Avain 105 sisältö.indd

S I S Ä L T Ö24224050597179828587929598PääkirjoitusTuula Piikkilä ja Eila RantonenArtikkelit”Enää ei tule kesää”– ympäristöherätys Timo K. Mukanromaanissa Ja kesän heinä kuoleeToni LahtinenKirjain kirjaimelta, höyhen höyheneltä- Timo Haajasen runojen lintumotiivien merkityksenkonkreettisuudestaKaroliina LummaaKeskustelua kertomuksesta ja elämästäTarjous jota ei voi vastustaa:mäsä minuus jalostetaan tuotteeksiVeronica PimenoffElämän tarina, kertomuksen rajatKai MikkonenKatsauksetKatse peiliin ja peilin taakse – muutamia kysymyksiä ja näkökulmiakirjallisuuden metatasojen tutkimukseenKristina MalmioKuinka realismi kielletään?Metafiktio ja romaanin todellisuusilluusiotMika HallilaKeskusteluAvaimen tervetullut avausJuha RikamaArvostelutUusi luenta Seitsemästä veljeksestä -ensimmäinen naistutkijan Kivi-monografiaLeena KirstinäHyödyllinen käsikirja keskiajan latinankieliselle kirjallisuudelleTuomo PekkanenPidot sen kun paranee - hovimestarina JudithMatti SavolainenVäitöskirjatPoltettuja enkeleitäKatriina KajannesKahden kirjan kaanonKaarina KoluRaporttiOther Modernisms - Modernism’s OthersMaila Öst101 English Abstracts• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •1

P Ä Ä K I R J O I T U SP Ä Ä K I R J O I T U STuula Piikkilä & Eila RantonenPääkirjoitusKirjallisuudentutkijain Seuran talviseminaarin aiheina olivat ”nostalgia” ja ”retro”.Tästä lehdestä ei tullut aiottua nostalgia-numeroa, mutta toivomme keskustelun jatkuvanseuraavissa Avaimissa.Nostalgiassa kaihoamme menneisyyttä ja luomme kuvitelmia menneistä yhteisöistäja häviävistä traditioista, kuten vanhempiemme suomalaisuudesta. Nostalgia voi edustaahistorian yksinkertaistamista ja poliittisesti tarkoituksellista uudelleen kuvittelua.Sitä on kutsuttu jopa vieraantuneisuudeksi, jossa ”aito ja hyvä elämä” etäännytetäänmenneisyyteen. On kuitenkin historian kieltoa, jos menneisyydessä ei nähdä mitäänhyvää. Nostalgia toimii myös kulttuurisena muistina, joka on tärkeä kulttuurisille vähemmistöille,kuten Mikael Niemen Populaarimusikkia Vittulajänkältä (2000) tornionjokilaaksolaisille.Retromuodeissa kulutuskulttuuri hyödyntää nostalgiaa nielemällä ja lainailemallajo kokonaisia vuosikymmeniä. Ne pitänevät yllä jonkinasteista tietoisuutta lähihistoriasta,vaikka usein vain ”merkkejä” ja symboleja laimeasti jäljittelemällä, ironisoimallaja estetisoimalla.Siinä missä 1960- ja 1970-lukua on luonnehdittu yhteiskunnallisten muutostenajaksi, nostalgisesti ”ajaksi, jolloin vielä oli arvoja, joita kumota ja joiden puolestakamppailla”, 1980-luvulta lähtien perinteinen yhteiskunnallinen toiminta vaimentui,rutinoitui ja menetti teränsä. Vihreä liike ja naisliike kuitenkin voimistuivat. Lehtemmeartikkeleissa ajatus palaa jossakin mielessä 1960-luvulle. Toni Lahtinen nimittäinpohtii Timo K. Mukan teosta Ja kesän heinä kuolee (1968) osana ajan ympäristöherätystä.Mukka vastaanotettiin 1960-luvulla Lapin villinä luonnonlapsena, nyt hänen nostetaanesille yhteiskunnallisena keskustelijana. Myös Karoliina Lummaan käsittelemiäTimo Haajasen linturunoja voidaan katsella vasten ajan ”muotivihreyttä”.Lahtisen soveltama luonnon ja kulttuurin rajoja tutkiva ekokritiikki on kirjallisuudentutkimuksessamelko uutta. Sen monitieteisyydessä kohtaavat niin filosofia,sosiologia, psykologia kuin ympäristötieteetkin. Ekokritiikki pohtii sitä, miten meillekerrotaan luonnosta. Diskurssien ja retoriikan tutkimuksena se tarkastelee myös etiikkaaja politiikkaa. Kirjallisuusteorioiden ”maailma” on useimmiten tarkoittanut yhteiskuntaa,ekokriitikoille koko ekosfääriä (Glotfelty 1996, xviii). Ympäristöfilosofitkorostavat, että luonnon ja kulttuurin historiat ovat sekoittuneet ja siksi luonto onkulttuureissa paitsi poliittinen myös fiktiivinen käsite. (Ks. Haila 2000, 83.)Ekokritiikki (Glotfelty 1996) tuo esiin kiinnostavia kysymyksiä: Miten kirjallisuustai käyttämämme metaforat vaikuttavat tapaamme suhtautua luontoon tai kohdellasitä? Missä kirjallisuudenlajeissa luontoa kuvataan? Näkyvätkö ympäristökysymyksetpopulaarikulttuurissa? Näitä kysymyksiä voidaan tarkastella myös kerronnassa: mitämerkitystä ympäristöllä on juonen kannalta? Entä vaikuttavatko etnisyys, sukupuoli jayhteiskunnallinen asema luonnosta kirjoittamiseen?Runoudessa luonto on pysyvä reflektion kohde, mutta myös kulissiksi jäävä runoudenkonventio. Tällöin ”luontoa” voi olla vaikea erottaa muiden poliittisten, historiallistenja fiktiivisten tulkintojen seasta. Lummaa tarkastelee lyriikan luonnon kuvaustauudesta ”paikasta”, tulkinnan ja kognition perspektiivistä, eräänlaisena ”puhtaan kokemisenhetkenä“, jossa lintu-motiivin merkitys konkretisoituu. Kyse ei ole vain kuvanominaisuudesta, vaan myös tulkinnallisesta aspektista, jossa konkreettisuus ja abstraktisuuseivät asetu hierarkkiseen suhteeseen.Myös metafiktio pohtii kirjallisuuden todellisuussuhdetta. Asiaan käyvät kiinniniin Kristiina Malmio – joka kehittelee edelleen Outi Ojan (Avain 1/2004) ajatuskulkuja– kuin Mika Hallilakin. Puheenvuorot herättävät myös uusia kysymyksiä: Onkometafiktio yksi kirjallisuuden tendensseistä? Jos on, niin miten kaukaa kirjallisuudenhistoriastasitä voi etsiä? Entä ylittyykö metafiktiossa faktan ja fiktion ontologinen raja?Mihin suuntaan tämä tapahtuu: näyttäytyykö todellisuus fiktiona vai osoittautuukometafiktio sellaiseksi diskursiiviseksi varaksi, jonka avulla voimme käydä keskusteluatodellisuudesta?Veronica Pimenoff ja Kai Mikkonen käyvät dialogia kertomuksesta ja elämästä.Aihe puhuttaa koko tieteellistä kenttää, mutta koskettaa erityisesti kirjallisuuden jasen tutkimuksen perusteita. Esseet perustuvat Vaasan LittFest –kirjallisuusfestivaaleillamarraskuussa v. 2004 pidettyihin esitelmiin. Mikkonen vertailee elämän ja kertomuksenrakentumista ja rajoja sekä muistuttaa kertomuksen kulttuurisesta universaaliudesta.Pimenoff puolestaan kiinnittää kertomukseen aikaan ja kysyy, käyvätkö antiikinkohtalonuskoinen tragedia tai kristinuskon tarinat pyhien kärsimyksistä enää elämänselventäjiksi. Nykymaailmassahan kaiken voi valita. Kaikki halutaan suunnitella jakontrolloida etukäteen ja valjastaa kertomuksetkin osaksi ihmisyksilön ja hänen elämänsäjalostusta. Löytyykö taiteen ja elämän tarvitsema ilma sittenkin kaiken arvaamattomuudesta– huumasta, kärsimyksestä, kaaoksesta, harhasta ja harhailusta?LähteetGLOTFELTY, CHERYL 1996: “Introduction: Literary Studies in an Age of Environmental Crisis.”“The Ecocriticism Reader.” Ed. Glotfelty, Cheryl & Fromm, Harold. Athens-London: The Universityof Georgia Press.HAILA, YRJÖ 2000: ”Ekologiasta politiikkaan: kurinpitoa vai solidaarisuutta?” Tiede ja edistys2/2000, 81-96.2Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •3

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Ttelun heijastuksia teoksen luontokuvauksessa, erityisesti Kesän heinän kerrontaa hallitsevaalehtimetsän kronotooppia ja sen suhdetta pastoraalin ja apokalypsin trooppeihinsekä niiden historiaan. Lehtimetsän allegoristen tapahtumien tulkinta on avain sekätekstin rinnakkaisten tasojen temaattisen yhtenäisyyden että kuvatun luontosuhteenymmärtämiseen. Kytkennät ympäristökeskusteluun rikastavat Mukasta vallinnutta kirjailijakuvaa,mutta myös metodologinen näkökulma pyrkii kääntämään uuden, vihreänlehden. Artikkeli toimii suppeana esittelynä ekokritiikille, teoriasuuntaukselle, jokapyrkii nostamaan luonnon kirjallisuudentutkimuksen keskiöön.Mitä on ekokritiikki?1970-luvulla monet ihmistieteenalat, kuten historia, filosofia ja sosiologia, alkoivat vihertyä.Vaikka useat ajan yhteiskunnallisista ja poliittisista liikkeistä rantautuivat nopeastikirjallisuudentutkimukseen, kirjallisuustieteet heräsivät ympäristökysymyksiinverraten myöhään. Yksittäisiä ekologisia äänenpainoja kuultiin, mutta naisliikkeen taikansalaisoikeusliikkeen tapaista rintamaa ympäristökysymyksen ympärille ei kerääntynyt.Vasta 1980-luvulla kirjallisuustieteilijät aloittivat yhteisiä vihreitä projekteja, ja1990-luvun alkuun mennessä ekokritiikki 3 oli vakiinnuttanut asemansa anglosaksisessakirjallisuudentutkimuksessa. (Glotfelty 1996, xvi–xviii.)Tutkijoiden lähentyessä toisiaan ekokritiikin määritelmä on täsmentynyt. CheryllGlotfelty (1996, xviii) linjaa ekokritiikin kirjallisuuden ja fyysisen ympäristön suhteentutkimukseksi. Usein kirjallisuudentutkimuksessa maailma on käsitetty synonyymiksiyhteiskunnalle, mutta käsityksemme maailmasta tulisi laajentaa koko ekosfäärinkattavaksi. Ekokritiikin keskeinen premissi onkin, että inhimillinen kulttuuri on perustavassaja vuorovaikutussuhteessa fyysiseen maailman. Tätä suhdetta on tutkittavakulttuurisissa artefakteissa, kuten kirjallisuudessa. Kirjallisuus nähdään osana globaaliasysteemiä, jossa energia, materia ja ideat vuorovaikuttavat; se ei leiju materiaalisen maailmanyllä missään esteettisessä eetterissä. (Mt., xviii–xix; vrt. Barry 2002, 252.)Richard Kerridge (1998a) nostaa ekokriitikoiden lähtökohdaksi maailmanlaajuisenympäristökriisin, josta juontuvat aikamme suurimmat poliittiset ja kulttuuriset kysymykset.Ekokriitikko tarkastelee ympäristöllisiä ideoita ja representaatiota kaikkialla– näkökulmaa onkin jo sovellettu muun muassa elokuvaan, kuvataiteeseen ja arkkitehtuuriin.Ekokriitikko siis tutkii yhteiskunnallista ympäristökeskustelua, joka on osinpiiloista erilaisissa kulttuurisissa tiloissa. Kerridge vaatii tutkijoilta paljon: ekokriitikontulee arvioida ja arvottaa sekä tekstejä että ideoita, mutta myös niiden hyödyllisyyttäympäristökriisien ratkomisessa. (Mt., 5–6.)Ekokritiikin lyhyttä historiaa ja nykytilannetta kokoavassa teoksessaan Ecocriticism(2004) Greg Garrard korostaa, että ekokritiikki on neuvottelua luonnon ja kulttuurinrajoista. Laajimmillaan se voidaan ymmärtää tutkimukseksi inhimillisen ja epäinhimillisensuhteista. Inhimillisen määritelmää itseään tulisi kriittisesti analysoida kokokulttuurihistorian ajalta. Garrard lukee kulttuuria eräänlaisena retoriikkana, ei käsitteenaristoteelisessa merkityksessä, vaan tuotantona, joka synnyttää ja muuntelee suuriametaforia (vrt. Barry 2002, 254–257). Hän ei kuitenkaan pidä ekokriitikoita pätevinäosallistumaan ekologisiin keskusteluihin, vaikka heidän tulisikin koetella tieteiden välisiärajoja ja kehittää ”ekologista lukutaitoa”. (Garrard 2004, 3–7.)Ekokritiikki on sekä kirjallisuustiedettä että kulttuurintutkimusta, ja siinä kohtaavatfilosofia, sosiologia, psykologia, ympäristöhistoria sekä ekologia. Retoristen varastojentutkimuksena se kietoutuu vahvasti moraalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. (Garrard2004, 14.) Naistutkimuksen tapaan se pyrkii rakentamaan siltaa yksityisen ja yleisenvälille. Iskulause ”personal is political” kääntyykin ekokritiikissä muotoon ”Thinkglobally, act locally”. Toisinaan ekokritiikki on nähty myös uudenlaisena vasemmistopolitiikkana,tuoreena haastajana kapitalismille, joka on polkenut alleen vanhat vastustajansa.(Kerridge 1998a, 6–7.) Se ei kuitenkaan ole poliittisesti tai filosofisesti yhtenäinensuuntaus, vaan se muodostuu keskenään kamppailevista koulukunnista, kutenenvironmentalismi, syväekologia, ekofeminismi, sosiaalinen ekologia, eko-marxismi jaheideggerilainen ekofilosofia (ks. Garrard 2004, 17–32).Varhainen ekokriittinen kirjallisuudentutkimus kiinnostui etenkin romantiikanrunoudesta, jonka pastoraaleissa korostuu maaseudun ja kaupunkiympäristön vastakkainasettelu– elettiinhän 1700–1800 -lukujen taitteessa länsimaissa laajamittaisen urbanisoitumisenaikaa. Mielenkiinnon kohteena ovat toki olleet myös nykyromaanit jauusi luontorunous, kuten Don DeLillon (esim. Kerridge 1998b) tai Seamus Heaneyn(esim. Gifford 1995 tai Garrard 1998) tuotanto. Lawrence Buell (1995) on puolestaannostanut tutkimukseen ei-fiktiiviset ympäristötekstit (environmental text), kutenHenry Thoreaun Walden (1854, suom. Elämää metsässä 1954). Buellin (1995, 7–8) jomiltei klassisen määritelmän mukaan ympäristötekstiksi voidaan kutsua tekstiä, jossa1) ei-inhimillinen ympäristö ei vain kehystä, vaan muistuttaa inhimillisen historian jaluonnon historian yhteydestä, 2) inhimillisen edun tavoittelu ei ole ainoa hyväksyttypyrkimys, 3) ihmisen vastuu luontoa kohtaan on osa tekstin etiikkaa ja 4) tekstistä representoituukäsitys luonnosta prosessina eikä pysyvänä tai annettuna. Vain harvat – josmitkään – tekstit kuitenkaan täyttävät nämä kaikki kriteerit, ja Buellin ahtaita kategorioitaonkin kritisoitu. Esimerkiksi Dominic Headin (1998, 37–38; vrt. Garrard 2004,53; Gilcrest 2002, 3–4) mukaan jaottelu kyseenalaistaa romaanin roolin sosiaalisenamediumina, ja vaatii tutkijalta ja tutkittavalta tekstiltä yhteistä ideologiaa; monimuotoisempiekokritiikki on tarpeen.Ekokritiikki tulkitsee siis kirjallisuutta ja sen kaanonia ekosentrisestä näkökulmasta.Erityisesti se kiinnittää huomiota luonnon muuttuviin representaatioihin ja etiikkaan.Suuntaukselle ei ole vielä löytynyt yhteistä teoriapohjaa, joten se hyödyntää kirjallisuudentutkimuksenperinteistä välineistöä. Sillä on myös haasteensa. Länsimainenja ”valkoinen” näkökulma luontoon on tuskin riittävä, postmodernismi on kyseenalais-6Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •7

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Ttanut ekokritiikin vaalimat suuret narratiivit, ei-inhimillisen äänellä puhuva metodologialienee mahdottomuus, Heideggerin yhteydet natseihin muistuttavat poliittisuudenvaaroista jne. Toisaalta parhaillaan käytävä keskustelu kertoo myös ekokritiikin kehityskelpoisuudesta.(Ks. Barry 2002, 264; Cohen 2004; Garrard 2004, 13–14; Glotfelty1996, xxii–xxv; Head 1998.)Lankeemus lehtimetsässäSe oli lehtimetsä. Juurien ja koivusta alas tippuneiden oksien ja lehtien seassakasvoi sammalta ja heinää, lehdet olivat pudonneet mädätäkseen maaksi, tullakseenjälleen maaksi, muodostuakseen aineen hiljaa eläväksi muodoksi, ravintorikkaaksihumukseksi, joka jälleen lahjoittaa elämän lukemattomille uusilleoksille, lehdille, sananjalan ja mustikan varsille. Se oli lehtimetsä, ja muistiinisyöpyi sen tuoksu, vaikka oli kylmä ja tuuli heitti lehtiä alaspäin, alaspäin, jottajokainen neliömilli siitä maasta peittyisi. (JKHK, 5.)Kesän heinän kerronta käynnistyy yksityiskohtaisella ja viipyilevällä maisemakuvauksella,jossa tematisoituu luonnon kiertokulku ja vuodenaikojen rytmit. Lehtimetsäntapahtumat toimivat kehyskertomuksena, joka kokoaa kertojan vauhkoa mieltä myötäilevänja hajoavan kerronnan. Kerronta liukuu eri aikatasojen välillä, joiden kronologiaaon mahdotonta jäljittää. Se karkaa toisinaan miltei irrallisiin muistoihin, uniin,ehkä jopa houreisiin, mutta alituinen paluu lehtimetsään vihjaa paikan tarjoavan fragmenteilleyhteisen temaattisen nimittäjän. Määrittelemättömään menneisyyteen sijoittuvastalehtimetsästä kasvaa kerronnan edetessä tarinan keskeinen kronotooppi, ajanja paikan taiteellinen tihentymä, jossa tarinan solmut sidotaan ja avataan (ks. Bahtin1975/1979, 243–245; 414). ”Minä makasin siinä maassa, minä kaivoin kynteni siihen,painoin huuleni siihen ja kuuntelin, miten vereni imeytyi siihen ja kohisi läpi lumen”(JKHK, 5).Michael J. McDowellin (1996, 376–378) mukaan kronotopia auttaa ymmärtämäänihmisen ja luonnon suhdetta: se sitoo konkreettisesti yhteen itsen (self) ja geografian elifyysisen ympäristön. Juuri kronotoopin avulla Bahtin tarkastelee luonnon havaitsemisenja ymmärtämisen muutoksia ja historiaa (mt., 378). Ilman bahtinilaisia lapioitakinMukan tekstistä nousee esiin ihmisen ja luonnon ykseys. Kuva haavoittuneen kertojankuolinkamppailusta on kuitenkin monitulkintainen. Hän kynsii maata tuskaisenakouristellen; toisaalta mimiikka on miltei eroottista, kertoja hyväilee ja suutelee maata,johon hän työntyy kynsillään; tai ehkäpä hän hamuilee luontoäidin rintaa ja yrittääkaivautua takaisin sen kohtuun. Jälkimmäinen tulkinta tietenkin viittaa myyttiseen japatriarkaaliseen käsitykseen luonnosta hedelmällisenä ja hoivaavana naisena, ja muistuttaaluontokäsityksiemme olevan usein sukupuolittuneita. 4 Ilmeistä kuitenkin on,että luontoa ei kuvata enää vain horisonttina tai maisemana, joka avautuu ihmisenkatseelle tai lavasteena hänen teoilleen (vrt. Bahtin 1979/1975, 304; McDowell 1996,378–379). Ihminen esitetään miltei biologisesti osana ekosysteemiä. Luonto ja ihminenovat yhtä maaperää ja humusta, toinen toistensa sylissä.Minäkertojana toimivaa päähenkilöä, Timoa (sukunimeä ei mainita), on ammuttu.Hän on kirjailija ja lehtimies, joka viihtyy työn ja kodin sijaan matkoilla, joilla hän ripotteleeitsensä juopuneisiin ja seksuaalisiin suhteisiin lukuisten naisten kanssa. Syksyllä1968 hän lähtee kustannustoimittajansa Larsin kanssa arvoitukselliselle vaellukselleLapin tuntureille, tarkoituksenaan kuvata filmi ”ruumiillisesta rakkaudesta” (JKHK,162). Matkan aikana Timon ja Larsin välille syttyy homoseksuaalinen suhde, joka laukaiseemiesten välisen mustasukkaisuusnäytelmän ja johtaa lopulta verityöhön.Kenen verityöstä on kyse? Mielenterveysongelmista kärsivän Timon epäluotettavakerronta on ansoitettu, ja todelliset tapahtumat paljastetaan lukijalle viiveellä. Timovihjaa Larsin ampuneen häntä, mutta lopulta uhrin ja tappajan roolit käännetään nurinja tapahtumien allegorinen luonne kirkastuu. Lehtimetsä on eräänlainen psykoanalyyttinenmielenmaisema, ja Timo ja Lars ovat saman minuuden eri ulottuvuuksia, joidenkamppailu edustaa subjektin sisäistä minän (ego) ja yliminän (superego) valtataisteluaviettielämän (id) hallinnasta. Kyseessä ei olekaan homoseksuaalinen suhde vaan ympäristöllisenitsekkyydenkin teemaan kytkeytyvä narsistinen suhde itseen.Ekokriittisestä näkökulmasta huomionarvoista – ja tulkinnallisesti paljastavaa –ovatkin kehyskertomuksen kytkennät pastoraaliperinteeseen. 5 Hellenistisellä kaudellasyntynyt pastoraali on muokannut merkittävästi tapojamme konstruoida luonto, ja seon yksi kulttuuriimme syvään juurtuneita trooppeja ja ekokritiikin keskeisiä tutkimuskohteita(Buell 1995, 31–32; Garrard 2004, 32–33). Timon ja Larsin yhteinen matkamuistuttaa rakkausidylliä, jonka päälajina on perinteisesti ollut juuri pastoraali. Ajanja paikan suhde tällaisessa idyllissä on erityinen. Elämä ja tapahtumat ovat elimellisestikiinnittyneet, kuin kasvettuneet, paikallisuuteen (Bahtin 1975/1979, 388). Ihmiselämänivoutuu luontoon, ja luonnonilmiöillä ja ihmiselämän tapahtumilla on samarytmi (mt., 389). Kuten Timon tarina alkaa: kuin maaperään juurtuneena hän vuotaaverensä maahan niin kuin puutkin luovuttavat syksyllä lehtensä.Ensisuudelman kuvaus on pastoraalin perinteisiä aihelmia. Psykoanalyyttisestä kehyksestäTimon tarinan seksuaalisuus rinnastuu pastoraalille tyypilliseen sublimoituunseksuaalisuuteen – eikä homoseksuaalinenkaan rakkaus ole pastoraalille vierasta (ks. Garrard2004, 35; Gifford 1999, 65–66). Filosofinen sublimointi muunsi rakkauden kohtalokkaaksivoimaksi, kuoleman vastapariksi (Bahtin 1975/1979, 394). Tämä Mukan kokotuotannon perusasetelma toistuu Kesän heinässä, jossa peripetiaksi voidaan lukea Timonja Larsin suudelma. Kuten paimenet nuotiolla, Timo ja Lars kuuntelevat peloissaan öisentulen äärellä petojen ääniä. Yllättävä syleily taittaa tarinan, mutta myös vuodenajan:”Lars avasi silmänsä hitaasti, veti käsivartensa ulos makuupussista ja syleili minua.” Ja:.”Äkkiä emme enää olleetkaan ystäviä. Oli tullut talvi. Olimme yhä matkalla tuntematontamääränpäätämme kohti.” (JKHK, 36, 37.)8Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •9

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I TSyleily paljastaa idyllin luonteen ennen ensimmäistä ristiriitaa. Tapahtumat sisältävätalluusion Raamatun luomiskertomukseen, aikaan ennen syntiinlankeemusta. Tämäaktivoi tulkinnan viattomuuden ajasta ja kadotetun olotilan kaipuusta, mikä on eräsidyllin keskeisistä juonteista (ks. Bahtin 1975/1979, 393). Kertojan käyttämä imperfektisijoittaa lehtimetsän nostalgiseen aikaan, vastakohdaksi utooppiselle tai proleptiselleajalle. Alluusio genesikseen kirkastaa luonnon rytmien ohella elävän juutalais-kristillisenajan konseptin: lehtimetsän tapahtumat eivät kuvaa ainoastaan kuvitteellisenkirjailijan kohtaloa, vaan ne edustavat yleisempää kertomusta ihmisen tuhosta, elegiaakadotetusta paratiisista ja viattomuudesta. (Vrt. Garrard 2004, 37.)Buellin mukaan (1995, 31) pastoraali on miltei synonyymi paluulle vähemmänurbaaniin, ”luonnollisempaan” olemassaoloon. Vaikka pastoraali voi olla oire eräänlaisestaamnesiasta ja idealisoinnista, sen tietoinen käyttäminen voi toimia vetoomuksenavaihtoehtoisten arvojen puolesta, vallitsevaa järjestystä vastaan (mt,. 49–50). Bahtin(1979/1975, 393) painottaa Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) muokanneen ratkaisevastikäsitystä idyllistä. Rousseaun tuotannossa ei enää ollut ”toivotonta pyrkimystäsäilyttää patriarkaalisten (maaseudun) pienoismaailmojen [--] kuoleutuvia jäänteitä,vaan hänen kärkensä kohdistui muun muassa voitonhimon anarkismia ja itsekästäporvarillista yksilöä vastaan” (mt., 394–395). Ehkä Timon – ja kenties ihmisolennonylipäätään – onneton kohtalo voidaan tulkita rangaistukseksi itsekkyydestä.Romantiikassa pastoraali edusti eräänlaista vastapuheenvuoroa teolliselle vallankumoukselle,ja se on noussut jälleen merkittäväksi ympäristöllis-apokalyptisessa nykykirjallisuudessa(ks. Garrard 2004, 33). Pastoraali onkin näytellyt huomattavaa rooliaympäristöherätyksen retoriikan synnyssä. Carsonin Äänetön kevät alkaa pastoraalisellaja apokalyptisella faabelilla ”Satu, jota kerrotaan huomispäivänä” (ks. mt., 1–2), jostakäsitteen ’äänetön kevät’ merkitys on peräisin.Seuraavaksi pyrin tulkitsemaan Kesän heinän pastoraalin kytkentöjä ympäristökysymyksiin.Tämän jälkeen tarkastelen tekstiä apokalypsina sekä tekstin intertekstuaalisiayhteyksiä Carsonin faabeliin.Luomakunnan kruunu ja uudet AnditTuhkakuppi! Se on kirjahyllyn päällä. Siirrän sen paikalle nyt nipun papereitajoihin illalla kirjoitin jotakin mieletöntä aiheesta: Ihminen, luomakunnankruunu luomustensa keskellä. Mitä hän ajattelee? (JKHK, 123.)Kesän heinä on myös metaromaani. Vaikka autofiktiivistä Timoa ei tule samastaa TimoK. Mukkaan, vihjaaminen omaan taitelijapersoonaan osoittavat, että teksti haluaa tullaluetuksi tekijänsä henkilöhistoriaa hyödyntäen (vrt. Aarnio 2000). Timo kertoo kirjoittaneensajotain ”mieletöntä” ihmisestä luomassaan ympäristössä – aihe vihjaa ironiseensävyyn. Yksi tulkinnallinen kehys on, että Timon keskeneräisen työn nimi vihjaa lukemammeromaanin teemoihin. Kenties lukiessamme Kesän heinää luemme juuri tuotatekstiä tai teksti saattaa olla yksi laajempaan tekstuuriin (kollaasiromaani) upotetuistapilkkeistä.Lainauksessa esiintyvä ”luomakunnan kruunu” on kristillinen trooppi, joka on iskostunutsyvälle kulttuuriimme ja määritellyt suhdettamme ympäröivään. Kielikuvajuontuu genesiksestä: Jumala luo ihmisen omaksi kuvakseen ja eläinten vallitsijaksi (1.Moos. 1: 23–28). Lynn White Jr. (1996) on kritisoinut kristinuskon antroposentristäluontokäsitystä ja sen vaikutusta luontosuhteeseemme. Asettamalla ihmisen luonnonkeskiöön ja muiden olentojen hallitsijaksi kristinusko tuhosi pakanallisen animismin janäin se mahdollisti sekä moraalisesti oikeutti luonnon riiston ihmisen tarpeiden hyväksi(mt., 10). Whiten näkemykset ovat herättäneet myös vastakritiikkiä, sillä kristinuskonja nykyisten ympäristökatastrofien suoraa yhteyttä on lopulta vaikea johtaa. Muunmuassa Jeanne Kay (1998) on väittänyt, että luonto voidaan nähdä Jumalan välineenäpalkita tai rangaista ihmistä; luonnon tila on ihmisen moraalin mittari. 6Monet ekokriitikot ovat pitäneet luontosuhteemme toisena käännekohtana tieteellistävallankumousta, jossa holistinen ja orgaaninen maailmankuva muuttui fragmentoituneeksija mekanistiseksi. Syntyi kuva universumista lakien alaisena koneena ja käsityssiitä, että oppimalla nämä lait ihminen saavuttaisi luonnon täydellisen hallinnan.Etenkin René Descartesin (1596–1650) teorioiden myötä järjestä tuli työväline, jollaihminen saattoi alistaa tahtoonsa luonnon valtavan ja sieluttoman mekanismin. Tuskinon sattumaa, että tällainen maailmankuva vahvistui kapitalismin nousun hetkellä. Kapitalismimuutti luonnon kulutushyödykkeeksi ja resurssiksi, jota moraaliset tai sosiaalisetsiteet eivät rasita. (Garrard 2004, 61–62; vrt. Descartes 1993.)Ympäristöherätys oli moraalinen protesti vallitsevaa yhteiskunnallista kehitystä vastaan,ilmaus moraalisesta närkästyksestä (Haila 2001b, 23). Yhteiskunnallisen hegemonianhaastaminen voimistui erityisesti 1960-luvulla, eikä olekaan yllättävää, ettäKesän heinästä löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä ja moraalista eetosta. Timon milteilyyrisesti alkaneen kerronnan keskeyttää äkisti puheenvuoro luomakunnan kruununasemasta itse luotujen rikkauksien keskellä. Kerronnan tyyli muuttuu suoremmaksija vakuuttelevaksi, se pyrkii ikään kuin ”(ympäristö)herättämään” ja käännyttämäänlukijansa:Tämä yhteiskunta tuhoutuu lyhyen ajan kuluessa, kysymys kulutustason suhteestahyvinvointiin, käsitettynä mahdollisimman laajalti ihmistä koskettavaahyvinvointia, on otettava uudelleen puntaroitavaksi. Erilaisten organisaatioittenmahdollisuus käyttää valtaa hyvien ratkaisujen synnyttämiseen ja toteuttamiseenon tutkittava.Tällä kertaa vain kasautumisen ja turmelemisen laki on väistämätön.Haluaisin kysyä juuri tätä: uskotteko, että yhä uusien ja uusien muovitölkkientuottaminen synnyttää maailmaamme muovitölkkivuoristoja, uudetKarpaatit, uudet Andit, uudet Kalliovuoret. Uskotteko, että tulevaisuudenPittsburgin katujen alta löytyy kerrostumia Fordin, BMCn ja General Motor-10Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •11

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tsin tuotteista?Tahtoisin esittää saman kysymyksen myönteisenä: uskotteko, että tämäjää tapahtumatta? (JKHK, 18–19. Kursivoinnit Lahtinen.)Selviytymiskamppailu lehtimetsässä ei ole vain Timon, vaan koko länsimaisen kulutusyhteiskunnanja ennen kaikkea sen orgaanisen perustan, luonnon, taistelua. Ympäristökiistatovat kautta aikain olleet moninaisia, mutta Hailan (2001a, 11) mukaanniiden keskeinen ulottuvuus on aina koskenut koko ihmiskunnan tulevaisuutta; ovatkoympäristöongelmat paikallisesti ratkaistavissa vai ovatko ne ilmentymiä yhteiskunnanolemassaolon perusteita jäytävästä sairaudesta? Kesän heinän alaotsikko ”Kertomus sairaudesta”vihjaa samaan problematiikkaan: ihmisen itsekäs ja välitön tarpeiden tyydyttäminenjohtaa tuhoon sekä yksilötasolla että kollektiivisesti.Timo muotoilee ympäristökatastrofin kysymykseksi kulutustason suhteesta hyvinvointiin.Tämä puolestaan esitetään selkeästi erilaisten organisaatioiden ongelmaksi eliluonto nähdään poliittisena kysymyksenä. Ympäristöherätys oli nimenomaan ympäristönpolitisoitumista, eikä ennen 1960-luvun loppua ollut lainkaan selvää, että julkinenvalta olisi vastuussa ympäristömme tilasta (Haila 2001b, 22). 7 Toisaalta yhteiskunnallisetongelmat nähdään vain ihmisolennon sisäisten ristiriitojen heijastuksina. Timosanoutuu irti puolueista: ”rajat eivät kulje kapitalismin tai sosialismin, köyhien tai rikkaittentai kehittyneiden ja kehittymättömien välillä [--] on petosta puhua ideologioittenvoimasta silloin kun ne eivät voi ottaa pois tuskaa”(JKHK, 20). Pohjimmiltaan kyseei siis ole politiikasta, vaan inhimillisen elämän sisäänrakennetusta kivusta, kenties biologis-psykologisestadeterminismistä tai myyttisestä perisynnistä – eihän genesiskäänselitä Aatamin ja Eevan lankeemusta yhteiskunnasta käsin. 8Timon dystopiassa ihminen kuvataan uudenlaisessa ympäristössä: luonnon korvaavatteolliset artefaktit, joiden keskellä elämä ei ole enää mahdollista. Maaperä, johonkerronnan alussa Timo on vielä niin lujasti ja konkreettisesti ankkuroitunut, katoaatuotannon tieltä ja epäorgaaninen korvaa elollisen. Ihmisen ja (muun) luonnon yhteyskatkeaa. Yksilökohtainen vieraantuminen on yksi Kesän heinän lukuisista teemoista (ks.esim. JKHK, 20, 129, 131), mutta tekstiä voi tulkita myös marxilaisittain luonnosta taiitsestä vieraantumisen kuvauksena. Marxin (1844/1978, 224) mukaan elinehtommeon elää prosessissa luonnon kanssa, ja tämä on luonnon yhteyttä itseensä, sillä ruumiillisetja henkiset toimintomme ovat erottamattomassa yhteydessä siihen. Marxismipohjautuukin keskiajalta juontavaan ajattelun traditioon, jonka mukaan yhteisomistuson luonnollisempaa kuin yksityisomistus, joka tavallaan on merkinnyt lankeemustaviattomuuden tilasta (Williams 2003, 53).Timon huolessa paljastuu uudenlainen ymmärrys maailmasta rajallisena tilana. Jo1500-luvun löytöretkien myötä sinetöityi käsitys maapallosta suljettuna tilana, muttaympäristöherätys toi tietoisuuteemme, ettei ”rajaton kasvu [--] ole mahdollista rajatussatilassa”, kuten yksi 1970-luvun iskulauseista kuului (Haila 2001b, 28). Timonlehtikirjoituksessa pelko kasvun rajoista ei kuitenkaan koske vain elinpiirimme hupenemistakiihtyvän tuotannon tieltä:Jossain televisio-ohjelmassa kuvattiin ihmiskunnan väestönkasvua atomipomminaiheuttaman sienen muotoisella kuviolla joka perustui tietoihin muutamanvuosisadan ajalta ja ennusteisiin vastaisesta väestönkasvusta. Kuvio näytti, ettäväestönkasvu oli pysytellyt vuosisadasta toiseen tasaisena ja kasvu oli suhteellisenpientä. Viime aikojen lääketieteen ja sosiaalisten olojen parantuessa väestönkasvukiihtyi ja parast’aikaa on käynnissä väestönkasvun räjähdys. Viimeaikojen kehitys ennen muuta tekniikan ja automaation osalla on tuonut yhteiskuntasuunnitteluneteen saman räjähtämisen ongelman: teollisen tuotannon,liikenneolojen, koulutuksen ja ammattiin valmistumisen kohdalla tunnetaanparhaiten kehityksen räjähdysmäinen kiihtyminen. Ellei inhimillinen suunnitteluja etukäteisajattelu kykene harppomaan mekaanisen kiihtyvyyden edelle,on odotettavissa koko ihmiskuntaa kohtaava onnettomuus joko sodan tai kaikkiakoskettavan taloudellisen laman muodossa. (JKHK, 154.)Ympäristön saastumisen rinnalla hallitsematon väestönkasvu oli 1960–1970-lukujensuuria tuhokuvia, joita tiedotusvälineet levittivät. Väestönkasvusta tuotettiin retorinen”väestöpommi”, joka ennen pitkää johtaisi ympäristötuhoon esimerkiksi sotienja tautien muodossa (ks. Garrard 2004, 96), niin kuin Timokin ennustaa. Kielikuva onjohdettu etenkin kylmän sodan aikana vallinneesta ydinsodan pelosta, jota muun muassavuoden 1962 ohjuskriisi kärjisti ja ruokki. Analogian voi nähdä myös Timon kuvaamanräjähdyksen ja häneen osuneen luodin välillä. Timo kertoo luodin kuin irrottaneenhänet ”ympäristöstään” ja ”maan kamarasta” (muista ihmisistä ja todellisuudesta),kuten hänen kuvaamansa räjähdys irrottaa ihmiskunnan orgaanisesta perustastaan(JKHK, 131). Näin henkilökohtainen kuoleman ja vieraantumisen pelko kertautuu jalaajenee maailmanlopun odotuksena.Timo ei ole kehitysuskovainen. Hän kirjoittaa lehtiartikkelissaan, että ”hurjaa vauhtiamuuttuvassa yhteiskunnassa” tieto ”vanhenee tavattoman nopeasti”, jopa niin että semenettää merkityksensä ja että tulevaisuus on vain ”nopeasti vaihtuva loppumaton sarjatilanteita joihin on sopeuduttava ohikiitävän hetken ajaksi” (JKHK, 154). Kuvauksenintertekstiksi voidaan tulkita Kommunistisen manifestin (1848) kuvaus teollistuneestaaikakaudesta, jota leimaa ”yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinenepävarmuus ja liike” (Marx & Engels 1848/1998, 40). Kapitalistinen talousjärjestelmävaatii alituista tuotantosuhteiden mullistusta, joka hajottaa kaikki vanhat käsitykset jaarvot ja nekin näkemykset, jotka ovat ”vasta muodostuneet ehtimättä luutua” (mt.).Tällainen lienee tilanne, jossa Timon mukaan maailmankatsomusten, uskonnonfilosofioidenja maailmankuvien eliniäksi ei jää enää ”tupakan vertaa” (JKHK, 154). Kuinkasilloin Timon peräänkuuluttamat ”inhimillinen suunnittelu” ja ”etukäteisajattelu”mahtavat kehittyä?Räjähdyksen ongelma on siis teollistumisen, kapitalismin ja kaikkiaan modernitee-12Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •13

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Ttin seuraus. Näin ympäristöstä kehkeytyy nimittäjä hyvin erilaisille ihmisen ja luonnonsuhteen ongelmille (ks. Haila 1999, 260; Haila 2001b, 23). Uutta on myös ympäristöongelmienlaajuus: Kesän heinässä käsitellään yhteiskunnan ja luonnon välillerevennyttä kaiken kattavaa kriisiä. Luomakunnan kruunu ei enää hallitse tekojensaseurauksia. 9Näky äänettömästä lehtimetsästäTahdon esittää teille näyn [--]. (JKHK, 146.)Kesän heinän kerronnassa väläytellään epifanian kaltaista ilmestystä. Kerronta tavoitteleemenneen, nykyisen ja tulevan yhtäaikaisuutta, eikä edes kerrontatilannetta olemahdollista ajoittaa suhteessa tarinan tapahtumiin. Lehtimetsän kronotooppi rinnastuubahtinlaiseen kriisin ja käännekohdan kronotooppiin, jossa elämän arjesta irtautuvaaika muistuttaa silmänräpäystä vailla todellista kestoa (ks. Bahtin 1975/1979,412–413). Timon ja Larsin allegorinen syleily on kriisiin ja muutokseen ajava käänne,joka ratkaisee ehkä koko ihmiskunnan kohtalon. Syleily halkaisee tarinan kahteen yhtäaikaiseenajalliseen perspektiiviin. Nostalgisena pastoraalina se kääntyy menneeseen,mutta kurottuu myös apokalypsina tulevaan .Apokalyptiset visiot ovat yleensä kiinnittyneet ajankohdan kulttuurisiin puhetapoihin,historian ja yhteiskunnan tai luonnon ja teknologian kehityssuuntiin ja tulevaisuuskuviin.1900-luvun lopulla apokalyptinen kirjallisuus ei enää ammentanutlänsimaisen kulttuurin rappiosta, vaan ryhtyi maalaamaan kauhukuvia uuden teknologianmahdollistamasta globaalista tuhosta. (Lyytikäinen 1999, 206.) Buellin (1995,295) mukaan Rachel Carson keksi tuomiopäivän ympäristöllisenä kansanmurhana.”Sadussa, jota kerrotaan huomispäivänä” kuvataan maalaisidylliä kaupungista, joka ontunnettu hedelmällisestä maastaan ja rikkaasta floorastaan ja etenkin lintumaailmansamonipuolisuudesta. Seudun ylle lankeaa kuitenkin hirmuinen rutto, joka selittämättömällätavalla tuhoaa luonnon, eivätkä asukkaat ymmärrä toimintansa seurauksia. Juuritässä Buellin (mt., 285) mukaan piilee apokalypsin, ekokritiikin voimakkaimmanmetaforan, teho: apokalypsin retoriikka vihjaa, että kiihottamalla mielikuvitustammetunnistamaan kriisejä, voimme vaikuttaa maailman kohtaloon.Mukka hyödyntää Kesän heinässä samankaltaista rakennetta kuin Carson faabelissaan.Kehyskertomus lehtimetsästä koostuu pastoraalista ja apokalypsista samalla tavallakuin Carsonin sadun tapahtumat selittyvät vasta teoksen myöhemmissä luvuissa,lehtimetsän tapahtumat voidaan täysin ymmärtää vain kollaasin muiden fragmenttienkautta. Kesän heinä vaikuttaa myös viittaavan varsin suoraan Äänettömän kevään ympäristömyrkkyjenvaimentamiin lintuihin. Carson kirjoittaa:Koko seutu oli tunnettu lintumaailmansa runsaudesta ja monipuolisuudesta,ja muuttoaikaan, keväisin ja syksyisin, ihmisiä saapui pitkienkin matkojentakaa seuraamaan vaellusta (Carson 1962/1963, 7)Kaikkialla oli outo hiljaisuus. Linnut – minne ne olivat joutuneet? (Mt., 8.)Myös Timon näyssä linnut vaikenevat:Minne kaikki linnutkin ovat hävinneet? Kuka tappoi kukko-Roopen? Ennentäällä rannalla oli paljon lintuja, etenkin varhain aamulla saattoi suorastaankuunnella niitä: ne huutelivat toisilleen ja tirskuivat ja vihelsivät. (JKHK, 147.)Mutta linnutkin…miksi nekin menivät? (JKHK, 148.) 10Yhtäläisyyksiä voidaan havaita myös Mukan ja Carsonin kuvauksissa puroista, joissataimenet ja tammukat viihtyvät (JKHK, 5; Carson 1962/1963, 7). Viittaukset Äänettömäänkevääseen ovat tuskin tiedostamattomia: Timon näky kertoo (osin) ekokatastrofista.Toki lainattu retoriikka toimii vain aineksena, jonka Mukka sulauttaa tekstinsäyksilölliseen ilmaisuun ja maailmankuvaan. Kirjailija suosi usein arkkityyppisiä symboleja,ja näyn lintuihin onkin tarpeellista sovittaa myös sellaisia merkityksiä, kutenrauha, sielu, Jumalan henki tai viattomuus ja koskemattomuus.Kiväärini oli poissa. Missä se oli?Ja lintu, jonka olin aikonut ampua…se oli mennyt…Liikutin jalkojani eteenpäin.Kiväärini… (JKHK, 16.)Carson (1962/1963, 9) painottaa, ettei kaupungin tuhon syynä ollut ”noituus eikä vihollisenhyökkäys” vaan kaupungin asukkaiden omat toimet. Samankaltainen asetelmaviritetään Kesän heinän lintumotiivin yhteydessä. Lintua, Timoa ja Larsia kohden ammututlaukaukset ovat lukijalle ja kertojalle arvoitus, kunnes kerronnan lopulla nämäpaljastuvat samaksi allegoriseksi itse ammutuksi laukaukseksi. Kivääri on ilmeinen fallos-symboli,joka aktivoi alluusion luomiskertomukseen ja liittää tapahtuman tekstinlaajempaan seksuaalitematiikkaan. Mutta huomattakoon, että kivääri on myös mekaaninenesine, jonka avulla Timo hyökkää luonnon kimppuun ja jonka avulla symboliikkakytketään teollistumiseen ja modernisaatioon. Niinpä linnun merkityksiä voidaanhakea muun muassa viattomuuden, synnin, ihmishengen, luontoyhteyden (yhteydenitseen) tai koskemattoman luonnon piiristä.Elottoman ja elollisen kuvat limittyvät myös Timon kuvauksessa itsestään eräänlaisenaseksuaalisena ”tuotantolaitoksena, joka rationalisoi tuotantoaan” (JKHK, 19).Luonnon mekanisaatio ulottuu hiljalleen jo ihmisruumiiseen saakka ja ylittää näin inhimillisenja ei-inhimillisen perinteiset rajat. Näistä kääntyvistä rooleista esimerkkinätoimii myös Timon pelko ”loputtomasta orjuudesta ihmisen itse luomien esineittenmaailmassa” (JKHK, 156). 11 Esimerkit kuvaavat hyvin ihmisen taipumusta projisoidavieraannutettuun luontoon toimintojaan ja niiden seuraamuksia (ks. Williams 2003,14Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •15

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I T61–62). Puhuessamme luonnosta puhumme käsityksistä, jotka kuvaavat itseämme.Tämä koskee myös pohdintoja luonnon tuhosta, joka on aina inhimillisen havainnonkäsitteellistämä. Näkökulma luonnon täystuhosta edellyttää aina käsityksen yhteiskunnallisenjärjestyksen luonteesta ja ympäristöongelmia arvioidaan tämän järjestyksen pysyvyyttävasten (Haila 1999, 258).Kesän heinän kerronta pyrkii kuitenkin etääntymään yksin ihmiskeskeisestä näkökulmasta.Ihminen ja ei-inhimillinen sidotaan yhdeksi eläväksi liikunnoksi. Luonto,ihminen ja koko ihmiskunta kulttuureineen elävät samaa rytmiä, joka jäsentää tekstiä.Timo haavoittuu talven saapuessa lehtimetsään, talvi koittaa myös Timon ja hänen rakkaidensaerojen yhteydessä, masturbaation jälkeen tai tankkien vyöryessä Prahaan (vrt.kyyhkynen rauhan symbolina) – Prahan kevät on samaa elollisen liikettä kuin äänetönkevät. Vuodenaikoja käytetään arkkityyppisesti ihmisen ja ihmiskunnan eri elämänvaiheidensymboleina, mutta myös fenomenologisina ajatuskategorioina (vrt. Buell 1995,228). Talvi merkitsee kaiken loppua, ja siihen sisältyy myös alluusio atomipommiaseuraavaan ydintalveen. Lähestyvä talvi ei ole enää tavanomainen vuodenaika, vaanse katkaisee luonnon kiertokulun: ”Enää ei tule kesää”(JKHK, 115). Näin luonnonliikkeet ja syklit organisoivat tekstiä ja vieraannuttavat antroposentrismistä (vrt. Buell1995, 220).Ihminen punotaan siis osaksi laajempaa ilmiöiden kokonaisuutta, kaikkeutta. Kuvauksessavoidaan nähdä jälkiä viime vuosisadan tieteellisen paradigman liikkeistä.1900-luvulla tieteissä suhteellisuus- ja kaaosteorioiden kaltaiset maailmanselitysmallitsyrjäyttivät absoluutin ja irralliset faktat, ja siirryttiin cartesiolaisesta dualismista kohtiholistisempia teorioita, joita tukevat myös viime vuosikymmenten ekologiset löydöt(McDowell 1996, 371–372). Toisaalta kuvaus tarjoaa tasavertaisen tulkinnan yksilöllisestäpanteismista, jossa kaikki ilmiöt sidotaan osaksi luonnonkiertoa. Luonnonkiertovoidaan tulkita lisäksi kristillisesti, esimerkiksi Timon humukseen vuotava veri muistuttaa1. Mooseksen kirjan säkeistä (3:19): ”Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinunjälleen tuleman”. Tai tulkitsemme ehkä ekologisesti: ei ole enää yhtä tekijää ja selitystä,vaan kaikki verkottuu ja liittyy kaikkeen (vrt. Campbell 1996, 132–133).LopuksiJukolan talo, eteläisestä Hämeestä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, likiToukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaapellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja.(Kivi 1870/1931, 1.)Näin alkaa Seitsemän veljestä (1870): Jukolan talon ympäristö on kivinen, vankastipirttiä kannattava tanner. Tässä ympäristöllä viitataan jonkin olion, henkilön tai asianympärille levittäytyvään olioiden ja ilmiöiden kokonaisuuteen; ympäristö kiinnittyyjonkin määrätyn pisteen ympärille, kuten Haila (2001a, 9) on tulkinnut. Sen sijaanKesän heinän alussa syksyiseen maahan kaivautuva Timo on yhtä ympäristönsä kanssa,ja epifanian laajetessa ympäristö laajentuu käsittämään loppuaan lähenevää maapalloa.Ympäristöherätyksen aallot ovat havaittavasti muokanneet teoksessa esitettyä luontokuvaa:olemassaolomme perusta on uhattuna, eikä ympäristö enää paikannu selkeästi,vaan ”ympäröitynä” on koko inhimillinen yhteiskunta (vrt. mt.).Kesän heinä lukee aikansa ympäristökeskustelua. Se osallistuu ympäristön uudelleenmäärittelyyn ja neuvottelee inhimillisen perinteisestä määritelmästä. Eettisestiteos viitoittaa tietä egosentrismistä ekosentrismiin. Teksti myös vastaa osin Buellin ympäristötekstinvaatimuksiin: luonnon historia ja inhimillinen historia limittyvät, vastuummeluontoa kohtaan on osa tekstin moraalista kärkeä, eikä ihmisen etuja nähdäerillisinä luonnon eduista. Tosin on yhä syytä muistuttaa ympäristöherätyksen vainosaltaan muovanneen kirjailijan ympäristökäsitystä. Jo tuotantonsa alusta alkaen Mukkaon kuvannut ihmisen ja luonnon välittömässä yhteydessä toisiinsa varsin yksilöllisellätavalla. Kesän heinän esittelemä ympäristöteema elää kuitenkin yhä Lumen pelon(1970) alluusioissa ydintalveen ja Kyyhkyn ja unikon (1970) teollistuvan yhteiskunnankritiikissä. Kesän heinän tapaan, Kyyhkyssä ja unikossa kertojan kaoottisen mielen taustallapauhaavat tuotannon ja tehtaiden rytmit, jotka osaltaan yllyttävät epätoivoiseensurmatyöhön.Tarkastelluissa luonto-representaatioissa on toki ristiriitaisuutensa. Pastoraali eisuinkaan ole ongelmaton laji ekokritiikin kannalta. Se voi kääntää huomiomme luonnonarvoja kohtaan, mutta toisaalta se sisältää ajatuksen luonnon jumalaisesta järjestyksestätai koskemattomasta identiteetistä. Näin Kesän heinässä jää täyttymättä ainakinyksi ympäristötekstin kriteereistä. Diskurssi luonnon muuttumattomasta harmoniastaon ekologisesta näkökulmassa kestämätön, sillä stasis on epätavallinen tila luonnolle.(Buell 1995, 32; Garrard 2004, 56–58; vrt. Gifford 1999, 165–169). Myös toteutumattomienkauhukuvien esittäminen saattaa kyseenalaistaa ympäristöongelmien vakavuutta,eikä ekokritiikin moraalinen ja poliittinen haaste ole välttämättä maailmanpäättyminen, vaan sen jatkuminen ja jatkuva vastuumme (Garrard 2004, 104–107).Monet ympäristöherätyksen metaforat, kuten äänetön kevät, ovat karisseetkin kielestämmejo pois ja väistyneet 1990-luvulla toiveikkaamman retoriikan, kuten ”muuttuvakurssi”, ”teollisuuden vihertyminen” tai ”ekologinen modernisaatio”, tieltä (Jamison2001, 16–17). 12 Pastoraalin ja apokalypsin tarkastelu on kuitenkin ekokritiikille tarpeellista:ne kertovat muuttuvista tavoistamme ymmärtää ja konstruoida luonto.Muutama vuosi Kesän heinän jälkeen ympäristöherätys aiheutti kaunokirjallisuudessammevarsinaisen lintukannan elpymisen. ”Harvoin lintufauna on lennellyt ja sirkuttanutkirjallisuudessamme yhtä monilukuisena ja reippaana kuin nykylyriikassamme”,arvioi Pertti Lassila (11.5.1975) Helsingin Sanomissa. Nuoret runoilijat pakenivat16Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •17

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tkulutusyhteiskuntaa ja sen kriisejä idylliin, ja korostivat luonnonläheisyyden kaltaisiasisäisiä arvoja (ks. Laitinen 1997, 557–558; Niemi 1999, 177; Sillanpää 2000). Aikalaisperspektiivistäkäsin suuntaus näyttäytyi sisältöä köyhdyttävänä, ”lyriikan hiljaisenakriisinä” (Lassila 1975). Myöhemmin on kuitenkin arvioitu, että runoutemme luontolinjaosaltaan vaikutti vihertyvään kulttuuriimme ja politiikkaan (Niemi 1991, 95).Timo K. Mukka oli yksi tämän ympäristöherätyksen varhain kokeneista ja herättämiseenosallistuneista.Viitteet1Luonnonrunous oli yksi 1970-luvun lyriikan voimakas virtaus, jota Pertti Lassila(1975) arvioi tuoreeltaan suoranaiseksi ”nuorisomuodiksi”. Vaikka useat luonnonlyyrikotvälttelivätkin yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta, Kai Laitisen (1997, 557) mukaanluonnonaiheiden suosiminen jo itsessään voidaan tulkita epäsuoraksi kannanotoksiympäristöllisiin kauhukuviin. Risto Rasan kokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971)on katsottu paljastaneen uuden luontokeskeisemmän asenteen, ja sen tekijää voidaan pitääeräänlaisen ”lyriikan luontoliiton” perustajana (Niemi 1991, 95; Niemi 1999, 177). Ajanluonnonrunoudesta mainittakoon myös Pentti Saarikosken Alue (1973) ja Hannu Salakan Puukatsoo kauas yli metsien (1976).2Kesän heinän toden ja fiktion suhteista ks. Paasilinna 1974, 175–181.3Termi ”ekokritiikki” esiintyi tiettävästi ensimmäistä kertaa William Rueckertin esseessä”Literary and Ecology: An Experiment in Ecocriticism” v. 1978. Ekokritiikin rinnallakäytettyjä ja sen kanssa kilpailevia nimikkeitä ovat olleet ecopoetics, environmental literarycriticism ja green cultural studies. (Glotfelty 1996, xix–xx; vrt. Barry 2002, 250–251.) TerryGiffordin (1995, 5) mukaan ekokritiikin termin kirjalliseen keskusteluun toi varsinaisestiJonathan Baten teos Romantic Ecology: Wordsworth and the Environmental Tradition (1991).Ensimmäinen laajempi katsaus ekokritiikkiin kirjallisuustieteissä luotiin Peter Barryn teoksessaBeginning theory. An introduction to literary and cultural theory vuonna 2002.4Luonnon sukupuolirooleista esim. Garrard 2004, 61–62. Mukan tuotannossa orgaaninenluonto saa naisen vartalon mm. teoksessa Maa on syntinen laulu (esim. Mukka 1964, 7–8, 16& 48–49), mutta Kesän heinässä luonnon sukupuolittuneisuus ei ole yhtä selkeä.5Terry Gifford (1999, 1–12) jakaa pastoraalin käsitteelle kolme merkitystä: 1) runoudenhistoriallinen ja traditionaalinen muoto, johon kuuluu vetäytyminen kaupungista maaseudulle2) kaikki kirjallisuus, jossa on eksplisiittisesti tai implisiittisesti maaseudun ja kaupunginvastakkainasettelu 3) pejoratiivinen nimitys kirjallisuudelle, jossa maaseudun elämäyksinkertaistetaan ja idealisoidaan, esimerkiksi sivuuttamalla ympäristöongelmat. Käytäntermiä väljästi kahdessa ensin mainitussa merkityksessä. Ks. myös Gifford 1995, 26–55.6Kristinuskon luontokäsityksestä ks. myös Joutsivuo 1999; Kuisma 2004; White 1998.7Ympäristöongelmat eivät syntyneet 1960-luvulla, vaan kyse oli uudesta tavasta ymmärtääluonto ja ympäristö. Ympäristöllisiä toimia harjoitettiin suomalaisessa yhteiskunnassa joennen ympäristöherätystäkin. Muutos ei kuitenkaan ollut vain nimellinen: ympäristönsuojeluvakiintui yhteiskuntaamme toiminnan alana. (Haila 2001b, 21–22.) Samoin luonnonsuojenteemoja löytyy varhaisemmastakin kirjallisuudesta, kuten Yrjö Kokon Laulujoutsenesta (1950),mutta näissä teksteissä luonto ei vielä kanna ympäristöherätyksen tuomia merkityksiä.8Timon voimakas pettymys poliittisiin ideologioihin muistuttaa tekstin autofiktiivisestäluonteesta. Kesällä 1968 SKP ja puolueessa toiminut Timo K. Mukka olivat ajautuneetjulkiseen konfliktiin, ja kirjailija ilmaisi avoimesti poliittisen turhautumisensakiistakirjoituksessa ”SKP, SKP, miksi et jo kuole?” (Pohjoinen 6/ 1968). Ks. Paasilinna 1974,177.9Käsitys tekojemme hallitsemattomista seurauksista vastaa ajan ympäristökeskustelua.Esimerkiksi Ympäristökomitea 2000:n periaatejulistuksessa vuodelta 1970 todetaan: ”Onomaksuttu ajatus, että ihminen on luonnon herra, ja että hän hallitsee luontoa mielensämukaan. Ihminen pystyy epäilemättä aiheuttamaan suuriakin muutoksia luontoon, muttavarmaa on, että hän ei ilman määrätietoisia toimenpiteitä pysty hallitsemaan aiheuttamiensahäiriöiden seurauksia.” (Haila 2001b, 24.)10Katkelma, jossa kertoja esittää näkynsä, on lainattu Kesän heinään pienin muutoksin Mukanaiemmasta teoksesta Täältä jostakin (1965, 142–145). Ympäristöteema ei kuitenkaan nouselainatussa teoksessa keskeiseksi. Kesän heinässä sen sijaan lainauksen viittaukset Carsoninmetaforaan korostuvat suhteessa kollaasin muihin fragmentteihin.11Vrt. Marxin (1890/1979, 78–79) tavarafetisismi.12Myös uudistuneella retoriikalla on ristiriitansa. Esim. ”ekologisen modernisaation”ambiguiteetista ks. Christoff 1996.KirjallisuusMUKKA, TIMO 1968 Ja kesän heinä kuolee. Jyväskylä: Gummerus.LähteetAARNIO, REETA 2000: ”Pitkä matka minusta minuun. Aila Meriluodon lyriikanautobiografisuudesta ja subjektista”. Satimen hirmuhetket. Kahdeksan kirjoitusta kotimaisestakirjallisuudesta. Toim. Lea Rojola ja Auli Viikari. Helsinki: SKS.127-156.BAHTIN, MIHAEL 1975/1979: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola. Moskova: Kustannusliike Progress.BARRY, PETER 2002: Beginning theory. An introduction to literary and cultural theory. 2.täydennetty painos. Manchester–New York: Manchester University Press.BUELL, LAWRENCE 1995: The Environmental Imagination. Thoreau, Nature Writing, and theFormation of American Culture. Massachusetts–London: The Belknap of Harvard UniversityPress.BUELL, LAWRENCE 2001: Writing for an Endangered World. Literature, Culture and Environmentin the U.S. and Beyond. Massachusetts–London: The Belknap of Harvard University Press.CAMPBELL, SUEELLEN 1996: ”The land and language of desire.”The Ecocriticism Reader.Landmarks in literary Ecology. Toim. Cheryll Glotfelty & Harold Fromm. Athens–London:The University of Georgia Press. 124-136.CARSON, RACHEL 1962/1963: Äänetön kevät. Suom. Pertti Jotuni. Helsinki: Tammi.CHRISTOFF, PETER 1996 :”Ecological Modernisation, Ecological Modernities” EnvironmentalPolitics. Vol. 5. No. 3. pp. 476–500.DESCARTES, RENÉ 1993: ”Animals Are Machines.” Environmental Ethics: Divergence andConvergence. Toim. S.J. Armstrong & R.G. Botzler. Boston: McGraw-Hill. 281-285ERLICH, PAUL 1969: ”Meret kuolivat ennen vuotta 1979”. Helsingin Sanomat 28.12.1969.Garrard, Greg 1998: ”Heidegger, Heaney and the problem of dwelling”. Writing the18Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •19

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I TEnvironment. Ecocriticism & Literature. Toim. Richars Kerridge ja Neil Sammells. London–New York: Zed Books Ltd. 167-181.GARRARD, GREG 2004: Ecocriticism. The New Critical Idiom. London–New York: Routledge.GIFFORD, TERRY 1995: Green voices. Understanding contemporary nature poetry. Manchester &New York: Manchester University Press.GIFFORD, TERRY 1999: Pastoral. The New Critical Idiom. London–New York: Routledge.Gilcrest, David W. 2002: Greening the Lyre. Environmental Poetics and Ethics. Reno & LasVegas: University of Nevada Press.GLOTFELTY, CHERRYL 1996: ”Introduction: Literary Studies in an Age of EnvironmentalCrisis.” The Ecocriticism Reader. Landmarks in literary Ecology. Toim. Cheryll Glotfelty &Harold Fromm. Athens–London: The University of Georgia Press. xv-xxxvii.HAILA, YRJÖ 1999: ”Luonto ja luonnon tuho”. Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteeneskatologiat. Toim. Tuomas M.S. Lehtonen. Helsinki: Gaudeamus. 247-272.HAILA, YRJÖ 2001a: ”Johdanto: mikä ympäristö”. Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenenpolitiikka. Toim. Yrjö Haila ja Pekka Jokinen. Tampere: Vastapaino. 9-20.HAILA, YRJÖ 2001b: ”Ympäristöherätys”. Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka.Toim. Yrjö Haila ja Pekka Jokinen. Tampere: Vastapaino. 21-46.HEAD, DOMINIC 1998: ”The (im)possibility of ecocritisism”. Writing the Environment.Ecocriticism & Literature. Toim. Richard Kerridge & Neil Sammells. London & New York:Zed Books Ltd. 27-39.HOBSBAWM, ERIC 1994/1999: Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914–1991). Suom.Pasi Junila. Tampere: Vastapaino.HOSIAISLUOMA, YRJÖ 1996: Tähdet lähellä, kengässä lunta. Väinö Kirstinän öitä ja päiviä.Helsinki: SKS.HURRI, MERJA (TOIM.) 1982: Rauhanlauluja. Suomalaisia rauhanaiheisia ja sodanvastaisialauluja vuosilta 1701–1981. Rauhankirjallisuuden edistämisseura.JAMA, OLAVI 1995: ”Haaparannan lukiosta Sipirjaan. Tornionlaakson kirjallisuus kahdenkansalliskirjallisuuden marginaalissa”. Marginalia ja kirjallisuus. Ääniä suomalaisenkirjallisuuden reunoilta. Toim. Matti Savolainen. Helsinki: SKS. 93-144.JAMISON, ANDREW 2001: The Making of Green Knowledge. Environmental Politics and CulturalTransformation. Cambridge University Press.JOUTSIVUO, TIMO 1999: ”Maapallon historia ja raamatulliset katastrofit 1600-luvun lopunluonnonteologiassa”. Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteen eskatologiat. Toim. Tuomas M.S.Lehtonen. Helsinki: Gaudeamus. 85-107.KAY, JEANNE 1998: ”Concepts of nature in the Hebrew Bible”. Environmental Ethics:Divergence and Convergence. Toim. S.J. Armstrong & R.G. Botzler. 2. täydennetty painos.Boston: McGraw-Hill. 309-327.KERRIDGE, RICHARD 1998a: ”Introduction”. Writing the Environment. Ecocriticism & Literature.Toim. Richars Kerridge ja Neil Sammells. London–New York: Zed Books Ltd. 1-9.KERRIDGE, RICHARD 1998b: ”Small rooms and the ecosystem: environmentalism and DeLillo’sWhite Noise”. Writing the Environment. Ecocriticism & Literature. Toim. Richars Kerridge jaNeil Sammells. London–New York: Zed Books Ltd. 182-195.KIVI, ALEKSIS 1870/1931: Seitsemän veljestä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö kirja.KUISMA, OIVA 2004: ”Uuden testamentin estetiikka”. Tieteessä tapahtuu 8/2004.LAITINEN, KAI 1997: Suomen kirjallisuuden historia. 4. uudistettu painos. Helsinki: Otava.LASSILA, PERTTI 1975: ”Lyriikan hiljainen kriisi. Luonnonrunous – kirjallisuudennuorisomuoti”. Helsingin Sanomat 11.5.1975.LYYTIKÄINEN, PIRJO 1999: ”Tuhoutukoon maailma. Lopun aikojen kirjallisuutta”. Lopun leikit.Uskon, historian ja tieteen eskatologiat. Toim. Tuomas M.S. Lehtonen. Helsinki: Gaudeamus.206-221.MARX, KARL 1844/1978: ”Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset”. Marx Engels valitut teokset osaI. Suom. Antero Tiusanen, Vesa Oittinen, Timo Koste ja Jyrki Uusitalo. Moskova: Edistys.MARX, KARL & ENGELS, FRIEDRICH 1848/1998: Kommunistinen manifesti. Suom. Juha Koivisto,Markku Mäki ja Timo Uusitupa. Tampere: Vastapaino.MCDOWELL, MICHAEL J. 1996: ”The Bakhtian Road to Ecological Insight”. The EcocriticismReader. Landmarks in literary Ecology. Toim. Cheryll Glotfelty & Harold Fromm. Athens–London: The University of Georgia Press. 371-391.MUKKA, TIMO K. 1964: Maa on syntinen laulu. Jyväskylä: K.J. Gummerus Oy.MUKKA, TIMO K. 1965: Täältä jostakin. Jyväskylä: K.J. Gummerus Oy.NIEMI, JUHANI 1991: Kirjojen takaa. Hämeenlinna: Karisto.NIEMI, JUHANI 1999: ”Kirjallisuus ja sukupolvikapina”. Suomen kirjallisuushistoria 3.Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS. 158-171.PAASILINNA, ERNO 1974: Timo K. Mukka. – Legenda jo eläessään. Porvoo–Helsinki: WSOY.PYHÄ RAAMATTU 1993: Suomen evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen vuonna 1992käyttöönottama suomennos.VÄHÄKANGAS, MARKO 2004: ’”Elämä suorastaan pursuaa jäisestä maaperästä” – Timo K. Mukanesikoisteoksen vastaanotto’. Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja. Toim. Veijo Pulkkinenet al. Oulun yliopisto. 87-98.WHITE, BARBARA 1998: ”Acts of God: providence, the Jeremiad and environmental crisis.”Writing the Environment. Ecocriticism & Literature. Toim. Richars Kerridge ja Neil Sammells.London–New York: Zed Books Ltd. 91-109.WHITE, LYNN JR. 1996: ”The Historical Roots of Our Ecologic Crisis”. The Ecocriticism Reader.Landmarks in literary Ecology. Toim. Cheryll Glotfelty & Harold Fromm. Athens–London:The University of Georgia Press.WILLIAMS, RAYMOND 2003: ”Luontokäsitykset”. Suom. Mikko Lehtonen. Luonnon politiikka.Toim. Yrjö Haila & Ville Lähde. Tampere: Vastapaino. 37-66.Painamattomat lähteetCOHEN, MICHAEL P. 2004: ”Blues in the Green: Ecocriticism Under Critique”. Association forthe Study of Literature and Environmentin (ASLE) ylläpitämiltä sivuilta: http://www.asle.umn.edu/archive/intro/cohen.html. Tieto haettu 25.10.2004.MUKKA, TUULA 2004: Kirje Toni Lahtiselle 5.4.2004. Kirje vastaanottajan hallussa.SILLANPÄÄ, PERTTI 2000: Uusi luominen. Ympäristönsuojeluaate suomalaisessa kirjallisuudessaensimmäisessä huomiosyklissä 1970–1973. Kirjallisuuden lisensiaattityö. Oulun yliopisto.20Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •21

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I TKaroliina LummaaKirjain kirjaimelta, höyhen höyheneltä- Timo Haajasen runojen lintumotiivien merkityksenkonkreettisuudestaRunoudessamme on kuvattu usein laineiden kimalluksissa ja kirkkaalla taivaalla liikkuviajoutsenia tai korkealla oksistoissa laulavia rastaita ja satakieliä. Linnulla on paikkansarunoudessamme. Tarkoitan ’paikalla’ vakiintunutta asemaa, mutta puhun siitä myöskuvaannollisesti. Varsinkin modernismia edeltäneessä runoudessa lintumotiivin sijatai rooli on runotekstissä lähes yksinomaan symbolinen. Taivaanrantaan loittonevassasiipiparissa ja kauniissa mutta merkityksiltään salatussa linnunlaulussa on aineksia vapauden,sielun ja runoilijuuden symboliikkaan. Joel Lehtosen jambisäkeet ”Nyt lintukodonlaulu / on tehty uudestaan. / Vai laulu! Laulun taidon / sain tuskin kertaakaan.”kokoelmasta Hyvästijättö Lintukodolle (1934) ovat oiva esimerkki linnun ja runoilijansymbolisista kytkennöistä. Otto Mannisen joutsenrunoissa vapaus-, sielu- ja taiteilijasymboliikkatuntuvat suorastaan kietoutuvan yhteen. (Ks. esim. Lyytikäinen 1995, 24;Järvinen 1991, 9-11, 68–74.) Uudempi runoutemme usein pudottaa symbolisen linnunkorkeuksistaan. Linnun paikka voi muuttua, paitsi runon kuvaamassa maisemassa,myös runon ilmausten retorisessa jäsennyksessä, jolloin lukija antaa linnulle merkityksensekä symbolisesti että konkreettisesti.Timo Haajasen (1946–1984) postuumisti vuonna 1991 julkaistussa runoteoksessaRigor mortis (=RM) on monia merkityksen konkreettisuuden kannalta kiinnostavialinturunoja. Rigor mortis on kokoelma Haajasen runoja, joita on aiemmin julkaistuantologioissa 1 sekä aikakaus- ja sanomalehdissä. Tarkastelemani runot ovat Rigor mortisin”Luoto IV:ksi” nimetystä osastosta. Haajasen linnut ovat usein kuolleita, kutenseuraavassa:Linnulla on tuskin mitään rintalihaksia.Sillä on saappaankuviointi höyhenissäja se on littanaja kaksiulotteinenniin kuin rippikoulukuva. (RM 43)Runoilijuuden, vapauden tai sielun symboliset merkitykset puuttuvat Haajasen linturunoistausein kokonaan, tai niihin viitataan antiteettisesti kuten tässä runossa. Lintujenkonkreettisuus asettuu Haajasen runoissa rinnakkain ja joskus myös vastakkainperinteisen lintusymboliikan kanssa.Lintumotiivi yhtäältä symbolisena ja toisaalta konkreettisena ilmauksena on kiinnostavatutkimuksen kohde, koska se avaa näkökulman lukijan rooliin runokielen monimerkityksisyydenhahmottajana. Analysoin ja tulkitsen kolmea Haajasen linturunoaja reflektoin samalla tulkinnoissani ilmenevää konkreettisuutta. Kysyn, mitkä runotekstinominaisuudet ohjaavat konkreettista merkityksellistämistä ja mitä tämä tarkoittaatulkinnan teorian kannalta.Konkreettisuudella tarkoitan sitä, että runon ilmaus merkityksellistyy oliona, esineenätai asiana runon kuvaamassa ympäristössä. En siten puhu esimerkiksi konkretismista,jossa runotekstin ilmiasu kirjainmerkkeineen ja typografisine asetteluineen on joviesti. Määritelmäni eroaa myös merkityksestä, jonka Kai Laitinen (1958, 231) antaakonkreettisuudelle puhuessaan runokuvien havainnollisuudesta ja konkreettisuudestatehokeinona, jolla abstrakti ajatus tai käsitteellinen sisältö saa ikään kuin aistittavan,aineellisen muodon. Fyysisiä ja havaittavia asioita kuvaamalla pystytään runossa visualisoimaanidea – tämä on tyypillinen ilmaisukeino lyriikassa (Larmola 1990, 28;Hester 1967; Collins 1991a; Collins 1991b; Haapala 2005, 324, 396; Lummaa 2004,167–168). Haajasen ”Linnulla on” -runossa linnunsiipi- ja lentoaiheeseen kytkeytyvänvapaussymboliikan antiteesina esiintyy ilmaus ”saappaankuviointi höyhenissä”, joka visualisoipysähtymisen, alaspainumisen ja vangiksi jäämisen idean. En siis nimitä konkreettisuudeksitekstissä olevaa idean visualisaatiota, vaan viittaan sillä mahdollisuuteentulkita sana viittauskohteen mukaisesti sekä tällaiseen tulkinnalliseen aktiin.Sakari Katajamäki (2004, 141) on Lauri Viidan Kukunoria analysoidessaan puhunutkielen konkreettisuudesta tarkoittaen sanojen esineellisyyttä. Tällöin kyse onViidan luoman Kukunor-peikon asenteesta sanoihin, joihin ”suhtaudutaan ikään kuinkäsin kosketeltavina esineinä tai elävinä olentoina”. Myös Auli Viikari (1998, 294, 296)kirjoittaa konkreettisuudesta samassa mielessä artikkelissaan ”Carpe diem. Lukijaansuuntautumisen strategiat lyriikassa”. Tässä artikkelissa en tarkoita konkreettisuudellasanojen, vaan niiden viittauskohteiden (kuvitteellista) fyysisyyttä (vrt. Krieger 1992,10–11).Käsitykseni konkreettisuudesta yhtyy Maija Larmolan näkemyksiin hänen väitöskirjassaanOpera secreta. P. Mustapään runokuvien kehitystä (1990). Larmola (mt., 48-49) tarkoittaa konkreettisuudella juuri runon ilmauksen viittaavuutta fyysiseen olioontai esineeseen. 2 Myös Raili Elovaara puhuu konkreettisuudesta samassa merkityksessätutkimuksessaan ”Olen tyhjä huone”. Sanataiteen metaforista ja symboleista (1992).Symboliin elimellisesti kuuluva kirjaimellisen tulkinnan mahdollisuus eli ilmaustentulkitseminen viittauskohteidensa mukaisesti, konkreettisesti olioina, nousee keskeisestiesiin Elovaaran tutkimuksessa (mt. 94, 129, 140–141, 147). Elovaaran ajatus symbolisenilmauksen konkreettisesta puolesta on yksi lähtökohta omille huomioilleni,mutta tarkastelen tässä konkreettisuutta nimenomaan lukemisen kannalta, tulkinnallisenaongelmana. Konkreettisuus (tai mimeettisyys) ei ole vain symbolisen merkityksen22Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •23

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tesiaste, vaan itsessään tärkeä ja kiinnostava merkityksen aspekti.Merkityksen konkreettisuus on hankala käsite, koska se viittaa monenlaisiin kirjallisuustieteellisiinja kielifilosofisiin käsitteisiin ja teorioihin. Konkreettisuus voidaanliittää retoriikkaan esimerkiksi enargeian käsitteen kautta; enargeia merkitsee kohteenkuvaamista niin elävästi, että lukija voi miltei nähdä kohteen omin silmin (Krieger1992, 14; Hollsten 2004, 63; Salmi 2003, 245). ”Linnulla on” -runon lintumotiivinkonkreettisuutta voitaisiin perustella sillä, että sen ruumiin kuvailu tuottaa elävän mielikuvanlinnunraadosta.Metaforaa ja ns. runokuvaa 3 analysoitaessa on niin ikään monesti puhuttu kuvatunkohteen elävyydestä ja konkreettisuudesta (metaforasta ks. Hester 1967, passim.;Ricoeur 1997, 188–215; kuvasta ks. Laitinen 1958, 222–242). Vaikka aistimellisetvaikutelmat ovat konkreettisessa merkityksellistämisessä tärkeitä, en samasta sitä runokuvaan.Konkreettiseen merkityksellistämiseen ohjaavat tekstin piirteet eli elävyydenja aistimellisuuden vaikutelmat ovat sukua runokuvan käsitteelle, mutta käsitteellistännäitä lukijan tuottamina vaikutelmina. Näin vältytään esimerkiksi olettamasta, että runokuvaon lukijasta ja lukukerrasta toiseen samana pysyvä, absoluuttinen kuva, jokasiirtyy runotekstistä lukijaan sellaisenaan.Merkityksen konkreettisuutta määriteltäessä täytyy ottaa kantaa myös kysymykseenreferentiaalisuudesta: viittaako lintumotiivi jossakin mielessä lintuihin? Jos konkreettisenmerkityksellistymisen yhteydessä puhutaan enargeian sijaan referentiaalisuudesta,näyttää käsitteen sisältö siirtyvän tyylin tai tropologian tasolta sisällöllisten taitemaattisten kysymysten suuntaan. Voitaisiin esimerkiksi sanoa, että ”Linnulla on” -runon lintumotiivi viittaa symbolisten konnotaatioidensa ohella (ehkä pääasiallisestikin)eläimeen, ja runo puhuu täten ihmisen suhteesta lintuun tai laajemmin luontoon.Pidän enargeiaa ja referenssiä monimutkaisina käsitteinä, jotka liittyvät laajaan kielenja maailman suhteen problematiikkaan. Esimerkiksi ”Linnulla on” -runoa lukiessaniminulla on elävä mielikuva linnusta, mutta tämän mielikuvan aineksina ovat aistimuksenioikeista linnuista. 4Enargeian ja referenssin käsitteitä tuleekin analysoida myös tulkitsijan näkökulmasta,eikä pelkästään runotekstin ominaisuuksina. Määrittelen seuraavassa konkreettisuuttarinnastamalla sen ilmauksen symbolisen merkityksellistymisen ongelmaan jasuhteutan sitten konkreettisuuden enargeian käsitteeseen. Osoitan, että viipyminen”fyysisissä” tai ”materiaalisissa” mielikuvissa on olennainen osa runon tulkintaa. Runotulkintojenmyötä osoitan myös kaksi mielekästä tapaa puhua referenssistä konkreettisuudenyhteydessä: toisaalta referenssi on kuvitteellista, eli runon ympäristö on erityisentulkinnallisen aspektin tuote, ja toisaalta taas sanojen tai ilmausten referentiaalisuusmahdollistaa tämän tulkinnan aspektin.Yleisesti konkreettisuus ilmauksessa on piirre, jota runokokonaisuus tukee vahvemmintai heikommin. Esimerkiksi ”Linnulla on” -runossa lintumotiivin konkreettisuuson toisaalta vahvaa raadon yksityiskohtaisen kuvauksen vuoksi (eli runossa puhutaaneläimestä), mutta heikkenee esimerkiksi vapaussymboliikan antiteesin myötä ilmauksissa”tuskin mitään rintalihaksia” ja ”saappaankuviointi höyhenissä” (jolloin lintumotiivisymbolisoituu). Konkreettinen merkityksellistyminen taas syntyy aina merkityksellistämisentuloksena. Se on tulkinnallinen tarkastelukulma, tapa lukea runoakonkreettisten olioiden ja asiaintilojen esityksenä. Tämä käsitteellinen kahtalaisuusluonnehtii runouskäsitystäni: pidän merkityksiä sekä tekstin ominaisuuksina että lukijanantamina.Runon lintu – symboli vai eläin?”Linnulla on” -runon lintumotiivi ei merkityksellisty joko vain konkreettisesti tai vainsymbolina, vaan motiivin merkitys muuntuu jatkuvasti runon tulkinnassa. Ensin runossatuntuu olevan kyse linnun raadosta, jonka yksityiskohtaiseen kuvaamiseen runossapitäydytään. Lukija kutsutaan kohdistamaan katseensa linnun ruumiiseen: ”Linnullaon tuskin mitään rintalihaksia. / Sillä on saappaankuviointi höyhenissä / ja se onlittana”. Lukija voi huomata maassa makaavassa olennossa kuitenkin myös jotakin epälintumaistaja symbolista kaikessa litteydessään. Runon poikkeuksellinen perspektiiviyllättää. Ihminen katsoo tallomaansa lintua ylhäältä päin, lintuperspektiivistä. Näin liiskautunutruumis todella näyttää kaksiulotteiselta kuvalta, ja ”saappaankuviointi höyhenissä”voi olla likaa tai kohokuvio saappaan pohjasta. Perspektiivi nostaa tässä esiinkonkreettisuuden tärkeyden tulkinnallisena käsitteenä.Kielellisen kuvauksen tulkintaan sisältyy aina myös mielikuvallisia aineksia, nyt aistimellisiavaikutelmia litistyneestä linnunruumiista. Maija Larmola (1990) on pohtinutsamaa kielen ja mielen ainesten vuorovaikutusta tekstin tekijän näkökulmasta. AnalysoidessaanMartti Haavion muistojen ja elämysten suhdetta hänen runokuviinsa Larmolayleistää: ”[k]ieli, kielellistäminen, säätelee mielikuvaa. [--] Kun kieli on valinnut,järjestänyt ja nimennyt mielikuvan, myös mielikuva on muuttunut siitä, millainen seoli sanattomana.” (mt., 23.) Larmolan kuvaama mielikuvien ja kielen suhde liittyy hänenteoriaansa runoilijan luoman symboliikan synnystä, mutta samaa kielen mielikuviajärjestävää vaikutusta voidaan pohtia myös reflektoitaessa lukukokemusta (ks. mt.,22–29). ”Linnulla on” -runossa lintumotiivin merkityksen konkreettisuutta puolustaakuvauksen elävyys. Jos kieli valikoivana, järjestävänä ja nimeävänä kuitenkin vaikuttaamielikuvaan, on täysi syy epäillä runon ”Linnulla on” merkityksen pelkistymistä linnunraadonkuvaukseen.”Linnulla on” -runon kahdessa viimeisessä säkeessä esitetään vertaus: ”ja kaksiulotteinen/ niin kuin rippikoulukuva.” Kaksiulotteisuus viittaa eläimen litistyneeseenruumiiseen ja valokuvan kaksiulotteisuuteen esineenä. Eikö linnun vertaamisessa rippikoulukuvaanole myös jotakin ironista? Puhuja viittaa ehkä rippikuvien latteuteen;nehän otetaan tavan vuoksi, perheen ja sukulaisten kirjahyllyjä varten. Vertauksen24Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •25

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tmyötä lintuun liittyy uusia konnotaatioita: lintu on paitsi litteä myös lattea. Sen ruumisei ole kaksiulotteisuudessaan vain groteski vaan myös tavanomainen, sisällyksetön.Rippikoulukuvalintu trivialisoituu oman kuolemansa merkiksi, kuten rippikuva merkitseenuoren elämän tiettyä hetkeä. Kielellisenä vertauksena linnun ja kuvan välinensuhde näyttäytyy siis sekä visuaalisesti että käsitteellisesti mielekkäänä. Tämä metaforateorioihinkinliittyvä runoilmauksen merkityksen jakautumisen ongelma on muotoiltavissaseuraavasti: jotakin kohdetta kuvaillessaan runon kieli tekee aina myös päinvastaisenliikkeen eli kieli kääntyy kohti abstrakteja, käsitteellisiä konnotaatioita (ks.Larmola 1990, 23; Ricoeur 1997, 173–215; Hester 1967, 97). Asiasta voidaan puhuaesimerkiksi psykologiasta lainattujen käsitteiden (esim. skeeman) avulla, mutta haluanetsiä erityisesti runoudentutkimukselle kehitettyä tapaa puhua runokielen kokemuksellisuudestaja käsitteellisyydestä.Linnun kuvamaisuus, rintalihaksettomuus sekä maahan, ihmisen jalan ja katseenalle, litistyminen voidaan tulkita paitsi raadon kuvauksina, myös lintusymboliikan antiteeseinä.Linnun kaksiulotteisuus ja ruumiin vertaaminen rippikoulukuvaan ovat metalyyrisiäaineksia: lintu ei ole tässä runossa sielun, vapauden tai runoilijuuden symbolija siten kuvaannollinen ilmaus vaan kaksiulotteisessa littanuudessaan fyysinen kuva.Kuva-sanan monimerkityksisyys aiheuttaa lintumotiivissa edestakaisen merkityksenliikkeen littanaksi painuneena raatona eli kuvan muotoisena esineenä (konkretia) jarunokuvan antiteesinä (abstraktio). Linnun ja linnunlaulun sekä runoilijan ja runonsuhteita on kuvattu länsimaisessa poetiikassa ja runoudessa aristoteelisena analogiana(Lyytikäinen 1995, 24; Shelley 2000, 80; Järvinen 1991, 73). Ilman rintalihaksiaanlintu ei pysty lentämään ja jää siten maahan, ihmisen jalan alle. Haajasen runon lintumotiivimuuttuu irvikuvaksi linnusta vapauden ja myös runoilijuuden symbolina. 5Jos konkreettisen ja symbolisen merkityksen eroista halutaan puhua eri tasoina, tulisikorostaa tasojen rinnakkaisuutta. Michael Riffaterre esittää teoksessaan Semiotics ofPoetry (1984), että konkreettisia kohteita nimeävät ilmaukset kuten ”lintu” ovat runossakonkreettisia vain tekstin mimeettisellä tasolla. Siltä on Riffaterren (1984, 2–6, 12–13, 164–166; ks. myös Lyytikäinen 1995, 22–23) mukaan siirryttävä tulkinnassa semioottiselletasolle, jolla tekstin merkitys vasta hahmottuu. Tällöin esimerkiksi linnullelöydetään intertekstuaalisten kytkentöjen kautta symbolinen merkitys ja sija tekstikokonaisuudenleikissä. Riffaterren teoria ilmentää mielestäni keskeistä ennakko-oletusta,jonka mukaan runossa on olemassa eriarvoisia merkityskerroksia: ”helppoudessaan”ilmeisimpänä ja arvottomimpana pidetään juuri mimeettiseksi (konkreettiseksi) luonnehdittavaanimettyjen asioiden ja kohteiden kerrosta. Minkään pätevän tulkinnanei oleteta jäävän tälle tasolle. Kohteita ja asiaintiloja nimeävän merkityskerroksen tai-tason lisäksi runossa on erotettavissa syvempiä merkityksiä, jotka paljastuvat esim.semioottisen, strukturalistisen tai intertekstuaalisen analyysin avulla taikka purkamallatekstissä rakentuvia hierarkioita, symboleja tai tropologisia rakenteita.Riffaterren näkemyksille vastakkaisesti ajattelen, että runon tulkintaa ei ole perusteltuakuvata etenemisenä tulkinnan tasolta toiselle, sillä eikö mimeettisen tason tulkintavaikutakin helposti jotenkin alkeelliselta mielikuvien seurailulta? Kyse ei mielestäniole tasoista vaan aspekteista, tulkinnallisista tarkastelukulmista. Se kohteiden ja asiaintilojennimeämisen ja kuvailun taso, jota Riffaterre kutsuu mimeettiseksi, ei ole yksinkertaisempikuin se abstrakti taso, jolla intertekstuaaliset ja symboliset merkityksetovat. ”Linnulla on” -runo on hyvä esimerkki siitä, miten konkreettinen ja abstraktinentai symbolinen merkitys kietoutuvat toisiinsa. Runon tulkitsijan on vaihdeltava jatkuvastitapaansa ymmärtää runon ilmaukset ja niiden vuorovaikutuksessa syntyvät merkityssuhteet.Jotta lintu tulisi ymmärretyksi vapaussymbolin antiteesinä, se on ”nähtävä”maassa lojuvana eläimenraatona, ja kuitenkin raatonäkymä on jo symbolinen.Ajatus vaihtuvista tulkinnallisista aspekteista viittaa myös käsityksiin, joita LudwigWittgenstein esittää Filosofisissa tutkimuksissa (1981, 302–303, 308) ajattelun osuudestahavainnoimisessa. Hän nimittää aspektin välähtämiseksi tai jonakin-näkemiseksikokemusta, jossa näemme tutun, samana pysyvän kohteen yhtäkkiä uudella tavalla.Aspektin näkemisessä ilmaantuu uusi tulkinta kohteesta, mutta kyseessä on kuitenkinvisuaalinen kokemus, jossa kohde todella nähdään sinä kuin nähdään. Puhuessanikonkreettisesta merkityksellistämisestä tulkinnallisena aspektina tarkoitan samantyyppistätarkastelukulman vaihtoa, mutta aspektit ovat tällöin tekstin ymmärtämiseen liittyviäkuvittelun ja ajattelun ilmiöitä. 6 Lukiessani ”Linnulla on” -runoa tulkitsen lintuatoisaalta eläimenä ja toisaalta symbolisena ilmauksena, mutta tulkinnalliset aspektinieivät ilmene vuorotellen ja yksittäin kuten jonakin-näkemisessä, vaan aspektit toteutuvatpikemminkin limittyvinä.Maija Larmola on teoretisoinut ilmausten merkityksen liikettä konkreettisuudestaabstraktisuuteen ja päinvastoin. Hän toteaa, että abstraktisuus ja konkreettisuus ovatjoustavia, jopa mielivaltaisia mittoja, jotka kuitenkin auttavat vertailemaan runon ilmaustenkuvallisuutta eli sitä, koska ilmaus on tulkittava denotatiivisesti ja koska konnotaatioihintukeutuen. ”Ilmaisukokonaisuuden sisällä kieli pystyy siirtymään abstraktistakonkreettiselle tasolle, mikä johtuu kielen luonteesta”, kirjoittaa Larmola (1990,49-50) sivuuttaen tulkitsijan roolin tekstin merkityksellistäjänä. Hän hyödyntää YrjöAhmavaaran teoriaa kielen kertaluokista. Nollannen kertaluokan kielessä yksittäiskäsitteetesiintyvät ilman luokkailmauksia tai keskinäisiä suhteutuksia (esim. pelkkänominien luettelo). Ensimmäisen kertaluokan kielessä singulaarikäsitteet esiintyvätmäärätyissä suhteissa toisiinsa. Kertaluku nousee kielen luokittaessa ja suhteuttaessakäsitteitä toisiinsa. (mt., 48.) ”Linnulla on” -runo on lähinnä ensimmäisen kertaluokankieltä. Lintu, rintalihakset, saappaan kuviointi, höyhenet, littanuus ja kaksiulotteisuussuhteutuvat toisiinsa yksinkertaisesti olla-verbin avulla. Vertaus ”kaksiulotteinen / niinkuin rippikoulukuva” lienee toista kertaluokkaa monimutkaistaessaan ilmausten ”lintu”,”rippikoulukuva” ja ”kaksiulotteinen” suhteita.26Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •27

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I TAbstraktiotason nouseminen kielen kertaluokan noustessa voisi olla perusteena sille,että lintumotiivi muuntuu ”Linnulla on” -runossa abstraktimmaksi tai symbolisemmaksivertauksen ”niin kuin rippikoulukuva” myötä. Tosin merkityksen abstraktisuustai symbolisuus aktivoituu myös intertekstuaalisesti: jo runon ensimmäisissä säkeissämainittu rintalihaksettomuus ja saappaanpohjan tahra synnyttävät lintumotiiviin symbolisiakonnotaatioita, joita ei kielen kertaluokkamallin avulla kyetä analysoimaan. Kertaluokkientunnistamiseen liittyy myös muita ongelmia: malli jää helposti kuvailevaksija sellaisenakin mielivaltaiseksi. 7 Larmola päätyykin puhumaan vahvasta ja heikostakuvakielestä, joiden vertailussa mittoina toimivat juuri abstraktisuus ja konkreettisuus(mt., 50). Näin merkityksen konkretia lähenee käsitteenä Larmolan määrittelemääheikkoa kuvakieltä – kieltä, joka tulee ymmärtää mahdollisimman kirjaimellisesti.Merkityksen konkreettisuus ei tarkoita pelkkää sanan ymmärtämistä viittauskohteensamukaisesti. Se tulkitaan siis paitsi kirjaimellisesti (lintu lintuna), myös ottamallahuomioon muut runossa mainitut oliot ja asiaintilat ja sijoittamalla ilmauksen kohdeympäristöön, joka niistä muodostuu (Salmi 2003, 216, 222, 245–248). Näin runon”Linnulla on” lintu ei ole mikä tahansa eläin, vaan maassa litteänä makaava tahritturaato, joka näyttää rippikuvalta. Abstrakti merkityksellistäminen puolestaan tarkoittaasitä, että lukija käsittää lintumotiivin tekstuaalisena. Se voi olla esimerkiksi vakiintunutsymboli. Lukija ei kuvittele ensisijaisesti eläintä runon kuvailemassa maisemassa,vaan pohtii lintua suhteessa toisten tekstien lintumotiiveihin tai laajemmin suhteessakulttuuripiirinsä lintu- tai eläinrepresentaatioihin. (Ks. Elovaara 1992, 103, 115,124–125.)Todenkaltaisen lukemisestaEnargeia, elävä kuvaus tuottaa usein vaikutelman konkreettisuudesta. Fyysisten yksityiskohtienkuvailun lisäksi konkreettisuus voi syntyä myös nimeämisestä, jolloin pelkkämaininta esimerkiksi linnun olemisesta ympäristössä riittää. Koska kuvailu on ainamyös nimeämistä, enargeian ja referenssin käsitteet tuntuvat limittyvän (ks. Salmi2003, 251–252; Viikari 1998, 288–291). Jäsennän konkreettisuuden määrittelyä seuraavassakuvaamisen ja nimeämisen kysymysten avulla ja suhteutan konkreettisuuttaensin enargeian käsitteeseen. Keskityn Murray Kriegerin teoksessaan Ekphrasis. The Illusionof the Natural Sign esittämiin elävää kuvausta koskeviin käsityksiin. Enargeia-käsitteentulkinnassani korostuu mimeettisyyden, todellisuutta esittävän tai jäljittelevänkielen idea, koska katson mimesis-problematiikan tarjoavan selkeimmän lähtökohdankonkreettisuuden teoreettiselle hahmottelulle. 8Krieger (1992, 68–74) erottaa enargeian käsitehistoriassa kaksi erilaista traditiota.Hän jäljittää ensimmäisen enargeian tulkinnan Platonin ideaoppiin ja teoriaan runoudestamimeettisenä taiteena. Runouden pyrkimykseksi ymmärretään kohteidensa mahdollisimmantarkka kuvaaminen. Longinuksesta alkaen erottuu toinen perinne, jossakorostuu kuvallisen ilmauksen intensiivinen vaikutus eloisuuden herättäjänä. Kriegerkutsuu empatian estetiikaksi tätä runouskäsitystä, jossa etäisyys subjektin eli lukijan jaobjektin eli tekstin välillä alkaa hävitä. (mt., 94–95, 99–104, 111.) Kriegerin mukaanlukijat hyödyntävät sanojen käsitettävää, abstraktia luonnetta nauttiakseen visuaalisestatai tilallisesta illuusiosta, jossa sanat luovat aistittavan kohteen. Krieger kuitenkin muistuttaatoistuvasti, että sanojen käsitettävän/ intellektuaalisen luonteen (niiden abstraktinmerkityssisällön) vuoksi niiden aistimellisuus on aina vain kuvaannollista. Runonkuvalliset ilmaukset ovat kieltä ja koostuvat konventionaalisista merkeistä. Tällaistenkielellisten ilmausten kokeminen kokemuksellisina vaatii lukijalta aina tulkintaa. Vainsen kautta runoteksti synnyttää assosiatiivisia kuvia, vaikka tekstissä itsessään on potentiaalikuvien syntymiseen. (mt., 12, 21, 72, 157, 184–186.) 9Haajasen runossa ”Siivet irti” havainnollistuu konkreettisuuden ja enargeian keskinäinensuhde. Runossa kuvataan kuolevaa lintua ja sen käsittelyä:Haulit eivät kai ole menneet keuhkopusseistakoska lintu on melko rintava mätkäistynäkin.Likka kitkuttaa siivet irti.Veri tummuu märille laudoilleja näkyviin jää vain lyhyt harmaa uloste.Painelen saappaanpohjalla rintaa.Nokasta kuuluu tuhahduksia,jalat oikenevat taaksepäin,peräsuolesta purskahtaa kolme limapalloa.Ne ovat kankeita kuin vesipisaratelävän linnun siivillä joita ne eivät kastelevaan vierivät pois. (RM 41)Kuten runossa ”Linnulla on” puhujan huomio keskittyy jälleen linnun rintavuuteen”mätkäistynäkin”, ja havainnosta tehdään asiantunteva johtopäätös. Lukijan silmieneteen asetetaan esineellistynyt raato, jonka yksityiskohtia kuvaillaan kuvottavan tarkasti.Nokasta kuuluvat vaimeat äänet paljastavat, kuinka lähellä raatoa lyyrinen minäja Haajasen linturunojen toistuva henkilö ”likka” ovat. Kuvauksen elävyys ja yksityiskohtaisuusohjaavat tulkitsemaan lintumotiivia konkreettisesti haulikolla ammuttunalintuna, jonka ruumis valuttaa nesteensä märille laudoille.Linnun raadon kuvaamisen tarkkuus muistuttaa asetelmamaalaustaiteen klassikoitakuten von Wrightin veljesten metsästysaiheisia, riippuvia lintuja esittäviä maalauksia.Andrée Collard ja Joyce Contrucci (1989, 51) ovat tarkastelleet romantisoitua taiteilija-metsästäjä-hahmoakuvataiteessa. Heidän mukaansa taiteilija-metsästäjän ”rakkaus”luontoon ja eläimiin on neuroottista: rakastunut pyrkii pääsemään selville kohteestaantutkimalla sen yksityiskohtia ja rakennetta väkivaltaisin keinoin. Haajasen runo ei oleekfrasis eli visuaalisen representaation verbaalinen representaatio, mutta lintutaiteestakiinnostunut lukija tunnistaa siinä linnun naturalistisen kuvaamisen tradition. Kuol-28Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •29

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tleen linnun kuvaus Haajasen runossa on siten kenties tulkittavissa naturalistisen kuvataiteensanallisena muunnelmana (ekfrasiksesta ja sen intertekstuaalisuudesta ks. Kantola2001, 62, 64, 69; Hollsten 2004, 62-67). Kuvatun kohteen esittämisen realistisuusja taidokkuus maksavat linnun hengen ja vaativat raadon siirtelyä ja silpomista. SekäHaajasen runoa että asetelmataidetta määrittää ehdoton pyrkimys kohteen realistiseenkuvaamiseen pienimpiä yksityiskohtia myöten.Omaksi säkeistökseen erotetut kaksi viimeistä säettä rikkovat runon ”Siivet irti”naturalistisen, jopa irvokkaan vaikutelman. Linnun ruumiista tulevaa limaa verrataanvesipisaroihin elävän linnun siivillä. Kahta viimeistä säettä edeltävä tauko kiinnittää lukijanhuomion muutokseen, joka tapahtuu runon tyylissä ja myös kuvauksen kohteessa:”Ne ovat kankeita kuin vesipisarat // elävän linnun siivillä joita ne eivät kastele / vaanvierivät pois.” Vesipisarat vertautuvat ensin raadosta tulevaan likaan, mutta seuraavassasäkeessä kuvataan jo toista, elävää lintua. Vesipisarat vierivät pois elävän ja terveen linnunsiiviltä, koska linnun höyhenpukua suojaa rasvakerros. Ero likaisenkostean kuolleenja kuivana pysyvän elävän linnun välillä korostuu. Säkeet on kuitenkin mahdollistatulkita toisellakin tavalla, jolloin puheen kohteena pysyy sama lintu ja puhe elävästälinnusta jää vertaukseksi. Ilmaus ”joita ne eivät kastele / vaan vierivät pois.” voi viitatamyös ruumiista tuleviin limapalloihin, jotka ”ovat kankeita kuin vesipisarat // elävänlinnun siivillä”. Kuolleen lika ei tavoita elävää.Tarkastelevaan katseeseen kytkeytyvä objektivoiva kuvaus on tulkittavissa enargeiaksi,mutta tällä luonnehdinnalla tarkoitetaan pitkälti runon tyylipiirteitä: yksityiskohtaisuutta,elävyyttä, tarkkuutta. Enargeian voi kuitenkin tulkita sisältävän myösväitteen kuvatun kohteen olemassaolosta runon kuvaamassa ympäristössä, jolloin enargeiaanliittyy ontologinen momentti: tämä kohde on tässä ympäristössä. Enargeiaa eiole syytä kuitenkaan sitoa pelkästään konkreettisuuteen, elävyyteen ja läsnäoloon. ”Siivetirti” -runon lintumotiivi on kiinnostava esimerkki symbolisoituvasta enargeiasta elisiitä, kuinka fyysisen läsnäolon kuvaus muuntuu symboliksi. Otsikossa ja kolmannessasäkeessä oleva monimielinen ilmaus ”siivet irti”, ruumiin nesteiden ja liikkeiden kuvaaminensekä erityisesti runon kolme viimeistä säettä antavat linnun ruumiille paitsihahmon, myös symbolisen merkityksen.”Siivet irti” rinnastuu vapauteen, mutta runon ympäristössä siipien irtonaisuusmerkitseekin menetettyä vapautta ja kuolemaa. Raadosta irrotetaan siivet, ja sen ainoaksiliikkeeksi jää refleksinomainen jalkojen oikeneminen. Myös veden ja veren virtaaminenrinnastuvat runossa elämän ja kuoleman symboleina. Kuolleen linnun siipiäpitkin ei virtaa raikas vesi; kuolleesta ruumiista virtaa ulos vain likaa. Kuolevan linnunruumiintoiminnot ovat antiteesi elävän linnun liikkeelle. Raadon kuvaus on enargeia,mutta kuvauksen kohde on elävälle kuvaukselle käänteisesti kuoleman ja pysähtymisensymboli. Raadon symboliset merkitykset ovat yleisiä, erilaisista yhteyksistä tunnistettavia.Veren, lian ja kuoleman yhteys sekä siipiin liittyvä vapaussymboliikka ovat kaikillelukijoille tuttuja. Koska näillä symboleillakin lienee perustansa kokemuksessa ja fyysisessätodellisuudessa, ei konkreettisuutta ole kuitenkaan mielekästä erottaa abstraktisestatai symbolisesta merkityksestä jakamalla ilmaustyyppejä kahteen toisensa poissulkevaanluokkaan. Lukija tulkitsee siipien irtoamista yhtäältä konkreettisena tapahtumanaja toisaalta vakiintuneena symbolina.Montako lintua runon ”Siivet irti” kuvaamassa ympäristössä siis on – yksi kuollutja yksi elävä vaiko vain yksi kuollut? Jos runon kaksi viimeistä säettä ”elävän linnun siivilläjoita ne eivät kastele / vaan vierivät pois” tulkitaan erilliseksi kuvaukseksi, voidaanpuhua kahdesta kuvatusta linnusta runon ympäristössä. Esittämäni kysymys ja vastauskuulostavat yhtä mielettömiltä, koska niiden molempien taustalla on oletus todellisuudesta,johon runo viittaa. Jos enargeian ajatellaan esittävän tai luovan asiaintilojen ja olioidentodellisuutta, josta voimme esittää samankaltaisia väitteitä kuin aktuaalisesta todellisuudesta,tuotetaan hyvin ongelmallinen käsitys runokielestä. Elävällä kuvauksellamielletään tällöin olevan jokin todellinen kohde (ikään kuin runojen linnut olisivat olemassatai jopa syntyisivät runojen myötä). Tämä käsitys on paitsi intuitiivisesti virheellinen,myös ristiriidassa runokielen monimerkityksisyyden kanssa. Koska merkityksenkonkreettisuus ja abstraktisuus on aina asteittaista, täytyy konkreettisuuden olla viimekädessä jotakin lukijalähtöistä ja muuttuvaa. Myös runon ympäristö on ymmärrettäväkuvitteellisena ja vaillinaisena hahmotelmana, jonka runon lukija luo tulkitessaan sitä(ks. Salmi 2003, 222).Enargeia on käsitettävä tekstin ominaisuudeksi, koska se luonnehtii tekstin tyyliä jamyös sen sisältöä nimetessään kuvatun kohteen. Toisaalta enargeia on kytköksissä myöstulkintaan, koska elävyys on suhteellinen ja tulkinnanvarainen ilmiö. Konkreettisuuteenliittyy samanlainen tekstin ja lukijan tehtäviä koskeva kahtalaisuus. Tekstissä onominaisuuksia, joiden perusteella konkreettinen merkityksellistäminen on mielekästä;juuri elävä kuvaus voidaan ymmärtää tällaisena ominaisuutena. Konkreettisuus on kuitenkinensisijaisesti tulkinnan ilmiö. Se on tapa ymmärtää tai nähdä runossa nimetytoliot hetkellisesti ympäristössä olevina eliöinä ja esineinä.Konkreettisuuden määrittelyssä on ensisijaisen tärkeää huomata, että linnun ”näkeminen”on asenne, jossa lintuilmaus on yhtä kuin lintu runon kuvaamassa ympäristössä.Lukiessani säettä ”koska lintu on melko rintava mätkäistynäkin” olen ikään kuinsisällä runon maailmassa. Onkin väärin sanoa, että linnun tulkinnallinen ”näkeminen”runossa olisi asennoitumista lintuilmaukseen ikään kuin se esittäisi lintua. Konkreettisessamerkityksellistämisessä ei ole mitään siirtymää kielellisestä ilmauksesta konkreettiseenmerkitykseen. Sen sijaan ajatellessani linnun symbolisuutta, eli tulkinnallisen aspektinimuuttuessa, kuvittelemani lintu alkaa esittää minulle esimerkiksi kuolemaa tai vangiksijäämistä. Samalla voin myös tarkkailla lintuilmauksen kielellistä sijaa ja vuorovaikutustasuhteessa runokokonaisuuteen tekstinä.Mirray Kriegerin ja Michael Riffaterren runouskäsityksessä korostuu se, että runo30Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •31

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Ton ensisijaisesti kieltä, jonka lukija ymmärtää. Tästä lähtökohdasta käsin lukukokemukseen(jo itse sanaan luku-kokemus) sisällytetty kielellisen ja kokemuksellisen puolensamastaminen vaikuttaa virheeltä (ks. myös Collins 1991a, 174). Konkreettisuudenmäärittely kuitenkin vaatii tämän virheen: on voitava puhua lukemisesta, joka näyttää ilmaustentarkoittamat kohteet. Psykologian termein kyse lienee mielikuvituksesta. Alustavanakirjallisuustieteellisenä ratkaisuna puhun konkreettisesta merkityksellistämisestä,jota voisi luonnehtia ”tiedostetuksi mimeettiseksi naivismiksi”. Lukija on tietoinenrunon kielellisyydestä ja siksi etäisyydestä tarkoitettuihin kohteisiin (ks. Viikari 1998,294). Etäisyyden kumoaa kuvitteleva viihtyminen mimesiksen mahdollisuudessa. Tällöinsanojen mielikuvia herättävä vaikutus pitkittyy, voimistuu ja kietoutuu sanojenkäsitteellisiin ulottuvuuksiin: näen irtonaiset siivet lukiessani niistä Haajasen runossa,mutta ymmärrän myös niiden monimerkityksisyyden osana runon kielellistä kokonaisuutta.Sanoihin perustuva oleminenRunoihin ”Linnulla on” ja ”Siivet irti” liittyy kiinnostava teoreettinen kysymys. Voidaannimittäin väittää, että runon puhuja projisoi symbolimerkitykset lintuun, ja tämäprojisoinnin akti tulee kuvatuksi runossa (vrt. Elovaara 1992, 116). Esimerkiksi ”Linnullaon” -runon erikoinen perspektiivi sekä ”Siivet irti” -runon vertaus elävään lintuunvoidaan ymmärtää seurauksina katseesta, jossa groteskit yksityiskohdat rinnastetaanironisesti lintuihin liitettyihin vakiintuneisiin merkityksiin. Tämä katse alistaa luonnonja samalla reflektoi alistavaa merkityksellistämistä: ironia ja iva suuntautuvat latteistaja tahriintuneista raadoista niitä ronkkivaan ja tuijottavaan ihmiseen eli puhujaan itseensä.Tuottaako tämä puhujan symbolisoiva, itsereflektiivinen asenne runojen visuaaliseksimiellettävän sisällön? Ajatus tuottamisesta implikoi seuraussuhteen, jollaisesta eiliene mielekästä puhua runokielen tulkinnan yhteydessä. Voidaanhan myös sanoa, ettäjuuri lintujen kuvaustapa tuottaa runoihin symbolisia merkityksiä ja että linnunraatojentarkka kuvaus paljastaa lukijalle puhujan asenteen. Kysymyksenasettelu tuottaaerilaisia tulkinnan ja tutkimuksen linjoja.Pidän monimerkityksisyyttä ja -hahmotteisuutta lyriikan ominaisimpana piirteenä.Siksi tutkin ja käsitteellistän erilaisten merkitysten (visuaalisten, symbolisten, konkreettistenjne.) läsnäoloa runossa mieluummin vuorovaikutus- kuin seuraussuhteina.Edellä esittämäni kysymys rinnastuu jo runon ”Siivet irti” yhteydessä esille tulleeseenongelmaan lintujen lukumäärästä. Runoa tulkitessani konstruoin jatkuvasti jonkinlaistamallia tai maailmaa, jossa esimerkiksi runon puhuja ja hänen näkemänsä lintuannettuine piirteineen ”ovat”. Elena Semino (1997, 1) on nimittänyt tätä maailmaa”tekstimaailmaksi”, jonka hän määrittelee todellisuuden skenaarioksi tai tyypiksi, jokasyntyy mieleen tekstiä luettaessa ja johon lukija päättelee tekstin viittaavan. Ulla Salmi(2003, 222) puolestaan nimeää tämän maailman ”teoksen esittämäksi paikaksi”. Olioidenja asiaintilojen nimeäminen on konkreettisuuden kannalta kiinnostava runokielenominaisuus.Sanataideteoksen referentiaalisuutta on lähestytty useammastakin eri tieteenalastasekä lukuisista kirjallisuusteorian suuntauksista. Konkreettisuuden ongelman yhteydessäreferenssi on ymmärrettävä lähinnä semanttisena sekä kuvitteellisesti ontologisenakäsitteenä (Salmen ”teoksen esittämä paikka” ja Seminon ”tekstimaailma” liittyvätjuuri tähän kuvitteelliseen olemassaoloon). Havainnollistan asiaa analysoimalla asetelmaltaanpoikkeuksellista runoa, jossa lintu ja puhuja ovat fyysisesti toistensa otteessa.Sormet ovat sierettyneet syrjistä(Pyrrhula pyrrhula)Niityllä ruoho on lyhyttävaikkei lehmiä ole ollut kuukauteen.Kaislojen varret ovat mustia puoleen väliin.Punatulkku verkossakurkotti päätään ja avasi nokkansa.Mustassa himmeänkiiltävässä pinnassavaaleanruskea lohjennut täplä.Vedän verkonsilmän läpi, langat nostavatpäälaen höyhenet pystyyn.Mustien alta näkyy vaaleita tuppityvisiä.Sillä on sulkasato.Se on peukalon ja etusormen renkaassa,ruumis kämmentä vasten,sen silmät ovat isotja pyöreät ja kimaltelevat pään liikkeiden mukaankuin läpinäkymättömät pisarat.Se puristaa kevyesti nokallaan sormea monesti,sormet ovat sierettyneet syrjistäja niissä on tiheässä pieniä haavoja,sisäpinta on aivan vaaleaja raja on selvä kämmenpuolen rusketukseen. (RM 52)Lintukuvausta ohjaa lyyrisen tai mimeettisen (ks. Haapala 2005, 79) minän katseenliike maisemasta lintuverkkoon. Rengastusta tai renkaan tarkistusta varten minä ottaalinnun otteeseensa, katsoo eläintä ja siirtää sitten katseensa omaan käteensä. Merkillepantavaa on runon säejako ja ilmausten syntaktinen asettuminen säkeisiin: toisen,kolmannen ja viimeisen säkeistön loppuun sijoittuu myös lauseen loppu. Maiseman,linnun ja käden keskinäistä rajattomuutta katseen kohteina korostaa se, että kohteetesitellään liukuen lauseesta toiseen kuin säkeistöjaoista välittämättä. Punatulkku esitelläänensimmäisessä säkeistössä osana maisemaa ja minän käsi esitetään samoin toiseksiviimeisessä säkeistössä suoraan linnun silmien ja purevan nokan jälkeen. Katseen koh-32Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •33

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tteiden katkeamaton peräkkäisyys ja niiden esittäminen suorana jatkumona voi johtuakohteiden fyysisestä sisäkkäisyydestä ja läheisyydestä, mutta jatkumoa voi tulkita toisinkin.Runossa on alkusyksy. Alun kaunissointinen daktyylisäe kertoo niityn ruohonkasvunopeuden hidastuneen. Myös kaislat ovat tummuneet. Punatulkku on runossasulkasatoinen, ja sulkasato ajoittuu monilla linnuilla pesimäkauden loppuun eli punatulkullajuuri alkusyksyyn. Lyyrinen minä kuvaa omaa kättänsä ruskettuneena. Merkittävääon se, että ajankohta kuvataan runossa kiertoteitse, yksittäisten havaintojenkautta. Runon minä ei kerro mitään muuta kuin näköhavaintonsa, jotka keskittyvätympäristöön, lintuun ja omaan käteen. Havaitsemisen merkittävyyteen viittaa myöskuvauksen tarkkuus: ”Punatulkku verkossa // kurkotti päätään ja avasi nokkansa. /Mustassa himmeänkiiltävässä pinnassa / vaaleanruskea lohjennut täplä.” Nähty kohdekuvataan niin yksityiskohtaisesti, että lukija voi ihmetellä lohjennutta täplää. Onko selinnun sierainaukko, vai jokin muu yksityiskohta tässä nimenomaisessa linnussa, jotalukija ei tietenkään voi nähdä. Täplän arvoitus panee kysymään, onko olemassa jokintietty vikanokkainen lintu, johon tässä runossa viitataan.Tuntuisi mielettömältä väittää, että esimerkiksi runon ”Sormet ovat” lintu viittaisijohonkin aktuaaliseen lintuun. Runo on ehkä syntynyt jonkin kokemuksen pohjalta,mutta runon tulkinnassa ei voi olla kysymys tuon tietyn kokemuksen palauttamisesta(Collins 1991b, 161-162; Larmola 1990, 17, 22-41). Näin runo kokonaisuudessaankaanei viittaa johonkin tiettyyn syyskesään, maisemaan ja käteen eli aikaan, paikkaanja toimijaan. Kysymys alkuperäisyydestä on runon tulkinnan kannalta melkoisen turha.Visuaalisesti vahvaan, näköhavaintojen jatkumoksi rakennettuun verbaaliseen kuvaukseenlivahtanut epämääräisyys ei voi selvitä millään muulla keinolla kuin lukijanmielikuvituksella. Lukijalla on jo valmiiksi ”silmää” nähdä täplä ja ymmärtää se huomionkiinnittävänä visuaalisena yksityiskohtana, josta ei tarvitsekaan tietää tarkkaan,mikä se on. Yksittäisten sanojen viittauskohteilla ja lukijan mielikuvituksella on siissuuri merkitys lintumotiivin konkreettisessa tulkinnassa.Runossa kuvataan nokan lisäksi myös linnun silmiä, joista sanotaan: ”sen silmätovat isot // ja pyöreät ja kimaltelevat pään liikkeiden mukaan / kuin läpinäkymättömätpisarat.” Linnun silmien vertaaminen läpinäkymättömiin pisaroihin tekee niistä ainoatkohteet, joita lyyrinen minä ei kykene havainnoimaan esteettä. Päätään kurkottelevan,nokallaan tarttuvan eläimen katse on näkymättömissä. Silmien kimaltelu ja läpinäkymättömyystekevät niistä heijastavat. Suuret pyöreät mustat silmät eivät heijastele runossalyyrisen minän katsetta – kyse ei siis ole itsereflektiosta, jossa ihmisen katse palautuueläimen katseesta ja kääntyy itseensä. Runon minä tuntuu pikemminkin puhuvanlinnun silmistä vieraina, tavoittamattomina esineinä, joihin ihmisen katse uppoutuu.Linnun silmien ja nokan sekä lyyrisen minän katseen (silmien) ja käden suhteetsekä myös katseen ja tarttumisen aktit kietoutuvat runossa mielenkiintoisesti yhteen.Minä katsoo lintua ja kuvaa sitä ilman yhtäkään symbolista merkityksenantoa linnunkäännellessä päätään ja ilmeisesti katsellessa näkymättömästi minää. Lintu on minänkäden otteessa, mutta myös lintu tarttuu minän käteen nokallaan, minkä jälkeen minäalkaa kuvailla omaa kättään objektivoivalla yksityiskohtaisuudella. Äänteellinen kuviointisitoo linnun otteen ja minän havainnot yhteen: ”Se puristaa kevyesti nokallaansormea monesti, / sormet ovat sierettyneet syrjistä // ja niissä on tiheässä pieniä haavoja,”.Säkeittäiset vokaalijatkumot, alkusoinnut ja muut konsonanttien sointumat korostavatminän huomion kääntymistä linnusta omaan käteen. Äänteellinen kuviointiosoittaa runon temaattisen ytimen.Pelkkä havaintojen nimeäminen tuottaa vaikutelman siitä, että lyyrinen minä suhtautuunäkemäänsä täysin välinpitämättömästi, ikään kuin kyseessä olisi todellakinvain katseen liikkeen ja kohteiden lähekkäisyyden motivoima havaintojen peräkkäinensarja. Toisin kuin linnun läpinäkymättömät pisarasilmät, lyyrisen minän katse onkuitenkin yhtä aktiivinen kuin hänen kätensä. Vaikka minän kädet kuvataan yhtä yksityiskohtaisestikuin linnun ruumis, tämä kuvaus on tarkoituksellista. Lyyrinen minäon itse oma kohteensa, jolloin katse ja käsi tuntuvat irtautuvan toisistaan. Jos olenkinmerkityksellistänyt ”Sormet ovat” -runon lintumotiivia tähän asti pelkästään konkreettisena,runon kuvauksen tarkoituksellisuus tuo lintumotiiviin saman symbolisenulottuvuuden, joka on tuttu runoista ”Linnulla on” ja ”Siivet irti”. Runon minän katseon suvereeni esineellistäessään sekä linnun että minän oman käden. Tämä kohteenaolemisen ymmärtäminen on aspekti, jossa lukija tiedostaa runon läpitunkevan symbolisuuden.Konkreettisen hahmottaminen tulkinnallisena aspektina ohjaa meidät ymmärtämäänrunon ilmausten referenssin kuvitteelliseksi: lukija kuvittelee runon kuvaamanympäristön ja sijoittaa itsensä siihen. Minulla esimerkiksi on erityinen omistava asenne”Sormet ovat” -runon sisältämään kuvaukseen: luen sitä, kuin olisin itse lintuverkonluona, kuin näkisin linnun. Koska minun on kuviteltava näkeväni myös runon puhujankäsi, kuvitelma ei ole mikä tahansa mielikuva. Ovatko syrjistä sierettyneet sormetminun sormeni, vai puhujan sormet? Kun ymmärrän runon konkreettisesti, otankojopa puhujan paikan? Auli Viikari on analysoinut epideiktisyyttä, näytteille asettamistalukijaan suuntautumisen strategiana lyriikassa. Viikari kirjoittaa: ”[l]ukija kutsutaanrunon keskipisteeksi, origoksi, asettumaan paikalle josta käsin runon maailma jäsentyy”(1998, 288).Miten on mahdollista omaksua puhujan paikka runossa ”Sormet ovat”? Kuvauksenyksityiskohtaisuus sekä simuloitu katseen siirtyminen ja tarkentuminen kohteisiin kutsuvatlukijaa varmasti puhujan paikalle. Konkreettisuuden ongelmaan liittyen on tarjottavamyös banaalimpi vastaus: puhujan paikan omaksumisen mahdollistavat sanat,joilla on tietyt vastineensa todellisuudessa. Tämä kielen ja maailman yhteys perustaatoisen konkreettisuuteen liittyvän referentiaalisen ominaispiirteen. Runoa lukiessani34Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •35

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I Tymmärrän kaikki tekstin sanat ja ilmaukset tunnistamalla niiden viittauskohteet. (Ks.Collins 1991a, 148.)Puhe konkreettisuudesta tulkinnallisena aspektina (asennoidun runoon siten, ettälintumotiivi-ilmaus on yhtä kuin lintu) kytkeytyy referenssin kuvitteellisuuteen: ”olen”runon kuvaamassa maisemassa ja ”havaitsen” linnun. Konkreettisuus tekstin ominaisuutenapuolestaan kytkeytyy referenssiin semanttisena käsitteenä: luen lintua tarkoittavansanan tai ilmauksen ja ymmärrän ilmauksen sen viittauskohdetta tarkoittavana.Konkreettinen merkityksellistäminen on itsen sijoittumista ja kohteiden sijoittamistarunon ympäristöön luomuksena, joka syntyy runon sanojen ja niiden viittauskohteidenpohjalta.LopuksiTutkin konkreettisuutta ymmärtääkseni omaa lukukokemustani, jolloin kysymys ”miten’lintu’ muuttuu linnuksi” palautuu lukemiseni reflektointiin. Puhun tulkinnallisestaaspektista, jossa luen sanoja siten, että ne ovat tarkoittamiaan kohteita. Haajasenrunojen linnut eivät ole minkään maailman eläjiä – niiden referentiaalisuus on kuvitteellistaja syntyy sanojen merkityksistä. Konkreettiseen merkityksellistämiseen liittyytämän tosiasian myöntäminen ja sen samanaikainen tietoinen sivuuttaminen. Olen puhunutmyös lintumotiivien symbolisuudesta ja käsitteellisistä merkityksistä. Tulkinnallisenaspektin muuttuessa en merkityksellistä lintua eläimenä runon ympäristössä, vaanajattelen lintuilmauksen kirjallisia ja kulttuurisia konnotaatioita. Kyse ei ole havaitsemiseenliittyvästä ilmiöstä (kohteen tunnistamisesta linnuksi) tai eri motiivivarianttienläsnäolosta runossa, vaan muutoksesta ilmauksen ymmärtämisessä.Haajasen lintulyriikan viehätys saattaa olla tavattoman tiuhaan toistuvassa olla-verbissä10 , joka asettaa linnun kuvattuun ympäristöön ja kätketysti vihjaa asettamisen symbolisoivaanaktiin. Olenkin ilmaissut lintumotiivin konkreettisuuden puhumalla linnunolemisesta runon ympäristössä. Kopulan keskeisyydestä huolimatta lintumotiivinkonkreettisuus ei ole esityksessäni ontologinen väite vaan toivoakseni heuristinen luonnehdintatulkinnan aktille.Viitteet1Haajasen runoja on julkaistu mm. antologioissa Tästä kaupungista (1969), Tässä pisteessä(1971), Kello vasta yksi (1974) ja Maan ilmeet (1976).2Larmolan tutkimuksessa konkreettisuus liittyy tosin Haavion poetiikan (erityisesti motiivienja symbolien) syntymisen ja muotoumisen kuvaukseen, mutta erilaisiin taustaoletuksiinliittyvät ongelmat eivät ole este Larmolan konkreettisuutta koskevien ajatusten soveltamiselletässä.3Runokuvan käsitteen ongelmallisuus tiedostetaan nykytutkimuksessa (Kainulainen 2004,73-125; Hollsten 2004, 37-44; Larmola 1990, 48).4Puhun mielikuvasta käsitteeseen liittyvistä ongelmista (ks. esim. Collins 1991a, 173)huolimatta (vrt. runokuvan käsitteen ongelmat). Mielikuvan voisi tulevaisuudessa korvataesimerkiksi käsitteellä ”mielen kuva”, jolloin korostuisi lukijan aktiivisuus tulkinnassa.5Haajasen runossa tapahtuva kuolleen linnun antiteettinen symbolisoituminen ei oleyksittäistapaus Haajasen tuotannossa eikä myöskään uudemmassa suomalaisessa lintuaiheisessalyriikassa. Vapaus- tai runoilijasymbolin antiteeseina esiintyvät erityisesti täytetyt linnut, kutenMatti Paavilaisen Sukukartassa (1964) ja Maila Pylkkösen Muistista-kokoelmassa (1972). Sitävastoin metsästysaiheisissa runoissa saalislinnut kuvastavat usein ihmisen suhdetta luontoon,jolloin vapaus-, runoilija- tai sielusymboliikan kyseenalaistuminen on runossa korkeintaantoissijaista (esim. Hannu Salakka: Muuttolintumaisemaa 1974, Anni Sumari: Sarkofagi 1994,Sirkka Turkka: Nousevan auringon talo 1997).6En liitä tulkinnallisia aspekteja yksinomaan runokielen (kuvitteelliseen) visuaalisuuteen.Jonakin näkemisen käsitteeseen on viitattu erityisesti poeettisen metaforan aistimellisuutta taikokemuksellisuutta korostavissa teorioissa (Hester 1967, 169-186; Ricoeur 1997, 212-215).Suomessa Tuula Hökkä on liittänyt aspektien näkemisen Eeva-Liisa Mannerin poetiikkaan(1991, 228-234).7Kertaluokkien lukumäärä, ilmausten erottaminen, ilmausten mallintaminen sekämallintamisen mielekkyys ovat kertaluokkamallin ongelmia.8En puutu tässä uudempaan enargeian tai ut pictura poesis -idean tulkintaan, jossa itse runosanataideteoksena ymmärretään oman omalakisen todellisuutensa luojana eikä aktuaalisentodellisuuden jäljittelijänä. Anna Hollsten kirjoittaa modernistisesta ut pictura poesis -ideantulkinnasta: ”[r]unon pyrkimyksenä on olla niin konkreettinen ja esineen kaltainen kuinmahdollista” (2004, 159).9Kriegerin osuvat huomiot runon kuvallisuuden kielellisestä perustasta viittaavat mielestänienargeian ongelmallisuuteen kirjallisuustieteellisenä käsitteenä. Elävän kuvauksen määritelmäon häiritsevän suhteellinen, ainakin mimesis-problematiikan näkökulmasta. Tulkitaankojo kohteen nimeäminen sen kuvaukseksi ja jos ei, kuinka monta attribuuttia kohteesta onannettava, jotta se täyttäisi kuvaamisen kriteerin? Millaisia näiden attribuuttien tulisi ollaluonteeltaan, jotta kyse olisi elävästä kuvauksesta? Näyttää siltä, että konkretian lisäksi myösenargeia on viime kädessä lukijasta, ei tekstistä käsin määrittyvä ilmiö.10Paul Ricoeur on pohtinut metaforisen lausuman kopulaa tulkinnan kannalta (1997, 247-256). Vesa Haapala analysoi kiinnostavasti Edith Södergranin ”Gud”-runon kopulaa (2005,330-331).KaunokirjallisuusRM = HAAJANEN, TIMO 1991: Rigor mortis. Toimittaneet Matti Ahola, Martti Pulakka, KeijoSiekkinen ja Erkki Vainikkala. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.LähteetPainetut lähteetCOLLARD, ANDRÉE & CONTRUCCI, JOYCE 1989: Rape of the Wild. Man’s Violence against Animalsand the Earth. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.COLLINS, CHRISTOPHER 1991a: Reading the Written Image. Verbal Play, Interpretation, and theRoots of Iconophobia. University Park, Pennsylvania: The Pennsylvania State University Press.36Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •37

A R T I K K E L I TA R T I K K E L I TCOLLINS, CHRISTOPHER 1991B: The Poetics of the Mind’s Eye. Literature and the Psychology of Imagination.Philadelphia: University of Pennsylvania.ELOVAARA, RAILI 1992: ”Olen tyhjä huone”. Tutkielma sanataiteen metaforista ja symboleista. Helsinki:Yliopistopaino.HAAPALA, VESA 2005: Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa. Helsinki:SKS.HESTER, MARCUS B. 1967: The Meaning of Poetic Metaphor. An Analysis in the Light of Wittgenstein’sClaim that Meaning is Use. Paris: Mouton & Co.HOLLSTEN, ANNA 2004: Ei kattoa, ei seiniä. Näkökulmia Bo Carpelanin kirjallisuuskäsitykseen.Helsinki: SKS.HÖKKÄ, TUULA 1991: Mullan kirjoitusta, auringon savua. Näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin runouteenja sen modernisuuteen. Helsinki: SKS.JÄRVINEN, ANTERO 1991: Linnut liitävi sanoja. Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä.Helsinki: Otava.KANTOLA, JANNA 2001: Runous plus. Tutkielmia modernismin jälkeisestä runoudesta. Oppimateriaaleja114. Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia. Helsinki: Palmeniakustannus.KATAJAMÄKI, SAKARI 2004: ”Kukunor, - niin kaunis sana!” Metakielellisyys Lauri Viidan Kukunorissa.Katkos ja kytkös. Modernismin ja postmodernismin suhde traditioon. Toimittaneet KatriinaKajannes, Leena Kirstinä ja Annika Waenerberg. Helsinki: SKS. 136-161.KRIEGER, MURRAY 1992: Ekphrasis. The Illusion of the Natural Sign. Emblems by Joan Krieger.Baltimore and London: The Johns Hopkins University Press.LAITINEN, KAI 1958: Mikä uudessa lyriikassamme on uutta? Puolitiessä. Esseitä kirjallisuudesta.Helsinki: Otava.LARMOLA, MAIJA 1990: Opera secreta. P. Mustapään runokuvien kehitystä. Helsinki: WSOY.LUMMAA, KAROLIINA 2004: Miten runoa katsotaan? Visuaalisuus ja reflektio Tomi Kontion runossaValo puhuu variksen äänellä. Sananjalka. Suomen Kielen Seuran vuosikirja 46. Turku:Suomen Kielen Seura. 159-182.LYYTIKÄINEN, PIRJO 1995: Muna vai kana. Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana.Kuin avointa kirjaa. Leikkivä teksti ja sen lukija. Toimittanut Mervi Kantokorpi. Helsinki: Helsinginyliopisto. Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 17-50, 218-219.RICOEUR, PAUL 1977/1997: The Rule of Metaphor. Multidisciplinary Studies of the Creation of Meaningin Language. 6 th paperback edition. Translated by Robert Czerny with Kathleen McLaughlinand John Costello, SJ.RIFFATERRE, MICHAEL 1978/1984: Semiotics of Poetry. 1 st Midland Book Edition. Bloomington:Indiana University Press.SALMI, ULLA 2003: Vuohihirven laidunmailla. Kaunokirjallisesta paikasta ja paikan kuvauksesta.Kuvien kehässä. Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta. Toimittanut Vesa Haapala.Helsinki: SKS. 216-263.SEMINO, ELENA 1997: Language and World Creation in Poems and Other Texts. London and NewYork: Longman.SHELLEY, PERCY BYSSHE 1821/2000: Runouden puolustus eli huomautuksia esseen Runoudenneljä aikaa johdosta. Suomentanut Leevi Lehto. Oi runous. Romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä.Toimittanut Tuula Hökkä. Helsinki: SKS. 74-82.VIIKARI, AULI 1998: Carpe diem. Lukijaan suuntautumisen strategiat lyriikassa. Sanan voima.Keskusteluja performatiivisuudesta. Toimittaneet Lea Laitinen ja Lea Rojola. Helsinki: SKS. 280-304.WITTGENSTEIN, LUDWIG 1981: Filosofisia tutkimuksia. Suomentanut Heikki Nyman. Helsinki:WSOY.Painamattomat lähteetKAINULAINEN, SIRU 2004: Miten lukija tietää? Eila Kivikk’ahon varhaisrunouden vastaanotto jalukemisen kontekstuaalinen vuorovaikutus. Painamaton lisensiaatintyö. Turku: Turun yliopistonTaiteiden tutkimuksen laitoksen Kotimainen kirjallisuus.38Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1 • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •39

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M ÄKeskustelua kertomuksesta ja elämästäVeronica PimenoffTarjous jota ei voi vastustaa:mäsä minuus jalostetaan tuotteeksiJokaisella suomalaisella on elämänsä kertomus. Se alkaa ennen syntymää – ehkä joennen raskauttakin – ja päättyy kuolemaan. Se on kirjoitettu paperille tai sähköiseenmuotoon tiettyjen sääntöjen mukaan. Se ei ole julkinen, mutta jokaisella on oikeussaada omastaan kopioita. Kertomuksen nimi on ”Jatkuva sairauskertomus”. 1 Siinä mainitaankaikki yksilössä havaitut korjaustarpeet ja suoritetut korjaukset. Jos ihmisessäon tuotantovika tai hän on mennyt mäsäksi, ryhdytään toimenpiteisiin, jotka kirjataankertomukseen. Yleensä ihmiset eivät lue sitä koskaan. He vertaavat oman elämänsämenoa tarinoihin muiden elämästä. Tässä puheenvuorossa on tarkoitus kohdittain kokeilla,miten se sujuu.Olette varmasti kuulleet Pohjois-Karjala -projektista. Länsirannikon palava Puskalähti idän maille pelastussanomaansa levittämään, ja kaikki ihmiset raastettiin mitattaviksija arvioitaviksi. Heille ilmoitettiin, miten he tuotteistavat kroppansa sellaiseksi,että se ei lopahda sydänveritulppaan.Meillä on nyt Pohjois-Karjalassa uusi sanoma ja projekti: Ilo elää Karjalassa! Tulostaemme saavuta kalevalaisia itkuvirsiä laulamalla, vaan syömällä masennuslääkkeitäeniten Suomessa. Meilläpäin on aina menossa jokin jalostava puhdistustyö. Niiden jäljiltäon pystyssä komea karsikko kelohonkaa. Ne, jotka eivät pysyneet Pohjois-Karjala-projektin matkassa, kuolivat sydänveritulppaan, ne jotka eivät ole iloisia ja onnellisiaKarjalassa, tappavat itsensä. Molemmista saa hyvän kertomuksen. Kehyskertomuksenase yksi ja ainut suomalainen menestystarina, joka noteerataan myös ulkomaisissapörsseissä, nimittäin Nokia. Raataja kuolee saappaat jalassa. Lapsi töytäisee päänsä isänsaappaisiin, kun isä on vetänyt itsensä keittiössä hirteen.Todellisuus tuottaa raakoja kertomuksia. Taide ja politiikka käyttävät ihmisten elämäämateriaalina. Taiteeseen kytkeytyy tuhoamisen tai ainakin järjestyksen häiritsemisenriemu. Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia -teoksen romaanihenkilö toteaa:”Otapa kaikista kirjallisuuden luomuksista niiden sisin merkitys [--]: se kiistääkaikki ne voimassa olevat normit, periaatteet ja säädökset, joiden varassa yhteiskuntalepää, tämä yhteiskunta joka juuri on niin mieltynyt samaisiin kirjallisiinluomuksiin! Johan runokin mysteerioineen, se jos mikä, leikkaa halki sen, mikämaailmassa on mieltä ja merkitystä, leikkaa sen irti kiinnikkeistään, tuhansistaarkisista sanoista, ja mieli ja merkitys katoaa kuin irtipäässyt ilmapallo. Jos tätäsanotaan kauneudeksi, niin kuin tapana on, silloinhan kauneus on sanomattomankylmäveristä kumousta, julmempaa kuin yksikään poliittinen vallankumouson ikinä ollut” (suom. Kristiina Kivivuori).Poliittista vallankumousta emme Pohjois-Karjalassa tee. Nykytarinamme ei ole vallankumouksellisenkäänteen tarina vaan jatkuvan oppimisen. Emme enää raivaa vaankorjaamme tai paketoimme, tuotteistamme ja jalostamme. Yläasteen opinto-ohjaaja ilmoittimeille vanhemmille: Teidän lapsenne ovat kuin kovalevyjä, jotka pitää ohjelmoidauudestaan ja uudestaan. Ei hän tarkoittanut tabula rasaa, vaan sitä, että ennen kuinyksi minuuden kertomus on päättynyt, se jo korvataan toisella ja päätyy roskakorinunohduksiin. Koulussa lapset oppivat jaksonsa, pätkäminuudet pääsevät pätkätöihin,ja aina ne jalostuvat uudessa projektissa. Mikä on niiden kertomus?***Kertomusta kysellessä on muistettava, että elämme kulutusyhteiskunnassa ja asioimmevalintamyymälöissä. Marketeissa valikoimme mieleisemme tuotteet. Vaaleissa äänestämmesopivaa ehdokasta, uskontojen markkinoilta noukimme tilanteeseen sopivanriitin ja urheilujoukkueista suosikkimme. Puolisoita otamme peräjälkeen ja lapset vuoroviikoiksi.Kaikkea voi yhdistellä. ainakin sen aikaa kuin huvittaa. Näin kai voi noukkiakertomuksiakin, jotka selittävät elämän. En tosin usko, että taidetta sen paremminkuin elämää pitää varsinaisesti ymmärtää. Elämä näivettyy liiasta järkeilystä ja suunnittelusta.Taide ja elämä jatkuvat rohkeuden ja varomattomuuden voimalla. Laskelmoinnistaei ole apua, pitää uskaltaa heittäytyä rytmiin.Musilin romaanihenkilöt toteavat, että voi elää elämän, jossa syntyy taidetta tai elämän,joka itsessään on taidetta, ja päättelevät, että täydellinen elämä on taiteen loppu.Taide on lopetettava täydellisen elämän tähden. He tietävät kuitenkin, että ihmiset haluavatantaa kokemalleen kertomuksen muodon, jotta kaaokseen tulisi järjestys ja mielija jotta kauheudetkin tuntuisivat välttämättömiltä ja turvallisilta.Oman itsensä ja elämänsä sepittäminen voi luonnistua joiltakin. Mutta mitä tehdäkirjoihin kirjatuille kertomuksille, jotka ovat tarjolla? Kelpaako antiikin tragedia vieläelämän selventäjäksi, kun kaksi oikeutta kohtaa niissä sovittamattomassa ristiriidassa?Käyvätkö kertomukset, joissa elämänkaaressa on ratkaiseva käänne ja kaikki asettuupaikoilleen kuten Sauluksella, jonka elämä sanoo naks ja hänestä tulee koko loppuelämäksiPaavali. Tai Augustinuksella, joka tulkitsee lapsen jokelluksen ”tolle lege, tollelege”, ja ottaa ja lukee, ja koko elämä muuttuu kerralla. Mutta vain sen kerran, Augustinusjämähtää uralleen eikä enää seuraa uusia trendejä? Voimmeko ollenkaan enääymmärtää antiikin tragediaa, joka kuvaa kahden sovittamattoman oikeuden tappavaaristiriitaa, joka koituu ihmisen vääjäämättömäksi kohtaloksi? Meidän elämässämme-40 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •41

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M Ähän voi yhdistää kaiken, sitoumukset ovat määräaikaisia, sopimukset voi neuvotellauudestaan ja huononakin satovuonna leipä kasvaa kaupan hyllyssä. Kohtalo on viralta,kun ihminen tekee valintoja ja puskee eteenpäin urallaan konsultin tai äidin neuvojenmukaan tai hakee avustuksia sosiaalityöntekijän opastaessa. Miltä silloin tuntuu lukeakertomuksia, joissa ihmisiä kohtaa kohtalon armoton isku?Elävän olennon pitää pystyä säätelemään aineen-, energian ja informaation vaihtonsaja reagoimaan ärsykkeisiin. Jotta eläviä olioita olisi jatkossakin, joidenkin elävienolioiden on kyettävä sopeutumaan ympäristöön ja lisääntymään. Kirjallisuuden elämäon toisenlaista. Milan Kundera ym. ovat todenneet, että elämän toistuvat rutiinit ovatliian tylsiä kuvattaviksi kertomuksissa, tai eivät ainakaan yksin riitä sitä kannattelemaan.Toisaalta syömistä ja juomista lukuun ottamatta monia keskeisiä elämän ylläpitoonja lisääntymiseen kuuluvien toimintojen yksityiskohtaista kuvaamista on pidettysopimattomana.Joskus kirjallisuuden elämä tuntuu jämähtäneen kehitysromaanin kuvioon, humanistienhupsutuksiin upeasta yksilöllisestä kehityskaaresta, unohtamatta jalostumista,johon otsikkoni viittaa. Harharetki on kirjallisuuden elämää. Se useimmiten alkaa välirikostaja päättyy kotiinpaluun sovitukseen tai ainakin selville vesille.***Yritän seuraavaksi pohtia kulutusyhteiskuntaeläjien elämää. Yhteiskunnallisestihan seosataan arvioida rahassa ja suunnitella jo ennen lapsen syntymää. Mutta tarkastellaansitä nyt minäkeskeisesti.Tuli otettua vastaan tämä lahja: elämä. Se on riskiyritys, johon kuluttajansuoja eipäde. Viimeistä käyttöpäivää ei ole ilmoitettu. Elämä ei ole takuutuote. Vaikka suomenkielistäkäyttöohjetta ei löydy, elämää ei saa sillä perusteella vaihtaa toiseen, kutenkodin elektroniikkahankintaa. Elämänkin kyllä voi palauttaa, mutta rahoja ei saa takaisin.Kauheinta on ehkä, ettei ole vaihto-oikeutta. Ei voi tulla joksikin muuksi, ollatoisenlainen.Kirjallisuusko olisi tässä tilanteessa tyrkyllä elämän käyttöohjeeksi? En malta ollamainitsematta Georges Perecin romaania La Vie Mode D’Emploi (1978). Se sisältääkokonaisen pariisilaisen kerrostalon asukkaiden elämät ja tietenkin sen miehen, jokanuorena opetteli maalaamaan akvarelleja, matkusti maailman ympäri viipyen satamakaupungeissaniin kauan, että sai akvarellin tehtyä, lähetti sen miehelle, joka liimasi sentaustalle ja sahasi palapeliksi. Akvarelleja piti maalata tietty määrä ennen kuin voi palatakotiin, jonne miehelle lähetettiin valmiit palapelit, jotka hän kokosi…Totuuksia on niin paljon, että hyvä sepite voi olla ainutlaatuinen. Mutta miten vanhatkertomukset toimivat, kun otamme elämän hallintaan, sillä niinhän meidän kuuluutehdä, eikö vain? Kertomusten vakiosisältöä ovat rakkaus ja kuolema. Tarkastelenkuolemaa ensin, kun edellä oli jo puhe elämän viimeisestä käyttöpäivästä.Eurooppalainen kertomustraditio alkaa kuoleman kieltävästä tarustosta: Gilgameshetsii ja hankkii ikuisen elämän. Kreikkalaisessa tarustossa on lopulta aina kysymys siitä,kuuluuko sankari kuolevaisten vai kuolemattomien joukkoon. Ja Jeesus lupaa uskovilleikuisen elämän ja tekee tempun itse edellä.Olen poiminut eurooppalaisen kertomatradition vanhoista kuolemankuvauksistakaksi, joissa myötäillään sankarin kuolemaa. Uskaltaisin väittää, että nämä eurooppalaisetkertomukset ovat vaikuttaneet ohjaavasti tuhansien yksilöiden kuolemaan valmistautumiseen.Se on sikäli paradoksaalista, että juuri kuolema on se osa elämästä,jota ei voi etukäteen ymmärtää tai laskelmoida. Siihen on vain heittäydyttävä niinehyvineen.Molemmissa kertomuksissa kuolee terve mies. He siis toteuttavat nykyaikaisenunelman ”hyväkuntoisena elämän loppuun”. Toinen on nuori ja perheetön, toinen jovanhempi ja hänellä on vaimo ja pieniä lapsia. Kummassakaan mies ei kuole onnettomuudessatai väkivaltarikoksen uhrina, vaan oikeuden tuomittua hänet kuolemaan.Molemmat ovat teloituskertomuksia. Nämä kaksi miestä eroavat ihmisten enemmistöstäsiinä, että tietävät kuolinhetkensä etukäteen, koska tuomari on sen ilmoittanut.Tästä huolimatta molempia kertomuksia voi hyvällä syyllä pitää kertomuksina vapaaehtoisestakuolemasta. Vanha mies väittää, että kuolema on hänen elämänsä täyttymysja tulee parantamaan hänen olojaan ja ammatillista työtäänkin. Samaa mieltä on nuorimies, joka uhrataan. Hän kuolee muiden puolesta, koska hänen isänsä haluaa sitä. Ihmisuhrittunnetaan laajalti eri kulttuureissa. Sodan aikana uhraus on edelleen elävääeurooppalaista traditiota, kun eri maiden viisikymmenvuotiaat isät lähettävät nuoretpojat kuolemaan. Näissä kertomuksissa kuolevat miehet kokevat tekevänsä itsenäisenvalinnan, eivätkä he vastusta sitä, minkä kokevat jumalan tahdoksi.Molemmilla miehillä on dualistinen ihmiskuva. He uskovat sieluun ja ruumiiseen,ja arvottavat sielun korkeammaksi. Kumpikin luottaa siihen, että jatkaa elämistä välittömästikuoleman jälkeen toisessa mukavammassa maailmassa keskustellen siellä toistenkanssa vielä samana päivänä. Miehet ovat Sokrates ja Jeesus. Faidonissa Sokratesselkeästi ilmaisee, että ruumis on hyvän elämän este ja on helpotus päästä siitä eroon.Hänen mielestään ruumis pommittaa mieltä intohimoilla, haluilla, pelolla, kuvitelmillaja turhamaisuudella ja estää järkevän ajattelun. Ihmisten on palveltava ruumiitaankuin orjat eikä filosofialle jää aikaa. Kun olisi tilaisuus mietiskellä, ruumis häiriköikaiken aikaa niin, ettei totuutta voi löytää. Filosofin koko elämä on valmistautumistakuolemaan: sielun ja ruumiin täydelliseen erottamiseen toisistaan.Sokrates lähettää vaimon ja lapset kotiin – hän ei itkijänaisia kaipaa – ja jatkaakeskustelua filosofiasta ystävien kanssa viimeiseen hetkeen asti. Sokrates selittää, ettäne, jotka paneutuvat filosofiaan oikealla tavalla, eivät elämänsä aikana ajattele mitäänmuuta kuin kuolemaa ja sen jälkeen tulevaa. Siksi olisi outoa vastustella, kun vihdoinon saavuttamassa elämänsä päämäärän. Kun hetki on käsillä, Sokrates noudattaa oh-42 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •43

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M Äjetta ja tyhjentää rauhallisesti myrkkypikarin. Hän nuhtelee ystäviään, jotka näyttävättunteitaan, ja kuolee.Kertomuksessa ei ole dramaattista käännettä, eikä se ole pelottava. Siinä ei esiinnytuskaa tai kärsimystä. Faidonissa ystävät kokoontuvat kesteihin, kun yksi heistä kuolee.Kertomus kuvaa myös miten ystävät, jotka olivat illanistujaisiin ilmaantuneet, tunsivatiloa ja surua, nauroivat ja itkivät. Se vihjaa myös siihen, ketkä kannattaa sulkea poiställaisista kekkereistä, nimittäin naiset ja lapset. Vaikka kyseessä on kuolemantuomioontäytäntöönpano, Sokrateen kuolemassa on paljon elementtejä nykyään tavoitellusta arvokkaastakuolemasta.Jeesuksen kuolema on dramaattisempi. Kauhuissaan hän pyytää isältään ”ota poisminulta tämä malja”. Naisia ei häädetä paikalta, sen sijaan useat ystävät ovat luikkineettiehensä ja Jeesus kuolee vihollisten keskellä, joista useimmat ovat hänelle tuntemattomia.Häntä solvataan ja kidutetaan. Hän kokee itsensä isänsä hylkäämäksi. Kuolinhetkellähän menettää kontrollin ja huutaa epätoivoissaan. Tämä tuskin oli mikään arvokaskuolema. Mutta Jeesuksen kuolinkertomuksesta tuli länsimaisen kärsimysdraamanydin. Vuosisatojen ajan miljoonat ihmiset ovat vuosittain kokoontuneet esittämäänkärsimysnäytelmän uudestaan ja kantavat ympäri vuoden kaulassaan tämän kuolemanlaitteen kallisarvoisesta aineesta valmistettua pienoismallia.Tämä kertomus tuli osaksi monien ihmisten elämänhallintaa. Vaikka kristityt uskoivatruumiilliseen ylösnousemukseen – eivätkä vain sielun ikuiseen elämään – hekehittivät vihan ruumista kohtaan. Kuten Sokrates Faidonissa, he pitivät ruumista ikuiseenonnelliseen elämään pyrkimisen esteenä. Ruumiin tarpeet ja halut olivat uhka,joka sysäsi vaaralliselle synnin tielle, joka saattoi päättyä jonnekin muualle kuin taivaaseen.Sokrateelle oli kelvannut ruumiin huomiotta jättäminen ja stoalainen perinnesuosi arvokasta kuolemaa ennen ruumiin ja sielun voimien nöyryyttävää hupenemista.Mutta Jeesuksen tarinaan kiinnittyneet toivat läntisen kulttuurin valtavirtaan ruumiinkärsimyksen ja tuskan ihannoinnin.Kärsimyksen välttämistä ei pidetty tavoiteltavana. Kärsimys piti hyväksyä. Siitä palkittaisiinmyöhemmin. Piinaa sai aikaan paastoamalla, ruoskimalla itseään ja runtelemallaruumistaan muulla tavoin. Kärsimys oli hyve ja paransi mahdollisuuksia tullapelastetuksi. Kärsimysnäytelmä ja kertomukset pyhien kärsimyksistä ja marttyyrikuolemastaolivat elämänohjeita.***Mutta Euroopassa syntyi myöhemmin lisää kertomuksia. Teknistieteellinen kehityslähti liikkeelle barokin aikakautena ja on siitä lähtien muuttanut Eurooppaa ja kokomaailmaa teknisten kumousten seuratessa toisiaan kiihtyvällä vauhdilla. Vallan tavoittelutekniikan keinoin on tuottanut niin aseet kuin biotieteet. Kertomukset ovat ainaennustaneet näitä muutoksia. Seesam aukeni itsestään kertomuksessa paljon ennenkuin ovet tavarataloissa ja lentokentillä. Lentokoneisiin ja avaruusaluksiin sai totutellakertomuksissa ennen kuin niistä tuli todellisuutta. Tänään tunnemme huoneenlämmössätuotetun fuusioenergian kertomuksista, mutta emme vielä todellisuudessa.Vanhat kreikkalaiset tutkivat luontoa sellaisena kuin sen havaitsivat löytääkseen senharmoniset lait. Uusi tiede puuttui luonnon kulkuun. Kokeellinen tiede ei arkaillutmuuttaa luonnon kulun suuntaa. 1600-luvun tieteen myötä eurooppalaisista tuli luonnonherroja ja omistajia ja he alkoivat asettaa luonnolle tavoitteita.René Descartes’lla oli dualistinen näkemys ihmisestä, jolla oli sielu ja ruumis. Hänkäytti kellopelin ja hydraulisten pumppujen mallia kuvatessaan ihmistä. Tapa kuvataihmistä tekniikan viimeisten saavutusten mallin mukaisesti onkin säilynyt: Freudinihminen oli kuin höyrykone ja mehän olemme kuin tietokoneita, tosin sellaisia, joidenakkuja on ladattava. Näin mutkattomiksi ovat elämää viitoittavat kertomukset käyneet,kun insinöörit kirjoittavat ne.Descartes lanseerasi uuden megatrendin. Luontoa tuli mestaroida, jotta keksittäisiinloputtomasti sellaista, mikä mahdollistaisi ihmiselle kaikista maan hedelmistäja hyödykkeistä nauttimisen ilman minkäänlaista tuskaa. Lisäksi luonnontieteen pitimahdollistaa terveys, sillä se oli perusarvo, elämän kaiken muun hyvän perusta.Nämä näkemykset kumosivat Jeesuksen kertomuksen: Kärsimys joutui pannaan,maanpäällinen sivuutti taivaallisen ja ruumis työntyi keskiöön; ei kuitenkaan tuskienvaan suoritusten ja nautintojen lähteenä. Luonnontieteen piti estää sairaudet ja vanhuudenvaivat sekä tehdä ihmiset viisaammiksi ja pystyvimmiksi. Heidät piti lääketieteenkeinoin jalostaa suorituskykyisiksi.Vuoden 1776 jälkeen ei myöskään ollut epäselvyyttä siitä, mistä ihmisyksilön olisuoriuduttava, mikä oli hänen tehtävänsä, päämääränsä ja oikeutensa sekä sen myötämyös hänen oikeutuksensa: onnen tavoittelu. Maan päälle oli ilmaantunut amerikkalainenelämäntapa, joka yhä levittää kertomustaan kaikilla kanavilla. Mitä virkaa silloinon kehyskertomuksilla, jotka keskittävät ihmisen pyrkimykset tuonpuoleiseen, ihannoivatkärsimystä eivätkä vaadi henkilökohtaisia suorituksia elämän kilpakentillä? Josihminen on oman onnensa seppä, jolla on vapaa tahto, valinnanvapaus, päämäärien jakeinojen vapaus, mitä virkaa on millään kertomuksella, joka korostaa väistämätöntäkohtaloa? Kun hybris ei ole synti eikä rikos eikä nemesistä ole olemassakaan, niin eivätvanhat kertomukset sovi elämään kuin pikantteina kontrasteina.Kun ihminen on hankkinut empowermentinsa ja syttynyt teknologian aatteelle,hän haluaa rationaalisesti ymmärtää, etukäteen laskea, ohjata ja kontrolloida luonnonja oman ruumiinsa ja oman elämänsä tapahtumat. Hän menee elämänhallintakurssillekirjoittaakseen elämänsä, ei hän lue romaania surullisen hahmon ritarista. Ruumis eienää ole este lopulliselle ikuiselle onnelle kuten vanhassa kertomuksessa. Uudessa kertomuksessaruumis on jatkuvan nautinnon saavuttamisen ja kokemisen väline.Samassa kertomustenvaihtorytäkässä uskonto on luovuttanut asemansa tervey-44 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •45

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M Ädenhuollolle. Siihen on mennyt kaksi vuosisataa, mutta on nyt aika hyvällä mallilla.Päiväkodissa ei kerrota synnin uhkaavista houkutuksista mutta kyllä hammaspeikonsalakavaluudesta. Terveydenhuolto huolehtii syntymästä, kuolemasta, pitkäikäisyydestä,iäisyydestä, lasten kasvatuksesta, dieetistä, sukupuolisuudesta, kaikenlaisesta käytöksestä.Taidettakin kannattaa harrastaa terveyden säilyttämiseksi ja pitkäikäisyydensaavuttamiseksi. Kansalainen voi kieltäytyä kirkollisverosta mutta ei sairausvakuutusmaksusta.Ennen piti välttää syntiä, nyt kaikkea epäterveellistä. Sielun kadotus ei olemikään juttu, mutta terveysvaara on.Lääketieteen kehitys on vaikuttanut asenteisiin kuolemaan ja kuolemiseen. Yhäuseammat vaativat lupausta tiestä yksilölliseen kuolemattomuuteen. Vanhat sitkeät toiveet,jotka on kuvattu Gilgameshissa, kreikkalaisissa taruissa ja kristillisissä kertomuksissa,ovat elinvoimaisia ihmisten pidäkkeettömissä mielissä.Haluamme siis myyteistä totta, mutta ilman kohtaloa, kärsimystä ja odotusta, kiitos!***Kaikkien aikojen kertomukset ovat ihannoineet kauneutta ja kertoneet sen saavuttamisestatai menettämisestä. Ennen kauneuteen liitettiin hyveellisyys. Ajankohtaisissa kertomuksissahyvännäköinen on terve ja suorituskykyinen, saa enemmän kumppaneitaja jaksaa suoriutua seksistä. On hykerryttävää havaita, että tämän päivän kuvauksissaseksuaalista suorituskykyään ylläpitävät turvautuvat samoihin keinoihin kuin ne, joidenennen piti selviytyä ilman seksiä: paastoamiseen, voimisteluun, treenaamiseen jakylmään suihkuun. Ehkä ne ovatkin ikuinen itsetarkoitus!Olenkin jo siirtynyt kuoleman teemasta rakkauden teemaan. Biotekniikka onmuuttanut rakkaudenkin kertomusta. Se on erottanut hedelmöityksen heteroseksuaalisestayhdynnästä. Nykyään on mahdollista tulla raskaaksi ilman yhdyntää – neitseelliseensyntymään uskominen on valistuksen huippua! – ja on mahdollista olla yhdynnässäilman riskiä raskaudesta. Tässä tilanteessa yksilöillä on paljon valinnanvapauttaja heidän sukupuolielämänsä voi alkaa muistuttaa kreikkalaisten jumalten käytäntöjä.Tieteellisteknologinen kehitys on valloittanut myyttien alueet todellisuudeksi.Tuntien kertomukset nuoruuden lähteestä terveetkin ihmiset voivat tänään halutasuunnitellun ja geneettisesti tarkistetun vauvan, hormoneilla voimakkaammat lihaksettai leikkauksella vähemmän ryppyjä ja pillereitä seksuaalisen kyvykkyyden tai paremmanmielialan saavuttamiseksi. Tätä tietä onneen, täyttymykseen ja kukoistukseen eiollut parikymmentä vuotta sitten. Kertomuksellakin on niin kiire, että se lähetetäänsuorana tosi-TV:ssä.***Yleisissä länsimaisissa ajattelutavoissa itsemäärääminen on joutunut niin lähelle onnentavoittelua, että siitä on tulossa pelkkä Lustprinzip. Itsemäärääminen ei ole vain tahdonilmaisua,se on myös vastuun ottamista päätöksistä ja valinnoista. Immanuel Kantmuotoili: Sapere aude! Uskalla ajatella itse. Emansipaatio tarkoittaa isän ohjaavan kädenhylkäämistä. Mutta riittääkö valistuksen kertomus? Ihminen pystyy rationaaliseenajatteluun, mutta hän ei ole rationaalinen olento, jolla on järkisyyt yllykkeisiinsä jamotiiveihinsa. (Ei edes valistus ole houkuttelevaa järkisyistä ellei luvata siitä koituvaahyötyä ja nautintoa.) Onnellisuutta ei saavuteta järkeilemällä ja lujasti tahtomalla.Kun rakennamme valistuksen Babelin tornin hyväksymällä vain järjen äänen – jokaon ihmisen valtaa lisänneen tieteen ääntä – joudumme katastrofiin, sillä järjellä ei suitsitakaikkia niitä irrationaaleja kieliä ja impulsseja, jotka ihminen kokee. Jos yrittääkontrolloida ruumista, elämää, ihmisten kanssakäymistä ja kuolemaa pelkällä järjellä,syntyy purkauksia, jotka keikauttavat tornin kumoon. Ristiriitaiset äänet hämmentävätBabelin rakennustyömaalla. Päihtyneisyyttä ja kiihottuneisuutta ei saa järjellä kuriin.Kipu ja särky murtavat rationaalisuuden kehikon, kärsimys ei käytä rationaalista kieltä,tuska päästetään ilmoille artikuloimattomasti ja eläimellisesti. Tuska koskettaa ruumistaniin, että se murtaa ruumiin kontrollin. Onkohan hyväksi, että jotkut muutkin tarinat– sellaiset, joissa huumaannutaan tai kärsitään – säilyvät valistuksen kertomuksenrinnalla. Kirjallisuuteenhan nuo vastuuttomat tarinat on kirjattu.***Mutta luettavanamme on myös hyllymetreittäin kirjallisuutta, jossa kerrotaan syyllisyydestäja kurituksesta. Sopivatko ne meille aloitteellisille ihmisille elämäämme rinnastettaviksi?Miten Genesiksen kertomus suhtautuu elämäämme? Siinä tapahtuu syntiinlankeemus,kielletty tietoon kurkotus, joka johtaa karkotukseen ja kuolemantuomioon, jotaei panna heti täytäntöön. Sama koululaitos, joka alaluokilla tutustuttaa lapset kertomukseentiedon puun omenasta maistamisen seurauksista, työntää lapsia puun runkoapitkin ylös. Ja niin on käynyt, että tiedon puuhun kivunneiden onkin jatkossa pakkomuuttaa pois syrjäisiltä kotiseuduiltaan.Freudia en esittelisi tässä lääkärinä vaan kokeilijana, joka perusti teoriansa kertomuksiinja hoiti potilaansa niillä. Hän piti syyllisyyttä – tuota Genesiksestä ja antiikista,mutta ei enää tästä päivästä tuttua – keskeisenä kategoriana. Hän laittoi hoidettavanaktiivisesti selvittämään ja ratkomaan ristiriitojaan. Tapahtumat ja tuntemuksetpengottiin esiin, sovitettiin kertomuksen muotoon tarkasteltavaksi. Mikään ei saanutpeittyä, symbolit oli selitettävä ja sitten piti lopulta uskaltaa ruveta omaksi minäkseen.Tarinoinnissa vierähti tunteja ja vuosia. Ripittäytyessä elämä vedettiin esiin hämärästä,pilkottiin ja järjestettiin ja siihen kokeiltiin merkityksiä. Toisenlainen psykiatria, jonka46 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •47

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M ÄJanet kehitteli ja joka sopii nykykäsityksiin, antaa piut paut syyllisyyksille ja ristiriidoille.Se toteaa ihmisessä toimintahäiriön ja ryhtyy sitä korjailemaan – tai peittelemään,jos ei saa kuntoon. Ristiriitoja ei tarvitse tunnistaa, elämästä ei tarvitse kehitellä kertomuksia.Kiellot, syyllisyys ja tarinat menettivät joitakin vuosikymmeniä sitten merkityksensä.Markkinoilla on kuitenkin paljon mekaanikkoja, jotka pärjäävät ilman symbolienselityksiä, ja lääkkeen voi niellä pohtimatta elämäkertaansa. Toimintahäiriö on häivytettävä,jos sitä ei voi poistaa. Joka tapauksessa sitä on turha tarkastella tai ruveta siitäperäti tarinoimaan.Miten suhtaudumme taruun Oidipuksesta, jonka Freud ja kumppanit ovat sadanvuoden ajan laittaneet ihmiset kertomaan uudestaan ja uudestaan, sopi se heille tai ei?Jos vähänkään miettii, niin eihän tarina järkytä enää samoin kuin aiemmin. Eihän nykyäänketään saa syyllistää, vaan tekijät ovat uhreja itsekin. Jos Oidipuksella olisi edeskeskinkertainen asianajaja, hän selviäisi oikeudessa aika hyvin: häneltä löytyisi traumaattinenlapsuus ja tekoon liittyisi paljon lieventäviä asianhaaroja. Sitä paitsi, sanoisimmetänään, eihän hän voinut tietää, että se oli hänen isänsä eikä voinut tietää, että seoli hänen äitinsä. Oikeudentajumme on erilainen kuin antiikin tragedioissa. Olemmeoppineet karsimaan kärsimyksen ja poistamaan häiriöt. Tämä jalostusprosessi ei tunnukuitenkaan toimivan elämäkerran tarkastelulla. Mäsää kohtaa tai konfliktia ei integroidaminuuteen niin, että siedettäisiin sairaan ja toimivan yhdessäolo.Gabríel García Marquez. Jos kadottaa menneisyytensä, kadottaa itsensä. Muistot kulkevatkertomuksen muodossa kanssamme. Mutta muistoja ei synny, jos ei koe mitään.Eikä koekaan mitään, jos suunnittelee ja laskelmoi eikä koskaan antaudu.Kertomuksen voi toki sepittää silloinkin, kun haluaa kadottaa minuutensa ja muuttuatoiseksi. Elokuvakertomusten teema on usein ”kadotin itseni ja nyt kaipaan ja etsinitseäni.” Sitä on mukava tehdä kauniissa maisemassa tai huumaavassa kaunokirjallisuudessa.Turha luulla, että kirjallisuudesta löytäisi itsensä, mutta aina voi vaihtaa itsensätoiseen. Tarjouksessa on monta jaloa versiota.***Nyt on kertomusmarkkinoitteni sulkemisaika. Lukija voi valita vapaasti kuin tavaratalossa.En tiedä sen arvosta, mutta kimaltavin on hyvä ottaa. Tehdään niin kuin kirjallisuus:se noukkii todellisuuden rinnalle, todellisuuden kanssa kilpasille toisia sepitteisiämaailmoja. Tämä tapahtuu vastuuttomasti ja seurauksia kaihtamatta.Viitteet1Olen vuonna 2004 vertaillut kliinistä ja kaunokirjallista kertomusta. http://www.terveysportti.fi/pls/filosofia/docs/VALAMO/CLINIC+AND+LITERATURE.DOC***Syntyykö hyvin toimivilta yksilöiltä kirjallisuutta vai tuleeko heistä lukijoita?Uutta liikettä ja taidetta syntyy maailman reuna-alueilla, joissa jotkut vähemmistötovat jääneet yhdenmukaistamatta. Siellä syntyy hankausta, kun ei olla sitä eikä tätä,eikä osata toimia virtaviivaisesti. Uudet kujeet syntyvät perimmäisissä sopukoissa, jonneon toimitettu uudet kojeet, joiden ohjekirjat ovat hukassa ja käyttäjät kouluttamattaniin, ettei kaikki suju kuin rasvattu. Kun vielä on hiekkaa rattaissa ja joudutaan voitelemaanverellä eikä rahalla, syntyy uusi äänekäs ja tärisyttävä liike, joka levottomuuttaanei pysy paikallaan.Näillä alueilla on vielä elämäkertoja eikä pelkkiä tilastoja. Ihmiset liikkuvat omassa,eivätkä metropolin metronomin tahdissa, kun eivät muuta osaa. Mutta ovat kuitenkinvielä hengissä. Kun metropolissa tekee oikein tiukkaa, ideologian vastaus on ainauusi ihminen ja tekniikan vastaus on uusi asejärjestelmä. Molemmat kootaan nopeastivanhoista aineksista. Samaan aikaan periferiassa uusi taide pistää ihmisen pirstaleiksi jaaseet silpovat ihmiset palasiksi.Olemme sitä, mitä muistamme olla. Kroppa muistaa, mieli muistaa, joskus kertomusmuistuu mieleen. ”Elämä ei ole mitä on kokenut, vaan minkä muistaa”, mainitsi48 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •49

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M ÄKai MikkonenElämän tarina, kertomuksen rajat“Tarinat eletään ensin ja kerrotaan vasta sitten – paitsifiktioiden tapauksessa”- Alasdair MacIntyreMikä on kertomuksen ja elämän suhde? Onko ihmiselämällä kertomuksen järjestys?Kysymys ei koske elämästä kertomista tai kirjallista lajia kuten omaelämäkertaa, vaantapaa mieltää ihmiselämä kertomuksen mallin avulla.”Elämän kertomuksesta” kiinnostuneiden filosofien, psykologien, sosiologien jakognitiotieteilijöiden vaalima ajatus kertomuksen ja elämän läheisestä suhteesta johtaaheti jatkokysymyksiin: Mikä on kertomus ja mikä on elämä? Elämällä voi tarkoittaaainakin ihmisyksilön elämää syntymästä kuolemaan, mutta myös elämää inhimillisenymmärryksen kehyksenä ja rajana. Jälkimmäisessä merkityksessä elämä viittaa olemassaoloonluonnossa ja avaruudessa, eräänlaista esineiden, organismien ja asioiden hahmotontavirtaa. Se tarkoittaa elämää, johon ihminen kuuluu, mutta jota hän ei ole vieläesittänyt tai josta hän ei vielä ole kertonut (tai jota hän ei kykene esittämään, koskaelämä voi olla myös tiedetyn maailman ulkopuolella).Myönteinen vastaus elämän kertomuksellisuuteen tarkoittaa sitä, että elämän tapahtumienja kokemusten kautta paljastuu oman itsen eräänlainen perimmäinen, kertomuksentapainen luonne. Minuuden ymmärtäminen olisi siis kerronnallisten vihjeidenkautta tapahtuvaa päättelyä, joka johtaisi kertomustaan elävän etsijän kohti elämäntyhjentävästi kuvaavaa juonirakennetta. Toisto olisi yksi avain elämän tarinan tulkintaan:omien reaktioiden ja tekojen toistuessa havaitaan elämän kertomus.Vaikka on mahdollista pohtia elämän kertomuksellisuutta, johtaa se vielä hankalampiinkysymyksiin kokijan osuudesta: onko kertomus elämässä, jotenkin sieltä löydettävissäja etsittävissä? Ehkä elämän kertomus pitääkin etsiä? Vai onko niin, että elämästätehdään ymmärrettävä kertomusten avulla? Ihmisillä on taipumus nähdä kaikkitapahtuva kertomansa läpi. Ihminen ”suorastaan pyrkii elämään elämäänsä, niin kuinhän siitä kertoo” vinoilee Sartren Inho-romaanin päähenkilö Antoine Roquentin ”Jälkeenjääneissäpapereissaan” (Inhon asemasta ”elämän kertomuksen” teoriassa ks. Hyvärinen2004, 54; Freeman 1993, 81-111). Sartren tai paremminkin Roquentinin teesiäkumotessaan filosofi Alasdair MacIntyre (2004, 254) taas puhuu elämän välttämättömistädraamallisista edellytyksistä — draamalla tosin ei välttämättä ole kertomuksenmuotoa.Nykytiedon mukaan ei ole olemassa kulttuuria, jossa ei olisi kertomuksia. Kertomusvoidaan siten lukea kulttuuristen universaalien joukkoon (Hernadi 2001, 69n7),kuten vitsit, kielikuvat ja roolileikit, ja sitä voi verrata kaikille kielille yhteisiin rakenteisiin.Kertomuksen yleisyydelle on esitetty monenlaisia selityksiä. Kertomus ei olevain keskeinen esitysmuoto, vaan keskeinen keino jäsentää elettyä elämää muistona javiitekehyksenä (R.C. Schank; C.G. Prado) ja hahmottaa aikaa (P. Ricoeur, P. Brooks).Tarinan on väitetty jopa olevan identiteetin rakenne (A. MacIntyre) sekä ihmismielenperusperiaate ja sen tärkein instrumentti (M. Turner; J. Bruner). Henkilökohtaiset kertomuksetluovat identiteettiä. Toisaalta kertomus kommunikoi, se on tapa jakaa kokemusmuiden kanssa. Joku kertoo jollekin jostakin, joku kertoo tapahtumasta tai liittäätapahtumia yhteen. Pelkkä tapahtuma tai toiminta ei ole kertomus, mutta tapahtumamerkityksellisenä prosessina välittyy kertomuksena muille.Kertomuksia ja kulttuuria ei voi siis helposti erottaa toisistaan, eikä kertomustaja tietoa. On oikeastaan samantekevää, onko kertomus olemassa ”elämässä” ihmistenulkopuolella, josta ihmiset sen löytävät, tai elävätkö ihmiset elämänsä tarinaa, koskaelämä on suurelta osin ymmärrettävää juuri kertomusten kautta. Historia käyttää kertomuksiaja uskonto välittää merkityksiä kertomusten avulla. Psykologit, psykoanalyytikotja toimittajat luovat kertomuksia, joskus myös lakimiehet ja luonnontieteilijät.Biologiakin käyttää kertomuksia testaamalla historiallisia kertomuksia geneettisten ohjelmiensynnystä ja muunnoksista (Mayr 1997, 98).On kuitenkin syytä kysyä, miksi kertomuksia on olemassa ja mikä taas muodostaakertomuksen rajan. Maailmaa on myös kertomuksen ulkopuolella, sillä kaikki esitys,merkitys tai kokemus ei ole kertomusta.Kertomuksen ja elämän yhteiset piirteetNarratologit ovat yrittäneet selvittää kertomuksen pienintä yhteistä nimittäjää. Tavanomaisimpiakertomuksen vähimmäispiirteeksi oletettuja tekijöitä ovat esityksen ajallinenja kausaalinen rakenne eli se, että kertomuksessa tapahtumien sarja on yhdistettyajassa hahmottuvalla mielekkäällä tavalla. Vähimmäisvaatimuksena on pidetty myössitä, että kertomuksesta löytyy esittämisen järjestyksen ja kerrottujen tapahtumien kronologisenjärjestyksen välinen jännite. Lisävaatimuksina on, että kertomuksella on kertoja,että sitä määrää jokin tapahtumien tai ihmisten välinen konflikti tai että kertomuksessaon alku, keskikohta ja loppu.Yksi tapa vastata kysymykseen elämän ja kertomuksen suhteesta on olettaa jokunäistä piirteistä kertomuksen perusominaisuudeksi ja pohtia sen avulla elämän kertomuksellisia”piirteitä”. Jos kertomuksen perusominaisuudet voi löytää ihmiselämästä,voiko silloin elämän tunnistaa kertomukseksi?50 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •51

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M ÄKertojaEnsinnäkin kertojan tehtävä on keskeinen kertomuksissa, vaikkakaan ei aivan välttämätön— elokuvissa esimerkiksi ei usein ole erillistä kertojaa tai edes kertovaa henkilöhahmoa.Yleensä kuitenkin ajatellaan, että on olemassa joku taho, joka on vastuussatarinan kertomisesta. Viime kädessä tämä ”taho” on kertomuksen tekijä. Mutta onkoelämällä kertoja tai tekijä? Uskonto vastaa tähän omalla tavallaan myöntävästi. Ihmisensen sijaan voi lähinnä ajatella olevan oman elämänsä henkilöhahmo ja kertoja, ei kuitenkaankoskaan sen tekijä täydessä merkityksessä. Ihminen ei myöskään kykene olemaanelämänsä suhteen täysin ulkopuolinen kertoja. ”Elämän kertomuksen” tutkijatvastaavat kysymykseen toisinaan, että ihminen voi kyllä olla oman tarinansa henkilöhahmo,jopa sankari, mutta hänellä ei ole pääsyä oman elämänsä kertomuksen tekijäksi(Ricoeur 1991, 32; Hyvärinen 2004, 305). MacIntyre täsmentää ajatusta väittäessään,että me emme ole vain elämämme kertomuksen päähenkilöitä, vaan muiden ihmistenkanssa yhteistyössä toimivia tekijöitä (co-author) — tosin vain fantasioissa voimme elääkuten huvittaa niin ettei oma näytelmällinen kertomuksemme rajoita muita (2004,251-252). Yksi kertomusten todennäköinen vetovoima on se, että kertomuksen järjestysauttaa ajattelemaan omien elämänvalintojen tuottamia vaihtoehtoisia tarinoita.Mitkä valinnat johtaisivat hyvään elämän kertomukseen? Mihin tuleviin kertomuksiinnykyhetken valinnat johtavat? Elämää kuitenkin eletään, sitä ei vain kerrota.Kausaalisuus ja käännekohtaUseimmat uuden narratologian edustajat ajattelevat, että kertomus kuvaa ja tekee mahdolliseksiprosessin, joka sisältää oletuksia tapahtumien syyseuraussuhteista ja kerrotustamaailmasta. Käsityksen mukaan kertomus välttämättä sisältää tietyn ajassa koettavankonfliktin tai konflikteja, jotka ehkä myös ratkaistaan (esim. Fludernik 1996, 29-30;Herman 2002, 84). Kertomus on näissä määritelmissä tapa kokea ja ymmärtää loogisiayhteyksiä ja ristiriitoja tapahtumien ja henkilöiden välillä; keino ymmärtää elämä syiden,ristiriitojen ja seuraamusten kautta etenevänä tapahtumisena. Samalla kertomuson kokemuksellista maailman rakentamista. Määritelmä korostaa sitä, kuinka elämän”juoni” muodostuu tapahtumien käännekohdista ja tapahtumien yhteyksien hahmottamisesta.Loogisten yhteyksien ei tietenkään tarvitse tulla aina ratkaistuiksi, eikä syy-seuraussuhteidentarvitse hahmottua vain kronologisesti yhteen suuntaan, jotta kertomusvoisi olla kertomus tai jotta se voisi muistuttaa elämää. John Richardson on teoksessaanUnlikely Stories (1997) selvittänyt sitä, kuinka romaanihenkilöiden pelkkä pyrkimyshahmottaa maailmaansa kausaalisten lakien avulla voi heijastaa lukijan yhtä lailla avoimiksijääviä pyrkimyksiä tässä suhteessa. W.G. Sebaldin romaanissa Austerlitz (2002)elämäntarinaansa kertova henkilö Austerlitz vertaa valokuvien tallentamia todellisuudenhetkiä tyhjästä mieleen pulpahtaviin muistikuviin, jotka ”katoavat pimeyteen josniitä yrittää pidätellä”. Teoksen sisältämät valokuvat laajentavat tätä ajatusta. Ne luovatosaltaan Austerlitzin katkelmallista elämäkertaa, mutta myös uusia, avoimia merkityksiä.Romaanin nimetön pääkertoja kohtaa Austerlitzin useasti ikään kuin käsittämättömänsattuman kautta. Hänen kerrontansa Austerlitzista liittää tarinan suurempiinkokonaisuuksiin ja elämän joskus kohtalokkaisiin mahdollisuuksiin. Yhden suuren kokonaisuudenmuodostavat romaanin hahmottamat toisen maailmansodan kipujäljet,jotka osittain jo täysin kadonneina ”kulkevat lukemattomina hienoina juonteina läpihistorian”.Kuvan avulla voidaan kuvata monia asioita paremmin kuin kielellisessä kertomuksessa.Näitä ovat esimerkiksi visuaaliset, tilalliset yksityiskohdat ja näköaistin kokemamaailma. Kuten Sebaldin romaani hyvin tuo esiin, jollain ratkaisevalla tavalla kertovatsanat eivät riitä, vaikka elämä ei ajateltaisikaan olevan ”vain” kuva. Yksittäinen, esittäväkuva sijoittuu kuitenkin yleisimpien kertomuksen määritelmien raja-alueelle tai jopakokonaan niiden ulkopuolelle. Kuvan esittämä käännekohta esimerkiksi kirjan kuvituksesssavaatii tarinan hahmottamista. Silti myös käännekohta voi tulla paremminesille kuvassa eikä kertomuksessa.Alku ja loppuYleensä oletetaan, että kertomukseen kuuluu käännekohdan ohella alku ja loppu. Näitäkolmea rakennetta tai vaihetta on vaikea poistaa kertomuksesta. Loppu antaa kertomuksellemerkityksen tai muuttaa sen kuluessa aiemmin välittyneen merkityksen,jonka kautta kertomus arvioidaan uudestaan. Eikö tästä sitten johdu se, että elämänoletettua kertomusta ei voi koskaan tuntea minä itse, koska hän ei voi tietää omaa loppuaan?Omaelämäkerroissa elämän loppua koskevan tiedon mahdottomuuden ongelmaväistetään osittain eräänlaisen loppua kohden elämisen kautta, eli tilanteena, jossakuolema on koko ajan kirjoittajan näköpiirissä.Mutta minkälainen olisi elämä, jonka loppu tiedettäisiin? Muuttuisiko se merkityksettömäksi?Jos loppu tiedetään, ei ole ehkä mitään väliä sillä miten eletään. Selkeäloppu ei ole kuitenkaan kertomuksen edellytys, vaikka se voi olla hyvä tragedian kriteeri(Aristoteles) ja kertomus voi aina perustua lopun tavoitteluun (Kermode 1966, Brooks1994, Hietala 1995, 364-365). Ennakolta tiedetty loppu ei välttämättä ole tylsä. Miksiihmiset lukevat saman kirjan tai katsovat saman elokuvan uudestaan? Monet kirjallisuudentarinat alkavat tarinan lopusta kuten silloin, kun kertoja kertoo nykyhetkessäasioista, joihin hän itse osallistui tai joita hän tarkkaili. Näin toimii esimerkiksi F. ScottFitzgeraldin Kultahattu, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta tai Jeannette WintersoninUskallus ja intohimo. Vaikka tarinan loppu tiedetään jo tarinan alussa, voi olla kiinnostavatietää miten siihen päästään. Kuilu toiminnan ja siitä kertovan tarinan välillä voi52 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •53

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M Äolla todellinen ja muodostaa koko kertomuksen syyn. Kirjallisuus voi myös kuvitellamonia loppuja samoille henkilöhahmoille, samoin kertojan, joka on jo kuollut. Jälkimmäisestäesimerkki on Jari Tervon romaani Pyhiesi yhteyteen, joka alkaa murhatunmiehen puheella: ”minut tapettiin vappuviikolla”.Oman elämän kertominen ei sekään välttämättä edellytä yhtä, tiettyä tai suljettualoppua. Elämän tarinan voi yhtä hyvin hahmottaa joukkona identiteettiä määrittäviäminitarinoita, eräänlaisina tarkkaan valikoituina tärkeitä tapahtumia koskevina ”elämänfragmentteina” (Lamarque 2004, 405). Tarinoiden merkitys kasvaa niitä toistettaessa,mutta oman elämän tarinat tai sukuhistoriat eivät välttämättä luo yhtenäistä,suurta kertomusta. Kerrontaa terapiassa käyttävät nykymenetelmät tavoittelevat kuitenkinjuuri sellaista vaikutelmaa.Kertomuksen vähimmäispiirteiden määrittelyssä ei ole koskaan päästy lopulliseenyksimielisyyteen, vaikka ajallis-kausaalinen määritelmä on melko yleisesti tunnustettulähtökohta kerronnan teoriassa. Käytännössä kertomus on myös yleensä helppoatunnistaa kertomukseksi. Mitä pidetään kertomuksena, vaihtelee tosin näkökulmasta,tapauksesta ja käyttöyhteydestä toiseen. Jos elämä kielikuvallistetaan kertomukseksi,ollaan jo ikään kuin ihmeen tavoin ylitetty kuilu kertomuksen piirteiden määrittelynhankaluuden ja kertomuksen helpon tunnistettavuuden välillä. Samalla on saatettuvirheellisesti olettaa, ettei tapahtumajaksoa tai tapahtumien loogisia yhteyksiä voi hahmottaamuuten kuin kertomuksen avulla.Kertomuksen rajaElämän ja kertomuksen yhteisiä piirteitä pohtimalla voisi edetä paljon pidemmälle.Toisenlaisiin vastauksiin elämän kertomuksellisuudesta päästään, kun tarkennetaankertomuksen ja elämän eroa. Elämä ja kertomus eivät kuitenkaan voi olla samoja asioita— miksi muuten niitä verrattaisiin keskenään? Jos elämä on tarina, niin mihinerillisiä tarinoita tarvitaan? Entä miksi meillä on fiktiivisiä tarinoita? Jos ihmiselämäätaas arvostetaan kutsumalla sitä kertomukseksi, tarkoittaako se kuitenkaan, että se onkertomus?Yksi keskeinen ero elämän ja kertomuksen välillä on todennäköisesti se, että kertomuksessakaikki on merkittävää, kertojan tai tekijän tarkoittamaa, toisin kuin elämässä(Bell 1990, 174). Kertomuksen maailma syntyy jännitteestä sen ja lukijan tuntemanmaailman välillä. Myös lukijan elämä voi saada merkityksensä suhteessa kertomuksiin,mutta elämä tuskin syntyy kertomuksen kautta.Eikö ole aihetta ajatella, että elämä, ja myös ensisijainen kokemus tai havainto, onjollain tasolla ”kaaos”, ”virta” tai ”heterokosmos”, aistihavaintojen ja tapahtumien loputonmoninaisuus ja rikkaus, jota ei viime kädessä voi täysin kääntää kertomukseksi?Tällaisella elämällä voi lopulta olla vähän tekemistä kertomuksen kanssa. Ehkäpä kertomuson ensisijaisesti ihmisten kehittämänä selviytymiskeino sille, ettemme voi koskaanelää täydesti nykyhetkessä ja osana sen aina keskeneräistä ”projektia”? Ilman kertomustanyt-hetki on liian paljas ja täysi, ääretön ja ikuinen.Mitä on kertomuksen ulkopuolella tai sitä ennen? Mikä on kertomuksen raja taivastakohta? Voisiko sitä olla esimerkiksi jonkin asian kielellinen kuvaus tai selitys, runo,draama, musiikki tai kuva?Muita kertomuksen rajoja, mutta myös kertomuksen innoittajia, ovat esimerkiksilapsuuden tapahtumien yksilöä muokkaavat ja tiedostamattomat kokemukset, muistotsekä ajattelun liikkeet ja maailman passiivinen havainnointi (jälkimmäisistä ks. Hyvärinen2005, 301). Miten kertoa lapsuusajasta? Sigmund Freudin mukaan lapsuudesta eiole olemassa luotettavia muistoja, vaan muistoja, jotka jollain tavalla liittyvät lapsuuteeneli ovat sen tulkintoja, siihen liittyviä unia ja fantasioita ”myöhempien pyrkimysten palveluksessa”(1995, 121-124). Tällaisia pyrkimyksiä ovat esimerkiksi kertomukset, joillaluodaan käsitys identiteetin tärkeimmistä piirteistä. Joissain psykologisissa testeissä ontodettu, että kertomukset puhujan menneisyydestä todennäköisesti tuottavat muistoja,joissa osallistujat olivat aktiivisempia, ehkä myös rohkeampia, jne. kuin todellisuudessa.Myös kuulijat saattavat odottaa, että kerrottu muisto on aina muokattu.Entä unet? Unien sisältöä tai tapahtumia ei voi ”todistaa”, vaikka nykylaitteilla voidaankinseurata unen liikkeitä aivojen hermostossa. Hermoliikkeiden sisältö tosin vaatiiunennäkijän vahvistuksen. Unet eivät yleensä ole selkeitä kertomuksia: unennäkijäkerronnallistaa unien tapahtumat ja kuva-arvoitukset herätessään. Silti juuri lapsuus jaunet ovat voimakkaan kerronnallisen pyrkimyksen kohteita. Niitä koskevat kertomuksetovat kiinnostavia, koska kokemukset voivat olla totta ja merkittäviä, mutta niitä eivoi todistaa eikä suoraan pukea kertomuksen muotoon.TraumakertomusKeskityn lopuksi yhteen kertomuksen rajatapaukseen ja innoittajaan: traumaattiseenhenkilökohtaiseen kokemukseen, jolla ei silläkään välttämättä ole ”suoraa” kertovaa muotoa.Mikä on esimerkiksi silminnäkijän todistuksen tai muistin uskottavuus historiallisenatodistusaineistona?Kuuluisassa holokausti-tapauksessa, Yalen yliopiston videohaastattelussa, eräs keskitysleiriltähengissä selviytynyt juutalaisnainen muisti väärin sen, miten monta Auschwitzinpolttouunien savupiippua räjähti syksyn 1944 kapinan aikana. Hän liioittelisavupiippujen lukumäärän yhdestä neljään. Virheellisen muistikuvan vuoksi jotkuthistorioitsijat kyseenalaistivat koko todistuksen. Eikö silminnäkijän kertomus kuitenkintodista virheestään huolimatta jostain uskomattomasta, eli kapinan mahdollisuudestakeskitysleirillä, ei piippujen määrästä? (Felman & Laub 1992, 59-60; LaCapra2001, 87-89) Tällainen kertomus voi myös olla keino selvitä selviämisestä, silloin kuntraumaattinen muisto, vuosia tapahtuman jälkeen, koetaan elävänä nykyhetkessä.54 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •55

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK E R T O M U S J A E L Ä M ÄKertomuksesta voi kuitenkin tulla ongelma, jos ja kun traumaattisesta kokemuksestaluodaan harmonisoiva kertomus. Silloin traumakertomus tai muu kirjallinen laji,”keskitysleirimuistelma” tai ”talvisotaromaani” ei käsittele enää traumaa tai nimetöntä,kertomuksen rajalla tai ulkopuolella olevaa kokemusta, vaan konventiota itsessään.Myös 1990-luvulla suosioon noussut traumakertomuksen tutkimus on jo ehtinyt luodaomia manerismejaan. Sebaldin Austerlitzin herättämät kysymykset historiankirjoituksestaja muistista viittaavat muistojen monumentaalisoinnin vaaraan.Vuoden 2004 suosituin suomalainen elokuva, Markku Pölösen ohjaama ja VeikkoHuovisen samannimiseen romaaniin perustuva Koirankynnen leikkaaja (1980) onfiktiivinen traumakertomus sotainvalidista nimeltä Mertsi Vepsäläinen. Koirankynnenleikkaaja on esimerkki siitä, kuinka kerrottavan rajalla oleva tai ehkä kokonaansen ulkopuolinen tapahtuma toimii kerronnan lähtökohtana. Huovisen kertomuksenmuoto ja sen henkilökuvaus on perinteisen realistinen. Mertsi Vepsäläisen kasvoillaviipyy usein outo hymy, jonka vuoksi hän katsoo ”kaameasti hymyten”. Hän kärsiihallitsemattomista näyistä eikä muista, mistä tulee tai minne menee: hän ei muistakotiosoitetta tai puhelinnumeroaan, välillä ei edes omaa nimeään. Kerronnan ongelmaakorostaa se, ettei Mertsi koskaan kerro mitään loukkaantumisestaan eikä siitä kerroteoksen kaikkitietävä kertojakaan. Vamma Mertsin päässä on kuin tekstin sokeakeskipiste. Elokuvassa haavoittuminen näytetään — tosin hidastettuna muistikuvana,jolloin siinä säilyy kontrasti kronologisesti etenevän pääkertomuksen kanssa. Toisaaltaeläinkohtaukset ovat elokuvassa jääneet pois (koirat, jänis ja kettu), samoin eläintentoimintaan tekstissä liitetty tunteileva psykologinen sisältö. Miten sellaista voisikaankuvata elokuvan keinoin? Elokuvan kertovuudella on mediumin sanelemat rajoitukset.Mertsin asema sotaorpona vielä korostaa mahdottomuutta tietää identiteettiä: ei oleihmisiä, jotka tuntevat hänen taustansa ja ymmärtäisivät hänen eleensä. Mertsin tarinaaei koskaan kuulla ”kokonaan”.Koira on keskeinen metafora niin romaanissa kuin elokuvassakin. Mertsin erilainentietoisuus ja käytös, tai erikoinen tunnevajaus, vertautuu koiran tietoisuuteen ja valppauteen.Toisaalta Mertsin ihastus työtoveri Ville Kuosmasen Sakke-koiraan rinnastuumahdottomaan rakkauteen ihmisten välillä. Saken ”ainoa vika” eli koiran kivulloinenkannus, sitoo koiraa ja miestä toisiinsa. Koiran käsittely, samoin kuin vammaisen Mertsinpuheen, ilmeen ja muistikatkosten ymmärtäminen, vaatii toisenlaista suhtautumista.Koiran kynsien leikkaaminen synnyttää taas uusia vertauksia, jotka kokoavat kertomuksentapahtumia yhteen. Kynnenleikkaus vaatii tarkkuutta, johon Mertsi ei kykene.Hänen kätensä tärisevät katkaisupihdeissä, ja koira puree ilkeästi käteen. Tapahtumanseurauksena yhteys koiran ja Mertsin välillä purkautuu. Toisaalta vertaus ”koira onkuin mies” muuttaa luonnettaan: epäonnekas koiran kynsienleikkuu palauttaa lukijakatsojanmieleen sen epäonnistuneen sotaretken Suomen ”pelastamiseksi”, jonka seurauksenaMertsikin sai vammansa. Kertoja paljastaa tässä tilanteessa, ettei Mertsillä oleenää mitään toivottavaa. Tuskaisen koiran purema on jälleen uusi lenkki vertaustensarjassa: Suomi on sodan runtelema ruumis, josta on väkivalloin leikattu ”pala”. Ikäänkuin ajattelemattaan Mertsi hyräilee toistuvasti isänmaallisia lauluja. Elokuvan loppukorostaa tätä yhteyttä vielä selvemmin näyttäessään Mertsin tervehtimässä Suomen lippuasairaalan ikkunasta. Romaanissa Mertsi ei pysty puhumaan, mutta on ikään kuinhän sanoisi lääkärille: ”Näin on maailman koira taas puraissut”.Huovisen romaani on fiktiivinen kertomus, ei traumaattinen sotamuisto. Asioidenmuuttaminen kertomuksiksi on siinä kuitenkin samansuuntainen kuin oikeassasotamuistossa. Romaanien henkilöhahmot ja ”oikeat” ihmiset nimittäin koostuvat tavallaansamalla tavoin merkeistä. Oikeita ihmisiä tarkkaillaan, tulkitaan ja prosessoidaanmielessä pitkälti samalla tavalla kuin fiktiivisten kertomusten henkilöhahmoja.Oikeita ihmisiä ja romaanihenkilöitä arvioidaan samojen kognitiivisten oletusarvojenja päättelyprosessien avulla, esimerkiksi osana sosiaalisten suhteiden verkostoa, rooliensakautta, samanlaisten kuvauksen keinojen avulla, samojen minä-käsitysten taustaavasten. Minä-käsitys voi esimerkiksi olla romanttis-humanistinen ajatus autenttisesta”tosi minästä”, joka on saatava esiin niin kuin saataisiin esiin kertomus elämästä (ks.esim. Bortolussi 2003, 140-141). Romanttis-humanistinen minäkuva vastaa myös pitkältiHuovisen romaanin moraalisia peruspainotuksia, mutta ei kuitenkaan sovellu sentulkintaan aukottomasti, koska Mertsin menneisyyttä ei tunneta.Todellisen ja fiktiivisen henkilön samankaltaisuudella on ainakin kolmenlaisia, keskenäänristiriitaisia vaikutuksia: 1) henkilöiden tai henkilöhahmon tulkinnassa ei voiolla tekemättä vääryyttä; 2) tulkinnassa ei voi olla tarpeeksi huolellinen; 3) tulkitsijallaon tietty vapaus olla huolimaton, koska ei voi olla kirjoittamatta tarinaa, jossa ei esiinnyjotain loogista aukkoa ja sen vuoksi ehkä jotain epätyydyttävää. Todellisessa elämässäon vain harvoja asioita, joita ei voi muuttaa. Näitä ovat lähinnä se, että ihminen kuoleeja on joskus syntynyt. Siinä se, vaikka syntymäajan ja -paikan voikin unohtaa taiväärentää, vaikka lapsen voi keinohedelmöittää ja kohta kloonata ja vaikka elämää voilyhentää, pidentää ja sen voi päättää mitä moninaisimmin tavoin. Fiktiossa syntymä jakuolema voidaan kuitenkin jättää radikaalilla tavalla epämääräisiksi, ei vain rajoiltaanjoustaviksi tai määritelmältään avoimiksi. Fiktiivisen kertomuksen henkilöiden elämäon perustavanlaatuisella tavalla riippuvainen kertomuksesta — toisin kuin elämässä.LähteetBELL, MICHAEL 1990: ”How Primordial is Narrative?” Narrative in Culture. The Uses ofStorytelling in the Sciences, Philosophy, and Literature. Ed. Christopher Nash. London:Routledge, 172-198.BORTOLUSSI, MARISA AND PETER DIXON: 2003. Psychonarratology: Foundations for the EmpiricalStudy of Literary Response. Cambridge. CambridgeUniversity Press.56 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •57

K E R T O M U S J A E L Ä M ÄK A T S A U K S E TBROOKS, PETER 1984: Reading for the Plot: Design and Intention in Narrative. Cambridge:Harvard University Press.BRUNER, JEROME 2002: Making Stories. New York: Farrar, Straus & Giroux.FELMAN, SHOSHANA AND DORI LAUB 1992: Testimony: Crises of Witnessing in Literature,Psychoanalysis, and History. New York: Routledge.FLUDERNIK, MONIKA 1996: Towards a ‘Natural’ Narratology. London: Routledge.FREEMAN, MARK 1993: Rewriting the Self: History, Memory, Narrative. London: Routledge.FREUD, SIGMUND 1995: “Leonardo da Vincin lapsuudenmuisto”. Uni ja isänmurha. Kuusiesseetä taiteesta. Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 99-175.HERMAN, DAVID 2002: Story Logic: Problems and Possibilities of Narrative. Lincoln: Universityof Nebraska Press.HERNADI, PAUL 2001: “Literature and Evolution”. SubStance 94/95 (2001): 55-71.HIETALA, VEIJO 1995: “Kertomus – kuin elämä itse?” Proosan taiteesta. Leevi Valkamanjuhlakirja. Toim. Pirjo Ahokas, Otto Lappalainen, Liisa Saariluoma. Turun yliopisto:Taiteiden tutkimuksen laitos, 353-368.HYVÄRINEN, MATTI 2004: ”Eletty ja kerrottu kertomus”. Sosiologia 4/2004: 297-309.2004: “Narratologia ja kerronnallinen käänne”. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain2004/1: 52-58.KERMODE, FRANK 1966: The Sense of an Ending: Studies in the Theory of Fiction. London:Oxford University Press.LACAPRA, DOMINICK 2001: Writing History, Writing Trauma. Baltimore: The Johns HopkinsUniversity Press.LAMARQUE, PETER 2004: “On Not Expecting Too Much from Narrative”. Mind & Language19.4 (2004): 393-408.MACINTYRE, ALASDAIR 2004: Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Suomentanut NikoNoponen. Helsinki: Gaudeamus.MAYR, ERNST 1997: Biologia. Elämän tiede. Suomentanut Anto Leikola. Helsinki: Art House.PRADO, C.G. 1984: Making Believe: Philosophical Reflections on Fiction. Westport: Praeger.RICHARDSON, JOHN 1997: Unlikely Stories: Causality and the Nature of Modern Narrative.Newark: University of Delaware Press.RICOEUR, PAUL 1991: “Life in Quest of Narrative”. On Paul Ricoeur. Toim. David Wood.London: Routledge. 20-33.SARTRE, JEAN-PAUL 1947: Inho. Suom. Juha Mannerkorpi. Helsinki: Tammi.SCHANK, ROGER C. 1995: Tell Me a Story. Narrative and Intelligence. Evanston: NorthwesternUniversity Press.SEBALD. WINFRIED GEORG 2002: Austerlitz. Suom. Oili Suominen. Helsinki: Tammi.TURNER, MARK 1996: The Literary Mind. New York: Oxford University Press.Kristina MalmioKatse peiliin ja peilin taakse – muutamia kysymyksiä janäkökulmia kirjallisuuden metatasojen tutkimukseenAloitan siitä, mihin Outi Oja jäi. Ojan artikkeli ”5 210 sanaa metalyriikan tutkimisesta”Avaimen ensimmäisessä numerossa herätti minussa halun kommentoida joitakinaspekteja metalyriikan tutkimuksessa. Esittelen lyhyesti myös oman, diskursiivisennäkökulmani metafiktioiden tutkimiseen, kerron mistä se sai alkunsa ja mitä uutta setuo metafiktioiden tutkimiseen. Olen tutkinut metafiktiivisyyttä suomalaisessa ajanvietekirjallisuudessa1910- ja 1920-luvuilla. Moni Ojan mainitsemista näkökulmistaja ongelmista sivuaa kysymyksiä, joiden kanssa olen omassa työssäni askarrellut. Ongelmatsyntyvät, kun formalistis-strukturalistinen tutkimusparadigma kohtaa ajalliseenkontekstiin liittyvät kysymykset.Oja esittelee artikkelissaan niitä määritelmiä ja tapoja, joiden avulla metalyriikantutkimus on kuvannut tutkimuskohdettaan sekä tutkimukseen ja määritelmiin liittyviäongelmia. Keskeisimmäksi nousee saksalaisen tutkijan Eva Müller-Zettelmannin strukturalistinenmetalyriikantutkimus, jota Oja sekä hyödyntää että kritisoi. Hän päättääartikkelinsa sanoihin:Tekstin lopussa esittelemäni Eva Müller-Zettelmannin strukturalistinen metalyriikantypologia tarjoaa yhden mahdollisuuden metalyyrisyyden ja sen alakategorioidentarkempaan analyysiin. Toisaalta Eva Müller-Zettelmannin typologiavoi osoittautua hankalaksi kaikille lajiteorioille tyypillisen ongelmantakia. Tutkijan on nimittäin vaikea löytää puhtaita alalajien edustajia, kuten primaarisiametarunoja. Lisäksi strukturalistinen näkökulma ei huomioi tarpeeksiajallista kontekstia. Tekstini onkin herättänyt ajatuksen siitä, että metalyyrisyyspitäisi määritellä aina kulloisenkin tutkimuksessa käytettävän aineiston pohjalta.(Oja 2004, 17)Viimeinen lause on kiinnostava ja jäi askarruttamaan minua. Samalla kun se on varovaisestimuotoiltu avaus uudenlaiseen näkökulmaan metalyriikan tutkimuksessa, senäyttää olevan sisäisesti ristiriitainen. Yhtäältä Ojalla on käytössään määritelmä, ’metalyriikan’käsite, jonka avulla hän löytää runoista metalyyrisiä piirteitä ja viittauksia, toisaaltahän peräänkuuluttaa tutkittavasta tekstistä kumpuavaa metalyriikan määritelmää(ks. myös Hallila 2001, 118). Kysyn: voiko metalyyrisyyttä nähdä, jos ei ole käytössäsitä näyttäviä silmälaseja eli teoriaa metalyyrisyydestä ja käsitettä ’metalyriikka’? Ja millainenolisi tutkittavasta aineistosta kumpuava määritelmä, jos sitä ei edellä käsitys siitä,mitä etsitään? Oja peräänkuuluttaa myös metalyyrisyyden ajallisen kontekstin huomioonottamista. Kysyn myös, sisältyykö Ojan kahteen viimeiseen lauseeseen vastakohta,jota voisi kuvata vaikkapa näin: ahistoriallinen, formalistis-strukturalistis-narratologi-58 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •59

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tnen paradigma versus historiallis-kontekstualisoiva näkökulma? Onko tämä vastakohtamerkki paradigmanmuutoksesta metalyriikan tutkimuksessa?Formalistinen metafiktioparadigma eli Hutcheonin-Waugh’n akseliOja toteaa, että metalyriikka ei ole ollut yhtä suuren huomion kohteena kuin sen rinnakkaisilmiömetafiktio. Metafiktioita onkin tutkittu siinä määrin, että David Shepherdtotesi jo vuonna 1992, että kirjallisuudentutkijat ja kirjailijat olisivat jo lypsäneet metafiktiivisyydenkäsitteen kuiviin (1992, 2). Hänen huolensa oli kuitenkin ennenaikaista.Esimerkiksi hänen oma tutkimuksensa tuo uuden näkökulman metafiktioihin (ks.myös Malmio 2005).Metafiktiotutkimuksessa on ollut vallalla paradigma, jota voisi kutsua nimellä Hutcheonin-Waugh’nakseli. 1980-luvulla ilmestyi kaksi keskeistä metafiktiota käsittelevääteosta, Linda Hutcheonin Narcissistic Narrative. The Metafictional Paradox (1980) jaPatricia Waugh’n Metafiction: The Theory and Practice of Self-Conscious Fiction (1984).Mika Hallila on kirjoittanut metafiktiotutkimuksen kehityksestä. Hän toteaa, ettäHutcheonin ja Waugh’n metafiktion määritelmät ovat osa lähestulkoon kaikkea niidenjälkeen tullutta metafiktiotutkimusta. Näillä kahdella tutkimuksella ja niiden seuraajillaon kaksi keskeistä piirrettä: ne keskittyvät romaanien formalistisiin piirteisiin jatutkivat postmodernia kirjallisuutta. (Hallila 2001, 124–125.) 1990-luvulle tultaessatutkimuksen painopiste siirtyy Hallilan (2001, 126) 1 mukaan feministisen, postkoloniaalisenja kulttuurintutkimuksen suuntaan. Samalla Hutcheonin ja Waugh’n edustamaformalistinen tutkimusparadigma väistyy. En ole Hallilan kanssa aivan samaamieltä siitä, että formalismi metafiktiotutkimuksessa olisi siirtynyt taka-alalle. 1990-luvulla ilmestyi useita tutkimuksia, joiden näkökulma metafiktioihin oli yhä puhtaastiformalistinen (esim. Currie 1995 ja Bohnet 1998). 2Ojan artikkelista saa sen vaikutelman, että metafiktiotutkimuksen kaltainen formalistinenparadigma hallitsee myös metalyriikan tutkimuksessa. Metafiktio- ja metalyriikantutkimusovat keskittyneet tutkimaan ja luokittelemaan metafiktiivisyyden jametalyyrisyyden eri ilmenemismuotoja tekstissä.Hallila (2004, 208) toteaa, että ”jokainen lähestymistapa [on] väistämättä sitä lähestyväntutkijan oletus hänen tutkimuskohteensa perimmäisestä luonteesta”. Tämäpätee myös käsitteeseen ’metafiktio’, joka määrittelee kuvaamansa piirteen nimenomaantekstin omaisuudeksi. Siinä on kyse fiktion suhteesta fiktioon. Määritelmäänsisältyy ajatus, jonka mukaan tekstissä ilmenevät piirteet johtuvat tekstistä itsestään,muista teksteistä tai kirjallisuudesta yleensä. Metafiktioita on voittopuolisesti tutkittukirjallisessa kontekstissa. On ymmärrettävää, miksi niin monet tutkijat ovat analysoineetmetafiktiivisyyttä (tai metalyyrisyyttä) puhtaasti tekstin tasolla olevana fiktiivisenäpiirteenä. Metafiktiiviset tekstit suosittelevat tällaista luentaa, usein ne suorastaantyrkyttävät lukijalle juuri kirjallista näkökulmaa itseensä. Tällainen, myötäkarvainenluenta, lukee metafiktioita sen omilla ehdoilla eli suhteessa kirjallisuuteen. Vastakarvainenluenta sen sijaan kysyy metafiktiolta, miksi se niin innokkaasti ja monin tavoin tuoesiin omaa kirjallisuudellisuuttaan.So far so good: Metafiktio suomalaisessa 1910- ja -20-luvun kontekstissaTutkiessani kuutisen vuotta sitten suomalaista ajanvietekirjallisuutta (Malmio1999,Malmio 2000), havaitsin, että 1910- ja 1920-luvuilla Suomessa kirjoitetuille ajanvieteromaaneilleoli tyypillistä eksplisiittinen metafiktiivisyys. 3 Kirjat on kirjoitettu, riippumattasiitä ovatko ne ruotsin- vai suomenkielisiä, eräänlaisella hilpeän pilkallisellatyylillä, jossa parodiset, ironiset ja itserefleksiiviset piirteet kietoutuivat toisiinsa. Minuakiinnosti ennen kaikkea se, miksi kirjoittajat valitsivat tällaisen tyylilajin juuri tähänaikaan juuri Suomessa ja se, miksi teksteissä oli niin paljon metafiktiivisyyttä. Halusinsiis kontekstualisoida tekstien metafiktiivisyyden.Käytän tässä esimerkkinä Elsa Soinin rakkausromaani Sisko ja kultainen pikari(1928), jonka avulla havainnollistan niitä kysymyksiä, joita syntyy formalistisen paradigmankohdatessa ajalliseen kontekstiin liittyvät kysymykset.Sisko ja kultainen pikari (1929) on romanttinen kertomus viattomasta nuorestaSiskosta, joka rakastuu itseään vanhempaan, kokeneeseen mieheen. Kertomus kuvaaSiskoa ja hänen perhettään sekä erityisesti kolmea kesäpäivää Kannaksella. Kirjassa otetaanaurinkoa, juhlitaan ja keskustellaan rakkaudesta, uskottomuudesta, moraalista jakirjallisuudesta. Sisko kohtaa omat tunteensa ja heräävän seksuaalisuutensa. Vaikkahän on rakastunut kirjailija Sorriin, hän suutelee perheensä nuorta venäläistä renkiä,Vanjaa. Tämän seurauksena Sisko kokee, että hän on pettänyt paitsi rakastettunsa myösomat moraaliset periaatteensa ja ihanteensa. Lopulta hän yrittää itsemurhaa ajamallaauton päin puuta, mutta epäonnistuu. 4 Näin romaanin kertoja kommentoi tapahtunutta:Ah, te romanttiset ystävät, lukijat – en voi sille mitään. En voi sille mitään, etteiSisko saanut lentää yhdeksänkymmenen kilometrin vauhdilla ulos avaruuteenja maata liljoista ja jasmiineista rakennetulla katafalkilla Villa Marian hohtokupuistenlamppujen keskellä valkeana kuin kukkaset itsekin – kymmenen kesäöisensuudelman tähden. En voi sille mitään. Niin armollinen ei kahdeskymmenesvuosisata ole katuville Magdaleenoilleen. Se virvoittaa heidät takaisintähän kurjaan elämään. Se lähettää Margueritet keuhkotautiparantoloihin jaWertherit Suomenlahden kultahiekkarannoille. (Soini 1928, 240.)Linda Hutcheonin (1980, 1) määritelmän mukaan metafiktiot ovat fiktioita, jotkakommentoivat omaa statustaan fiktioina, omaa narratiivista tai lingvististä identiteettiään.Patricia Waugh puolestaan kirjoittaa:60Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •61

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E TMetafiktioiksi kutsutaan fiktiivisiä tekstejä, jotka itsetietoisesti ja systemaattisestikiinnittävät lukijan huomion siihen, että ne ovat konstruktioita, esittääkseenkysymyksiä fiktion ja todellisuuden välisestä suhteesta. Kritikoidessaan omiarakenteitaan tekstit tutkivat kertovan kirjallisuuden perustavien rakenteiden lisäksimyös kirjallisen tekstin ulkopuolella olevan maailman mahdollista fiktiivisyyttä.(Waugh 1984, 2.)Kun Soinin tekstiä tarkastelee Hutcheon ja Waugh’n metafiktiosilmälasien lävitse, siinähavaitsee useita metafiktioille tyypillisiä piirteitä. Kertoja puhuttelee suoraan romaaninlukijaa; lukuisten ”en voi sille mitään” -lauseiden avulla kertoja kommentoi näennäisenolematonta valtaansa päättää, millaista tarinaa hän kertoo. Toistamalla lausetta kertojakiinnittää systemaattisesti lukijan huomion niihin konventioihin, jotka ohjaavat tarinankertomista. Teksti kyseenalaistaa oman identiteettinsä romanttisena tekstinä viittaamallaniihin romanttisen kertomuksen konventioihin, joita se, ironista kyllä, väittääolevansa kykenemätön toteuttamaan.Waugh’n mukaan metafiktiiviset tekstit rakentuvat vastakohdan ympärille: ensinkertoja luo fiktion, illuusion fiktiivisestä maailmasta, sitten hän paljastaa illuusion kommentoimallakertomustaan ja sen fiktiivisyyttä (Waugh 1984, 6). Näin myös Soininromaanissa. Ensin kertoja kertoo Siskon rakkaudesta, sitten hän paljastaa kertomukseksensakeinotekoisen luonteen liittämällä sankarittarensa aikaisempien romanttistensankarittarien joukkoon. Soinin tekstissä mainituilla romaaneilla on kahdenlainen tehtävä.Toisaalta ne ovat viittauksia romaanin identiteettiin. Sisko ja kultainen pikari kuuluusamaan genreen kuin teokset, joihin kertoja viittaa. Toisaalta romaaneja käytetäänvälineinä osoittamaan, millä tavoin tämä romanttinen kertomus poikkeaa lajinsa aikaisemmistaedustajista. ”Magdaleena” viittaa langenneeseen naiseen Raamatussa, ”Marguerite”Alexandre Dumas’n romaaniin Kamelianainen. Dumas’n romaani kertoo prostituoidusta,joka kokee suuren rakkauden ennen kuin kuolee keuhkotautiin. ”Werther”viittaa Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin, joka sekin on tarina romanttisesta rakkaudestaja kuolemasta. Intertekstit ovat osa romaanin leikkiä oman identiteettinsäkanssa. Ne kommentoivat romaania, sillä myös Sisko ja kultainen pikari on kertomusrakkaudesta, moraalisesta rappiosta ja kuolemasta. Soinin romaani on parodisella jaironisella tavalla tietoinen omasta identiteetistään rakkausromaanina.Waugh’ta mukaillen voi sanoa, että Soinin romaanin kertoja esittää kysymyksenfiktion ja ”todellisuuden” välisestä suhteesta todetessaan, että aika on muuttunut, ”kahdeskymmenesvuosisata” tekee kertojalle mahdottomaksi kirjoittaa perinteisiä romanttisiarakkauskertomuksia.Yhtäältä Waugh’n ja Hutcheonin metafiktiomääritelmät auttavat minua identifioimaantekstin itserefleksiivisiä piirteitä. Toisaalta kohtasin työssäni samankaltaisiaongelmia kuin ne, jotka Oja sanoo kohdanneensa soveltaessaan Müller-Zettelmannintypologiaa runoanalyysiin. Oja (2004, 13, 17) toteaa, että metalyriikan eri alalajienerottaminen toisistaan, implisiittisen metalyriikan tunnistaminen ja puhtaiden alaluokkienedustajien löytäminen on vaikeaa. Hän kuvaa epäsuorasti sitä paradoksia, joka onmonelle kirjallisuuden metatasojen kanssa painivalle tutkijalle tuttu: tekstiä analysoidessaniin metalyyrisyys kuin metafiktiivisyyskin tuntuvat karkaavat lukijan/tulkitsijanotteesta. Näin siitä huolimatta, että tutkija käyttää työkalunaan strukturalistisia ja narratologisiatypologioita, jotka pyrkivät luokittelemaan mahdollisimman tarkasti kaikkierilaiset tavat, joilla runo voi olla metalyyrinen tai romaani metafiktiivinen. (Oja 2004,17.) Osittain tämä metafiktioiden ja metatasojen ”liukkaus” ja häilyvyys teksteissä liittyysiihen, mistä Mark Currie huomauttaa pohtiessaan metafiktioiden suhdetta tutkimuksenitserefleksiivisyyteen. Hän toteaa, että metafiktiivisyys ei aina ilmene tekstinominaisuutena, vaan syntyy vasta luennan tuloksena. Currie kirjoittaa:”[--] metafiktio ei joissain tapauksissa ole tekstiin sisältyvä piirre, fiktiivisentekstin objektiivinen ominaisuus, vaan syntyy, kun tietyille fiktiivisille muodoilleannetaan tietty itse-reflektoiva tai metanarratiivinen funktio” (Currie1995, 5).Metsä tihenee eli formalistisen metafiktioteorian ongelmiaItserefleksiivisyyden tunnistaminen 1910- ja 1920-luvun suomalaisissa ajanvietekirjoissaoli siis monimutkaista ja epätarkkaa puuhaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoaongelma, jonka kohtasin. Lähestyn Ojan peräänkuuluttamaa ajallista kontekstia. Ansioistaanhuolimatta Hutcheonin ja Waugh’n tutkimukset tarjoavat mielestäni epätyydyttäviäja puolinaisia vastauksia kysymykseen siitä, miksi metafiktiivisyyttä esiintyyjuuri tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Hutcheonin ja Waugh’n lähtökohtana on näkemysitserefleksiivisyydestä romaanin genrelle tyypillisenä piirteenä (Hutcheon 1980,813, Waugh 1984, 5). Waugh esimerkiksi toteaa, että tutkimalla metafiktiivisyyttätutkija löytää ne piirteet, jotka ovat tyypillisiä romaanille (Waugh 1984, 5). Tämä näkökulmaei kuitenkaan tarjoa vastausta kysymykseen, miksi metafiktiivisyys tiettyinäaikoina on hyvin yleistä ja näkyvää ja toisinaan taas vähemmän eksplisiittistä.Waugh’n ja Hutcheonin tutkimusten ensisijaisena tavoitteena ei ole selvittää, miksiitserefleksiivisyyttä esiintyy. Hutcheon pyrkii kartoittamaan, mitä seurauksia metafiktiivisyydestäon romaaniteorialle. Sen lisäksi hän haluaa luokitella kaikki erilaisetmuodot, joissa metafiktiivisyyttä voi teksteissä esiintyä eli luoda metafiktiivisyyden typologian.(Hutcheon 1980, 56.) Waugh haluaa puolustaa 1970-luvulla ilmestyneitämetafiktioita. Hän ei ymmärrä kriitikkoja, jotka pitävät metafiktiivisiä romaaneja rappionmerkkinä. Hän pyrkii osoittamaan metafiktiivisen romaanin yhteyden postmoderniinkäsitykseen kielestä ja todellisuudesta (Waugh 1984, luku 1).Hutcheon ja Waugh tarjoavat parodiaa ja postmodernismia selityksiksi itserefleksiivisyyteen.Waugh’n mukaan parodian tehtävä on uudistaa kirjallisuutta paljastamallavanhat konventiot. Hän esittää, että itserefleksiivisyyttä esiintyy kirjallisuudessa silloin,62Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •63

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tkun romaanigenre on kriisissä. (Waugh 1984, luku 3.) Toiseksi Hutcheon ja Waughliittävät itserefleksiivisyyden postmodernismiin. 5 Waugh viittaa epäsuorasti postmodernismiinjo metafiktion määritelmässään, jossa hän mainitsee yhtenä metafiktioidenominaisuutena niiden kyvyn esittää kysymyksiä fiktion ja todellisuuden välisestä suhteesta.Hän toteaa, että metafiktiot tutkivat fiktion ulkopuolisen maailman mahdollistafiktiivisyyttä (Waugh 1984, 2). Waugh’n mukaan kirjallisuudessa ilmenevä itserefleksiivisyyson kirjallisuuden vastaus ja vastine sekä postmodernille maailmalle että postmodernilleajattelulle, jonka mukaan sekä todellisuus että historia ovat konstruktioita (ks.myös Hallila 2004, 211212). Metafiktio on tämän näkemyksen mukaan eräänlainenpostmodernin todellisuuden mimesis. Waugh’n (1984, 7, 12) mukaan postmodernimaailma on kaoottinen. Se alistaa ihmisiä. Waugh ei erittele tarkemmin kuka alistaaketä, missä, miten ja milloin. Hän ei liioin tarjoa vastausta kysymyksen, miksi kirjailija,joka on kyllästynyt realismin konventioihin tai joka kokee todellisuuden kaoottisenaja alistavana, valitsee juuri itserefleksiivisyyden kirjalliseksi strategiakseen näidenkokemusten kuvaamiseen – eikö jokin muu kirjallinen strategia voisi olla yhtä hyvä?Waugh’n (1984, luku 3) näkemystä, jonka mukaan itserefleksiivisyyttä esiintyy kirjallisuudessaromaanigenren ollessa kriisissä, voi kommentoida kysymällä: voiko sanoa, ettäkirjallisuus on kriisissä? Kirjallisuus ei synny itsestään, vaan joku luo sen. Tämä päteemyös metafiktiivisiin teksteihin.”Mitä metafiktio reflektoi”, kysyy Hallila ja vastaa: ”Ensinnäkin romaani on refleksiivinensuhteessaan kirjallisuuden traditioon, aiempiin romaaneihin. [--] Toiseksiromaani reflektoi itseään.” (Hallila 2004, 209). Itserefleksiivisiä tekstejä on usein verrattupeileihin (Waugh 1984; Hutcheon 1980; Dällenbach 1989; Hallila 2004, 216).Itselleni on valjennut, että haluan lukea metafiktiivisyyttä teksteissä sekä myötä- ettävastakarvaan. Tekstit leikkivät omalla identiteetillään. Haluan ankkuroida tämän leikinkirjallisuuden lisäksi myös laajempaan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.Eli: haluan katsoa peilin lisäksi myös peilin taakse, tutkia kuka pitää peiliä lukijan edessäja miksi.Metalyriikan tutkimuksessa on Ojan artikkelista päätellen ollut mahdollista ottaahuomioon vaihtoehto, että itse, jota teksti reflektoi, ei välttämättä ole teksti, vaan sevoi myös olla kirjoittava subjekti, kirjailija. Oja viittaa Anna Balakianiin, joka tekeekäsitteen ”self-reflexive poetry” yhteydessä seuraavan erottelun: ”jotkut ajattelevat itsekäsitteen(self) viittaavan kirjoittajaan, toiset tulkitsevat sen viittaavan kirjoittamisenobjektiin” (Oja 2004, 12). 6 Tämä erottelu loistaa poissaolollaan monissa metafiktiotutkimuksissa.Niiden lähtökohtaisena olettamuksena on käsitys tekstistä tekstinä,ei esimerkiksi subjektien välisenä dialogina (ks. Hallila 2004, 207). Ojakin päätyykäyttämään ’itserefleksiivinen lyriikka’-käsitteen sijaan käsitetta ’metalyyrisyys’. ”Metalyyrisyys-käsitteenavulla pystyy erittelemään tarkemmin tutkimuskohdetta kuin itserefleksiivisenlyriikan käsitteellä, joka voi ohjata tutkijan helposti sisällyttämään metalyyrisyyteenesimerkiksi runoilijan itserefleksiivisyyteen liittyvät kysymykset”, hänkirjoittaa. Oja (2004, 12) perustelee tekemäänsä käsitevalintaa toteamalla, että se onhyödyllinen juuri siksi, että se rajaa kohdetta. Totta, mutta samalla se myös sulkee poistietyt vaihtoehdot.Esitänkin kysymyksen: entä jos tekstin itserefleksiivisyydessä ei olekaan kysymystekstin identiteetistä vaan esimerkiksi sen henkilön identiteetistä, joka tekstissä käyttääitserefleksiivistä kieltä? Luulen, että metafiktiivisyyttä ja metalyriikkaa käsittelevissätutkimuksessa olisi aiheellista pohtia, mikä se ”itse” on, jota metalyriikka tai metafiktioreflektoi: onko se teksti vai tekstin kirjoittaja vai jokin muu – sen sijaan, että tutkijahyväksyy automaattisesti olettamuksen, jonka mukaan kyseessä on tekstin ”itse”. Kysymyksensiitä kenen ”itsestä” itserefleksiivisessä tekstissä on kyse, voi liittää kysymykseenkontekstista ja Ojan ajatukseen siitä, että tekstistä itsestään löytyy ratkaisu siihen,millaista sen metalyyrisyys tai metafiktiivisyys on. Esimerkiksi sijoittamalla tekstin senaikalaiskontekstiin tutkija voi selvittää, onko tekstin itserefleksiivisyydessä kyse tekstinitserefleksiivisyydestä vai esimerkiksi kirjoittajan tai jonkun muun, tekstissä puhuvansubjektin itserefleksiivisyydestä.Kuka puhuu? Diskursiivinen näkökulma itserefleksiivisyyteenRuotsalainen kirjallisuussosiologi Johan Svedjedal tekee artikkelissaan ”Utanför marginalen”erottelun, jota hän itsekin pitää problemaattisena, mutta joka mielestäni kertoometafiktioiden tutkimuksen formalistisuudesta jotain olennaista. Svedjedalin mukaankirjallisuudentutkimuksessa on vallalla kaksi erilaista tapaa tutkia kirjallisuutta. Ensinnäkinon tutkimuksia, jotka esittävät teksteille ”mitä” ja ”miten”-kysymyksiä. Nämäkeskittyvät analysoimaan ja tulkitsemaan tekstin rakennetta (ks. myös Currie 1995,11). Toiseksi on tutkimuksia, jotka esittävät kirjallisuudelle kysymyksen ”miksi”. Nämätutkimukset pyrkivät selvittämään niitä olosuhteita, joissa teksti on syntynyt, konteksteja,joihin teksti on kuulunut, ja tekstin muotoon ja sisältöön vaikuttaneita syitä. Svedjedaltoteaa, että kyseisen erottelun tekeminen on vaikeaa. Tutkijan täytyy voidakseenvastata ”miksi”-kysymykseen ensin vastata kysymyksiin ”mitä” ja ”miten”, eli tutkiamiten teksti on rakentunut. (Svedjedal 2000, 5657.) Hutcheonin ja Waugh’n tutkimuksetvoi sijoittaa Svedjedalin kuvaamaan ensimmäiseen ryhmään, koska ne keskittyvätensisijaisesti vastaamaan metafiktiivisen tekstin rakennetta tutkiviin ”mitä” ja”miten”-kysymyksiin. Svedjedalin jaottelu sai minut ymmärtämään, että esitin tutkimilleniteksteille ”miksi”-kysymyksen, mutta käytin Hutcheonin ja Waugh’n teorioita,jotka vastaavat ensisijaisesti ”mitä” ja ”miten”-kysymyksiin. Toisaalta väärien kysymystenesittäminen on ehkä sekin merkki käynnissä olevasta paradigmanmuutoksesta.Löysin diskursiivisesta näkökulmasta ratkaisun niihin ongelmiin, joita syntyi, kunsoveltamani formalistiset teoriat kohtasivat esittämäni ”miksi”-kysymyksen ja halu-64Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •65

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tni ymmärtää tekstin metatasoja niiden aikalaiskontekstissa. Kun kirjallisuutta katsootämän teoreettisen raamin läpi, se näyttäytyy puheena, joka lähtee elävien ihmistentarpeesta kommunikoida. Puheen tarkoituksena on tavoittaa yhtä lailla elävä yleisö. 7Päätin analysoida tekstien itserefleksiivisyyttä puhujien ja heidän muodostamansa diskursiivisenyhteisön itserefleksiivisenä puheena. 8 Koska näkökulmani on diskursiivinen,en käytä tutkimuksessani termiä ’metafiktio’, vaan puhun tutkimieni kirjojenkohdalla ’teatraalisesta metakielestä’. 9 Kysyn: keitä ja millaisia ovat ne henkilöt, jotkatutkimissani romaaneissa käyttävät teatraalista metakieltä, mitkä diskurssit ovat metakielenobjekteja, kenelle itserefleksiivistä kieltä puhutaan ja millaisissa tilanteissa. Tällainennäkökulma tutkimiini teksteihin nähden on sekä myötä- että vastakarvainen. Seon myötäkarvainen, koska tutkimani tekstit on kirjoitettu tavanomaista ”juttelevampaan”sävyyn ja niihin sisältyy usein samankaltaista suoraa lukijan puhuttelua kuin mitäSoinin kertojan huudahdus ”Ah, te romanttiset ystävät, lukijat…” edustaa. Toisaaltanäkökulma on vastakarvainen, koska se pyrkii pääsemään tekstin ilmeisen fiktiivisyydellisyydentaakse.Diskursiivinen näkökulma sijoittaa kielen siihen yhteyteen, jossa kieltä käytetään.Analysoimalla kuka puhuu, mitä keskustelu käsittelee, millaisessa tilanteessa keskustelukäydään ja kenelle puhuja puhuu saadaan vastaus kysymykseen, miksi puhuja käyttääkieltä tietyllä tavalla. Jokainen lause sisältää Mihail Bahtinin mukaan paitsi jälkiä sitäedeltäneestä repliikistä, johon lause on vastaus, myös jäljen siitä, millaista vastausta puhujaomaan repliikkiinsä odottaa (Bahtin 1986, 94−95, 99). Teoksen rakenne ja erityisestisen tyyli riippuvat juuri siitä, kenelle teos on suunnattu, millaiseksi tekijä käsittäävastaanottajansa ja näiden vaikutusvallan (Bahtin 1986, 95). Puhujan intentio, mitenhän arvottaa aihetta, josta puhuu, ja hänen käsityksensä vastaanottajasta jättävät jälkiälauseisiin, teokseen, tekstiin. Tämän näkemyksen mukaan myös kirjallisuus on diskursiivinenteko. Se on vastaus, joka annetaan tietyssä tilanteessa ja se viestittää halustaanpuhua tietynlaisille lukijoille. Diskursiivisesta näkökulmasta katsottuna kirjallisuudenkriisi ei ole kirjallisuuden kriisi. Kirjallisuus ei synny itsestään, vaan sillä on tekijänsä.Kirjallisuus on teko, jonka tekijällä puolestaan on paitsi kirjallinen myös laajempi kulttuurinenja sosiaalinen kontekstinsa.Palaan alussa esittelemääni Elsa Soinin romaaniin. Romaanin kertoja viestittää lukijalleepäsuorasti, että kertoja on paitsi sivistynyt myös moraalisesti ja kirjallisesti ”turmeltunut”.Tämä turmeltuneisuus esitetään kuitenkin tavalla, joka antaa ymmärtää,että kaikenlainen rappio on paitsi nykyaikaista ja naurettavaa, myös hyvin tavallista jatavoiteltavaa. Siteeraamassani kappaleessa kertoja, samalla kun hän kertoo romanttistakertomusta, pilailee paitsi romanttisten kertomusten, myös niiden kirjoittajien ja lukijoidenkustannuksella. Samalla hän pilkkaa omaa kertomustaan. Hänen suhtautumisensaromanttisiin kertomuksiin ja romanttisen kertomuksen kertomiseen on ambivalenttia.Kertojan itserefleksiivisen pilkan kohteina ovat ennen kaikkea kaksi diskurssia,kirjallisuus ja moraali. Myös tarinan muut itserefleksiivistä kieltä käyttävät henkilötsuhtautuvat ambivalentilla tavalla kirjallisuuteen ja moraaliin. Henkilöiden välisistäkeskusteluista käy ilmi, että romanttiset kertomukset, jotka ovat samankaltaisia kuinkertojan kertomus, johtavat omalta osaltaan ihmisiä rappioon. Lisäksi kirjan päähenkilön,Siskon, tarina on sekin ironinen ja parodinen kertomus nuoren tytön rakkaudestaja ”turmeltumisesta”. Henkilöt, jotka Soinin romaanissa puhuvat metakieltä, ovatturmeltuneita ja sivistyneitä. He käyttävät ironista ja parodista metakieltä puhuessaanomasta kulttuurisesta ja sosiaalisesta rappiostaan. Kertojan lisäksi myös osa kertomuksenhenkilöistä ivaa itseään siitä, etteivät he täytä 1800-luvulla vallalla olleita moraalisiaja sivistyksellisiä kriteerejä. Ne romanttiset tekstit, joihin kertoja viittaa, luovat kuvandiskursiivisesta yhteisöstä, joka tuntee paitsi vanhoja ja uusia rakkausromaaneja myösGoethen, Tolstoin ja Gripenbergin teoksia.Kirjallisuus ja moraali kietoutuvat romaanissa toisiinsa monimutkaisella tavalla.Romaanin turmeltunut sivistyneistö keskustelee sekä kirjallisuudesta, joka turmelee lukijansamoraalin, että kirjallisuuden ja kirjailijoiden henkisestä mataluudesta ja moraalittomuudestanykyaikana. He käyttävät puheessaan kirjallisuutta havainnollistaakseenomaa kirjallista ja moraalista alennustilaansa. Kaikki tämä esitetään ambivalentilla tavalla:kaikki moraaliin ja itsensä sivistämiseen liittyvät ideaalit, jotka ovat 1800-luvullaolleet vakavia ja tavoiteltavia asioita, ovat 1920-luvun kontekstissa naurettavia. Niinturmeltuneet kuin moraalisia periaatteita noudattavat henkilöt esitetään Soinin romaanissasiten, että he ovat kertojan näkökulmasta katsottuna yhtä naurettavia.Kun Sisko ja kultainen pikari-romaanin henkilöt, heidän itseironinen tapansa puhuaja heidän käyttämänsä ja pilkkaamansa diskurssit asetetaan 1920-luvun suomalaiseenkulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin, paljastuu romaanin yhteys nk. sivistyneistöön.Sivistyneistöllä tarkoitan sosiaaliselta asemaltaan korkeaa ja korkeasti koulutettua väestönosaa,jonka tehtäviin kuului kansakunnan henkinen ja kulttuurinen johtaminen.Sivistyneistö muun muassa tuotti ja ylläpiti kansakunnan moraaliin ja kulttuuriin liittyvääpuhetta. Tämän ryhmän asema liittyi nimenomaan sen sivistykseen ja kulttuuriseenpääomaan (ks. esim. Alapuro 1973, 11, 13−14, Alasuutari 1998). 1800-luvullasivistyneistön ideaaleihin kuului jatkuva itsensä kehittäminen ja sivistäminen. Tätätehtävää palveli myös kirjallisuus (ks. esim. Ollila 1993, 50); ajateltiin, että lukemallahyvää kirjallisuutta ihminen kehittyi henkisesti ja moraalisesti.1920-luvulla tilanne oli kuitenkin muuttunut. Ajanvietekirjallisuutta julkaistiinyhä enemmän, ja uudet lukevat yleisöt tulivat osaksi kirjallisuuden kenttää. Sivistyneistöönkuuluvat kirjailijat alkoivatkin kirjoittaa ajanvietekirjallisuutta, johon ajansivistyneistö liitti sellaisia aspekteja kuten kouluttamattomat lukijat, alaluokka ja suurimassayleisö. Elsa Soini kuului sivistyneistöön, joten Sisko ja kultainen pikari -romaanissailmenevä, sivistyneistöön ja kirjailijoihin kohdistuva pilkanteko on itseironista, sekohdistuu myös häneen itseensä. Ajanvietekirjallisuuden kirjoittaminen esiintyy tutki-66Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •67

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tmissani kirjoissa ambivalenttina tekona. Yhtäältä siihen liittyy kirjallinen, kulttuurinenja myös sosiaalinen rappio. Toisaalta ajanvietekirjallisuus esitetään myös uutena mahdollisuutena.Siihen yhdistetään modernius, uudet lukijat, suuret yleisöt, uusi kevyttyyli ja taloudelliset voitot (ks. myös Malmio 1996). Kirjoittamassaan ajanvietekirjallisuudessasivistyneistöön kuuluvat kirjailijat esittävät sekä ajanvietekirjallisuuden ettäkorkeakirjallisuuden, sekä sivistyneistön että keskiluokkaiset uudet kirjailijat ja lukijatnaurettavassa valossa.Palatakseni Waugh’n ajatukseen metafiktiivisyydestä kirjallisena strategiana, jokaesiintyy romaanigenren ollessa kriisissä: kirjallisen kriisin voi hyvin tulkita kirjallisuudenkriisiksi, mutta kirjallisen kriisin voi selittää myös viittaamalla muutoksiin kirjallisuudenulkopuolella. Teatraalisen metakielen funktio 1910- ja 1920-luvun romaaneissaon esitellä, käsitellä ja pilkata eri tavoin sivistyneistön nykyistä rappiotilaa. ”Itse”,johon tekstien itserefleksiivisyys viittaa, liittyy kirjojen tekijöihin, heidän asemaansakirjailijoina ja sivistyneistön jäseninä kirjoittamassa ajanvietekirjallisuutta eli ”alenemassa”kirjallisesti ja kulttuurisesti. Samaan aikaan myös sivistyneistön taloudellinenasema yhteiskunnassa heikkenee (ks. esim. Peltonen 1992). Kaiken kaikkiaan kirjojenparodinen, ironinen ja itserefleksiivinen metakieli liittyy sivistyneistön omakuvanmuuttumiseen (ks. myös Alapuro 1996, 78). Kyseistä tilannetta voi kuvata sivistyneistönkriisiksi.Nähtäväksi jää, voiko diskursiivinen näkökulma itserefleksiivisiin teksteihin ollauusi teoreettinen näkökulma metafiktioiden tutkimukseen vai liittyykö diskursiivisennäkökulman käyttökelpoisuus nimenomaan tutkimiini teksteihin ja niiden kontekstiin.Viitteet1Hallila näkee David Shepherdin tutkimuksen esimerkkinä uudenlaisestametafiktiotutkimuksesta. Shepherd analysoi metafiktiivisyyttä venäläisessä kirjallisuudessa1920- ja 30-lukujen Neuvostoliitossa. Shepherdin mukaan venäläisen kirjallisuudenmetafiktiivisyys liittyy osittain siihen kirjallisuuden kriisiin, joka syntyi kirjallisenintelligentsian riveissä modernististen kokeilujen, vallankumouksen ja sisällissodan seurauksena(Shepherd 1992, 17). Tutkimus kontekstualisoi metafiktiivisyyden ennen kaikkea suhteessakirjallisuuteen (Shepherd 1992, 4–5, 9). Shepherdin johtopäätös on, että itserefleksiivisyyson kirjallinen strategia, joka enemminkin tekee mahdolliseksi ideologisten kysymystenkäsittelemisen sen sijaan, että se estäisi sen. (Shepherd 1992, 16)2Sen sijaan ironian ja parodian tutkimuksessa painopiste on selkeästi siirtynyt diskursiiviseensuuntaan. Katso esim. Hutcheon 1985 ja Hutcheon 1994, Dentith 2000.3Linda Hutcheon tekee kirjassaan Narcissistic Narrative erottelun kahdenlaiseen tekstinitserefleksiivisyyteen, tekstin ”narsistisuus” voi ilmetä eksplisiittisessä tai piilotetussa muodossa(Hutcheon 1980, 7).4Soinin romaani sisältää lukuisia alluusioita Michael Arlenin aikanaan erittäin tunnettuun jasuosittuun romaaniin The Green Hat. A romance for a few people (1924). Arlenin kirjan kaunis,rikas ja turmeltunut sankaritar Iris Storm päättää päivänsä ajamalla Hispano Suizansa puutapäin. Ks. myös Saarenheimo 1966, 89, 92, Lassila 1987, 160.5Anthony Giddens puolestaan näkee itserefleksiivisyyden yhtenä modernin tyypillisenäpiirteenä. Giddens 1991/1995.6“Some will take the ’self’ to be the writer, others the object of writing.” (Balakian 1997, 285)Kiitos Outi Ojalle Balakianin artikkelista.7Hallila havainnollistaa, miten bahtinilainen ajatus subjektien välisestä dialogista muuntuuKristevan ajattelussa tekstien väliseksi kommunikaatioksi: ”[--] intertekstuaalisuus korvaaintersubjektiivisuuden, lukija ei kohtaa lukiessaan toista puhuvaa tai kirjoittavaa subjektia vaantekstin ja sulautuu lukemaansa, on itsekin toisten tekstien, ’vieraiden sanojen’ muodostamadiskurssi”. (Hallila 2004, 207208)8Bahtinille kirjallisuus on yksi puhegenren alalaji, yksi nk. kompleksisista puhegenreistä,joka rakentuu ja hyödyntää yksinkertaisten puhegenrejen muodostamaa materiaalia. Bahtinkirjoittaa: ”The novel as a whole is an utterance just as the rejoinders in everyday dialogue orprivate letters are (they do have a common nature), but unlike these, the novel is a secondary(complex) utterance.” (Bahtin 1986, 62) Katso esim. Dentith (2000, 4, 21) mitä ongelmiasiitä seuraa, kun tutkija vetää paralleeleja fiktiivisten tekstien ja diskurssien välille.9Olen lainannut käsitteen Jean Baudrillardilta (Baudrillard 1990, 123−124, ks. myös Alapuro1996). Ks. Hallila (2004, 210) käsitteiden ’metakieli’ ja ’metafiktio’ eroista.LähteetALAPURO, RISTO 1996: ”Ensimmäinen ja toinen aste”. Boken om vårt land 1996. Festskrifttill professor Matti Klinge. Toim. Kerstin Smeds, Rainer Knapas, John Strömberg. Otava,Söderström & Co, Helsinki. 73−81.ALAPURO, RISTO 1973: Akateeminen Karjala-Seura. Ylioppilasliike ja kansa 1920- ja 1930-luvulla. Väestötieteellisen yhdistyksen julkaisusarja. Politiikan tutkimuksia 14. WSOY, Porvoo,Helsinki.ALASUUTARI, PERTTI 1998: ”Älymystö ja kansakunta”. Elävänä Euroopassa. Muuttuvasuomalainen identiteetti. Toim. Pertti Alasuutari & Petri Ruuska. Vastapaino, Tampere.153−174.BAHTIN, M. M. 1986: “The Problem of Speech Genres”. Speech Genres & Other Late Essays.Edited by Caryl Emerson and Michael Holquist. University of Texas Press, Austin.BALAKIAN, ANNA 1997: “The self-reflexive poem: a comparatist’s view”. Poetics in the Poem.Critical Essays on American Self-Reflexive Poetry. Ed. Dorothy Zayatz Baker. Lang, New York.285-301.BAUDRILLARD, JEAN 1990: Amerika. Översatt av Johan Öberg. Korpen, Göteborg.BOHNET, CHRISTINE 1998: Der metafiktionale roman. Untersuchungen zur prosa KonstantinVaginovs. Slavistische Beiträge 356. Verlag Otto Sagner, München.CURRIE, MARK 1995: “Introduction”. Metafiction. Edited and introduced by Mark Currie.Longman, London and New York.1−18.DENTITH, SIMON 2000: Parody. The New Critical Idiom. Routledge, London and New York.DÄLLENBACH, LUCIEN 1989/1977: The Mirror in the Text. Polity Press, Cambridge.GIDDENS, ANTHONY 1991/1995: Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late ModernAge. Polity Press, Cambridge.HALLILA, MIKA 2001: ”Antiromaanista valtavirtaan: metafiktion käsite ja sen käyttö kirjallis68Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •69

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tuudentutkimuksessa”. Kohti ymmärtävää dialogia. KTSV 54. Toim. Mika Hallila ja TellervoKrogerus. SKS, Helsinki. 118−130.HALLILA, MIKA 2004: ”Mitä metafiktio reflektoi? Metafiktio ja sen suhde traditioon”. Katkosja kytkös. Modernismin ja postmodernismin suhde traditioon. Toim. Katriina Kajannes, LeenaKirstinä ja Annika Waenerberg. SKS, Helsinki. 207−219.HUTCHEON, LINDA 1980: Narcissistic Narrative. The Metafictional Paradox. Wilfrid LaurierUniversity Press, Waterloo.HUTCHEON, LINDA 1985: A Theory of Parody. The Teachings of Twentieth-Century Art Forms.Methuen, London.HUTCHEON, LINDA 1994: Irony’s Edge. The Theory and Politics of Irony. London: Routledge.LASSILA, PERTTI 1987: Uuden aikakauden runous. Ekspressionistinen tematiikka 1910- ja 1920-luvun suomenkielisessa lyriikassa. Otava, Helsinki.MALMIO, KRISTINA 1996: ”Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoitaja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa”. Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuudenrajaseuduille. Toim. Tero Norkola, Eila Rikkinen. Tietolipas 148. SKS, Helsinki. 112−127.MALMIO, KRISTINA 1999: ”Älykästä sukkeluutta ja reipasta realismia – 1920-luvunajanvietekirjallisuus”. Suomen kirjallisuushistoria osa 2: Järkiuskosta vaistojen kapinaan.Päätoimittaja Yrjö Varpio, toim. Lea Rojola. SKS, Helsinki.MALMIO, KRISTINA 2000: ”Populärlitteraturen”. Finlands svenska litteraturhistoria. Andra delen:1900-talet. Utg. Clas Zilliacus, red. Michel Ekman. SLS, Bokförlaget Atlantis, Helsingfors,Stockholm.MALMIO, KRISTINA 2005: ”Talet med de döda. Metafiktivitet och social energi i Lars Sundsroman Eriks bok”. Det öppna rummet. Festskrift till professor Merete Mazzarella. Red. AnnaBiström et al. Söderströms förlag, Helsingfors 2005. 277−287.OJA, OUTI 2004: ”5 210 sanaa metalyriikan tutkimisesta”. Kirjallisuudentutkimuksenaikakausilehti Avain, 1/04. Toim. Klaus Brax ja Kai Mikkonen. Helsinki. 6−23.OLLILA, ANNE 1993: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassavuoteen 1939. Historiallisia Tutkimuksia 173. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.PELTONEN, MATTI 1992: ”Sivistyneet, 1920-luku ja kieltolaki”. Vampyyrinainen jaKenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Toim. TapioOnnela. SKST 574. SKS, Helsinki. 61−78.SAARENHEIMO, KERTTU 1966: Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. WSOY, Helsinki.SHEPHERD, DAVID 1992: Beyond Metafiction. Self-Consciousness in Soviet Literature. ClarendonPress, Oxford.SOINI, ELSA 1929: Sisko ja kultainen pikari. Romaani. Otava, Helsinki.SVEDJEDAL, JOHAN 2000: ”Utanför marginalen”. Tidskrift för litteraturvetenskap nr 2000: 3-4.WAUGH, PATRICIA 1984: Metafiction. The Theory and Practice of Self-Conscious Fiction. Methuen,London and New York.Mika HallilaKuinka realismi kielletään?Metafiktio ja romaanin todellisuusilluusiotO Jamesy let me up out of this (James Joyce: Ulysses, 1922.)Voi jeessus minun täytyy nousta tästä puhh (James Joyce: Odysseus, 1964.Suom. Pentti Saarikoski.)Lainauksissa James Joycen Odysseuksesta – alkukielellä ja Pentti Saarikosken käännöksenä– on kyse kahdenlaisesta fiktiosta. Käännöksen ”jeessus” on puheessa tyypillinenmerkityksetön täytesana, jonkinlainen leikillinen reliikki kristillisestä vakavuudesta,kun taas alkukielinen ”Jamesy” Molly Bloomin tajunnanvirrassa näyttäisi viittaavankirjailija James Joycen etunimeen. Muutenkin kohdan ”let me up out of this” -pyyntösaattaisi suomentua niin, että kyseessä ei olisikaan itselle kohdistettu ”tästä nouseminen”vaan toivomus pois päästämisestä / helpommalla pääsemisestä, joka kohdistetaanJamesylle.”Jamesy”-puhuttelu nostaa esiin mahdollisuuden, että Molly Bloom on tietoinenitsestään fiktiivisen maailman olentona, joka on olemassa vain kirjoitettuna ja luettuna— tietoinen tosin vain siinä määrin, kuin fiktion ’hän’ ylipäätään on tietoinen kuvatustatajunnanvirrastaan. Suomenkielisessä käännöksessä tämä näkökulma jää kokonaanpois. 1 Edellisessä tapauksessa rikotaan romaanin ontologisia rajoja ja narratiivisia kehyksiä.Tällaista kerrontaa voi modernistisessa romaanissa pitää poikkeamana, askeleenamodernismista kohti postmodernismia ja metafiktiota.Tämä Ulyssesin itsetietoisuuden hetki on modernistisissa teoksissa harvinainen 2 ,vaikka niissä usein kiinnitetäänkin huomiota kirjallisuuteen artefaktina, kielellisenäkonstruktiona ja artistisena objektina. Esimerkiksi James Joycen, Marcel Proustin jaVirginia Woolfin kaltaisten kypsän modernismin edustajien tuotannossa kieli ja erityisestitaiteen, kirjallisuuden, kieli asetetaan tärkeälle sijalle osana todellisuutta ja sen ymmärtämistä.Filosofialtaan modernismin voi nähdä kehittävän eteenpäin sitä romantiikanestetiikan ajatusta, että kirjallisuus on ainutlaatuinen ja jopa hierarkkisesti ylinymmärryksen muoto (Levenson 1999, 29). Siksi modernistisissa teoksissa kiinnitetäänhuomiota kirjallisuuteen taiteellisena ilmaisuna, jonka uusia ja aiemmissa filosofisissaja kirjallisissa suuntauksissa orastaneita mahdollisuuksia niissä etsitään. Ja siksi niidenkieli pyrkii paljastamaan, että myös realismin ja naturalisminkin todellisuuskuvauksetovat konventionaalista sanataiteen kieltä.Modernistit eivät useimmiten kuitenkaan kiistäneet kirjallisuuden merkitystä inhimillisenymmärryksen ja tiedon tai subjektiivisen todellisuuden kuvaajana ja tutkijana.Juuri kirjallisen muodon suhde tietoon ja ymmärrykseen oli monien modernistien mielenkiinnonkohteena (Levenson 1999, 11).70Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •71

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E TRandall Stevenson käsittelee Joycen, Proustin ja Woolfin romaanien kieltä näkökulmasta,jossa korostuu se, että kieli ei ole läpinäkyvä ikkuna itsensä ulkopuolelle.Mainitut modernistit osoittavat teoksissaan tämän todellisuuden olevan inhimillinen jasubjektiivinen konstruktio. Stevensonin (1998, 172) mukaan Odysseuksen lukijat joutuvatkiinnittämään huomiota myös ikkunan lasiseen pintaan, kieleen. Samoin MarcelProustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan (A la recherche du temps perdu,1913–1927) teoksen kertojalle, Marcelille, kirjallisuus ja sen kieli ovat ennemminkinitse todellisuus kuin sen kuva. Representaatio ja sen tuottama kokemus nousevat ”todemmiksi”kuin representaation kohde — tuo ”todellisuutena” koettu — joka sitenlopulta on olemassa itsekin vain subjektiivisesti inhimillisessä tietoisuudessa ja kielelläkonstruoituna.Jos kirjallisuudessa asetetaan peili kuvaamaan todellisuutta, todellisuus ei modernisminfilosofian mukaan lopulta voi olla muuta kuin kirjallisuus itse. Proustin Kadonneessaajassa ja Virginia Woolfin Majakassa (To the Lighthouse, 1927) taide ja kirjallisuuseivät olekaan enää todellisuuden representaatiota, vaan joko sitä todempaa todellisuuttatai todellisuuden häivyttäviä ”rinnakkaistodellisuuksia”:Yleisesti todellisuutena pidetty näyttäytyy Marcelille ”yksitoikkoisuutena” –”auringonpaisteisena pintana”, joka pitää sulkea pois mielestä niin, ettei vaintarvitsisi sekaantua enempää maailman asioihin tai edes ajatuksiin niistä vaanainoastaan kielelliseen muotoon ja kielen tuottamaan mielihyvään. Samaan tapaanLily Briscoe keksii Majakassa, että taide saa todellisuuden ”sulamaan pois”tai ainakin ”muuttumaan näkymättömäksi”: Marcelille taiteen peili ei reflektoiluontoa vaan taidetta itseään. Kokemuksen kiehtovin ominaisuus ei ole siinä,mitä on representoitu vaan itse representaatiossa. (Stevenson 1998: 171; suom.M. H..)Modernismin epistemologiset lähtökohdat ovat 1900-luvun alkupuolen filosofiankäsityksissä subjektista ja tietoisuudesta. Marxin, Freudin ja Nietzschen vaikutus, samoinkuin uusi käsitys ajan suhteellisuudesta saivat myös kirjallisuuden ”todenkuvan”kiinnittämään huomion todellisuuden subjektiivisuuteen, manipuloitavuuteen ja rakenteisuuteen.Eivätkö silloin myös taide ja kirjallisuus olleet tuota samaa subjektiivistakonstruktiota? Realismin vastarintana modernismi osoitti kirjallisuuden subjektiiviseksitaiteeksi ja sen kielen taiteen subjektiiviseksi kieleksi. Realismin ikkuna maailmaansai särön. Modernistisen kirjallisuuden kieli kieltäytyi läpinäkyvyydestä ja kyseenalaistirealismin esioletuksia kielen ja ulkomaailman yhteensopivuudesta ja kirjallisuudenkonventionaalisten kuvausten ja kielenulkoisen todellisuuden samankaltaisuudesta.On perusteltua ajatella, että on olemassa ainakin kahdenlaista modernismia: Ensinnäkinon modernismia, joka on ”subjektiivista realismia”, koska siinä on edustettunajonkin henkilön subjektiivinen todellisuus, hänen tajuntansa kuvaus. Taustafilosofiaksivoimme ymmärtää käsityksen subjektiivisesta mielen todellisuudesta, joka on jäsentymätönvaikutelmien, muistikuvien, menneen, nykyhetken ja tulevan taistelutannerja jota voidaan joko kuvata kielellä tai joka on rinnakkainen kielen kuvausten kanssa.Tällaisen modernismin suhde perinteiseen realismiin on siinä, että sen voi kuvitellasanovan: ”Todellisuus ei ole objektiivisesti olemassa eikä siis myöskään jäsennettävissäkirjallisuuden kielellä. Realismin mimeettisyys ei edusta todellisuutta, vaan kirjallisuudessasyntyneitä konventioita.” Tätä modernismia edustavat vaikkapa Majakka ja Kadonnuttaaikaa etsimässä.Toiseksi on esittävää, ”representatiivista modernismia”, joka pyrkii kokeilemaankirjallisuuden rakenteellisia ja kielellisiä mahdollisuuksia rikkomalla realismin konventioita.Siihen liittyvät toisenlaiset innovaatiot: kertomuksen muodon kokeilut, esimerkiksierilaisten kertojien ja kerronnan näkökulmien käyttö, sisäkkäiskertomuksetja symbolistisuus. Tämäntyyppisistä modernistisista teoksista esimerkkejä ovat muunmuassa William Faulknerin romaanit Ääni ja vimma ja Kun tein kuolemaa sekä BertoltBrechtin draamat ja Veijo Meren Manillaköysi.On varmasti yksinkertaistavaa yrittää valjastaa monituinen modernismi kirjallisuudensuuntauksena/suuntauksina noihin kahteen kategoriaan, koska silloin on pakkovaieta sellaisista kirjailijoista kuin Samuel Beckett, André Gide ja Gertrude Stein ja,jos mahdollista, on oltava vieläkin hiljempaa James Joycen Finnegans Wakesta (1937) 3 .Jako on pelkistävä, ja edellä mainitut kirjailijat saavat siihen aikaan halkeamia, mutta seajaa asiansa. Se tukee väitettäni, että vaikka modernismissa paljastettiinkin 1800-luvunrealismi ihmistekoiseksi konstruktioksi ja kirjallisuuden konventiolla tuotetuksi illuusioksi,modernismissa itsessään oli yhä edelleen keskeisenä kysymyksenä todellisuudenja tiedon epistemologinen eikä niinkään olemassaolon ontologinen ongelma. KutenBrian McHale (1987, 9–10) asian osuvasti ilmaisee, modernismissa kulttuurinen dominanttion epistemologinen, mutta postmodernismissa se on ontologinen.Modernismissa ei siis yleisesti ottaen käännytty tarkastelemaan kirjallisuuden fiktiivistäluonnetta ja niitä ontologisia eroja ja tasoja, joita se tuottaa ja joita sen avullalopulta voi kyseenalaistaa. Ajattelemamme kaksi modernismia koskettelevat ja tutkivatmolemmat inhimillisen tiedon luonnetta, vaikka ne usein tekevätkin sen artefaktuaalisinkeinoin, osoittaen myös lukijoilleen olevansa taideteoksia, vaihtoehtoisia todenkonstruktioita. Tämän takia modernistiset romaanit eivät puutu niihin teoreettisiinongelmiin, jotka metafiktiossa ovat keskeisiä: Mitä ontologisessa mielessä on fiktio?Mikä on meidän, tekijöiden ja lukijoiden, positiomme suhteessa taiteen ja kirjallisuudenvaihtoehtoisiin mahdollisiin (tai loogisesti mahdottomiin) maailmoihin. Ja milläontologisilla tasoilla niin ”todellisuuden” kuin fiktion konstruointi tietoisuudessa tapahtuu?Ennen kuin palaan argumentointini kannalta äärimmäisen tärkeään Molly BloominUlysses-romaanin modernistisuutta horjuttavaan tietoisuuden hetkeen, teen ekskursionrealismiin ja lyhyesti postmodernismiin. Jos modernismissa — kuten myös javarsinkin metafiktiossa — perinteinen realismi paljastetaan kielelliseksi konstruktioksi72Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •73

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tja kirjallisuuden konventio(i)ksi, se kaiketi on niitä molempia. Siis millaista se on?Voimme puhua realismista ainakin kahdessa eri merkityksessä: tyylisuuntana ja filosofisenaongelmana. Tyylisuuntanakin realismia voidaan ajatella kahdella tavalla. Ensinnäkinrealismi on perioditermi, toiseksi ”voidaan puhua kirjoituksen realistisuudesta,jota esiintyy kaikkina aikoina” (ks. Lappalainen 1999, 8). Realistinen romaani onerityisasemassa, kun puhutaan romaanista. Realismi, vaikka vain yksi esteettinen hankemuiden joukossa, on niin vakiintunut käsityksiimme romaanin totuudellisuuden jauskottavuuden vaatimuksesta, että realistinen romaani on paradigmaattisesti romaani.Kun arkikielessä puhutaan romaanista, kytkeytyy puhe yleensä mielikuviin realistisestaromaanista ja romaanista realistisena lajina. Filosofisena ongelmana puolestaan realismikoskee todellisuuden luonnetta ja esitettävyyden mahdollisuutta.Realismin ja modernismin suhteesta käydyistä keskusteluista tunnetuimpia lienevätGeorg Lukácsin ja Theodor Adornon sekä saman Lukácsin ja Bertolt Brechtin välisetdebatit. Tässä ei ole aiheellista puuttua niihin kuin toteamalla, että juuri Adorno, puolustaessaanmodernismia lukácslaiselta vastustukselta, on esittänyt modernismin olevantietyllä tavalla realismiakin realistisempaa. Hänen mukaansa modernismi, joka syntyyuudella vieraantuneisuuden aikakaudella, ei vain luo illuusioita ja harhakuvia todellisuudestaperinteisen 1800-luvun realismin tavoin, vaan kykenee vieraannuttamallaottamaan välimatkaa olemassaoloon. (Adorno 1976, 64–65.) Tämän näkökulman mukaanmodernismi on lähellä aiemmin esittämääni: se osoittaa realismin illuusioiksi,mutta samalla uudentaa itse kirjallisuuden epistemologista traditiota. Modernismi jatkaatraditiota uusin keinoin. Käsittääkseni tällä vieraannuttamisella, ”välimatkan ottamisellaolemassaoloon”, pyritään kuitenkin tietoon todesta ja todellisuudesta.Realismi filosofisena ongelmana koskee kirjallisuuden esittävyyttä. Jos modernismiAdornon ehdottamalla tavalla on todettavissa realismiksi, on realismi aina sitä kirjallisuutta,joka kulloinkin kuvastaa parhaiten oman aikansa todellisuutta. Ja mitä ilmeisimmintuo kirjallisuus on aina ajan filosofioiden ja aatteiden mukaista. Näin ollenvoimme pitää postmodernistista kirjallisuutta oman aikamme realistisena kirjallisuutena.Lähes näin myös tekee Liisa Saariluoma (1992, 252), jonka mukaan ehkä-aikamme-yhden-kaikkein-merkittävimmän-kirjailijanThomas Pynchonin ”käsitys ihmisentilasta nykymaailmassa” on, että ihminen elää ”jatkuvassa epävarmojen merkkien tulkinnantilassa”. Siis sellaisten merkkien kuin Thomas Pynchonin romaanit ovat.Realismeja on monta ja niistä on moneksi. Damian Grant (1970, 1) on löytänytyhteensä 26 realismin eri laatua tai nimitystä, joiden joukossa sellaisia kuin kriittinenrealismi, objektiivinen realismi, sosialistinen realismi, naiivi realismi ja subjektiivinenrealismi. Jokin tarve meillä tuntuu olevan nimetä erilaisia lajeja tai suuntauksia realismeiksi,silläkin kyseenalaisella hinnalla, että jotkin kombinaatiot muodostavat paradoksejaja oksymoroneita: maaginen realismi, fantastinen realismi. Onko realisminpuolustaminen niin tärkeä asia, että sitä on löydettävä sieltäkin, mistä sitä ei paljaallasilmällä tai lähiluvullakaan oikeasti erota? Ja jos on, niin miksi?Kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkittävyys on sen poliittisessa ja emansipatorisessakantaaottavuudessa. Siksi ’realismi’-sana kantaa muassaan myös arvottavia konnotaatioita,ja siksi siitä käsittääkseni pidetään niin itsepintaisesti kiinni myös ei-realistisenkirjallisuuden yhteydessä. 1800-luvun puolenvälin tietämillä vallinneen realismi-suuntauksenkirkkaimmat tähdet sykkivät individualistisessa, porvarillisessa romaanissa. Sesyntyi yhteiskunnallisesta tarpeesta ja sillä oli tiettyjä poliittisia päämääriä. Käsitys senmerkittävyydestä porvarillisen yhteiskunnan kuvaajana on uskottava vielä tänäkin päivänäerityisesti Georg Lukácsin The Meaning of Contemporary Realism -teoksen (1963)ansiosta.Sellaiset kirjailijat kuin Honore de Balzac Ranskassa, Henry James Yhdysvalloissa jaLeo Tolstoi Venäjällä kehittivät porvarillisen, yhteiskuntakriittisen realistisen romaaninkukkeimpaan huippuunsa. Tässä riittää sen toteaminen, että ”realismin estetiikka” syntyinoina vuosikymmeninä. Se ei perustunut pelkästään kirjallisiin teoksiin, vaan myöskirjailijoiden antamiin lukuohjeisiin tai omien pyrkimystensä manifesteihin, sellaisiinkuin Henry Jamesin The Art of Fiction (1884). 1800-luvun realistit ovat itse ilmaisseetsen, mitä he realismillaan tarkoittavat.Metafiktion problematiikan kannalta realismissa keskeistä on sen ”estetiikka” ja nekeinot, joilla luodaan todellisuusilluusio realistisissa romaaneissa. Lilian R. Furst onjakanut realismiin eri tavoin suhtautuvat tutkijat ensinnäkin niihin, jotka väittävät,että ”kaikki on fiktiota”, ja toiseksi niihin, joille ”kaikki on totta”. Edellisille realisminäyttäytyy muun fiktion tavoin artefaktuaalisena; myös realismi on taidetta samassamielessä kuin modernismi ja postmodernismi. Jälkimmäiset taas nojautuvat BalzacinUkko Goriotin alussa esitettyyn — myös alkukielisessä romaanissa englanninkielelläilmaistuun — ”All is true” -toteamukseen. Väite on nyttemmin nähty filosofisesti naiivina,mutta alkuaan se on ollut realismin kantava periaate. (Furst 1995: 10, 12.)Realistisessa romaanissa lukijan halutaan uskovan väitteeseen, että sen kuvauksetovat todenkaltaisia ja mahdollisia. Usein niissä kerrotaan lukijan tosielämää lähellä olevistaaiheista, uskottavilta tuntuvista arjen tapahtumista. Esimerkiksi paikkojen nimetovat todellisia ja maantieteelliset kuvaukset yleensä tarkkoja. Kuvatun ajan tapahtumatja kerrotun temporaalinen konteksti ovat myös todistettavasti paikkansapitäviä. Furst(1995, 72) kiinnittää huomiota siihen, miten lukijan täytyy realistista fiktiota lukiessaanorientoitua siihen tekstin ohjaamalla referentiaalisella tavalla. Kieli esiintyy referentiaalisena,ja realistisessa fiktiossa pyritään nimenomaisesti vakuuttamaan lukijalle,että kerrotut tapahtumat ja esitetyt kuvaukset ovat totta. (Ks. mt., 12.)Kolmannen persoonan ”kaikkitietävän” kertojan käyttö, vapaa epäsuora esitys jamanipuloitu näkökulmatekniikka ovat myös keinoja, joilla realismi saa lukijansa mukaanreferentiaaliseen ”leikkiin”, uskomaan ja uskottelemaan itselleen, että kerrotut tapahtumatovat tai voisivat olla totta. Realismilla onkin kyky naamioida kielellisyytensä74Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •75

K A T S A U K S E TK A T S A U K S E Tja saada lukijassa aikaan tunne, että hän katselee maailmaa kielen läpi.Lopulta ei olekaan keskeistä kielen referentiaalisuus, mimesis, vaan lukemisen aktiivisuus,joka muodostaa kytkennän taiteen ja todellisuuden välille. Mutta tähän vaikuttaase kertojan taito saada lukija vakuutettua kertomuksen totuudellisuudesta. Kertojantäytyy herättää luottamusta ja uskoa lukijassa. (Ks. Furst 1995, 55.) Furstin mukaan todellisuudentuntu luodaan tietyillä poeettisilla keinoilla: valikoinneilla, keskittämisellä,järjestämisellä, kuvilla, metaforisoinneilla, toistolla ja tyylittelyllä (mt., 42).Realismin paradoksi on siinä, että illuusio todellisuudesta luodaan kielen keinoilla,jotka kuitenkin täytyy kyetä häivyttämään, jotta tuo illuusio saavutettaisiin. Realististaromaania lukiessaan lukijan on unohdettava, että hän lukee kielellistä konstruktiota.Hänen on eläydyttävä tapahtumiin. Koska tapahtumat ovat todennäköisiä ja uskottavia(”näin voisi käydä minulle/naapurilleni, minua köyhemmille / minua rikkaammillejne.”), ne mielletään kuvauksiksi elävästä elämästä. Metafiktio tekee realismin paradoksinnäkyväksi kiinnittämällä huomiota juuri noihin poeettisiin keinoihin ja itse ilmaisunvälineeseen, kirjallisuuden kieleen.Pertti Karkaman (1991, 299–300; 1998, 61) mukaan realismi on yksi moderninkirjallisuuden trendi tai tendenssi, ja siten kyseessä on pikemminkin yksi ilmaisunmuotokuin tiettyyn periodiin sidottu suuntaus. Teoksessaan Kirjallisuus ja nykyaika (1994)Karkama esittää, että erilaisia kirjallisuuden tendenssejä (kuten modernistisia, postmodernistisiaja realistisia) voi olla olemassa samanaikaisesti (Karkama 1994, 9). Olen samaamieltä Karkaman kanssa realismin asemasta nykykirjallisuudessa. Hänelle realismituntuu kuitenkin olevan arvoltaan muita tendenssejä korkeampi, sillä ”realismin taustallaerottuu käsitys, että demokratia ei toimi” (Karkama 1998, 67). Realismi lienee siisyhteiskunnallisesti merkittävä muutosvoima. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Poliittistaja emansipatorista potentiaalia on löydettävissä myös muualta nykykirjallisuudesta.Karkaman ajatus realismista tendenssinä tuntuu kuitenkin oikeutetulta.Koska kirjallisuudessa voi olla rinnakkain useita tendenssejä, emme tarvitse ScottLashin käsityksen kaltaista selitystä postmodernistisen kirjallisuuden realistisuudesta(ainakaan, jos haluamme pitää kiinni realismista), jota Erkki Sevänen teoksessaan Taideinstituutiona ja järjestelmänä (1998) esittelee ja kritisoi. Lashin mukaan postmodernistisetteokset ovat osaksi paluuta realismiin mutta reflektoivalla tavalla. Seväsen mukaanväite pitää paikkansa vain suhteessa modernismiin. ”Modernismin abstraktiuteen jaformalismiin verrattuna postmodernismi on osittain palannut takaisin esittävyyteen jafiguratiivisuuteen”, hän kirjoittaa. (Mt, 219.) Olen samaa mieltä Seväsen kanssa, joskintäsmentäen vielä sillä, että reflektiiviset teokset, jotka useimmiten ovat metafiktiota,eivät oikeastaan olekaan paluuta realismiin. Ne vain hyödyntävät realismin perintöäpaljastaakseen esitettävyyden paradoksin tai, niin kuin sen yllä nimesin, realismin paradoksinja siten ”problematisoivat todellisuuden tiedostettavuuden ja esitettävyyden”(mts.).Aihe johdattaa meidät myös postmodernismiin. Linda Hutcheon on esittänyt, ettäpostmodernismissa sekä käytetään että väärinkäytetään konventioita (1988, 20). Samoinpostmodernissa purkautuvat binaarit oppositiot. Joko/tai on postmodernistisessaparadoksissa sekä/että (mt., 49). Hutcheonin mukaan metafiktio on ”modernistista autotelistaitsereflektiota” (mt., 40), kun taas postmodernistinen taide on ”historiallista japoliittista tavalla, jolla metafiktio ei ole” (mt., 52). Vaikka olen Hutcheonin kanssa erimieltä metafiktion historiallisuudesta ja poliittisuudesta, postmodernistinen kontekstija postmodernistinen paradoksi, joista Hutcheon puhuu, synnyttävät minunkin mielestänimetafiktion ja tekevät siitä, jollei nykyajan kirjallista dominanttia, niin ainakinjatkuvasti elävän kirjallisuuden tendenssin.Nyt on aika palata Molly Bloomin kahden tietoisuuden ongelmaan! Mollyn ”O Jamesy”-tokaisuun ovat huomiota kiinnittäneet muiden muassa Patricia Waugh (1984,259) ja Brian Stonehill tutkimuksessaan The Self-Conscious Novel (1988). Waugh sanookohdan olevan Joycen romaanin ”ainoa metafiktiivinen rivi” (Waugh 1984, 259; suom.M. H.). Stonehillille — jonka tutkimus on häpeilemättömästi Waugh’ta ilman viitteitälainaava, mutta keskusteluun jotain uuttakin tuova — kohta on myös merkittävä. Hännäkee kirjailijan dramatisoivan itsensä siinä oman fiktionsa sisään (Stonehill 1988, 5).”O Jamesy let me up out of this” on hyvä esimerkki siitä, miten metafiktio ei olerealismia eikä modernismiakaan. Se on Ulyssesissa pienen pieni ja Odysseuksensa suomenkielisenälukeneille täysin huomaamaton yksityiskohta (sillä me suomalaiset olemmelukeneet ”puhtaasti” modernistisen Odysseuksen), mutta siihen sisältyy ontologinenrajanylitys, joka on merkinnyt suurta askelta varmasti niin fiktiiviselle Molly Bloomillekuin modernismin jälkeiselle romaanillekin.Kyseessä on mielestäni enemmän kuin stonehilliläinen kirjailijan dramatisoiminenfiktioon. Kohdan merkittävyys ja painokkuus ovat siinä, että sen esittää fiktiivinen henkilö,jonka olemassaolon tasoon ei kuulu henkilö ”Jamesy”, ”kirjailija James Joyce”, jotasiinä puhutellaan. Siinä rikotaan ontologisia tasoja, jotka realismissa ja modernismissayleensä säilyvät ylittämättöminä ja ehjinä. Huomio kiinnitetään fiktiivisyyteen, vaikkaOdysseuksen keskeisen kysymyksen on perinteisesti ajateltu koskevan todellisuuden esittämistä.Metafiktiossa samanlaiset ”ontologisten” tai kerronnallisten tasojen ylityksetovat yleisiä.Realismi pyrkii vakuuttamaan meidät totuudellisuudestaan, modernismi tekee tavallaankeinotekoisuudestaan totta. Metafiktion ero näihin molempiin on, että se pyrkiisekä paljastamaan realismin paradoksin että kiinnittämään huomiomme fiktion jatodellisuuden ontologisiin ongelmiin. Modernismin keskittyminen teosten artefaktuaalisuuteentai kielellisyyteen ei vielä ole metafiktiivisyyttä tai metafiktiota, sillä modernisminkeinot säilyttävät pääasiallisen kiinnostuksensa tiedon luonteeseen ja tietämisenongelmaan, ei olemisen ihmettelyyn. Realismin kieltäminen tässä esitetyssä merkityksessäkoskee metafiktion suhdetta sekä perinteiseen realismiin että modernismiin.76Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •77

K A T S A U K S E TK E S K U S T E L UViitteet1 ”Käännösvertailuni” tarkoitus ei ole esittää kritiikkiä Saarikosken suurenmoistakäännöstyötä kohtaan, vaikka juuri tämä kohta sattumoisin onkin niin keskeinen artikkelinperusproblematiikan kannalta. Olen myös tietoinen siitä, että ”Jamesy” voi irlantilaisessapuheessa joskus viitata Jeesukseen.2 Vastaavaa itsensä tiedostavuutta tosin löytyy esimerkiksi Henrik Ibsenin Peer Gyntinviidennestä näytöksestä, jossa Peer Gynt todennäköisestä hengenlähdöstään huolta kantaentoteaa, ettei sankari voi kuolla vielä näytelmän senhetkisessä vaiheessa.3 Stevensonin (1998, 199) ja monen muunkin mielestä Joycen Finnegans Wake onmodernismin loppu.LähteetADORNO, THEODOR W. 1976: Noten zur Literatur I. Frankfurt am Main: Suhrkamp.FURST, LILIAN R. 1995: All is True. The Claims and Strategies of Realist Fiction. Durham & London:Duke University Press.GRANT, DAMIAN 1970: Realism. The Critical Idiom. London: Methuen & Co Ltd.HUTCHEON, LINDA 1988: A Poetics of Postmodernism: History, Theory, Fiction. New York London:Routledge.JOYCE, JAMES 1964/1922: Odysseus. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Tammi.JOYCE, JAMES 1968/1922: Ulysses. London: Bodley Head.KARKAMA, PERTTI 1991 Teos tekijäänsä kiittää. Kirjallisuuden teoriaa. Helsinki: SKS.KARKAMA, PERTTI 1994: Kirjallisuus ja nykyaika.Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä.Helsinki: SKS.KARKAMA, PERTTI 1998: Realismista. Teoksessa Uudessa Valossa. Kirjoituksia realismin kysymyksestä.Toim. Päivi Lappalainen. Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, Sarja A, N:o 38.Turku: Turun yliopisto. 61–76.LAPPALAINEN, PÄIVI 1999: Epäkohdat esiin! — Realistit maailmaa parantamassa. Teoksessa Suomenkirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Toim. Lea Rojola. Helsinki: SKS.LEVENSON, MICHAEL 1999: The Cambridge Companion to Modernism. Cambridge : CambridgeUniversity Press.MCHALE, BRIAN 1987: Postmodernist Fiction. New York & London: Methuen.SAARILUOMA, LIISA 1992: Postindividualistinen romaani. Helsinki: SKS.SEVÄNEN, ERKKI 1998: Taide instituutiona ja järjestelmänä. Modernin taide-elämän historiallis-sosiologisetmallit. Helsinki: SKS.STEVENSON, RANDALL 1998: Modernist Fiction. An Introduction. Revised edition. London & NewYork etc.: Prentice Hall.STONEHILL, BRIAN 1988: The Self-Conscious Novel. Artifice in Fiction from Joyce to Pynchon. Philadelphia:University of Pennsylvania Press.WAUGH, PATRICIA 1984: Metafiction: The Theory and Practice of Self-Conscious fiction. London &New York: Methuen.Juha RikamaAvaimen tervetullut avausKirjallisuustieteen historian perustavimpia ongelmia on muoto/sisältö -paradoksi.Kamppailu sen ratkaisemisesta näyttää olevan päättymätön, koska kannanotto suuntaanjos toiseenkin vaikuttaa ratkaisevasti omaksumaamme kirjallisuuskäsitykseen. Sepuolestaan määrää paljolti myös kirjallisuuden tutkimuksen ja opetuksen sisältöä.Avaimen kaksi ensimmäistä numeroa osoittavat, että kamppailu jatkuu. Lehti ennakoikirjallisuuskäsitykseen eettis-kognitiivista käännettä viime vuosien formalistis-lingvistisenpainotuksen jälkeen. Käänteellä olisi suuri merkitys lukevan yleisön kannalta,jonka tarpeista kirjallisuuden viimeaikainen, ilmaisuvälineeseen keskittynyt tutkimuson etääntynyt kauas, mikä on antanut jopa itse tutkijoille aiheen puhua kirjallisuudentutkimuksesta”orkideanviljelynä” (Liisi Huhtala). Lukevaa yleisöähän kiinnostaalukijatutkimusten mukaan enemmän se, mitä kirjallisuus kertoo tai ilmaisee elämästä/maailmasta/todellisuudestakuin se, millä keinoin se sen tekee. Myös kirjallisuudenkouluopetuksen kannalta uusi painotus on tervetullut.Avaimen avausnumeron pääkirjoituksessa (1/2004) Klaus Brax ja Kai Mikkonen selostavattutkimuksen uutta vaihetta Terry Eagletonin viime teoksen After Theory (2003)avulla. Eagleton listaa siinä edeltäneen kauden plussat ja miinukset. Suurena miinuksenahän mainitsee sen, että tutkimus on unohtanut valtaosan inhimillistä olemassaoloakoskevia peruskysymyksiä, kuten moraalin, metafysiikan, rakkauden, uskonnon, vallankumouksen,pahuuden, kuoleman ja kärsimyksen. Pääkirjoittajat toteavat näidenunohdettujen tutkimuskohteiden muistuttavan itse kaunokirjallisuuden käsittelemiensuurten teemojen luetteloa.Jatkoa seuraa heti Avaimen toisessa numerossa. Brax selostaa siinä tutkimuksenuuden, eettisen näkökulman historiallista, antiikkiin asti palautuvaa taustaa sekä senilmenemistä nykyisessä jälkiklassisessa narratologiassa. On havaittu, ettei eettisiä kysymyksiävoi erottaa kertomuksen rakenteen täsmällisestä tarkastelusta, koska kerrontaperustuu aina myös arvovalintoihin. Merete Mazzarella osoittaa eettisen näkökulmanavaaman yhteiskunnallisen ulottuvuuden kirjallisuudelle ja sen tutkimukselle. JuhaniNiemi kertoo Tampereen yliopiston Taide ja taudit -yhteistyöprojektista, joka pyrkiihyödyntämään kaunokirjallisuutta lääkärikoulutuksessa ja lääketiedettä taideteostensyntyä selvitettäessä.Avaimen uudet avaukset riemastuttivat minua suuresti, koska ne tukevat sekä omiakokemuksiani lukijakouluttajana ja tutkimuksiani koulun kirjallisuudenopetuksen viimeaikaisestasisällöstä. Opettajana ammattietiikkani ensimmäinen käsky oli saada oppilaatkiinnostumaan kirjallisuudesta ja kasvattaa heistä kirjoille uskollisia lukijoita eli78Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 2004 • 12• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •79

K E S K U S T E L UK E S K U S T E L Ukirjallisuusinstituution ylläpitäjiä. Kiinnostuksen herättäminen onnistuu vain, jos saaoppilaat näkemään kirjallisuuden elämän jatkeena ja elämänopiskelun välineenä (aivansamassa mielessä kuin lääkäriksi opiskelevien kokemusmaailmaa laajennetaan kaunokirjallisuudenavulla). Elämäänsä aloittelevia nuoria ihmisiä totisesti kiinnostavat juurinuo Eagletonin luettelemat suuret teemat, ja juuri tuossa iässä, jossa symbolikokemuksenasteikko laajenee varmaan eniten yli oman elämänkokemuksen, juuri kirjallisuusantaa mahdollisuuden saada elävän kosketuksen niihin. Siksi näistä teemoista on koulujemmekirjallisuudenopetuksessa käsitelty jokseenkin kaikkia, kuten ilmenee muunmuassa lukuisista Äidinkielen opettajain liiton vuosikymmenten varrella ilmestyneistäjulkaisuista.Kokemus on myös opettanut minulle, että varmin keino tappaa nuorten kiinnostusnoihin teemoihin ja samalla kirjallisuuteen on pakottaa heidät erittelemään liianyksityiskohtaisesti keinoja, joilla ne on ilmaistu. Oppilaiden enemmistö torjuu yleensäpikkutarkan formaalis-kielellisen analyysin, vaikka se on nälkäisen kiinnostunut itsekuvatuista ilmiöistä. Teoksen teeman käsittely onkin opetuksessani aina ollut ensi sijassasisällönanalyysiä, teeman eri merkitysulottuvuuksien erittelyä sekä sen yhteyksienosoittamista muiden teosten teemoihin – ja ennen kaikkea yhteyksien osoittamistayleiseen inhimilliseen kokemus- tai merkitysmaailmaan, koska vasta tässä kontekstissateosten teemat kasvavat täyteen kantavuuteensa. Huomion kiinnittäminen kielelliskirjallisiinilmaisukeinoihin on tarpeen teeman määrittämiseksi, mutta siitä ei saa tullapääasia eikä se saa estää näkemästä teeman yhteyksiä teoksen ulkoiseen todellisuuteen.Nuoret (ja useimmat vanhemmatkin) lukijat kokevat kirjallisuuden varsinaiseksi anniksisen, että sen välittämät teemat koskettavat heitä myös tosielämässä.Tällainen kaunokirjallisuuden lähestymistapa näyttää vallinneen yleisemminkinlukioiden kirjallisuudenopetuksessa viime vuosisadan loppupuolella. Viime vuonnailmestyneen väitöskirjani Lukion kirjallisuudenopetus 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessaopettajien arviointien valossa (SKS) mukaan lukioissamme on varsin yleisesti ylläpidettyns. integratiivista lukemiskulttuuria. Sille on ominaista kaunokirjallisuudenreferentiaalinen lukeminen, oletus, että kaunokirjallisetkin teokset saavat merkityssisältönsäviittaussuhteesta teosten ulkopuoliseen maailmaan. Sen vastakohtana voi pitääesteettistä lukemiskulttuuria, joka perustuu käsitykseen, että kirjallisuustieteen varsinainentutkimuskohde on kirjallisten taideteosten muodolliset ominaisuudet ja ettäkirjallisuudenopetus ja lukijakasvatus yleensäkin rajoittuvat niiden tutkimisen hyödyntämiseen.Integratiivisen lukemiskulttuurin ytimenä voi pitää ns. temaattista opetusta, jossakaunokirjalliset tekstit suhteutetaan muihin samaa teemaa käsitteleviin muihin teksteihin,joista teosten tulkinta saa usein tulkintakehyksensä ja käsitevälineensä. Eettinennäkökulma kirjallisuuden tutkimuksessa ja opetuksessa tarkoittaa nähdäkseni juuritätä: kirjallisuuden tarkastelua inhimillisen kokemus- ja merkitysmaailman yhteydessä.Puhuisin kuitenkin mieluummin kognitiivis-eettisestä näkökulmasta, koska ilmiöideneettinen pohdinta edellyttää aina ensin ilmiöiden tiedollista jäsentämistä. Esteettinennäkökulma unohtaa sen, että kaunokirjallisuudella on myös aivan omaa kognitiivistaja eettistä viestintävoimaa.”Kirjallisuuspuheen” muuttuminen ”todellisuuspuheeksi” tapahtui myös Ruotsinkoulujen kirjallisuudenopetuksessa 1900-luvun loppupuolella, samoihin aikoihin kuinSuomessa, kuten Boel Englund on väitöskirjassaan (1997) osoittanut. Molemmissamaissa kirjallisuudenopetuksen voi sanoa samalla toimineen myös yhteiskunnallisenkasvatuksen ja demokratiaprojektin välineenä: hahmottamalla kaunokirjallisuudenavulla yhteiskunnallista todellisuutta, sen ongelmia ja ristiriitoja, nuoria on opetettukasvamaan yhteiskunnan toimintaa ymmärtäviksi ja siihen omalla toiminnallaan vaikuttamaanpyrkiviksi kansalaisiksi.Integratiivisella lukemiskulttuurilla ja sen kognitiivis-eettisellä näkökulmalla onmonia etuja. Niiden avulla voidaan vahvistaa nuorten lukemismotivaatiota, joka massiivisenelämysteollisuuden puristuksessa on vuosi vuodelta heikentynyt. Kaunokirjallisuudenlukeminen merkitsee monialaista ja kokonaisvaltaista oppimista, joka parantaahänen elämänhahmottamis- ja siten jopa elämänhallintavalmiuksiaan. Fiktionlukutaitoavoidaan tietoyhteiskunnassa tarvittavien monien lukutaitojen joukossa perustellanimenomaan tällä perusteella.Koulun kirjallisuudenopetusta vaikeuttaa kuitenkin nykyinen koulutuspolitiikka,joka on antanut liikaa periksi markkinatalouden kilpailuideologialle. Äidinkielija kirjallisuus -oppiaineen pakollista tuntimäärää lukiossa vähennettiin 1990-luvullaradikaalisti (25 %) ja korvaukseksi siitä oppilaille tarjottiin mm. kirjallisuuden valinnaiskursseja,joita kuitenkin valitaan äärimmäisen vähän. On selvää, että edellytyksetopettaa kirjallisuutta ovat olennaisesti heikentyneet. Äidinkielen merkitys kansallisenkulttuurimme keskuksena ja tärkeimpänä välineenä on kuitenkin tunnustettu tekemälläsiitä tänä vuonna ainoa kaikille oppilaille pakollinen ylioppilaskirjoitusaine. Tunnustussaa sille kuuluvan merkityksen kuitenkin vasta sitten, kun oppiaineelle myönnetäänsen asemaa vastaavat resurssit eli tuntimäärä palautetaan entiselleen.80Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •81

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U TUusi luenta Seitsemästäveljeksestä -ensimmäinen naistutkijanKivi-monografiaPirjo Lyytikäinen, Vimman villityt pojat.Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen laji. SKS2004. 292 s.Aleksis Kiven syntymästä tuli viime vuonnakuluneeksi 170 vuotta. Juhlinta kohdistuikuitenkin J. L. Runebergin syntymän200-vuotismuistoon, joten Kivi jäihiukan syrjään. Uusi vuosituhat ei olekuitenkaan Kiveä unohtanut, sillä vuosina2002 – 2004 Kivestä on ilmestynytkiitettävästi tutkimuksia (Hannes Sihvo,Elävä Kivi; Aarne Kinnunen, Seitsemänveljestä ja lukemisen juonet) ja muita teoksia(Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilantietokirja Kaukana kavala maailma:Aleksis Kiven jäljillä; Mauri Kunnaksenpiirretyt Seitsemän koiraveljestä; Esko RahikaisenKivi-elämäkerta Metsän poika:Aleksis Kiven elämä).Uutta on se, että paljon tutkittuunKiveen ja hänen pääteokseensa on uskaltanuttarttua artikkelia laajemmassa formaatissajoku naistutkija. Professori PirjoLyytikäinen on tehnyt tällaisen transgressiivisenteon monografiallaan Vimmanvillityt pojat. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksenlaji (2004). Olemme oppineettuntemaan Lyytikäisen Volter Kilven jamodernin dekadenssin etevänä tutkijana,joka tuntee perin pohjin 1800-luvun filo-sofis-esteettiset teoriat ja käytännöt. Kunhän nyt astuu arvovaltaiseen herraseuraan(Viljo Tarkiainen, Eliel Aspelin-Haapkylä,Arvid Mörne, Aarne Kinnunen, RafaelKoskimies, V.A. Koskenniemi, LauriViljanen, J.V. Lehtonen, Paavo Elo, VeijoMeri ym.), hän avaa keskustelun uudestatulkinnasta ja teoreettisesta näkökulmasta.Hän väittelee ja argumentoi pätevästija sivistyneesti.Aleksis Kivi -tutkimuksessa hallitsevanametodina on ollut historiallis-biografinenmenetelmä silloinkin, kun onharjoitettu tekstianalyysia. Vasta 1970-luvulla Aarne Kinnunen uskalsi unohtaatekijän uuskriittisessä monografiassaanTuli, aurinko ja seitsemän veljestä (1973).Nyt Pirjo Lyytikäinen haastaa Snellmaniintukeutuvan, yleisesti hyväksytyn käsityksensiitä, että Seitsemän veljestä onkehitysromaani. Tämä genre-määritys onollut kestävä, koska romaani on liitettyallegoriana kansakunnan omaan kehityskertomukseen.Lyytikäisen pääkysymys on olennainen.Moni lukija on jo ihmetellyt, mitenoikeastaan veljesten kehittyminenon ymmärrettävä. Ovatko lukutaito jasuostuminen raatajan raskaaseen ammattiinosoitus kehittyneisyydestä? Veljeksetosoittavat keskinäisissä välienselvittelyissäänja toimissaan jo niin huomattaviasosiaalisia taitoja, että kyky ja taito sovinnontekoonnaapurienkin kanssa ovatolemassa. Mitä taas tulee veljesten yksilöllisiinominaisuuksiin, heidän perusluonteensasäilyy, ja yksilölliset piirteet jopaterävöityvät iän myötä. Juhani ei pystyaina hillitsemään primitiivireaktioitaan.Aapon päällepäsmärin taipumus jopa lisääntyy.Simeonin persoona suorastaantaantuu jne. Seitsemän veljeksen tulkintakehitysromaaniksi onkin totalisoiva yleistysja osa kansallista identiteettipuhetta.Metodisesti Pirjo Lyytikäinen jatkaajo aiemmin aloittamaansa genretutkimusta(esim. Volter Kilven Alastalon salissa:rakenne, genesis ja genre, 1989). Kivi-tutkimuksessaanhän koettelee teoreettisenlajin -käsitteen selitysvoimaa tulkinnanapuna. Seitsemän veljeksen teoreettiseksigenreksi käsitetään transgressiivinenromaani. Se perustuu Georges Bataillenkirjallisuuskäsitykseen, jossa keskeistä onkirjallisuuden rajojen ylitystehtävä. Transgressiivisuudenteoriassaan Lyytikäinentukeutuu Peter Stallybrassiin, Allon Whiteenja Mihail Bahtiniin, kun hän haluaatematisoida etualalle sen, minkä Kivi-tutkimuson halunnut vaimentaa ja kesyttää,nimittäin veljesten subversiiviset voimat,joiden vaikutuksesta romaani saa myöskarnevalistisia piirteitä. Bahtinin karnevalismija Georges Bataillen nauru ovattavoitteiltaan samaan suuntaan tähtääviäteoreettisia käsitteitä.Johdannossa tutkija luo teoreettisessakehyksessä näyttämön, jolla iskevätyhteen idealismi ja realismi, järki ja vaistot,hierarkkinen, pappisvetoinen säätyyhteiskuntaja sitä murtamaan pyrkivämoderni individualismi. Kristillisen yhteisönarvomaailman ja romantiikan inspiroimienkumousvoimien yhteenottotapahtuu lajien diskursiivisessa kamppailussa,jossa lajissa veljekset lopulta saavuttavatvoiton, sillä heidän onnistuu säilyttäävapaa päätösvalta omassa elämässään.Vain vapaudessa, kieltämällä pakkovallanja itse harkiten, he ovat valmiit palaamaanyhteisöön. Siinä pähkinänkuoressatutkimuksen tulos, jonka kehkeytymistäseuraa kuin jännittävää väittelyä.Lyytikäinen kirjoittaa Kiven romaanistakontekstissa, joka on rajattu tarkoittamaan1800-luvun kirjallisuushistoriallisiaperiodidiskursseja ja senaikaisiakirjallisuuskäsityksiä. Näin hänen luentansaylittää tähän asti hallinneen mimeettisentarkastelun, jossa oletuksena onollut se, että ympäröivä yhteisö on hyväja oikeamielinen ja että siihen paluu onviisauden merkki. Kuitenkaan yhteisö eienää ole sama jo siinä merkityksessä, ettäveljekset ovat muuttaneet sitä hyvinkinkonkreettisesti raivaamalla muun muassauuden talon korpeen.Lyytikäinen kiinnittää uudesta näkökulmastahuomiota siihen, miten veljekseteri vaiheissa ratkaisujaan tehdessään pohtivatyhteisön reaktioita, joita he hyvinosaavat kuvitella. Lyytikäisen luennassaveljekset eivät ole idiootteja eivätkä hyväsydämisiäorporaukkoja, joille voi antaaanteeksi kasvatuksen puutteen. Veljeksetoivaltavat vallan hyvin, mitä he ovat tekemässä,sillä he tuntevat sekä kristillisetopinkappaleet että yhteiskunnan, jossa heelävät. He ovat tekemässä transgressiivisenteon, suuren synnin, kun eivät alistulukkarin koulun oppilaiksi, sääty-yhteiskunnankansalaisiksi. He eivät ikäänkuin anna keisarille sitä, mikä keisarillekuuluu. Olen samaa mieltä kuin PirjoLyytikäinen, että ilmitason toimintaan82Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •83

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U Tromantiikan tuottama moderni ihmiskäsitysei nouse, vaan se on vaikuttamassapiiloisesti, ”kuvauksena”, jonka allegorialukijan pitäisi ymmärtää.Tutkimuksessa kuunnellaan tarkastiveljeksiä houkuttavaa vapauden ääntä,joka kaikuu myös 1800-luvun poliittisessahistoriassa vallankumousvuosina 1830,1848 ja 1870. Poliittinen kytkös ei kuitenkaankuulu Vimman villittyjen poikientutkimusstrategiaan, sillä kumousvoimienaiheet suhteutetaan 1800-luvullatunnettuihin genre- ja motiiviaineksiin.Lyytikäisen luennassa lajien kirjo, sadut,tarinat, laulut ja viisut, jotka toki on hyväksyttymyöhemmissä tutkimuksissaViljo Tarkiaista paremmin, saavat kiinteänmuodollis-sisällöllisen merkitsijäntehtävän.Vaikka keskeisenä aineistona on vainyksi Kiven teos, transgression käsitteenkautta syntyy kiintoisa yhteys Kiven muihinkapinallisiin sankareihin Kullervoonja Canzioon. Lyytikäisen inspiroimanahuomaan, että heitä ovat myös Karkurienpäähenkilöt. Heidäthän on karkotettu Siperiaan,josta he ovat palaamassa kotiinsa.Etenkin varhaisimmille Kivi-tutkijoilleon ollut kiusallista havaita Kiven tekstienyhteys eurooppalaiseen kirjallisuuteen,koska Kiven originaalisuus on pitänytlöytää. Kun Lyytikäinen nyt lähilukeeintertekstuaalisesti Seitsemää veljestä jaFriedrich Schillerin Rosvoja tai WalterScottin Rob Royta tai Shakespearen teoksia,Kiven ainutlaatuisuus näkyy entistävakuuttavammin.Lyytikäisen luennassa Jukolan pojatovat siis rationaalisia olentoja, mutta vietitheitä vievät niin kuin ihmistä yleensä.Tämä romaanin pinnanalainen teesitematisoituu tutkimuksen alkuluvuissa,joissa analysoidaan veljesten situaatiota.Kysymyksiä syntyy työnteosta, ryhmäkuristaja lukutaidosta. Kuten tunnettua,veljekset ajautuvat metsään, vapauden,mutta myös transgressiiviseen Hiiden/Saatanan valtakuntaan. Pelsepuubi ilmestyyveljeksille tuon tuostakin. Lyytikäinenhuomioi Raamatun suuren koodin,joka oli vielä 1800-luvulla merkittävintäkirjallisuutta kansalle. Hän keskusteluttaapaholais-, peikko- ja rosvomotiivit,romantiikan subliimin ja groteskin, sekäKiven realistisessa että traagisessa romantiikassa(Seitsemän veljestä – Canzio). Veljestenoma elävä kansankulttuuri pannaankohtaamaan uushumanismi ja herderiläinensivistysidealismi. Silloin alkaa näkyäRunebergin ja Kiven ero siinä, mitä Lyytikäinenkutsuu tasavaltaiseksi tekstiksi.Runebergin ja Kiven kansa-käsitykseneron näki selvästi jo Ahlqvist-Oksanen,mutta tuon eron erittelyssä on jääty puolitiehen.Lyytikäinen tarkentaa kuvaaniin, että Kiven kansalla on materiaalinenruumiinsa päinvastoin kuin Runeberginklassisistis-idealistisella kansalla. Veljekseteivät kuitenkaan ole vielä realismin vaanrenessanssin kansaa, joka katsoo karnevalistisestiherroihin.Luvussa ”Karnevalistinen teksti” veljeksetesiintyvät sankareina koomis-realistisissaja idealistis-romanttisissa lajeissa.Useasti Kivi on hyväksyvästi yhdistettyrenessanssin suureen eepikkoon Cervantesiin,mutta ennen Lyytikäistä kukaan eiole vaivautunut lukemaan auki sitä, mitärenessanssin henki merkitsee Suomen erityistilanteessa1800-luvulla, tuolloin vastatulollaan olevan romaanin ilmaisutaloudessaja lajin poetiikassa. Tuntuu siltäkuin meillä vasta nyt olisi metodiset välineettutkia myös Kiven huumoria kaikkinesatiirisine leukailuineen.Pirjo Lyytikäinen paljastaa Seitsemästäveljeksestä hegeliläisen filosofian pohjajuonteen,johon sisältyy transgressionja kyseenalaistamisen mahdollisuus, vaikkaHegel itse ei sitä lopulta kannattanut.Veljeksissä sen sijaan seuraa henkisen jaaineellisen välisistä törmäyksistä muutossekä yksilöissä että yhteisössä. LyytikäisenKivi-luenta on näin radikaaleinta Hegelinvasemman flyygelin luentaa, mitä meilläon nähty.Vimman villityt pojat on kypsän, aiheensamonipuolisesti hallitsevan tutkijanrikassisältöinen työ. Kivi elää siinätäydessä voimassaan, sillä tutkija ei olemennyt auringon eteen. Painopiste ontulkinnassa eikä teoriassa. Kuitenkin teoskelpaa erinomaisesti metodiseksi oppikirjaksielegantin toteutuksensa vuoksi.Tutkijan oma innoittuneisuus kerta kaikkiaanvalloittaa lukijan. Hyvän tutkimuksenei siis tarvitse olla vaikeaselkoista, sevoi olla myös vakavan-naurullista.Leena KirstinäHyödyllinen käsikirja keskiajanlatinankielisellekirjallisuudellePäivi Mehtonen, Poetria nova. Johdatuskeskiajan runousoppiin. Tietolipas 192.SKS. Helsinki 2003. 171 s.Keskiajan latinankieliset runousopit ovatSuomessa jääneet niukalle huomiolle, silläklassisten kielten opetus on perinteisestirajoittunut antiikkiin. Keskiajan latinankielistäkirjallisuutta ei ole lainkaantunnettu tai sitä on humanismin ajoistalähtien pidetty turmeltuneen munkkilatinanedustajana, johon ei ole kannattanutperehtyä. Tänäkin päivänä on jopayliopistopiireissä vallalla käsitys, että vainklassisten auktoreiden käyttämät ilmaisutovat kelvollisia ja hyväksyttäviä, kaikkimuu virheellistä ja kartettavaa. Kuitenkinkeskiajalla, etenkin 1100- ja 1200 - luvulla,syntyi kirjallisuutta, joka niin sisällönkuin muodonkin puolesta vetää täysinvertoja klassisen kirjallisuuden parhailletuotteille. Päivi Mehtosen Poetria novaon siksi tervetullut kokonaisesitys, jokaantaa tarpeelliset perustiedot ja oikaiseevuosisataisia väärinkäsityksiä.Latinalaisia ilmaisuja käytetään tiedotusvälineissäusein, mutta tavallisesti niissäon yhtä monta virhettä kuin sanaakin.Mehtosen kirjan lukijaa ilahduttaa, ettävihdoin on ilmestynyt suomenkielisellelukijakunnalle tarkoitettu teos, jossa latinankielisetnimet, sitaatit ja niiden käännöksetovat pääsääntöisesti mallikelpoisia.Myös käytetty lähdekirjallisuus ja liite84Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •85

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U Tsuomennetusta keskiajan kirjallisuudestaja lähteistöstä todistavat asiantuntemuksesta.Mukaan olisivat kylläkin kuuluneetF.J.E. Rabyn monografiat (A History ofSecular Latin Poetry in the Middle Ages I-II ja A History of Christian Latin Poetry,Oxford, uusimmat painokset 1997) jaBirger Berghin selityksin varustettu käännösRhetorica ad Herennium –teoksesta(1994).Mikään ei ole niin hyvää, ettei tarkkalukija voisi keksiä siitä joitakin puutteitatai ainakin esittää toivomuksia. Kunkeskiajalla runoutta kirjoitettiin sekä antiikinmitoilla että aksentoivan rytmisenperiaatteen mukaisesti, olisi jälkimmäisestärunotyylistä toivonut yksityiskohtaisempaaesitystä. Eberhardus AlemannuksenLaborintus-teoksesta olisi saanutrytmiikan säännöt sekä useita esimerkkejäeri säkeistötyypeistä ja riimin käytöstämyös metrisissä runoissa. Pieni näyteriimiproosasta olisi myös ollut hyödyksi.Ilman riittävää esimerkistöä teoria jää vähäntunnetulla alalla lukijalle vaikeatajuiseksi,ja teos on kuin märkä saippua, jostaei saa kunnon otetta.Keskiajan kuuluisimmat runoilijatArchipoeta ja Hugo Primas mainitaan,mutta edellinen ei ole ”myyttinen” eikäole mitään todisteita siitä, että jälkimmäinenolisi edellisen esikuva. Hugo Primas,jolta on säilynyt joukko tavatonta taituruuttaja latinan hallintaa todistavia runoja,on kiistatta saanut vaikutteita keskiajanranskalaista runoudesta, muttaArchipoetan runot todistavat Horatiuksen,Vergiliuksen, Ovidiuksen, Persiuksenja Raamatun tekstien perusteellistatuntemusta, eikä niissä ole kansanomaisiaaineksia (vrt.s. 113). Johannes de Garlandialtaon pitkä esimerkkiruno suomennoksineen(s. 114-117), vaikka lyhyt oteolisi riittänyt, etenkin kun joidenkin säkeistöjenkäännöksissä rytmi ja riimi rikkoutuvat.Johanneksen puisevan runonasemesta olisi ollut parempi ottaa lyhyitäesimerkkejä useammilta runoilijoilta,ainakin Hugo Primakselta ja kristillisenlyriikan pääedustajilta, jotka nyt jäävätkokonaan huomiotta, vaikka profaanin jakristillisen runouden välillä ei keskiajallaole muodollista eroa.Keskiajan erisnimistä ei ole vakiintunuttakäytäntöä, vaan eri kielialueilla nekirjoitetaan usein eri tavoin. Latinaksikirjoittaneista latinalaisen muodon käyttäminenon perusteltua. Virheitä löytyyPM:n kirjasta harvoin: Komenskýn etunimion latinaksi Johannes (ei Johann, s.20), Silvestris on genetiivissä mieluumminSilvestriksen kuin Silvestrisin (s. 25,74). Prosper (ei Prosperus, s. 67) kirjoittikronikan vuoteen 455 (ei 378) asti. EclogaTheoduli –runon kirjoittaja oli Theodulus/-os (ei Theodolus, s. 67). Muistayksityiskohdista totean vain sen, että kunlatinan virtutes et vitia tarkoittavat varsinaisestiansioita (hyviä ominaisuuksia)ja virheitä, tuntuu teennäiseltä puhua(esim. s. 129) runouden hyveistä ja paheista,vaikka sanoilla on nämäkin merkitykset.Poetria nova on erinomaisen hyödyllinenkäsikirja, jonka tulisi saada paikkansakorkeakoulujen tutkintovaatimuksissaniin kirjallisuustieteen kuin klassistenkielten puolella. Yhteistyö etenkin SariKivistön kanssa on osoittautunut hedelmälliseksija sen soisi jatkuvan uusissateoksissa. Jotta runousoppi ei jäisi vaikeatajuisenteorian asteelle, tarvittaisiinkeskiajan runouden antologia, jossa sääntöjensovellutusta ja kehitystä antiikistarenessanssiin havainnollistettaisiin erivuosisatojen parhailta auktoreilta poimittujennäytteiden ja niiden suomennostenavulla. Tässäkin pätee Senecan oppilaalleenLuciliukselle antama neuvo: ”Matkasääntöjen kautta on pitkä, mutta esimerkkienavulla lyhyt ja tuloksellinen”, Longumest iter per praecepta, breve et efficaxper exempla (Epistulae ad Lucilium 6,5).Tuomo PekkanenLatinan kielen emeritusprofessoriPidot sen kun paranee- hovimestarina JudithPervot pidot. Homo-, lesbo- ja queernäkökulmiakirjallisuudentutkimukseen.Toim. Lasse Kekki ja Kaisa Ilmonen.Like, Helsinki 2004. 490 sivua.Jos viimeisten kolmenkymmenen vuodenajan kirjallisuuden ja kulttuurintutkimuksessaon ollut mahdotonta puhua vallastamainitsematta Michel Foucault’ta, näyttääsiltä, että 1990-luvulle tultaessa subjektiutta,identiteettiä ja seksuaalisuuttakoskevassa keskustelussa Judith Butleriaon ollut mahdotonta sivuuttaa. Pervot pidot-antologia olisi koko lailla toisenlainenkirja ilman häntä vai olisiko sitä silloinlainkaan olemassa?Esipuheessa toimittajat toteavat, ettäPervot pidot on ”ensimmäinen Suomessajulkaistava kattava kokoomateos kirjallisuudenhomo-, lesbo- ja queer-tutkimuksesta”.Teos on yleisilmeeltäänraikas, inspiroiva ja keskusteluun haastavailman lupausta sen ”kattavuudesta”,mikä pervotutkimusta läpäisevän”dekonstruktiivisen käänteenkin” kannaltaon tarpeeton retorinen ele. Arviossani enniinkään keskity yksittäisiin artikkeleihin,vaan tarkoitukseni on lukea antologiaa siinähallitsevan paradigman ja ajattelutavankautta, hakea yhteyksiä ja rinnakkaistapauksiaeri kirjoittajien välillä, hahmottaamahdollisia aukkoja, sekä pohtia kirjanpainoa suomalaisessa yhteydessä.Kuten Lasse Kekkikin toteaa johdannossaan,homo-, lesbo- ja pervo-orientaatiokirjallisuuden-tutkimuksessa nojautuuyhtäältä feministiseen tutkimukseen,toisaalta jälkistrukturalistiseenteoriaan. Teoreettinen pohjustus onsiis moni- ja poikkitieteinen: joissakinantologian artikkeleissa kysymyksetlinkittyvät kulttuurihistoriaan ja uushistorismiin,mutta kulttuurin- tutkimuksellinennäkökulma ei tule eksplisiittisestiesille. Kysymystä queerista teoriana ja poliittisenakäytäntönä ei oikeastaan käsitellä,vaikka se oireileekin antologian useissaartikkeleissa.Kun hallitsevaksi paradigmaksinousee pervous/queer, tästä seuraa,että sitä edeltänyt homo- ja lesbotut-86Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •87

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U Tkimus jää varjoon tai on suorastaanvaarassa mitätöityä. Antologian painopisteon selvästi pervoistamisen projektissa:kirjan kahdestatoista artikkelistavain yksi (Heikki Länsisalon kirjoitusErnst Jüngeristä) ei identifioudu sen lähtökohtiinja tavoitteisiin. Tätä vinoutumaakuroo pätevästi umpeen LasseKekin johdanto homo-, lesbo- ja pervotutkimukseen.Hän näkee kirjallisuudentutkimuksenkannalta kentällä kaksilaajempaa suuntausta: homo- ja lesbokirjallisuudentradition/ kaanonin selvitystyöja homokerronnan (tekstuaalisuudenja lukemisen) analyysi. Edellinen rinnastuunaisten ja etnisten kirjallisuuksienvastaavanlaisiin pyrkimyksiin, kun taasjälkimmäisessä juuri yhdysvaltalaisenhomokirjallisuuden ohjaamana 1970-luvunkontekstissa nousee esiin ns. ulostulokirjallisuus(coming out). Kekki listaatarkasti keskeiset teemat, jotka toistuvatlähes kaikissa artikkeleissa: Judith Butlerinteoriat sukupuolen tuottamisesta eliperformatiivisuudesta sekä melankoliasta,Eve Kosofsky Sedgwickin kaapin epistemologiasekä homososiaalisuus/homoseksuaalisuus-jaottelu, Julia Kristevanabjekti. Tärkeä huomio on lisäksi tarvelukea länsimaista urbaania modernismiahomo- ja lesbosensitiivisesti.Nojautuen vahvasti angloamerikkalaiseenkontekstiin useatantologian kirjoittajat tekevät eroapervotutkimuksen ja homo- ja lebotutkimuksenvälillä viittaamalla 1990-luvullaesiin nousseen pervotutkimuksenantiessentialismiin ja konstruktioinismiin,kun taas 1960- ja 70-luvunhomo- ja lesbotutkimus oli luonteeltaanessentialistista ja keskittyiidentiteettipolitiikkaan. Tutkimusorientaatioidenero ilmenee myös siinä,missä määrin ne huomioivat seksualiteetinlisäksi muita muuttujia subjekti- javalta-asemien määrittelyssä: Pervotutkimusomaksui tavoitteekseen huomioidaseksualiteettien koko kirjon samoin kuin”rotua”, etnisyyttä, luokkaa, vammaisuutta,ikää, kansallisuutta jne. koskevan”toiseuden”. Varhaisempi homo- ja lesbotutkimustaas oli pysytellyt valtaosin hegemonisenvalkoisen ja keskiluokkaisenhetero/homo -jaottelun sisällä.Tähän on lisättävä, että pervotutkimuspyrkii olemaan homo- ja lesbotutkimuksenalkuvaiheita tiukemmintietoinen ei-normatiivisesta seksuaalisuudestapoikkeavien muotojen historiallisestaja kulttuurisesta määräytymisestä(Foucault’lta periytyvä ajatus siitä, ettämoderni länsimainen homoseksuaalisuussai muotoilunsa vastaa 1800-luvun puolivälinjälkeen ja että tätä ennen emmevoi puhua tai on anakronistista puhua”homoudesta”). Kohteen tai ilmiön historiallisenmääräytyneisyyden kylkiäisenäkulkee myös tutkijan oman aseman määräytyneisyydenpohdinta.Kun ”homo”-kirjallisuuden historiausein palautuu Platoniin, Sapfoon ja jopaGilgames-eepokseen, Pervot pidot lähteeliikkeelle myöhäiskeskiajasta ja renessanssista.Tom Linkisen analysoidessa Canterburyntarinoiden anekauppiasta ja LasseKekin lukiessa Christopher Marlowennäytelmää Edward II kumpikin joutuupainiskelemaan ei-normatiivista seksuaalisuuttamerkitsevän terminologian kanssa.Tämä liittyy 1990-luvun pervoteorianajatukseen siitä, miten seksuaalisuus yhdistetäänmyös ankarasti seksuaalisuuden ulkopuolellemeneviin muuttujiin: sodomiaimplikoi epäpuhtautta, kerettiläisyyttä,yhteiskunnallista kaaosta. Romantiikanpervoluentaa edustaa Tiina Rosenberginansiokas analyysi C. J. L. Almqvistin romaanistaKuningattaren jalokivi, jossapervouttamisen lähtökohtana on arvoituksellisenTntomaran androgyynisyys.Antologian painopiste on 1900-luvunjälkipuoliskon kirjallisuudessa. Tätä rikkoomielenkiintoisella tavalla Heikki Länsisalonartikkeli Ernest Jüngerin 1920- ja30-luvun romaaneista, joista avautuuhaasteellinen kenttä fasismin, kansallisuudenja homoerotiikan kytköksistä.Lähtökohtana on erityisesti Klaus Theweleitintutkimus Männerphantasien I-II(1977-78). Kun Länsisalon mukaan Theweleitliudentaa homoeroottisen puolensotilaiden karskissa ja misogynisessä yhteisössä(Männerbund), Länsisalo katsoo,että Theweleitin Freikorps-kirjallisuudestatekemät johtopäätökset eivät pädeJüngeriin. Jüngerillä nationalismi ja homoerotiikkanivoutuvat toisiinsa, ja sotanäyttäytyy brutaalina homoeroottisenakokemuksena. Tähän haluan esittää kaksihuomautusta: Theweleit ei viime kädessätutki kansallissosialistista mentaliteettia,vaan miesten ja naisten välisiä suhteita,panssaroidun ja suljetun maskuliinisuudenja ruumiillisten rajojensa yli ”tulvivan”ja rajoiltaan epämääräisen feminiinisyydenvälistä ristiriitaa. Toinen huomautus,joka on antologian kokonaisilmeenkannalta tärkeämpi: Nähdäkseni Jüngeriävoisi mainiosti pervoistaa ”aistillisensoturin” habitukseen liittyvän sadomasokisminkautta, joka jää maininnaksi. Eikösadomasokismi (roolileikkeineen tai ”todellisuutena”)olisi mitä pervointa?Pia Hekanahon analyysi MargueriteYourcenarin romaanista Hadrianuksenmuistelmat on yksi teoreettisesti vahvimpiaja tasapainoisimpia antologiassa. Erityisenansiokasta siinä on Eve KosofskySedgwickin halun triangelin yhdistäminenSlavoj Zizekin masokistisen halunja hovirakkauden käsitteisiin ja yleensäkinpsykoanalyysin anti pervoluennassa.Oireellisesti Hekanaho nimeää romaanineroottisen suhteen ”masokistiseksiteatteriksi”. Itse asiassa teatteri-metaforassaja sen johdannaisissa on monellatasolla yksi yhdistävä tekijä pervoitetunseksualiteetin artikuloijana: se läpäiseeEdward II -näytelmän luentaa (unohtamattaenglantilaisen renessanssidraamanristiinpukeutumista), se on vahvasti läsnäAlmqvistin Kuningattaren jalokivikorunanalyysissa ja hiukan etäännytetympänäsen löytää Jeanette Wintersonin romaaninThe PowerBook ajatuksessa tarinoidenkirjoittamisesta naamiaisasuun pukeutumisena.Ajatus näyttelemisestä on vahvamyös Johanna Sinisalon romaanissa Ennenpäivänlaskua ei voi. Eikä ihme, silläbutlerilainen performatiivisuus kääntyyluontevasti ”teatteriksi” eikä mikään teatteriesityskoskaan toistu samana.88Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •89

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U TAnna Moring ja Johanna Pakkanenvetävät artikkeleissaan esiin tapoja,joilla lukija asemoituu lukiessaanWintersonin The PowerBook -romaaniatai naisdekkarien kostajanaisia. Iseriläinenimplisiittinen lukija saa sukupuolenja seksualiteetin. Pakkasenartikkeli on tärkeä siinä mielessä, että semuistuttaa queer-asenteen mahdollisuuksistamyös korkea-matala sekä erityisestivalta-vastustus -asetelmien käsittelyssä.Sanna Karkulehto kirjoittaa tyylikkäästiSinisalon romaanista Ennen päivänlaskuaei voi, joka avautuu oivallisesti ja monitasoisestipervoluentaan. Pervoistamisenprojektissa romaani on antologiassa käsitellyistäteksteistä radikaalein siinä, ettäse käsittelee (muun ohella) ihmisen jaeläimen välistä seksuaalisuutta tai kutenKarkulehto toteaa, ”queeriuden hyperboleiksi”asettuvat peikot. Gender-järjestelmienja ei-normatiivisen seksuaalisuudenkäsittelyssään Karkulehto olisi voinutviitata scifin ja spekulatiivisen fiktiontraditioon vaikkapa Charlotte PerkinsGilmanista Joanna Russiin ja Samuel R.Delanyyn. Ongelmallisuutta näen siinä,miten Karkulehto rinnastaa pervoistamisenja vieraannuttamisen (”scifi jäljitteleetodellisuutta mutta toisin”). Tässävoisi olla tarkemman pohdinnan paikka:Toisin toistaminen on scifissä ymmärretty”kognitiivisena vieraannuttamisena”,jonka lähtökohdat ovatBrechtin ja venäläisten formalistienvieraaksi tekemisen muotoiluissa 1 ,kun taas pervoistaminen on ”älyllisen”komponentin ohella tunteidenja sensitiivisyyden asia - näin päättelenesimerkiksi Lynne Pearcen implisiittisestälukijasta, johon Anna Morinja Johanna Pakkanen tukeutuvatartikkeleissaan.Antologian kolmessa viimeisessä artikkelissaseksualiteettien kirjo leikkautuupainotetusti yhteen rotua, etnisyyttä,luokkaa ja kolonialismia/jälkikoloniaalisuuttakoskevien puhetapojen kanssa.Mikko Tuhkanen toteaa artikkelissaan LillianHellmanin näytelmän The Children’sHour taustoista, kuinka näkyvyyden epistemologialeimaa (ja vaivaa) butlerilaistateoreettista asennetta ja kuinka olisi (jo)aika siirtyä Butlerista eteenpäin, esimerkiksilukemalla uudelleen Gloria AnzaldúanBorderlands/La Frontera (1987)-teoksen avaamia reittejä erilaisille rajoilleja hybridiyteen. Eeva Sara lukee tarkastiJean Rhysin romaaneja Voyage in the Darkja Siintää saaristomeri ja päätyy esittämään(monenlaisten muuttujien ja määrittäjienristitulessa) varsin oivallisen kysymyksen:onko queer-teoriassa jotain outoa silloin,kun seksuaalisuuden merkitys näyttäisivähenevän siinä?Myös Kaisa Ilmonen liikkuu artikkelissaanKaribian vesillä. Hän analysoiMichelle Cliffin romaanin No Telephoneto Heaven päähenkilöä, jokaon transseksuaali - ja päätyy kysymäänqueer-tutkimuksen käyttökelpoisuutta jalegitimiteettiä angloamerikkalaisenkulttuuripiirin ulkopuolella. Tämäon tärkeä kysymys, sillä länsimaisetkategoriat (”homo”, ”hetero”, ”bi”jne.) eivät automaattisesti toimi läntisenkulttuuripiirin ulkopuolella.Heteronormatiivisuuden ja homoseksuaalisuudenmäärittely on osa kolonisaatioprosessiaja läntisen epistemen valtaa 2 .Vaikka Pervot pidot on kirjanavarsin kattava ja sisältää oivallista jatuoretta tietoa samoissa kansissa, silläon myös katvealueensa. Sen iskusana onqueer ja pervoistaminen, eikä se oikeastaanlue tekstejä homo- tai lesbonäkökulmasta.Miksi kenttä on niin voimakkaastiangloamerikkalaisen tutkimuksen dominoima?Onko olemassa muita tapoja lukeakuin butlerilainen 3 ?Tai edelleen: Miksi kaikissa artikkeleissaanalysoidut keskushenkilöt ovatjokseenkin nuoria? Hadrianuksen muistelmatmuodostaa poikkeuksen, muttatarina on etäännytetty menneisyyteen.Minkälainen olisi homokerronta, jos päähenkilölähentelee kuuttakymmentä kutenAngus Wilsonilla (Hemlock and After,1952) tai Christopher Isherwoodilla (ASingle Man, 1964)?Entä jos kysymys pervoudesta nivoutuuuskontoon, kuten Pier Paolo Pasolinilla(Teoreema, 1968) tai Iris Murdochilla(Henry and Cato, 1976)? Mitä MaryDalylla olisi sanottavaa tästä (BeyondGod the Father, 1973)? Millä tavoinorientalistinen diskurssi pervoistuu vaikkapaSven Lindqvistin kirjassa Aavikkosukeltajat(1990) tai Ferzan Ozpetekinelokuvassa Haman, Turkkilainen kylpylä(1996)?En listaa näitä kysymyksiä puutteina- pikemminkin Pervot pidot houkuttaakatsomaan ”toisin” ja ”toisaalle”. Kun antologiankirjoittajat tuntuvat olevan sitämieltä, että mikä tahansa (”normaali”,heteronormatiivinen, hegemoninen jne.)teksti voidaan pervoistaa, ja kun esimerkiksiAnna Helle tekee näin sävykkäästiSylvia Plathin romaanille Lasikellon alla,voisi heittää kysymyksen toisinkin päin:syyllistytäänkö nyt episteemiseen väkivaltaan?Kysymys on osin retorinen, muttasamalla se viittaa siihen, että queer sallineeylittää myös vakavan ja koomisentai ryppyotsaisen ja hervottoman rajan.Mikko Tuhkasella vilahtaakin muotoilu”queerin uhmakas leikillisyys”. Voisikopervouden yksi ilmentymä olla Erika LopezinFlaming Iguanas (1998), joka juhlistaaqueerin leikillisyyttä, itseironiaa,geneeristä hybridiyttä, sarjakuvamaistenjaksojen, vinjettien ja eri kirjasintyyppienkollaasia?Suomalaisin voimin tehdyssä kirjallisuudentutkimuksessaPervot pidoton merkkitapaus. Samalla se on tietystidokumentti kansainvälisten (angloamerikkalaisten)virtausten reseptiosta. Kunantologia väistämättä suuntaa suomalaisiakirjallisuudenopiskelijoita vuosiaeteenpäin, on syytä viitata siihen, mitäJan Löfström kirjoitti angloamerikkalaisenhomo-, lesbo- ja queer-tutkimuksensoveltuvuudesta Pohjoismaihin: Yhdysvalloistatai Britanniasta omaksutut ideateivät automaattisesti asetu pohjoismaiseentodellisuuteen eivätkä vastaa pohjoisiakokemuksia 4 . Kirjallisuudentutkijankannattaa huomioida tekstien ja puhetapojenmateriaaliset ehdot niin diskursiivisiakuin nykyään olemmekin.Matti Savolainen90Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •91

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U TViitteet1Darko Suvin: ”Estrangement and Cognition”.Metamorphoses of Science Fiction, On the Poeticsand History of a Literary Genre. Yale UniversityPress, New Haven & London, 1979, 3-152Kaisa Ilmonen viittaa karibialaisen kontekstinlisäksi Jarod Hayesin/Arno Schmittin kauttapohjoisafrikkalaisiin ”homoseksuaalisuuksiin”.Tilanteesta islamilaisessa maailmassa ks. myösFrédéric Lagrange: ”Male Homosexuality inModern Arabic Literature”. ImaginedMasculinities. Male Identity and Culturein the Modern Middle East. Eds. MaiGhoussoub & Emma Sinclair-Webb.Saqi Books, London, 2000, 169-198.3Tilanteesta Ruotsissa ks. ”Samtal omgaylitteratur”. Hans Olsson, Håkan Lindqvistoch Ola Klingberg intervjuas av Eva Johanssonoch Annina Rabe. Alt om Böcker, Nr.3, 1999,8-16., sekä Bosse Parbring: ”Queer - Vad ärdet?”. Genus, Nr.2, 1999, 14-17. Venäläisestäja neuvostovenäläisestä tilanteesta ks. LauraEngelstein: The Keys to Happiness: Sex and theSearch for Modernity in fin-de-siecle Russia.Cornell University Press, 1992, sekä Igor S.Kon: The Sexual Revolution in Russia. Trans.James Riordan. The Free Press, New York&London, 1995.4Jan Löfström: “Introduction: Sketching theFramework for a History and Sociology ofHomosexualities in the Nordic Countries”.Scandinavian Homosexualities: Essays on Gayand Lesbian Studies. The Haworth Press,London, 1998, 1-13VäitöskirjatPoltettuja enkeleitäMarjut Kähkönen: Ei kenenkään veli.Naiskirjailijuuden metaforat Helvi Hämäläisenlyriikassa. SKS 2004. 357 s.Marjut Kähkösen väitöskirja on lähtökohdiltaankunnianhimoinen. Kun aineistonaovat Helvi Hämäläisen (1907–1998)kaikki kymmenen runokokoelmaa, kirjailijakuvanrakentaminen ja kehityskaarenseuraaminen käyvät päinsä. Kähkönenlukee Hämäläisen lyriikkaa tämänkoko tuotantoa vasten ja kuljettaa lisäksimukana Hämäläisen omia kommentteja,kokoelmien vastaanottoa, kirjallisuuskeskusteluasekä lyriikan kehityslinjoja. Lyriikannykytutkimuksen näkökulmat jakeinot nousevat esiin monipuolisesti.Kähkönen selvittelee, miten HelviHämäläisen lyriikassa ratkaistaan naiseudenja kulttuurissamme patriarkaalisestirakentuvan kirjailijanroolin välinenristiriita. Hän kirjoittaa: ”Luovuus rinnastuu[länsimaisessa kulttuurissa] eriilmenemismuodoissaan miehen seksuaalisuuteenja tulee ymmärretyksi pelaamisena,taisteluna, johtamisena, kovuutenaja aktiivisina tekoina”. Kähkönen kysyy,miten Hämäläinen vastaa tuotantonsa erivaiheissa kysymykseen naiseuden ja luomisenmahdollisuuksista ja ilmenemistavoistamiesten maailmassa. Naislyyrikontyö esitetään Hämäläisen runoissa synnyttämisenä,kutomisena, leipomisena janoidan hahmon ottamisena.Naiskirjailijuuden metaforien avaaminenkognitiivisen metaforateorian janaistutkimuksen keinoin on onnistunutlähtökohta. Avoimuudessaan ja alttiudessaanuseiden näkökulmien käyttöä kohtaankognitiotieteellinen lähestyntä tekeeoikeutta kaunokirjallisen tekstin monipohjaisuudelle,ja kognitioanalyysi sopiinykyvaiheessaan erityisen hyvin modernisminja sen jälkeisen kirjallisuuden tulkintaan.Metaforat ovat lyriikassa erityisenkeskeisiä modernismista lähtien, jaHelvi Hämäläisen teosten nimetkin ovatvahvan metaforisia.Väitöskirjassa tulee esille kognitioteoriaankuuluva näkemys metaforastaperiaatteena, joka on läsnä käsitteissä,käsitejärjestelmissä sekä tavassamme hahmottaaja tulkita kohdattua. Hämäläisenrunoja luetaan niin, että niiden metaforatovat yhteydessä kulttuurin käsitejärjestelmiin.Metaforatutkimus onkin samallaajattelun ja kulttuurin kätkettyjen puoltentutkimusta. Kulttuurin jäsenillä onsuuri määrä yhteisiä, usein tiedostamattomiametaforia, joiden osoittaminen jatulkinta on hedelmällistä.Kähkönen tuo havainnollisesti esillesen, että metaforat perustuvat ihmisenruumiillisuudelle, joka on aina lähtökohtanatietämisessä ja asioiden hahmottamisessa.Säiliöskeema on esimerkkifyysisyyden peruskokemuksen vaikutuksestasiihen, miten ihminen hahmottaa jatulkitsee asioita. Tälle skeemalle pohjautuumyös maailman spatiaalinen jäsentäminen:suuntien ja avaruudellisuudenhahmotus pohjautuu ruumiillisuudenelämykseen ja sen synnyttämään tilakokemukseen.Väitöskirjassa korostuu vaatimus tietämisenteorian uudistumisesta. Kognitioanalyysiaon harjoitettu Suomessa jokymmenisen vuotta, mutta sen nivominennaisnäkökulmaan on uutta. Eräistämitätöintiyrityksistä huolimatta kognitiotiedeja naistutkimus elävät ja voivathyvin – ne ovat merkittävä osa useidentieteiden uudistusta. Kirjallisuudentutkijatkinpohtivat tietämistä sekä sen sukupuolittuneisuutta,elämyksellisyyttäja kulttuurisuutta sekä tunteen ja tiedonsuhdetta.Kähkönen onnistuu valottamaanHämäläisen lyriikkaa ja sen yhteyksiärunouden kehitykseen ja kirjallisuuskeskusteluun.Kognitiivinen teoria auttaa yllättävänhyvin hienosyistenkin metaforientulkinnassa. Vaikka luenta on rikasta javakuuttavaa, sen yksityiskohdista voidaankeskustella, samoin eräistä linjauksista.Seuraavaa ei ole tarkoitettu niinkään kritiikiksikuin dialogiksi tutkijan kanssa.Se mikä tutkielmassa on lupaavinta,on siinä yleensä myös ongelmallisinta.Tämän tutkimuksen ihanuus ja kurjuuson aineiston laajuudessa ja näkökulmienrunsaudessa. Hämäläisen saama kritiikkija kauden kotimainen ja kansainvälinenkirjallisuuskeskustelu esitetään harmittavanusein siten, että runoanalyysit jäävätlaajojen selostelujen ja poikkeamienvarjoon. On lisäksi epäselvää, milloinkritiikin kärjekkyys aiheutuu kirjailijansukupuolesta, milloin muista syistä. OlikoHämäläisen lyriikalla toisenlainen vastaanottokuin esimerkiksi Lasse Heikkilänja Lassi Nummen lyriikalla?Aina ei käy ilmi, mikä tehtävä ja asemakirjailijan kirjeiden yms. aineiston92Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •93

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U Tlainaamisella on. Entä jos Hämäläisenrunot olisivat aina itsestään selvästi polttopisteessä?Joskus tulkintaa on hankalaseurata siksi, että se perustuu parafraasiintai vain lyhyeen sitaattiin. Yksittäisen kokoelmanrunoja olisi voinut enemmänkeskusteluttaa toistensa kanssa.Olisiko tulkintaa oleellisesti taustoittavatasiat – modernismin poetiikanja metaforien aseman siinä – voinut ottaalähtökohdaksi? Nyt ne esitetään vastasivulta 67 lähtien, luvun 2.4. alussa.Luvun otsikossa ”Romantikon vastalause1950-luvun modernismille” nouseeesiin tekstissä taajaan käytetty käsiteperheromantikko/romanttinen. Kähkösentarkoittama ’romanttisuus’ oli tärkeä osa1950-luvun suomalaista modernismia,jossa se oli perua 1920- ja 1930-luvuilta.Monet ’romanttisiksi’ mainitut piirteetovat itse asiassa ekspressionistisia.Joissakin tapauksissa analyysia tarkentaisisen huomaaminen, miten paljonHämäläisen lyriikassa on tekstienvälistäkeskustelua kansanrunouden ja ekspressionistisenkirjallisuuden kanssa. Erityisestivarhaiset kokoelmat ammentavatsuomalaisen kansanrunouden naiskuvistaja -aihelmista. Ekspressionismille ominaisetpiirteet, joita välittyi 1930–1950-luvun runouteen Edith Södergranilta,Uuno Kailaalta ja Katri Valalta, ovat huomattavanyleisiä Hämäläisellä. Monethänen runonsa ovat läpikotaisin ekspressionistisia,ja useiden muidenkin hänenrunojensa luennassa olisi hyvä huomatakosketukset tähän virtaukseen.Kähkönen panee hyvin merkille Hämäläisentuotannon yhteydet Suomenkirjallisuuteen. Runojen vuoropuhelumyös Aale Tynnin lyriikan kanssa olisi olluthyvä tuoda esille. Kähkönen käytteleekäsitteitä johdonmukaisesti, mutta jotakintoivomisen varaa tässä suhteessa on.Olisi hyvä erottaa toisistaan se taho, jokarunossa puhuu, ja se joka toimii ja kokee.Kognitiivinen toimija on käyttökelpoinentermi, joka tarkentaisi esitystä.Marjut Kähkösen väitöskirja antaa,mitä se lupaa. Työn idea on oivallinen.Kirjoittaja esittelee hyvin lähtökohtansa,ja hän perustelee tekemänsä valinnat.Marjut Kähkönen on löytänyt aiheeseensanäkökulman ja rajauksen, joista käypäinsä laajan aineiston läpivalaisu. Tutkijapanee kognitiivisen metaforateorianedustajat mielenkiintoiseen vuoropuheluunfeministisen metaforateoria luojanHelen Hasten ja eräiden naistutkimuksenklassikkojen kanssa. Hämäläisellä keskeinenesteettisen ja eettisen rajanveto saaansaitsemansa huomion.Kähkösen runoanalyysi on tarkkaa jaajanmukaista, ja ote miellyttävällä tavallakonstailematon. Esitys on hallittua ja sujuvaa,valitut käsitteet palvelevat tarkoitustaan.Kokonaisuus on ehyt, ja suorituson viimeistelty huolellisesti. On tärkeää,että kirjoittaja kokoaa ja arvioi tutkimustuloksiaan”Lopuksi”-luvussa, mutta aineistonlaajuutta ajatellen yhteenvetokinvoisi olla laajempi.Kirjallisuusinstituution, tiedemaailmanja yliopiston patriarkaalisuus odottaatutkijoitaan. Onko naisilla näissämaailmoissa muita kunniallisia tehtäviäkuin patriarkaalisuuden pönkittäminen?Onko kriittinen nainen vasta astumassaesiin? – Helvi Hämäläinen kirjoittaa kokoelmassaanSurmayöt: ”Köyhästä harmaastamekostani kasvatan sulkapiikkejä,/ siipiäni kuin lumimyrskyä”.Katriina KajannesKahden kirjan kaanonJuha Rikama: Lukion kirjallisuudenopetus1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa opettajienarviointien valossa. SuomalaisenKirjallisuuden Seura 2004. 171s.Juha Rikaman väitöskirja on lajinsa harvinaisuus.Siihen on mahdutettu selvityskirjallisuudenopetuksen tilasta 50-luvultalähtien, lukion kirjallisuudenopetuksenminihistoriikki sekä Rikaman vuosina1980, 1990 ja 2001 suomenkielisissä lukioissakirjallisuuden opettajille tekemienkyselyjen analyysi. Rikama on saanutkoottua ainutlaatuista kirjallisuudenopetukseenliittyvää tietämystä sadoilta opettajiltakolmelta eri vuosikymmeneltä.Tutkimuksen johdanto-osa luo katsauksenoppiaineen historiaan. Rikamaselvittää myös virallisten opetussuunnitelmien(1941, 1981 ja 1995) vaikutustakirjallisuudenopetuksen sisältöihin ja tavoitteisiin.Erikoisin tilanne oli 60-luvulla.Vuoden 1941 opetussuunnitelma eienää ollut ajantasainen, mutta opetuksenkehittelytyö jatkui äidinkielen opettajienammattiryhmän sisällä. Elämysestetiikastaedettiin analyysipedagogiikkaan jakirjallisuuden opetus nähtiin osana kielenopetusta.Kaunokirjallisuuden lukeminenoli lukemisen erityislaji. ÄOL:nsuositukset ja opetussuunnitelmaehdotustoimivat epävirallisina normeina vuoteen1981 asti.Vuoden 1980 kysely on siis tehty siirtymäaikana:voimassaoleva normitekstioli jälkijättöinen ja uuden normin virallistumistaodotettiin. Kyselyn lähetteessäRikama kirjoittaa: ”usko äidinkielenopetuksenhistorian tallentamisen merkitykseenja tämä ’viime hetki’ rohkaisevatminua lähettämään oheisen kyselylomakkeentäytettäväksesi.” Vuonna 1990 tehdynkyselyn lähete nimeää tehtäväksi ”tallentaaäidinkielen opetuksen historiaa,toisaalta mahdollistaa seurantatutkimus”uuden opetussuunnitelman kokemuksista.Myös nämä kahdeksan lukuvuotta olisiirtymävaihetta. Lukion päättökokeenuudistuspäätös oli tehty 1988, ja ylioppilaskirjoituksiasopeutettiin vuonna 1992tulossa oleviin otsikko- ja aineistoaineisiin.Suunniteltiin, että päättökokeentehtävistä puolet liittyisi kaunokirjallisuuteen,puolet asiateksteihin. Jo etukäteenuudistuksen arvioitiin korostavanja jäntevöittävän kirjallisuudenopetusta,mikä sitten toteutuikin.Vuoden 2001 kysely taas on tehtykuuden vuoden kuluttua vuoden 1994uudistuksesta. Tässä opetussuunnitelmassakeskushallinnon ohjausta minimoitiinja äidinkielen pakollisten kurssien määräpudotettiin. Uudistus lisäsi lukiolaistenvalinnanvaraa ja paikallista päätäntävaltaa,koska lukioille jätettiin oikeus oma-94Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •95

A R V O S T E L U TA R V O S T E L U Tleimaiseen opetussuunnitelmaan. Tulosoli Rikaman laskelmien mukaan kuitenkinkirjallisuudenopetukselle tappiollinen:Äidinkielen opetuksesta kirjallisuuteenkäytetty aika kasvoi suhteellisesti,mutta absoluuttisesti mitaten lukioajankirjallisuudentunneista todella katosi 7- 8. Valinnaista kirjallisuuskurssia eivätsuorittaneet läheskään kaikki, eikä niitäkaikissa lukioissa edes ollut tarjolla.Äidinkielenopettajain liiton aktiivina(kunniajäsen 2005!), oppikirjojen tekijänäja pitkän uran lukion äidinkielenopettajanatoimineen Rikaman tietämysväitöskirjansa alalta on kiistaton. Noinparisataasivuinen teos ohittaa pakostakinmonia kiinnostavia aiheita, mutta Rikamaaei valitettavasti voi kiittää selkokieliseksitai lukijaystävälliseksikään. Vallankinjohdanto-osan historiikki väliinharhaannuttaa tarkkaavainenkin lukijan.Esimerkiksi opetussuunnitelmaan, opetussuunnitelmaluonnokseenja ammattijärjestönsuosituksiin viitataan likimainsamoin. Selkeä taulukko tai vaikkapa aikajanateoksen johdanto-osassa olisi auttanuthahmottamaan keskeisiä tapahtumiaja vuosilukuja. Näihin lukija joutuuteoksen mittaan kuitenkin palaamaan.Varsin mielenkiintoinen osa kyselyanalyysintuloksista liittyy lukioissa luettuihinteoksiin, kaanonin muuttumiseentai pysyvyyteen vuosikymmentenmyötä. Kirjallisuudenopetukseen käytettäväntuntimäärän väheneminen onselvästi laskenut lukioaikana luetettavienteosten määrää. Kokonaisteoksia luetaanvähän, eikä koko luokan yhteisesti lukemiateoksia juurikaan ole. Lukiolaistenyleissivistys, yhteinen kulttuurinen pääomajää puutteelliseksi, ellei yhdistäviäkirjallisuuteen liittyviä kokemuksia enääsynny. Peräti 38 % vuoden 2001 kyselyynvastanneista opettajista ei ollut edellisenälukuvuotena luetuttanut kursseillaan yhtäänyhteistä kirjaa. Kirjallisuudenopetuksenkaanoniin, näin Rikama kärjistää,kuuluu vuosituhannen vaihteessa kaksiteosta: Kiven Seitsemän veljestä ja VäinöLinnan Tuntematon sotilas.Käytettävän ajan vähyys vaikuttaalukiossa luetettavien vaihtoehtoisten taivapaasti valittavienkin teosten määräänja laatuun. Ulkomaisen kirjallisuuden lisääntymisenRikama johtaa suoraan EU:nluomasta tarpeesta, mikä tuntuu hiemankaukaa haetulta selitykseltä. Luontevamminulkomaisen kirjallisuuden luettaminenjohtuu samasta syystä kuin luettavanviihteellistyminen: myös fantasian, nuortenromaanienja jännärien lukemisentaustalla on oppilaiden oma kiinnostus.Yhtenä tärkeimmistä luettavan kirjallisuudenvalintaperusteista kaikissakolmessa kyselyssä opettajat mainitsevatkirjojen saatavuuden. Vastauksissa tulevatesille myös koulukirjastot, joiden valikoimasäätelee oppitunneilla luettavaakirjallisuutta. Niinpä lukiolaisten lukemistanovellikokoelmista yleisin on JormaOjaharjun toimittama Maailmankirjallisuudenmestarinovelleja, joka ilmestyivuonna 1961! On surullista, että enitenluetetun kirjallisuuden joukossa suomalainennykykirjallisuus on merkityksettömässäosassa. Vuoden 2001 kyselyssä 15luetuimman kokonaisteoksen kotimainen”uutuuskirjailija” on Väinö Linna;muut eniten luetut kotimaiset edustavatkansallista realismia.Rikaman tutkimuksen antia on konkreettinentieto siitä, mitä kirjallisuudenopetuksessaon luokkahuoneiden suljettujenovien takana vuosikymmentenaikana tapahtunut. Tieto on pääosin detaljitietoa,tiedonmurenia, joista Rikamaei edes yritä rakentaa ehjää, yhtenäistä teoreettiseenkirjallisuudendidaktiikan viitekehykseensijoitettua järjestelmää. Hänenmielenkiintonsa – ja ansionsa – ovat historioinnissaja peruskartoituksessa.Johdanto-osassa Rikama liittää tutkimuksensasosiologiseen kirjallisuudentutkimukseen,ja muutama viite Pierre Bourdieuhun,Stuart Halliin, Rien Segersiin jaStanley Fishiin analyysiosassa osoittavat,että tällä lähtökohdalla olisi kirjallisuudenopetuksenanalyysille paljon annettavaa.Väitöskirjansa loppuun Rikama onliittänyt lyhyehkön, melko irralliseksi jäävänhahmotelman kirjallisuudenopetuksenmuutoksista reseptioestetiikan ja systeemianalyysintarjoamista teoreettisistalähtökohdista tarkasteltuina.Kiinnostavimman uuden näkökulmantutkimusaineistoonsa Rikama saaBoel Englundin ruotsalaisesta väitöskirjastaSkolans tal om litteratur (1997), jossavertaillaan ruotsalais- ja ranskalaislukioidenkirjallisuuspuheen muuttumista1920-luvulta 1980-luvulle. Käyttäessäännäin vertailumateriaalina eri maiden kirjallisuudenopetustentraditioita käsitteleviätutkimuksia Rikama tulee samallaosoittaneeksi, että kirjallisuudenopetuksentutkimusalalla on pikemminkin hyvientutkimusaiheiden ylitarjontaa kuinniiden puutetta.Rikaman lisensiaattityöhön pohjaavateos Lukion kirjallisuudenopetus. Vanhamuotoisenlukion kirjallisuudenopetusopettajien arviointien valossa (1984) ja artikkelimuotoinenkokoomateos Kaanonja reseptio. Kirjallisuudenopetuksen ulottuvuuksia(2000) ovat jo tarjonneet väliaikatietojatutkimustyön etenemisestä. Väitöskirjaei olisi voinut tulla julkisuuteensopivampaan aikaan. Lukion uusi opetussuunnitelmaastuu voimaan lukuvuoden2005-2006 alkaessa, ja tällä kertaa se ontehty varsin keskusjohtoiseksi. Kuten Rikamanväitöskirja osoittaa, äidinkieli-kirjallisuus-opetuksen historiassa on ollutsuorastaan traditiona, että ennen uudenopetussuunnitelman voimaantuloa eletäänvuosia normittomassa tilassa. Nytvoimassa oleva vuoden 1995 opetussuunnitelmakouluttaa oppilaita vanhamuotoiseenpäättökokeeseen. Uusimuotoinenpäättökoe, tekstitaidonkoe ja esseekoe,on käytössä ensi kerran keväällä 2007.Syksyllä 2004 lukio-opintonsa aloittaneetovat siis opiskelleet äidinkieli-kirjallisuuttajoko virallisen opetussuunnitelman taiopettajien uudesta suunnitelmasta mukailemientavoitteiden ja sisältöjen mukaan.Vuonna 1992 päättökokeen muutostasuunniteltiin uskoen, että uusistakoetehtävistä puolet liittyisi kauno- japuolet tietokirjallisuuteen, mutta toisinkävi. Vuoden 2007 tekstitaidon kokeen96Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •97

R A P O R T I TR A P O R T I Ttehtävänantojen fiktio- ja faktatekstiensuhdetta ei ole noin selvän numeerisestiedes veikkailtu. Laajan tekstikäsityksenmyötä mediatekstit vahvistanevataineistoissa asemaansa, ja yleinen käsityson, että tekstitaidon kokeen edellyttämätarkentuva tekstianalyysi vahvistaa äidinkielenopetuksen asemaa. Uusien suunnitelmienmukaiset oppikirjat ovat juuriilmestyneet tai ilmestymässä, ja niidenkirjallisuuskäsitys näyttää rakentuvanpaljolti oppilaiden ikätasolle soveltuvienja oppilaita kiinnostavien aikalaistekstienvaraan. Yhteisesti luettujen teosten määrätuskin lisääntyy uusien opetussuunnitelmienvoimaantulon jälkeen; sen sijaanyhteisesti luettavista ja eriteltävistä lyhytmuotoisistateksteistä tulee kirjallisuudenopetuksenkeskeisintä aineistoa.Rikaman perustavalaatuinen tutkimuson kartoittanut lukion kirjallisuudenopetuksentilaa viideltä vuosikymmeneltä.Kuka sitten ottaakin tehdäkseenjatkotutkimuksen, uusien opetussuunnitelmienja uudentyyppisen päättökokeenvaikutusten seuranta ja analyysi sijoittuvattarpeellisuudessaan kirjallisuudenopetuksentutkimuskohteiden kärkeen.Kaarina KoluOther Modernisms -Modernism’s OthersMSA 6 -konferenssiVancouver, Kanada 21.- 24.10.2004Kun kahdeksisen sataa modernismitutkijaakokoontuu Tyynenmeren rannikollekokeilemaan kansainvälisen modernisminrajoja, he löytävät marginaalista lähinnäitsensä. Vasta 2000-luvun kynnykselläperustettu Modernist Studies Association(MSA) osoitti Kanadan Vancouverissapidetyssä kuudennessa konferenssissaan,että satavuotiaan modernismin tutkimuson monessa suhteessa yhä lapsenkengissään- aina ”modernismin” alinomaa haarautuvastaja upottavasta määritelmästäalkaen. Modernismeista käydyn keskustelunelinvoimasta ja moniäänisyydestäkielivät osaltaan erilaisten seminaarien,paneelien ja keskustelutilaisuuksien suoranainenrunsaudenpula ja päällekkäisyys.Kun vajaat parikymmentä maata oliedustettuna, kansainvälisen konferenssinkansainvälisyys jätti toivomisen varaa.Modernismitutkijoiden yhä tiiviimpäänpoikkitaiteelliseen vuoropuheluuntähtäävä konferenssi pyrki ravistelemaanja murtamaan reuna-aitojaan, mitä tuleekieliin, murteisiin, kulttuureihin, kohdeyleisöihin,sukupuoleen, politiikkaansekä aatehistorian ismeihin. Tulevaisuudentutkimuskentäksi kohotettiin rajojenylityskohdat ja modernismin kulttuurisetkulkuvälineet: kääntyminen ja kääntymättömyyssekä modernismin muuntuminenja monikollistuminen kansallisiksitai ajallisesti ja tilallisesti tiukemmin rajatuiksipaikallisperinteiksi. Samalla haluttiintietoisesti sekoittaa modernisminleviämisen ja vaikutussuhteiden perinteisenlänsilähtöistä magneettikenttää:marginaalejaan yksisuuntaisesti markkina-arvottavanja kaltaisekseen kangistavankiikaritutkan sijaan puhuttiin toisensakohtaavista ja haastavista katseista, erilähtökohdista kasvaneista ja dialogisistatavoista määritellä moderni.Jo provosoivasti postmodernin piiristäkutsutut - ja provosoivat - esitelmöitsijävieraat,kuten Linda Hutcheon, paljastivatkonferenssin tavoitteeksi marginaalinetsimisen modernin ydintä järkyttämällä.Lähinnä elokuvataiteen esimerkkejäkäyttäen Hutcheon kyseenalaisti myyttejämodernistisen taideteoksen mediasidonnaisuudestaja taidemuotojen välisenkääntämisen mahdottomuudesta. Tavoitteenaei niinkään ollut raja-aitojen murtaminenvaan niiden poistaminen sieltä,missä niitä ei alun pitäen ole ollut. Konferenssinteemaa tukivat myös vuonna 2003edesmenneen professori Hugh Kennerinkunniaksi järjestetyt kaksi muistoseminaaria.Työssään eritoten englanninkielisenmodernismin paaluttajana Kennerkorosti kanonisoimiensa modernistikirjailijoidenlähtökohtaista ulkopuolisuuttaja modernismin rakentumista liikkeenämarginaalista keskustaan – oli kyseessäsitten Ezra Pound, James Joyce, SamuelBeckett tai T. S. Eliot. Kennerin voimanapidetään, ettei hänen kameleonttimaistakirjoitustyyliään voi käyttää ”kenneriaanisen”koulukunnan perustuksena, vaanpikemminkin kehittämään valmiita luokituksiavieroksuvia sekä yksityiskohdilleja tekstien vivahteille avoimia, herkistyviätutkijanaisteja.Katvealueitten valottaminen johtimyös modernistiseksi luonnehditun kokemuksen– näkyjen, äänten, hajujen,makujen – synesteettiseen laajentumiseen.Puheenvuoroissa moderni nähtiinlöytöretkenä maan- ja kaupunginosastatoiseen. Keskustelu häilyi kaupungin,kaatopaikan ja viidakon laitamilla ja tekiihmisen ja modernin teknologian kohtaamispaikastajoko kodin tai vieroksunnankohteen. Vieraus ruumiillistui konferenssissausein modernistin matkana, jokomaailmalle tai autobiografisesti itseen.Matkalaukkumodernistissa nähtiin esimerkiksiintiaani- tai maorikulttuurinkaupallistaja, jonka matkassa kulkee eksotiikkaaeräänlaiseen hyperetnisyyteen astifetisoiva, erilaisuutta turistinähtävyydeksitai esitykseksi etäännyttävä ja samalla tasapäistävädiskurssi. Tarvittaessa modernismipääsee marginaaliinsa yksinkertaisestipysähtymällä ja tympääntymälläomaan ympäristöön ja itseen - kuten osavaikkapa Virginia Woolfin henkilöhahmoista.Modernismin rajankäyntien tulehtuneisuuttakuvasti omalta osaltaan pohjoisamerikkalaistenmodernismikonferenssienvakionumeroksi 1990-luvulla noussutkiista T. S. Eliotin ja hänen edustamansamodernismin suhteista antisemitismiin.Anthony Juliuksen ja Christopher Ricksinkirjoista näkyvimmin polttoainettasaanut keskustelu on ajoittain hallinnutmyös Modernist Studies Associationin aikakauskirjaaModernism/Modernity, jonkasivuilla sitä on puitu Ronald Schuchardinaloitteesta. Vancouverissa muun muas-98Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •99

R A P O R T I TA B S T R A C T Ssa Marjorie Perloff, Jonathan Freedman,David Chinitz ja Maeera Schreiber jatkoivatkeskustelua, mutta myös kyseenalaistivatkoko väittelyn esimerkkinä itseäänruokkivasta ikiliikkujasta, joka perustuuyksinkertaistetuille binaarioppositioille jajoka helposti hajoaa jo määritelmien ongelmallisuuteen.Pitkälti purkuvalmiinanähtiin myös modernismin sisälle piirrettyperinteinen jakolinja ns. korkea- japopulaarikulttuurin välillä. Eliotin ja modernistisenpatriarkaatin ympärillä käydynsukupuolipolemiikin avautumisestayhä kompleksisemmaksi kielii puolestaankonferenssin aikoihin ilmestynyt, CassandraLaityn ja Nancy Gishin toimittamaartikkelikokoelma Gender, Desire, andSexuality in T. S. Eliot (Cambridge University,2004).Tutkimuksen ja kirjallisuushistorianmarginaalista nostettiin konferenssissaerityisesti esiin kielellisen ja kulttuurisenkääntämisen usein sivuutettu vaikutuskansallisten modernismien ja niidenmuuntuvien painotusten syntyyn. Käännöson keskeisessä osassa modernisminominaislaadun tai vierauden tunnunsäilyttämisessä ja elvyttämisessä, muttamyös sen mahdollisessa häivyttämisessäja kotouttamisessa. Tässä yhteydessäsuomenkielisen ja suomenruotsalaisenmodernismin vertaaminen tarjoaa kiehtovanerityistapauksen, jolla erilaistenkielijärjestelmien ja vaihtelevien kulttuurisuhteidenvaikutusta kansainvälistenmodernistien tutkimukseen voi lähestyämaantieteellisesti tiiviillä koekentällä.Yhtymäkohtia voi hakea niin Espanjanja Portugalin raja-alueiden ja kielivähemmistöjenmodernisoitumisesta kuinJapanin 1920-30-lukujen modanizumunmuotoutumisesta. Kanadassa käännösteorioitaproblematisoivat eritoten EspanjanVigon yliopiston tutkijat.Siinä missä edustavina pidettävienmodernistikirjailijoiden kirjo kasvaa, modernismitutkijoistaKanadan konferenssiantoi yllättävän homogeenisen kuvan:toiseutta käsitelleessä tapaamisessa oli lopultaläsnä huomattavan vähän ”toisia”tutkijoita maantieteellisesti, kielellisestitai etnisesti katsottuna. Vaikka modernisminkääntäminen niitti kasvavaa huomiota,se ei huojuttanut konferenssin englanninkielistäkielimonopolia. Näkökulmanmuutoksena voi pitää katseen siirtämistäAtlantilta Tyynen valtameren maihin.Siirtymä ilmentää myös pohjoisamerikkalaisessamodernismikeskustelussa kentiesentistä selvempänä piirtyvää eurooppalaisenmodernismiperinteen syrjäyttämistä.Omanlaisestaan konsensuksesta kertoivatmyös konferenssiohjelman kylkiäisiksiliitetyt runoillat, kun akateemisten oppiarvojensamukaan esitellyt runoilijat naapurimaanpresidentinvaalien alla esittiväträiskyvän poliittisia tekstejä – konferenssineniten siteeratut ”runoilijat” olivatGeorge W. Bush ja Donald Rumsfeld.Eurooppalaisten osanottajien pieneenpiiriin konferenssi iskosti terveellistä toiseudenja marginalisoitumisen kokemusta.Samalla se muistutti, miten tärkeää onosallistua keskusteluun ja sen kulloistenkinteemojen valikoitumiseen. Tiiviimpääkansainvälistymistä tarvitaan, kuntutkimuksen haasteena on modernisminkeskustan asettaminen yhä laajempaanliikkeeseen ja vaihtotalouteen marginaalistenmodernin ja modernismin määritelmienkanssa.Maili Öst”There will be no summer”– environmental awakeningin Timo K. Mukka’snovel Ja kesän heinä kuoleeTimo K. Mukka’s (1944–1973) novel Jakesän heinä kuolee (1968) is one of the firstreactions in Finnish literature to the newenvironmental debates that took placein the 1960’s. Modern environmentalismbegan with ‘A Fable for Tomorrow’ inRachel Carson’s Silent Spring (1962). Thetitle of Carson’s book that alludes to theloss of bird population, became a synecdochefor a larger environmental apocalypse.It is also an example of a new kindof environmental rhetoric of the 1960’s,when for instance, Paul Erlich introducedthe concept of ecocatastrophe. This articlegives a short introduction to the historyof ecocriticism and examines TimoK. Mukka’s novel in relation to the environmentaldebates in the 1960’s.The autofictional Ja kesän heinä kuoleeintertwines personal and political issues.The wounded protagonist’s battle for hislife in autumnal forest represents an allegoryof mankind. In the article, Mukka’snovel is analysed in the light of Bakhtinianchronotophe that binds togetherthe environmental elements and the self.Moreover, the allusions to Carson’s fabledemonstrate the apocalyptical themes inscribedin the novel.Already in Mukka’s earlier works,such as Maa on syntinen laulu (1964),critics detected an extraordinarily strongand close relationship between man andnature. But only in Ja kesän heinä kuoleethe representation of nature became greatlyinfluenced by the Western environmentaldebate. Despite the novel’s explicitdialogue with the social and politicalmovements, the environmental themeswent largely unnoticed in the receptionof Mukka as a “mythic shaman”.Toni LahtinenLetter by letter, feather byfeather– Bird motifs and the concretenessof meaning inTimo Haajanen’s poemsIn this article, I examine the detaileddescriptions of birds and bird carcasses inthe poems of Timo Haajanen as examplesof concreteness of meaning in poeticlanguage. Concreteness is here definedas a type of meaning parallel to abstractor symbolic meaning. The concrete andthe abstract are emphasised as parallel– in fact, almost simultaneous – types ofmeaning, due to which the meaning ofa motif is always twofold. A bird motifinterpreted as an animal in the scene ofthe poem always carries symbolic or othertextually or intertextually determined100Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •101

A B S T R A C T SA B S T R A C T Smeanings arising from the textual characterof the motif. The article presentscritique on Michael Riffaterre’s interpretativesemiotics, which conceptualisesthe semiotic level as prior to the mimeticlevel. The aim of this study is to show thatsuch a hierarchy does not adequately accountfor the concurrence of the concreteand the abstract dimensions of meaning.Although concreteness is also seen as astylistic feature through Murray Krieger’sstudy on the figure of ekphrasis, it is primarilytheorised as an interpretative aspect.The concept of concreteness as aninterpretative aspect is defined by relatingit to two types of referentiality:imaginative reference (the bird is understoodas ”being” in the scene of thepoem) and linguistic reference (theword ”bird” refers to a particular type ofanimal).Karoliina LummaaUutta kirjallisuudentutkimuksenalaltaVäitöksiä:HEIDI GRÖNSTRAND: Naiskirjailija, romaanija kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla.SKST 1019. Suomalaisen KirjallisuudenSeura, 2005.VESA HAAPALA: Kaipaus ja kielto. Edith SödergraninDikter-kokoelman poetiikkaa.SKST 1012. Suomalaisen KirjallisuudenSeura, 2005.SUSANNA ITÄKARE: Emme ole enkeleitä.Katolisten naissääntökuntalaisten sukupuolitetutrepresentaatiot 1900-luvun loppupuolenromaaneissa. http://ethesis.helsinki.fiMARKKU LEHTIMÄKI: The Poetics of NormanMailer´s Nonfiction. Self-Reflexivity,Literary Form, and the Rhetoric of Narrative.Tampere Studies in Literature andTextuality. Tampere University Press:TUP, 2005.OLLI MÄKINEN: Moderni, toisto ja ironia.Søren Kierkegaardin estetiikan aspekteja jaJoseph Hellerin Catch-22. Acta UniversitatisOuluensis. Series B, Humaniora, Oulunyliopisto, 2004.KIRSI UOLA: Vastakohtien meren ristiriitainensankari. Suomalainen merikirjallisuus– oppositioasetelmia ja rajanvetoja. SKST949. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,2004.Muita:Estetiikan syntysanat. Suomalaisen estetiikanavainkirjoituksia valistusajalta 1970-luvun alkuun. Toim. Oiva Kuisma ja H.K. Riikonen. SKST 1015. SuomalaisenKirjallisuuden Seura, 2005.Intertextuality and Intersemiosis. Ed. byMarina Grishakova and Markku Lehtimäki.Tartu University Press, 2004.Katkos ja kytkös. Modernismin ja postmodernisminsuhde traditioon. Toim. KatriinaKajannes, Leena Kirstinä ja AnnikaWaenerberg. SKST 966. SuomalaisenKirjallisuuden Seura, 2004.PÄIVI KOSONEN: Elämisen taidosta. Esseitämodernin kirjallisuuden tunnoista. TampereUniversity Press: TUP, 2004.Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuudenlajeja. Toim. Pirjo Lyytikäinen, JyrkiNummi ja Päivi Koivisto. Tietolipas 207.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005.Lukulampun valo. Liisi Huhtalan juhlakirja.Toim. Veijo Pulkkinen et al. Oulunyliopisto, 2004.MIKKONEN, KAI: Kuva ja sana: kuvan jasanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessaja ikonoteksteissä. Helsinki:Gaudeamus, 2005.PÄIVI MEHTONEN: Obscure Language, UnclearLiterature. Theory and Practice FromQuintilian To the Enlightenment. Transl.by Robert MacGilleon. Academia ScientiarumFennica: Bookstore Tiedekirja,2003 (Gummerus).TEIVAS OKSALA: J. L. Runebergin Kreikkaja Rooma. Tutkielmia Runebergin suhteestaantiikkiin ja klassiseen perintöön. SKST944, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,2004.JOHANNA PENTIKÄINEN: Rautaa, untaAika maksaa KTS:n jäsenmaksu!Saajan tilinumero: 800012-1473445Saaja: Kirjallisuudentutkijain SeuraMerkitse maksajan kohdalle nimi ja osoitelehden postitusta varten.Seurasta saat lisätietoja netistä:www.helsinki.fi/jarj/skts.ja kultaa. Myytit ja myyttien käyttö PaavoHaavikon Kalevala-aiheisissa teoksissa.SKST 951. Suomalaisen KirjallisuudenSeura, 2004.Rappauksia. Esseitä kirjallisuudentutkimuksesta.Leena Kirstinälle hänen 60-vuotispäivänään. Toim. Outi Oja et al.Atena, 2004 (Gummerus).KAISU RÄTTYÄ: Suvi kinosta seuraten. NäkökulmiaJukka Parkkisen trilogiaan. YliopistopainoKustannus, Helsinki UniversityPress, 2005.LIISA SAARILUOMA: Milan Kundera, viimeinenmodernisti. Artes liberales. Faroskustannus,2005.MIIA VATKA: Suomalaisten salatut elämät.Päiväkirjojen ominaispiirteiden tarkastelua.SKST 1020. Suomalaisen KirjallisuudenSeura, 2005.Tiedota uutuuksista – lähetä kirja tai sentiedot Avaimen toimitussihteerille!Jäsenmaksu vuonna 2005: 40 euroa.Perustutkinto-opiskelijoilta jaapurahatutkijoilta: 20 euroa.Tililtä n:o Eräpäivä: 30.6.2005 Euro102Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN • 2005 • 1• • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •103