Kirja PDF-muodossa - Turun yliopisto

irma puttonen
180.) Kulttuurissamme näyttää tällä hetkellä olevan jopa meneillään
jonkinasteinen sukupuolisten suhteiden kärjistyminen
(Kuusipalo 2006, 30), mikä on näkynyt muun muassa kiintiökeskustelussa,
perheen ja työelämän yhteensovittamisesta esitetyissä
näkökulmissa, palkkaeroissa ja ”äitiysjohtamisessa”
sekä poikien ja tyttöjen koulumenestyksen erojen pohtimisessa.
Se millaisia mahdollisia feminiinisyyden ja maskuliinisuuden
representaatioita kansanedustajien kotisivuilta löytyy, paljastaa
myös jotakin valtarakenteiden sukupuolittavista ominaisuuksista.
Poliittisen toimijuuden maskuliininen normi ohjaa
vakavasti otettavan poliitikon representaatiota. Kuten Kuusipalo
toteaa, ”naispoliitikon on aina sijoitettava itsensä johonkin
kohtaan normaalipoliitikon imagoon kuuluvan maskuliinisuuden
ja (kulttuurisen) naiseuden muodostamaa janaa eli
ratkaistava, ’esittääkö’ miestä vai naista vai jotain siltä väliltä”
(Kuusipalo 2006, 31). Käytännössä tämä tarkoittaa, että naispoliitikon
on tasapainoiltava maskuliinisen ja feminiinisen, vallankäyttäjän
ja hoivaajan välimaastossa.
Poliittisten yhteisöjen sivustoilla kansanedustajista esitetään
yleensä virallinen kasvokuva tai vaalipotretti. Nämä ikoniset
kuvat toistavat ja ylläpitävät stereotyyppisiä kulttuurisia
sukupuolen esittämisen käytäntöjä. Usein mies poseeraa kuvassa
pää suorana, kravaatti tiukalla ja ilme vakuuttavan totisena,
kun taas nainen esittäytyy pää kallellaan, paidankaulus
avoinna ja hymyilevänä. Kuvien asennot ovat sukupuolisesti
kulttuurisidonnaisia; naiset hymyilevät kuvissa miehiä leveämmin
ja enemmän, pään vinon asento viestii toissijaisuutta, alistuvuutta
ja miellyttämisen halua (Goffman 1979, 46–48). Mies
huokuu maskuliinista valtaa
naisen ollessa feminiinisyydessään
helposti lähestyttävä ja
”turvallinen”.
Marja Tiura, Antti Kalliomäki, Kauko
On kuitenkin todettava, että Juhantalo ja Minna Sirnö (www.eduskunta.fi).
150