemään ja EU:n rooli kasvamaan. 

Painetta kuitenkin tulee olemaan maiden puolustusmenojen kasvattamiseen. 

Yhteistyötä lisäämällä voidaan voimavaroja lisätä ja 

kohdentaa paremmin ja samalla vähentää puolustusmenojen kokonaismäärää. 

EU:n tuskin tarvitsee kasvattaa puolustusbudjettia, 

joka nyt jo on yhtä suuri kuin Kiinan ja Venäjän yhteenlaskettu. 

121

Viitteet 

1 

Jaettu näkemys, yhteinen toiminta: vahvempi Eurooppa. Euroopan unionin 

ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia https://eeas.europa. 

eu/top_stories/pdf/eugs_fi_.pdf 

2 

Stoltenberg, T. (2009) Nordic Cooperation in Foreign and Security Policy. 

Proposals presented to the extraordinary meeting of Nordic foreign 

ministers in Oslo on February 2009. 

122

Johanna Suhonen 

Keisarin uudet 

vaatteet – tarinoita 

EU:n kriisinhallinnasta 

Kesäkuussa 2016 Eurooppa-neuvostossa esiteltiin EU:n uusi 

ulko- ja turvallisuuspoliittinen globaalistrategia. Lisäksi komission 

puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin syyskuisen linjapuheen 

myötä EU:n yhteinen turvallisuusja puolustuspolitiikka (YTPP) 

näyttäisi saaneen merkittävää liikevoimaa Brysselin tasolla. Ranska 

ja Saksa vaativat puolustusyhteistyön tiivistämistä ja osa jäsenmaista 

kannattaa yhteisen sotilaspäämajan perustamista. Kyynisemmissä 

näkemyksissä on kuitenkin huomautettu, ettei keisarilla 

ole vaatteita – EU:n tulisi uusien julistusten sijasta keskittyä aiemmin 

tehtyjen päätösten toimeenpanoon ja tunnustaa muutamia 

YTPP:aan liittyviä realiteetteja. Viime aikojen tapahtumat ja 

keskustelunavaukset eivät välttämättä annakaan kovin realistista 

kuvaa unionin turvallisuustoimijuudesta. 

Vaikka tällä hetkellä mahdollinen EU-armeija ja sotilaallinen 

puolustusyhteistyö hallitsevatkin jäsenmaiden turvallisuuspoliittisia 

keskusteluja, on EU:n toimijuus turvallisuuden alalla rakentunut 

kriisinhallinnalle. YTPP:n lyhyen historian voidaan katsoa 

alkavan Ranskan ja Britannian vuonna 1998 laatimasta Saint-Malon 

julkilausumasta Euroopan turvallisuusja puolustuspolitiikan 

(ETPP) luomiseksi. Käytännössä ETPP:lla, joka Lissabonin sopimuksen 

(2009) jälkeen tunnetaan nimellä YTPP, tarkoitettiin ja 

123

tarkoitetaan unionin valmiuksia toteuttaa kriisinhallintaa sotilaallisen 

ja siviilikriisinhallinnan keinoin. Amsterdamin sopimus (1999) 

liittikin kriisinhallinnan eli niin sanotut Petersbergin tehtävät 

osaksi yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja kriisinhallintatehtävistä 

tuli keskeinen osa ETPP:aa Kölnin Eurooppa-neuvostossa 

kesäkuussa 1999. Saman vuoden joulukuussa aloitettiin siviilikriisinhallinnan 

institutionaalisten rakenteiden kehittäminen. 

Bosnian ja Kosovon sodat todistivat ikävällä tavalla EU:n rajallisista 

keinoista toimia – edes unionin lähialueilla – kriisien ennaltaehkäisemiseksi 

ja ratkaisemiseksi kylmän sodan jälkeisessä 

kontekstissa. Nämä kokemukset vaikuttivat jäsenmaiden kiinnostukseen 

kehittää yhteistä kriisinhallintakykyä. ETPP:n alkuaikoja 

leimasikin nopea institutionaalinen ja operatiivinen kehitys. Ensimmäiset 

siviilikriisinhallinta- ja sotilasoperaationsa EU perusti 

vuonna 2003. Samana vuonna julkaistiin myös Euroopan turvallisuusstrategia, 

jossa unioni määritteli prioriteetikseen vakauden 

laajassa lähiympäristössään. 

Toisaalta EU on erityisesti Euroopan ulkosuhdehallinnon 

(EUH) perustamisen jälkeisinä vuosina pyrkinyt aktiivisesti konstruoimaan 

itseään globaalina politiikan ja turvallisuuden toimijana. 

EU:n toimintakykyä parantaneiden EUH:n rakenteiden ohella todisteena 

unionin roolista ja painoarvosta puheissa ja julkaisuissa 

muistetaan mainita muun muassa yli 30 perustettua kriisinhallintaoperaatiota, 

EU:n taisteluosastojen ja Euroopan puolustusviraston 

luominen sekä EU:n ainutlaatuisuus kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan 

toimijana. 

Kerro, kerro kuvastin, ken on maailmassa vaikuttavin 

EU:n kriisinhallinnassa vallitsi momentum vuoteen 2008 asti. 

Toimintaympäristöltään vaikeiden ja henkilöstömäärältään suurten 

operaatioiden hallinnointi, rakenteelliset uudistukset sekä 

Lissabonin sopimusta seuranneet institutionaaliset muutokset 

vaikuttivat osaltaan siihen, ettei uusia kriisinhallintaoperaatioita 

aloitettu vuosina 2009–2010. Myös EU:ia viime vuosina vaivan- 

124

nut talouskriisi on vienyt huomiota ja resursseja YTPP:lta. Vaikka 

uusia operaatioita on vuoden 2010 jälkeen perustettu, ovat vähäinen 

rahoitus ja henkilöresurssien puute edelleen ongelma myös 

operatiivisella tasolla. Näillä mitattuna EU on vaatimaton toimija 

verrattuna YK:iin ja Natoon. EU ei myöskään nykyisillä voimavaroillaan 

ja resursseillaan ole turvallisuusstrategiassaan peräänkuuluttamansa 

globaali toimija YTPP:n alalla: 34 YTPP-operaatiosta 

vain kaksi, EUPOL Afghanistan ja Aceh Monitoring Mission, 

on toteutettu EU:n laajan lähialueen ulkopuolella. 

Kenties määrällistä tarkastelua oleellisempaa on kuitenkin 

kysyä, mikä on YTPP:n laadullinen vaikuttavuus. Määrittelipä vaikuttavuuden 

mittarit miten tahansa, on selvää, että EU:n toimintaa 

rajoittavat tietyt rakenteelliset ja toimintaympäristöistä kumpuavat 

tekijät: Operaatioiden perustaminen on epäonnistunut, 

kuten Libanonissa, tai perustaminen on viivästynyt merkittävästi, 

kuten Malissa. Afganistanissa ja Libyassa toimintamahdollisuudet 

ovat olleet ajoittain todella rajoittuneet turvallisuustilanteen 

takia. Jäsenmaat eivät ole toistaiseksi kertaakaan päässeet yksimielisyyteen 

EU:n taisteluosastojen käyttämisestä eikä yhteisen 

operaatioesikunnan perustaminen ole edennyt ajoittaisia keskusteluja 

pidemmälle. Synergioiden kehittäminen samalla alueella toimivien 

sotilas- ja siviilioperaatioiden välillä on olematonta, koska 

operaatioita ei suunnitella samaan aikaan. Brysselin strateginen 

suunnittelukyky ja tuki operaatioille on vielä heikkoa. EUH ja operaatiot 

tuntuvat monesti elävän omissa todellisuuksissaan. Lista ei 

ole tyhjentävä. 

Viime aikoina aiheesta on tehty tutkimusta esimerkiksi Horizon 

2020 -hankkeessa ”Improving the Effectiveness of Capabilities 

in EU Conflict Prevention” (IECEU), jossa kriisinhallinnan 

vaikuttavuutta tarkastellaan niin unionin sisäisellä kuin ulkoisella 

ulottuvuudella. Toisin sanoen huomio ei kohdistu vain siihen, miten 

ja kuinka sopivin keinoin EU katsoo täyttäneensä operaatioille 

asetetut tavoitteet, vaan myös kohdealueiden viranomaisten ja 

kansalaisyhteiskunnan näkemyksiin toiminnan vaikuttavuudesta. 

Unionin voi hyvällä omallatunnolla sanoa onnistuneen monessa 

125

asiassa ja kehittyneen merkittävästi kuusitoistavuotisen YTPPhistoriansa 

aikana. EU:lla on käytössään monipuolinen valikoima 

diplomatiasta taloudellisiin, poliittisiin, kehitysyhteistyön, sekä 

sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan instrumentteihin. Näitä yhdistävä, 

kokonaisvaltaiseksi kriisinhallinnaksi kutsuttu lähestymistapa 

erottaa unionin muista kriisinhallintaorganisaatioista. Viimeisin 

laadullinen kehitysaskel kokonaisvaltaisuudessa on otettu EU: 

n perustaessa vuonna 2012 ensimmäisen alueellisen operaationsa 

Afrikassa. 

IECEU:n kenttätutkimukset ovat toisaalta paljastaneet tai 

vahvistaneet jo tiedossa olleita oireellisia seikkoja YTPP:n alalla, 

kuten esimerkiksi operaatiosta irtautumiseen tähtäävien exitstrategioiden 

ja poliittisen tahdon puutteen. Esimerkiksi vuonna 

2004 SFOR:lta EU:n vastuulle siirtynyt sotilasoperaatio EUFOR 

Althea Bosnia-Hertsegovinassa on edelleen olemassa 20 vuotta 

sodan päättymisen jälkeen. Bosniasta viime aikoina kantautuneiden 

uutisten valossa 600 sotilaan EUFOR Althean läsnäolo maassa 

voisi vaikuttaa perustellulta; Bosnian Serbitasavallan johtaja 

Milorad Dodik on pitkään uhitellut järjestävänsä eroäänestyksen 

Bosniasta ja Venäjä ajaa yhä intensiivisemmin nationalistisia prosesseja 

Balkanilla. Lähempänä totuutta kuitenkin on, että operaatiota 

perustettaessa ei laadittu turvallisuuden ja vastuiden 

transitioon johtavaa irtautumisstrategiaa eivätkä jäsenmaat ole 

kyenneet pääsemään yhteisymmärrykseen operaation lakkauttamisesta. 

Tämän seurauksena Althean mandaattia on muokattu ja 

toiminnan painopiste on siirretty läsnäolon poliittisesti korrektisti 

oikeuttavaan ”koulutukseen ja kykyjen kehittämiseen”. Samaan aikaan 

operaatio on edelleen velvoitettu viime kädessä takaamaan 

Bosnian turvallisuustilanteen vakaus. Althealla ei kuitenkaan tosiasiallisesti 

ole tämän tehtävän täyttämiseen vaadittavia resursseja 

jäsenmaiden ollessa haluttomia kontribuoimaan operaatioon. 

Reilun 400 km päässä Sarajevosta, Kosovon pääkaupungissa 

Pristinassa heiluvat puolestaan oikeusvaltio-operaatio EULEX 

Kosovon liput. Siviilikriisinhallinnan lippulaivaksi aikoinaan kutsuttu 

EULEX on koko olemassaolon aikansa kärsinyt samoista 

126

vitsauksista kuin EUFOR Althea – exit-strategian ja henkilöstön 

puutteesta. EULEX Kosovo osoitti, missä unionin henkilöresurssien 

saturaatiopiste on; on tosiasia, että operaatioihin on vaikea löytää 

henkilöstöä ja vain muutama jäsenmaa – Suomi, Ruotsi, Saksa, 

Puola ja Romania – lähettää ja kustantaa noin 50 prosenttia siviilioperaatioiden 

henkilöstöstä. Yhteinen turvallisuusja puolustuspolitiikka 

on tästä näkökulmasta vain vähän yhteistä. 

Kenties ajatuksia herättävintä vaikuttavuuden näkökulmasta 

ovat kuitenkin ”vastaanottajien” näkemykset ja kokemukset. Vaikka 

EULEX:n voidaan nähdä onnistuneen Kosovon turvallisuusviranomaisten 

kykyjen kehittämisessä, huomaa Kosovossa hetkenkin 

viipyvä, että EULEX on maan vihatuin kansainvälinen toimija. 

Alun korkeat odotukset korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden 

kitkemisestä ovat muuttuneet turhautumiseksi ja kiukuksi; 

operaatio on kosovolaisten mielestä keskittynyt liikaa sotarikoksiin 

ja saanut tuomittua vain pikkutekijöitä. EULEX on myös itse 

joutunut vastaamaan korruptiosyytöksiin. Moni Kosovon serbi 

taas on pitänyt operaatiota alusta alkaen puolueellisena, Kosovon 

itsenäisyyttä pönkittävänä organisaationa. EUFOR Althean maine 

on parempi, mutta moni bosnialainen pitää Natoa ainoana uskottavana 

sotilaallisena toimijana sen konkreettisten suorituskykyjen 

ja käytännön tekojen perusteella. Sotilasoperaatiosta huolimatta 

EU nähdään siis ennen kaikkea pehmeän voiman käyttäjänä, kaukaisena 

pisteenä Naton takapeilissä. 

Iso paha susi ja 27 jäsenmaata 

Tällä hetkellä EU:lla on käynnissä 11 siviilikriisinhallintaoperaatiota 

ja 6 sotilasoperaatiota. Unioni on aiemminkin ollut ensisijaisesti 

siviilitoimija. Tähän nähden on erikoista, että niin puhe YTPP:sta 

kuin EUH:n resurssitkin painottuvat edelleen sotilaalliseen toimintaan 

ja voimavaroihin. Toisaalta puhe sotilaallisesta voimasta 

ja sen käytöstä on ymmärrettävää, sillä maailmanpolitiikan valtavirtadiskursseissa 

turvallisuustoimijuus perustuu ja sitä uusinnetaan 

nimenomaan vetoamalla näihin. Kuten tutkija Tommi Koivula 

127

esittää tuoreessa kirjassaan ”The European Union and the Use of 

Military Force”, EU:n suhde sotilaallisen voimankäyttöön näyttää 

määrittävän unionin roolia kansainvälisen turvallisuuden kentällä; 

joko EU:ta pidetään riittämättömänä toimijana tai uudenlaisen 

turvallisuustoimijuuden edelläkävijänä. YTPP:n sotilaallinen ulottuvuus 

pitää sisällään ristiriitoja ja myyttejä. Kuten bosnialaisten 

ja monen kosovolaisen näkemykset sekä vaikkapa Venäjän sotilasdoktriini 

osoittavat, realismi on voimissaan Euroopassakin. Tieto 

sotilaallisen voiman olemassaolosta ja valmiudesta käyttää sitä 

lisäävät toimijan uskottavuutta. 

Olipa EU:n toimijuudesta mitä mieltä tahansa, YTPP:n sotilaallisella 

ulottuvuudella unioni ei ole kyennyt kehittymään. Yksittäiset 

jäsenmaat tai niiden ryhmät ovat kyllä osallistuneet sotilaallisiin 

hankkeisiin; Ranska ja Iso-Britannia ovat olleet aktiivisia Afrikassa 

ja moni Natoon kuuluva EU:n jäsenvaltio on osallistunut operaatioihin 

esimerkiksi Kosovossa, Irakissa ja Afganistanissa. Pienissä 

maaryhmissä toimiminen ilmentääkin yhtä YTPP:n havaittavissa 

olevista kehitystrendeistä, joka perustuu eriäville intresseille ja 

näkemyksille turvallisuusuhkista; jokaisella jäsenmaalla on oma 

mielipiteensä siitä, mistä suunnasta talon kumoon puhaltava susi 

hiipii ja miten uhkaan tulisi vastata. Eniten EU:n puolustuksen kehittämistä 

vastustaneen Iso-Britannian eroprosessi avaa uusia 

mahdollisuuksia yhteistyön tiivistämiselle jäsen- ja kumppanimaiden 

kesken. Kuitenkin moni Natoon kuuluva jäsenmaa – erityisesti 

Baltian maat – suhtautuu edelleen skeptisesti päällekkäisten 

rakenteiden luomiseen ja resurssien ohjaamiseen EU:n puolustukseen. 

Onkin todennäköistä, että globaalin turvallisuusstrategian 

ja linjapuheiden sisällöstä pystytään käytännössä lähinnä edistämään 

yhteishankintoja, koulutusta, tutkimusta, tilannekuvan sekä 

yhteisten osastojen kehittämistä. 

Ukrainan, Turkin ja EU:n muun lähiympäristön tapahtumien 

myötä Euroopan turvallisuustilanne on heikentynyt jo parin 

vuoden ajan. Nykyisten alueellisten ja globaalien kehitystrendien 

valossa kriisinhallinnalle onkin kasvava tarve. Konkreettisen 

puolustusunionin todennäköisesti jäädessä puheiden tasolle krii- 

128

sinhallinta tulee edelleen säilymään YTPP:n keskeisimpänä elementtinä. 

Jää kuitenkin nähtäväksi missä määrin riskejä ja voimankäyttöä 

välttelevät ja eripuraiset jäsenmaat tulevat panostamaan 

yhteisiin operaatioihin yhä monimutkaisemmilla toimialueilla. 

Disinformaation ja muun enemmän tai vähemmän havaittavissa 

olevan hybridivaikuttamisen sekä valtioiden rajat ylittävien verkostojen 

kontekstissa kriisinhallinnan toimintaympäristöt on hyvä 

käsittää konkreettisia toimialueita laajempina ilmiöinä. Strategisen 

kommunikaation merkitykseen on onneksi havahduttu, mutta 

kriittisen medialukutaidon opettamiseen sekä unionin arvojen 

ja yhdessä sovittujen viestien välittämiseen tulisi panostaa yhä 

enemmän. Lisäksi ei riitä, että EU kehittää kriisinhallinnan kokonaisvaltaisuutta 

omien instrumenttiensa osalta. Sen tulee kyetä 

entistä tehokkaammin koordinoimaan toimintaansa myös toisten 

toimijoiden kanssa. Esimerkiksi ihmissalakuljetuksen estämiseksi 

Välimerellä toimii tällä hetkellä niin EU-operaatio, Frontexin operaatio, 

Nato-operaatio kuin Italian rannikkovartiosto. 

Maailmojasyleilevien puheiden ja kunnianhimoisten strategioiden 

jälkeen unionin jäsenmaiden kannattaisi muistaa, että pystyssä 

pysyy vankimmalle perustalle rakennettu talo ja nopeiten 

se syntyy mahdollisimman monen osallistuessa ja strategioiden 

siirtyessä toimeenpanoksi. Niukkojen resurssien aikakaudella ei 

kenties kannata yrittää rakentaa tuplaseiniä vaan vahvistaa jo olemassa 

olevia rakenteita. Yksinkertainen on kaunista. 

Artikkeli on alun perin julkaistu kansainvälisen politiikan ilmiöitä sekä 

suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevässä sitoutumattmassa 

The Ulkopolitist – verkkolehdessä. 

129

Rebecca Johnson 

Trident vai EU – kumpi 

on parempi rauhan 

ja turvallisuuden 

kannalta? 

Trident-ohjusten korvaamista ja päätöstä EU-jäsenyydestä käsitellään 

yleensä toisistaan erillään. Molempien kannattajat väittävät, 

että niillä on ratkaiseva rooli Britannian turvallisuudelle sekä laajemminkin. 

Omassa sarjassaan on sitten Ukipin Nigel Farage, joka 

pelottelee äänestäjiä ydinaseisiin liittyvillä kielikuvilla ja demonisoi 

maahanmuuttajia väitteillään, että Euroopan unioniin jääminen 

saisi aikaan ”naisiin kohdistuvien seksihyökkäysten ydinpommin”, 

vaikka häntä ei tunneta naisten turvallisuuden puolustajaksi. 

Maahanmuuton vertaaminen ydinaseeseen on tietysti naurettavaa 

ja se tulisi kyseenalaistaa kaikin mahdollisin tavoin. Tällaiset 

väitteet eivät ole ainoastaan rasistisia ja omituisia, ne myös joko 

jättävät huomiotta tai aliarvioivat naisiin kohdistuvien seksuaalisten 

hyökkäysten vakavan uhkan ja yleisyyden Britanniassa – kuten 

kaikissa patriarkaalisissa yhteiskunnissa. 

Farage vaikuttaa turvautuvan metaforaan ydinpommista, koska 

vallitseva käsitys on, että ydinpommi on todella paha asia. Tässä 

hän sentään on oikeassa. Miksi Farage sitten kannattaa Trident - 

ohjusten korvaamista, mikä tarkoittaisi, että Iso-Britannia rakentaisi 

uusia sukellusveneitä ja ydinpommeja arviolta 205 miljardin 

130

punnan edestä? 

Väittelyt Tridenteista ja EU-jäsenyydestä ovat molemmat hyvin 

kiistanalaisia ja ydinkysymyksiä siitä, mikä on Britannian rooli 

maailmassa ja kuinka parhaiten taataan rauha ja turvallisuus tällä 

vuosisadalla. Cameroniilla on todistetusti taipumus ottaa poliittisia 

riskejä, joten pitää kysyä, kummasta päätöksestä, joilla hän pelaa, 

meidän tulisi olla eniten huolissaan? Tulisiko meidän pelotteen 

ja sodan estämisen suhteen pitää kiinni Tridentistä vaiko EU:sta? 

Sekä Tridentin vastustajat että kannattajat vetoavat kustannuksiin 

Sekä EU:n että Tridentin vastustajat vetoavat niiden aiheuttamiin 

kustannuksiin. Todellinen kysymys on kuitenkin, mitä tällä rahalla 

saa. Tridentin kannattajat, kuten Cameron ja Farage, vetävät mielellään 

yhtäläisyysmerkin ohjusten ja ”vakuutuksen” välille. Jos 

tällaiset aseet todella tarjoaisivat sataprosenttista turvaa, rauhaa 

ja sodan ennaltaehkäisyä (jonka Cameron olettaa ydinasepelotteen 

kykenevän takaamaan), ei kukaan kyseenalaistaisi niiden hintaa. 

Mitkään aseet eivät kuitenkaan pysty tätä takaamaan, ja mikä 

tahansa virhe Tridentien kanssa saattaa aiheuttaa joukkotuhoa ja 

käsittämätöntä inhimillistä kärsimystä. 

Toteamuksellaan, että “olisi typerää laiminlyödä” EU:n rooli 

”suhteellisen rauhan turvaamisessa Euroopassa” Anders Fogh 

Rasmussen yhtyi neljän entisen Naton johtajan näkemykseen, että 

turvallisuus on syy pysyä EU:ssa. Rasmunssen käytti kieltä, joka 

yleisemmin liitetään ydinasepelotteen oikeutukseen. 

Jossain vaiheessa elämäämme sekä ihmiset että valtiot ovat 

tilanteessa, joissa haluamme viestittää, “ettei meidän kanssamme 

kannata ryppyillä”. Pelotteen oleellinen ominaisuus onkin 

aikojen alusta ollut viestittää, että olen vahvempi kuin miltä näytän, 

joten älä uhkaile minua tai hyökkää kimppuuni, sillä huomaat 

saattavasi menettää enemmän kuin voisit toivoa voittavasi. 

Meille uskotellaan, että Trident toimii pelotteena uhkaamalla mahdollisia 

vihollisiamme joukkotuholla. Jotta uskoisimme Tridentiin, 

131

meidät on opetettu kutsumaan sitä ”PELOTTEEKSI” (”the deterrent”). 

Tämä auttaa meitä uskomaan sen voimaan ja katsomaan 

sormien läpi sen kustannuksia ja ongelmia. Tarkoittaako tämä 

siis, että pelotetta ei ole olemassa ilman ydinaseita? Jos tämä olisi 

totta, jokainen johtaja, joka ei onnistuisi hankkimaan ydinaseita 

valtiolleen rikkoisi valtion ensisijaista velvollisuutta – huolehtia 

kansalaistensa turvallisuudesta. Vaikka jotkut satunnaiset analyytikot, 

kuten Kenneth Waltz, argumentoivat usein ydinaseturvan 

puolesta, käsitys ydinaseiden leviämisestä itse asiassa puistattaa 

meitä muita, Tridentin puolustajat mukaan lukien. 

Pelote ei kuitenkaan ole ydinaseiden itsestäänselvä luontainen 

ominaisuus. Sen sijaan pelote on viestinnällinen suhde 

ja prosessi, jossa lähetämme puolustavia signaaleita mahdollisille 

hyökkääjille. Oikein käytettynä useimmat meistä 

hyödyntävät pelotetta eri tavoin. Se saattaa estää tai hillitä 

kansakuntien välisten alueellisten, ideologisten, uskonnollisten 

tai taloudellisten kiistojen laajentumisen sotilaalliseksi konflikteiksi. 

Uskottavan pelotteen johdosta potentiaalinen hyökkääjä 

luopuu hyökkäys-, pakotus- tai kiristyssuunnitelmistaan. Pakotteen 

käyttö on joskus hyödyllistä, mutta ei ydinasepelotteen. 

Sillä aikaa kun Nato-maiden hallitukset ovat kiinni ydinasepelotteesta 

ja niiden sijoittelusta kumpuavissa ristiriidoissa ja uhkissa, 

suuri enemmistö YK:n jäsenvaltioista toteuttaa ydinaseista riippumatonta 

pelotetta osana puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaansa. 

Mekanismeilla, joihin ydinaseettomat valtiot luottavat on paljon 

yhteistä parhaiden EU:ssa kehitettyjen rauhan ja turvallisuuden 

työvälineiden kanssa. EU:n uhraamisen ja uusien ydinaseiden valmistamisen 

sijaan meidän täytyy miettiä pelotetta älykkäämmin. 

Jos pelotteita ajatellaan aseina, yhden maan pelote on toiselle 

vaarallinen uhka. Sotilaallisten operaatioiden ja vaikuttamisen 

valmistelussa ydinpelote edellyttää sitä, että Britannia ylläpitää 

uskottavaa uhkaa viattomien siviilien (mukaan lukien lapset) joukkomurhaamiseen, 

suuren luokan ympäristötuhojen aiheuttamiseen 

ja todennäköisesti valtiolliseen itsemurhaan. Mitä tämä kertoo 

meistä briteistä? 

132

Pelotteen ongelma on, että se toimii vain jos sitä pidetään uskottavana. 

Niinpä parhaillaan väitetään, että luottaminen ydinasepelotteeseen 

tarkoittaa jatkuvasti merellä Trident-ohjukset 

laukaisuvalmiina partioivien aseistettujen ydinsukellusveneiden 

muodostamaa pelotetta. Mikä tahansa ongelma aseissa tai ydinasepelotteeseen 

liittyvän sotilaallisen komento- tai viestiketjun 

osissa voisi johtaa tahattomaan katastrofiin. Mikä tahansa Tridentin 

laukaisu johtaisi tarkoitukselliseen katastrofiin, ei ainoastaan 

kohdemaan ihmisille, vaan ihmiskunnalle, mukaan lukien tulevat 

sukupolvet. 

Puhdas onni on estänyt ydinsodan 

Yhdysvaltojen ydinpolitiikan arkkitehdit, George P. Shultz, William 

J. Perry, Henry A.Kissinger ja Sam Nunn, totesivat vuonna 

2007, että oletus ydinaseiden tarjoamasta pelotteesta on ”kasvavassa 

määrässä vaarallinen ja vähenevässä määrin tehokas”. Myöhemmässä 

kritiikissään he kuvailivat ydinpelotetta ”epävarmaksi” 

ja ”psykologiseksi, historiallista kokemusta vailla oleviin laskelmiin 

perustuvaksi”. Aikaisempien ydinasekomentajien, mukaan 

lukien kenraali Lee Butler ja Yhdysvaltojen Kuuban ohjuskriisin 

aikainen puolustusministeri Robert McNamara, mukaan ydinsodalta 

välttyminen johtui pelotteen sijaan ”puhtaasta onnesta”. 

Trident on joukkotuhoväline. Cameron, Farage ja muut sen kannattajat 

saattavat uskoa sen olevan pelote. Heidän uskomuksensa 

ei kuitenkaan perustu järkeen eikä uskottaviin todisteisiin vaan 

viimeksi kuluneen 70 vuoden ajanjakson aikaisten ydinasekomentajien 

ja ammattilaisten kokemien oleellisten tapahtumien, varoitusten 

ja kokemusten sivuuttamiseen. 

Ainakin yksi Iso-Britannian ydinasein varustettu sukellusvene 

on jatkuvasti partioinut pelotteena. Epäselvää kuitenkin on, 

voidaanko vuoden 1994 jälkeen, jolloin Trident-ohjukset otettiin 

käyttöön, osoittaa yhtäkään tapausta, joissa ohjuksilla on ollut 

suoranainen turvallisuus- tai peloterooli? Päinvastoin,Trident on 

ollut osallisena useissa onnettomuuksissa, yhteentörmäyksissä 

133

(mukaan lukien törmäys ranskalaiseen ydinsukellusveneeseen 

vuonna 2009) ja tulipaloissa. Onneksi yhdestäkään näistä tapahtumista 

ei aiheutunut ydinräjähdystä. Chatham Housen vuonna 

2014 julkaistu raportti ”Too Close for Comfort” kuitenkin osoittaa 

ydinpelotteeseen ja sotapeleihin liittyvät väärinymmärrykset 

ja virhelaskelmat ovat saattaneet meidät vaarallisen lähelle ydinaseiden 

käyttöä, ei ainoastaan kylmän sodan aikana (kuten Kuuban 

ohjuskriisi 1962 tai Able Archer-harjoitukseen liittyvä läheltä 

piti tilanne 1983), vaan myös vuoden 1991 jälkeen. 

EU:n rooli turvallisuuden ylläpidossa on sitä vastoin vähemmän 

sidoksissa asevoimiin. Siinä on kyse enemmän yhteistyön ja 

molemminpuolisen keskinäisriippuvuuden vaalimisesta. Euroopan 

Hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustaminen vuonna 1950 ei ollut 

ainoastaan teollisuuden hanke, vaan keino ehkäistä sodat Euroopassa 

tulevaisuudessa. Sen tarkoitus oli sisään rakentaa elintärkeä 

teollisuusyhteistyö ja keskinäisriippuvuus rakenteisiin ja tehdä yksittäisten 

valtioiden sotilaallinen varustautuminen hyökkäykseen 

toisiaan vastaan huomattavasti vaikeammaksi. 

Ajan mittaan EU kehitti joukon kollektiivisia demokraattisia 

instituutioita sekä rauhaa, turvallisuutta, ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua, 

työntekijöiden oikeuksia, tasa-arvoa ja oikeutta 

tukevia toimia. Vaikka ajatukset kansallisesta turvallisuudesta 

edelleen hallitsevat vanhaa sotilaallista ajattelua, EU pyrkii edistämään 

inhimillistä turvallisuutta sen sijaan, että uhkaisi sotilaallisella 

voimankäytöllä. 

Kun ydinasepelotteen teoreetikot perustelevat, että on tärkeää 

luoda epävarmuutta ja pelkoa siitä, mitä riskejä ja seurauksia 

mahdolliselle hyökkääjälle saattaa koitua elintärkeiden 

kohteiden tai liittolaisten uhkaamisesta, he näyttävät olettavan, 

että tämä johtaisi kasvavan turvattomuuden sijasta toiminnasta 

pidättäytymiseen. Tämän johtopäätöksen puolesta näyttää 

olevan vähän todisteita. Kuten viime vuosisadan militarismin 

julmat kokemukset ja virheet osoittavat, epävarmuus suurella 

todennäköisyydellä kasvattaa kriisin epävakauden vaaroja. 

Kohdevaltiot, hallitsijat ja toimijat usein epäonnistuvat pelote- 

134

varoituksen tunnistamisessa – varsinkin jos asevarustelu tai sotaharjoitukset 

välittävät viestiä. Tridentin kaltaisten ydinaseiden 

valtava tuhovoima ja ballististen ohjusten lyhyet lentoajat tarkoittavat, 

että epävarmuus voi kiihdyttää pelkoja, jotka johtavat 

ennaltaehkäisevään iskuun sodan aiheuttamassa paniikissa. 

Molemminpuolinen turvallisuus ja vähäriskisempi pelote on ollut 

EU:n tietoinen, elintärkeä ja aliarvioitu rooli. Brexit asettaisi tämän 

riskialttiiksi, lisäisi epävarmuutta ja tekisi Britanniasta vähemmän 

turvallisen. 

Ydinaseiden vakavien riskien ja niiden luontaisen jäykkyyden, 

samoin kuin niiden käytön inhimillisten seurausten vastakohtana 

EU:n pitkäaikainen ja pääosin tehokas turvallisuusrooli 

voi mukautua erilaisiin tilanteisiin, vähentää ja käsitellä 

riskien syitä ja selviytyä virheistä. 

EU on saavuttanut joitakin merkittäviä onnistumisia, mukaan lukien 

sen johtava rooli Iranin taivuttelemisessa luopumaan ydinaseiden 

kehittämisestä. EU:lla on myös epäonnistumisia, jotka 

ovat häpeäksi meille kaikille. Linnake-Eurooppa ei ole vastaus, kun 

epätoivoiset pakolaiset etsivät turvaa ja kuolevat rannoillemme. 

Euroopan turvallisuuden täytyy rakentua inhimillisille arvoille, ja 

se on jaettava apua tarvitsevien kanssa. 

Vaikka jotkut näistä EU:n epäonnistumisista ovat olleet traagisia, 

niistä, toisin kuin ydinasepelotteen epäonnistumisista, voi selviytyä. 

Vaikka onkin virkistävää, että Naton johtajat antavat EU:lle 

tunnustusta sen elintärkeästä turvallisuusroolista, meidän tulisi 

myöntää, että Naton oma laajentumispolitiikka ja ydinaseriippuvuus 

ovat kärjistäneet ja ylläpitäneet joidenkin sen naapureiden, 

erityisesti Venäjän, turvattomuutta ja että EU:n itsenäisyyttä Natosta 

mutkistaa se tosiasia, että kuutta EU-maata lukuun ottamatta 

muut ovat myös Naton jäseniä. 

EU:n turvallisuusinstituutiot ja sopimukset ovat hyödyntäneet 

brittejä useilla tavoilla. Brexit ei tekisi tästä loppua yhdessä yössä, 

mutta se vaikeuttaisi osaamisemme ja henkilöstömme osallistumista 

ja menettäisimme kyvyn osallistua päivittäiseen päätöksentekoon. 

135

EU on vielä vaiheessa. Vaikka näin monen valtion integraatio 

kylmän sodan päättymisen jälkeen on epäilemättä ollut kallista, se 

ei ole tullut yhtä kalliiksi kuin sota. Meidän ei tulisi sulkea silmiämme 

EU:n ongelmilta kuten tuhlailevuus, taloudellinen korruptio 

ja vastuullisuuden puute. Niihin täytyy puuttua yhteisesti. Mutta 

kuten Caroline Lucas ja edistysmieliset vihreät ja sosialistit argumentoivat, 

”toisenlainen Eurooppa on mahdollinen”, ja siihen tarvittava 

muutos onnistuu parhaiten yhdessä EU-kumppaneidemme 

kanssa, jaettujen yhteisöllisen turvallisuuden ja sodan estämisen 

tavoitteiden puitteissa. 

Käännös Tanja Vaari. 

Artikkeli on alun perin julkaistu 15 kesäkuuta 2016 openDemocracy 

-verkkosivustolla. Artikkelista on toimitusvaiheessa hiukan 

lyhennetty. Rebecca Johnson on tehnyt ydinaseista työpaperin 

YK:lle. 

136

Nora Westerlund 

Saksan 

turvallisuuspolitiikan 

uusi valkoinen kirja 

Saksa julkaisi turvallisuuspoliittisen selonteon, niin kutsutun valkoisen 

kirjan 1 , heinäkuussa 2016 kymmenen vuoden tauon jälkeen. 

Selonteko on maan ylin turvallisuuspoliittinen dokumentti, 

jossa määritellään Saksan turvallisuuspoliittiset intressit ja toimintaympäristö, 

ja joka ohjaa maan turvallisuuspoliittisia päätöksiä 

ja toimintoja. Selonteon ensimmäinen osa analysoi Saksan 

turvallisuuspoliittista ympäristöä ja uhkia sekä määrittelee strategisia 

painopisteitä ja tavoitteita. Toinen osa keskittyy Saksan asevoimien 

tilaan ja tulevaisuuteen. 

Selonteon valmistelussa korostettiin ensimmäistä kertaa laajaa 

ja läpinäkyvää yhteistyötä päättäjien, tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan 

välillä. Pääviesti on, että Saksa on valmis kantamaan 

enemmän vastuuta ja ottamaan johtavamman roolin Euroopan 

turvallisuudessa. Selonteko korostaa kansainvälistä yhteistyötä 

sekä kriisinsietokyvyn vahvistamista niin Saksassa kuin koko Euroopan 

unionissakin. Saksan sotilaallinen pääyhteistyökumppani 

on edelleen Nato, mutta maa on pitkällä tähtäimellä halukas kehittämään 

myös Eurooppaa kohti yhteistä puolustusunionia. Selonteossa 

myös määritellään suhde Venäjään uudelleen ja Saksan 

armeijan roolia laajennetaan niin, että sen käyttö maan sisäisen 

turvallisuuden varmistamisessa hyväksytään tietyin varauksin. 

137

Toimintaympäristön muutos ja uudet turvallisuusuhat 

Selonteossa todetaan eurooppalaisen projektin olevan vakavien 

haasteiden edessä. Samaan aikaan kun EU:n sisäinen yhtenäisyys 

ja jäsenten välinen solidaarisuus ovat horjumassa, niin jäsenmaita 

koettelee muun muassa talous- ja pakolaiskriisi sekä epävakaudet 

sen ulkorajoilla. Lisäksi kansainvälinen terrorismi, kyberuhat, valtioiden 

väliset konfliktit ja hauraat valtiot, asevarustelu ja joukkotuhoaseiden 

leviäminen, kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat 

uhat, ilmastonmuutos ja hallitsematon maahanmuutto, pandemiat 

ja epidemiat, sekä demograafinen kehitys asettavat haasteita Saksan 

ja Euroopan turvallisuudelle. 

Koska nykyiset valtiota ja yhteiskuntaa koskevat uhat ovat arvaamattomia 

ja vain rajoitetusti ennustettavissa, on kriisinsietokyky 

eli resilienssi lisännyt merkitystään. Selonteossa korostetaan 

valtion ja ei-valtiollisten toimijoiden yhteistyötä kaikilla aloilla, 

jotta yhteiskunta säilyttää toimintakykynsä myös poikkeusoloissa 

kuten luonnonkatastrofeissa, valtioiden välisissä konflikteissa, 

tietoyhteiskuntaan kohdistuvissa hyökkäyksissä tai muissa häiriötilanteissa. 

Myös Saksan kansainvälisen toiminnan tavoitteena on 

aina lopulta suojata maan sisäinen turvallisuus. 

Saksan taloudellinen ja poliittinen painoarvo vaatii maata ottamaan 

enemmän vastuuta koko Euroopan turvallisuudesta ja 

kriisinkestävyydestä sekä omien turvallisuuspoliittisten intressien 

puolustamisesta. Näistä tärkeimpinä selonteko luettelee omien 

kansalaisten sekä liittolaisten suojelun, alueellisen koskemattomuuden 

sekä suvereniteetin, kansainväliseen oikeuteen perustuvan 

kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen, talouden ja vapaan 

maailmankaupan tuoman kansalaisten hyvinvoinnin, rajattujen 

resurssien vastuuntuntoisen ja kestävän käytön, eurooppalaisen 

integraation syventämisen sekä transatlanttisen yhteistyön lujittamisen. 

Korkealla Saksan prioriteettilistalla on myös pitää ilmastonmuutos 

mukana turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kaikilla 

areenoilla ja ottaa ilmastonmuutos tulevina vuosina isommaksi 

osaksi kriisien ennaltaehkäisyssä. 

Saksan politiikan perustana on tiivis kahdenvälisten, euroop- 

138

palaisten, transatlanttisten sekä monenkeskinen suhteiden verkosto 

ja institutionaaliset rakenteet. Tämä koko ajan kasvava 

keskinäisriippuvuus on Saksan hyvinvoinnin edellytys ja perusta. 

YK mainitaan selonteossa Saksan tärkeimpänä kansainvälisenä 

kumppanina ennen EU:ta tai Natoa ja Saksa onkin hakemassa turvallisuusneuvoston 

jäseneksi kaudelle 2019/2020. Saksan pitkän 

ajan tähtäimessä on YK:n reformi, jonka jälkeen Saksa olisi valmis 

ottamaan enemmän vastuuta myös turvallisuusneuvoston pysyvänä 

jäsenenä. 

Selonteosta löytyy myös maininta yhä tärkeämmäksi muodostuneista, 

ilman muodollista yhteistyömuotoa toimivista, erilaisista 

ad hoc -yhteistyösuhteista kansainvälisten kriisien ratkaisuissa, 

esimerkkinä Saksan osallistuminen Iranin ydinohjelmaneuvotteluihin 

osana E3/EU+3 ryhmää (EU, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, 

Ranska, Iso-Britannia ja Saksa). 

Venäjä-suhteen uudelleenmäärittely 

Kun vielä vuoden 2006 selonteossa Venäjästä puhuttiin läheisenä 

kumppanina, niin uuden selonteon mukaan kanssakäyminen Venäjän 

kanssa vaatii uskottavaa puolustusta ja pelotetta, mutta myös 

valmiutta dialogiin. Venäjän todetaan olevan valmis ajamaan intressejään 

väkivaltaisesti, ja avoimesti asettamaan toiminnallaan 

Euroopassa vallitsevan järjestyksen ja rauhan kyseenalaiseksi. 

Ukrainan kriisin seurauksena Venäjä on selonteon mukaan 

kääntänyt selkänsä tiiviille Eurooppa-yhteistyölle ja painottaa toimissaan 

strategista kilpailua. Sotilaallisilla toimillaan ja asevoimiensa 

modernisoinnilla EU:n ja Nato-maiden rajoilla Venäjä näyttäisi 

olevan valmis menemään kansainvälisten velvoitteidensa 

noudattamisessa vähintäänkin harmaalle alueelle. 

Lisäksi lisääntyvä hybridivaikuttaminen lisää epävarmuutta 

Venäjän tavoitteista ja hämärtää sodan ja rauhan välistä rajapintaa. 

Tämä vaatii toimia niin kohdemailta kuin myös EU:lta ja Natolta. 

Selonteossa todetaan, että ilman suunnanmuutosta Venäjä 

tulee lähitulevaisuudessa olemaan mahdollinen turvallisuusuhka 

139

koko Euroopalle. 

Kestävää turvallisuutta ja vakautta Euroopassa ei ole kuitenkaan 

saavutettavissa ilman yhteistyötä Venäjän kanssa. Selonteko 

painottaakin, että yhteistyö Venäjän kanssa on oltava sopiva sekoitus 

yhtäältä yhteistä puolustusta ja resilienssin kasvattamista. 

Tähän ei vaadita kokonaan uutta turvallisuusarkkitehtuuria vaan 

Euroopan tulee pääosin noudattaa ja ylläpitää jo olemassa olevia 

sääntöjä ja periaatteita. 

Saksa pitää kiinni sanktioista Venäjää kohtaan ja on sitoutunut 

Itä-Euroopan maiden puolustamiseen, mutta on samaan aikaan 

tarjonnut Venäjälle dialogin mahdollisuutta. Selonteko korostaakin 

Saksan vaikutusmahdollisuuksien kansainvälisessä politiikassa 

perustuvan aina yhteistyöhön. Saksa korostaa yhteistyökykyisen 

suhteen tärkeyttä Venäjän kanssa ja pitää kiinni pitkän aikavälin 

tavoitteestaan Naton ja Venäjän välisestä strategisesta kumppanuudesta. 

Naton eurooppalaisen pilarin vahvistaminen 

Nato on yksi Saksan turvallisuuspolitiikan keskeisimpiä välineitä, 

ja transatlanttinen yhteistyö on välttämätöntä Saksan ja 

Euroopan turvallisuudelle. Selonteon mukaan yhteistyö on sitä 

hedelmällisempää mitä enemmän eurooppalaiset valtiot ovat 

valmiita kantamaan siitä vastuuta. Saksa painottaakin Naton eurooppalaisen 

pilarin vahvistamista. Eurooppalaisten valtioiden 

on otettava suurempi rooli puolustuksestaan, ja Saksalla on tässä 

erityisrooli. Saksa on valmis ottamaan Euroopan puolustuksessa 

johtovaltioaseman. Se on tuonut Nato-yhteistyöhön niin sanotun 

kehysvaltiokonseptin, jonka mukaisesti eurooppalaiset jäsenvaltiot 

velvoitetaan kehittämään resurssejaan yhtenäisemmiksi ja 

Nato-kelpoisemmiksi, jotta asevoimien tiiviimpi monikansallisen 

yhteistyö olisi mahdollista. 

Naton yhteinen puolustus on kasvattanut merkitystään muun 

muassa Ukrainan kriisin vuoksi. Selonteossa painotetaan, että 

Nato-kumppanit voivat laskea Saksan avun varaan, riippumatta 

140

siitä, mistä suunnasta ja ketä vastaan uhka tulee. Ulkoisia uhkia 

vastaan Nato käyttää keinona erityisesti pelotetta niin tavanomaisilla 

kuin ydinaseillakin. 

Naton ydinpelotteeseen perustuva turvallisuusajattelu ei 

kuitenkaan ole selonteon mukaan este Saksan tunnustaman pitkän 

aikavälin tavoitteelle ydinaseettomasta maailmasta, joka on 

tunnustettu vision tasolla myös Naton strategisessa konseptissa 

vuodelta 2010. Tärkeänä osana Naton eurooppalaisen pilarin ja 

puolustuksen vahvistamista selonteko mainitsee myös eurooppalaisen 

ohjuspuolustuksen rakentamisen. 

Nato on Saksalle tärkeä kumppani myös kansainvälisessä kriisinhallinnassa, 

jossa Saksa painottaa entistä enemmän ennaltaehkäisyä 

ja tasapainottamista jo aikaisessa vaiheessa. Yhteistyö ja 

paikallistoimijoiden roolin korostaminen on oleellista kestävien 

ratkaisujen aikaansaamiseksi. Saksa tukee myös Naton kumppanuusohjelmien 

vahvistamista, jotka ovat tärkeitä kumppanimaiden 

omien turvallisuussektoreiden reformissa ja rakentamisessa. 

Samalla tuetaan maiden oikeusvaltiokehitystä sekä demokraattista 

kontrollia. 

Pitkän aikavälin tavoitteena Euroopan turvallisuusja 

puolustusunioni 

Saksa muistuttaa selonteossa EU:sta onnistuneena rauhanprojektina 

ja painottaa yhteistyössä unionin laaja-alaisen keinovalikoiman 

tärkeyttä: tehokas hybridi- ja kyberuhkien torjunta sekä 

terrorismin kitkeminen onnistuvat vain yhdistelemällä diplomatiaa 

ja kauppapolitiikkaa sekä tiivistämällä yhteistyötä oikeus- ja sisäasioissa 

sekä tiedustelu- ja poliisiviranomaisten välillä. Mahdollisuudella 

liittyä EU:n jäseneksi on ollut vuosikymmeniä valtioita 

vakauttava vaikutus ja siksi Saksa haluaakin pitää ovet avoimena 

uusille mahdollisille jäsenille. 

Pakolaiskriisin hoidossa Saksa korostaa reilua vastuunjakoa 

jäsenmaiden välillä ja keskusteluyhteyden ja yhteistyön tärkeyttä 

lähtömaiden viranomaisten kanssa. Nykyisten kriisien valossa EU: 

141

lla on selonteon mukaan kehittämistä erityisesti reagointinopeudessa. 

Myös EU:n yhteistä turvallisuusja puolustuspolitiikkaa tulee 

tiivistää johdonmukaisesti askel kerrallaan, ja Saksa on halukas 

ottamaan tässä johtoroolin. Saksa haluaa tiivistää eurooppalaista 

puolustusyhteistyötä Saksa-Ranska-yhteistyön mallin pohjalta ja 

tehdä EU:n yhteisestä turvallisuusja puolustuspolitiikasta näkyvämpää, 

vähemmän byrokraattista sekä jäsen- ja kumppanimaita 

sitouttavampaa. 

Pitkän tähtäimen tavoitteena Saksalla onkin Euroopan turvallisuus- 

ja puolustusunioni. Euroopan puolustusyhteistyön tiivistäminen 

ei selonteon mukaan ole ristiriidassa Nato-yhteistyön 

kanssa, vaan tämä tukee Naton eurooppalaisen ulottuvuuden vahvistamista 

ja Euroopan valmiutta ottaa enemmän vastuuta turvallisuudestaan. 

Yhteistyön tiivistäminen vaatii rakenteiden kehittämistä sekä 

siviilija sotilasresurssien yhdistämistä. Saksa ehdottaa EU:lle 

omaa siviilija sotilasoperaatioiden esikuntaa, joka voisi nopeuttaa 

EU:n kriisinhallintatoimintaa. Lisäksi Saksa ehdottaa seurantamekanismia, 

joka rohkaisisi jakamaan ja koordinoimaan suorituskykyjä 

ja puolustusbudjetteja koskevia suunnitelmia. Myös resurssien 

yhteiskäyttöä ja jakamista tulisi lisätä, mikä vaatii puolustustarviketeollisuuden 

uudelleenjärjestämistä ja vahvistamista. 

Saksa katsoo Euroopan pirstaloituneen ja vahvasti kansallisen 

puolustusteollisuuden lisäävän kuluja, heikentävän sen kilpailukykyä 

kansainvälisillä markkinoilla ja vaikeuttavan kansallisten 

asevoimien yhteistyötä. Saksa haluaa luoda Eurooppaan monikansalliseen 

yhteistyöhön perustuvat, itsenäiset ja kilpailukykyiset 

puolustustarvikemarkkinat heikentämättä kuitenkaan puolustustarvikeviennin 

yhteistä sääntelyä tai alan parlamentaarista 

valvontaa ja läpinäkyvyyttä. 

Lisäksi selonteko korostaa EU:n asevoimien yhteensopivuuden 

parantamista puolustustarvikehankintojen yhteisellä suunnittelulla 

ja koordinoinnilla unohtamatta kuitenkaan kunkin maan 

oman avainteknologian säilyttämistä ja varmistamista. Saksa tar- 

142

joutuu toimimaan kehysvaltiona ja toimeenpanijana erityisesti 

miehittämättömien lentokoneiden, ilmatankkauksen, satelliittikommunikaation 

sekä kybertorjunnan ja -puolustuksen kehittämisessä. 

Asevoimien lisääntynyt tehtäväkenttä vaatii lisää resursseja 

Selonteon toisessa osassa paneudutaan yksityiskohtaisesti 

asevoimien toimeksiantoon ja tehtäviin. Asevoimiin kohdistuvat 

vaatimukset ovat laajentuneet Saksan kansainvälisen vastuun ja 

sotilaallisten velvoitteiden kasvaessa ja erityisesti viimeaikaisten 

turvallisuuspoliittisen ympäristön muutosten myötä. Lisääntyneet 

ja yhä monipuolisemmat tehtävät vaativat puolustusmenojen 

kasvattamisen lisäksi uutta osaamista muun muassa kyber- ja 

IT-alalla. Selonteon mukaan Saksan asevoimat eivät tällä hetkellä 

ole resurssiensa ja rakenteensa puolesta ajan tasalla toteuttaakseen 

monipuolisia tehtäviään. Saksan tavoitteena onkin nostaa 

puolustusmenoja asteittain Naton asettamaan 2 prosenttiiniin 

bruttokansantuotteesta. 

Saksan asevoimille kaavaillaan selonteossa uutta roolia myös 

maan sisäisessä turvallisuudessa. Tähän asti asevoimat ovat voineet 

toimia antamalla teknistä ja logistista tukea esimerkiksi suuronnettomuuksien 

ja luonnonkatastrofien sattuessa, mutta niillä 

ei ole ollut valtuuksia voimankäyttöön. Uuden linjauksen mukaan 

asevoimille voisi antaa toimintavaltuuksia tietyin edellytyksin 

myös Saksan rajojen sisäpuolella turvaamaan järjestystä esimerkiksi 

terrori-iskujen jälkeen tai muissa poikkeustilanteissa. 

Saksan asevoimilla on ollut haasteena löytää riittävästi pätevää 

henkilökuntaa – osittain yleisen asevelvollisuuden poistumisen 

takia, mutta osittain myös siksi, etteivät asevoimat ole Saksan 

historian valossa näyttäytyneet kovin houkuttelevana työnantajana. 

Ratkaisuna tähän asevoimat ovat aloittaneet imagokampanjan, 

jossa painotetaan asevoimien yhtenäisyyttä, monikansallisuutta- 

143

ja kielisyyttä sekä avoimuutta vähemmistöjä kohtaan. Yritysyhteistyöllä 

halutaan houkutella työntekijöitä erityisesti teknologiaja 

IT-aloilta. Lisäksi naisten ja maahanmuuttajataustaisten osuutta 

henkilöstössä halutaan kasvattaa. Saksa haluaa myös avata armeijansa 

ovet kaikille EU-kansalaisille myös sotilasvirkoihin. Tämä olisi 

merkittävä uudistus, sillä tähän asti vain Saksan kansalaisilla on 

ollut pääsy sotilasuralle. 

Paljon strategiaa, vähän konkretiaa 

Saksalla on edelleen kokonaisvaltainen lähestymistapa turvallisuuspolitiikkaan 

sekä laaja valikoima niin siviili- kuin sotilaallisiakin 

keinoja. Erona aiempaan selontekoon on, että Saksa yrittää nyt 

vastata kriiseihin entistä varhaisemmassa vaiheessa ja aiempaa 

päättäväisemmin. 2 Läpi selonteon onkin luettavissa Saksan halu ja 

valmius kehittää ja ottaa enemmän vastuuta niin Nato- kuin EUyhteistyössäkin. 

Selonteko myös kuvailee Euroopan tämänhetkisen turvallisuuspoliittisen 

ympäristön kattavasti ja määrittelee Saksan turvallisuuspoliittiset 

intressit ja strategiset päämäärät tarkasti. 

Selontekoa on kuitenkin kritisoitu liian vähästä konkretiasta ja 

siitä, ettei se tarpeeksi määrittele keinoja, joilla nämä päämäärät 

saavutettaisiin. Asevoimien lisäksi muita turvallisuuspolitiikan välineitä, 

kuten diplomatiaa, kehitys-, ympäristö- ja talouspolitiikkaa 

ei juurikaan käsitellä. Selonteossa ei myöskään arvioida, millä välineillä 

mitäkin päämääriä parhaiten saavutettaisiin ja mitkä niiden 

seuraukset – myös taloudellisesti – olisivat. 3 

Selonteossa asetettuja tavoitteita Euroopan turvallisuusja 

puolustuspoliittisten rakenteiden uudistamisesta, siviilija sotilaallisten 

kykyjen yhdistämisestä ja puolustusteollisuuden vahvistamisesta 

oltaisiin voitu jo tehdä, jos poliittista tahtoa tähän 

olisi löytynyt. 4 Selonteosta ei käy ilmi miten edetena ja millaisella 

aikataululla Saksa aikoo näitä viedä eteenpäin. Yksityiskohtia ja 

suunnitelmia onkin tarkoitus jatkaa ja tarkentaa seuraavissa asiakirjoissa. 

Valkoinen kirja on kuitenkin erittäin tervetullut avaus 

144

uudelle laajemmalle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. 

Viitteet 

1. Weissbuch 2016 zur Sicherheitspolitik und zur Zukunft der 

Bundeswehr, Die Bundesregierung. 

2. Helwig, Niklas & Iso-Markku, Tuomas: Aiempaa itsevarmempi Saksa: 

Hallituksen uusi selonteko korostaa Saksan valmiutta vahvistaa Euroopan 

turvallisuutta ja puolustusta, FIIA Comment 17/2016, syyskuu 2016. 

3. Brzoska, Michael: Weißbuch 2016: Viel Sicherheitspolitik und 

Bundeswehr, aber keine umfassende Strategie. 13.07.2016, IFSH 

Stellungnahmen. 

4. Kaim, Markus und Linnenkamp, Hilmar: Das neue Weißbuch 

– Impulsgeber sicherheitspolitischer Verständigung?, SWP-Aktuell 65, 

Oktober 2016. s. 4 

145

Kirjoittajat 

Tarja Cronberg on tekniikan tohtori ja Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja 

sekä Tukholman kansainvälisen rauhantutkimuslaitoksen 

(SIPRI) Euroopan turvallisuus -ohjelman vieraileva tutkija. 

Anna-Liisa Heusala on vanhempi tutkija Helsingin yliopiston 

Aleksanteri-instituutissa ja Suomen Akatemian Venäjän tutkimuksen 

huippuyksikössä (2012-2017). Hänen tutkimuksensa on 

kohdistunut Venäjän kokonaisturvallisuuteen, julkisen hallinnon 

kehitykseen, turvallisuushallintoon, rajaturvallisuuteen ja maahanmuuttoon. 

Rasmus Hindren on puolustusministeriön puolustuspolitiikkayksikön 

erityisasiantuntija. 

Tuomas Iso-Markku työskentelee tutkijana Ulkopoliittisen instituutin 

Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Hänen tutkimusaiheisiinsa 

kuuluvat EU:n ulko-, turvallisuusja puolustuspolitiikka, 

Suomen EU-politiikka, Saksan sisä-, ulko- ja EU-politiikka sekä EUinstituutiot. 

Pertti Joenniemi toimii tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella 

(KTS) Itä-Suomen yliopistossa. Hän on aikaisemmin toiminut tutkijana 

Tampereen rauhantutkimuslaitoksella (TAPRI) sekä Kööpenhaminan 

rauhantutkimuslaitoksella (COPRI). 

Rebecca Johnson on tohtori, FRSA, brittiläisen rauhanjärjestön 

CND varapuheenjohtaja sekä International Panel on Fissile Materials 

(IPFM) jäsen. 

Mary Kaldor on London School of Economics -yliopiston professori 

sekä inhimillisen turvallisuuden ja kansalaisyhteiskunnan tutkimusyksikön 

johtaja. Hän oli mukana Euroopan ydinaseiden vastaisessa 

liikkeessä (END) ja sen jälkeen Helsinki Citizens Agenda 

(HCA) -verkostossa. 

146

Timo Mielonen on toimittaja ja Sadankomitean puheenjohtaja 

vuodesta 2014 lähtien. 

Mirva Salminen (YTM) työskentelee tutkijana Lapin yliopiston 

Arktisessa keskuksessa ja valmistelee väitöskirjaa kyberturvallisuudesta. 

Samalla hän toimii asiantuntijana muun muassa ajatushautomo 

SaferGlobessa. 

Javier Solana on Naton entinen pääsihteeri (1995–1999) sekä 

Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja 

vuosina 1999-2009. 

Johanna Suhonen (VTM) työskentelee Etyjin tarkkailuoperaatiossa 

Ukrainassa. Tätä ennen hän on toiminut kriisinhallintaan 

liittyvissä tutkimus- ja asiantuntijatehtävissä FINCENTin, Puolustusvoimien 

tutkimuslaitoksen ja Kriisinhallintakeskuksen projekteissa 

sekä palvellut kriisinhallintatehtävissä KFOR:ssa. Muuta 

työkokemusta hänellä on kansalaisjärjestöjen ja sosiaalisten liikkeiden 

parista Latinalaisessa Amerikassa. 

Folke Sundman on ulkoministerön eläkkeellä oleva erikoistutkija. 

Hän toimi vuosina 2009-16 Suomen ja EU:n neuvottelijana rahoituskysymyksissä 

Pariisin ilmastosopimukseen johtaneissa neuvotteluissa 

sekä ulkoministeri Tuomiojan erityisavustaja vuosina 

2003-2007 ja Kepan toiminnanjohtaja vuosina 1985-2003. Lisäksi 

hän on ollut Sadankomitean hallituksessa vuosina 1980-2003, 

josta eri vaiheissa puheenjohtajana kymmenkunta vuotta. 

Erkki Tuomioja on kansanedustaja, valtiotieteen tohtori, toiminut 

Ydin-lehden päätoimittajana 1977-1991 ja ulkoministerinä 2000- 

2007 ja 2011-20015 

Pekka Visuri on professori, valtiotieteen tohtori, eversti (evp). 

Hän on toiminut puolustusvoimien tehtävissä vuoteen 1990 ja 

sen jälkeen tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa ja Helsingin 

yliopiston Aleksanteri-instituutissa sekä dosenttina Maanpuolustuskorkeakoulussa. 

Nora Westerlund on valmistunut maisteriksi Münsterin yliopistosta 

Saksasta pääaineenaan yleinen valtio-oppi. Hän on Sadan- 

147

komitean hallituksen ja SaferGlobe-ajatushautomon jäsen. 

148

Euroopan

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?