Lue kirja PDF-muodossa - Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen ...

Minkälaista kirkkoaLuther tahtoi?KirjoittanutA. Aijal Uppala [ent. Wegelius]pastoriSisältää myös piispa J. Gummeruksen esittämänLutherin kirkkokäsitteen arvostelua sekä viittauksiaSuomen kirkollisiin oloihin.Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen KirkkoRajakatu 7, 15100 Lahtiwww.luterilainen.com2008

LUKIJALLEPastori A. Aijal Uppala (ent. Wegelius) laati tämän kirjoituksen1920 ja 1930- lukujen taitteessa. Se julkaistiin kirjasenaSuomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon toimesta v.1930.Kirja on ollut kauan loppuunmyyty. Tekijä on käyttänytsilloin käytettävissä olleita käännöksiä ja monin paikoin itsesaksankielestä tekemiään käännöksiä. Tähän laitokseen on otteetRaamatusta kirjoitettu v. 1933 / 1938 käännöksen mukaisina.Lainaukset Tunnustuskirjoista, Lutherin Kirkkopostillastaja Galatalaiskirjeen selityksestä on tässä julkaisussa kirjoitettuA. E. Koskenniemen käännöksistä, jos muuta ei ole ilmoitettu:’Tunnustuskirjat’ 1948, ’Kirkkopostilla’ 1941-1944 ja’Galatalaiskirjeen selitys’ 1932. Lukijalle tiedoksi, että Lutherinkirjasta ’Seurakunnan oikeudesta…’ on nyt käytettävissäuudempi, M. Särelän käännös 1999 (STLK:n julkaisu ’Seurakunnanoikeudesta ja saarnavirasta’).Oikeinkirjoitusta ja kieliasua on tässä paikoin varovastinykyaikaistettu. On lisätty systemaattinen otsikoiden numerointi.Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko

SISÄLLYS1. JOHDANNOKSI .................................................................................................................... 42. LUTERILAISEN USKONPUHDISTUKSEN TARKOITUS JA MERKITYSmyös käsiteltävän kysymyksemme kannalta........................................................... 63. MITÄ LUTHER OPETTI KRISTILLISESTÄ KIRKOSTA? ........................................... 84. ERILAISIA KÄSITYKSIÄ PAIKALLISSEURAKUNNISTA eli näkyvästä kirkosta ..... 104.1 Lahkollinen seurakuntakäsitys ...................................................................................... 104.2 Nykyaikainen kansankirkkoaate ................................................................................... 114.2.1 Kansankirkkoaatteesta yleisesti................................................................................... 114.2.2 Esimerkkejä Suomen nk. evankelisluterilaisesta kansankirkosta ................................ 114.3 Raamatullinen oppi seurakunnasta ............................................................................... 155. MILLAISTA KIRKKOA LUTHER TAHTOI................................................................... 175.1 Tahtoiko Luther lahkollisen seurakuntakäsityksen mukaista kirkkoa?..................... 175.2 Tahtoiko Luther nykyaikaisen kansankirkkoaatteen mukaista kirkkoa? .................. 175.3 Tahtoiko Luther Raamatun mukaista apostolista kirkkoa eli seurakunnallisuutta?. 305.4 Lutherin seurakunta-käsiteKristittyjen ja paikallisseurakunnan oikeudet ja valta osoitettu ja tunnustettu ..................... 335.4.1 Lutherin ’kypsymisvaihe’ ........................................................................................... 335.4.2 Paavin aneet ja Lutherin teesit..................................................................................... 345.4.3 Leipzigin väittely ........................................................................................................ 355.4.4 Kirja ’Paavin vallasta’ v. 1519.................................................................................... 365.4.5 Kirja ’Saksan kansan kristilliselle aatelille’ v. 1520.................................................... 375.4.6 Kirjoitus Prieriasta vastaan v. 1520............................................................................. 395.5 Luther ja paikallisseurakuntien toiminnan järjestäminen........................................... 405.5.1 Luther tahtoi ryhtyä ja ryhtyi toimimaan tämän raamatullisen seurakunta-käsitteenmukaisesti yksittäisten paikallisseurakuntien toiminnan järjestämiseksi............... 405.5.2 Ensisijaisia päätehtäviä ja menettelytapa .................................................................... 435.5.3 Kirkollinen uudistustyö ja sen tarkoitus ..................................................................... 535.5.3.1 Kirja ’Saksalainen messu’ v. 1526........................................................................ 545.5.3.2 Uudistukset Leisnigin seurakunnassa n. vv. 1522-1523........................................ 585.5.3.3 Kirja ’Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkea oppiasekä kutsua, ottaa ja erottaa opettajia’ v. 1523 .................................................... 625.5.3.4 Kirja seurakunnallisten olojen järjestämisestä (’Seurakunnan paimenenvalitsemisesta ja asettamisesta Prahan kaupungin hallitukselle jaseurakunnalle’) v. 1523 ...................................................................................... 645.5.3.5 Nk. ’Hombergilainen ehdotus’ v. 1526 ................................................................. 695.5.3.6 Seurakuntien tarkastus ........................................................................................ 715.5.3.7 Kirja ’Kehotus Augsburgin valtiopäiville kokoontuneille papeille’ v. 1530.......... 725.5.3 8 Luther pysyi tunnustamassaan seurakuntakäsityksessä ja toivoi sen toteutumistaelämänsä loppuun asti ......................................................................................... 775.6 Suhtautuminen maalliseen hallitusvaltaan ja nk. konsistoreihin................................. 796. LUTHERIN KIRKOLLISEN UUDISTUSTOIMINNAN TULOKSIA ........................... 837. ONKO LUTHERIN TOIVE TOTEUTUNUT: valtiosta riippumattomien kristillisten paikallisseurakuntientai kirkkojen muodostuminen raamatullisen seurakuntakäsityksen mukaan?..................858. TUTKIMUKSEMME TULOKSEN TARKASTELUA .................................................... 909. PIISPA J. GUMMERUKSEN ESITTÄMÄN Lutherin seurakuntakäsityksen arvostelua .. 9410. LISÄHUOMAUTUKSIA Lutherin seurakunta-käsitteen käsittelystä Suomenev. lut. valtiokirkon piirissä ennen ja nyt ....................................................................... 10211. PÄÄTÖSSANAT .............................................................................................................. 1083

41. JOHDANNOKSIKysymys siitä, minkälaista kirkkoa Luther tahtoi, on varmaan luterilaistanimeä käyttäville mitä mielenkiintoisin ja tärkeä. Se, jokaoikein ja tosimielessä käyttää tätä nimeä, tunnustautuu luonnollisestimyös siihen, mitä hänen oppi-isänsä Luther Jumalan sanaan perustuenopetti kirkosta eli seurakunnasta. Tämä kysymys on kuitenkinviime vuosina täällä Suomessa tullut erikoisen huomion kohteeksi,kun luterilaisen nimen suojassa toimivasta valtiokirkosta eli nk. kansankirkostaon tapahtunut eroamisia nimenomaan sen tähden, että seei enää olisikaan sellainen kirkko, johon luterilainen kristitty hyvälläomallatunnolla voisi kuulua. Niin kauan kuin eroamisia oli tapahtunutsiitä syystä, että eroavat tunnustautuivat johonkin toiseen uskoonja oppiin kuin luterilaiseen, niin saattoi väittely — sikäli kuin sellaistasyntyi — pysytellä varsinaisesti siinä, että vedottiin luterilaiseenoppiin. Kun vielä yleisesti pidettiin kirkolliseen yhteenkuuluvaisuuteenriittävänä, että kirkko virallisesti laissaan tunnustautuisi luterilaiseenoppiin, niin juuri luterilaisen opin kannattajat joutuivat mitälujimmin puolustamaan ja tukemaan tätä valtiokirkkoa siitä huolimatta,että siellä käytännössä toimittiin toisin. Eikä sitäkään vakavastihuomioon otettu, että v. 1870 käytäntöön tullut kirkkolaki erosisiihen asti voimassa olleesta kirkkolaista esim. siinä, että sen tunnustuspykäläei enää edellyttänyt kirkon ehdottomasti tunnustautuvanvain luterilaiseen oppiin.Erikoisen kuvaavana esimerkkinä silloisesta tilanteesta mainitsemme,että aikanaan julkaistiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksentoimesta ruotsiksi ja suomeksi (v. 1889 ja 1890) kirjanen: ’Onkoluterilaisen kristityn pysyminen kirkkokunnassansa?’, jossa tuohonkysymykseen annetun myönteisen vastauksen mukaisesti puolustettiinkuulumista Suomen luterilaiseen valtiokirkkoon. Nyt oli kuitenkinniin, että tuo kirjanen oli kirjoitettu vain sellaisia luterilaisiakirkkoja silmälläpitäen, joissa tosiasiallisesti on käytännössä puhdasluterilainen oppi, eikä suinkaan sekaoppisten valtiokirkkojen puolustukseksi.Sen oli nimittäin kirjoittanut Missouri-Synodin professori

C. F. W. Walther oman ja vastaavanlaisten kirkkokuntien asioissa.Huomaamatta tuon kirjasen oikeata tarkoitusta käytti suomalainenjulkaisija sitä valtiokirkon hyväksi vain sillä perusteella, että valtiokirkkokinlukeutui luterilaisiin kirkkoihin, vaikkei se todella sitä ollutkaan.Siihen aikaan oli varsinaisesti vain kyseessä: luterilaista nimeäkäyttävä valtiokirkko vai epäluterilaiset lahkot.Kun nyt viime vuosina on tapahtunut eroamisia valtiokirkostasiitä yllämainitusta syystä, että valtiokirkko ei ole enää uskollisestiluterilainen kirkko, niin on väittely joutunut osaksi uusien kysymysteneteen. Valtiokirkkoa ei enää ole puolustettu pelkällä viittauksellaluterilaisen opin oikeuteen, vaan nyt kysytään, onko siinä tuo sinänsäoikea luterilainen oppi oikeassa käytännössä eli toisin sanoen: onkovaltiokirkko uskollisesti luterilainen kirkko? Tämä kysymys ja vastaaminensiihen on herättänyt eloon myös kysymyksen: mikä yleensäkinon luterilainen ja Lutherin oppi kirkosta — sekä käsitteellisestiettä käytännössä? Valtiokirkosta eronneitten luterilaisten taholta onjulkisuudessa runsaasti käsitelty näitten kysymysten eri puolia (vrt.Paimen 1921-1925, Sana ja Tunnustus 1926 ss. ja Luterilainen 1926ss.). Valtiokirkollisten keskuudessa on myös näinä viime vuosinakäsitelty näitä vastaavia asioita, ei ainoastaan jonkun uskonnollisensuunnan puolelta, vaan myöskin yleensä kirkollisissa piireissä, sanomalehdissä,aikakauskirjoissa ja erityisissä kirjasissa. Osoituksenasiitä, kuinka suurta huomiota nämä kysymykset ovat saaneet osakseenvaltiokirkollisella taholla, on mainittava, että piispa J. Gummerusmuutama vuosi sitten (1925 - 1926) julkisissa esitelmissä käsitteliaihetta ’Lutherin käsitys seurakunnasta’. Yksi tällainen esitelmä,jonka hän piti Kuopion kirkkopäivillä tammikuun 12 p:nä 1926, onjulkaistu ’Teologisessa Aikakauskirjassa’ (1926, n:o 1 vrt. myös Kotimaa1926 n:o 5&7). Siinä hän yhtenäisessä historiaan perustuvassaesityksessään tulee siihen tulokseen, että Lutherin käsitys (ulkonaisesta)seurakunnasta olisi yleensä samanlaatuinen kuin nykyinenkansankirkollinen seurakunta-aate.On luonnollista, ettei piispa Gummeruksen tällaista mitä suurintahuomiota herättänyttä esiintymistä ole voitu vaitiololla sivuuttaa niittenpuolelta, jotka tahtoen pysyä uskollisina luterilaisina ovat pitäneeteroamistaan valtiokirkosta — ei ainoastaan velvollisuutenaan,vaan myös kalliina oikeutenaan. Olemme pitäneet velvollisuu-5

6tenamme puolestamme selvittää tätä kysymystä ja osoittaa piispaGummeruksen esittämä käsitys vääräksi — ei ainoastaan oman menettelymmepuolustukseksi, vaan myös erityisesti historiallisen totuudentähden. Emmekä ole tätä velkaa vain omien seurakuntiemmejäsenille, vaan myös suuremmalle yleisölle, koska kyseessä on mitätärkeimpiä historiallisia tapauksia ja koska piispa Gummeruksenesiintyminen on ollut mitä julkisinta.2. LUTERILAISEN USKONPUHDISTUKSENTARKOITUS JA MERKITYSmyös käsiteltävän kysymyksemme kannaltaLuterilainen uskonpuhdistus ei ole tuonut maailmaan mitään sinänsäuutta. Sen tarkoitus oli vain "puhdistaa uskoa" kaikesta siitäsaastasta, mikä paavikirkon kautta oli peittänyt Jumalan sanan yksinkertaistaja oikeaa käyttöä. Jo silloin kun Luther naulasi nuo tunnetut95 väitöslausettansa Wittenbergin linnankirkon ovelle, esiintyi hänvain Jumalan sanan totuuden puolesta sen väärennystä vastaan. Olihanennenkin väitelty oppikysymyksistä, mutta Luther vaati ehdotontaalistumista Jumalan sanan seuraamiseen. Ja hän pysyi tässä vaatimuksessaanloppuun asti. Hän ei pelännyt kuolemaa, vaan Jumalaa.Kun häntä Wormsin valtiopäivillä vaadittiin peruuttamaan syytöksensäpaavikirkkoa vastaan, niin hän kuolema silmiensä edessä muunmuassa vastasi: "Jos ei minua kumota Raamatun todistuksilla taikkamuuten aivan selvillä syillä, tulen minä olemaan kätkettynä näihinkirjoihini ja omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan." Eikä hän peruuttanutmitään. Jumala säästi kuitenkin palvelijansa hengen siunaukseksituhansille. Luther ei taistellut minkään oman erityisen vakaumuksensatai jonkun nerokkaan ihmisaatteen puolesta, vaan hännoudatti vain Jumalan tahtoa ja totteli Raamatun sanaa. Niinpä myösluterilainen uskonpuhdistus merkitsee vain palautumista oikeaankristilliseen uskoon ja sen mukaiseen lapsenmieliseen kuuliaisuuteenRaamatun sanaa kohtaan.Tästä seuraa, ettei luterilainen kirkko missään muodossa ole jokinuusi kirkko tai lahkoutuma, vaan se on vain apostolisen kirkon

oikea jatko. Sitä todistelee Luther muun muassa kirjassaan ’HansWurstia vastaan’ (v. 1541). Siinä hän osoittaa, että luterilaisella kirkollaon käytössä oikea kaste, ehtoollinen, side- ja päästöavain, puhdasJumalan sana ja oikea saarnavirka, että se pitää, uskoo, laulaa jatunnustaa apostolisten seurakuntien tunnustusta ja rukoilee Kristuksenopettamaa Isämeitää ja psalmeja, kunnioittaa maallista esivaltaa,pitää aviosäätyä kunniassa, kärsii samaa vainoa kuin ensimmäisetseurakunnat eikä kuitenkaan kosta pahaa pahalla, vaan rukoileekinvihollistensa puolesta ja että se siis kaikin puolin on sama kuin "oikea,vanha kirkko" eli apostolinen kirkko. Niinpä hän siinä saarnavirastaja Jumalan sanasta puheen ollen sanoo: "ei voi kukaan kieltää,että meillä on saarnavirka ja Jumalan sana puhtaana ja runsaasti saatavana,että me sitä ilman mitään uuden, oman inhimillisen opin lisäystäahkerasti opetamme ja harrastamme, kuten Kristus on käskenytja apostolit ja koko kristikunta ovat tehneet. Emme sepittele mitäänuutta, vaan pidämme ja pysymme vanhassa Jumalan sanassa, niinkuin se oli muinaisella kirkolla: sen tähden olemme sen kanssa oikeavanha kirkko, joka samaa Jumalan sanaa opettaa ja uskoo."Kun siis Luther kaikessa tunnustautuu Raamatun sanaan ja sitätahtoo ilman ihmisopin lisäyksiä seurata, niin edellyttää tämä sitäkin,että Lutherilla tulee olla Jumalan sanan oikea käsitys eli oppi seurakunnasta.Ja voisimmekin yllä olevan mukaisesti kysymykseemme,minkälaista kirkkoa Luther tahtoi?, heti vastata näin: Luther opetti jatahtoi Raamatun mukaista apostolista kirkkoa, kuten hän kaikessamuussakin halusi seurata Jumalan sanaa. — Varmaan kuitenkin moniuskollinen luterilainen haluaa yksityiskohtaisempaa vastausta tähänkysymykseen ja todisteita, joitten esittäminen on sitäkin tarpeellisempaa,koska on niitäkin, jotka kannattaessaan toisenlaista oppiaseurakunnasta myös koettavat puolustaa itseään Lutheriin vetoamalla.7

83. MITÄ LUTHER OPETTI KRISTILLISESTÄKIRKOSTA?Vaikkakin vastattavana oleva kysymyksemme, minkälaista kirkkoaLuther tahtoi?, jo ilmaisee, että tulemme rajoittumaan esityksessämmepääasiassa vain Lutherin oppiin siitä, minkälaisia paikallisseurakuntientai -kirkkojen tulisi olla, niin on meidän kuitenkin sitäennen osoitettava, mitä hän opetti varsinaisesta (näkymättömästä)kristillisestä kirkosta.Luther opettaa, että kristillinen kirkko on uskovat ihmiset, näkymätönpyhäin yhteys eikä mikään näkyväinen laitos. Tunnetuthanovat hänen sanansa Schmalkaldenin uskonkohdissa: "Sillä tietäähän,Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsi, mikä seurakunta on, nimittäinpyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä.Näinhän lapset rukoilevat: 'Minä uskon pyhän, kristillisen seurakunnan.'Tämä pyhyys ei ole kuoriviitoissa, paljaslaissa, pitkissä kauhtanoissaja muissa heidän ohi pyhän Raamatun keksimissään seremonioissa,vaan Jumalan sanassa ja oikeassa uskossa." (TK 1948, s.266-267) Kun sitten oikea kristillinen usko syntyy ja säilyy yksinJumalan sanan ja sakramenttien kautta, niin ovat kristillisen kirkonulkonaisesti havaittavia merkkejä evankeliumin opin oikea opettaminenja sakramenttien oikea hoitaminen (Augsburgin tunnustus 7., TK1948, s.27). Pysyäkseen kristillisessä kirkossa tulee siis kristityn seuratanäitä merkkejä ja niitä käyttää. Ja tästä johtuu, että kristityn suhtautuminenpaikallisseurakuntiin ei perustu mihinkään laitosmaiseenkäsitykseen kirkosta, vaan yksinomaan siihen, onko seurakunnillakäytössä Jumalan sanan puhdas saarna ja sakramenttien hoito. Luthersanoo: "Missä nyt kuulet tai näet saarnattavan sellaista (Jumalan pyhää)sanaa, sitä uskottavan, tunnustettavan ja sen mukaan elettävän,siellä voit epäilemättä uskoa olevan myöskin pyhän yhteisen kirkon,se on kristillisen pyhän kansan (1 Piet. 2:9), vaikka siinä olisikin vainharvoja jäseniä". Eikä hän tässä tarkoita sitä, että tämä oikean opintunnustus olisi vain paperilla, vaan kyseessä on Jumalan sana sellaisenakuin sitä todella käytännössä julistetaan, kuten hän tuon kohdan

yhteydessä sanoo: "Mutta me puhumme [näkyvästä] ulkonaisestasanasta, jota ihmiset, sellaiset kuin sinä ja minä, saarnaavat julkisesti.Sillä sen on Kristus jättänyt jälkeensä [näkyväksi] ulkonaiseksi merkiksi,josta hänen kirkkonsa tai hänen kristillinen, pyhä kansansa voidaantuntea. Mekin puhumme sellaisesta suullisesta sanasta, kun sitätodella uskotaan ja julkisesti tunnustetaan maailman edessä, kutenhän sanoo (Mt. 10:32,33; Mk. 8:38): Joka tunnustaa minut ihmistenedessä, hänet minäkin tunnustan omakseni Isäni ja hänen enkeliensäedessä" (’Kirkolliskokouksista ja kirkoista.’ v. 1539).Näin oikea oppi kristillisestä kirkosta on vapauttanut Lutherinajattelemasta kirkkoa laitoksena. Paavikirkko ei ollut kenenkään kristitynvarsinainen hengellinen äiti. Luther osoittaa Isossa Katekismuksessaan,kuka tuo hengellinen äiti on. Kolmannen uskonkappaleenselityksessä hän sanoo: "Pyhällä Hengellä on näet ensiksi maailmassaerikoinen seurakunta. Tämä on se äiti, joka synnyttää ja kantaajokaisen kristityn Jumalan sanalla. Tätä sanaa hän ilmoittaa ja harjoittaaja hän valaisee ja sytyttää sydämet, niin että ne sen käsittävät,omistavat, siinä riippuvat ja pysyvät." (s. 366).Lutherin oikea oppi kristillisestä kirkosta on siis osaltaan auttanuthäntä oikeaan oppiin paikallisseurakunnista eli näkyvistä kirkoista.9

104. ERILAISIA KÄSITYKSIÄPAIKALLISSEURAKUNNISTAeli näkyvästä kirkostaErilaiset käsitykset seurakunnasta, jolla esityksessämme tarkoitammepaikallisia seurakuntia ja kirkkoja, jollei nimenomaan toisinhuomauteta, voimme sopivasti ryhmittää kolmeen pääryhmään: 1.[uudestikastajalahkojen] lahkollinen seurakuntakäsitys, 2. nykyaikainenkansankirkkoaate ja 3. raamatullinen oppi seurakunnasta.4.1 Lahkollinen seurakuntakäsitysLahkollisen [Uudestikastajalahkojen] seurakuntakäsityksen mukaanon paikallisseurakunta tai -kirkko "pelkkien pyhien" joukko.Kaikkia seurakuntalaisia pidetään varmasti uskovina tai nuhteettominajäseninä. Tällaista käsitystä seurakunnasta opetti ja koetti noudattaavanhana aikana esim. donatolainen lahko, joka seurakunnistaanarmottomasti ja ainiaaksi erotti sellaisen jäsenen, joka oli langennutjohonkin syntiin, eikä ottanut sellaista jäsentä jälleen seurakunnanyhteyteen, vaikka hän olisi katunut syntiään ja pyytänyt sitä anteeksi.— Lutherin aikana kannattivat tällaista käsitystä uudestikastajat jakiihkohenget, joista pahimpana mainitsemme Münzerin, joka jo tässäelämässä tahtoi erottaa valitut pyhät jumalattomista, jotka oli surmattava.— Karkea tuhatvuotisoppi odottaa myös pyhäin näkyväistä ylivaltaamaailmassa. Lahkollista seurakuntakäsitystä edustavat nykyäänesim. metodistit, jotka opettavat, että "Kristuksen näkyvä kirkkoon uskovien yhteys", ja muut lahkot seuraten edeltäjiensä käsityksiä.— Tähän ryhmään on myös luettava munkkien ja nunnien vetäytyminenpois ajallisen elämän kutsumustyöstä muka pyhempään elämäänluostareihin. Tämä lahkollinen seurakuntakäsitys on aivan epäraamatullinen.

114.2 Nykyaikainen kansankirkkoaate4.2.1 Kansankirkkoaatteesta yleisestiNykyaikaisen kansankirkkoaatteen tarkoituksena on pitää kirkollisentoiminnan piirissä mahdollisimman paljon kansaa riippumattaihmisten uskosta ja tunnustuksesta ja heidän julkisesta vaelluksestaan.1) Kansankirkolla on kyllä jonkun suuremman yleistunnustuksennimi (esim. luterilainen), mutta sen keskuudessa sallitaan pappien jamaallikoiden esiintyä vapaasti heidän oppitunnustuksestaan välittämättä.Onpa yleensä kansankirkon tunnustuspykälä tehty niin väljäksi,ettei siinä ehdottomasti tunnustauduta mihinkään määrättyyn oppiin,kuten esimerkiksi Suomessa on asianlaita (v. 1870 käytäntöönotettu kirkkolaki). Nykyaikainen kansankirkkoaate ei siis aiokaanseurata Raamatun velvoituksia opin puhtauteen ja julkipaheellisenvaelluksen seurakuntakurilliseen käsittelyyn nähden. Se päinvastoinsekä opin että vaelluksen asioissa tarkoittaa tinkimistä Raamatunselvistä velvoituksista eikä siis sen ohjeena ole Jumalan sana, vaanmahdollisimman suuren kansanjoukon viihtyminen sen piirissä. Tämänkansankirkkoaatteen sisältöä ei muuta se, että tällaisen toiminnantarkoituksena ilmoitetaan olevan kirkollisen toiminnan ulottaminenmahdollisimman laajalle.4.2.2 Esimerkkejä Suomen nk. Ev. Lut. kansankirkostaValaisemme tätä nykyaikaista kansankirkkoaatetta esimerkeilläSuomen niin kutsutusta evankelisluterilaisesta kansankirkosta. Sennykyisen kirkkolain tunnustuspykälän muuttamisesta sellaiseksi, etteikirkko tunnustaudu sen mukaan mihinkään ehdottomasti määrättyynoppiin ja uskoon, on jo mainittu. Niinpä vallitsee tässä ’kansankirkossa’uskon ja opin suhteen mitä suurin erilaisuus — jo kirkon opettajienkesken. Arkkipiispa G. Johansson on jo kymmeniä vuosia julkisestitunnustautunut beckiläiseen oppisuuntaan, joka jo pääopin-1 Otettaessa täysikasvuisia kansankirkon yhteyteen vaaditaan heiltä kyllä "evankelisluterilaisenkirkon tunnustuksen tekemistä", mutta kirkon yhteyteen tultuaan onheillä vapaus luopua uskostansa kirkon silti pitäessä heitä jäseninään.

12kappaleessa eroaa luterilaisesta opista. Uskonopin professori, A. J.Pietilä, on sitä mieltä, ettei papeiltakaan saisi tiedustella, mikä heidänoppitunnustuksensa on. Näin hän kirjoittaa: "Ei siis saa koskaan kysyänäin: voidaanko henkilöä, jolla tässä erityisessä opinkohdassa ontällaiset mielipiteet, lukea evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi taiehkä uskoa hänelle saarnavirka; vaan kysymys on tehtävä näin: voidaankotälle persoonalle, jolla on tällainen ajatus ja tahdonsuunta,myöntää evankelisluterilaisen kirkon jäsenen oikeudet" (’Taisteluapostolisesta uskontunnustuksesta’ s. 39). Yliopistossa ei opeteta,että Raamattu olisi kauttaaltaan Jumalan sanaa. Arkkipiispa Johansson,joka syystä on syyttänyt tri Paavo Virkkusta Kristuksen jumaluudenkieltämisestä, ei tosin asettanut häntä juhlallisesti Ilmajoenkirkkoherran virkaan, mutta salli hänen silti sitä virkaa hoitaa, ja kuntri Virkkunen siirtyi kirkkoherraksi Helsinkiin, asetti hänet siellä juhlallisestivirkaan piispa Gummerus eikä kukaan sitä moittinut. Tri A.Simolin, jonka uskonopin oppikirjaa tuomiokapituli ei voinut puoltaahyväksyttäväksi (vaikkakin valtioneuvosto sen sitten hyväksyi), saasilti itse tuomiokapitulin estämättä opettaa samoja vääriä oppeja. Luetteloavoisimme jatkaa. — Tällaisissa olosuhteissa opettavat kansankirkossasellaisetkin, jotka ovat lähimpänä luterilaista oppia, ettätällaisiakin opettajia on kuultava. ’Evankelisen suunnan’ johtomies,rovasti J. Engström kirjoittaa: "On kuulunut sellaisia ääniä, että uskovaistenolisi lakattava kirkossa käymästä siellä, missä epäevankelinenpappi saarnaa. Tällainen ajatuskanta ei kuitenkaan ole oikea"(Sanansaattaja 1922 s. 132).Suomen kansankirkossa sallitaan paitsi sellaisia eriopillisia suuntia,jotka kukin omalla tavallaan kannattavat ainakin jotakin puoltaluterilaisessa opissa, myös sellaista toimintaa, joka on aivan tunnustuksetonta.Sellaisia ovat esim. Nuorten Miesten ja Naisten KristillisetYhdistykset yms. Näitten kokouksissa tunnustautuvat jopa aivaneriuskoiset jäsenet räikeimmistäkin opillisista ja kirkkokunnallisistaerilaisuuksista huolimatta veljiksi Herrassa yhteisiä jumalanpalveluksiaja yhteistä Herran ehtoollisen nauttimista myöten (esim.NMKY:n maailmankokous Helsingissä 1926). — Samoin tunnustaudutaanesimerkiksi Pelastusarmeijan työhön, vaikka se jo vanhurskauttamisopissaeroaa luterilaisesta opista eikä tunnusta kastetta eikäHerran ehtoollista armovälikappaleiksi. Pelastusarmeijan Suomessa

13tapahtuvan toiminnan täyttäessä 40 vuotta tervehti tri Virkkunen sitälausumalla mm.: "Niin hyvin kansankirkkomme kuin Pelastusarmeijaovat kutsuttuja (Jumalan kutsumia) palvelijoita… Oikean kristillisensuvaitsevaisuuden läpitunkemina ja toistensa tehtäviä vilpittömästiarvioiden kumpainenkin olkoon uskollinen oman, saadun tehtävänsäsuorittamisessa saman päämäärän saavuttamiseksi." (Uusi Suomi1929 n:o 321). Kun Pelastusarmeijan kenraali Higgins keväällä 1930saapui Suomeen, luovutettiin hänen käytettäväkseen Helsingin Nikolainkirkko(nyk. tuomiokirkko) sekä Tampereen ja Viipurin tuomiokirkot.Helsingissä tervehti häntä tuomiorovasti Kuusisto lausuenkiittäviä sanoja Pelastusarmeijasta ja huomauttaen Jeesuksen Kristuksenevankeliumin yhdistävän kansankirkkoa ja Pelastusarmeijaa(Uusi Suomi 1930 n:o 30). Tampereella tervehti kenraalia piispaGummerus. — Samoin valitettiin aikanaan sitä, että nk. vapaakirkollisia(C. E.) erosi valtiokirkosta, vaikka he ovat epäluterilainen, esimerkiksilapsikastetta hyljeksivä lahko (Kirkko ja Kansa 1924 n:o 1).Edelleen sallitaan Suomen kansankirkossa vanhempia, jotka eivätanna kastaa lapsiaan — puhumattakaan kaikesta siitä kielteisyydestä,joka ei tunnustaudu kirkollisessakaan mielessä kristilliseksi. Eikätällaisia ainoastaan sallita, vaan yleisesti ainakin jollakin tavalla heitäkirkollisesti palvellaankin. Ei löydy niin pakanallista kansankirkonjäsentä — semminkin jos hän on ollut huomattu henkilö, jota ei kristillisinmenoin hautaan siunattaisi. Aina löytyy sellainen pappi, jokamyötämielisesti suhtautuu haudattavan vainajan työhön ja uskomuksiin.Mainitsemme vain yhden esimerkin: kirkkoherra Arvi Järventauksenpakanallisen ruumissaarnan runoilija Eino Leinon hautajaisissa(Uusi Suomi 1926 n:o 13).Kaikkea tätä erilaisuutta opissa ja uskossa — sikäli kuin nuo erisuunnat eivät kieltäydy tunnustautumasta kirkkolain tunnustuspykälään,joka kyllä heille suo riittävästi vapautta, ja sikäli kuin noittensuuntien jäsenet ottavat osaa kirkon ehtoollisen viettoon — luvataankansankirkon lähinnä luterilaista oppia olevienkin taholta kohdellasuvaitsevaisesti. Tätä suvaitsevaisuutta ei tosin perusteta Raamatunsanaan, vaan nimenomaan kansankirkkoaatteeseen. Näin kirjoittaasiitä ’evankelisen suunnan’ edustaja, pastori L. L. Byman: "Kansankirkkommeluontoon kuuluu, että sen on oltava suvaitsevainen…Kirkon sisäisiä uskonnollisia liikkeitä ja suuntia kohtaan, jotka yhty-

14vät sen tunnustukseen (kaikki erilaiset oppisuunnat tekevät sen omallatavallaan ja siihen on kansankirkko tyytynyt — meidän huomautuksemme)ja ottavat osaa sen ehtoollisenviettoon, täytyy sen ottaavarteen rakastavaa vapaamielisyyttä ja missä se haluaa vaikuttaa niihinojentavasti, luottaa ainoastaan Jumalan sanan voimaan. Tämä onkansankirkon olemukseen kuuluva suvaitsevaisuus sisäänpäin, jotailman ei voida olla" (Sanansaattaja 1920 s. 283; vrt. Förs.bl. 1924 s.31).Kun sitten on puhe Suomen kansankirkon suhtautumisesta vaelluksensynteihin, niin on yleisesti tunnettu tosiasia, että siinä kaikkijulkisimmatkin synnit, vaikka niitä ei kaduttaisi, ovat sallittuja, jopatoisia kirkon puolesta siunataankin. Emme niitä tässä erittele. Osoitammevain, kuinka tätä asiaintilaa pidetään juuri kansankirkkoaatteenmukaisena. Viime kirkolliskokouksessa tehtiin ehdotus, ettäedes jossakin määrin saataisiin kansankirkosta erottaa uppiniskaisiajulkisyntisiä. Ehdotus hylättiin. Ehdotuksen hylkäämistä perusteliesimerkiksi tri Maunu näin: pienissä alkuseurakunnissa (esim. Korintossa)erottaminen oli mahdollista, mutta "kansankirkossa, joka onkasvatuslaitos, siellä minun mielestäni tuollainen erottaminen ei periaatteellisestisovellu" (Kotimaa 1928 n:o 77. kurs. meidän). Kunsitten samassa kokouksessa ehdotettiin, ettei papin tarvitsisi Jumalannimessä siunata synnillisiä avioliittoja, niin piispa Kaila lausui, että— jollei kirkko siunaa tällaisiakin avioliittoja, niin "kansankirkkoaateolisi hylätty" (Kotimaa 1928 n:o 81). Tässäkin kansankirkkoaatevoitti.Onpa suorastaan niin, että kansankirkkoa puolustettaessa aivansuuressa määrässä vedotaan siihen, että sen erikoisena tuntomerkkinäon nimenomaan julkisyntisten jatkuva jäsenyys siinä. Mainitsemmenäytteeksi tästä jonkun kirjoituksen, joitten tekijät jättävät siinä yhteydessätykkänään käsittelemättä kansankirkkoaatteen opillista kantaa’Evankelisen suunnan’ pastori K. E. Salonen lausuu: "pääpiirre(Vanhan Testamentin) opetuksessa (seurakunnasta) on kansankirkkoaate:uskovien ja uskottomien yhteenkuuluminen" ja eräässä toisessakohdassa samoin: "Ydinkohtana luterilaisessa seurakuntaopissaon se, että uskottomat voivat ulkonaisesti kuulua samaan seurakuntaan"(Sanansaattaja 1927 s. 174 ja 226). Tällä puolustetaan sitäkinkansankirkkoaatteen puolta, ettei uppiniskaisiakaan julkisyntisiä ole

15erotettava seurakunnasta. Sinänsä on luonnollisesti oikein, että Jumalansanan mukaan toimivissa seurakunnissa myös voi olla ja on ulkokullattujasuruttomia ja pahoja jäseniä. Ydinkohtana siis ei ole tämänmukaan kansankirkkoaatteessa, että siellä opetettaisiin Jumalan sanapuhtaasti, vaan tuo julkisyntistenkin mukanaolo. Piispa Kaila samoinkirjoittaa: "Vasituisen Kristuksen valtakunnan muodostavat siis tosiuskovat,mutta niiden ympärillä ja niihin sekaantuneina on suruttomienja nimikristittyjen suuri joukko. Tällainen on juuri kansankirkko"(Kirkko ja Kansa 1929 s. 132). Suruttomien joukkoon tässäluetaan myös ne julkijumalattomat ja julkipaheelliset, joita kirkkoperiaatteensa mukaisesti myös jäseninänsä kohtelee. Nämä jätetäänsiis kansankirkkoaatteen mukaisesti tahallisesti ilman Raamatunosoittamaa kaikinpuolista seurakuntakurillista hoitoa, Mt. 18. Ja juuritätä tahallista poikkeamista Raamatun neuvosta pidetään parempanamenettelynä kuin tuota Raamatun ohjetta (piispa Gummeruksen lausuntokirkolliskokouksessa, Kotimaa 1926 n:o 77). — Lopuksi mainitsemmetri Aleksi Lehtosen Tampereen kirkkopäivillä (1924) pitämästäalustuksesta sen kohdan, jossa kansankirkkoaate tässä suhteessakuvataan aivan erityisellä tavalla: "Juuri kansankirkko, maantieteellisineseurakuntineen, joka käsittää hyviä ja pahoja, joka kutsuukaikkia Jumalanpalveluksiinsa… juuri tämä kansankirkko onuskonnollisesti paras tunnuskuva Jumalan kaikkia etsivästä armosta"(kurs. meidän).Näin olemme Suomen nk. evankelisluterilaisen kansankirkonoloista osoittaneet nykyaikaisen kansankirkkoaatteen olevan sekäopin että vaelluksen asioissa periaatteellisesti epäraamatullisen.4.3 Raamatullinen oppi seurakunnastaRaamatun mukaan tulee kristittyjen yhden uskon ja opin perustuksellamuodostua seurakunniksi, joitten oikeus ja velvollisuus onhuolehtia siitä, että Jumalan sana puhtaasti ja oikein saarnataan jasakramentit Kristuksen asetuksen mukaan hoidetaan. Väärää oppia eiole suvaittava ja vaelluksen synteihin nähden on rikkojaan nähdenhänen parhaakseen meneteltävä Raamatun ohjeen mukaan, Mt. 18,joka viimeisenä asteena edellyttää uppiniskaisesti synnissänsä pysyvänerottamista seurakunnasta. Koska seurakunnan jäsenyys perustuuyksityisen julkisesti tunnustamaan uskoon ja oppiin sekä julkisuu-

16dessa osoittamaan kristilliseen vaellukseen, niin seurakunnissa voiolla ja on ulkokullattuja ja pahoja, joitten suhteen — mikäli heidänsyntinsä tulevat julki — kärsivällisesti toimitaan Jumalan sanan ohjeenmukaan. Ydinkohta on se, että Jumalan sana puhtaasti opetetaanja sakramentit oikein hoidetaan. Seurakuntien liittyminen kirkkokunnaksion ehdonvallanasia. Kirkkokunnan tulee samoin kuin seurakuntienpysyä tinkimättä Jumalan sanan oikeassa opissa, ei vainsäännöissänsä, vaan myös käytännössä. Yhteys seurakuntien välilläon mahdollinen ainoastaan siinä tapauksessa, että ne ovat yksimielisiäkaikissa opinkohdissa. Ehdonvallan asioissa saa luonnollisestiolla erilaisuutta.Raamatullisen seurakuntaopin mukaista kirkkoa voidaan myöskutsua kansankirkoksi sen mukaan, että siihen kuuluu kristityitä, jotkaovat osa maan kansaa. Kansatonta kirkkoahan ei ole. Ja sekinmahdollisuus on mainittava, että kokonainen kansa tunnustautuisipuhtaaseen oppiin ja sen mukaan tahtoisi vaeltaa. Mutta silloinkinnimitys ’kansankirkko’ siis olisi kuvaamassa Herran kansaa eli kristityitä,joitten mukaan kirkko oikein kantaa kirkon nimeä. Nykyaikainenkansankirkkoaate taas käyttää tätä nimeä kansanpaljoutta tarkoittavana,vaikkakaan nykyiset kansankirkot eivät enää olekaan kokokansan eli maan kaikkien asukkaitten kirkkoja.Ennen kuin jätämme näitten erilaisten seurakuntakäsitysten esittelemisen,on syytä huomauttaa siitä ilmiöstä, että kansankirkkoaatteenkannattajat yleensä joko eivät voi tai eivät tahdo ottaa huomioonraamatullista oppia seurakunnasta. Sen kohdalla he tavallisesti ainaryhtyvät käsittelemään lahkollista seurakuntakäsitystä ja kirjoittavattätä vastaan, vaikka kyseessä olisi tuo aivan toinen, nimittäin raamatullinenoppi seurakunnasta. Milloin sitten edes jonkun verran pysähdytäänkuulemaan tätä raamatullista seurakuntakäsitystä, niinkuulee helposti tällaisen arvostelun: ei sitä seurakuntaa kuitenkaantäydelliseksi saa! Tähän on huomautettava, että siitä ei ole kysymyskään,vaan kyseessä on se, että Jumalan sanan oppi on puhtaana käytännössäja että sitä seurakunnassa harjoitetaan. Opin tulee olla puhdasja oikea. Elämä on siitä huolimatta aina epätäydellinen ja viallinen.Ja nyt ryhdymme osoittamaan, minkälaista kirkkoa Luther ei tahtonutja minkälaista hän tahtoi.

175. MILLAISTA KIRKKOA LUTHER TAHTOI5.1 Tahtoiko Luther lahkollisen seurakuntakäsityksenmukaista kirkkoa?Voimme vastata tähän aivan lyhyesti. Saarnassaan, joka käsittelivalhevehnävertausta, Mt. 13: 24-30, ja jonka Luther piti 11 päivääennen kuolemaansa hän lausuu näin: "…aikoinaan on ollut, ja yhävielä on paljon vääräuskoisia, jotka tahtovat sellaista seurakuntaa,jossa ei ole keitään pahoja, vaan jossa kaikki ovat viisaita, hurskaita,pyhiä ja puhtaita. Tällaisia olivat katarit ja donatolaiset ja nykyaikanakasteenuusijat, Münzer ja hänenlaisensa, jotka tahtoivat surmata japois juurittaa kaiken sen, mikä ei ollut pyhää; erikoisesti munkit pakenivatpois maailmasta, jättäen virkansa ja papinpaikkansa ja konttasivatloukkoon, voidaksensa olla pyhiä, palvella Jumalaa, rukoillaja paastota päästäksensä viettämästä sellaista jumalatonta elämää,jota maailma viettää. Tämä harha, nimittäin vääräuskoisten pyrkimyssaada aikaan seurakunta, jossa ei ole mitään pahaa, on aina vaikuttanutväkevästi maailmassa." (KP 1942, II s. 130, 131). Tämä yksikinlausunto riittäköön tässä.Luther tunsi siis kyllä hyvin tämän harhakäsityksen, josta paavilaisetuskonpuhdistuksen kannattajia väärin syyttivät, mutta hän eisuinkaan tahtonut sen mukaista kirkkoa.5.2 Tahtoiko Luther nykyaikaisen kansankirkkoaatteenmukaista kirkkoa?Kun nykyiseen kansankirkkoaatteeseen kuuluu suvaitsevainensuhtautuminen kirkon sisällä ilmeneviin erilaisiin oppeihin, jopaosaksi myös sen ulkopuolella olevaan erioppiseen uskonnollisuuteen,kuten edellä olemme osoittaneet, niin on meidän — vastataksemmeyllä olevaan kysymykseen — ensinnäkin osoitettava, miten Luthersuhtautuu opillisiin asioihin.Ne, jotka edes jonkun verran ovat syventyneet Lutherin kirjoituksiin,tietävät hyvin, että hän mitä jyrkimmin on esiintynyt kaikkea

18väärää oppia vastaan — missään kohden tinkimättä. Esitämme seuraavassamuutamia todisteita:Kirjoittaessaan koko kristillisen opin ensimmäisestä ja pääopinkappaleesta,ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä armostayksin uskon kautta Kristukseen, lausuu Luther siitä Schmalkaldeninuskonkohdissa: "Tästä uskonkohdasta ei voida väistyä eikä myönnyttäävähääkään, luhistukoon sitten taivas ja maa ja kaikki muu, mikäluhistuakseen on; …" (TK 1948, s. 247) 2) . Luther osoittaa tässä, ettäkristitty ei voi poiketa tästä opista, vaan että hänen ensinnäkin on seomistettava ja että hän ei voi myöskään suvaita — ei missään tapauksessa— että siitä toisin opetettaisiin hänen sitä salliessa siinä piirissä,josta hän osaltaan on edesvastuussa. Tästä ei suinkaan johdu,että Luther sallisi toisia opinkohtia seurakunnassa väärin opetettavan.Hän pitää Jumalan sanan oppia niin yhtenäisenä, että pieninkin poikkeaminensiitä saattaa vaaraan koko kristillisen opin. Selittäessäänraamatunlausetta: "Vähäinenkin hapatus hapattaa koko taikinan"(Gal. 5:9) hän sanoo: "Jos (he, vastustajat) uskoisivat sen (Raamatun)Jumalan sanaksi, eivät olisi siitä moista pilkkaa tehneet, vaan kunnioittaisivatsitä ehdottomasti, kaikitta vastaan väittämisittä ja epäilyksittäpanisivat siihen luottamuksensa ja tietäisivät, että yksi Jumalansana on kaikki ja kaikki (Jumalan sanat) ovat yksi; ja he tietäisivätmyös, että yksi uskonkappale on kaikki ja kaikki ovat yksi, ja että josyhden menettää, menettää vähitellen kaikki, sillä ne ovat yhteydessäkeskenään ja niitä pitää koossa yhdistävä side. … Kieltäessäsi siisJumalan yhdessä opinkohdassa, jäät kieltäjäksi kaikissa kohdissa,koska Jumala ei jakaudu monen opinkohdan osalle, vaan on kaikkenajokaisessa yksityisessä opinkohdassa ja yhtenä kaikissa opinkohdissa.Sen vuoksi me vastaamasta päästyämme vastaamme sakramenttilaisille,jotka syyttelevät meitä rakkauden laiminlyömisestä, tälläPaavalin esittämällä sananlaskulla: "Vähäinenkin hapatus [hapattaakoko taikinan]", ja vielä: Ei ole leikkimistä maineella, uskolla eikäsilmällä. Olen puhunut näistä asioista tavallista seikkaperäisemmin,vahvistaakseni meikäläisiä ja opettaakseni muita, joita kenties meidänhellittämättömyytemme loukkaa ja jotka luulevat, että tällä hellittämättömyydellämmeei ole päteviä eikä tukevia perusteita. Äl-2 Tekstin korostukset muuallakin miltei kaikki meidän tekemiämme.

19köön nyt tehkö meihin pienintäkään vaikutusta se, että he niin suurestikerskuvat pyrkimyksestään rakkauteen ja sopuun; onhan siitäihmisestä, joka ei rakasta Jumalaa eikä hänen sanaansa, täysin yhdentekevää,mitä tahi kuinka paljon hän sitten rakastaa. Tällä lauseellaanPaavali siis varoittaa sekä opettajia että kuulijoita ajattelemastauskonoppia niin vähäarvoiseksi ja mitättömäksi asiaksi, että sillä saisimmemielin määrin leikkiä: onhan se taivaasta tuleva auringonsäde,joka valaisee, lämmittää ja ohjaa meitä. Mutta samoin kuin maailmakaikkine viisauksineen ja mahteineen ei kykene taittamaan taivaastasuoraan maahan kohdistuvia auringonsäteitä, samoin ei voida uskonopistakaanmitään poistaa eikä siihen mitään lisätä; jos niin menetellään,se kumoutuu kokonaan." (Galatalaiskirjeen selitys, 1932,s.586-588)Näistä otteista jo huomataan, ettei Luther erota toisistaan virallistaoppitunnustusta ja käytännöllistä toimintaa seurakunnissa siten,että hän sallisi käytännössä poikettavan oikeasta opista. Hän ei ollenkaan"leiki" opinasioissa. Hän ei lievennä vääräoppisten saarnojenturmelevaa vaikutusta selittämällä kansankirkkoaatteen kannattajientavalla, että niitä kuunneltaessa kuulijat voivat valita hyvät kohdaterikseen antamatta väärien kohtien itseänsä turmella. Luther tietää,että väärä saarna, jopa jokainen väärä sanakin on turmiollisesti vaikuttavasiemen. Puhuessaan kielen väärästä käyttämisestä hän lausuu:"Ei se (kielen aiheuttama) vahinko tosin näytä suurelta. Paljonpahemmalta näyttää, jos joltakin pää lyödään poikki kuin jos vääräsaarnaaja tai kirjaintekijä nousee. Mutta yksi ainoa väärä saarna,niinpä väärä sanakin, joka tulee lentäen Jumalan nimessä, turmeleekoko joukon sieluja, niin että kokonainen kaupunki, jopa kokonainenmaakuntakin siitä voi langeta" (Vanha Kirkkopostilla I s 531).Luther ei siis tunnustanut väärälle opille mitään oikeutusta oikeanopin rinnalla, ei opettajiin eikä kuulijoihin nähden. Vieläpä hänneuvoo, miten seurakuntaan tunkeutuvia vääriä opettajia on vastustettava.Saarnatessaan valhevehnävertauksesta hän sanoo:"… kuinka onsuhtauduttava evankeliumimme mainitsemiin ohdakkeisiin, toisinsanoen, väärään oppiin, vääräoppisiin ja vääriin kristittyihin. Aivansamoin käy nimittäin seurakunnassakin. … Kuinka siis minun onmeneteltävä? Minun on hävitettävä heidät, mutta ei kuitenkaan sur-

20mattava. … Kuinka minun siis on menetteleminen? No, teehän sillätavalla kuin perheenisäntä sanoo: anna niiden toistaiseksi kasvaa!(nimittäin maailmassa) Torjuen estä, sinä saarnaaja, seurakunnanpaimenja kuulija, heitä hallitsemasta ja johtamasta, noita vääräoppisiaja kapinallisia, sellaisia kuin Münzer. Muriskoot loukoissa, muttaälä mitenkään päästä heitä saarnastuoliin ja alttarille! ... Kehota januhtele heitä niin paljon kuin jaksat; ellei siitä ole apua, julista heidätjulkiseen seurakunnankiroukseen, että jokainen tietäisi pitää heitävahingollisina ohdakkeina ja välttää heitä. Kaiken kaikkiaan, samoinkuin minä sanon ruumiilleni: "Sinä veitikka, kai mielelläsi varastaisit,tekisit huorin, vaatisit kostoa! En voi estää sinua murajamasta,sillä se on sinun luontosi, mutta näitä toteuttaa et saa", samoin sinäkin,vääräoppinen, murisset kotona, loukossa, mutta saarnastuoliin etsinä saa nousta, mikäli minusta riippuu, päinvastoin sinun on pitäminenhyvänäsi se, että minä ja kaikki oikeat kristityt julkisesti vastustammesinua: saat mennä menojasi! Pyhä Paavalikin sanoo Tiituskirjeensä3. luvussa (10. jakeessa): "Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasihäntä kerran tai kahdesti". Tämä on oikea heistä eroamisentapa. (KP 1942, II s. 140-141). — Luther vaatii siis pitämäänalttaria ja saarnatuolia "puhtaana", se on: väärää oppia ei saanut ollenkaansallia seurakunnan opetuksessa. Jolleivät väärät opettajatmuuten ojennu, on heidät pantava julkisesti pannaan ja heistä erottava.Vielä tämän lisäksi Luther opettaa, ettei saa vääräoppisia taievankeliumia väärin käyttäviä millään tavoin lohduttaa evankeliumillaeikä pitää mitään seurakunnallista yhteyttä heidän kanssaan, jotteijouduttaisi osallisiksi heidän synteihinsä. Saarnatessaan siitä, etteisaa antaa koirille pyhää tai heittää helmiä sikojen eteen, Mt. 7:6, häntuollaisista sanoo: "Niin tahtoo nyt Kristus sanoa: Missä ikinä te näette,että tahdotaan ylenkatsoa ja jalkain alle tallata teidän saarnanne,niin luopukaa yhteydestä heidän kanssaan ja erotkaa heistä, kutenhän sanoo Mt. 18: ellei hän sinua eikä seurakuntaakaan kuule, niinpidä häntä pakanana ja publikaanina, niin että heille sanotaan, etteiväthe olekaan kristityitä, vaan kadotuksen alaisia pakanoita ja ettäheille ei ole mitään saarnattu tai jätetty pienintäkään osaa hengellisestätavarastamme, kuten Pietari, Apt. 8:20–21, sanoo Simonnoidalle.Niin teen minä ja kaikki, jotka vakavuudella saarnaavat,

21ettemme tulisi osallisiksi heidän syntiinsä. Sillä Jumala ei tahdo meitänäin ulkokullailemaan lahkohenkiemme kanssa ikään kuin heidänoppinsa olisi oikea, vaan meidän täytyy pitää heitä vihollisina jaluopua heistä evankeliumilla, kasteella, sakramentilla ja kaikella,mitä he opettavat tai elävät. Samoin täytyy meidän sanoa omillemmekin,että, jos he tahtovat osaa evankeliumista, niin eivät he saameitä joka asiassa katsoa ylen, vaan todistaa itsensä hedelmällisiksi,niin että ovat asiassaan vakaat ja ainakin pitävät sanan ja sakramentitkunniassa ja nöyryydellä kääntyvät niihin" (Saarnoja 3 vk.). Lutherinopetus on tässä selvä: seurakunnallisessa yhteydessä ei ole osoitettavamitään suvaitsevaisuutta vääräoppisia kohtaan ja toiselta puolenon seurakunnallisen yhteenkuuluvaisuuden edellytyksenä se, ettävakaasti on pitäydyttävä Jumalan sanaan ja sakramentteihin ja niitäoikein käytettävä.Luther on näin menetellyt silloinkin, kun kyseessä oli sellainenopillinen asia, jonka ratkaisu merkitsi suurta hajaannusta paavikirkostaeronneiden keskuudessa ja jolla oli myös valtiollista merkitystä.Tarkoitamme Herran Ehtoollista koskevaa oppiriitaa. Vastustajat(Zwingli kannattajineen) olisivat suostuneet yhteistoimintaan luterilaistenkanssa, vaikkei opissa olisikaan tultu yksimielisyyteen. Lutherkannattajineen torjui jyrkästi tällaisen sovinnon tarjouksen. Hänkirjoittaa siitä Gal. 5:9:n selityksessä seuraavasti: Huomautettuaan,kuinka harhaopettajat galatalaisten keskuudessa pitivät vähäpätöisenäyhtä erilaisuutta opissa ja kuinka Paavali heille vastaa, että vähäinenkinhapatus hapattaa koko taikinan, hän jatkaa: Näille hän vastaavarsin onnistunutta sananlaskuntapaista lausetta käyttäen: "Vähäinenkinhapatus hapattaa koko taikinan". "Tämä on varoitus, jotaPaavali pitää tärkeänä. Meidänkin on tänä nykyisenä aikana se pidettävätärkeänä. Syyttäväthän nykyään lahkolaismieliset, jotka kieltävätKristuksen ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa, meitäkin riidankipeydestä,uppiniskaisuudesta ja mukautumattomuudesta: yhdenainoan, ehtoollissakramenttia koskevan opin vuoksi me muka hävitämmekristillisen rakkauden ja seurakuntienvälisen yksimielisyyden.Meidän ei pitäisi tehdä niin suurta numeroa näin vähäisestäopista, …ettemme tämän ainoan asian tähden jättäisi huomioon ottamattasekä kristillistä oppia kokonaisuudessa että kaikkien seurakuntienyleistä yksimielisyyttä. Esittämällä tällaisia todennäköisyys-

22syitä he sekä tekevät meidät puoluelaistensa keskuudessa vihatuiksiettä saavat kääntymään puolelleen monta sellaista vilpitöntä, jotkaovat sitä mieltä, että me paljaasta itsepäisyydestä tai joistakin itsekkäistävaikuttimista olemme toista mieltä kuin he. Mutta kaikki tämäon perkeleen juonta: siten hän yrittää kaataa kumoon sekä tämänopin että koko muunkin kristillisen opin." (Galatalaiskirjeen selitys,1932, 5:9, s. 585).Mitä jyrkimmin siis Luther vastustaa kaikkea kirkollista yhteyttä,joka edellyttäisi yhdenkin väärän opin suvaitsemista kirkossa. Opinpuhtaus on tärkeämpää kuin seurakuntien yhteenliittyminen. Tässäraukeavat pirstoiksi kaikki yritykset, joilla Lutheriin vedoten koetetaanperustella sekaopillisuutta suvaitsevan kansankirkkoaatteen oikeutusta.Ei Luther kysy toiminnan laajuutta, ei kirkollista kokonaisuutta,joka olisi saavutettu tinkimällä opin asioissa, eikä mitään ulkonaisiaetuja, vaan hän kysyy vain yksimielisyyttä opissa ja vaatiisiis Jumalalle kunnian antamista, vaikka kaikki ajalliset, kirkollisettai yksityiset edut menetettäisiin.Tällaiset asiathan eivät ole vain toiminnallisia asioita, joittensuhteen saisi menetellä ulkonaista hyötyä ja toiminnan mukavuuttasilmälläpitäen, vaan ne ovat tehtäviä, joissa on osoitettava kuuliaisuuttaJumalan sanaa kohtaan. Väärän opin suvaitseminen ja salliminenon synti: siinä osallistutaan toisten synteihin. Niinpä Luther perustellessaansitä, etteivät oikean opin käsittäneet mitenkään voi toimiayhdessä sakramenttilaisten kanssa, vaikka nämä ilmoittavat olevansavalmiit neuvottelemaan kyseessä olevasta opista, lausuu: "Seei muuta asiaa, sillä me tiedämme ja olemme varmat siitä, että heovat väärässä, emmekä voi heidän kanssaan asettaa sitä kristinopinkohtaa epäilyksenalaiseksi ja tulevien neuvottelujen varaan, jonkatähden emme voi hyvällä omallatunnolla toimia heidän kanssaan.Meidän täytyisi silloin myös suostua tuohon heidän tarjoukseensa(jättää asian ratkaisu neuvotteluista riippuvaiseksi) ja alistua siihen jasiis perääntyä varmasta käsityksestämme heidän epäilyksiinsä jaepävarmaan kuvitteluunsa — heidän kanssaan samalle tasolle. Muttasehän olisi jo uskomme kieltämistä enemmän kuin puoleksi, jolleikokonaan" (Lutherin arveluita… toukokuun lopulla 1529). — Näintarkasti Luther valvoi sitä, ettei hän vain joutuisi millään tavoin sallimaanoikean opin rinnalla väärää oppia. Kysymyksessä oli näet

23joko oikean uskon tunnustaminen ihmisten edessä tai samoin senkieltäminen.Hän on myöskin lausunut vähää ennen kuolemaansa Georg Majorille,joka viekasteli opin asioissa: "Se, joka pitää oppiansa, uskoansaja tunnustustansa totuudellisena, oikeana ja varmana, ei voi ollasaman katon alla (tarkoittaa kirkollista yhteyttä) sellaisten kanssa,jotka väärää oppia opettavat tai siihen suostuvat, saatikka jatkuvastipuhua kauniita sanoja perkeleelle ja hänen väelleen." — Huomaammesiis, että Luther pitää kaiken kirkollisen yhteyden ja toiminnanehdottomana edellytyksenä yksimielisyyttä opissa. Muussa tapauksessaon kyseessä jokin inhimillinen, luvaton ja synnillinen toiminta.Kun Lutherin aikana puolustettiin paavikirkkoa sen enemmän taivähemmän tunnetuista oppiharhoista huolimatta myöskin siten, ettäsanottiin: onhan se sentään kirkko! onhan sielläkin voitu tulla autuaaksi!,niin hän huomauttaa, että oikean kirkon tuntomerkki on se,että se pysyy Raamatun sanassa. Ilman tätä todistusta ei todella voikirkkoa puolustaa. Samoin oli — kuten yllä on mainittukin — sellaisiapaavikirkosta eronneita, jotka halusivat Lutherin ja hänen kannattajiensakanssa toimia samassa kirkossa, vaikka heillä ei ollut samaauskoa ja oppia. Luther paljastaa sen tähden ulkokultaisuuden, jokasisältyy tällaiseen kirkon olemuksen väärään opettamiseen ja ymmärtämiseen.Hän sanoo A. Corvinuksen kirjaan v. 1534 kirjoittamassaanesipuheessa, joka kirja käsitteli Erasmuksen esityksiä kirkollisestayhtymisestä, seuraavaa: "He (paavilaiset) huutavat aina vain:Kirkko! Kirkko! Kirkko! ja kutsuvat kirkoksi myös jumalattomiaihmisiä, joilla on ja jotka laativat oppikäsityksiä ja lauselmia yli javastoin Raamattua — vieläpä jumalalliseen mahtiin vedoten. Tätäheidän puhettaan vahvistaa myös Erasmus, joka kaikkialla lupaa mukautuakirkon oppiin ja samalla kuitenkin opettaa pelkkiä epäilyttäviäja epävarmoja asioita. Mutta jos meidän on kutsuttava kirkoksisitä, jota he yhäti huutavat kirkon olevan, ja jos meidän olisi uskottavasitä, mitä he aina sanovat ja tekevät: mihin sitten enää PyhääRaamattua tarvitaan, miksi sitten syntejä rangaistaan, minkä tähdenolemme totuuden tunnustuksen tähden kuoleman vaarassa, kun me(heidän opetuksensa mukaan) voisimme helposti selviytyä kaikestaja ilman vaivaa vain nukkuen voisimme tulla autuaiksi, kun vain sanoisimme:uskon, että paavilaiset ovat kirkko ja uskon, että kaikki on

24totuutta, mitä he opettavat? Ja kuinka tässä aiotaan neuvoa niitähurskaita ja jumalisia sieluja, jotka ovat sidotut Raamattuun Jumalallisentotuuden sanana eivätkä voi uskoa sellaista, mitä julkisestiopetetaan vastoin Raamattua? Onko meidän näille ehkä sanottava:paavia on kuultava, jotta rauha ja yksimielisyys säilyisi? Vai onkoannettava heidän huojua epätietoisuudessa ja odottaa niin kauan,kunnes paavi kannattajineen on jotakin muuta päättänyt? (Ei!) Ne,jotka tätä kannattavat, olkoot sen enempää sielunsa autuudesta välittämättäja itsestään varmoja, mutta totisesti ei kuitenkaan voida epävarmojenja epäselvien oppien kautta rauhoittaa sellaista sydäntä,joka pelkää Jumalaa ja vakavuudella tahtoo välttää iankaikkista kadotustaja haluaa iankaikkista elämää".Tässä otteessa osoitetaan ensinnäkin, että kirkon tulee käytännössätodella opettaa oikeata uskoa ja oppia. Jos taas kehotetaan kuulemaankirkkoa, se on: kirkon opetusta silloinkin, kun siellä väärinopetetaan, niin todella, "mihin sitten enää Pyhää Raamattua tarvitaan"!ja jos kerran olisi tyydyttävä sekaoppiseen kirkollisuuteen,niin turhaahan olisi ollut koko uskonpuhdistus. Eivätkä vakaat kristitytole voineet jäädä odottamaan, jos ehkä paavi jossakin kohden olisiparantanut kirkkoaan, sillä se, jolle sielunsa autuus on todella kallisasia, ei voi kuunnella vääriä ääniä, vaan ainoastaan Hyvän Paimenenääntä. Eroaminen paavikirkosta oli siis tilanteesta tietoisen uskonseuraus. Kristillinen usko tarvitsee ravinnokseen oikean sielunruuan.Se kysyy yksin Kristusta ja hänen oppiaan ja sitä seuraa. Luther viittaatässä juuri koko kirkko-käsitteen ydinkohtaan: pyhään yhteiseenseurakuntaan kuuluva sielu ei kysy muuta kuin sellaista paikallisseurakuntaatai -kirkkoa, jossa Jumalan sana puhtaasti saarnataan ja sakramentitoikein hoidetaan ja jossa opettajiin nähden voidaan sanoa:"joka teitä kuulee, se kuulee minua ja joka teidät hylkää, hylkää minut",Lk. 10:16. Hän ei voi tyytyä sekaoppiin eikä väärään oppiin.Kirkollisen toiminnan määrääjänä ei siis ole mikään toiminnallinenhyöty- tai mukavuusnäkökohta, vaan yksin oikean uskon tarpeittenoikea tyydyttäminen. Ja tämä uskon "näkökohta" on myös täydessäsopusoinnussa kaikkien niitten käskyjen, kieltojen ja neuvojen kanssa,joita Raamattu sisältää seurakunnallisiin asioihin nähden. Sellainensielu taas, joka esim. vaatii kansankirkkoaatteen toteuttamistasiinäkin tapauksessa, että siinä jouduttaisiin väärääkin oppia salli-

25maan, ei toimi uskon eikä Raamatun mukaan, vaan järjen ja lihallistenkäsitysten mukaan vastoin uskoa.Tuo ote on siis kaikin puolin musertava nykyaikaiselle kansankirkkoaatteelle.Sen mukaanhan esim. Suomessa kansankirkko kantaaluterilaista nimeä ja kuitenkin sen keskuudessa vallitsee mitä kirjavinsekavuus opin asioissa. Tästä huolimatta sitä kuitenkin puolustetaanvanhana isien kirkkona, jopa ’evankelisen suunnan’ toimestamyös siihen vedoten, että tämä kirkko on palvellut kansaa myös ajallisensivistyksen asioissa. Niinpä johtaja K. V. Tamminen julkaiseekansankirkon puolesta mm. otteen eräästä opettaja Lyytis-vainajankirjoituksesta, jossa mainitaan kirkon antaneen "aapistikun esiisiemmekäteen" (Sanansaattaja 1924 s. 13), ja ’Nuorison Ystävässä’(1927 s. 244) julkaistaan opettaja A. Korpis-vainajan kirjoitus, jossakansankirkkoa mm. näin puolustetaan: "Miksi jättäisit kirkon ja sentyön? Onhan se joka tapauksessa antanut meille pysyvän perinnön,sivistyksen pohjan ja tiedon kaiken alkuperästä, oikeasta Jumalasta.Onhan sen historia monivuosisatainen meidänkin maassamme ja ilmantuota historiaa olisi kansamme henkisesti köyhä". Kun nämäsamat kirjoittajat myös ovat tunnustaneet kirkon todellisia puutteita,niin siitä huolimatta he vaativat tyytymistä tähän kirkkoon. Ja suoraanhan— kuten yllä olemme maininneet — rovasti J. Engströmvaatii uskovaisia käymään kirkossa sielläkin, missä "epäevankelinen"pappi saarnaa. Mitä nämä lausunnot muuta ovat kuin tuota Lutherinmoittimaa hokemista: kirkko, kirkko, kirkko! Mihin sittenRaamattua todella tarvitaan, kun kirkko siitä julkisesti poiketessaankinkuitenkin on suositeltava kirkko, jonka opetusta on kuultava!Sattuvasti ja ankarasti kohdistuvat tällaista vastaan Lutherin sanatsiitä, kuinka aiotaan neuvoa sellaista sielua, joka tuntee Raamatunoikean opin eikä siis voi suostua toisenlaiseen opetukseen. ’Evankelisten’mukaan on odotettava mm. sitä, että väärät opettajat itse (!)lähtisivät pois, kun kirkko ei heitä poista. Luther vastaa tällaisiin tekosyihin:Se, joka ei todenteolla autuudestaan huolehdi, tyytyy tähän,mutta se, joka totisesti pelkää Jumalaa ja haluaa välttää iankaikkistakadotusta, ei voi siihen tyytyä. Tuollaiset kansankirkkoaatteen ajajatjoutuvat siis Lutherin mukaan niitten ryhmään, jotka ovat lihallisestivarmoja itsestään eivätkä todella autuudestansa huolehdi.

26Vapauttaakseen Raamattuun sidottuja omiatuntoja väärän kirkollisuudenkahleista Luther opettaa Jumalan sanan mukaan myös sitä,kuinka siitä vapaudutaan. Ei hän suinkaan velvoita kristityitä odottamaansiihen saakka, kunnes väärä kirkko ryhtyisi heitä vastaan erityisiintoimenpiteisiin, vaan neuvoo heille sitä heidän oikeuttaan javelvollisuuttaan, että sellaisesta kirkosta on erottava. Schmalkaldeninuskonkohdissa [liite: Paavin valta ja yliherruus] Luther ensin osoittaapaavikirkon kannattavan vääriä oppeja ja vapauttaa kristityitä Raamatunohjeen mukaan kuuliaisuudesta sellaisia opettajia kohtaan jaopettaa heitä sellaisesta kirkosta eroamaan. Näin hän sanoo: "Koskanäin (ilmeisiä paavikirkon) asiat ovat, tulee kaikkien kristittyjen ollavaruillansa, etteivät ota osaa paavin jumalattomaan oppiin, häväistyksiinja laittomaan julmuuteen. Heidän tulee siis hylätä ja kirotapaavi ja hänen puoluelaisensa Antikristuksen valtakuntana, niin kuinKristus Mt. 7:15 on käskenyt: Kavahtakaa vääriä profeettoja. Ja Paavalikäskee, että jumalattomia opettajia on kartettava ja heidät onkirottavina kirottava (Gal. 1:8; Tiit. 3:10). ja 2 Kor. 6:14 hän sanoo:Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa,sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Raskastaon toisin erota niin monesta maasta ja kansasta ja tunnustaa eri oppia.Mutta tässä on Jumalan käsky, että jokaisen on kartettava eikäpidettävä yhteyttä niitten kanssa, jotka väärää oppia opettavat ja jotkasitä väkivalloin haluavat voimassa pitää. On siis omillatunnoillammekyllä puolustusta, sillä paavin valtakunnan erehdykset ovat ilmeiset"[saksalaisen tekstin mukaan, ks. myös TK 1897 s. 329, TK 1948 s.279, Tk 1990 s. 290]. Samoin lausutaan paavikirkon vääristä JumalanpalveluksistaAugsburgin tunnustuksen puolustuksessa: "Siihenmennessä (nimittäin maailman loppuun asti) on kaikkien niiden, jotkatotuudessa uskovat evankeliumin, hyljättävä nuo jumalattomatjumalanpalvelukset, joita Jumalan kiellon vastaisesti on miettienkeksitty Kristuksen kunnian ja uskonvanhurskauden pimentoon peittämiseksi.Tämän olemme lyhyesti puhuneet messusta (paavikirkonJumalanpalveluksesta), että kaikki oikeamieliset, kuulukoot mihinkansaan tahansa, saattaisivat käsittää, että me mitä innokkaimminpuolustamme messun arvoa, osoitamme sen oikean käytön, ja ettämeillä on mitä perustelluimmat syyt olla toista mieltä kuin vastustajamme.Me haluamme myös varoittaa kaikkia oikeinajattelevia avustamastavastustajia, jotka puolustavat messun häpäisyä, etteivät ras-

27kauttaisi itseään vierailla synneillä. Tämä on tärkeä kysymys, tämäon suuri asia, joka ei ole profeetta Eliaan toimintaa halpa-arvoisempi,hänen, joka ei hyväksynyt Baalin palvelemista." (TK 1948, s.224, ks.myös TK 1897, s. 265). Ja kun paavilaiset koettivat estää yksinkertaisiaeroamasta pois paavikirkosta vedoten Jeesuksen sanoihin Mooseksenistuimella istuvista kirjanoppineista, Mt. 23:2,3, niin Luthersen johdosta lausuu selityksensä lopputuloksena näin: "Lyhyesti, tiedäsinä, ettei hän, joka ei saarnaa evankeliumia, istu Mooseksen eikäKristuksen istuimella. Sen tähden ei sinun tule tehdä hänen sanansaeikä työnsä jälkeen, vaan paeta häntä, niin kuin Kristuksen lammastentapa on, Joh. 10:4,5: minun lampaani tuntevat minun ääneni,mutta vierasta ne eivät seuraa, vaan pakenevat häntä. Mutta jos tahdottietää, mitä heidän istuimestaan sanotaan, niin kuule Daavidia, Ps1:1: Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomien neuvossa eikä astusyntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, ja Ps. 94:20: Onkoyhteyttä sinun kanssasi turmion valtaistuimella, jossa väkivaltaa tehdäänlain varjolla," (vanha Kirkkopostilla I s. 43).Luther opettaa siis Jumalan käskynä eroamista sellaisesta kirkollisestatoiminnasta, jossa himmennetään Kristuksen kunniaa ja uskonvanhurskautta— vieläpä sillä uhalla, että muuten joudutaan osallistumaantoisten synteihin.Olemme näin runsaasti osoittaneet, että Luther ei sallinut tai suvainnutmitään poikkeamista oikeasta Jumalan sanan opista, vaanettä hän vaati, että opetuksen kirkossa pitää olla puhdasta ja ettäerioppisia ei ole ollenkaan kirkossa suvaittava. Niinpä hän perkeleensalakavalana juonena hylkäsi sen "ylevän aatteen", että kirkollinenkokonaisuus säilytettäisiin edes jonkin verran erilaista oppia suvaitsemalla.Sen kautta oikea usko kiellettäisiin. Päinvastoin hän Jumalankäskynä perustelee hurskaitten ihmisten eroa väärää oppia sallivastakirkosta. Hän ei siis vähimmässäkään määrässä tunnustaudunykyaikaisen kansankirkkoaatteen opilliseen suvaitsevaisuuteen,vaan sitä aivan ehdottomasti vastustaa.Vielä on sitten tässä yhteydessä selvitettävä, mitä Luther opettaakirkon suhteesta sen keskuudessa ilmenevään julkisyntiin. Nykyaikaisenkansankirkkoaatteen mukaanhan kirkko ei saa ketään jäsentäänsen tähden erottaa seurakunnasta, vaan täytyy kirkon vieläpäsiunauksellaankin palvella sellaista vaellusta, joka on julkista syntiä,

28kuten olemme aikaisemmin osoittaneet. Tavallisimmin vedotaankansankirkon puolustukseksi tässä suhteessa valhevehnä- yms. vertauksiin.Luther, joka ei vaelluksenkaan asioissa tahtonut poiketa Raamatunselvästä ohjeesta, päinvastoin opettaa seurakunnan oikeutta javelvollisuutta tässä kohden. Juuri valhevehnävertausta selittäessäänhän lausuu näin: "Tuleeko seurakunnan käyttää valtaansa sulkeakseenseurakunnan yhteydestä julkisen pahennuksen harjoittajia? —Vastaamme näin: seurakunnalta ei ole tämän evankeliumin (Mt. 13:24–30) kautta kielletty oikeutta julistaa julkisyntisiä pannaan eli sulkeapois yhteydestänsä. — Vaikka siis julkisyntisiä julistetaan pannaaneli suljetaan pois seurakunnan yhteydestä, niin seurakunta ottaaheidät jälleen vastaan, kun he itsensä parantaen armoa pyytävät. —Seurakunnan tulee julistaa pannaan ja sulkea pois keskuudestaan sellaisiakuten pakanoita, jotta he tulisivat syntinsä tuntemaan ja tekisivätparannuksen sekä muutkin heidän esimerkistään pelästyisivät jasyntiä karttaisivat." (Huonepostilla s. 199). — Luther osoittaa tässä,että valhevehnävertaus ei suinkaan anna ihmisille oikeutta suhtautuaseurakunnassa ilmenevään julkisyntiin sitä jatkuvasti sallien — puhumattakaansen siunaamisesta. Kansankirkkoaate ei tässä kohdenollenkaan perustu Raamatun sanaan, vaan se on koettanut tukea periaatteellistavelttouttaan edes jollakin näennäisellä Raamatun kohdalla.Tätä se voi tehdä ainoastaan selittämällä Raamattua väärin. Lutherselittää sitä oikein. Hän viittaa myös seurakuntakurin varsinaiseentarkoitukseen, että nimittäin rikkonut autettaisiin — jos mahdollista— parannukseen ja että toisia siten varoitettaisiin karttamaan syntiä.Samoin opettaa Luther Isossa Katekismuksessaan VIII:n käskynselityksessä: "Oikea menettelytapa olisi kuitenkin se, että noudatettaisiinevankeliumin Matteuksen 18. luvussa osoittamaa sääntöä(Matt. 18: 15); siellä Kristus sanoo: ”Jos veljesi rikkoo sinua vastaan,niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken.” … Kristus opettaa edelleen:”Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi,'että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajansanalla'.” Joka tapauksessa siis on oltava henkilökohtaisessa kosketuksessasen kanssa, jota asia koskee: häntä ei saa laittaa hänen tietämättään.Mutta ellei tästä ole apua, niin saata asia julkisesti seurakunnantietoon, joko maallisen tai hengellisen tuomioistuimen eteen.

29Tässä tapauksessa et sinä enää ole yksinäsi, vaan kanssasi ovat nuotodistajat, joiden avulla voit todistaa vianalaisen syylliseksi; tähännojautuen tuomari voi sitten tutkia, julistaa tuomion ja saattaa rangaistukseen.Tällä tavoin päästään oikeassa järjestyksessä ja lain mukaansiihen, että paha ihminen estetään pahuudestaan tai parannetaan.”(TK 1948 s. 353)Schmalkaldenin uskonkohdissa, joka — kuten tiedetään — onLutherin kirjoittama tunnustuskirja, luemme myös: ”… oikea kristillinenkirkonkirous tietää sitä, että julkisilta, uhmamielisiltä syntisiltäevätään pääsy sakramentille ja muuhun seurakunnalliseen yhteyteen,kunnes nämä itsensä parantavat ja karttavat syntiä.” (TK 1948 s. 265)Kun Luther v. 1521 – 1522 oleskeli Wartburgissa, oli tilanneWittenbergin seurakunnassa suuresti järkkynyt niitten väkivaltaistenmuutosten kautta, joita kiihkomieliset intoilijat olivat ryhtyneet panemaantoimeen. Palattuaan sinne hän jonkin aikaa saarnasi sielläjoka päivä selvittäen seurakunnallisten uudistusten oikeata toimeenpanoasekä kaikkein tarpeellisimpia tehtäviä. Yhdessä näistä saarnoistahän erityisesti lausuu toivovansa, että oikea kuri vaellukseennähden pantaisiin toimeen. Näin hän siinä sanoo: "Ensiksi on olemassarippi, joka perustuu Raamattuun, ja se on tämä: jos joku julkisestitahi jonkun ihmisen ilmoituksesta teki syntiä, niin häntä syytettiinseurakunnan kuullen. Jos hän siitä luopui, niin he rukoilivat Jumalaahänen puolestaan, mutta jollei hän tahtonut seurakuntaa kuulla,niin hänet suljettiin seurakunnasta ja erotettiin, ettei kukaan olisitoiminut hänen kanssaan. Ja tämän ripin on Jumala, Mt. 18:15, käskenyt:'jos veljesi rikkoo sinua vastaan', josta sinä ja muut pahentuvat,'niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken'. Tästä ripistä ei oletätä nykyä (silloin oli v 1522) jäljellä merkkiäkään. Tähän kohtaannähden makaa evankeliumi maassa. Joka sen taas taitaisi korjata,hän tekisi hyvän työn. Tämän ripin entisellensä asettamisessa olisiteidän tarvinnut puuhata ja jättää kaikki muut (kiihkohenkien villitykset)sillensä…. Tämä olisi kristillistä. Mutta sitä en luule taitavaniyksinäni aikaan saada" (Usk. puhd. kosk. kirj. 11 s. 46,47).Näistä otteista jo selviää kylliksi, että Luther julkisynnin seurakunnalliseenkäsittelyyn nähden yksinkertaisesti pysyy Raamatunsanassa ja sen ohjeita sydämestään kannattaa, joten nykyaikainen

30kansankirkkoaate syrjäyttäessään tässäkin suhteessa Raamatun sanansanoutuu myös irti Lutherin opetuksesta.Voimme siis yllä olevan esityksemme perustuksella vastata kysymykseen,tahtoiko Luther nykyaikaisen kansankirkkoaatteen mukaistakirkkoa, seuraavasti: Luther opettaa sekä opin että vaelluksenasioissa juuri tätä aatetta vastaan. Hän ei siis suinkaan tahtonut nykyaikaistakansankirkkoa.5.3 Tahtoiko Luther sitten Raamatun mukaistaapostolista kirkkoa eli seurakunnallisuutta?Vaikka olemmekin jo runsaasti osoittaneet, että Luther sekä uskonettä opin asioissa pysyi Raamatun lapsenmielisenä oppilaana sitänoudattaen ja sen noudattamista vaatien sekä jyrkästi vastustaenkaikkea sitä, missä poikettiin Raamatun sanasta, niin jää vielä vastattavaksemmeja osoitettavaksemme, tahtoiko Luther ja ryhtyikö häntoimimaan kirkollisen toiminnan uudistamiseksi Raamatun ohjeenmukaan? Tämän kysymyksen käsittely on sitä tärkeämpää, kun nykyaikaisetluterilaiset kansankirkot pitävät itseään uskonpuhdistuksenoikeina perillisinä, sen esille tuomien totuuksien vartijoina jakäyttäjinä ja kun niillä kansan keskuudessa onkin tällainen arvo, kuntaas toiset juuri uskollisina kristittyinä ja luterilaisina ovat katsoneetvelvollisuudekseen niistä erota sen tähden, etteivät ne olisikaan uskollisialuterilaisia kirkkoja. Vieläpä näitä nykyaikaisia kansankirkkojajuuri kansankirkkoina pidetään uskonpuhdistuksen uskollisinaseuraajina, kun taas niistä eronneita seurakuntia ja kirkkoja pidetäänharhaavana lahkoutumana jo pelkästään sen tähden, että ne ovat yhteisestäkansankirkosta eronneet. Tässä käsityksessä ilmenee erikoinenkansankirkon tunnusomainen piirre, jonka mukaan kristittyjä eipidetä kristillisen kirkon ominaisuuksien ja oikeuksien varsinaisinaomistajina eikä siis myöskään voida tunnustaa paikallisseurakunnanoikeutta toimia itsenäisenä ja vain Jumalalle vastuunalaisena, kuntaas kirkollinen toimintaoikeus ja -valta omistetaan varsinaisesti yhteisellekansankirkolle virastoineen. Tästä peruskäsityksestä johtuusitten toisia aito kansankirkollisia käsityksiä, kuten esimerkiksi, ettäseurakuntalaisten on pidettävä paimenenaan "epäevankelista" pastoriakinja häntä kuultava, koska hän kerran on yleiskirkon hyväksymä,

31ja että yleiskirkosta ei saa erota pois, vaikka Jumalan sanaa sielläväärinkin julistetaan. Ainoa oikea mahdollisuus — näin edelleen selitetään— päästä kansankirkosta eroon on se, jos kirkko erottaa jonkunyhteydestään. Kristityllä ei muka ole mitään eroamisen oikeuttaluterilaista nimeä käyttävästä kansankirkosta. Näin juuri opetetaanesimerkiksi Suomessa luterilaisen kansankirkon luterilaisimpien jäsentenkeskuudessakin.Ehkä on tässä syytä esimerkillä osoittaa, että Suomenkin luterilaisessakansankirkossa nimenomaan jo periaatteellisesti kielletäänpaikallisseurakunnan itsehallinto. Juuri niihin aikoihin, kun ensimmäisetvapaat evankelisluterilaiset seurakunnat syntyivät, julkaisiHelsingin yliopiston uskonopin professori Antti J. Pietilä maan sanomalehdistössä(esim. Karjalainen 1924 n:o 82) kirjoituksen, jossahän ilmeisesti näitä seurakuntia tarkoittaen mm. lausuu: "Lähimpänäsyynä (tämän kirjoituksen) ilmestymiseen on se, että erään uskonnollisenlahkoutuman piirissä, jonka nimeäkään emme tässä yhteydessätahdo mainita, on viime aikoina alkanut ilmetä meidän kirkossammetähän asti varsin outoa katsantotapaa, joka vaatii yksityisseurakunnalletäysiä kirkon oikeuksia" (kursivointi meidän). Väitettyään, ettäJeesuksen sana, Mt. 18:20 ("Missä kaksi tai kolme on kokoontunut"jne.) ei puolusta tuota ilmennyttä "katsantotapaa" hän ilman mitäänraamatullista perustelua tulee seuraavaan tulokseen: "Yhteiskirkolla,joka sitoo yksityisseurakunnat lujaksi kokonaisuudeksi, täytyy ollamyöskin oikeudellinen selkäranka, sillä se antaa tässä nykyisessämaailmanajassa ryhtiä ja pontta sen jokaiselle esiintymiselle järjestettynäkokonaisuutena". — Tässä ei ole kysymys siitä, että seurakuntientoiminta olisi oleva vahvistetun säännön mukainen, vaan kyseessäon sellainen yksityisten seurakuntien "sitominen", joka estääniitten todellista itsehallintoa. — Ja lopuksi prof. Pietilä sanoo:"Meidän täytyy, yleisesti puhuen, pitää jokaista yritystä maakirkon(= kansankirkon) hajottamiseksi, tapahtukoonpa se kuinka hengellistennäkökohtien nimessä tahansa, itse kristillisyyden heikentämisenäja niin ollen tuomittavana." — ja toisena esimerkkinä mainitsemme,että kun jokin aika sitten eräs saksalainen seurakunta Turussa koettipäästä kansankirkon yhteyteen, niin ei sitä voitu siihen ottaa, koskatuon seurakunnan järjestys oli laadittu kansankirkossa vallitsevaanjärjestykseen nähden liian itsenäiseksi!

32Edellä olemme jo osoittaneet, mitä Luther on opettanut ja tahtonutkirkossa esitettävään oppiin ja siinä noudatettavaan kristilliseenkuriin nähden. Nyt joudumme erityisesti vielä käsittelemään tätä kirkollistaperuskysymystä: kenelle Kristus on antanut ja uskonut nelahjat ja oikeudet sekä velvollisuudet, jotka hän omalla verellään onkirkollensa ostanut ja ansainnut? Jos Luther on opettanut ja tahtonut,että nämä kuuluvat varsinaisesti jollekin yleiskirkolle, mutta eivätoikeuta paikallisseurakuntaa tai yksityistä kristittyä itsenäiseen toimintaannäitten taivaallisten aarteitten vaalimisessa ja käyttämisessä,niin olisi nykyaikaisella kansankirkolla ja juuri esittämillämme periaatteillahänessä puolustusta ja voitaisiin silloin syystä vedota Lutheriin.Jos taas Luther on opettanut ja tahtonut, että nämä kristillisenkirkon lahjat ja oikeudet kuuluvat nimenomaan ja varsinaisesti kristityilleja siis myös sille — vaikkapa vain kahden jäsenen suuruiselle— joukolle, joka Jumalan tahdon mukaan on kokoontunut oikeaksipaikallisseurakunnaksi, niin ei nykyaikaisella kansankirkkoaatteellaole oikeutta verhoutua luterilaiseen nimeenkään. Edessämme on siisyksi kristittyjen ja paikallisseurakuntien toiminnan peruskysymyksiä,johon nähden ei saisi vallita mitään epätietoisuutta niitten keskuudessa,jotka todella autuuttaan etsivät.Kun nyt ryhdymme vastaamaan alaotsikossamme olevaan kysymykseen,niin joudumme tutkimaan koko Lutherin uudistustoiminnanperustusta ja miten hän sille rakensi. Tiedämme, että jos perustuson väärä, on kaikki muukin väärää. Jos taas perustus on oikea, voidaansen päälle oikein rakentaa, mutta myös poiketa oikealta ladultapois.

335.4 Lutherin seurakunta-käsiteKristittyjen ja paikallisseurakunnan oikeudet ja valtaosoitettu ja tunnustettu5.4.1 Lutherin ’kypsymisvaihe’Emme ensinnäkään suinkaan saa unohtaa emmekä väheksyä niitäperusteellisia "esitöitä", joitten kautta Jumala monia vuosia kypsyttisitä välikappalettaan, joka aikanaan oli tuova julki totuuden valon —Jumalan sanan valon. Luther oli niitä paavikirkon uskollisia poikia,jotka tosimielessä uurastivat siellä löytääkseen armollisen Jumalan.Jo munkkina ollessaan, mutta erityisesti jumaluusopin tohtoriksi tultuaanhän joutui perehtymään Raamattuun, josta hänelle sitten vihdoin— turhaan sitä muualta haettuaan — löytyi Jumalan armo. Onpahavaittu, että Luther jo ainakin vuoden 1513 seuduilla — kutenKarl Holl tutkimustensa tuloksena esittää 3) — opettaa evankeliuminsanan perustavaa merkitystä ihmisen vanhurskauttamisessa ja pitääsitä kirkon kalleimpana aarteena, jolla Kristus kirkkoansa hallitsee.Samoin hän jo silloin opetti, että kirkko on todella uskovaiset ihmiset(ecclesia sive plebs fidelis), jotka muodostavat näkymättömän yhteyden.Ja vedoten Jes. 55:11 jakeeseen hän teroittaa sitä, että Jumalansana ei tyhjänä palaja, vaan tuottaa uskovaisia, jotka ovat kirkko.Varmaan aivan oikein Holl tämän mukaan pitää eittämättömästi todistettuna,että Lutherille käsite ’kirkko’ ei tarkoittanut laitoskirkkoa,vaan että kirkko oli hänelle persoonien hengellinen yhteys. — Luthervastustaa [uudestikastajien] lahkollista käsitystä kirkosta ja pitäytyyedelleen paavikirkkoon sellaisena näkyvänä yhteytenä, jossa kaikkeakristillistä hyvettä oli harjoitettava. Mutta keskellä sen hämäryyttä olisiis Jumalan sana jo johtanut hänet oikealle tielle. Eihän Lutherillaedes vuonna 1517, jolloin hän naulasi nuo kuuluisat 95 väitöslausettansaWittenbergin linnankirkon ovelle, ollut mitään aikomusta luo-3 Kirjassaan 'Gesammelte Aufsätze zur Kirchengeschichte I' (toinen ja kolmas painos1923), jota myös olemme käyttäneet lähteenä sitä suuremmalla syyllä, kun piispaGummerus sitä erityisesti papistolle suosittaa (Kristilliset kirkot nykyhetkellä s.71), vaikka emme voikaan yhtyä kaikkiin hänen käsittelemäämme aihetta koskevientutkimustensa tuloksiin.

34pua paavikirkosta, vaan hän toivoi sen väärinkäytöksiin välttämättömiäkorjauksia, joita hän uskoi paavinkin haluavan (vrt. 50. ja 51.teesi).5.4.2. Paavin aneet ja Lutherin teesitJulkinen riita koski silloin varsinaisesti vain paavikirkon anekauppaa.Ane oli varsinaisesti vapautus niistä ajallisista hyvistä töistä,joita paavi määräsi sydämen murheen ja suun tunnustuksen ohellakatumukseen kuuluvina suoritettaviksi. Vähitellen sitä ruvettiin antamaanrahaa vastaan ja lopuksi opetettiinkin, että sen kautta saadaansynnit anteeksi ilman muuta. Kun nyt Luther nousi tätä aneen väärinkäyttöävastaan, joutui hän samalla sivuamaan paavikirkon perusharhoja,kuten taistelun jatkuessa yhä selvemmin saatiin kokea.Vaikkei hän vastustanut anetta sellaisena kuin se vapautti paavinmääräämistä ajallisista rangaistuksista, niin hän mitä jyrkimminosoitti, että katumuksen todisteena oli mikä tahansa laupeuden osoituslähimmäistä kohtaan yhtä hyvä kuin vastaavanlainen aneen lunastus(42. ja 43. teesi) ja, että "jokaisella kristityllä on, jos hänen katumuksensaon todellinen, täydellinen anteeksianto rangaistuksesta jasyynalaisuudesta, ja kuuluu se hänelle ilman anekirjeitäkin" (36. teesi).Päinvastoin kuin paavikirkko, joka muka omisti hyvien töidenvaraston, joka sisälsi Kristuksen ja pyhimysten hyvien töiden ylijäämänja johon juuri aneen voima perustui, opetti Luther — pitäenluonnollisena, että paavikin sitä mieltä olisi, että kirkon oikea aarteistoon "kirkon avaimet (jotka Kristuksen ansio on meille lahjoittanut)"(60. teesi), ja lisää: "Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian jaarmon kaikkein pyhin evankeliumi. — Mutta tätä aarretta pidetäänluonnollisesti vähässä arvossa, sillä sehän vaikuttaa, että viimeisettulevat ensimmäisiksi" (62 ja 63 teesi). Ja onpa kuin paavikirkonmustan taivaan yllä näkyisi välähdyksen tavoin kirkas salama, kunnoitten väitöslauseitten joukossa luemme seuraavat merkilliset sanat:"Jokaisella tosikristityllä, olkoon hän sitten elävä tai kuollut, on osaKristuksen ja kirkon kaikissa hengellisissä aarteissa: Jumala on antanutne hänelle ilman anekirjeitäkin" (37. teesi).Näissä väitöslauseissa kuulemme siis — tosin edelleenkin paavikirkonopillisen hapatuksen ohella — jälleen ja selvästi samaa, jotaLutherin opetuksessa oli jo aikaisemminkin ilmennyt. Kirkon kalleinaarre on armon sana, evankeliumi, jonka kautta — ilman mitään kir-

35kollista lisävälitystä — uskovaiset ovat osallisia "Kristuksen ja kirkonkaikista hengellisistä aarteista". Siinähän on tunnustettuna pyhäinyhteys oikea tosi kirkko, pääsy sen jäsenyyteen: uskon kauttaevankeliumin sanaan ja sen jäsenien oikeudet. — Näitä väitöslauseitaLuther esitti mitä vakavimmassa mielessä — niin kuin oikeata uskoatunnustetaan, kuten seuraavista viimeisistä väitöslauseista ilmenee:"Pois siis kaikki ne profeetat, jotka sanovat Kristuksen kansalle: rauha,rauha, eikä ole mitään rauhaa. Mutta menestykööt kaikki ne profeetat,jotka sanovat Kristuksen kansalle: risti, risti, eikä ole mitäänristiä. Kehotettakoon kristityitä innolla seuraamaan päätänsä, Kristusta,rangaistusten, kuoleman ja helvetin kautta ja niin uskomaanenemmän sitä, että taivaanvaltakuntaan tullaan monen vaivan kautta,kuin tuota lohdutusta: 'ei ole mitään vaaraa'." (92.-95. teesi). Lutherei silloin vielä tiennyt, että hänen pois-huutonsa sattui juuri itse paavikirkkoonja että hänen menestystoivotuksensa vain lisäsivät tämäniskun tehoa.5.4.3. Leipzigin väittely, v. 1519Heti noustiin Lutheria vastaan. Jyrkästi pitäydyttiin paavikirkossasiihen käsitykseen, että aneen kautta jaetaan Kristuksen ansiota jaettä Lutherin esittämä armon oppi oli uusi vaarallinen harhakäsitys.Kun Luther vetosi Raamattuun, vetosivat toiset paavien lausuntoihinja kirkolliskokousten päätöksiin. Silloin Luther joutui toteamaan, ettätällaiset todisteet eivät ole päteviä, koska paavi ja kirkolliskokouksetvoivat erehtyä. Erityisesti väitellessään Eckin kanssa Leipzigissä(1519) hän sitovasti osoitti, ettei Rooman paavilla ollut mitään Jumalansäätämää ylemmyyttä muihin piispoihin nähden. Edelleen hänvedoten Paavalin sanaan: "Koetelkaa kaikkea, pitäkää se mikä hyvääon", 1 Tess. 5:21, lausuu: "Rooman paavi ja kirkolliskokoukset ovatihmisiä ja on niitä sen tähden koeteltava ja pidettävä se, mikä hyvääon, eikä niiden suhteen saa tehdä poikkeusta tästä apostolisesta säännöstä"(heinäk. 6 p.) Ei hän myöskään pitänyt määrättyä yleiskirkkoaeri seurakuntien kesken välttämättömänä, vaan sanoo: "Kirkko eitulisi sortumaan, jos seurakunnan pastori (Dorfpfarrer) itse olisi piispa,arkkipiispa ja paavi ja jos seurakuntia liittäisi toisiinsa vain lujayksimielisyys, kuten Kyprianus sanoo ja kuten ensimmäinen kirkkotoimi" (heinäk. 13 p.). Siinähän romahti alas koko paavilainen laitos-

36kirkko! Kyllä Luther olisi antanut kirkolla olla johtajia, piispoja tms.mutta vain seurakuntien tai kirkon toimeksiannon eli kutsun perustuksellaeikä suinkaan sen nojalla, että he olisivat jokin kristityitäylempi, etuoikeutettu sääty, kuten paavikirkko opetti.5.4.4 Kirja ’Paavin vallasta’, v. 1519Tuon Leipzigin väittelyn jälkeen joutui Luther luonnollisesti yhälujemmin puolustamaan ja perustelemaan tätä oppiansa. Perusteellisestija lakkaamatta hän selitti Jeesuksen sanoja Pietarille: "Sinä oletPietari ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani…" Mt. 16:18.Paavikirkon puolustajat pitivät tätä kohtaa yhtenä paavin ja paavikirkonylivallan perustuksena, kun taas Luther osoitti, että sen mukaanPietarille luvattiin vain samaa kuin kaikille uskovaisille. Tuo kallio,jolle Jumala seurakuntansa rakentaa, on usko. Näin hän eräässä kirjassaan’Paavin vallasta’ (Resolutio de potestate papae, ilm. kesällä1519) kirjoittaa seurakunnan oikeudesta ja vallasta: "Niin myös jokainenkirkko (seurakunta), olipa se kuinka pieni tahansa, omistaakaikki, mitä Rooman kirkko (muka) Jumalallisen oikeuden mukaanomistaa, sillä Jeesus puhuu siinä lauseessa kaikkia tarkoittaen. Paavalikinsanoo: Kaikki on teidän. Teidän on Paavali ja Apollos ja Keefas,teidän on maailma… kaikki on teidän. Mutta te olette Kristuksen,1 Kor. 3:21–23." Ja edelleen: "Sen tähden kaikkialla, missä Jumalansanaa saarnataan ja uskotaan, on myös tosi usko, tämä järkkymätönkallio. Missä taas usko on, siellä on kirkko, missä kirkkoon, siellä on Kristuksen morsian, missä Kristuksen morsian on, sielläon kaikki, mitä Yljälle kuuluu. Näin kuuluu uskolle kaikki, mikä uskoaseuraa: (Jumalanvaltakunnan) avaimet, sakramentit, valta jakaikki muu," — Voidaanko enää selvemmin tunnustaa, että uskovaisettäydellä omistusoikeudella omistavat Kristuksen kirkon omaisuuden,oikeuden ja vallan ja että siis myös heillä paikallisseurakunnaksiyhteen liittyneinä on tämä oikeus ja valta! Samalla myös tuo aitopaavillinen ja kansankirkollinen käsitys, jonka mukaan paikallisseurakunnallaei saa olla itsenäistä kirkollista valtaa ja oikeutta, osoittautuupaavilliseksi harhaopiksi, jota vastaan Luther mitä jyrkimminnousi.

375.4.5 Kirja ’Saksan kansan kristilliselle aatelille’, v. 1520Tähän Lutherin raamatulliseen oppiin kirkosta liittyi sitten lisäksivielä johdonmukaisesti edellisestä seuraten oppi kaikkien kristittyjenhengellisestä pappeudesta. Tätä kysymystä hän jo aivan kypsänäasiana selvittelee kirjassaan ’Saksan kansan kristilliselle aatelille’ (v.1520). Luther oli nimittäin jo pian vuoden 1517 jälkeen huomannut,että hänen hyvät luulonsa paavin uskollisuudesta Jumalan sanaa kohtaanolivat aivan turhia ja erheellisiä. Hänhän oli luullut, että kunpaavi vain saisi kuulla anekaupan väärinkäytöksistä, hän heti ne lopettaisi.Mutta päinvastoin Luther sai vastaansa paavin piispoineen japappeineen. Hän ei kuitenkaan vielä menettänyt toiveitaan, vaan vetosisen jälkeen sellaisiin kristittyihin, jotka eivät olleet pappeja, lähinnäSaksan kristilliseen aateliin. Siihen saakka oli paavikirkko varjellakseenmaallista ja kirkollista valtaansa opettanut, että hengellineneli kirkollinen valta oli maallista valtaa korkeampi, joten tämä eisaanut rangaista paavia, piispoja tai pappeja näitten tehdessä rangaistaviatekoja. Samoin ei kukaan muu saanut heitä Raamatulla ojentaa,koska muka yksin paavilla oli oikeus sitä selittää. Ja kolmanneksiselitettiin, ettei kukaan muu saanut kutsua koolle kirkolliskokoustakuin yksin paavi. Näin oli mahdotonta ryhtyä mihinkään tosi toimiinkirkon epäkohtien korjaamiseksi, jollei paavi siihen ryhtynyt. Tämätällainen kirkollinen valta ja mahti on vailla kaikkea tukea Raamatussa.Luther huomasi tämän ja ryhtyi repimään alas näitä paavillistenvarustuksia, joilla he juuri kaikin voimin vastustivat Lutherin jahänen kannattajiensa toimintaa.Tuossa kirjassaan hän vetoaa sellaisiin raamatunlauseisiin kuinesimerkiksi 1 Kor. 2:15 ja 12:12, 1 Piet. 2:9, Ilm. 5:10 ja opettaa, ettäkaikki kristityt ovat hengellisiä pappeja, joilla on yhtäläinen Jumalanantama oikeus arvostella ja huolehtia kirkollisista asioista. Hän kirjoittaa:"Sillä todellisuudessa ovat kaikki kristityt hengellistä säätyäeikä heidän välillään ole mitään muuta eroa kuin se, mikä johtuu heidänvirastaan. — Piispan (suorittama) vihkiminen ei siis ole mitäänmuuta, kuin että hän seurakunnan edustajana ja nimessä ottaa yhdenjoukosta ja, vaikka sen kaikilla jäsenillä on samanlainen valta, määräähänet kaikkien muiden puolesta hoitamaan tätä valtaa; aivan kuinjos kymmenen veljestä, jotka kuninkaan lapsina ovat yhtäläisesti pe-

38rillisiä, valitsisivat yhden hoitamaan perintöä kaikkien puolesta.Kaikkihan he ovat kuninkaita ja samalla vallalla varustettuja, vaikkahallinto onkin uskottu yhdelle." Ja Luther osoittaa myös heti esimerkillä,kuinka kristityt ovat oikeutetut toimimaan hätätilassa vaikkapapappina ja piispana. Hän sanoo: "Ja lausuakseni vielä selvemmin: josjoukko hurskaita maallissäätyisiä kristityitä joutuisi vangiksi ja vietäisiinerämaahan, jossa heillä ei olisi piispan vihkimiä pappeja, ja hesiellä suostuisivat valitsemaan keskuudestaan yhden, naineen tainaimattoman, jonka toimeksi uskoisivat kastamisen, messun toimittamisen,synninpäästön julistamisen ja saarnaamisen, niin hän olisitodella pappi, yhtä hyvä, kuin jos kaikki piispat ja paavit olisivat hänetvihkineet". Jopa kasteen perustuksella hän opettaa tätä uskovaistenhengellistä pappeutta ja yhtäläistä valtaa ja oikeutta: "Sillä se,joka on kastettu, voi kerskata olevansa samalla vihitty papiksi, piispaksija paaviksi, vaikka ei noiden virkain hoitaminen sovellu jokaiselle.Sillä koska me kaikki olemme yhtäläisesti pappeja, niin ei kukaansaa korottaa itseänsä eikä ilman meidän suostumustamme javalitsemistamme ryhtyä toimittamaan sitä, johon meillä kaikilla onyhtäläinen valta." Kun paavikirkon pimeydessä eläneet saattoivatarasti ja peläten ajatella toimimista paavikirkon selviäkin väärinkäytöksiävastaan, niin Luther vahvistaa heitä sanoen: "Näiden tällaistenja monien muiden raamatunlauseiden tulee tehdä meitä rohkeiksi javapaiksi, emmekä saa antaa paavin keksimäin sanain pelottaa itseämmeluopumaan vapauden hengestä (niin kuin Paavali kutsuu sitä),vaan on meidän rohkeasti arvosteltava kaikkea, mitä he tekevät taijättävät, sen käsityksemme mukaan Raamatusta, minkä uskossasaamme, ja pakotettava heitä noudattamaan oikeampaa raamatunkäsitystäeikä omaa ymmärrystään." Ja vielä hän osoittaa, että hätätilassatulee vaikkapa esivallan edustajien astua kristiveljinä auttamaanepäkohtien poistamista: "Sen tähden, kun hätä niin vaatii, ja paavi onsellainen, joka herättää pahennusta kristikunnassa, tulee jokaisen,joka siihen parhaiten kykenee, koko ruumiin (= seurakunnan) uskollisenajäsenenä toimia siihen suuntaan, että saataisiin oikea, vapaakirkolliskokous (jonka kautta Luther toivoi vielä uudistavansa kirkontilaa). Sitä ei kukaan niin hyvin kykene saamaan aikaan kuin maallinenmiekka. Jota paitsi on huomattava, että sen hoitajat myöskin ovatkristiveljiä, pappeja, kuten muut, kanssahengellisiä, yhdessä muidenkanssa oikeutettuja kaikkien asioiden hoitoon…"

39Näin oli vuonna 1520 kukkaan puhjennut vuosisatojen pimeydenjälkeen oikea raamatullinen oppi seurakunnasta. Sen perustuksena onKristuksen lunastustyö. Kaikki evankeliumin sanan kautta Kristukseenuskovaiset kuuluvat tämän uskon kautta Kristuksen kirkkoon elipyhään yhteiseen seurakuntaan. Tämän kirkon jäsenet omistavat yhtäläiselläoikeudella kaikki Kristuksen kirkon aarteet. Niitten käyttämiseksikokoontuvat kristityt paikallisseurakunniksi, joista pienimmälläkinon täysi kirkollinen oikeus ja valta, siis myös oikeus kutsuaja asettaa sopivia kristityitä seurakunnan julkiseen saarnavirkaan.Kristityillä oli oikeus ja velvollisuus arvostella kaikkea oppia ja toimintaaja itsenäisesti toimia Jumalan sanan mukaan. Kristityt ja seurakunnatolivat vain Kristukseen ja Jumalan sanaan sidotut.Ei ollut myöskään kaukana se aika, jolloin uskonpuhdistuksenkannattajat joutuivat käyttämään tätä Jumalan sanan osoittamaa oikeuttaja valtaa kaikinpuolisesti. Lutherin Saksan kansan kristilliseenaateliin kohdistamat toiveet raukesivat nimittäin Wormsin valtiopäivillä,jolloin Luther tuomittiin valtionkiroukseen kenenkään läsnäolleista rohkenematta vastustaa päätöstä. Hänet oli paavikin julistanutkirkonkiroukseen. Uskonpuhdistus joutui siis järjestämään kirkollisentoimintansa erillään paavikirkosta.5.4.6 Kirjoitus Prieriasta vastaan, v. 1520Vaikkakin Luther viimeiseen saakka oli koettanut saada paavikirkkoauudistetuksi eikä esiintymisensä alussa muuta tarkoittanutkaan,joutui hän koko piankin huomaamaan, että paavikirkko sittenkintaisi olla parantumaton antikristuksen kirkko, jonka yhteydestäuskollisten täytyisi erota pois. Niinpä — kun paavin korkea virkamiesPrierias lopulla vuotta 1519 julkaisi Lutheria vastaan kirjan,jossa mitä epäasiallisimmin ja karkeimmin hyökättiin häntä vastaanja puolustettiin paavikirkkoa, kirjoittaa hän v. 1520 sen johdosta mm.seuraavaa: "Jos Roomassa paavin ja kardinaalien tieten (jota en toivo)sellaista ajatellaan ja opetetaan, niin silloin julistan tällä kirjoituksellani,että tosi antikristus istuu Jumalan temppelissä ja hallitseesiinä Baabelissa, joka on purppuraan puettu, Ilm. 13:6. — Jos Roomaniin (kuin tuossa kirjassa esitettiin) uskoo, niin ollos onnellinen sinäKreikanmaa, onnellinen sinä Bööminmaa, onnellisia kaikki, jotka

40ovat eronneet roomalaisesta kirkosta ja lähteneet tästä Baabelista!Mutta kirottuja olkoot kaikki, jotka pitävät yhteyttä sen kanssa. Jajolleivät paavi ja kardinaalit saa tätä saatanankitaa hillityksi ja tätä(kirjoitusta) peruutetuksi, niin tahdon täten totisesti tunnustaa, ettenminä pitäydy paavikirkkoon ja eroan paavista ja kardinaaleista, niinkuin hävityksen kauhistuksesta, joka seisoo pyhässä paikassa, Mt.24:15. — Nyt mene tiehesi, sinä onneton, tuomittu ja paheellinenRooma! Jumalan viha on vihdoinkin sinut yllättänyt, niin kuin jo oletansainnut, koska sinä niistä monista rukouksista huolimatta, joitapuolestasi on pidetty, olet herkeämättä pyrkinyt tulla vain pahemmaksi.Me paransimme Baabelia, mutta ei hän terveeksi tullut. Jättäkäähänet, Jer. 51:9…" Ja lopussa hän vielä lausuu: "Oi, onnellisiakristityitä, missä heitä lieneekin, jotka eivät kuulu tämän roomalaisenantikristuksen alaisuuteen, kuten me onnettomat ihmiset!" — Vieläsaman vuoden joulukuussa paavi osoitti, että tämä Lutherin arvostelupaavikirkosta sittenkin oli oikea. Paavi oli jo kesäkuun 15 p:nä 1520allekirjoittanut Lutherin pannajulistuksen, jossa kuitenkin hänellesuotiin 60 päivän mietintäaika. Vasta joulukuun 10 p:nä se virallisestijoutui Lutherin käsiin, joka samana päivänä julkisesti poltti sen jasamalla myös kanonisen lakikirjan. Näin Lutherkin omasta puolestaanjo ennen pannajulistuksen voimaanastumista oli rikkonut välinsäpaavikirkon kanssa. Baabel ei parantunut. Luther jätti sen.5.5 Luther ja paikallisseurakuntien toiminnanjärjestäminen5.5.1 Luther tahtoi ryhtyä ja ryhtyi toimimaan tämänraamatullisen seurakunta-opin mukaisesti yksittäistenpaikallisseurakuntien toiminnan järjestämiseksi.Kun Luther turhaan oli vedonnut paaviin ja turhaan myös kristilliseenaateliin ja kun paavikirkko ja esivaltakin olivat tuominneethänet sekä kirkon- että valtakunnankiroukseen, niin ei ollut muutaneuvoa kuin kääntyä sen kristillisen kansan puoleen, joka oli asettunutLutherin puolelle. Uskonpuhdistuksen kannatus oli jo laajallelevinnyt ja sillä oli korkeassa asemassa olevia suosijoitakin. Muttakun toiminnallinen yhteys paavikirkon kanssa oli lopullisesti katken-

41nut, niin jäivät yksityiset ja seurakunnat enemmän tai vähemmänoman onnensa nojaan ilman mitään yhtenäistä johtoa ja järjestystä.Oli seurakuntia, jotka kannattivat uskonpuhdistusta, mutta joidenpappi pysyi ankarasti uskollisena paavilaisena. Tilanne mutkistuisitenkin, että sellaisissa tapauksissa saattoi vielä tuo pappi olla jonkinyksityisen tai esim. luostarin etuoikeudella (ns. patronaattioikeus)virkaan asetettu, joten pappi vetosi tähän seurakuntalaisia vastaan.Milloin jäi Lutherin kannattajia paikkakunnalla vähemmistöksi eiainoastaan paavilaismielistä seurakunnan enemmistöä vaan myöskinpaavin puolella pysyvää esivaltaa vastaan. Tai saattoi tilanne ollapäinvastainen. Paavikirkolla oli vielä vanha maine ja tottumuksenvoima sekä useimmat esivallan edustajat puolellaan. Meidän täytyykoko tilannetta ajatellen ihmetellä, että uskonpuhdistuksen murroskautenaselviydyttiin ilman erityisiä suuria onnettomuuksia ja kauhutapauksiaMünzerin esiintymistä ja talonpoikaiskapinaa lukuun ottamatta.Olivathan valtiolliset ja kirkolliset asiat niin kerrassaan sotkeutuneinatoisiinsa. Eikä uskonpuhdistuksen kannattajilla ollut edesyhtenäistä oppitunnustusta, ennen kuin vasta v. 1530, jolloin ’Augsburgintunnustus’ syntyi. Emme sitäkään yhtään ihmettele, että paavikirkkoon harmissaan pilkallisena ja ylenkatseellisena seurannutuskonpuhdistuksen jatkuvaa toimintaa, kun siltä puuttui kaikki yhtenäinenmäärätty järjestys ja johto ja kun paavikirkosta eronneidenjoukkokaan ei pysynyt yksimielisenä, vaan siinäkin ilmeni erilaisiaoppikäsityksiä zwingliläisistä aina väkivaltaisiin tuhatvuotisvaltakunnanesitaistelijoihin saakka. Kaikkein suurin ihme oli, että tämänläpipääsemättömältä näyttävän sekasortoisen kirkollisen ja siihenkietoutuneen valtiollisen tilanteen keskellä sittenkin säilyy ja voimistuuuskonpuhdistuksen kirkko leviten Saksasta jo aikaisin muihinkinmaihin — Suomeenkin asti.Tätä tulosta ei ole saavutettu minkään inhimillisen viisauden taijärjestelykyvyn ansiosta, vaan sen on tehnyt yksin Jumalan sana jotaLuther kannattajineen tunnusti ja seurasi. Jumala taisteli omiensapuolesta. Kaikki, mikä maailmassa mahtia ja valtaa oli, paavi ja keisarijoukkoineen, teki voitavansa tuhotakseen Jumalan sanan selväntunnustamisen ja sen oikean seuraamisen, mutta se ei kyennyt sitätuhoamaan. Luther on sattuvasti kuvannut tätä taistelua ja voittoayhdessä kuuluisista paastonajan saarnoistaan v 1522 mm. näin: "Mi-

42nä olen vastustanut paavia, anetta ja kaikkia paavilaisia, mutta enmillään väkivallalla, en millään vallattomuudella, en millään metelillä,vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut:sen lisäksi en ole tehnyt mitään muuta. Se sana on minunmaatessani tai elellessäni kaikessa rauhassa saanut aikaan niin paljon,että paavikunta on tullut niin heikoksi ja voimattomaksi, etteiainoakaan ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niinpaljon masentamaan. Minä en ole sitä tehnyt, yksin sana, jota minäolen saarnannut ja kirjoittanut, on aikaansaanut ja toimittanut senkaiken" (toinen saarna).Tämän sanan turvissa hän myös lähti kulkemaan edelleen.Wormsin valtiopäivien jälkeen hänet oli ystäviensä toimesta saatettuturvalliseen paikkaan Wartburgin linnaan, ollakseen jonkin aikaapoissa julkisesta toiminnasta. Mutta pitkäksi ei tämä poissaolon aikamuodostunut. Luther ei voinut pysyä syrjässä, kun hän huomasi seurakunnallistauudistustoimintaa johdettavan väärällä tavalla — vieläpäjuuri Wittenbergissä. Kuten tuonnempana vielä lähemmin osoitamme,kohdistuivat Lutherin ja hänen kannattajiensa toimenpiteetWormsin valtiopäivien jälkeen yksittäisten seurakuntien kokoamiseenja järjestämiseen Jumalan sanan mukaan. Muuta mahdollisuuttaei ollut ja sehän olikin mitä luonnollisin asia, kun Luther oli osoittanutkin,että kristityillä oli siihen oikeus ja velvollisuus.Mutta Wittenbergissä niin kuin kaikkialla muuallakin osoittautuiuudistusten toimeenpaneminen erittäin vaikeaksi, jopa arkaluontoiseksi.Meidän on aina muistettava, että vaikka näihin aikoihin oliuskomattoman paljon kirjoitettu, saarnattu, kuultu ja luettu näistätaistelunalaisista asioista ja vaikka ne olivat niin yleisesti tunnettuja,että joukoittain haluttiin pois paavikirkosta ja toivottiin Jumalan sananmukaista toimintaa, niin sittenkin olivat paavikirkon opit ja tavatniin syvälle syöpyneet ihmisten sydämiin, että yhtäkkinen muutosolisi ollut mahdoton. Kertoohan Luther itse, kuinka kauan hän olitarvinnut aikaa selviytyäkseen omassatunnossaan pois paavikirkonkahleista: "Olenhan itsekin saanut itseäni harjoitella ainakin kolmevuotta (1517 - 1520), ennen kuin omassatunnossani vapauduin paavinlaista (opeista) ja minä harjoitin päivittäin evankeliumia, saarnasin,luin, tutkistelin, väittelin, kirjoitin ja kuulin; kuinka näin ollenvoitaisiin saada kansanmiestä kädenkäänteessä käsittämään kaikkea."(’Ehtoollisen molemmista muodoista’ 1522 § 38). — Ymmärrämme

43siis, että toiminnan uudistus ehdottomasti ensin edellytti sydäntenvapautumista entisestä väärästä menosta ja vakuuttautumista tarpeellistenmuutosten oikeutuksesta. Luther ei tahtonut muodostaa seurakuntiasellaisiksi, joissa kukin saisi uskoa ja elää miten tahansa taijoissa pakolla taivutettaisiin ihmistä näkyvään, ulkokultaiseen kirkollisuuteen,vaan tahtoi seurakuntia, joitten jäsenet sydämestään hyväksyisivätkaiken toiminnan ja sitä myös vaalisivat ja saattaisivattaistellakin sen puolesta. Se, joka voi edes hiukan käsittää sitä hengellistäja opillista pimeyttä ja vääryyttä, jota paavikirkon jäsenetvuosisatojen takaa perintönään kantoivat, tietää, että oikean kristillisentoiminnan järjestäminen sieltä tulleitten keskuuteen oli työ, jokasaattoi näyttää mahdottomalta. Mutta Jumalan sana ei ole kuollut,vaan voimallinen sana muuttamaan pimeyden valkeudeksi. Kuitenkinihmissydänten hitauden ja kovuuden tähden oli edessä niin vaativatyö, että sen tuloksiin nähden täytyi olla peräti kärsivällinen, kutenlähetyssaarnaajat pakanamailla. Onpa vielä sanottava, että tämä sydäntenvoittamista tarkoittava työ oli ainoa oikea kristillinen toimenpide.5.5.2 Ensisijaisia päätehtäviä ja menettelytapaKun sitten käymme tarkastelemaan, miten Luther ryhtyi toimimaantunnustamansa seurakunta-opin mukaan, niin on meidän ensiksiosoitettava, mitkä hänen kiireellisimmät, tärkeimmät päätehtävänsäolivat ja minkä periaatteen mukaan hän ryhtyi näitä uudistuksiatoimeenpanemaan.Ensinnäkin hän on aivan tietoinen siitä, että Jumalan tahtomatoiminta ehdottomasti edellyttää uskovaisia ihmisiä, jotka todellarakastavat Jumalaa ja tahtovat hänen sanaansa vapaasti seurata.Niinpä hän noissa Wittenbergissä pitämissään jo mainituissa paastonaikaisissasaarnoissaan heti ensiksi osoittaa, että ihmisen tuleetuntea syntinsä ja sitten olla vakuutettu Jumalan armon omistamisestaja että edelleen on tarpeen uskon hedelmänä rakkaus ja kärsivällisyys.Lutherin täytyi noissa saarnoissa nuhdella seurakuntalaisiaanharkitsemattomista teoista. Sen tähden hän lähtökohdakseen ottaaoikean kristillisen uskon, jolle kaikki muu hedelmänä rakentuu. Jakun hän seuraavana vuonna joutui neuvomaan böömiläisiä, kuinkahe käyttäisivät kristillisiä oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan oman seu-

44rakunnallisen toiminnan järjestämiseksi, niin hän nimenomaan sanoo,että tätä hän kirjoittaa vain uskovaisille: "Ei siis nyt enää muutatarvita, rakkaat herrat, kuin vakaata, kestävää uskoa, sillä rohkeaa jakypsää uskoa siinä ehdottomasti tarvitaan, jos aiotte hyvin ja kelvollisestimaassanne toimia. Me emme myöskään kirjoita näitä asioitakenellekään muulle kuin vain sellaisille, jotka uskovat; eikä niitämyöskään ymmärrä muut kuin yksinomaan uskovaiset. Ne taas, jotkaeivät usko, eivät niitä ymmärrä ollenkaan. Heille on myös yhdentekevää,onko heillä piispoja (= pappeja) vai ei, koskapa he eivätmyöskään ole kristityitä eivätkä ole kirkko. Ne, jotka eivät ota varteenniin selvää Raamatun sanaa ja esimerkkiä, pitäytyvät kyllä noihinkevytmielisiin houkkiin, sileäksi ajettuun päälakeen, voiteluihinja pukimiin (tarkoitetaan paavin pappeja), vaikkei niillä ole mitääntukea Raamatussa ja ovat esikuvallisia esimerkkejä vailla — vain sentähden, että se on vanha ja pitkäaikainen tapa ja että se monta miellyttää.Mutta hurskaan kristityn tulee poistaa sydämestään tällaisetkäsitykset ja pitäytyä yksin Jumalan voimalliseen sanaan. Hänen tuleemyös varmassa uskossa epäilemättä olla vakuuttunut siitä, ettähän voi tehdä ja saavuttaa kaiken sen, josta hän tietää tämän sanantakaavan hänelle lupauksen" (Kirja seurakunnallisten olojen järjestämisestäPrahan kaupungin hallitukselle ja seurakunnalle v. 1523).— Mutta juuri näistä tietoisista uskovaisista oli puute. Se on Lutherinjatkuvan valituksen aihe ja se oli uudistustoiminnan vaikeudenperussyy. Niinpä hän eräässä tapaninpäivän saarnassa, joka julkaistiinv. 1524 ja johon vielä palaamme, puhuttuaan Raamatussa osoitetunseurakuntatoiminnan tarpeellisuudesta kuitenkin sanoo: "Muttameillä ei ole vielä siihen tarvittavia henkilöitä, sen tähden en rohkenesellaista panna toimeen niin kauan, kunnes Herramme Kristus tekeekristityitä". Samoin hän ’Saksalaisessa Messussa’ (1526) valittaa:"Lyhyesti: jos (meillä) olisi henkilöitä, jotka todella tahtovat ollakristityitä, olisi (seurakunnallisen kokoontumisen) järjestys ja tapapian valmis. Mutta minä en voi enkä mahda sellaista seurakuntaa elikokoontumista järjestää tai saada aikaan, sillä minulla ei vielä olesiihen sopivia henkilöitä." — Luther siis pitää oikean paikallisseurakunnantoiminnan ehdottomana edellytyksenä sellaisten jäsentenolemassaoloa, "jotka — kuten hänen tunnusomainen sanontansa kuuluu— todella tahtovat olla kristityitä." Tämähän jo selvästi osoittaa,että Luther tahtoi ja toivoi raamatullisia, apostolisia seurakuntia eli

45niin kuin sellaista kirkkoa erotukseksi nykyaikaisista kansankirkoistakutsutaan ’tunnustuskirkoksi’ (saksaksi ’Bekenntniskirche’). Näinollen Luther pitää tärkeimpänä tehtävänään Jumalan sanan saarnaamistaja opettamista, että sen kautta saataisiin myös näkyvänkirkon toimintaa varten välttämättömiä vakaita kristityitä. Hän olikuin lähetyssaarnaajan asemassa pakanallisen pimeyden keskellä.Tähän tulee vielä lisäksi se mitä luonnollisin tehtävä, että tämänuskon saarnan ohella ja seurassa selitettiin kaikkea oikeata Jumalansanan oppia ja käytäntöä, kuten Jumalan sana itsekin osoittaa ja edellyttää.Jumalan tahdon tunteminen kaikissa kohdissa oli tarpeenmyös paavikirkon erhetyksiä arvosteltaessa. Lutherin saarnat ja kirjoituksettulvehtivatkin kaikkea tätä oikeata Jumalan sanan tietoa jaohjetta kaikella selvyydellä aina keskeisesti liittyen kaiken perustukseenHerraan Jeesukseen Kristukseen. Niistä puuttuu tyystin hurmahenkientunnelmoiminen, mutta niinpä onkin niissä kirkas Raamatuntotuus, jota yksinkertaisinkin voi tajuta, omaksua ja seurata — vielätänäkin päivänä!Toiseksi täytyi hänen lakkaamatta paljastaa paavikirkon ilmeisiäja tavallisia vääryyksiä opin, kaiken kirkollisen toiminnan ja siismyös vaelluksen asioissa, että yksinkertaisetkin ihmiset käsittäisivätsen nurjuutta ja Jumalan sanan vastaisuutta ja vapautuisivat paavikirkonvääristä siteistä seuraamaan selvää Jumalan sanaa. Joka vähänkintuntee Lutherin saarnoja ja muita kirjoituksia, tietää tämän varsinhyvin ja näitten kirjoitusten oikea käyttö ja ymmärtäminen edellyttääkintietoa siitä, että tämä oli sinä aikana erityisesti tarpeen vieläsilloinkin, kun jo kauan oli toimittu paavikirkosta erillään. — Muttavälttämätöntä tämä valistustoiminta oli ennen kaikkea juuri uskonpuhdistuksenalussa. Ja kyllä Luther aikalaisiansa tässä suhteessavalistikin. Kovia sanoja ei suinkaan säästetty, kun oli kysymys julkistenkatumattomien synneistä tai Jumalan sanan vääristelystä. Mainitsemmetässä yhteydessä vain kaksi tällaista kirjasta, jotka Lutherjulkaisi juuri uudistustoimintansa alussa (v. 1522) ja jotka nimenomaantarkoittavat yksinkertaisten sydänten vapauttamista vääränkirkon siteistä.Kun Luther oli maaliskuun 6 p:nä palannut Wartburgista Wittenbergiin,niin hän jo huhtikuun seutuvilla julkaisi ensi osan kirjastansa"Ihmisoppien välttämisestä", jonka loppuosa ilmestyi samana vuonna

46(yhteensä noin 23 tavallista sivua). Heti alussa lausutaan sen tarkoituksestaseuraavaa: "Minä Martti Luther olen antanut tämän lyhyenkirjasen ilmestyä niiden omatuntoraukkojen pelastukseksi ja lohdutukseksi,jotka ihmissäädösten sitomina ovat luostarien tahi muidenkirkollisten laitosten vankeudessa, jotta he Jumalan sanan vahvistaminaja varustamina kestäisivät kuoleman hädässä ja muissa kiusauksissa."— Mutta se, joka luulee, että nyt seuraisi erityistä hartauslukemista,erehtyy peräti. Sehän on lohdutus ja pelastussana "luostarienja muiden kirkollisten laitosten vankeudessa" oleville "heidänomientuntojensa valoksi ja ohjaukseksi, niin että he Jumalan avullavaaratta voivat vapautua sekä käyttää vapauttaan nuhteettomasti jakristillisesti." Kirjasen tarkoitus on siis osoittaa tietä pois paavikirkonkurjasta orjuudesta oikeaan kristilliseen vapauteen. Osoitettuaan ensin,kuinka kaikessa tulee pitäytyä Jumalan sanaan, alkaa hän luetellapaavikirkossa vallitsevia vääriä ihmissääntöjä, joilla omiatuntoja sidottiinja jotka koskevat ruokia, vaatteita, määräpaikkoja, päiviä,avioliittoa, munkkilupauksia ja muuta paavilaista menoa. Ja tämänyhteydessä Luther nimittää paavikirkon miehiä vietteleviksi hengiksi— valheenpuhujiksi — sellaisiksi, joiden omatunto on poltinraudallamerkitty, so. joilla on luonnoton omatunto — pahoiksi ja vahingollisiksisaarnaajiksi ja noita ihmissääntöjä hän kutsuu "perkeleitten opetuksiksi,harhaopeiksi, valheellisiksi, epäuskoisiksi ja ulkokullatuiksiopeiksi" ja lisää: "Varjelkoon Jumala, ettei kukaan jäisi sellaistenpauloihin, kun Jumala itse on niistä lausunut niin ankaran arvostelun!Mitä auttaakaan sinua, vaikka olisit sellaisten oppien perustuksellatehnyt tuhansia lupauksia ja valoja? Niin, kuta sitovampi on lupaus,sen enemmän syytä on rikkoa se, koska se on tehty vastoin Jumalantahtoa perkeleitten oppiin perustuen." Hän julistaa paavin iankaikkisenkirouksen alaiseksi ja sanoo vedoten Gal. 1: 8,9 jakeeseen: "Tässäsaat kuulla Jumalan arvostelun paavista ja kaikista ihmisopeista,ne ovat kaikki kirottuja … Sen tähden on oikein tuomita heidät suuressapyhyydessänsä iankaikkiseen kiroukseen ja pannaan." Paavikirkonlaitokset ja veljeskunnat ovat "kirouksen ja jumalanpilkanlahkoja" jne. Erityisesti hän todistaa vääräksi paavilaisten vetoamisensiihen raamatunkohtaan, jossa puhutaan ’Mooseksen istuimillaistuvista’, Mt. 23, ja jonka mukaan he sitoivat yksinkertaisten

47omiatuntoja kuuliaisiksi keksimilleen ihmisopeille. Luther sanoo,että Mooseksen istuin "tarkoittaa ainoastaan Mooseksen lain 4) saarnaa"eikä mitään muuta. Tämä lause ei siis sido ketään paavilaistenvääriä oppeja kuulemaan. Hän kärjistää myös esitystänsä auttaaksensalukijoita selvään ratkaisuun mm. näin: "Sydän ei voi samalla kertaaturvautua Kristukseen ja ihmisoppeihin tahi töihin. Sen tähdenheti kun joku turvautuu ihmisoppeihin, kääntyy hän pois totuudestaja hylkää sen kokonaan. Päinvastoin on taas sen, joka turvautuu Kristukseen,mahdoton välittää ihmiskäskyistä ja töistä. Katso nyt siis,kumpaa pannaa (= kirousta) sinä enemmän pelkäät. Paavi ja hänenhengenheimolaisensa heittävät sinut perimmäiseen helvettiin, jos etnoudata heidän käskyjänsä; ja Kristus kieltää sinua, hänen pannansauhalla välittämästä heistä mitään. Ajattele tarkoin, ketä tahdot seurata".— Todellakin: voidaanko enää tiukemmin esittää paavikirkostaeroamisvaatimusta! Autuuden menettämisen uhalla on siitä erottavaeikä mitään muuta mahdollisuutta ole tietoiselle uskovalle! On mahdotontauskoa Kristukseen ja samalla olla uskollinen paavikirkonjäsen! Ontumaan ei tässä pääse! Kirjasen lopussa Luther kokoaa sanottavansayhteen ja lausuu: " Tätä ristiriitaa Raamatun ja ihmisoppienvälillä me emme voi sovittaa. — Annammeko Raamatun (jokaopettaa meille jumalan sanaa maailman alusta asti) vaiko ihmisoppien(jotka vasta eilen ovat keksityt ja jotka muuttuvat joka päivä)mennä menojansa? Siitä on kysymys, ja me toivomme jokaisen hyväksyvänsen arvostelun, että ihmisopit saavat mennä menojaan,mutta että Raamattu on säilytettävä. Koska siis Raamattu ja ihmisopitovat ristiriidassa keskenään, niin täytyy jommankumman valehdellaja toisen puhua totta. Osoita sinä nyt omasta kohdastasi, kumpaatahdot pitää valehtelijana." Näin Luther katkoo paavikirkon kahleitaja velvoittaen rohkaisee sen jäseniä siitä eroamaan. — Tästä kirjasestailmestyi vuoden 1522 kuluessa 11 eri painosta!Saman vuoden heinäkuun seutuvilla ilmestyi taas uusi kirjanen’Paavin ja piispojen väärää hengellistä säätyä vastaan’, jossa hänerityisesti paljastaa paavikirkon korkeamman papiston, piispojen japaavin, kurjaa tilaa. Tämän hän tekee niin kursailemattomasti ja mitäänpeittelemättä, että kuuluisa luterilainen oppinut Seckendorf (k.4Sana "laki" on tässä käytetty sen laajemmassa merkityksessä yleensä oppia tarkoittaen;vertaa Lutherin lausuntoa samasta raamatunkohdasta sivulla 27.

481692) lausuu olevan ihmeellistä, että Luther on sen jälkeen säilynytpäivääkään hengissä. Miltei kaikki piispat olivat nimittäin ruhtinaallistasukua ja heillä oli vaikutusvaltaisia ystäviä. — Luther sanoo jokyllästyneensä naurettavaan nöyryyteensä, kun hän oli asettunut sellaistenmiesten arvosteltavaksi — viimeksi Wormsissa. Nyt hän selvitteleeasioita maailman edessä. Hän on vakuuttunut oppinsa ehdottomastaoikeudesta ja huudahtaa piispoille: "Vihdoin, hyvät herrat,olkoon teille tiettävä: Niin kauan kuin elän, ei teillä tule minun edessäniolemaan mitään rauhaa. Jos te taas minut surmaatte, niin onteillä oleva kymmenen kertaa vähemmän rauhaa ja minä tahdon ollateille, kuten Hoosea sanoo: karhuna tiellä ja jalopeurana kujalla"(Hoosea 13:8). Sitten hän viitaten sellaisiin raamatunkohtiin kuinHes. 33:7-9 ja Miika 6: 1,2 osoittaa, että kristityn velvollisuus onnuhdella ja rangaista piispojenkin syntejä (se oli paavikirkossa vainpaaville sallittua). Profeetta Jeremia oli saanut tehtäväkseen julistaatotuutta häntä korkeammille säädyille ja Herra Kristus itse, joka maailmassaoli alhainen, nuhteli juuri erityisesti ylimmäistä pappia, kirjanoppineitaja muita erityisiä korkeahengellisiä. Kun toiset pelkäsivät,että tällaisesta esiintymisestä syntyisi meteleitä yms., niin Lutherhuomautti: "Pitääkö sen tähden jättää Jumalan sana syrjään ja antaakoko maailman hukkua?" Vaikka Luther aina taisteli pelkällä Jumalansanalla, niin olisivathan hänen vihollisensa saattaneet tarttua aseisiin.Vaikka niinkin kävisi, ei voida vääryyttä jättää rankaisematta.Mutta hän huomauttaa: "Kristuksen sana ei käy kenenkään kimppuunruumiillisesti; mutta se julistaa ruumiillista kamppailua tyranneille japäästää lempeästi sielut siteistä, niin että noita tyranneja halveksitaan,mikä on kaikkein parasta ryntäämistä heidän kimppuunsa. Sillämitä halveksitaan, sitä ei tarvitse suurestikaan ravistaa, eikä se voikoskaan itseään varjella, kuten Ps. 10:15 sanoo: "Särje jumalattomankäsivarsi". Minkä kautta? "Etsi vain esille pahan jumalattomuutta,niin ei sitä enää löydetä". Nuo hulttiot (= piispat yms.) eivät tarvitsemuuta hävittämistä, kuin että heidät huomataan ja tunnetaan, että hehulttioita ovat: silloin on jokainen heti heille vihollinen ja jättää heidät."Ja sitten hän paljastaa piispojen tietämättömyyttä, paheellisuutta,tyhjänpäiväisyyttä, tehtävien laiminlyömisiä, turhamaisuutta jne.Hän käskee oikeita kristityitä vastustamaan näitä piispoja tai ainakinpitämään niitä kirottuina ja välttämään niitä. Joka taas heihin suostuu,on perkeleen palvelija. Lopuksi hän kääntyy sellaisten piispojen

49puoleen, jotka edes koettaisivat saarnamatkoja tehden parantaa paavillistapiispanvirkaansa, kuten eräs oli tehnyt. Ei se riitä, sanoo Luther.Kun paavi joukkoineen on evankeliumia vastaan, niin sitä suurempisyy on luopua piispan virasta. — Tätäkin kirjasta, joka on noin56 sivun laajuinen, ilmestyi jo saman vuoden loppuun mennessä 4 eripainosta. — Kun kaikki toiveet paavikirkon parantumisesta olivatloppuneet, niin tällainen peittelemätön paljastus oli välttämätöntä jakristillisen rakkauden mukaista ennen kaikkea niitä kohtaan, jotkatietämättömyydestä osallistuivat tällaiseen kauheaan menoon.Tässä yhteydessä käsittelemme vielä niitä ohjeita ja sitä periaatetta,jota Luther tahtoi sovellutettavaksi heikkoihin nähden eli niihinnähden, jotka kyllä olivat luopuneet paavikirkosta, mutta jotka eivätvielä olleet kaikissa kohdin vapautuneet paavikirkon vääristä ja oudoistaopeista ja tavoista. Yhtä ankarasti kuin Luther kävi noittenparantumattomien "vahvojen" paavilaisten kimppuun, yhtä kärsivällisestija varovaisesti hän suhtautui näihin "heikkoihin" ja niin hänteki alusta alkaen. Jo kirjassaan ’Saksan kansan kristilliselle aatelille’(1520) hän toivoo sekavan kirkollisen tilanteen Böömissä selviävän,jos kyllin kärsivällisesti toimitaan riidanalaisissa asioissa, jotka eivätsodi uskoa vastaan. Näin hän lausuu: "Sitä (nimittäin kansaa) ei ainakaanvoida koota (yhteisen opin ympärille) väkivallalla, pakotuksellaja kiirehtimisellä. Vaaditaan aikaa ja lempeyttä. TäytyihänKristuksen niin kauan seurustella opetuslapsiensa kanssa ja sietääheidän uskottomuuttaan, ennen kuin he uskoivat hänen ylösnousemiseensa."Ja kuitenkin Luther ehdottaa tätä sillä edellytyksellä, ettäkyseessä on yksi usko, sillä päinvastaisessa tapauksessa hän tuleetähän tulokseen: "Mutta jos heillä olisi toinen usko, niin mieluumminnäkisin heidän pysyvän kirkon ulkopuolella" — lisäten vielä varmuudenvuoksi: "kuitenkin olisi heitä opetettava totuuteen."Kun Luther oli palannut Wartburgista Wittenbergiin ja ryhtyi ohjaamaanlevotonta seurakuntaa rauhalliseen järjestykseen, niin hänsaarnasi joka päivä seurakunnalle kahdeksana päivänä peräkkäin teroittaennoissa saarnoissansa sitä oikeata menettelytapaa, että kaikkiväkivaltaiset uudistukset, joitten tarpeellisuudesta "heikot" eivät vieläolleet päässeet omissatunnoissaan varmuuteen, ovat rikkomus lähimmäistävastaan siinäkin tapauksessa, että ne ovat itsessään oikeita,ja että ensin täytyy vahvistaa sydämiä ja sitten vasta rauhassa toi-

50mittaa tarpeellisia muutoksia. Samalla kun hän tunnustaa vääräksi jatuomittavaksi paavilaisen messun, jota pidettiin uhrina ja ansiollisenatyönä Jumalalle, niin hän kuitenkin vastustaa sen väkivaltaista poistamista:"ei rakkaus kuitenkaan saa tässä asiassa menetellä ankarastieikä väkivallalla poistaa noita messuja. Saarnassa tulee sitä asiaakosketella, tulee kirjoittaa ja julistaa, että messu tuolla tavoin pidettynäon syntiä; mutta ketään ei saa tukasta repiä siitä pois, vaan tuleeasia jättää Jumalan huomaan ja antaa hänen sanansa yksin vaikuttaailman meidän apuamme ja työtämme" (toinen saarna). Samoin hänlausuu ilonsa siitä, että muutamat olivat alkaneet nauttia ehtoollistavietettäessä sekä leipää että viiniä (paavikirkossa annettiin vain leipää),mutta nuhtelee heitä siitä, että he olivat alkaneet ilman muutapakottaa muitakin tähän sinänsä hyvään asiaan. Tätä "heikkojen"rakkaudetonta kohtelua Luther syystä suuresti murehtii, kuten hänviidennessä saarnassaan sanoo: "Minun täytyy sanoa, etteivät vihollisenivielä milloinkaan ole tuottaneet minulle niin suurta surua, kuinte, minun ystäväni, joiden kuitenkin olisi pitänyt tarjota minulle tukeaja lohdutusta." Hellävaraisesti hän tässä kohtelee myös noita epäjärjestyksenaiheuttaneita "ystäviään" eikä heitä saarnoissaan nimeltämainitse.Samaa, mitä Luther noissa kuuluisissa paastonaikaisissa saarnoissaanoli seurakunnalleen julistanut, tahtoi hän myös laajemmallelevittää. Niin syntyi heti huhtikuun puolivälissä 1522 ilmestynyt kirjanen’Ehtoollisen nauttimisesta molemmissa muodoissa’ (= leivässäja viinissä). Hän vetoaa — kuten edellä jo on mainittu — omaan itseensä,kuinka hän vasta kolmen vuoden kuluttua tuli selvästi vakuuttuneeksipaavikirkon oppien vääryydestä ja muistuttaa siitä, ettäyksinkertainen kansa on syvällä paavin oppien vankeudessa. Hänneuvoo, ettei ehtoollista vähään aikaan ollenkaan vietettäisi siellä,missä epäselvyyttä vallitsee tämän opin kohdalla, vaan että ensinkansaa opetettaisiin. Hän viittaa Paavaliin, joka uppiniskaisten juutalaistenedessä ankarasti vastusti ympärileikkausta, kun he panivattoivonsa vain ulkonaiseen lain noudattamiseen, mutta joka taas heikkojenomientuntojen kohdalla salli ympärileikkausta, kunnes hänopettaen vapautti heidän omattuntonsa seremonialain alaisuudesta.Vaikkakin tässä Lutherin kärsivällisyyden periaate on sama kuin ylläjo on osoitettu, niin liitämme tähän kuitenkin seuraavia otteita, koska

51niissä niin selvästi ja täyteläisesti kuvastuu sekä silloinen tilanne ettätuo hänen menettelytapansa: "Paavin laki (ehtoollisopista on kysymys)on niin syvälle juurtunut, ettemme voi poistaa vanhoja leilejä jaastioita. Meidän täytyy antaa ihmisten vielä jonkin aikaa noudattaavanhoja vääriä tapoja, kunnes suurempi osa astioita tulee uusiksi jaevankeliumi tulee kansan keskuuteen. … Olen niin opettanut, ettäoppini ensiksi ja pääasiassa vaikuttaisi Kristuksen tuntemista, so.oikeata, selkeätä uskoa ia todellista rakkautta ja sen kautta vapauttaja kaikkea ulkonaista toimintaa, olipa se syömistä, juomista, vaatetusta,rukousta, paastoamista, luostareita, ehtoollista ym. Sillä sellaistavapautta on ja sitä oikein käyttävät varsinaisesti vain ne, joilla onusko ja rakkaus, so. jotka ovat oikeita kristityitä. Heille ei voi eikäsaa panna ihmissääntöjä eikä saa sallia heidän omiatuntojaan sidottavan.On ensiksi oleva sellaisia ihmisiä, joille soveltuu tämä vapaus,että nuori viini tulisi uusiin leileihin ja säilyisi. … Ah, Jumala,olemme vielä kaukana Jerusalemista. Olemme tuskin lähteneet Baabelistaja kuitenkin tahdotaan toimia, niin kuin jo olisimme perillä.Kaikki tahtovat käydä kristityistä ja meidän on sitä sallittava, muttausko ja rakkaus eivät tahdo jaksaa seurata perässä. Ei sovi eikä autamuodostaa lahkoja. Sen tähden ei voi muuta kuin saarnata evankeliumiaja kääntää ihmisten huomiota pois sakramentista ja kaikistaulkonaisista menoista, kunnes he tuntevat itsensä ja osoittautuvatkristityiksi — ja tulevat johdetuiksi uskoon ja rakkauteen ja sen jälkeensakramentin käyttämiseen yms."Tällä kärsivällisyydellä oli kuitenkin määrätty raja. Niinpä Luthersaarnatessaan v. 1524 palmusunnuntaina tästä samasta ehtoollisenvietosta ilmoittaa, että hänen seurakunnassaan ei enää tässä suhteesssaole tarpeen viipyä paavilaisessa menossa: "Me olemme nytkyllä kauan sitä saarnanneet (että ehtoollisessa on nautittava sekäleipää että viiniä) ja tyrkyttäneet, niin ettei yhtäkään enää liene, jokaei tätä voi käsittää… Mutta koska nämä (jotka eivät tahdo paavilaisestamenosta lakata) eivät ole heikkoja, vaan paatuneita ja piintyneitäihmisiä ja uppiniskaisesti sitä vastustavat, vaikkakin kuulevatmeidän varsin selkeästi todistavan oppiamme Raamatulla, etteivätkykene mitään siihen vastaamaan tahi vastaamme panemaan, vaanpysyvät roomalaisessa seurakunnassa ja tahtovat meitä väkivallallapakottaa heitä seuraamaan, sen tähden ei auta nyt enää heitä sääliä

52ja kärsiä … otamme siis kumpaisenkin muodon alttarin sakramentissajuuri heille harmiksi, kun haluavat estää meitä siitä. Sen tähdenälköön katsottako tässä enää näitten pahentumista." — Samoin menetteliLuther, kun hän vuonna 1538 uudelleen julkaisemassaan opetuksessaseurakuntien tarkastajille huomauttaa, että hän nyt on jättänytpois sellaisia kohtia, joissa heikkojen tähden aikanaan oli olluttarpeen tehdä myönnytyksiä, perustellen tätä muutosta sillä, että"Jumalan sana nyt niin selvästi ja voimallisesti loistaa, ettei kukaanvoi tietämättömyyttään puolustaa".Meidän on todella vaikeata käsittää — kuten edelläkin jo olemmesiitä maininneet — sitä yleistä tietämättömyyttä ja hengellistäpimeyttä, joka kaikkialla vallitsi. Olivatpa Lutherin lähimmätkin työtoveritniin heikkoja, etteivät edes voineet hillitä noita Wittenberginintoilijoita (1522), vaan siinäkin tarvittiin Lutherin johtoa ja ohjetta.Kun tiedämme, että omassa maassamme kesti noin 65 vuotta (1527-1593), ennen kuin uskonpuhdistuksen puolelle asettunut kirkkommehyväksyi ensimmäisen tunnustuskirjan, ’Augsburgin tunnustuksen’,niin voimme edes jonkin verran paremmin käsittää vanhojen tottumustenpainoa ja uudistusten hidasta edistymistä myös uskonpuhdistuksenkotimaassa. Kristillisen kirkon työ oli kuin uudestaan aloitettava.Kun sen ohella ilmestyi harhaoppeja, joitten kannattajat tosinjonkin verran hillitsivät itseänsä Lutherin eläessä, ja kun paavilainenkeisari ja ruhtinaat myös olivat uhkana, niin emme voi vaatia, ettäkirkollinen tilanne olisi kaikin puolin kirkastunut muutamassa vuosikymmenessä.Mutta kaikkien vaikeuksien keskellä kuuluu kuitenkinselvä ja kirkas ääni: Jumalan sanan oikea opetus, joka ei jäänyt hedelmääkantamatta, vaikka Lutherin toiveita on toteutunut toisia vastavuosisatoja jälkeenpäin. Luther pysyi kaikessa uskollisena Jumalansanalle eikä vaikeuksien edessä poikennut Jumalan sanan tieltäsuurempia toimintamahdollisuuksia tms. tavoitellen tai saadakseenvastustajiensa lukua vähentymään, vaan hän tahtoi, mitä Jumalakintahtoi. Siitä on vakuuttavana todistuksena myös se seurakunnallinenuudistus, johon hän Wormsin valtiopäivien jälkeen ryhtyi.

535.5.3 Kirkollinen uudistustyö ja sen tarkoitusKun nyt tunnemme Lutherin aito raamatullisen opin seurakunnastaja kun olemme tutustuneet myös hänen ensisijaisiin päätehtäviinsäja hänen menettelytapaansa, niin voimme jo ilman muuta edellyttää,että — mikäli Luther pysyi uskollisena tunnustamalleen opille— hän myös tahtoi uudistaa seurakunnat raamatullisiksi, apostolisiksiseurakunniksi. Olisihan nykyaikainen kansankirkko ollut aivanvastakkaista toimintaa sille, mitä hän opetti seurakunnasta. Jos hänsitä olisi tarkoittanut, olisi hän pian voinut ruhtinasten avulla asettaapiispanvirkaa ja tuomiokapituleja vastaavia kirkkohallituksia, jotkaolisivat oikeudellisella vallalla hallinneet ja hoitaneet tuota sekasortoistakansalaumaa. Kansankirkkoaatteen mukaan ei muuta olisi pitänytkääntehdä, sillä sen mukaan kirkkoon on koottava eriuskoisimmatkinkansalaiset, joita tietenkään ei voida ohjata ja hallita Jumalansanalla, vaan joitten kirkollinen toiminta välttämättä edellyttäämäärätyn kirkkohallinnon oikeudellista määräysvaltaa kaikissa tärkeimmissäasioissa. Ja siinä hänellä olisi heti kohta ollut koossa täysilukuinenpaikalliskirkko ja ulkonaisesti mukavat ja paremmin järjestyneetolot.Mutta tällaisten asioitten esittäminen Lutherin kirkollisen uudistustyönkohdalla — mikäli niin nykyaikaista kansankirkkoaatettarohjettaisiin siinä Lutherinkin toimintaan vedoten puolustaa ja kannattaa— olisi mitä ristiriitaisinta ja tosiasioitten vastaista. Niin aivankerrassaan toisin Luther ryhtyi toimimaan. Hän ei näissä kirkollisissaasioissa tahtonut järjestää mitään inhimillisin keinoin, vaan tahtoikulkea eteenpäin vain sen verran kuin Jumala sanansa kautta olipäässyt vaikuttamaan ihmissydämissä. Eikä hän tässä jäänyt hurmahenkientavoin odottamaan jotakin Jumalan välitöntä vaikutusta,vaan piti tärkeimpänä tehtävänään — kuten yllä olemme osoittaneet— Jumalan sanan opettamista. Kaikki pakollinen, ulkokullattu uskonnollinentoiminta oli hänelle kauhistus.Uskonpuhdistuksen puolelle kylläkin liittyi kansaa paikkakunnittainja voi sen tähden pintapuolisesti tilannetta tarkastellen näyttääsiltä, kuin olisi Luther kannattanut sekavan kansankirkon ylläpitämistä.Mutta niin ei ollut asian laita. Kansankirkkoaate, joka pyrkii

54erilaisten ainesten kirkolliseen palvelemiseen ja hallitsemiseen, rajoittaaja kieltää jo periaatteellisesti määrättyjä kristittyjen oikeuksiaja edustaa erilaisiin oppeihin nähden aivan suurta suvaitsevaisuutta.Mitä sitten mukaan tulleeseen kansanjoukkoon tulee, niin Luther itsetunnustaa, etteivät näin kokoontuneet joukot olleet mikään oikea paikallisseurakuntatai kirkko, vaan että ne olivat kristillisesti arvostellenkuin pakanajoukkoa, josta Jumalan sanan opettamisen kautta olisivähitellen koottava oikeat kristilliset paikallisseurakunnat. Hän ontätä tilannetta ja uudistustoiminnan tarkoitusta erittäin selkeästi selvittänytkuuluisassa kirjassaan ’Saksalainen messu’ v. 1526.5.5.3.1 Kirja ’Saksalainen messu’ v. 1526Siinä hän puhuu Jumalanpalvelusten järjestämisestä kolmella tavalla.Ensinnäkin hän kannattaa latinankielisiä jumalanpalveluksiasitä varten, ettei tämä kieli ja senkielinen kirjallinen tuotanto unohtuisija sen aarteet jäisi käyttämättä. — Toiseksi hän esittää saksankielistenjumalanpalvelusten tehtävää. Hän lausuu, että näitä molempiaolisi pidettävä julkisesti kaikelle kansalle, josta kuitenkin suurinosa on kuin pakanalaumaa — aivan kuin me turkkilaisten tai pakanainkeskuudessa avoimella paikalla tai kentällä pitäisimme Jumalanpalvelusta."Ja hän jatkaa: "Sillä tässä ei vielä ole mitään järjestettyäja määrättyä kokoontumista (seurakuntaa), jossa voitaisiinkristityitä evankeliumin mukaan hallita, vaan on se julkista kehotustauskoon ja kristinuskoon". Mutta heti tämän jälkeen Luther hahmotteleeoikeata seurakunnallista kokoontumista seuraavin sanoin: "Kolmas(jumalanpalveluksen) muoto, joka olisi evankelisen järjestyksenoikean laadun mukainen, olisi oleva sellainen, ettei kokoonnuttaisiniin julkisella paikalla kaikenlaisen kansan keskuudessa, vaan niitten,jotka todella tahtovat olla kristityitä ja jotka tunnustautuvatevankeliumiin kädellä ja suulla, pitäisi kirjoituttaa nimensä kirjaanja kokoontua erikseen vaikkapa johonkin huoneeseen rukoilemaan,lukemaan, toimittamaan kastetta, nauttimaan ehtoollista ja harjoittamaanmuita kristillisiä tehtäviä. Tässä yhteydessä voitaisiin niitä,jotka eivät käyttäydy kristillisesti, pitää silmällä, rangaista, parantaaja erottaa (seurakunnasta) eli panna pannaan Kristuksen ohjeen mukaan,Mt. 18:15 ss. Tässä voitaisiin järjestää myös yhteinen kristillinenalmujen antaminen ja jakaminen köyhille Paavalin esimerkin

55mukaan, 2 Kor. 9:1,2,12. … Tässä täytyisi hyvin ja lyhyesti opettaauskontunnustusta, kymmeniä käskyjä ja Isä meidän -rukousta: Lyhyesti,jos meillä olisi henkilöitä, jotka todella tahtoisivat olla kristityitä,olisi (kokoontumisen) järjestys ja tapa pian valmis."Tämän mukaan ei Lutherilla vielä ollut mitään järjestettyä paikallisseurakuntaatai kirkkoa tämän sanan varsinaisessa, oikeassamerkityksessä. Hänen edessään oli laaja lähetystehtävä. Papisto olisuuresti taitamatonta ja pysyttäytyi suurimmaksi osaksi entisten etuoikeuksiensasuojassa. Kansa oli tietämätöntä ja raakaa. Yksin, uskomattomanyksin Luther seisoi tämän toiminnallisen sekasorronkeskellä. Mutta hän ei jättänyt kansaa apua vaille, vaan tahtoi niissäolosuhteissa raivata tietä oikealle kristilliselle toiminnalle. Hän eijulistanut silloisia seurakuntia miksikään kansankirkoksi, vaan tunnustisuoraan, etteivät ne mitään järjestettyjä paikallisseurakuntiaolleetkaan. Sellaisia hän kuitenkin toivoi joskus syntyvän. Tuo Lutherinesittämä jumalanpalveluksen kolmas tapa tarkoittaa oikeanpaikallisseurakunnan toimintaa. Se ei tarkoita — kuten kansankirkkoaatteenkannattajat yleisesti selittävät — nykyaikaisten hartausseurojenperustamista. Ei mitenkään. Sillä Luther sisällyttää tuon "kokoontumisen"tehtäviin juuri nimenomaan kristilliselle paikallisseurakunnallekuuluvan toiminnan, kuten kasteen, ehtoollisen ja seurakuntakurintoimittamisen ja harjoittamisen. Ja onhan tämä kokoontuminennimenomaan esitetty sitä taustaa vastaan, ettei silloin Lutherinomien yllä esittämiemme sanojen mukaan vielä ollut mitään järjestettyäoikeata kristillistä paikallisseurakuntaa, vaan joukko, jokaoli verrattavissa turkkilaisiin ja pakanoihin. Kelpaapa tässä todistukseksivielä sekin tosiasia, että — kun sitten jossakin paikassa ryhdyttiinjärjestämään tällaista kristillistä toimintaa — oli aina kyseessäjuuri paikallisseurakunnan tai kirkon järjestäminen, kuten edempänäesimerkeillä osoitamme. Luther ei siis edustanut sellaista kirkollisuutta,jossa varsinaisen paikallisseurakunnan muodostaisivat kaikenlaiseteriuskoiset tai julkisestikin epäkristilliset ihmiset vakavienkristittyjen kokoontuessa yksityisiin hartausseuroihin, vaan hänpäinvastoin tunnusti, ettei tuo eriuskoisten tai julkisten epäkristittyjenjoukko ollut mikään seurakunta, mutta toivoi aikaa, jolloin julistetunJumalan sanan voimasta saataisiin kokoon oikea kristillinen paikallisseurakunta,josta sitten olisi siunausta jatkuvasti muullekin kansan

56osalle. Koskaan ei Luther ole pitänyt julki jumalattomia ja evankeliuminhalveksijoita kirkkona, jossa heillä olisi kirkollisia oikeuksia.Nykyaikainen kansankirkollinen seurakunta-aate erilaisine hartauspiireineenon Lutherille aivan vieras ja outo aate.Vaikka Luther silloin (v. 1526) jo oli toiminut 5 vuotta erilläänpaavikirkosta, ei hän vieläkään katsonut voivansa ryhtyä järjestämääntällaista oikeata kristillistä kokoontumista, jota hän nimenomaannimittää "seurakunnaksi" ("Gemeinde"). Hän jatkaa nimittäinnäillä sanoilla: "Mutta minä en voi enkä mahda sellaista seurakuntaaeli kokoontumista ("Gemeinde oder Versammlung") järjestää taisaada aikaan, sillä minulla ei ole vielä siihen sopivia henkilöitä"(vrt. s. 51, 52), enkä tiedä monestakaan, että he sitä vaatisivat. Muttajos niin käy, että minun täytyy niin tehdä ja minua siihen vaaditaanenkä voisi hyvällä omallatunnolla jättää asiaa sikseen, niin tahdonmielelläni tehdä voitavani ja parhaani mukaan asiaa auttaa. Siihenmennessä tahdon tyytyä noihin esittämiini Jumalanpalveluksen kahteentapaan … kunnes kristityitä, jotka vakavuudella sitä tahtovatolla, tulee siihen mieleen ja sitä haluavat, jottei tässä syntyisi sekasortoa,jos minä omin päin tahtoisin sitä toteuttaa. Sillä me saksalaisetolemme hurja, raaka ja raivoisa kansa, jonka keskuudessa eihelposti voida sellaista alkaa, jollei siihen pakota suurin hätä. Siistoimeen, Jumalan nimessä!" Ja sitten siirtyy Luther neuvomaan,kuinka tuon toisen tavan mukaan on ryhdyttävä nuorisoa opettamaanJumalanpalveluksen yhteydessä ja kuinka sitä on kodeissa muistutettavaja kysymyksin autettava. "Tämä opetus on näin tapahtuva, kunei vielä ole mitään erityistä seurakuntaa ("Gemeinde"). … Sillä jolleivätvanhemmat tai nuorten holhoojat joko itse tai toisten avullatahdo nähdä nuorison suhteen tätä (opettamisen) vaivaa, niin ei enääkoskaan saada heille opetusta, muuta kuin jos saadaan aikaan erityinenseurakunta, kuten mainittu." — Näin Luther toteaa tilanteen vaikeuttaeikä rohkene panna alkuun oikeita kristillisiä paikallisseurakuntiajuuri sen tähden, ettei hänellä ole oikeaan kristilliseen toimintaankypsyneitä kristityitä. Mutta silti hän ilmoittaa, että hän on mielelläänvalmis auttamaan tällaisissa asioissa niitä, joilla on tilaisuuställaisiin uudistuksiin. Luther tunsi aikalaistensa heikon kristillisentiedon ja hän oli jo kokenut talonpoikaiskapinassakin ilmennyttähengellisten asioitten täydellistä väärinkäyttöä ollakseen pidättyväi-

57nen sellaisen toiminnan järjestämisessä, jota ei hallita miekalla eikäihmisvoimilla, vaan ainoastaan Jumalan sanalla. Mutta silti hän eiluopunut Jumalan sanan totuudesta. Hän ei omaksunut mitään uuttakansankirkollista tai valtiokirkollista seurakunta-aatetta, vaan uskollisestipysyi oikeassa raamatullisessa opissaan seurakunnasta ollenvalmis sitä kaikin puolin toteuttamaan, mikäli tilaisuutta olisi siihenilmennyt.Kun edellä olemme osoittaneet, että Lutherin todellisena tarkoituksenaoli oikeitten paikallisseurakuntien syntyminen ja toimintaaivan hänen oikean seurakuntaa koskevan opetuksensa mukaan, muttakun myös olemme todenneet, että hän vielä v. 1526 yhä valittaavakaiden kristittyjen puutetta näitten uudistusten toimeenpanemisenesteenä, niin pakostakin joudumme kysymään, miten Luther sittenkäytännössä toteutti opettamaansa ja tunnustamaansa kristittyjentoiminnan oikeutta ja velvollisuutta. Vastaus ei ole vaikea. Yksittäisissäseurakunnissa ryhdyttiin välttämättömimpiin uudistuksiin. Jo se— kuten olemme osoittaneet — että Luther ei ryhtynyt muodostamaanensin yleiskirkkoa, jonka määräysvaltaan yksittäiset seurakunnatolisivat olleet alistetut, osoittaa, että paavilainen meno oli hylättyja että yksittäinen seurakunta — olkoonpa, että se vielä monessa suhteessaoli sekava ja puutteellinen — tunnustettiin Jumalan valtakunnanaarteitten omistajaksi täysillä oikeuksilla. Niinpä Luther myöstarkasti varoi sitä, etteivät seurakunnat luulisi hänen esittämiään jumalanpalvelusjärjestyksiä(Saksalainen Messu 1526) tai edes VähääKatekismustaan (1529) mitään seurakuntia sitoviksi. Vapaasti saivattietysti — vaikkapa kaikki seurakunnat omaksua samoja ulkonaisiamenoja tai toiminnan tapoja.Uudistukset tapahtuivat siis seurakunnittain. Niinpä esimerkiksiWittenbergissä ryhdyttiin ensin taitamattomasti, mutta LutherinWartburgista palaamisen jälkeen oikealla tavalla vähitellen muuttamaanjumalanpalveluksen sisältöä ja tapaa, kuten siitä olemme joaikaisemmin maininneet. Tärkeimpiä kohtia oli väärän paavilaisenehtoollisenvieton poistaminen ja totuttautuminen sakramentin oikeaankäyttämiseen. Tämänkin asian kohdalla Luther viittaa siihen, ettänimenomaan ehtoollisvieraitten oikea kristillinen valmistautuminenehtoollisen käyttämiseen johtaisi lopulta oikeitten kristillisten paikallisseurakuntiensyntymiseen. Puhuttuaan siitä, kuinka kristittyjen ei

58tule nauttia ehtoollista paavikirkon pakkomääräyksien mukaan määräkertojavuodessa, vaan tutkittuaan itseään Jumalan sanan mukaan,hän jo mainitussa kirjasessaan ’Ehtoollisen nauttimisesta molemmissamuodoissa’ (1522) tulee seuraavaan tulokseen: "Ah, Herra Jumala,jos tätä oppia oikein opetetaan, silloin voit nähdä, että nykyään1000 ehtoollisella kävijästä silloin tuskin 100 tulisi ehtoolliselle. Janiin tehtäisiin vähemmän niitä kauheita syntejä, joita paavin helvetillinenlaki (ehtoollisen viettoon nähden) on maailmaan tulvimallatuonut. Niin tulisimme vihdoin jälleen siihen, että meillä, jotka nytolemme miltei pelkkiä pakanoita kristillisen nimen varjossa, olisikristillinen kokoontuminen (seurakunta). Silloin voisimme erottaakeskuudestamme ne, jotka me heidän teoistaan havaitsisimme epäuskoisiksija oikeata rakkautta vailla oleviksi, mikä meille nyt vielä onmahdotonta."Jumalanpalveluksen järjestäminen oikealle tolalle oli luonnollisestimuuallakin yksi tärkeimmistä tehtävistä. Mutta sen ohella olijulkisen saarnaviran hoidon uudistaminen aivan päivänpolttava kysymys— varsinkin sellaisissa seurakunnissa, joitten pappi tahtoi pysyäpaavilaisena ja joissa määräysvalta oli jonkin luostarin tai jonkunvaikutusvaltaisen miehen käsissä. Olihan kyllä Luther niin selkeästiosoittanut, että kristityille kuuluu oikeus ja velvollisuuskin toimiatällaisissa asioissa. Mutta noudatettiinko sitä myös käytännössä?Vastauksen antakoot ensinnäkin uudistukset Leisnigin seurakunnassa.5.5.3.2 Uudistukset Leisnigin seurakunnassa[n. v. 1522 – 1523]Tämä seurakunta kuului jo vuodesta 1192 läheisen luostarin alaisuuteen.Luostarin johtaja määräsi sille papin. Nyt oli kuitenkin uskonpuhdistuksenvaikutus ulottunut tähänkin seurakuntaan, joka nopeastioli omaksunut evankelisen opin. Siellä oli v. 1522 toimeenpantuperinpohjaisia uudistuksia jumalanpalveluksen alalla. Muttavielä tärkeämpää oli saada seurakunnan mieleinen pastori julkisensaarnaviran hoitajaksi. Sitä ei luostarin johtaja kuitenkaan olisi suonut.Silloin tämän seurakunnan miehet ryhtyivät toimimaan hengellisenpappeutensa valtuuksilla juuri sillä tavalla kuin Luther oli neu-

59vonut kirjassaan ’Saksan kansan kristilliselle aatelille’ v. 1520 (vrt. s.44). He olivat tulleet siihen päätökseen, että kun tuon luostarin etuoikeusoli ristiriidassa sen hengellisen oikeuden kanssa, joka heilläkristittyinä oli tällaisissa asioissa, niin heillä oli oikeus itse ryhtyävalitsemaan seurakunnalle saarnaviran hoitajia. He olivatkin valinneetjoukostaan kaksi miestä saarnaviran tehtäviin. Liitämme tähäntuon seurakunnan verrattoman perustelun ja kertomuksen tästä menettelystään:"Me kokoonnuimme, koko yhteenkuuluva seurakunta,kristillisen uskon yksimielisyydessä ja saatuamme Jumalan armostaarvokasta neuvoa jumalisilta oppineilta (arvattavasti mm. Lutherilta),olemme me raamatullisen, evankelisen sanan ohjeen mukaan huomioonottaenedeltäneen tutkimuksen tulosta ja näiden molempain miestenkristillisiä ominaisuuksia ja taitoa oikealla tavalla kutsuneet nämämainitut miehet H. Kind'in ja maisteri J. Gruner'in kristillisen vapaudennojalla meidän ja koko yhteisen joukkomme keskuudesta, johonhe tällä kertaa ovat kuuluneet uskonsukulaisinamme, ja valinneetsekä vilpittömästi Jumalan tähden pyytäneet heitä hoitamaan meidänyhteistä saarnavirkaamme oikeina todellisina ja uskollisina sielunhoitajinamme,nimittäin kristillisten sakramenttien jakamisessa ja jumalallisensanan julistamisessa, ja olemme pyytäneet, etteivät he antaisiminkään itseänsä estää tätä tehtävää vastaanottamasta." 5) — Voidaankoenää selvemmin ja paremmin toimia missään oikeassa kristillisessäpaikallisseurakunnassa! Ja tässä toimittiin nimenomaan vastoinvallitsevan kirkon tahtoa ja ajallisia oikeuksia. Milloinka nykyaikaisenkansankirkon jäsenet samoin menettelisivät, kun heille määrättäisiinerioppinen pastori! Ei, he eivät ryhtyisi mihinkään, vaanluopuen Kristuksen heille hankkimista hengellisen pappeuden oikeuksistahe säännöllisesti alistuvat "epäevankelisenkin" pastorin alaisuuteen.Toisin toimittiin uskonpuhdistuksen aikana ja nimenomaanLutherin opetusten ja neuvojen mukaan. Tällainen kristillisen seurakunnantoiminta ei ole nykyaikaisissa kansankirkoissa edes mahdollista.Niiden ja Lutherin edustaman raamatullisen kirkko-käsitteenvälillä onkin sovittamaton erilaisuuden juopa.5 Teol. tri. W. H. T. Daun kirjoitus "Lutherin ensimmäinen yritys muodostaa kristillinenpaikallisseurakunta" (Lehre und Wehre 1927 n:o 12), joka kuvaa koko tätämerkittävää tapausta.

60Mutta kuinka siellä Leisnigin seurakunnassa sitten kävi? —Luostarin johtaja määräsi tietysti omanmieleisensä miehen seurakunnanpastoriksi. Silloin valtuutti seurakunta keskuudestaan yhdenmiehen ilmoittamaan tälle paavilaiselle papille, että seurakunta onvalinnut tähän virkaan omat miehensä ja että se ei tunnusta häntä,jota on pidettävä seurakuntaan tulleena kutsumattomana muukalaisena,pastorikseen, ei ota häntä vastaan eikä pidä häntä pastorinaan,vaan täten tahtoo häntä julkisesti kieltää tulemasta ja asettuu häntävastaan." — Se selitys tepsi. Tuo paavin pappi lähti pois eikä luostarinjohtaja enää määrännyt ketään muutakaan tuohon virkaan.Seurakunta sai vihdoin monien pyyntöjen jälkeen vieraakseen itseLutherin, joka saapui Leisnigiin syyskuun 25 p:nä 1522. Seurakuntaesitti hänelle menettelynsä sekä vielä laaditun seurakuntajärjestyksen.Luther luonnollisesti hyväksyi tuon seurakunnan menettelynja neuvoteltiin tuosta seurakuntajärjestyksestä, joka tarkistettunaja myöhemmin seurakunnan hyväksymänä julkaistiin painosta v.1523. Luther kirjoitti siihen merkittävän alkulauseen, jossa hän hetialussa lausuu: "Kun kaiken laupeuden Isä on kutsunut teidät, rakkaatherrat ja veljet, sekä muutkin evankeliumin yhteyteen ja on antanutPoikansa Jeesuksen Kristuksen ilmestyä sydämiinne ja kun sellainenKristuksen tuntemisen rikkaus on keskuudessanne niin voimallinenja toimiva, että olette järjestäneet jumalanpalvelusjärjestyksenne jayhteisen rahavarojen hoidon apostolien esimerkin mukaan, olen pitänyttätä teidän järjestystänne sen arvoisena, että se julkaistaisiin, josehkä Jumala tahtoisi sitä armollisesti siunata, että siitä tulisi yhteinenesikuva, jota myös useat muut seurakunnat seuraisivat, niin että voisimmeteistäkin kerskata, kuten Paavali kerskaa korintolaisista, ettäuseat ovat saaneet innostusta teidän innostuksestanne. Samalla onteidän myös lohdutukseksenne muistettava ja huomioon otettava, että— kun se, mihin olette ryhtyneet, on Jumalasta — niin sitä varmastitullaan vastustamaan, sillä tuo ilkeä saatana ei lepää eikä ole joutilaana."— Itse tuo järjestys sisältää yksityiskohtaisen esityksen seurakunnanomaisuuden ja rahavarojen hoidosta, mutta myös säädöksetseurakunnan pastorin kutsumisesta ja erottamisoikeudesta, seurakuntakurista,joka osaksi oli yhteydessä esivallan kanssa, esimiestentoimista ja seurakuntakokouksista. Tässä on siis nähtävänä ensimmäinenyritys muodostaa oikea, raamatullinen seurakunta. Eikä Lut-

61her — kuten tuosta hänen kirjoittamastaan alkulauseesta ilmenee —pitänyt sitä vain poikkeuksena, vaan hän toivoi tämän seurakunnanesimerkin innostavan muita samoin järjestämään seurakunnallisentoimintansa. Tässä on myös yksi esimerkki sen puolesta, että Luther— vaikkei hän itse missään vielä edes v. 1526 voinut alkaa tällaistaseurakunnan järjestämistä — kuitenkin heti oli valmis kannattamaanasian toteutumista siellä, missä mahdollisuuksia sellaiseen oli olemassa.Tosin ei tämä Leisnigin seurakunnan järjestely vastannut käytännössäsiihen kiinnitettyjä toiveita. Sitä kristillistä kypsyyttä ja taitoa,jota tällainen järjestys edellyttää, ei ollut riittävästi. Mutta asiaitsessään oli oikea ja kannatettava ja — kuten sanottu — todistussiitä, että Luther käytännössäkin halusi raamatullisia, apostolisia seurakuntia.6)Näistä Leisnigin seurakunnan toimista on meille jäänyt vieläkaksi muutakin kirjallista tuotetta. Seurakunnan edustajat pyysivätnimittäin Lutheria kirjoittamaan kirjasen, jossa hän julkisesti puolustaisiheidän pastorinvaaliansa, joka siihen aikaan saattoi monesta tuntuaoudolta. Luther täytti tämän heidän pyyntönsä ja niin ilmestyi v.1523 kirjanen: "Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkeaoppia sekä kutsua, ottaa ja erottaa opettajia".6 Esimerkkinä siitä, kuinka tällaisia merkittäviä tapahtumia suurelle yleisölle esitetään,liitämme tähän V. Ammundsenin suomeksi ilmestyneestä kirjasta 'Nuori Luther'seuraavan kohdan, jossa tätä tapausta lähdetään esittämään tällaisella johtolauseella:"Luther on tilapäisesti ollut kerran mukana yrittämässä toteuttaa ihannettajärjestämällä pyhäin yhteyden mukaista paikallisseurakuntaa" (s. 119). — Lutherpäinvastoin jatkuvasti — ei tilapäisesti — tunnusti oikeata oppia kristillisestä paikallisseurakunnasta,mikä ei suinkaan ole pyhän yhteisen seurakunnan ja paikallisseurakunnantoisiinsa sekoittamista. Tuollaiset leimaavat lausunnot helpottavat ihmisiävälttämään totuuden suolaa ja valaisevien tapausten vakavaa harkintaa.

625.5.3.3.3 Kirja ’Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostellakaikkea oppia sekä kutsua, ottaa ja erottaa opettajia’ v.1523 7)Siinä Luther osoittaa ensinnäkin, että juuri kristityillä on oikeusarvostella kaikkea oppia ja sen mukainen oikeus toimia seurakunnallisissaasioissa. Hän tulee siinä seuraavaan tulokseen: "Niinpä päättelemmenyt, että missä löytyy joku kristillinen seurakunta, jolla onevankeliumi, sillä on, ei ainoastaan oikeus ja valta, vaan myös velvollisuussielunsa autuuden menettämisen uhalla — sen velvoituksenmukaisesti, johon se on kasteessa Kristukseen nähden sitoutunut,välttämään, pakenemaan, erottamaan sekä vetäytymään pois sellaisestaesivallasta, jota nykyiset piispat, apotit (luostarien johtajat),luostarit, säätiöt ja sen sellaiset pitävät, koska päivänselvästi nähdään,että he opettavat ja hallitsevat vastoin Jumalaa ja hänen sanaansa.Niin että tämä ensiksikin on varmasti ja vahvasti perusteltuja että huoletta on jäätävä siihen ajatukseen, että on jumalallinen oikeusja sielujen autuuden tähden välttämätöntä poistaa sellaiset piispat,apotit, luostarit ja muut sen suuntaiset ja välttää niitä." — Tässähänon tunnustettu oikeus, jopa velvollisuus, erota väärän kirkollisenmenon siteistä — ei sen nojalla, että kirkko erottaisi jonkun poiskeskuudestaan, vaan juuri sillä perusteella, että kirkko opettaa jatoimii vastoin Jumalan sanaa. Leisnigin seurakunnan eroaminen paavikirkostaoli siis aivan oikea teko — vieläpä kristillisen velvollisuudenmukainen. Ja toiseksi tässä kirjasessa Luther osoittaa, että seurakunnallaon oikeus itse valita pastorinsa, kuten hän sanoo: "Koskanäinä kirottuina viimeisinä aikoina piispat ja väärä hengellinen hallituseivät ole eivätkä tahdo olla tuollaisia (oikeita) opettajia eivätkäliioin tahdo antaa eivätkä sietää sellaisia, eikä Jumalaa sovi kiusatalähettämään taivaasta uusia saarnaajia, täytyy meidän menetelläRaamatun mukaisesti ja keskuudestamme kutsua ja määrätä ne, jotkasiihen taitaviksi havaitaan ja jotka Jumala on valaissut ymmärrykselläsekä sitä varten lahjoilla kaunistanut". — Luther on siis tässä kir-7Se on suomeksi ilmestynyt v. 1922 "Paimenessa" ja kaksi vuotta myöhemminkirjasena "Paimenen" vastaavan toimittajan, past. A. E. Koskenniemen suomentamana,sekä uudelleen v. 1999 kirjassa "Luther: Seurakunnan oikeudesta ja saarnavirasta",suom. Markku Särelä

63jasessa kaikin puolin asettunut tällaisiin uudistuksiin ryhtyneen seurakunnanpuolelle, kuten luonnollista olikin. Eikä se ollut mikäänpoikkeus Lutherin opista tai tilapäinen toimenpide, vaan siinä toimittiinjohdonmukaisesti Lutherin raamatullisen seurakunta-opin ja -opetuksenmukaan. Tämän puolustuskirjasen sisältö ei ole tänä päivänäkäänvanhentunut, vaan se odottaa edelleenkin toteutumistaan kaikkialla,missä vakaita kristittyjä kuuluu vääräoppisiin kirkkoihin ja missäkristityt oikein seurakunnaksi kokoontuneina tarvitsevat opetusta jarohkaisua toimiakseen itse sen vallan nojalla, joka heiltä yleensäkielletään, mutta jonka heille on hankkinut ja antanut itse JumalanPoika Jeesus Kristus.Leisnigin seurakunnan edustajat olivat myös pyytäneet Lutheriakirjoittamaan ohjeen, jonka mukaan he voisivat järjestää jumalanpalvelusasiansa.Tämänkin pyynnön Luther täytti ja julkaisi samanavuonna (1523) "Seurakunnan jumalanpalveluksen järjestyksen." Senjohdannossa hän huomauttaa, että paavikirkon aikana on erityisestisaarnaviranhoito ja seurakunnan jumalanpalvelus syvästi rappeutunut.Kun sitten uskonpuhdistuksen tarkoitus ei ole poistaa saarnavirkaa,vaan sitä jälleen kohotetaan oikeaan arvoon ja toimintaan, niinsamoin on tehtävä jumalanpalveluksenkin suhteen. Ja sitten seuraaneuvoja, miten sitä sopivasti voi viettää ja järjestää. Kyseessä on järjestyskoko seurakunnalle eikä millekään yksityiselle hartauspiirille.Näinä aikoina Luther joutui neuvomaan tällaisissa asioissa muitakinseurakuntia, kuten Augsburgissa, Esslingenissä, Miltenbergissä,Liivinmaalla ja Hollannissa. Erittäin huomattava — tämän tutkimuksemmeaiheen kannalta — on myös se neuvo ja selvitys, jonkaLuther antoi böömiläisille kristityille heidän seurakunnallisen toimintansauudistamisen suhteen. — Emme tässä yhteydessä voi lähemminselvittää tilanteen kehitystä siellä. Mutta tässä riittää, kun tiedämme,että böömiläiset olivat vanhastaan olleet sotajalalla paavikirkonvääryyksiä vastaan ja saaneet sen johdosta kärsiä — paitsi marttyyriutta— myös sellaista mitä sietämättömintä kohtelua kirkkonsataholta, että sinne aina lähetettiin kaikkein kurjimpia pappeja, mitäoli. Luther mainitsee tästä johtuneen sananparren: "joka jo saksalaistenkeskuudessa oli ansainnut tulla hirtetyksi tai teilattavaksi, siitätulee vielä hyvä pappi Bööminmaahan." Böömiläisten luonnostaankiivas luonne osaltaan aiheutti sitä, että siellä oli monenlaista erimie-

64lisyyttä ja keskinäistä epäsopua. Ne böömiläiset, jotka kuuluen paavikirkkoontahtoivat ehtoollisessa nauttia myös viiniä, hankkivat itselleensuurin vaikeuksin ja rahallisin kustannuksin omat (paavilaiset)papit virallisen papin lisäksi. Mutta kun tämä oli heille milteiylivoimaista, kysyivät he Lutherilta neuvoa tämän tilanteen ratkaisemistavarten. Vaikka Lutherilla oli yllin kyllin työtä oman maansauskonnollisen tilanteen ohjaamisessa, ei hän kuitenkaan voinut jättääböömiläisiä oman onnensa nojaan. Näin syntyi v. 1523 verraton, noin48 sivun laajuinen kirja, jonka nimi jo osoittaa, mikä seurakunta lähinnäoli kyseessä: ’Kirja seurakunnallisten olojen järjestämisestäPrahan kaupungin hallitukselle ja seurakunnalle.’5.5.3.4 ’Kirja seurakunnallisten olojen järjestämisestä(seurakunnan paimenen valitsemisesta ja asettamisesta)Prahan kaupungin hallitukselle ja seurakunnalle’ v. 1523 8Kun nämä böömiläiset olivat siinä luulossa, että seurakunnanpappina voi olla vain se, joka on saanut paavilaisen pappisvihkimisen,ja kun he sen tähden olivat saaneet nähdä paljon vaivaa sellaisenlisäpapin saamiseksi, niin on Lutherin ensimmäinen tehtävä osoittaaettä paavillinen pappisvihkiminen ei hyödytä mitään, vaan on päinvastoinmitä hyljättävin asia. Hän lausuu, ettei tuo vihkiminen sisällämitään velvoitusta seurakuntiin nähden, kun papit on vihitty vainpiispan määräyksestä ilman seurakunnan suostumusta tai vaalia. Toiseksihän huomauttaa, että kristityn tulee ennemmin kärsiä mitä tahansakuin pyytää paavillista pappisvihkimistä pastoreilleen, sillä sesisältää mitä epäkristillisintä toimeksiantoa ja Jumalan pilkkaa (messu-uhrintoimittamista yms.). Noita piispoja ("valheen kätyreitä"),jotka tuollaista vihkimistä toimittavat, "on paettava kuin sielujenkauheimpia myrkyttäjiä ja koko kirkon kaikkein hirvittävintä häväistystä",ja se, joka on saanut heiltä tuollaisen vihkimisen, "hyljätköönja kirotkoon sydämestään tuon voitelun ja kaiken vihkimisen" ja ryhtyköönoikein virkaansa toimittamaan. "Voi niitä, — huudahtaa Luther— jotka vihkiytyvät tällaiselle Jumalan vastustajalle (paavikirkonvääryyksiin), tälle Baar Peorille, jos he ennakolta asian tietävät ja8 [Wie man Kirchendiener wählen und einsetzen soll. An den Rath und Gemeindeder Stadt Prag]

65ymmärtävät!" ja sitten Luther osoittaa, kuinka häpeällistä ja väärääon, että böömiläiset pyytävät papiksivihkimistä uskonnollisilta vihollisiltaan,jotka ovat polttaneet (böömiläisen) Juhana Hussin ja Hieronymusprahalaisen ym. ja jotka tahtovat vain heidän tuhoamistaan.Hän ei ainoastaan osoita tuon paavillisen vihkimisen synnillisyyttä,vaan vaatii böömiläisiä sitä ehdottomasti karttamaan, sillä paavinopin hylkääminen ja paavillisen papiksivihkimisen käyttäminen ovataivan ristiriitaisia asioita. "Jos te” — sanoo Luther — ”niin teette,(että paavillista vihkimistä käytätte) niin suostuttehan tämän teonkautta paavikirkkoon ja kunnioitattehan sitä, ikään kuin se olisi oikeintehnyt, kun se teitä on kironnut." Böömiläiset joutuisivat sitenmyös osallisiksi rakkaan oppi-isänsä Hussin tuomioon jne. "Kuinkapaljon oikeammin” — lausuu Luther vielä — ”tekisittekään, jos vetäytyisittesiitä niin kauas pois, ettette — mikäli se suinkin on mahdollista— joutuisi edes sen myrkyllisen nimen hajuakaan haistamaan,kuten Paavalikin käskee, 1 Kor. 5:11, välttämään huorintekijääja juomaria …" Jollei niin tehdä, on böömiläisten vastustava suhtautuminenpaavin oppiin vain turhaa suukopua. — Nämä asiathan ovatnykytärkeitä kaikkialla siellä, missä osaksi ollaan olevinaan oikeanopin puolella, mutta kuitenkin todellisuudessa alistutaan yleiskirkonsekaoppiseen menoon. Ja tämän kirjan jatko valaisee samaa asiaa yhälujemmin.Luther arvelee böömiläisten puolustavan itseään ja molemmillepuolin ontumistaan näillä meidänkin päivinämme tutuilla tekosyillä:"Miten sitten on tässä meneteltävä? Tilanteen suuren vaikeuden tähdenei voida kaikessa olla niin tarkkoja. Meillä ei ole mitään pappejaemmekä kuitenkaan voi olla ilman niitä?" — Lutherin vastaus ei onnu:"Niin, jos kerran asia näin on, olisi se pitänyt aikaisemmin sellaiseksituntea ja ilmoittaa ja sellaisena pitää, ennen kuin paavista olisierottu tai sitten on myös totisesti mitä pikemmin palattava siihenpaavin alamaisuuteen, josta on erottu… Tässä on meidän nyt ratkaistava,että joko käymme asiaan käsiksi, se on: että vielä tänä päivänäryhdymme oppimaan, miten me voimme varustaa itsellemme pastoreitaulkopuolella paavin tyranniutta, tai että — jollemme tätä tahdo,vaikka kuitenkin se olisi mahdollista — mielellämme ja suosiollaantaudumme (paavikirkon) vankeuteen ja siellä turmeluksen kuninkaanalaisina tietoisesti ja selvällä järjellä toimimme turmeluksen

66palveluksessa, josta meitä varjelkoon Kristus, laupias Herramme jaMestarimme." — Näin selkeästi Luther osoittaa vallitsevan kirkonilmeisiä jatkuvia syntejä tunteville ja niitä jonkin verran ontuvastivälttäville, että kaikki ontuminen tällaisissa asioissa on mahdotonta.Joko on väärästä selvästi erottava ja oikein toimittava tai on siihensuosiolla mukauduttava. Kuinka vapauttava, mutta samalla ankaranvelvoittava olikaan tällainen opetus böömiläisille. Mutta Luther eisuinkaan lopettanut tähän, vaan sitten hän kirjassaan ryhtyy laajastiosoittamaan, että kristityillä hengellisen pappeuden nojalla on oikeusarvostella kaikkea oppia ja toimia oikean opin mukaan. Eikä heilläole tähän vain valtaa, vaan myös velvollisuus: "Niin on varmasti olevakirottu jokainen, joka tunnustautuu paavin tyranniuteen, muttasiunattu jokainen, joka kristillisesti eroamalla sitä karttaa." Samallaosoitetaan, että pastorit kutsutaan kristittyjen joukosta eikä muualta.Ja kirjasen alussa Luther sanoo, että — jollei ketään muita saada papeiksikuin noita paavin pappeja, niin on ennemmin oltava ilman niitä.Sellaisessa tapauksessa perheenisä hengellisesti huoltakoon perhettänsälukemalla kotonaan saarnoja ja kastakoon hän myös syntyvätlapsensa. — Mutta milloin tilaisuutta on valita kristittyjen joukolleeli seurakunnalle pastori, niin sen toimittakoot nämä kristityt itse.Eikä pidä välittää siitä, jos tämä tuntuu oudolta alussa, sillä Jumalansanaahan aina on noudatettava. "Jos jäädään töllistelemään (Jumalansanan mukaista) uutuutta ja sen käyttämisessä vitkastellaan, niin eikoskaan voida uskoa mitään Jumalan sanan kohtaa".Ja sitten Luther neuvoo, kuinka seurakunta tämän pastorin kutsumisenja valitun virkaanasettamisen soveliaasti toimittaisi. TässäLuther niin hellästi ja armaasti johdattelee kristityitä oikean seurakunnanensimmäisiä tehtäviä hoitamaan kuin hän neuvoisi tottumatontaäitiä hoivaamaan hentoa esikoistaan. — Ensin on asia yksityistenrukousten kautta uskottava Jumalan tietoon ja sitten hän jatkaa:"Kun sitten olette kutsuneet kokoon ja tätä kutsua ovat vapaaehtoisestinoudattaneet kaikki ne, joitten sydämet Jumala on uskoon taivuttanut,että he ovat kanssanne yksimielisiä, niin toimikaa sittenedelleen Herran nimessä näin: valitkaa se tai ne, joita te tahdotte jajotka siihen virkaan tunnetaan soveliaiksi ja arvollisiksi. Sitten pankootkätensä heidän päälleen ne, jotka keskuudessanne ovat kykenevimpiä,ja vahvistakoot heitä heidän virkaansa ja uskokoot heidät

67kansan, kirkon eli seurakunnan huostaan. Ja vain tällä tavalla ovathe tulleet teidän kaitsijoiksenne ja paimeniksenne. Aamen. Muttasiitä, millaisia papeiksi valittavien tulee olla, opettaa Paavali runsaasti,Tiit. 1:5 ss. ja 1 Tim. 3:2 ss." — Tässähän on esitetty juuri sellaista,jota meidänkin seurakuntamme ovat kokeneet ja tehneet. — MuttaLuther laajentaa vielä neuvoansa ja osoittaa, että näin voivat ensinmenetellä muutamat, joitten esimerkin mukaan sitten muutkin voivattoimia. Ja jos seurakuntia tulee useampia, niin voivat niiden pastorittaas keskuudestaan valita kyvykkäimpiä miehiä heitä ja seurakuntiapalvelemaan ja tarkastamaan, kuten Pietarikin aikanaan toimi.Vielä Luther neuvoo ottamaan huomioon todellisia heikkoja javahvistaa kristittyjä rohkeasti näin toimimaan. Jos joku epäilisi, etteitällainen joukko voi olla kirkko — paavikirkon suuruus ja ulkonainenloisto kun vielä häikäisi silmää, — niin Luther huomauttaa, ettämissä Jumalan sanaa oikein käytetään ja missä on Kristuksen tuntemista,siellä on kirkko, vaikka se ilmenevien syntien tähden olisikuinkakin heikko. Hän sanoo: "Sen tähden ette saa epäillä keskuudessanneolevan kirkon, jos teitä edes olisi 10 tai 6 henkilöä, jotkatotuudessa omistaisitte sanan." Ja jos lisäksi siinä olisi suuri joukkosellaisia, jotka eivät vielä ole sydämiinsä kätkeneet sanaa, niin josnämä suostuvat noitten harvojen päätöksiin, ovat ne niin lujia, kuinKristus itse olisi ne tehnyt.Luther ei unohda muistuttaa näitä böömiläisiä myöskään sielunvihollisenvarmasta vastustuksesta, vainoista ja rististä. Mutta uskollisillaei ole mitään hätää. Ja vaikka näyttäisi kaikki menevän murskaksija maailma jo luulisi taivaan romahtavan alas, niin ei se asiaamuuta: "sillä kalliomme ei kalpene salaman ja ukkosen jyrinän edessä,eikä ole peloissaan, vaikka taivas jo olisi pilveen käynyt ja synkkä,eikä se myöskään kauhistu, vaikka tuuli kuinka ankarasti tempoisija rajuilma raivoaisi, vaan sillä on vapaa ja varma omatunto jaodottaa varmana kaunista ja suloista säätä." Ja loppukehotus kuuluu:"Sen tähden, oi Juuda ja Jerusalem, älkää pelätkö, vaan pysykää lujina.Te saatte kokea, että Jumala teitä auttaa. Ryhtykää vain reippaastitoimimaan. Jumala itse on oleva luonanne."Olemme kyllä kauan viipyneet tämän ihmeellisen kirjan ääressä,mutta onhan se niin vakuuttava todistuskappale. Mitä se muuta todistaa,kuin Lutherin kirkollisen toiminnan selvän raamatullisuuden

68puolesta kaikkia niitä vastaan, jotka rohkenevat vedota Lutheriin toisenlaisentoiminnan — vieläpä sekaoppisen kirkollisuuden puolustukseksihänen opetustensa tavoin toimivia vastaan. Tämä kirja todistaamyös eittämättömästi sitä, että Lutherilla ei ollut mielessä kootaniitä, jotka todella tahtoivat olla kristityitä, yksityisiin hartausseuroihin,vaan hän käskee heitä — vaikka heitä suuremman joukon keskelläolisi kuusi tai kymmenen uskollista — toimimaan seurakuntanasellaistenkin hyväksi, jotka vielä eivät olleet sydämiinsä vastaanottaneetJumalan sanaa ja jotka suostuvat heidän päätöksiinsä.Tällaista ei Luther opettanut vain näissä erikoistapauksissa, vaansitä hän omassa seurakunnassaankin selvänä Jumalan sanan totuutenajulisti. Mainitsemme siitä esimerkkinä seuraavat otteet kahdestahänen saarnastaan. Huhtikuun 2 p:nä 1523 hän lausuu mm.: "Niinvoisi asiat järjestää, kuten mielelläni tahtoisin, että ne, jotka vakaastiuskovat (Kristukseen), voisivat erottautua paikkakunnallaan ja tunteatoisensa uskonveljiksi. Olisin jo aikoja sitten tahtonut tällaista, muttasiitä ei ole tullut mitään, kun ei ole vielä tarpeeksi saarnattu ja opetettu."Ja tapaninpäivän saarnassaan (v. 1524) hän asettaa Jerusaleminalkuseurakunnan toiminnan esikuvalliseksi ja sanoo: "Tässä historiassanäette ensinnäkin, kuinka kristillisen seurakunnan tulisi ollamuodostunut. Sen lisäksi näette siinä oikean kuvan hengellisestä hallinnosta,jota apostolit tässä harjoittavat. He huolehtivat sieluista,saarnaavat ja rukoilevat. He huolehtivat myös ruumiin tarpeista, valitsevatmiehiä, jotka jakelevat lahjoja, kuten kuulitte. Näin huolehtiihengellinen hallinto ruumiista ja sielusta, ettei kukaan kärsi puutetta,kuten Luukas sanoo, että kaikki runsaasti ravitaan ja hyvin hoidetaanruumiin ja sielun puolesta. Tämä on oikein hyvä kuva ja esimerkki jaolisi hyvä, jos nyt samoin alettaisiin — jos olisi sopivia henkilöitä —että kaupunki, kuten tämä täällä, jaettaisiin neljään tai viiteen osaanja annettaisiin kullekin osalle pastori ja muutamia diakoneja, jotkakukin osassaan saarnaisivat ja lahjoja jakelisivat, kävisivät sairaitakatsomassa ja pitäisivät huolta siitä, ettei kukaan puutetta kärsisi.Mutta meillä ei ole siihen tarvittavia henkilöitä. Sen tähden en rohkenesellaista panna toimeen niin kauan, kunnes Herramme Kristustekee kristityitä" (vrt. s. 52). — Näin aivan selvästi Luther tunnustautuuapostoliseen seurakunnallisuuteen ja sitä tahtoo, mutta ei katso

69voivansa sitä vielä toteuttaa, kun tietoisista kristityistä edelleen olipuute.Vaikkakin Luther — kuten olemme osoittaneet — oli valmis auttamaantällaisen järjestyksen käytäntöön ottamista, niin oli hän kuitenkintässä kohden erittäin varovainen. Hän ei sallinut mitään lakimaistapakkoa uudistuksia toimeenpantaessa. Jo ennen mainitsemassammekirjasessaan ’Ehtoollisen nauttimisesta molemmissa muodoissa’(1522) hän pitää tuollaista pakkovaltaa ankarasti vastustettavanaasiana: "Sellaisten tyrannien kimppuun, jotka tahtovat (uudistuksiinryhtyä) lakeja säätäen ja pakkoa käyttäen, on ankarasti ja lujastikäytävä, että kristillinen vapaus säilytettäisiin täydellisenä." Javielä hän lausuu: "On Jumalan ja ihmisten edessä väärin, jos me aloitammekristillistä toimintaamme ulkonaisista asioista ja jätämme oikeansisällisen puolen koskemattomaksi". Oikeata kristillistä toimimistahän vielä kuvaa näin: "Sillä kaikki, mikä on evankelista, kristillistäja uskon mukaista, on oleva vapaata, niin että ihmiset tulevatmukaan ilman lakia ja vaatimista — omasta halustaan ja rakkaudestaasiaan." — Jos todella on kyseessä tällainen vapaa kristillinen toiminta,kuten esim. Leisnigin seurakunnassa oli, niin Luther mielelläänoli sellaisia uudistuksia toteuttamassa.5.5.3.5 Nk. ’Hombergilainen ehdotus’ v. 1526Kaikissa seurakunnissa ei tilanne ollut sellainen kuin Leisniginseurakunnassa. Kun Lutherille kerran esitettiin kirkkojärjestys, jokakyllä sisälsi oikeita seurakunnallisen toiminnan järjestelyn periaatteita,mutta jossa samalla oli käskevä, määräävä ja lakimaisesti pakottavasävy, niin on luonnollistakin, että hän ei voinut suositella sitäheti eikä sellaisenaan käytäntöön otettavaksi. Kyseessä on tuo kuuluisa’Hombergilainen ehdotus’ vuodelta 1526, joka tunnetaan myöslatinankielisellä nimellä: ’Reformatio ecclesiarum Hassiae’ (Hesseninseurakuntien uudistus).Siinä kyllä tunnustauduttiin Raamatun ehdottomaan ohjeellisuuteenja pääopinkappaleeseen sekä pidettiin paikallisseurakuntaa kaikenkirkollisen vallan varsinaisena omistajana, jollaisena se on oikeutettuharjoittamaan seurakunnallista kuria, valitsemaan ja tarvittaessaerottamaan julkisen saarnaviran hoitajia. Mutta sitten siinä vaa-

70dittiin sellaistenkin kirkollisten menojen poistamista, jotka ehdonvallanasioinaolisi voitu säilyttää. Urkujen soittokin oli supistettava äärimmäisenvähään, "ettemme — kuten siinä sanottiin — joutuisi entisiin(paavillisiin) harhoihin." Ehtoollisoppikin oli siinä heikosti esitetty,mutta on kuitenkin otettava huomioon, ettei tässä ollut kyseessäopin tunnustus, vaan kirkkojärjestys. 9) Kaikkein vastenmielisintä olivarmaan Lutherille se, että siinä uudistuksia esitettiin toimeenpantavaksija toteutettavaksi jyrkästi ja nopeasti eli siis juuri vastoin sitätoiminnan tapaa, jota Luther piti ainoana oikeana ja kristillisenä.Kun Luther tammikuun 7 p:nä 1527 kirjoitti Hessenin maakreiville,Filipille, lausuntonsa tästä ehdotuksesta, niin hän ei ryhtynytsitä ollenkaan yksityiskohtaisesti arvostelemaan, vaan ystävällisestineuvoo maakreiviä, ettei tämä vielä sitä julkaisisi, "sillä — hän sanoo— minä en ole tähän saakka voinut enkä vieläkään voi olla niinrohkea, että ryhtyisin meidän keskuudessamme toteuttamaan sellaistalakipaljoutta vieläpä niin mahtipontisesti. — Lisäksi on lakien laatiminensuuri, vaarallinen ja laajakantoinen asia eikä siitä ilman PyhääHenkeä mitään hyvää koidu." — Sen sijaan hän neuvoo, että huolehdittaisiinsiitä, että seurakuntiin ja kouluihin saataisiin kelvollisetpapit ja opettajat ja että vähitellen saadun kokemuksen perusteellatultaisiin lyhyeen, yksinkertaiseen kirkolliseen järjestykseen. Sitävarten olisi parasta, jos kolme tai kuusi tai yhdeksän pastoria yhteisestisopisi ensin edes yhdestä tai kolmesta, viidestä, kuudesta erikoiskohdasta,jota he opettaen ryhtyisivät seuraamaan seurakunnissaan,lisäten yhteiseen järjestykseen tarpeen tullen yhä useampiakohtia. Näin sopisi vähitellen toimia, kunnes kaikki olisivat omaksuneetyhteisen järjestyksen, jonka sitten voisi koota pieneksi kirjaksi.Luther arvelee puolestaan, että tästä ehdotuksesta, josta nyt on puhe,täytyisi toisia kohtia muuttaa ja toisia siirtää yksin esivallan piiriin.Lopuksi hän kokoaa neuvonsa tällaiseksi: "Lyhyesti ja hyvin, vähänja kelvollista, rauhallisesti, mutta jatkuvasti toimittakoon!"Luther piti siis tuota uudistusehdotusta, joka sinänsä sisälsi oikeitatoiminnan periaatteita — joskin siinä oli arvosteltavaakin, ennenaikaisenaja tarkistusta kaipaavana. Hänen tällainen suhtautumisensa9 Vrt. M. Willkomm'in kirjoitusta "Luther ja Hombergilainen ehdotus", Schrift undBekenntnis 1927 n:o 4-5.

siihen vain vahvistaa hänen oikeita periaatteitaan, joitten mukaankirkolliset olot oli uudistettava raamatulliselle kannalle.5.5.3.6 Seurakuntien tarkastus71Uskonpuhdistuksen kirkollisen uudistustoiminnan alkamisestaoli jo kulunut noin kuusi vuotta ja yhä oli syytä varovasti ja vähitellensuunnitella tätä jatkuvaa työtä. Vihdoin katsottiin tarpeelliseksiryhtyä tarkastuttamaan seurakuntia sekä todellisen tilanteen toteamiseksiettä seurakuntien toiminnan kohottamista varten. Kun seurakunnateivät muodostaneet mitään yhteistä kirkollista järjestöä, niinpidettiin luontevimpana, että Saksin vaaliruhtinas huolehtisi seurakuntientarkastuksen järjestämisestä. Tarkastajille laadittiin opetusohjesääntö,johon vielä palaamme.Luther toivoi näitten tarkastusten johtavan tuloksellisiin uudistustoimiin.Niinpä hän tammikuun 10 p:nä 1527 kirjoittaa hyvälleystävälleen Hausmannille, joka erityisesti harrasti kirkollisen järjestäytymisenasiaa, että vaaliruhtinas on ilmoittanut tahtovansa jouduttaatarkastusten toimeenpanoa ja jatkaa: "Kun niitä pidetään, niinvoidaan seurakuntien järjestämisen jälkeen myös ryhtyä toteuttamaanpannaa; sillä mitä voidaan tehdä, niin kauan kuin tilanne on näin sekava."Ja saman vuoden maaliskuun 29 p:nä hän samalle ystävälleenkirjoittaa siitä, että muuan pastori (Zwickaussa) oli julkisessa saarnassanuhdellut määrättyä henkilöä ja sanoo: "Tehän hyvin Jumalanarmon kautta tiedätte, että sellainen yksityinen rankaiseminen ei olesopivaa missään muualla kuin kristittyjen kokouksessa. Mutta ettehänvielä ole mitään sellaista kokoontumista järjestäneet, jonka toivommesaavamme järjestetyksi tarkastuksen kautta. — Nyt on kyseessäyleinen saarna, joka myös sellaisena pidettäköön, eikä siinäsaa ketään erityisesti häväistä tai saattaa punastumaan, kunnes teerottaudutte ja saatte aikaan kokoontumisen, jossa oikeassa järjestyksessäkehotetaan, anteeksipyydetään ja rangaistaan." — Muttaseurakuntien tarkastukset eivät kuitenkaan vastanneet Lutherin toiveita,vaan ne paljastivat kirkollisen tilanteen vaikeuksia ja sekasortoaenemmän kuin oli luultu. Kuvaavaa on, että Luther itse niittenjälkeen ryhtyy kirjoittamaan ’Vähää Katekismustaan’, kun ei edesollut kristinopin alkeitten oppimiseksi kyllin yksinkertaista ja hyvää

72oppikirjaa. Näin ollen voi ymmärtää, ettei hän silloisissa oloissa voinutryhtyä järjestämään seurakuntia haluamallaan erityisellä tavalla.Täytyi tyytyä edelleenkin saarnaviran hoidon ja jumalanpalveluksenparantamista tarkoittaviin toimenpiteisiin.Kirkollisen uudistustoiminnan vaikeuksien lisänä oli edelleenkinuhkaava valtiollinen tilanne, puhumattakaan sakramenttilaisten jamuitten vääräoppisten vitsauksesta. Hylkäsihän keisari Augsburginvaltiopäivillä v. 1530 luterilaisten oppitunnustuksen ja antoi heilleparannuksen aikaa seuraavaan kevääseen saakka. Ja vain keisarinomat lisääntyneet vaikeudet aikaansaivat sen, että hän kuitenkin soiheille välirauhaa.5.5.3.7 Kirja ’Kehotus Augsburgin valtiopäivillekokoontuneille papeille’ v. 1530Kun Augsburgin valtiopäivien tulos olisi saattanut merkitä kansalaissotaakin,niin on luonnollista, että uskonpuhdistuksen miehettekivät parastaan säilyttääkseen myös ulkonaista rauhaa valtakunnassa,mikäli se heistä riippui, ja osoittaakseen olevansa aina valmiitauttamaan kirkollisen tilanteen parantumista — erityisesti tietämätöntäkansaraukkaa huomioonottaen. Niinpä Luther, joka valtiokirouksenalaisena ei saanut tulla noille valtiopäiville, kirjoitti Koburginlinnassa kuuluisan kirjansa ’Kehotus Augsburgin valtiopäiville kokoontuneillepapeille’, jota on kutsuttu ’Lutherin Augsburgin tunnustukseksi’ja jossa hän selvittää kirkollista riitaa. Tämä kirja on tulluthuomatuksi erityisesti sen johdosta, että hän siinä esittää erään sovinnontarjouksenpaavilaisille. Koska tätä sovinnontarjousta on selitettyniin, että siinä muka Luther tyytyisi toimimaan paavikirkossayhtenä suuntana paavikirkon väärän opin rinnalla ja yhteydessä senkanssa, niin on meidän tässä selvitettävä tämän tarjouksen todellistasisältöä ja tarkoitusta.Siinä Luther ensinnäkin osoittaa, kuinka laajat paavilaiset piiritilolla tervehtivät hänen esiintymistään, kun hän aikanaan taisteli paavinanetta sekä munkkisäätyä vastaan. Silloin häntä kyllä oli pidetty"mainiona opettajana" ja "rakkaana lapsena". Sitten hän esittää muutamiakohtia, joista kaikkien pitäisi nähdä, kuinka kurja hengellinenhoito vallitsi ennen uskonpuhdistuksen alkua ja kuinka välttämättö-

73mästi paavikirkko on kaivannut ja kaipaa uudistusta. Kyseeseen tulevatlähinnä ane, paavin erikoisluvat, rippi, parannus, nurkkamessut,panna, ehtoollinen ja pappien naimattomuus. Myös on siinä lueteltunane asiat, joita "oikeassa kristillisessä kirkossa" käsitellään, ja näittenrinnalla ne asiat, joita "teeskentelevässä kirkossa" (paavikirkossa)harrastetaan. Koko tässä kirjassa asetetaan paavilainen väärä oppikauhistuksena oikeata Jumalan sanan oppia vastaan ilman pienintäkääntinkimistä. Lopussa sitten Luther esittää tuon kuuluisan sovinnontarjouksensa.Mitä se sisältää? Ensinnäkin Luther tulee tähän tulokseen:"Lyhyesti: sekä me että te paavilaiset tiedätte, että te elätteilman Jumalan sanaa, mutta että meillä se on. Sen tähden on meidänsuurin toivomuksemme ja nöyrin pyyntömme, että te tahtoisitte antaaJumalalle kunnian ja että tuntisitte itsenne, katuisitte ja tekisitteparannuksen. Jollette niin tee, niin korjatkaa minut pois; jos elän,olen oleva teille ruttona; jos kuolen, niin olen teidän kuolemanne.Sillä Jumala on yllyttänyt minua teitä vastaan… " — Todellakin tinkimätöntäsovinnontarjouksen johdantoa, josta jo saattaa päättää,minkälainen jatko on oleva.Varsinainen sovinnontarjous kuuluu näin: "Ensinnäkin, koska ettekuitenkaan voi ettekä tahdo huoltaa piispallista virkaa ja tehtävää,kun ette te eivätkä kaikki teidän oppineennekaan kuitenkaan todentotta kykene saarnaamaan ja omiatuntoja lohduttamaan ja tuomitsemaan,niin jättäkää siis meille virkanne, joka kuuluisi velvollisuuksiinne.Antakaa meidän vapaasti opettaa evankeliumia ja antakaameidän palvella kansaraukkaa, (joka haluaa olla hurskas); älkää sitävainotko tai estäkö siinä, mitä ette voi tehdä ja mikä kuitenkin olisivelvollisuutenne ja mitä toiset teidän edestänne tahtovat tehdä." Toiseksieivät luterilaiset tästä tarjotusta viranhoidosta vaadi mitäänpalkkaa paavin piispoilta. Kolmanneksi vakuutetaan, että tämänkautta annettaisiin heidän jäädä niihin maallisiin tehtäviin ja oikeuksiin,joita heillä oli. Tahdomme opettaa — sanotaan edelleen, "ettäteitä edelleen on pidettävä ruhtinaina ja herroina rauhan tähden jaettä saatte pitää omaisuutenne, jota eivät ole sallineet hussilaiset eivätkäwiklifilaiset ja jota ei nykyäänkään yksikään hurmahenki eikävillihenki tahdo sallia. Tästä näette, että me emme ole teidän (ajallisenomaisuutenne) vihollisia, vaan suuria ystäviänne, vieläpä suojelijoitannekin.Mutta säilyttäkää rauha älkääkä meitä vainotko. Emme-

74hän muuta pyydä emmekä ole milloinkaan muuta pyytäneet kuin vapaataevankeliumia". Ja neljänneksi on Luther valmis antamaan piispoilleedes jotakin tehtävää, jos vain evankeliumille suodaan vapaus.Siinä tapauksessa — sanoo Luther. — "Tahdon omasta puolestanimyös turvallisesti auttaa ja toimia niin, että teilläkin sentään olisijotakin piispallista tehtävää. Ja niin olisi teillä kahdenlaista piispallistatehtävää: ensinnäkin sellaista, että me ja saarnaajat opettaisimmeevankeliumia teidän sijassanne, ja toiseksi sellaista, että auttaisitte(!!) tätä tehtävää piispan määräysvallalla. Teidän persoonanne,elämänne ja ruhtinaallisen olonne jättäisimme omantuntonneja Jumalan tuomion varaan."Tällainen oli tuo sovinnontarjous. Tarkkaava lukija on varmaanjo selvästi huomannut, ettei tässä ole vähimmässäkään määrässä kysymyssiitä, että paavilaiset saisivat opettaa entisiä vääriä oppejaan jaettä luterilaiset saisivat sen rinnalla opettaa oikeata Jumalan sanaa.Lutherhan johdannossa vaati paavin piispoja parannuksen tekoon! Jaitse tässä sovinnontarjouksessa on kyseessä ei enemmän eikä vähemmänkuin koko opetusviran siirtäminen luterilaisten haltuun,kuten Luther sanoi: "jättäkää siis meille virkanne" ja kuten hän ilmoittaa,että luterilaiset hoitaisivat opetusvirkaa "teidän edestänne"("für euch") ja "teidän sijassanne" ("an euer Statt"). Siinäkin tapauksessa,että piispoille jäisi edes jotakin piispallista tehtävää, ei se ulottuisimuuhun kuin siihen, että heille jäisi oikeus "auttaa" tätä luterilaistenhoitamaa opetusvirkaa määräämällä pappien sijoitusta — arvattavastikuitenkin seurakuntien suostumuksella, mikä olisi sitä helpomminsaatavissa, kun kaikki olisivat oikeaoppisia. Tuntuu milteiivalta, että Luther panisi nuo piispat ei ainoastaan sallimaan yksinomaanoikeata oppia, vaan sen julistamista vieläpä edes jonkin verranpalvelemaan tuon määräysvaltansa kautta!! — Evankeliumin vapaallajulistamisella tarkoitetaan — kuten yllä olevastakin selviää —tietysti koko oikeata oppia, eikä vain yhden opinkohdan julistamisoikeutta,sillä siihen opinkohtaan kaikki muut opinkappaleet joko johtavattai siitä johtuvat, kuten olemme tämän tutkimuksemme alkupuolellaLutherin omilla sanoilla osoittaneet. Kyseessä on koko kristillinenoppi — kun taas piispoille jäisi koko heidän maallinen omaisuutensaja ruhtinasvaltansa sekä tuota määräysvaltaa.

75Kun tätä tapausta on niin suuresti käytetty sekaoppisen kirkollisuudenja juuri nykyaikaisen kansankirkkoaatteen puolustukseksi,niin tahdomme vieläkin jäädä hetkiseksi tämän asian ääreen. —Tuossa samassa kirjassa Luther suorin sanoin tunnustaa, että paavikirkkoon väärä kirkko. Kas näin: "Niin, te olette perkeleen kirkko,joka on valehtelija vastoin Jumalan sanaa ja murhaaja, kuten näette,että jumalanne, perkele, myös on valehtelija ja murhaaja. Sillä sehänon oikea kirkko, joka pitäytyy Jumalan sanaan ja sen tähden kärsii,kuten me (Jumalan kiitos) teemme emmekä ketään murhaa tai vieroitaJumalan sanasta. Sen tähden ei teidän paljoakaan kannata sanoameille: kirkko, kirkko, kirkko, vaan todistakaa ennemmin, että olettekirkko, siitä on kysymys. Perkelekin voi sanoa: Minä olen jumala,kumarra minua, Mt 4:9. Susikin voi sanoa: Minä olen paimen, Mt.7:15; Job. 10:l. Me tiedämme kyllä itse, että tulee olla kuuliainenkirkolle, mutta sitä me kysymme, mikä ja missä se on." Ja kun tässäkohdassa erityisesti käsitellään ehtoollisoppia, hän heti jatkaa: "Jumalaauttakoon teitä parannukseen tässä opinkohdassa. Jollette te sitätee, niin tulemme me kuitenkin Jumalan armon avulla toimimaan,kuten tähänkin asti. Ja enemmänkin: Jos Jumala asiat niin johdattaisi,että te jonkin verran myöntyisitte valtiopäivillä, niin emme sitä siinämielessä tule hyväksymään, kuin olisi asia nyt teidän (osittaisen)myöntymisenne kautta oikea ja sitä ennen ollut väärä. Ei, teillä ei olesellaista arvovaltaa meidän silmissämme, että tunnustaisimme senolevan teidän mielivaltanne ja mahtinne määrättävissä, milloinka jakuinka kauan Jumala on oleva totuudellinen tai valehtelija tai hänensanansa oikea tai väärä. Sehän olisi aivan liian paljon ja teidän korottamistanneantikristilliseen ylpeyteen vastoin Jumalan sanaa ja seolisi koko meidän oppimme ja toimintamme peruuttamista, vaan metahdomme Jumalan sanan kautta pakottaa teitä ja saada teitä kuinpilkkaajia, vainoojia ja murhamiehiä ajetuksi siihen, että te nöyryyttäisitteitsenne Jumalan edessä, tunnustaisitte syntinne, murhanne japilkkanne vastoin Jumalan sanaa tapahtuneeksi ja tekisitte parannuksen,niin kuin ne, jotka tähän saakka ovat olleet väärässä, Jumalansanaa vainonneet ja viatonta verta vuodattaneet. Sellaisia syntejäja paheita emme tahdo pitää salassa emmekä niihin vaikenemallaja peittelemällä suostua ja osallistua sellaiseen kauhistukseen … "

76Eihän tässä ole "kynnen vertaakaan" kysymys mistään väärän jaoikean opin yhteistoiminnasta, vaan väärän opin täydellisestä hylkäämisestä.Luther ilmoittaa jo edeltäkäsin, etteivät luterilaiset tyydymihinkään osittaiseen myöntymiseen, niin että molemmin puolintunnustettaisiin opissa olleen korjaamisen syytä, vaan että paavilaistenon tehtävä täydellinen parannus, johon sisältyy täydellinen luopuminenväärästä opista ja tunnustautuminen luterilaisten oikeaanoppiin. — Sitten Luther myös arvaa toisten ihmettelevän, kuinkatuollaisille piispoille, jotka eivät edes osaa hallita omaa taloansa, 1Tim. 15, annettaisiin jotakin piispallista tehtävää. Hän vastaa heille:"Minä tiedän valitettavasti kyllä, että niin on asian laita, mutta sentähden, että nuo onnettomat ihmiset näkisivät, että me haluammerauhaa ja ettei meissä syytä ole, saatan minä kärsiä, että he asettavatseurakuntiin ja saarnatuoleihin pastoreita ja näin auttavat evankeliuminasiaa." — Kun siis yksin oikea oppi olisi käytännössä, niinolisi Luther rauhan tähden sallinut heidän hoitaa tällaista ulkonaistatehtävää.Mutta hän tunsi vastustajansa niin hyvin, ettei hänellä ollut juurimitään toiveita todellisen sovinnon saavuttamisesta. Sitä todistaa eräshänen kirjeensä, joka on kirjoitettu lokakuun lopulla 1535 eräilleSoestissä oleville saarnaajille ja jossa vielä lähemmin selitetään yllämainittuasovinnontarjousta. Hän sanoo, että erittäinkin hän itsetuossa "Kehotuksessaan … (1530)" tarjosi paavilaisille paljon. Javieläkin hän samaan tapaan lupailee ollen kyllä tietoinen paavin taipumattomuudesta:"Tahdon vielä sanoa ja myöntää, että jos paavitahtoo antaa evankeliumia vapaasti ja puhtaasti opetettavan, kutenhänen velvollisuutensa olisi, niin tahdon oman henkilöni puolestakuulua hänelle, niin kuin hän vain tahtoo minua käyttää; enhän voihänelle enempää tarjota. Mutta sitä hän mielellään kuuntelee, jos sanon:paavi olkoon sellainen kuin itse tahtoo; mutta sitä hän ei mielelläänkuuntele, että hänen velvollisuutensa olisi opetuttaa evankeliumiavapaasti ja puhtaasti, vieläpä sen opettamista edistää. Sillätässä hän vainuaa hiiriä ja yskän kyllä ymmärtää: hän nimittäin onhuolissaan siitä, ettei hän silloin voisi enää olla paavi." Ja sitten Luthertarkemmin selittää tuota sovinnontarjouksen sisältää: "Sillä sitäei kukaan saa eikä kenenkään pidä luulla tai olettaa, että tahtoisinyhtyä paavin tai paavilaisten kanssa, jolleivät hän ja he yhdy evanke-

77liumiin. — Sen tähden sanon: jolleivät he omaksu juuri tätä, tätä,tätä evankeliumia, jota minä kutsun evankeliumikseni ja jota niinmonen vainon ja vaaran alaisena olen tunnustanut, niin ei ole olemassamitään toiveita yhteydestä minun, kaikkein viheliäisimmänsyntisen, ja kaikkein pyhimmän isän (paavin) välillä, olipa hän niinsuuri, kuin vain taitaa olla, ja minä niin pieni, kuin olen … " ja lopuksihän selittää, miksi hän niin paljon lupasi tuossa sovinnontarjouksessa.Hän sanoo: "Mutta se, että olemme tässä toimineet varovasti,on tapahtunut niitten hyväksi ja palvelemiseksi, jotka vielä ollenpaavin vankeudessa olisi saatava kutsutuiksi Jumalan valtakuntaan,kuten pyhä Paavali sanoo tekevänsä kaikki valittujen tähden."Näin osoittautuvat kaikki luulot siitä, että Luther olisi tässä edustanutsekaoppista kirkollista toimintaa — vieläpä paavilaisten kanssa,tosiasioita aivan vääristeleviksi harhakuvitelmiksi, kun taas tämäkinhänen toimenpiteensä päinvastoin mitä lujimmin todistaa sen puolesta,että luterilainen kirkko ei saa vähimmässäkään määrässä tinkiäoikeasta opista, kuten myös Lutherin suhtautuminen Zwingliin jahänen kannattajiinsa v. 1529 osoittaa (vrt. s. 29). — Tuota tarjottuasovintoa ei syntynyt.5.5.3.8 Luther pysyi tunnustamassaan opissa seurakunnastaja toivoi sen toteutumista elämänsä loppuun astiLutherin elämän loppupuoli kului sitten jatkuvassa, jopa kiihtyvässätaistelussa ei ainoastaan paavikirkkoa vastaan, vaan myös mitäerilaisimpia ilmeneviä lahkohenkiä vastaan. Mitä nimenomaan tuleeLutherin tunnustamaan oppiin kristillisestä kirkosta ja paikallisseurakunnasta,niin hän pysyy kuolemaansa asti hievahtamatta jo uskonpuhdistuksenalussa teroittamassaan opissa. Sitä todistakoot esim.hänen verrattomat kirjansa ’Galatalaiskirjeen pitempi selitys’, jokailmestyi painosta 1535 (katso s. 26,29), luterilaiseksi tunnustuskirjaksihyväksytty ’Schmalkaldenin uskonkohdat’ vuodelta 1537 (katsos. 17,25,36,37), kuuluisa ’Kirkolliskokouksista ja kirkosta’ vuodelta1539 (katso s. 17) ja vielä ’Kirja Hans Wurstia vastaan’ vuodelta1541 (katso s. 15). Osoituksena siitä, että Luther loppuun asti ilollatervehti kaikkia sellaisia toimia, joitten kautta yhä enemmän palattaisiinoikeaan apostoliseen seurakuntatoimintaan myös seurakuntaku-

78rin harjoittamisessa, mainitsemme tässä kohdan hänen kirjeestäänhuomattavalle kirkolliselle johtomiehelle, Anton Lauterbach'ille (v.1543): "Minua miellyttää hessiläinen seurakuntakurin toimeenpano(ensimmäisen kirkon tavan ja esimerkin mukaan) ja, jos te voisittetoimia samoin, niin olisi se peräti hyvä. Mutta se tulisi pahasti suututtamaanhovia. Herra olkoon kanssamme." Ja vaikka hän yhä yltyvienvaikeuksien keskellä ja vähitellen kiteytyvän kirkollisen toiminnanpuitteissa ei pääsekään toivomaansa apostoliseen paikallisseurakunnanjärjestykseen, niin ei tämä hänen toivonsa sammu eikä muutu.Se on yksi osa sitä perintöä, jonka hän on jälkipolville jättänyt, jasiihen kuuluu juuri ennen kaikkea raamatullinen opetus kristittyjenoikeuksista ja velvollisuuksista.Vaikkakin tässä tutkimuksessamme jo olemme voineet osoittaaLutherin omien kirjoitusten ja toiminnan kautta, että hän loppuun astitahtoi ja toivoi raamatullisia paikallisseurakuntia eikä suinkaan edustanutlahkollista eikä nykyaikaista kansankirkollista seurakuntaaatetta,niin liitämme tähän myös jo mainitsemamme saksalaisenkansankirkollisen jumaluusoppineen Karl Holl'in tutkimuksen tuloksen.Hän tosin ennen mainitussa teoksessaan ei vapaudu siitä kansankirkollistentavallisesta väärästä käsityksestä, että Luther mukaolisi kannattanut myös kansankirkkoaatetta. Mutta hän joutuu senohessa toteamaan saman asian, joka on tullut meidän tutkimuksemmetulokseksi. Hollin käsittelytapa on kylmän järkeilevä eikä hänelleitselleen näy oikea kristillinen, apostolinen seurakunnallisuus olevanrakas ja seurattava, joten emme ihmettelekään, että hän esittää Lutherintällaista kantaa varsin heikolla tavalla. Koska hänen tutkimuksensatulos juuri kansankirkkoaatteen edustajan suusta kuultuna on hyvinmielenkiintoinen, niin esitämme sen tässä. Todettuaan, että Lutherloppuun asti on pysynyt käsityksessään kristillisen seurakunnanvallasta ja oikeudesta, hän tulee tähän lopputulokseen:"Vihdoin ei Lutherilta täysin katoa myöskään se ajatus, että hänenkorkein päämääränsä oli oikean tunnustusseurakunnan (’Bekenntnisgemeinde’)aikaansaaminen. Hän ei tosin koskaan pääse niinpitkälle, että hän olisi löytänyt siihen kypsyneitä ihmisiä. Mutta kuitenkinhän vakaasti iloitsee siitä, kun milloin tehdään vakava yrityskirkollisen kurin toteuttamiseksi. Kaikessa tässä on Luther pysynyt

alkuperäiselle pyrkimykselleen uskollisena" (ennen mainittu teos s.378-379).5.6 Suhtautuminen maalliseen hallitusvaltaanja nk. konsistoreihin79Luther on aina tarkasti teroittanut maallisen hallituksen ja kirkonvallan ja toiminnan erilaisuutta. Augsburgin tunnustuksessa esim.sanotaan: "Tätä avainten- eli piispojen valtaa harjoitetaan ja käytelläänainoastaan Jumalan sanan opettamisella ja saarnaamisella sekäjoko monille tai yksityisille sakramentteja jakamalla, … Maallinenhallitushan käsittelee aivan toisia asioita kuin evankeliumi; … Ei siissaa toisiinsa sekoittaa ja keskenään hämmentää näitä kahta järjestystä,hengellistä ja maallista.” (TK 1948 s. 48). Liitämme tähänvielä kohdan Lutherin saarnasta vuodelta 1538 hänen selittäessäänJoh. 2:15: "Näitä kahta hallitusta ei saa ikinä sekoittaa toisiinsa, kutenVanhan Testamentin aikana Juudan kansan keskuudessa tapahtui,vaan niiden täytyy pysyä toisistaan erossa, jos muutoin mieli saadaoikea evankeliumi ja oikea usko. Sillä Kristuksen valtakunnan laitaon aivan toinen kuin maallisen hallituksen, joka ruhtinaille ja herroilleon uskottu. Ken saarnamies on, se jättäköön maallisen hallituksenrauhaan, ettei saisi aikaan sekaannusta ja epäjärjestystä. Sillä meidäntulee hallita kirkkoa sanalla tai suun miekalla ja käyttää suun vitsaa.Sitä vastoin on maallisella esivallalla toisenlainen miekka, nyrkkimiekkaja puinen vitsa, jolla ruumista kuritetaan" (Saarnoja 3 vk. s.317).Kuitenkin tiedämme, että Luther joutui turvautumaan maallisenhallituksen miehiin kirkkoa koskevissa asioissa. Miten se on ymmärrettävä?Olemme jo (s. 44) maininneet, kuinka hän kirjassaan ’Saksankansan kristilliselle aatelille’ (1520) osoittaa, että "maallinenmiekka" on määrätyssä tapauksessa sopiva kirkollisen toiminnanapu, kun vielä esivallan miehet ovat kirkon jäseniä ja hengellisiäpappeja. Luther toimi kyllä ensin ilman maallisen esivallan erityisempääaloitetta, mutta kun pidettiin seurakuntien tarkastuksen järjestämistätarpeellisena, niin hän pyysi vaaliruhtinasta määräämääntarkastajat ja mitä muuta asiaan kuuluu. Mutta tässä ei Luther kuitenkaansekoittanut toisiinsa kirkkoa ja valtiota. Kun seurakunnat

80eivät muodostaneet mitään yleiskirkkoa ja kun vaaliruhtinas oli vaikutusvaltaisessaasemassa oleva kirkon jäsen, niin Luther pyytäähäntä tekemään tämän aloitteen, mutta nimenomaan siinä mielessä,että vaaliruhtinas toimisi tässä "kristillisen rakkauden tähden (jotahän ei ollut velvollinen tekemään maallisen esivallan edustajana) jaJumalan tähden evankeliumin edistämiseksi ja vaaliruhtinaan maissaolevien kristittyraukkojen hyödyksi ja pelastukseksi", kuten sanatkuuluvat Lutherin tätä tarkastusta varten laatiman opetusohjeen esipuheessav:lta 1528. Hän siis pyytää vaaliruhtinaan apua tämän kirkollisenasian järjestämiseksi. Kun kuitenkin vaaliruhtinaan tarkastusjärjestyksessä(1527) ilmenee lakimainen määräystapa, niin Luthertuossa esipuheessaan ymmärtää ja selittää sitä niin, etteivät ne oleankaria käskyjä paavikirkon tapaan, vaan että tarkoitus on se, ettäpapit eivät halveksisi tätä hyvää tarkoittavaa tarkastusta, vaan "alistuisivatsellaiseen tarkastukseen haluisesti ilman pakkoa rakkaudenlaadun mukaan".Kun kuitenkin jo näitten tarkastusten järjestämisen alussa vaaliruhtinasesiintyi aloitteentekijänä jopa käskevässä sävyssä ja kunnäitä tarkastuksia, jotka kyllä olivat aluksi tilapäisluontoisia ja jotkamyös osaksi palvelivat esivallan asioita, jatkuvasti järjestettiin, niinpiili siinä se vaara, että valtiovalta ryhtyisi oikeudellisesti määräämäänkirkollisiakin asioita. Mutta se ilmeni varsinaisesti vasta silloin,kun ryhdyttiin järjestämään nk. konsistoreja. Paavikirkon aikanaoli konsistoreissa oikeudellisesti ratkaistu avioliittoa ja kirkkokuriakoskevia asioita. Uskonpuhdistuksen kautta oli nämä asiat — mikäline olivat julkisoikeudellisia — siirretty esivallan huostaan. Näin olitapahtunut nimenomaan Lutherin vaikutuksesta. Mutta sittemmin1530-luvun lopulla alkoi esiintyä miehiä, jotka tahtoivat jälleen palauttaanuo asiat oikeudellisella vallalla varustettujen konsistorienhoitoon. Tätä epätervettä suuntaa edusti ennen kaikkea tuo niin helpostipaavilaisuuteen päin ontuva Melanchton. Tämä konsistorienjärjestämisen halu johtui osaksi siitä, että seurakunnat olivat taitamattomuutensatähden joutuneet tällaisten asioitten käsittelyssä vaikeuksiinja kääntyivät Wittenbergin jumaluusoppineitten puoleenavunpyynnöillä. — Vaaliruhtinas kannatti myös näitä aikeita ja hänentoimestaan ilmestyi v. 1538 eräs konsistorien järjestämistä tarkoittavaehdotus. Sen mukaan olisi konsistorin tehtäviin kuulunut

81ratkaista ja tuomita avioliitto- ja julkisia kuriasioita seurakunnastaerottamiseen ja vankeusrangaistuksiin asti ja määrätä kirkollisia asioita,kuten esim. oppia ja kirkkotapoja, pappien erottamisia ym. Tähänkaikkeen piti niillä olla oikeudellinen valta, vieläpä omat oikeudenpalvelijat(jonkinlaiset poliisit) ja — vankila! — Tämä ehdotusmerkitsi selvästi Lutherin tunnustamien ja opettamien kirkollisentoiminnan periaatteitten hylkäämistä. Lutherhan juuri mitä selvimminkorosti kirkollisen ja maallisen hallituksen toiminnan erilaisuuttaja erillään pitämistä. Esivallan apu tarkastusten toimeenpanossa olivain hätätilan aiheuttama ja siinäkin tahtoi Luther pitää kirkon ja valtionalaisten asioitten välillä selvää eroa. Aivan toisin tahdottiin nyttehdä. Sattuvasti lausuu kuuluisa saksalainen oikeusoppinut R. Sohmtuota konsistoriehdotusta käsitellessään: "Sama ajatus, sama pelko,sama vähäuskoisuus, joka aikanaan johti alkukristillisyyden katolilaisuuteen,on tästä lähtien ilmennyt suurena uskonpuhdistuksen kirkossa.Kaipaus Egyptin lihapatojen ääreen on herännyt matkallakautta jokapäiväisen elämän korven. Vallan ja pakon apua tarvitaan,kun sanaan ei luoteta! Myrsky nostattaa aallokon. Kristus nukkuu.Kirkkolaivaa koetetaan varjella inhimillisin, maallisin keinoin. Auta!Me hukumme! Missä on usko evankeliumin voimaan? Missä on tunnustus,jonka mukaan kristillistä kirkkoa voidaan ja pitää hallittamanyksinomaan Jumalan sanan kautta?" (Alaviitassa mainittu teos s.616). 10)Luther ei tietenkään voinut tällaista ehdotusta hyväksyä. Hänenvastustuksensa johtikin siihen, että v. 1539 järjestetty Wittenberginkonsistori toimi ilman oikeudellista valtaa hengellisissä asioissa.Kun Lutherin ystävä Spalatin oli huolissaan näistä asioista arvattavastijuuri tuon onnettoman konsistoriehdotuksen johdosta, niin Lutherkirjoittaa hänelle, tammikuun 12 p:nä v. 1541, että konsistori käsitteleevarsinaisesti vain avioliittoasioita eikä ole mikään tarkastajiaylempi oikeudellinen hallitus koko kirkolliseen toimintaan nähden.— Vielä tehtiin vuonna 1542 uusi konsistoriehdotus, joka oli samanlaatuinenkuin vuoden 1538 ehdotus. Nytkään ei Luther sitä sietänyt.10 Yllämainittua tarkastusta ja konsistoreja koskevissa asioissa viittaamme erityisestiseuraavan kahteen lähteinämme käyttämäämme tutkimukseen: R. Sohm,Kirchenrecht I (1892) s. 588-628 ja H. Ebeling, Kirchenpolitik, Sozialismus,Staatspolitik im Lichte der Bibel (1899) s. 123-131.

82Konsistori oli ratkaissut erään avioasian kanonisen lain mukaan raamatunvastaisesti.Muuta ei tarvittu. Luther nousi kaikella sananvoimallaansitä vastaan. Saarnassaan tammikuun 6 p:nä 1544 hän sanoo,että näin tuodaan kirkkoon jälleen paavi. Noita oikeusoppineita, jotkaratkaisevat kirkollisia asioita Jumalan sanasta riippumatta, hän eivoinut kirkossa sietää: "Heidän täytyy poistua meidän kirkostammeeivätkä saa siinä olla, vaan meidän pitää poistaa heidät virastaan,koska he jälleen tuovat paavin mukanaan kirkkoon. Me emme voisallia, että omiatuntoja noin hämmennetään. Eikä sitä myöskäänhurskas vaaliruhtinas tule kärsimään, että Mainzin piispan oikeusoppineettäällä meidän konsistoriamme hallitsevat. — Ja kun he niinaikovat jatkaa, niin tahdomme ajaa heidät pois kirkosta perkeleen luoja heidän tulee tietää, että konsistori ei ole kuuluva heidän tehtäviinsä,vaan pastorien hoitoon. En olisi uskonut, että oikeusoppineemmevielä olisivat paavilaisten tapaisia. Mutta nytpä tahdon myös toimiaheitä vastaan kaikin voimin." Tässä yhteydessä on Luther myös lausunutnuo kuuluisat sanat: "Meidän on hajotettava konsistorit, silläme emme totisesti tahdo niissä pitää oikeusoppineita ja paavia. Oikeusoppineeteivät juttuineen kuulu kirkkoon, muuten he tuovat sinnejälleen paavin." — Näin selvästi taisteli Luther loppuun asti kirkollisenitsenäisyyden puolesta. Kirkkoa oli hallittava Jumalan sanallaeikä valtion pakkovallalla. Tämän taistelun tulos olikin se, ettäLutherin eläessä ei kirkkohallintoa järjestetty oikeudellisella vallallatoimivaksi valtion elimeksi. Lutherin kuoleman jälkeen pääsi taas tuohänen vastustamansa kanta voitolle.Näin Luther on loppuun asti pysynyt uskollisena myös sille jovarhain tunnustamalleen totuudelle, että kirkollisen ja maallisen hallituksenvalta ja toiminta ovat aivan erilaisia ja erillään pidettävät.Hän tahtoo valtiovallasta riippumatonta kirkkoa, joka toimii ja järjestääasiansa yksin Jumalan sanan mukaan. Tätä todistakoon vielä eräsLutherin kirje, lokak. 22 p. 1543, jossa hän vastustaa hovin sekaantumistakirkon hallintoon: "Heidän tulee huolehtia hovistaan, muttajättää seurakuntien huoltaminen niille, jotka niitten palvelukseen ovatkutsutut ja joitten on tehtävä Jumalalle tiliä siitä. … Me tahdomme,että kirkon ja hovin virat pidetään toisistaan erillisinä …" — Ennenmainitsemamme Karl Holl'kin tulee tähän samaan tulokseen. Kunnimittäin Saksan vallankumous (syksyllä 1918) johti kirkon ja valti-

83on yhteyden osittaiseen katkeamiseen, niin hän huomauttaa, että "kehitysnyt vihdoinkin palautuu niille raiteille, joille Luther oli tahtonutsen johtaa" (ennen mainittu teos s. 380).Luther tahtoi siis itsenäisiä eli valtiosta riippumattomia oikeitakristillisiä paikallisseurakuntia eli vastaavanlaista kirkkoa.6. LUTHERIN KIRKOLLISENUUDISTUSTOIMINNAN TULOKSIAVaikkakaan Luther ei kaikin puolin voinut toteuttaa seurakuntienjärjestämistä apostolisten seurakuntien tapaan, kuten hän mielelläänolisi tahtonut, niin uudistettiin seurakunnallinen toiminta kuitenkintärkeimmissä oleellisissa kohdissaan. Tähän kuului seurakuntien varustaminenpuhdasta evankelista oppia tunnustavilla pastoreilla, jumalanpalveluksenuudistaminen poistamalla siitä sellaista, mikä oliJumalan sanaa vastaan, ja kohottamalla sitä seurakunnan todellisiatarpeita palvelevaksi. Nuorisoa opetettiin ja ehtoollisella kävijöitätutkittiin. Tärkeintä oli se, että alttari ja saarnatuoli oli pidettävä puhtaana,millä tarkoitettiin sitä, että ilmeisiä vääriä opettajia ei saanutpäästää opettajan tehtäviä suorittamaan. Pysyttiin ankarasti erilläänyhteistoiminnasta erioppisten kirkkojen kanssa. — Näin saivat halullisetsielut kuulla Hyvän Paimenen ääntä ja pääsivät väärän opinsaastutusta pakoon. He saivat armonvälikappaleitten oikean käyttämisenkautta täyden taivaallisen hoidon. Puuttuva seurakunnallinenjärjestely ei siis koskenut opin asioita, vaan vaellusta ja toiminnallisiaasioita, joten kristityt saattoivat turvallisesti pitäytyä seurakuntiensatoimintaan.Kaikista toiminnan heikkouksista ja puutteista huolimatta esim.Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (1531) voitiin todeta, ettäsuuria ja mitä tärkeimpiä seurakunnallisia uudistuksia oli tehty.Niinpä verrattaessa luterilaisten seurakuntien toimintaa vastaavaanpaavilaiseen menoon, tullaan siinä seuraavaan huomattavaan tulokseen:"Meidän keskuudessamme käydään ehtoollisella jokaisenasunnuntaina, mutta vasta sen jälkeen kuin heitä ensin on opastettu,

84tutkittu ja synneistä päästetty. Koulupojat veisaavat psalmeja niitäoppiakseen, ja seurakuntakin veisaa osin oppiakseen, osin rukoillakseen.… Meidän keskuudessamme seurakunnan esipaimenet ja seurakunnanmuut paimenet velvoitetaan antamaan julkista opetustakasvavalle nuorisolle ja nuorisoa kuulustelemaan, tapa, joka on tuottanutmitä parhaimpia hedelmiä. … Meidän seurakunnissamme sitävastoin kaikissa saarnoissa varataan tilaa seuraaville uskonkohdille:parannus, jumalanpelko, usko Kristukseen, uskonvanhurskaus,omientuntojen lohduttaminen uskolla, uskonharjoitukset, edelleenrukous, millainen sen tulee olla, vakuuttautuminen siitä, että se ontehokas ja että se tulee kuulluksi, risti, esivallalle ja kaikelle yhteiskunnallisellejärjestykselle kuuluva kunnia, Kristuksen valtakunnaneli hengellisen valtakunnan ja yhteiskunnallisten asioiden välinenerotus, avioliitto, nuorten kasvatus ja opetus ja kaikki rakkaudenpalvelukset.Tällaisen seurakuntiemme tilan perusteella voidaan todeta,että me tunnontarkasti säilytämme seurakunnalliset periaatteet, sekämyös pyhät jumalanpalvelusmuodot ja kauniit kirkolliset tavat. (TK1948 s. 177,178). Ja edelleen: "Meillä käydään kirkossa useamminkuin vastustajien puolella, sillä hyödykkäät ja selvät saarnat kiinnostavatkuulijoita. … Seurakuntien todellinen kaunistus onkin pyhä,hyödykäs ja selvä oppi, sakramenttien uskollinen käyttö, palava rukousynnä muu sellainen.” (TK 1948 s. 215). — Kun sitten LutherSchmalkaldenin uskonkohdissa (v. 1537) perustelee vapaan kristillisenkokouksen tarpeellisuutta, niin hän huomauttaa, etteivät luterilaisetsitä tarvitse, vaan he kannattavat sitä niitten raukkojen puolesta,jotka edelleen ovat paavikirkossa vailla Hyvän Paimenen selvää ääntä.Hän antaa siinä seurakunnistaan seuraavan kuvauksen: "sillä seurakuntammeovat Jumalan armon kautta puhtaan sanan voimasta,sakramenttien oikeasta nautinnosta kutsumustemme ja todellistentehtäviemme oikeasta tuntemisesta niin valaistut ja rakennetut, ettemmetarvitse kokousta emmekä kokoukselta näissä asioissa saatamitään parempaa toivoa ja odottaa" (TK 1897, s. 289). — Se olikinluterilaisten seurakuntien oikeutettu ja ihana kerskauksen aihe, ettäniillä kaiken heikkouden keskelläkin — oli käytännössä puhdas jumalansanan oppi, kuten Luther v. 1541 todistaa kirjassaan ’HansWurstia vastaan’: "Ei voi kukaan kieltää, että meillä on saarnavirkaja Jumalan sana puhtaasti ja runsaasti saatavana, että me sitä ilmanmitään uuden, oman inhimillisen opin lisäystä ahkerasti opetamme ja

85harrastamme, kuten Kristus on käskenyt ja apostolit ja koko kristikuntaovat tehneet. Emme sepittele mitään uutta, vaan pidämme japysymme vanhassa Jumalan sanassa, niin kuin se oli muinaisella kirkolla:sen tähden olemme sen kanssa oikea vanha kirkko, joka samaaJumalan sanaa opettaa ja uskoo" (ks. s. 16,17). — Luther tunnustaakyllä, että heiltä tosin puuttui riittävä ja tarpeellinen kuri vaelluksensynteihin nähden, mutta samalla hän todistaa, että se heillä oli opinsynteihin nähden. Hänen koko uudistustoimintansa tulosta kuvaavatsattuvasti seuraavat hänen sanansa: "Kun emme voi vaelluksen syntejäkurin alaisiksi saattaa, teemme sitä kuitenkin opin synteihin nähden.Sitä olemmekin toteuttaneet niin, että voimme sanoa: kasteenkertojia,sakramenttilaisia ja muita kerettiläisiä (harhaoppisia) ei saakuunnella, panemme heidät pannaan ja erotamme heidät keskuudestamme.Tämä on tärkeintä. Sillä missä oppi on väärä, siinä ei vaelluskaanole korjattavissa. Mutta missä oppi pysyy puhtaana, siellävoidaan keksiä keinoa vaelluksen ja synnintekijän varalle. Sillä silloinon saatavissa synninpäästö ja anteeksisaaminen, jos niitä tarvitaan.Jos oppi on väärä, eksytään eikä ole sitomista eikä päästämistä.Ja silloin on kaikki hukassa" (Saarnassa aiheesta Mt. 18:18 jonakinaikana vv 1537-1540).7. ONKO LUTHERIN TOIVE TOTEUTUNUT:valtiosta riippumattomien kristillisten paikallisseurakuntientai kirkkojen muodostuminen Lutherin tunnustamanraamatullisen seurakuntakäsityksen mukaan?Luther oli jo eläessään aavistanut, että erilaiset väärät opettajat,jotka hänen aikanaan pidettiin aisoissa, nousisivat rynnäkköön hänenkuolemansa jälkeen. Se tapahtuikin — jopa niin ankaralla tavalla,että v. 1560 oli luterilainen oppi jo miltei poispyyhkäisty Saksasta.Tämä oli suureksi osaksi uskonpuhdistuksen surunlapsen Melanchtoninansiota. Luther oli myös viimeiseen asti vastustanut valtion jakirkon sotkemista toisiinsa. Mutta hänen kuolemansa jälkeen siinäkinsuhteessa jatkui ja voimistui valtion ja kirkon suhteiden yhä kiin-

86teämpi järjestely. Varmaan myös silloinen historiallinen tilanne vaikuttisiihen paljon.Tosin noustiin taas kohta taisteluun puhtaan luterilaisen opinpuolesta, niistä todisteena on Sovinnon Ohjeen, viimeisen luterilaisentunnustuskirjan syntyminen v. 1577, ja sitten seurasi nk. puhdasoppisuudenaikakin. Mutta kirkollinen toiminta oli niin kiteytynytvaltiokirkon muotoon, ettei siitä luovuttu — sitä vähemmän, kun valtiolujasti kannatti oikean opin asiaa. — Mutta sitten alkoi oppi jälleenrappeutua ja haalistua. Pietismi taas, joka edusti määrätynlaistahurskautta, ei ollut valpas opin asioissa. Niin kauas oli jouduttu, ettäLutherin toivomia oikeita paikallisseurakuntia luultiin toteutettavanyksityisten hartausseurojen kautta, 11) joitten kannattajat silti pysyivätkirkossa, jonka keskuudessa vallitsi ilmeinen opillinen sekavuus.Lutherhan oli selvästi opettanut, että Jumalan käskyn mukaan onerottava sellaisesta kirkosta, joka ilmeisesti sallii väärää Jumalan sanastapoikkeavaa oppia keskuudessaan. Ja silloinkin kun hänen aikanaankirkossa vallitsi oikean opin opetus, hän toivoi kristittyjen seurakuntiaalkukristillisen seurakunnan tapaan. Pietistit kulkivat siisomia epäterveitä latujaan. Mutta heidän vaikutuksensa on ulottunutluterilaista nimeä käyttäviin valtio- ja kansankirkkoihin tähän päiväänasti. Erilaiset, vallitsevan kirkon opetukseen tyytymättömätkristilliset harrastuspiirit ovat muodostuneet omalaatuisiksi jopa aika-ajoittaintoisiansa ankarastikin vastustaviksi suunniksi tunnustautuensamalla kuitenkin kuuliaisesti vallitsevaan kirkkoon silloinkin,kun sen keskuudessa ilmeisesti poiketaan Jumalan sanan oikeastaopista. Mutta tämänlaatuinen opillisesti väljä kirkollisuus on juuriesim. reformoiduille kirkoille tunnusmerkillistä, kun taas luterilainenkirkko tunnetaan siitä, ettei se suvaitse keskuudessaan erilaisia oppeja.Kaikki ne, jotka eivät välitä tai käsitä Jumalan sanan puhtaanopin ehdottoman määräävää asemaa kirkossa, käyttävät Lutherinopetuksia kirkollisesta toiminnasta joko väärin tai sitten hylkäävät nemahdottomina tai lapsellisina tuotteina. Tässä kysytään samaa lap-11 Prof. M Ruuth mainitsee kirjassaan Luther-tutkimus ja Luther-kuva ennen janykyään" (v. 1916), että pietistit löysivät Lutherin saksalaisen messun (katso s. 50)esipuheesta periaatteellisen tuen vapaitten hartauskokousten järjestämiselle" (S 18)

87senmielistä kuuliaisuutta Jumalan sanaa kohtaan, jota Lutherilla oli.Jolla sellaista ei ole, se kulkee enemmän tai vähemmän vieraana jamuukalaisena näitten tapahtumien keskellä.Tuli kuitenkin aika, jolloin Saksassa jouduttiin ratkaisemaan kirkollisiaasioita ei vain yksityisiin hartauspiireihin liittyen, vaan vallitsevastakirkosta eroamalla. Tarkoitamme Preussin kuninkaan FredrikWilhelm III:n toimeenpanemaa kirkollista uudistusta, jolla hännäki hyväksi saastuttaa uskonpuhdistuksen suuria muistopäiviä v.1817 ja 1830. Hän ryhtyi taivuttamaan luterilaisia ja reformoitujaseurakuntia kirkolliseen yhteistoimintaan (’unionismi). Tämän tutkimuksemmealaan ei kuulu lähemmin selittää näitä toimenpiteitä.Toteamme vain, että aivan suuressa määrin osaksi kyllä vastahakoisestinäihin toimenpiteisiin suostuttiin. Mutta oli myöskin niitä —sekä pappeja että muita seurakuntalaisia, jotka eivät millään ehdollatällaiseen opin- ja uskonsekoitukseen voineet mukautua. Ja niin alkoinäille raskas, mutta välttämätön heille kirkastuneen totuuden seuraamisentie. Joku siirtyi Amerikkaan, joku taas Australiaan. Saksassasyntyi näitten vallitsevasta kirkosta eronneitten keskuudessa vapaitaluterilaisia kirkkoja, jotka osaksi toimivat yhdessäkin, muttaniissä pääsi vallalle — missä vähemmän, missä enemmän — epäluterilaisiavirtauksia.Mutta meidän on erityisesti kiinnitettävä huomiotamme siihenmerkilliseen uskonnolliseen ryhmään, joka muodostui Saksin kuningaskunnassa1830-luvulla. Sikäläinen valtiokirkko oli kyllä nimellisestiluterilainen, mutta siellä vallitsi räikeä järkeisoppi, jonka edustajiaoli pakko hyväksyä kirkon opetustyöhön. Luterilaiset olisivatsiellä mielellään muodostuneet omaksi vapaaksi kirkoksi, mutta silloisissaoloissa se oli mahdottomuus. Sen tähden ajateltiin siirtymistäAmerikkaan — uskonnonvapauden luvattuun kotimaahan. Oikeanhengellisen hoidon puutteessa olevat luulivat löytäneensä eräässäpastori Stephanissa uskollisen paimenen. Oli pastoreitakin, jotka pitiväthäntä kuin ylipaimenenaan. Muodostui erityinen hengellinenliike. Tuota sen johtajaa epäiltiin kyllä syypääksi erinäisiin pahoihinhairahduksiin, mutta riittävien todistajien puutteessa hän aina vapautui.Vihdoin v. 1838 päätti Stephan — jouduttuaan erotetuksi virastaan— ryhtyä toteuttamaan aiottua siirtymistä Amerikkaan. Mukaantuli useampia pastoreita ja pappiskokelaita sekä yleensä vakavaraista

88väkeä yhteensä noin 750 henkeä. Yksinkertaiset sielut halusivat vainsäilyttää itselleen ja jälkipolville luterilaisen opin puhtaana. MuttaStephan, jonka oli onnistunut kietoa yksinkertaisia sieluja hurmahenkiseenhengellisyyteensä ja joka matkalla vaati itselleen piispallistaasemaa ja valtaa, ei ollutkaan puhtaista vaikuttimista toiminut. Amerikassajouduttiin pian kokemaan, että hän hengellisyyden varjon allapalveli lihansa himoja. Hänet erotettiin silloin empimättä johtoasemastaanja hän siirtyi näitten siirtolaisten keskuudesta pois muualle.— Mutta silloin valtasi arkuus ja levottomuus yksinkertaistenmielet. Oli luultu, että vain Stephanin alaiset saarnaajat ja pastoritolisivat kelvollisia pastoreita. Osaksi hurmahenkisesti aloitettu asiajärkkyi nyt pahasti. Sielujen hätä oli kyseessä. Toiset lankesivat jodonatolaiseen lahkolaisuuteen, toiset palasivat Saksaan. Mutta jäljellejääneet ryhtyivät tutkimaan tilannetta Jumalan sanan ja luterilaisenopin mukaan ja silloin löydettiin jälleen raamatullinen oppi seurakunnanoikeudesta ja vallasta, niin kuin sen myös Luther oli aikanaankirkastanut. Ja sitä voitiin — jopa oli pakkokin heti ryhtyä sovelluttamaan.Kun hätääntyneet kristityt pääsivät varmuuteen siitä,että he olivat kirkko ja että heille kuului kirkollinen oikeus ja valta,niin hätä oli poissa ja levottomuuden jälkeen tuli rauha. Näin syntyisiellä kaikesta hurmahenkisyydestä vapautunut puhtaan luterilaisenopin kannattama oikea kristillinen paikallisseurakuntien toimintaalkukristillisen kirkon tapaan. Lutherin toive oli täyttynyt. Ja tuo pienialku on sitten kasvanut suureksi kirkoksi, joka tänä päivänäkinvielä toimii tähän samaan kristilliseen tapaan. Tässä on kerrottu meilläkinviime aikoina huomatun Evankelisluterilaisen Missouri-Synodin syntyvaihe ja on myös mainittava se valittu ase, jota Jumalasilloin erityisesti käytti kirkastamaan oikean opin valoa sitä vaillaoleville. Se mies oli pastori ja sittemmin mainitun kirkkokunnan johtajanakintoiminut prof. C. F. W. Walther. 12)12Tahdomme myös tässä yhteydessä viitata siihen, että piispa J. Gummeruskintunnustaa tämän "Ev.-Lut. Missouri-Synodin" lujasti luterilaiseksi. Kun hän kirjassaan"Kristilliset kirkot nykyhetkellä" (s. 24) puhuu erilaisista luterilaista nimeäkäyttävistä, Amerikassa toimivista kirkoista, niin hän erityisenä ryhmänä esittää"niitä jyrkimmin tunnustuksellisia synodeja, joiden kantaäiti on tunnettu, suuri javoimakas Missouri-Synodi"Tämän kirjoituksen ajankohdasta kuluneiden 80 vuoden aikana on valitettavastiennen niin uskollinen LCMS alkanut liukua pois ehdottomasta tunnustuksellisesta

89Mutta samoihin aikoihin toimittiin Saksassakin raitistuvassa luterilaisessahengessä. Länsi-Saksassa oli eräs past. Brunn päästyäänselvyyteen luterilaisesta opista v. 1846 eronnut Nassaun valtiokirkosta,jossa rinnakkain tunnustettiin luterilaista ja reformoitua oppia.Hänen kanssaan erosi myös 26 luterilaista perhettä, jotka liittyivätoikeaksi paikallisseurakunnaksi. Alkoi raskaasti vainonalainen toiminta.Joukko lisääntyi, mutta lankeemuksia oli myös. Past. Brunntoimi aikanaan myös toisten vapaitten luterilaisten kirkkojen kanssa,mutta niitten epäluterilaisen suuntautumisen tähden hänen täytyi nejättää. Hän oli myös ollut yhteistoiminnassa luterilaisten valtiokirkkojenkanssa, mutta sekin yhteys katkesi, kun Saksissa syntyi johdonmukaisestitoimivia uskollisesti luterilaisia seurakuntia (v. 1871).Täällähän oli kyllä nimellisesti luterilainen, mutta käytännössä perätivääräoppinen valtiokirkko. Tämän lisäksi pakotti kirkkohallinto seurakuntiatoimimaan reformoitujen sotilaitten kanssa täydellisessäyhteydessä. Kun kirkon johto ei luvannut parannusta opin asioissaeikä aikonutkaan toimia luterilaisen opin mukaan, niin uskolliset luterilaiseterosivat siitä. He olivat sitä ennen toimineet "Lutheryhdistyksinä"ja vakavasti harrastaneet luterilaisen opin tutkimista jataistelleet sitä vastustavia oppeja vastaan. Näitten jäsenet samoinkuin pastori Brunn olivat tutustuneet myös Missouri-Synodiin, jonkaaito luterilaiseen opinkantaan ja oikeaan kristilliseen toimintaan hetäydellisesti tunnustautuivat. Näin syntyneistä ja toisiinsa liittyneistäseurakunnista muodostui sitten nykyinen suuresti laajentunut Saksinym. valtioitten Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko, jonka toimintamyös merkitsee Lutherin toiveitten toteutumista.Samanlaatuisia seurakuntia ja kirkkoja, jotka kaikki toimivat tunnustautuentoinen toisensa toimintaan, on vähitellen muodostunutyhä lisää. Eikä niitä ole ainoastaan Euroopassa, Yhdysvalloissa jaKanadassa, vaan myös Etelä-Amerikassa, Australiassa sekä lähetystyönhedelminä Intiassa ja Kiinassa. Näiden joukkoon kuuluu myösSuomen Vapaa Ev. Lut. Kirkko, jonka synty ja toiminta myös ovattodistus noiden Lutherin toiveitten toteutumisesta. 13)luterilaisuudesta, eikä kaikkia sen opettajia, sen opetusta ja toimintaa enää voidapitää tunnustuksellisina luterilaisina. Toimittaja.13 Erikoisuutena mainittakoon tässä, että huomattavassa muistojulkaisussa "Uskonpuhdistusja Suomen kirkko" (1917) mainitaan ko. Lutherin toiveesta seuraavin

908. TUTKIMUKSEMME TULOKSENTARKASTELUAOlemme voineet tässä tutkimuksessamme osoittaa, että Luther eiedustanut eikä tahtonut uudestikastajien lahkollisen eikä kansankirkollisenseurakuntakäsityksen mukaista kirkkoa, vaan että hän opettija tahtoi valtion määräysvallasta vapaita kristillisiä seurakuntia alkukristillisenkirkon tapaan. Kaiken pääasiana oli se, että kirkossapiti vallita puhdas Jumalan sanan oppi. Erilaisia opinkäsityksiä sallivaja viljelevä kirkko ei voi vähimmässäkään määrin puolustautuasillä, mitä Luther ymmärsi ja opetti käsitteillä kirkko ja seurakunta,vaan se tuomitaan ja hylätään mitä ankarimmin. Mitä sitten seurakuntientarkempaan järjestäytymiseen tulee, niin ei Luther siinä suhteessapäässyt tunnustamaansa ja toivomaansa päämäärään. Suurimpanavaikeutena tässä oli kansan tavattoman heikko kristillinen tieto,jota sumensi paavikirkon vuosisatainen kurja perintö ja pimeys. Uskonpuhdistuksentyötä voitiin verrata lähetystyöhön. Kun ei Jumalansana ollut saanut juurtua ihmissydämiin, niin vallitsi kaikkialla yleinenelämän karkeus ja raakuus. Lisäksi tuottivat vaikeutta silloisetepävakaiset valtiolliset olot, jotka koko Lutherin elämän ajan olivatuskonpuhdistusta uhkaamassa. Kirkollisissakin asioissa oli turvauduttavavaltiovallan hätäapuun. Ja kuta pitemmälle aika kului, sitäenemmän alkoi kirkon opettajissa ilmetä heikkoutta oikean opin asioissa,kuten Lutherin kuoleman jälkeen pian saatiin räikeästi kokea.Tämän tilanteen keskellä seisoo Luther suhteellisen yksin. — Kutenhän jo ’Saksalaisessa Messussa’ (s. 61) lausui, ei hän katsonut voiloppuhuomautuksin:Sanoisimmeko, että Herrnhutilaisseurakunta on luterikunnassaainoa ollut, joka on löytänyt keskuudessaan riittävän väen menestyviin tehtäviinseurakuntaelämän eri aloilla" (K. B. Hytönen s. 184). — Meidän on tähän huomautettava,että herrnhutilaisuus ei ole mikään oikea luterilainen seurakuntayhtymä.Ulkonaisista syistä tämä sekava hengellinen liike 1749 omaksui Augsburgin tunnustuksen,jota se ei enää (vuodesta 1848) virallisestikaan tunnusta omakseen. - Tuokirjoittaja ei näy myöskään tunteneen uskollisten luterilaisten toimintaa Europassaeikä muualla.

91vansa ryhtyä silloisissa oloissa pienten parhaalla tavalla järjestettyjenseurakuntien muodostamiseen, jottei siitä syntyisi — kuten hän syystäpelkäsi — sekasortoa ("Rotterei"). Missä taas sellainen toimintasaattoi olla mahdollista ilman epäjärjestyksen pelkoa, oli Luther siihenkyllä valmis. — Toinen ihminen ei myöskään voi määrätä toiselleaikaa, jonka kuluessa pitäisi ryhtyä määrättyihin järjestelyihin.Luther ei katsonut voivansa muuta toteuttaa kuin mitä tässä tutkimuksessakinon osoitettu hänen tehneen. Eikä kukaan muukaan silloinsaanut aikaan sen enempää, joten me vain voimme todeta nämävaikeudet ja toiminnan silloiset tulokset. Lutherkin oli vain ihminen— vieläpä loppupuolella ikäänsä ruumiillisesti heikko ja sairastava,emmekä näin ollen saa hyläten torjua sellaisia arvosteluja, joissa viitataanhänenkin voimiensa ja lahjojensa rajoitukseen. Mutta se ontässä ratkaiseva asia, että Luther elämänsä loppuun asti tunnusti japysyi uskollisena oikealle, raamatulliselle opille seurakunnasta ja ettähän sitä mahdollisuuden mukaan sovellutti käytäntöön. Hän on tässäjättänyt meille ja kaikille jälkipolville perinnön, jota meidän tuleesamalla tavalla käyttää. Ja niin joutuu kukin vastaamaan siitä, kuinkahän on omana aikanaan noudattanut näitä selviä Raamatun opetuksia.Kun Evankelis-Luterilainen Kirkko Missouri-Synodi oli muodostunutjuuri sen mukaan, mitä Luther opetti seurakunnasta ja prof.C.F.W. Walther sen puolustukseksi viittaa Lutherin lausuntoihin’Saksalaisessa Messussa’, niin hän oikein huomauttaa: "Se, mikäaikanaan esti Lutheria toteuttamasta tätä (oikean paikallisseurakunnan)järjestystä, ei voi meitä täällä (Amerikassa) pidättää järjestäytymästätämän 'evankelisen järjestyksen oikean laadun' mukaan (ks.s. 60,61), sillä täällä on jo säädetyn uskonnonvapauden kautta syntynytsellainen 'sekasorto' ja voidaan sitä juuri tuon 'evankelisen järjestyksenoikean laadun' kautta evankeliumin saarnan ohella parhaitenohjata oikeille raiteille." 14) — Prof. Walther ei tarkoita, että uskonnonvapaudenkautta olisi tilanne Amerikassa ollut erityisesti sekasortoinen,vaan hän osoittaa vain, että kun valtiokin oli nähnyt parhaaksijättää kansalaisten vapaaseen harkintaan uskontoasiat, niin ei mikään14’Die rechte Gestalt einer vom Staate unabhängigen Ev. Luth. Ortsgemeinde’,kuudes muuttamaton painos 1920 s. 49. Ilmestynyt suomeksi nimellä ’C. F. W.Walther, Paikallisseurakunta, millainen on oikea, valtioon nähden itsenäinen evankelisluterilainenpaikallisseurakunta’, käännös Markku Särelä, STLK 2003

92estä kristityitä silloin toimeenpanemasta sitä, mitä Lutherkin tahtoi,vaikka hänen oli aikanaan syytä pelätä sellaisesta toiminnasta aiheutuvaasekasortoa. — On myös huomattava, että Luther joka tapauksessavaati tietoisten kristittyjen eroamista — väärää oppia tunnustavastakirkosta, vaikka siitä sitten olisi seurannut mitä tahansa, kutenhän itse toimikin. Mutta sitä sekasortoa hän siihen aikaan tahtoi välttää,että ne, jotka todella tahtoivat olla kristityitä, olisivat muodostuneetseurakunniksi muitten jäädessä niitten ulkopuolelle seurakunnallistajohtoa vaille. Silloisissa olosuhteissa tämä olisi voinut aiheuttaatodella vakavaa sekavuutta ja tuollainen järjestäytyminen oli sitäkinvähemmän tarpeen, kun kuitenkin noissa ihmisiin nähden sekavissaseurakunnissa vallitsi Jumalan sanan puhdas opetus ja sakramenttienoikea hoito, joka on olosuhteista riippumatta toteutettava.Mitkään ajalliset vaikeudet ja elämän hankaluudet eivät siis Lutherinkaanmukaan saa estää tietoisia kristityitä vetäytymästä poissieltä, missä Jumalan sanaa ei julisteta puhtaasti. Henkensä uhallakinkristitty seuraa vain Hyvän Paimenen ääntä ja vierasta pakenee.Niinpä ei voida sanoa esim. suomalaisia olosuhteita ajateltaessa, ettäselvä eroaminen vääristä opettajista ja niitä sallivasta kirkosta olisiollut mahdotonta ennen uskonnonvapauslain voimaanastumista.Päinvastoin se aina on ollut ja on yhä edelleenkin kristittyjen velvollisuuskin.Siinä olisi kyllä aikaisempina aikoina varmasti ollut ankariavaikeuksia voitettavana, mutta tietoisten olisi sittenkin pitänyttoimia. Mutta nyt, kun maassa vallitsee esivallan järjestämä tilaisuuskunkin uskonnollisen tunnustusryhmän vapaaseen järjestäytymiseen,niin on tämän kautta tuo ennenkin edessä ollut tosin suuresti epätasainentie tehty sileäksi ja niin helpoksi kulkea, ettei enää kukaan voisanoa ettemme voisi järjestää oikeita luterilaisia paikallisseurakuntia.Nykyään esittää tällaisia estelyitä vain se, joka ei tunne näitä asioitatai joka ei tahdokaan raamatullisen ja luterilaisen seurakuntakäsityksenmukaista paikallisseurakunnallisuutta. Oikea oppi seurakunnastaon tässäkin maassa vihdoin vapaasti kaikkien niiden käytäntöön pantavissa,jotka vain haluavat sitä toteuttaa.Meidän olosuhteemme kuitenkin poikkeavat varsin paljon niistäoloista, joissa Luther kirkollista toimintaa harjoitti. Silloin oli kyseessäensimmäisen ja toisen polven kasvattaminen Jumalan puhtaan sananmukaan. Nyt on siitä ajasta kulunut neljä vuosisataa, joitten ku-

93luessa on saatu runsaastikin oikeata opetusta. Tämähän edellyttäisisitä, että nyt sitä kirkkaammin ja selvemmin toimisimme kaikin puolinluterilaisen opin mukaan. Mutta toisin on asian laita. Nykyäänvoidaan ennemmin puhua luterilaisuuden rippeistä ja jäännöksistäkuin alkavasta luterilaisuudesta. Nekin, jotka viime vuosikymmeninäovat enemmän harrastaneet luterilaisen opin asiaa maassamme, ovattässä toiminnassaan suureksi osaksi entisestään veltostuneet ja alistuvattietoisestikin "epäevankeliseen" toimintaan. — Silloin Lutherinaikana vallitsi uskonpuhdistuksen kirkossa kaikista heikkouksistahuolimatta puhdas Jumalan sanan oppi. Nyt Suomen luterilaisessavaltiokirkossa vallitsee ilmeinen sekava oppi ja sallitaan pääopinkappaleenkinkohdalla toisin opetettavan. — Silloin Lutherin aikanaoli valtiollinen ja yhteiskunnallinen tilanne monessa suhteessa nykyiseenverrattuna kehittymätön ja epävarma. Joutuivathan esim. erioppisetsiirtymään määrättyä oppia tunnustavan ruhtinaan alueelta poisNyt meillä on uskonnonvapauslakia myöten järjestyneet olot. — Kunnäitten tosiasiain valossa tarkastelemme mahdollisuuksiamme jakristillisiä velvollisuuksiamme, niin kuinka voisimme vielä estellä jasanoa: emme mekään vielä voi toimia niin kuin Luther mielelläänolisi tahtonut. Päinvastoin voidaan enää koota rippeitä mukaan, sikälikuin niitäkään enää löytyy.Mutta eräässä suhteessa on meidän ja kaikkien aikojen kristittyjentunnustettava samaa puutetta kuin Lutherkin tunnusti. Tarkoitammesitä, kun hän valitti vakavien kristittyjen puutetta. Kyllähänniitäkin oli Lutherin aikana. Mutta silloiset vaikeudet huomioonottaenei hän niitten kanssa voinut ryhtyä kaikkea toimintaa järjestämään.Mekin, jotka tosin näinä ulkonaisesti järjestyneinä aikoinaolemme aivan pieninkin joukoin järjestäytyneet luterilaisiksi paikallisseurakunniksivarsinaisesti juuri siitä syystä, että Suomen luterilaisessavaltiokirkossa ei vallitse Jumalan sanan oppi puhtaana, — mekinjoudumme jatkuvasti valittamaan vakaiden kristittyjen puutetta,meidän heikkoa uskoamme ja vajavaista taitoa. Niin kallis asia kuinonkin oikein järjestetty paikallisseurakunta, voi se piankin joutuamonenlaisiin vaikeuksiin, jopa lankeemukseenkin, jollei siinä olevakaita ja riittävällä alttiudella, kärsivällisyydellä, taidolla, muttamyös oikealla lujuudella varustettuja kristityitä.

94Sen tähden me kiittäen Jumalaa siitä, että keskuudessamme onvihdoinkin toteutunut uskonpuhdistuksen kautta meillekin tullut lahja:valtiosta vapaa evankelisluterilainen seurakunnallisuus, kuitenkinsaamme yhdessä psalmistan kanssa huokauksena lausua: "Auta Herra,sillä hurskaat ovat hävinneet ja uskolliset ovat kadonneet ihmistenlasten joukosta", Ps. 12:2. Me pyydämme myös Herran opetuslastenkanssa: "Lisää meille uskoa", Lk. 17:5, että voisimme yhä lisääntyvässämäärässä käyttäytyä kristillisesti. Ja vihdoin, kun Jumala onjohdattanut meidät armonsa kautta tahtomaansa kirkolliseen toimintaan,kuten sitä myös autuas tohtori Martti Luther opetti ja toivoi,niin me tahdomme syvästi sydämeemme painaa tämänkin apostoliPaavalin varoituksen: "Sen tähden, joka luulee seisovansa, katsokoon,ettei lankea", 1 Kor. 10:12."Jumalan sana ja Lutherin oppiei häviä nyt eikä milloinkaan."9. PIISPA J. GUMMERUKSEN ESITTÄMÄNLUTHERIN SEURAKUNTAKÄSITYKSENARVOSTELUATämän tutkimuksemme johdannossa on jo mainittu, että piispa J.Gummerus on pitänyt tästä aiheesta esitelmiä ja että hän on siitä julkaissuttutkielman ’Teologisessa Aikakauskirjassa’ (1926 n:o 1), johonarvostelumme perustuu. Olemme tosin jo tämän aiheemme käsittelyssätulleet sellaiseen tulokseen, joka jo sinänsä sisältää vastauksenpiispa Gummeruksen väitteisiin. Mutta koska niissä esiintyy yksityiskohtia,jotka varsin ratkaisevasti eroavat tämän tutkimuksemmetuloksista ja jotka muutenkin kaipaavat erityistä selvitystä, niin käsittelemmeniitä seuraavassa.Piispa Gummerus mainitsee Lutherin erityisenä ilonaiheena olleensen asian, "ettei hän itse ollut erkaantunut paavikirkosta, vaanpysyi siinä siksi kunnes kirkko itse osoitti, ettei se tahtonut häntäkärsiä yhteydessään." — Totta on, että Luther ensin mitä vakavimminponnisteli paavikirkon uudistamiseksi eikä ajatellutkaan erota

95siitä. Mutta kun hän alkoi huomata, että paavikirkko todella tietoisestikannatti sitä Jumalan sanan vastaisuutta, jota hän oli ryhtynyt paljastamaan,niin hän jo v. 1520 pitää itseään ja muita paavikirkon jäseniäonnettomina ja taas siitä erossa olevia onnellisina (ks. s. 47).Mitä hänen omaan paavikirkosta eroamiseensa tulee, niin tiedämme,että hän ja hänen kannattajansa toimivat jo sitä ennen sellaisessa vapaudessaja niin itsenäisesti, että Lutherin pannajulistuksen tuoja saikokea ankaraa vastarintaa matkallaan ja vihdoin vain salakavalastihän sai jäljennöksen naulatuksi Wittenbergin yliopiston seinään. Hetisamana päivänä Luther julkisesti poltti sen ja kanonisen lakikirjan —jo ennen pannajulistuksen voimaanastumista. Tätä pidetään yhtenäuskonpuhdistuksen suurimpana työnä (Ebeling, ennen mainittu teoss. 117) ja sitä arvostellaan tällaisilla sanoilla: "Siten Luther oli ratkaisevastirikkonut välinsä paavikirkon kanssa. Arpa oli heitetty ja silta,jota myöten olisi saattanut perääntyä, oli täydellisesti purettu" (MarttiRuuth, M. Luther I s. 150). Lutherin pysyminen paavikirkossa siihenasti johtui siitä, että hän oli vasta hiljalleen kypsymässä tilanteen selvääntajuamiseen. Hänhän itse puhuu tästä mainiten tarvinneensasiihen aikaa kolmen vuoden verran (s. 50). Ja lisäksi oli tilanne mitämonimutkaisin. Arvosteltakoon Lutherin omaa eroamista paavikirkostamiten tahansa, niin varmaa kuitenkin on, että hän — päästyääntässäkin asiassa täyteen selvyyteen — ei siihenkään vedoten käskemuita paavikirkossa olevia jäämään sinne siksi, kunnes paavikirkkoolisi osoittanut, ettei se tahdo heitä kärsiä yhteydessään. PäinvastoinLuther selvää selkeämmin opettaa ja käskee kristityitä autuutensamenettämisen uhalla eroamaan siitä sen tähden, että "paavinvaltakunnanerhetykset ovat ilmeiset" (ks. s. 34). Todisteena siitä, etteitämä eroaminen ole riippuvainen ilmeisiä erhetyksiä opettavan kirkonaloitteesta, mainitsemme tässä vain sen tosiasian, että juuri yllämainitunlausunnon yhteydessä Luther raamatunlauseisiin vedotenosoittaa eroamisen syynä olevan "Jumalan käskyn" (saks. "GottesBefehl", lat. "auctoritas divina mandat omnibus"). — Kaikki yrityksetLutherin omaan paavikirkosta eroamiseen vedoten taltuttaa kristityitäpysymään ilmeisiä erhetyksiä opettavan kirkon yhteydessä, jolleitämä kirkko itse heitä ahdista, osoittautuvat Lutherin toiminnan jakirjoitusten edessä aivan harhaanjohtaviksi, epäluterilaisiksi ja vääriksi(vrt. s. 32-35,46,47,53-59).

96Tämän yhteydessä piispa Gummerus vetoaa Lutherin rauhantarjoukseenv. 1530: kirja ’Kehotus Augsburgin valtiopäiville kokoontuneillepapeille’, s. 79-84, ja esittää sen tarkoituksena olleen "evankelis-ja katolismielisten kuulumisen samaan näkyvään kirkolliseenyhteyteen". — Kuten olemme jo osoittaneet, on tämä käsitys ilmeinenerehdys. Lutherhan vaati täyttä parannusta opin asioissa paavikirkonpuolelta. Vain siinä tapauksessa, että he jättävät luterilaisillekaiken opetusviran hoidon, hän oli valmis toimintaan kansaraukanhyväksi entisessä, mutta oppiin nähden täysin muuttuneessa kirkossa.Kyseessä ei ollut mikään tinkiminen opin asioissa eikä minkäänlainenkahdenlaisen opin hyväksyminen rinnakkain. Sehän olisi ollutluopumista evankeliumin totuudesta ja sitä on Luther mitä selvimminvastustanut uskonpuhdistuksen alusta elämänsä loppuun asti. On milteiuskomatonta, että tuollaista voidaan Lutherista väittää. Mutta niintekee kuitenkin piispa Gummerus. Hän sanoo: "Emme voi tässä syventyäkysymykseen, kuinka Luther käytännössä saattoi ajatellamahdolliseksi tällaisen evankelis-katolismielisten kuulumisen samaanulkonaiseen kirkolliseen yhteyteen, kun hän toisaalta pani niinsuuren ja ehdottoman painon sille, että kristillisessä kirkossa tuleevallita opin puhtauden ja tunnustuksen yhteyden." — Me voimmetähän vastata, että juuri tämä Lutherin ehdoton vaatimus opin puhtauteennähden kirkossa on myös voimassa tässäkin rauhantarjouksessa.Syventyminen itse tuohon rauhantarjoukseen kyllä osoittaa sen.Puolustaessaan kansankirkkomuotoa Lutherin toimintaan vedotenpiispa Gummerus esittää erään Lutherin lausunnon, jossa hännuhtelee "eräitä aikansa vapaakirkollisia", beghardeja, siitä, että "hepakenivat pois huonoista kristityistä ja ryömivät erilleen omaannurkkaansa". Vielä Luther siinä kohdassa huudahtaa: "Voi teitä, teJumalan pilkkaajat ja Kristuksen pettäjät! Jos Kristus olisi niin tehnytkuin te teette, kuka silloin koskaan olisi autuaaksi tullut? jne." —Tällä Lutherin lausunnolla piispa Gummerus tahtoo osoittaa, ettäLuther muka näin jyrkästi on kannattanut kansankirkkoa ja vastustanuteroamista siitä. Mutta piispa Gummerus on tässä kuitenkin erehtynyt.Tuo Lutherin lause on otettu hänen Ps. 110:n selityksestäänvuodella 1518, jolloin hän vielä vakaasti puolsi pitäytymistä paavikirkkoon.Se siis, joka tuohon lausuntoon yllämainitussa mielessävetoaa, joutuu sen kautta vaatimaan kuulumista paavikirkkoon. Ja se

97"vapaakirkollisuus", jota Luther siinä vastustaa, on omahyväistä donatististalahkolaisuutta, joka erottautuu muista toisten heikkouksiinja synteihin loukkaantuen. Tällaista on Luther elämänsä loppuun astivastustanut — silloinkin, kun hän oli omassatunnossaan ja ulkonaisestikinvapautunut paavikirkosta opettaen muillekin siitä eroamisenvälttämättömyyttä Jumalan käskyyn vedoten. — Kuinka voi paavikirkostaerillään toimivan kansankirkon piispa puolustaa luterilaistakansankirkollisuutta sellaisella lausunnolla, jolla puolustetaan kuulumistapaavikirkkoon? Sen mukaanhan pitäisi uskonpuhdistuksenaikana paavikirkosta eronneiden kirkkojen palata jälleen paavin helmaan!*) Mutta me tiedämme, että kohta vuoden 1518 jälkeen Lutherei enää edellytä pysymistä paavikirkossa, vaan julistaa onnellisiksiniitä, jotka ovat siitä erillään. Ja kuta pitemmälle aika kului, sitä lujemminhän tätä autuaallista eroa korosti ja julisti. Sitä todistaa myösLutherin saman psalmin selitys vuodelta 1538, jossa hän ei luonnollisestikaanenää sanallakaan kehota ketään pitäytymään paavikirkkoon,vaan osoittaa tämän kirkon olevan Kristuksen ja hänen omiensamitä ankarimman vihollisen. Tuollaista Lutherin lausunnon käyttämistäilman sen aikamäärän ilmoitusta ja yleisessä kansankirkkoaatteenpuolustamisen yhteydessä on pidettävä harhaanjohtavanamenettelynä.Mutta mitä on sanottava sitten siitä, että piispa Gummerus kohtatämän jälkeen esittää Lutherin yleisesti edustaneen sellaista kirkollisuutta,jossa sallitaan myös väärää julistusta oikean opin rinnalla?Näin hän Lutherin käsitystä esittelee: "Ei se vielä ole pahinta, joslaitoskirkossa on paljon pahaa, jopa sitäkin pahaa, jota Luther pitäävaarallisimpana kaikesta, nimittäin väärää julistusta, niin kauankuin myöskin totuutta saadaan julistaa" (kurs. meidän). — PiispaGummerus ei tosin siinä yhteydessä esitä mitään Lutherin lausuntoatodisteeksi, mutta ehkä hän ajattelee siinä tuota yllä arvostelemaammeLutherin rauhantarjousta v. 1530, joka kuitenkaan ei sisällä mitääntinkimistä opissa. Mutta pitäisihän jokaisen, joka edes jossainmäärin on tutkinut Lutherin kantaa tällaisissa asioissa, ilman muutavoida vakuuttaa juuri päinvastaista. Meidän tutkimuksemme sisältää*)Lukija osannee asettaa tämän Uppalan 1920 ja -30 lukujen taitteessa tekemäntoteamuksen n. 80 v myöhemmin käsillä olevan kirkkopoliittisen tilanteen valoon.Toimittaja

98tässä suhteessa niin runsasta ja selvää aineistoa, että voisimme tyytyävain viittaamaan siihen. Mutta selvyyden vuoksi uudistamme tässäseuraavan Lutherin kannanoton. Kun zwingliläiset syyttivät häntäsiitä, että hän yhden opinkappaleen tähden, jossa ei saavutettu yksimielisyyttä,kieltäytyi kokonaan kirkollisesta yhteydestä heidänkanssaan, niin hän sanoo: "Meidän ei siis pitäisi tämän ainoan opinkappaleentähden jättää sikseen kristinoppia kokonaisuudessaan jasitä ylevää aatetta, että kaikki seurakunnat muodostavat yhden ainoankokonaisuuden." Sanooko nyt Luther tähän: olkoon menneeksi,kun kerran "myös totuutta saadaan julistaa"? Piispa Gummeruksenesityksen mukaan hänen pitäisi tällä tavalla suhtautua tällaiseenkintarjoukseen. Mutta Luther ei langennut siihen ansaan, vaan sanootuosta kansankirkkoaatetta ajavasta tarjouksesta: "Mutta tämä onperkeleen salakavala juoni, jolla hän koettaa kukistaa sekä tätäopinkappaletta että koko kristinoppia." Luther ei siis siedä mitäänsellaista kirkollista toimintaa, jossa väärä ja oikea oppi ovat rinnakkainsallittuja, sillä sen kautta rikotaan koko kristillistä oppia vastaan.(Vrt. s. 28-29). Kun sitten piispa Gummerus asettaa Lutherinkäsitykseksi vielä tällaisenkin lausunnon: "Silloin vasta laitoskirkkorikkoo Kristuksen seurakunnan olemusta vastaan, kun se tahallisestitukkii suun totuudelta", niin hän osoittaa, että hän on kerrassaanerehtynyt Lutherin kirkollisen oppivaatimuksen tarkkuuden suhteen.Lutherhan juuri osoitti, että yksikin sallittu väärä oppi voi kukistaakoko kristinopin, jonka tähden hän ei hyväksy sellaista laitoskirkkoa,vaan pysyy siitä tarkasti erossa. Olisi ollut oikeampaa, jos piispaGummerus suoraan olisi syyttänyt Lutheria juuri kansankirkkoaatteenhylkäämisestä, koska Luther ei ratkaise kirkollisia asioita kansanmukaan, vaan opin mukaan. Niinhän hän toimi aina silloinkin,kun hän juuri opin tähden joutui eroamaan "monesta maasta ja kansasta"(s. 32).Kun sitten piispa Gummerus käsittelee Lutherin ’Saksalaisessamessussa’ (s. 61-64) esittämää Jumalanpalveluksen ’kolmatta muotoa’,jolla Luther — kuten olemme jo osoittaneet — tarkoitti oikeinjärjestettyjä paikallisseurakuntia, niin hän ehdottomasti väittää, ettätässä olisikin kyseessä vain pienemmät piirit kansankirkon sisäpuolella.Piispa Gummerus sanoo: Luther "ei näillä ehdotuksillaan tarkoita,että vasta nämä suppeammat piirit muodostaisivat varsinaisen

99seurakunnan ja että niiden pitäisi irtautua tuosta laajemmasta piiristä,minkä laitoskirkko muodostaa." Kun olemme jo yksityiskohtaisestikäsitelleet tätäkin kysymystä, niin viitaten siihen korostamme tässävain muutamia kohtia. Ensinnäkin herättää ihmettelyä se, että piispaGummerus näitten "pienempien piirien" tehtäviä selostaessaan mainitseevain sellaisia Lutherin esittämiä asioita, jotka todella näyttävätsopivan yksityisten hartauspiirien tehtäviin, kuten sananjulistusta,keskinäistä neuvomista, veljellistä nuhdetta ja keskinäistä avunantoa.Hän lausuu kyllä, että niissä "täydellisemmin ja lämpimämmin voitaisiintoteuttaa uskovien yhteyselämää Jumalanpalveluksessa …",mutta jättää kokonaan mainitsematta seuraavat noitten "piirien" tehtävät,jotka Luther juuri samassa yhteydessä myös mainitsee, nimittäinkasteen toimittamisen, ehtoollisen nauttimisen ja selvän yhteydestäerottamisen "Kristuksen ohjeen mukaan, Mt. 18.15 ss." Juurinämä piispa Gummeruksen pois jättämät asiat erittäin selvästi todistavat,että tässä ei olekaan kysymys vain joistakin suppeammista hartauspiireistä,vaan että todella on kyseessä seurakunnan toiminta.Mutta kun ei Luther tahdo jättää tietämätöntä kansaraukkaa apuavaille, niin hän edellyttää, että tämä seurakunta sitten myös pitäisilähetysjumalanpalvelusta kaikelle kansalle. Niinhän hän böömiläisiäkinkehottaa toimimaan, vaikka heitä olisi vain kuusi tai kymmenenvakavampaa kristittyä koolla (s. 75). Kun sitten Luther ei vielätahtonut ryhtyä tällaista seurakuntatoimintaa järjestämään, niinsanoohan hän nimenomaan sen johtuvan siitä, että hän pelkää siitäsyntyvän "sekasortoa." Eihän tuollaisten hartausseurojen pitämisestäolisi tarvinnut sellaista pelätä. Mutta pelko perustuu siihen, että pientenseurakuntien järjestäminen alkuseurakuntien tapaan, mikä oliLutherin jatkuva toive, olisi voinut kristittyjen taitamattomuudentähden synnyttää monenlaista vaikeutta seurakunnissa itsessään. Jasitten lisäksi olisi tuo ulkopuolelle jäävä suuri joukko ollut perätiarveluttavassa tilassa — seurakunnallisen johdon ulkopuolella. Tällaistapelon aihetta todistaa se, että Luther samassa yhteydessä sekävalittaa vakavien kristittyjen puutetta että vetoaa Saksan kansan karkeaanluonteeseen. Esittäähän Luther sitä paitsi näitä asioita nimenomaansitä taustaa vastaan, että "tässä ei vielä ole järjestettyä jamäärättyä seurakuntaa ("Gemeinde"), jossa voitaisiin kristityitä

100evankeliumin mukaan hallita." 15) Tällainen seurakunta on juuri kyseessä.Eihän sana, kaste, ehtoollinen ja selvä seurakuntakuri ole pienienhartauspiirien toimintaan kuuluvia tehtäviä, vaan juuri "varsinaisenseurakunnan" asia. Eihän Vapahtaja sano: "… niin ilmoitaseurakunnan "suppeammalle piirille", Mt. 18:17, vaan hän sanoo:"… niin ilmoita seurakunnalle" ja tähän raamatunkohtaanhan Luthernimenomaan vetoaa.Kuitenkin joutuu piispa Gummerus tosin varsin heikosti myöntämään,että tässä Luther myös "on kansankirkkoajatuksen rinnallalausunut vapaakirkkoajatusta lähellä olevia ajatuksia, joilla on laajakantavuus." Mutta tästä lauseestakin huomaa, ettei piispa Gummeruskuitenkaan myönnä edes sitä, että kyseessä olisi mitään varmaa vapaaseurakunta-ajatusta.Ei, vaan ainoastaan sitä "lähellä olevia ajatuksia"ja nekin vain "kansankirkkoajatuksen rinnalla." Todellakinkoetetaan siinä kaikin tavoin varjella tuota kansankirkkoajatusta.Kun olemme jo runsaasti osoittaneet, että Luther tässä juuri ajaa oikeittenseurakuntien asiaa, niin tyydymme vain toteamaan, että piispaGummeruksen suosittelema Karl Holl — kuten jo tiedämme — tuleejonkin verran toisenlaiseen tulokseen. Hänkin sanoo Lutherin "lähenevänjopa tunnustuskirkko-ajatusta". Mutta kun piispa Gummerussitten sanoo: "Kansankirkko ensin ja ehdottomasti, mutta sittenmyöskin, jos mahdollista, noita pienempiä piirejä!" niin Holl lausuu:"Kansankirkkoa ja vapaata kirkkoa ("Freiwilligkeitskirche"), molempiaon Luther tahtonut" (ennen mainittu teos s. 359). Tämä Holl -15 Vieläkin (vrt. s. 64) tahdomme korostaa sitä, että Luther tässä puhuu nimenomaanseurakunnista eikä muunlaisista "erityisistä kokouksista", jollaisiksi niitä piispaGummerus selittää. Lutherin niitä tarkoittavat sanatkin on tässä myös huomioonotettava.Hän käyttää sanoja "Versammlung" (kokous) ja "Gemeinde" (seurakunta),vieläpä yhdistäen niitä "oder" (eli) -sanalla. Samoin hän tekee esim. kirjassaan "Seurakunnanoikeudesta ja vallasta … " jonka nimi kuulun saksaksi: "Dass eine christlicheVersammlung oder Gemeinde Recht und Macht habe …" Kyseessä oleva "kokous"on siis juuri aivan samaa kuin seurakunta. — Puhe "suppeammista piireistä"eli "pienemmistä piireistä", jotka nimenomaan eivät olisi seurakunta, merkitseepoikkeamista Lutherin selvistä sanoistakin. Tuollaisista "piireistä" (ecclesiolae) onkyllä ollut kysymys pietistien keskuudessa, kun taas Luther tarkoittaa ja puhuu "seurakunnista"(ecclesiae). Kun piispa G. vähäisin rajoituksin lausuu, että "tässä kohdenvoi pietismi täydellä oikeudella sanoa kehittävänsä Lutherin ajatuksia", niin täytyymeidän päinvastoin todeta, että tässä ilmenee juuri pietismin ja Lutherin uskonpuhdistuksenvälinen selvä erilaisuus.

101in väite on, kuten helposti voi huomata, peräti ristiriitainen, sillä kansankirkkoaateja oikea vapaan seurakunnan aate ovat ristiriitaisia asioita.Piispa Gummeruksen puhuessa — ei vapaasta kirkosta, vaankansankirkon sisällä olevista "pienemmistä piireistä" välittyy taas tuoristiriita. Mutta tosiasiain mukaan Holl on lähempänä oikeata ratkaisuakuin piispa Gummerus — Luther taas, hän kahlasi vastavirtaankohti vapaita apostolisia seurakuntia — selvästi vastustaen nykyaikaistakansankirkkoaatetta.Mutta vielä oudompaa on, kun piispa Gummerus tässä yhteydessäLutheriin vedoten puolustaa Suomen kansankirkon erilaisten uskonnollistensuuntien toimintaa. Ne muka merkitsevät Lutherin toivomustentoteutumista kootessaan "pienempiä piirejä tällaiseen yhdyselämään".— Onhan tunnettua, kuinka ankarasti Luther esiintyymyös kaikkea sitä julkista kokoontumista vastaan, jota harjoitetaan"nurkissa" eli seurakunnan oman julkisen toiminnan sivulla, ja niitäsaarnaajia vastaan, jotka ilman seurakunnan kutsua omasta aloitteestaanryhtyvät johtamaan tällaista toimintaa. Tällainen hartaustoiminta(konventikkeli) merkitsee seurakunnallista epäjärjestystä ja perustuuvallitsevan kirkon ilmeisiin puutteisiin. Se on myös todistus siitä, ettäniissä piireissä ei tunneta tai ei tahdota Jumalan sanan ja Lutherinkinosoittamaa oikeaa seurakuntatoimintaa. Lutherin raamatullinen oppiseurakunnasta vastustaa tässäkin kohdin sitä nykyajan uskonnollistavitsausta, jonka muodostavat nuo monenlaiset seurakunnan kutsuavailla olevat oma-aloitteiset maallikkosaarnaajajoukot. Mitä ankarimminLuther esiintyy tuollaisia "hiipijöitä ja nurkkasaarnaajia" vastaan.(Vrt. esim. Ps. 82 selitys v:lta 1530; Lutherin kirje v:lta 1532koskien ’hiipijöitä ja nurkkasaarnaajia’ läh. Eb. v. d. Tannen'ille;suom. kirkkopostilla 1885, I, 141, 493). Tämä on myös sopusoinnussaAugsburgin tunnustuksen 14:nnen kohdan kanssa, jossa sanotaan:"Opetusvirasta (luterilaiset) opettavat, ettei yksikään saa seurakunnassajulkisesti opettaa eikä sakramentteja jakaa, joka ei ole siihenoikealla tavalla kutsuttu" (TK 1897 s.35) (saks. "niemand … ohneordentlichen Beruf"; lat. "nisi rite vocatus").Ja lopuksi täytyy meidän lausua julki ihmetyksemme siitä, ettänäin arvovaltaisella kirkollisella taholla voidaan esittää historiallisiatosiasioita ylläkuvatulla tavalla. Emme ole myöskään huomanneet,

102että saman kirkon piirissä olisi noustu oikaisemaan sitä, että Lutherinoppia ja opetusta kirkosta tällä tavalla esitetään.Jo vuosia ennen piispa Gummeruksen tätä esiintymistä jouduimmekiinnittämään huomiotamme tähän kysymykseen. Nyt kunolemme saaneet tilaisuuden tutkia tätä asiaa, voimme sanoa, että tutkimuksemmekuluessa olimme kuin mitä antoisimmalla löytöretkelläja että kuta pitemmälle siinä pääsimme, sitä vakuuttavampi oli tulos:Luther on lahkollisen seurakuntakäsityksen ja nykyaikaisen sekaoppisenkansankirkko-aatteen ehdoton vastustaja, mutta sellaisen kirkonkannattaja, jossa Jumalan sana puhtaasti opetetaan ja sakramentitKristuksen asetuksen mukaan jaetaan ja joka valtiosta riippumattomanajärjestäytyisi alkukristillisen kirkon tapaan.10. LISÄHUOMAUTUKSIALutherin seurakuntaopetuksen käsittelystä Suomenev.lut. valtiokirkon piirissä ennen ja nytJo varhaisemman herännäisyyden aikana oli Abraham Achrenius(k. 1769) yhteen aikaan kannattanut yltiöpietististen periaatteidenpuitteissa lahkollisen "puhtaan seurakunnan" muodostamista kansankirkonyhteyteen. Hän on tätä perustellen vedonnut vain yhteen Lutherinsaarnan kohtaan (huhtikuun 2 p:ltä 1523), jonka edellinen osaon kirjassamme s. 75 ja jonka jatkossa huomautetaan, että — kunsilloisia seurakuntia ei voitu järjestää Lutherin mielellään tahtomallatavalla — oli jatkettava yleistä saarnaamista, mutta ehtoollista ei saisiyhtä "yleisesti heittää kansanjoukkoon". — Achrenius, joka ei suinkaanollut puhtaan luterilaisen opin kannattaja, taisteli kyllä — tosinyltiöpietismin hurmahenkisen ja epäterveen lumouksen alaisena —muutamia kansankirkon ilmeisiä väärinkäytöksiä vastaan. Mutta hänenvetoamisensa Lutheriin muka sekaoppisen kansankirkon piirissämuodostettavien uskovaisten hartauspiirien puolustamiseksi osoittaaselvästi, ettei hän ollut oikein käsittänyt Lutherin raamatullista opetustapaikallisseurakunnista. (Vrt. M. Ruuth, Suom. Kirkkohist. S.Toim. XVI s. 153 ja saman "Abraham Achrenius", II p. s. 119.)

103Mitä myöhäisempään herännäisyyteen tässä suhteessa tulee, niinemme ole huomanneet sen keskuudessa vedottavan tämänlaatuisiinLutherin kirkko-opin kohtiin. Olihan se kauttaaltaankin niin perätikansankirkollista. — Sitä vastoin on ns. evankelisen suunnan perustajarovasti F. G. Hedberg aikanaan varsin huomattavalla tavalla esittänytLutherin seurakunta-opin oleellisimpia kohtia — tosin Ruotsinvaltiokirkon piirissä taistelevien uskonheimolaistensa käytettäväksi.Ryhtymättä tässä lähemmin selostamaan kyseessä olevaa kirkollistariitaa kiinnitämme vain huomiota siihen, kuinka Hedberg esittääLutherin kirkko-käsitettä. Hän julkaisi v. 1850 ’Evangelisten’ -nimisessä lehdessään, joka ilmestyi Tukholmassa, kirjoituksen, jonkaotsakkeena on ’Kristuksen seurakunnan oikeus ja valta’. Koko kirjoituksentarkoitus on osoittaa, että kristityillä on oikeus ja velvollisuushuolehtia siitä, että heidän keskuudessaan Jumalan sana puhtaastisaarnataan, ja että heille kuuluu oikeus valita ja kutsua itselleensananpalvelijat. Sen ensi osan muodostaa Lutherin verraton kirjoitus’Seurakunnan oikeudesta ja vallasta … jne.’ (ks. s. 69), josta otsakkeensanamuoto varmaan on johtunut. Toisessa osassa on otteitaLutherin kirjasta ’Paavilaisesta nk. nurkkamessusta ja papiksi vihkimisestä’(v:lta 1533) Kolmannessa osassa esitetään todistuksiaSchmalkaldenin uskonkohdista ja neljännessä osoitetaan, että kristitytovat se seurakunta, jolla on tämä kyseessä oleva oikeus ja valta.Vielä hän samassa lehdessä kehottaa luterilaisia kristityitä myös teossaosoittamaan uskoaan sekä olemaan suvaitsematta väärää oppia.Kun sitten Hedbergiltä pyydettiin lopullista selvitystä siitä, kuinkaoli suhtauduttava ilmeistä väärää oppia edustavaan ’Ruotsin valtiokirkkoon’(tätä nimitystä kirjoituksissa käytetään), niin hän joutuijohdonmukaisesti neuvomaan noita kristityitä äärimmäisessä tapauksessaeroamaan siitä. Näin sitten tapahtuikin. Tämän Hedberginesiintymisen asiallista arvoa ei vähennä se, että nuo eronneet sittenkallistuivat lahkolaisuuteen, eikä sekään, että hän sittemmin on katunutsekaantuneensa näihin Ruotsin kirkon asioihin. (Vrt. L. Wennerström,’F. G. Hedbergin elämä ja vaikutus’ s. 199-202.) — Muutenon tässä vielä huomattava, ettei Hedberg noudattanut noita Lutherinselviä opetuksia kaikessa johdonmukaisuudessa, vaan vain määrätyissärajoissa. Tämä ilmenee siitäkin, ettei hän seurannut niitä Suomenvaltiokirkossa, jossa kyllä silloinkin ilmeisesti poikettiin luterilaisestaopista. Noissa kirjoituksissaan Hedberg ei vetoa sellaisiin

104Lutherin kirjoituksiin kuin esim. hänen ’Saksalaiseen messuunsa’. —Tähän Hedbergin voimakasotteiseen esiintymiseen on varmaan kiinnitettyvähemmän huomiota kuin se ansaitsisi.Sen jälkeen näyttää Lutherin seurakuntakäsityksen tämänlaatuinenesittäminen vaimentuneen kuulumattomiin, jopa unohtuneenkin,kunnes sitä vihdoin 1920-luvun alkupuolella ryhdyttiin sekä opettamaanettä toden teossa seuraamaan, kuten vähän tuonnempana vieläsiitä mainitsemme. Samoihin aikoihin ryhdyttiin valtiokirkollisellakintaholla käsittelemään Lutherin kirkko-käsitettä, mutta aivanpäinvastaisessa tarkoituksessa. Niinpä tri S. Sirenius tosin aivan lyhyestija pinnallisesti käsittelee sitä synodaliväitöskirjassaan ’Kansankirkkoyhdistystoiminnan tukemana’ (1922 s. 176-179). Hän mainitseevain Lutherin ’Saksalaisen messun’, josta lainataan sekin kohta,jossa esitetään tuo ’Jumalanpalveluksen kolmas muoto’ (ks. s. 62)ja jossa tuon erillään kokoontuvan joukon kaikki tehtävät — myöskasteen toimittaminen, ehtoollisen nauttiminen ja seurakuntakurintoimeenpano mainitaan. Sirenius myöntää, että Luther näyttää tässäajatelleen "jonkinlaisten pienoisseurakuntien, uskovaisten seurakuntienmuodostamista suurseurakuntien sisäpuolelle." Hän tulee siisjossakin määrin myönteisempään tulokseen kuin piispa Gummerus,mutta samalla hän joutuu yllä mainitsemaamme Holl'in ristiriitaiseenkäsitykseen, että Luther muka olisi tahtonut sekä kansankirkkoa ettänoita "uskovaisten seurakuntia." Kun Luther samassa yhteydessätunnustaa, että häneltä puuttuu sopivia henkilöitä tällaisten seurakuntienmuodostamiseen ja että hän edelleen jatkaa opetustaan noissaihmisiin nähden sekavissa, mutta kuitenkin oikein opettavissa silloisissaseurakunnissaan, niin Sirenius tästä päättelee Lutherin tätenkannattaneen kansankirkkoa. Tämä on ilmeinen erehdys. Lutherhanesitti noita "uskovaisten seurakuntia" juuri sitä taustaa vasten, etteivätnuo "suuret seurakunnat" olleet mitään kristillisesti koottuja seurakuntiasanan varsinaisessa merkityksessä. Hän piti niitä sellaisenatyöalueena, josta hän toivoi puhtaan opin kautta saatavan aikanaankootuksi oikeita kristillisiä seurakuntia. On myös huomattava, ettäniissä vallitsi puhdas Jumalan sanan oppi ja sakramentteja hoidettiinoikein. Näin ei ole asianlaita nykyisissä kansankirkoissa, joten onväärin rinnastaa niitä Lutherin seurakuntiin — olipa kyseessä "suuret"tai "pienet" seurakunnat. Samoin Sirenius esittää Lutherin suh-

105tautumista tuohon ’Hombergilaiseen esitykseen’ (vrt. s. 76) tavalla,mikä edelleen osoittaa, kuinka pintapuolisesti ja omavaltaisesti hänenkirkko-oppiaan valtiokirkollisella taholla käsitellään. Sirenius sanoo:"Kun Hessenissä sitten käytiin hänen pienoisseurakunta-ajatuksensamukaan 'puhdasta seurakuntaa' (huom. leimaava, kaiken sen vastainennimitys, mitä Luther opetti seurakunnasta! — meidän huomautuksemme)muodostamaan, pelästyi uskonpuhdistaja koko tätä yritystä ja piti sitämahdottomana." — Tarkkaava lukija tietää tämän tutkimuksenkinmukaan, ettei Luther koskaan tavoitellut "puhdasta seurakuntaa" jaettä hänen suhtautumisensa tuohon Hessenin kirkkojärjestysasiaan eimillään tavoin merkitse raamatullisten paikallisseurakuntien vieromista,vaan tarkoittaa oikean asian ohjaamista oikealla tavalla (erityisestis. 77-78). — Sitten Sirenius lyhyesti viittaa yllämainittuun AbrahamAchreniuksen kantaan. Siinä kaikki, millä hän esittää Lutherinkirkko-käsitettä!Paitsi yllä käsittelemäämme piispa Gummeruksen kirjoitustamainitsemme tässä muutamia muitakin esityksiä, joissa myös tahdotaanosoittaa Lutherin seurakuntakäsitystä nykyisen valtiokirkonpuitteisiin soveltuvaksi.Vuonna 1927 julkaisi Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistyssen palveluksessa olevan past. K. E. Salosen kirjasen ’Luterilainenseurakuntaoppi Lutherin, Tunnustuskirjojen ja Raamatun valossa.’Tässä kirjasessa käsitellään Lutherin seurakuntakäsitystä aivan erityisensekavalla tavalla. Sellaisia Lutherin lauseita, joilla hän osoittaakristityitä voivan olla vääräoppisissakin kirkoissa, käytetään puolustamaantällaisia kirkkoja niin, ettei niistä ainakaan tarvitse erota.Eroaminen sellaisesta kirkosta on muka vain vapaaehtoinen asia! Siisjuuri päinvastoin kuin Luther opettaa (vrt. s. 32,33,55-57,71–). Edelleenväitetään, että Luther olisi tyytynyt toimimaan paavikirkossa,jos hän olisi saanut julistaa oppiansa paavilaisen menon rinnalla,vaikka Luther nimenomaan asetti yhteistoiminnan ehdoksi sen, ettäpaavilaiset luopuvat opistansa ja omaksuvat oikean evankelisen opin(s. 79-84). Salosen esityksen laatu käy lyhyesti ilmi myös siitä, ettähän esittää Lutherin seurakuntaopin pääpiirteenä olevan sen, ettäpaikallisseurakunta voi muodostua "sekalaiseksi" ja että kristityitävoi olla ja on siellä, missä sana ja sakramentit tunnustetaan. Tämähänon sinänsä oikein, mutta väärin on se, että tämän ohella ja sen varjol-

106la Lutherin seurakuntaopin yksi "pääpiirre" hyljätään, nimittäin se,kun Luther ehdottomasti vaatii, että seurakunnassa eli kirkossa tuleevallita opin puhtaus. — Kaikki ne lausunnot, joissa Lutheriin vedotenkoetetaan puolustaa erilaisia oppeja sallivaa ja opettavaa kirkkoaja tehostaa pysymistä sen yhteydessä, esittävät väärin hänen oppiansakirkosta ja merkitsevät Lutherin uskonpuhdistuksen perinnön turmelemista.Lutherin kanta on tässä suhteessa niin selvä ja yksinkertainen,että siitä poikkeaminen merkitsee vakavaa lankeamista pois hänenseurakuntaopistaan.Esimerkkinä siitä, kuinka valtiokirkon taholla muutkin selittävätLutherin ’Saksalaisessa messussa’ esitettyä seurakuntatoimintaa samaantapaan kuin piispa Gummeruskin, mainitsemme vielä seuraavatkaksi lausuntoa. — Tri U. Paunu esittää — myös K. Holl'in tutkimuksiinvedoten — Lutherin siinä tarkoittaneen, "että kirkkoseurakuntiinmuodostuisi erityisiä vapaaehtoisia seurakuntapiirejä" vakavistakristityistä, ja toivoo tällaisten "ydinjoukkojen" muodostumistasen lisäksi, mitä sellaisia jo on olemassa uskonnollisten suuntien jayhdistysten toiminnan yhteydessä (’Kirkko ja Kansa’ 1925 joulunumero).— Lapuan kirkkopäivillä 1930 piti rov. A. W. Kuusisto esitelmän’Seurakuntaväen yhteyspyrkimyksistä’ (Herättäjä 1930 n:o3), jossa samoin mainitaan pietistien toteuttaneen Lutherin seurakuntapiirienmuodostamistoiveita ja jossa kannatetaan sellaisten järjestämistäSuomen kansankirkkoonkin.Lutherin oppi paikallisseurakunnasta pääsi sen oikeassa käsityksessäja velvoituksessa esille maassamme vasta vuoden 1920 jälkeen,jolloin olimme tulleet lähemmin tutustumaan Ev. Lut. Missouri-Synodiin ja vastaavaan kirkkoon Saksassa. Mainitsemme tässä vainpari huomionarvoista tapausta. Paimenen-lehden huhtikuun numerossa(1922) julkaistiin tietääksemme ensi kerran suomenkielisessäasussa Lutherin kirjanen: ’Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostellakaikkea oppia sekä kutsua, ottaa ja erottaa opettajia’. Toimituksenhuomautuksessa sanotaan mm.: ”julkaisemme sen siitä syystä,että tänä aikana visusti vaietaan Lutherin käsityksestä seurakunnastaja sen oikeudesta." — Saman huhtikuun lopulla evankelisten pappienkokouksessa piti mainitun saksalaisen kirkon pastori M. Willkomm—Evankelisen pappisliiton kutsumana — esitelmän aiheesta: ’Kristillinenpaikallisseurakunta seurakuntavallan omistajana’, jonka pää-

107ajatukset on julkaistu ’Paimenessa’ (1922 s. 104; vrt. s 120). Näissäesityksissä saatiin äidinkielellämme lukea ja kuulla samaa raamatullistajulistusta, joka aikanaan vapautti luterilaisen kirkon paavikirkonvankeudesta. Samalla perustuksella vapautui nelisen sataa vuottamyöhemmin vapaa luterilainen kirkkomme vallitsevan kansankirkonsekaoppisesta hämäryydestä.Vuonna 1523 puolusti Luther oman maansa kristityille kristillisenseurakunnan oikeuksia, joihin kuului sekä eroaminen vallitsevastavääräoppisesta kirkosta että eronneen seurakunnan toiminnan itsenäinenjärjestely. Puolustuskirjana oli tuo: ’Seurakunnan oikeudestaja vallasta…’ — Suomalainen rovasti F. G. Hedberg vahvisti 1850-vaiheilla ruotsalaisia kristityitä jopa eroamaan vallitsevasta Jumalansanan puhtaalle opille uskottomasta valtiokirkosta ja hän kohottimerkkilipun, jossa näkyvimmällä paikalla luettiin Lutherin opettavaesitys: ’Seurakunnan oikeudesta ja vallasta… — Vihdoin ilmestyi v.1922 sama Lutherin kirjoitus neuvomaan tietä meille suomalaisille jasen lisäksi saimme myös niihin aikoihin kuulla samanaiheisen esityksensellaisen kirkon edustajan kautta, joka jatkuvasti ja johdonmukaisestioli toteuttamassa tuota Lutherin raamatullista käsitystäpaikallisseurakunnasta oikeuksineen ja velvollisuuksineen.Todellakin ihmeellinen aiheiden ja asiain yhtäläisyys!

108PÄÄTÖSSANATTämä tutkimuksemme ei ole laadittu tiivistettyyn tieteelliseenmuotoon eikä tyyliin, vaan se on tarkoitettu laajempien piirien kirjaksija sen tähden on siinä runsaasti esitetty asioita selostamalla.Näin on tehty sitä suuremmalla syyllä, kun on ollut kyseessä esim.sellaisia Lutherin kirjoituksia ja kirjoja, joita ei ole suomenkielelläsaatavissa. Siten on myös tahdottu Lutherin omilla sanoilla todistaakulloinkin kyseessä olevaa asiaa. 16)Kuten jo tämän kirjan esilehdelle on kirjoitettu ja sen muustakinsisällöstä ilmenee, emme tässä tutkimuksessamme pysy pelkästäänLutherin aikaisen kirkkohistorian ääressä. Onhan tämän kirjoituksenyhtenä aiheuttajana ollut tuo johdannossakin mainittu kirjoitus, jossaLutherin kirkko-käsitettä on tahdottu käyttää nykyaikaisen kansankirkollisentoiminnan puolustukseksi — nimenomaan meidänkinmaassamme muodostuneita vapaita luterilaisia seurakuntia vastaan.Sen tähden on ollut syytäkin yksittäisten esimerkkien avulla valaistameidän päiviemme kansankirkollista toimintaa ja verrata sitä siihen,mitä Luther opetti ja tunnusti kirkosta. Samoin olemme aivan lyhyestiluoneet silmäyksen uskonpuhdistuksen jälkeiseen kirkkohistoriaan,sikäli kuin käsittelemämme aihe on sitä vaatinut. Olemme osoittaneet,missä määrin Lutherin seurakunta-käsitettä ei ole seurattu jamissä määrin se on päässyt toteutumaan. — Tämä osaksi arvostelevaja osaksi käytännöllisesti selvittävä tarkoitus on myös ohjannut tämäntutkimuksemme jäsentelyä.Tällaisena sekä Lutherin että meidän päiviemme tärkeitä hengellisiäja kirkollisia kysymyksiä ja taisteluita käsittelevänä tahtoo tämätutkimuksemme sanoa vakavan sanan ajallaan. Joskin monelle olisivoinut olla mieluisampaa lukea esitystä, joka ei olisi puuttunut nykytärkeisiinja osaksi toisille arkoihin asioihin, niin olemme kuitenkintahtoneet varsinaisen aiheemme yhteydessä kajota niihinkin. Juurimainitsemamme aiheutuksen lisäksi tarvitsevat myös ne kristityt,jotka Lutherin osoittamalla tavalla ovat eronneet vallitsevasta kansankirkostaja liittyneet siitä erilliseksi luterilaiseksi kirkoksi, asiallistarohkaisua eikä todellisen tilanteen tunteminen varmaankaan ole16 Kirjallisuusviittauksiin nähden tahdomme huomauttaa, että toisia mainittuja lähteitäon voitu käyttää muussakin yhteydessä, vaikka emme ole sitä joka kohdassaerikseen osoittaneet.

109kenellekään rehelliselle ihmiselle asiallisesti vastenmielistä. Juuritällaisista syistä Lutherkin omana aikanaan jatkuvasti ja purevan räikeästikinpaljasti silloisen vallitsevan kansankirkon (paavikirkon)ilmeisiä harhoja ja vääryyksiä. Rakkaus totuuteen vaatii aina taisteluasitä vastaan, mikä ei ole sopusoinnussa sen kanssa. — Sehän onmyös kaiken historiallisen tutkimuksen yhtenä päätarkoituksena, ettemmevain tietäisi, miten ennen on opetettu ja toimittu, vaan että memyös käyttäisimme hyväksemme historian antamia opetuksia. Tämähänkoskee ennen kaikkea kristillisen kirkon historiaa ja sen tutkimista.Luther ei ole niille, jotka tosi mielessä käyttävät hänen nimeäänsekä oman uskonsa että kirkollisen toimintansa osoittimena, vainhistoriallinen kuuluisuus, vaan hengellinen isä, esikuva ja johtaja,jollaisiin nähden Raamatussa annetaan tällainen kehotus: "Muistakaajohtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa kuinkahe ovat vaelluksensa päättäneet, ja seuratkaa heidän uskoansa",Hebr. 13:7.Olemme seuranneet Lutherin opetusta, vaellusta ja uskoa hänenelämänsä loppuun asti — tällä kertaa tämän erityisen kysymyksenkohdalla ja tahdomme lopettaa tämän esityksemme kehottaen jokaistaluterilaista tuon raamatunlauseen mukaisesti muistamaan häntä jakatsomaan hänen kuolemaan saakka uskollista totuuden tunnustamistaansekä seuraamaan hänen opetustansa.

110SEURAKUNTAA JA KIRKKOAkäsitteleviäSTLK:n julkaisemia teoksiaMartti Luther, Seurakunnan oikeudesta ja saarnavirasta, 1999● Seurakunnan Raamattuun perustuvasta oikeudesta ja vallasta koetellakaikkea oppia sekä kutsua, asettaa virkaan ja erottaa opettajia.● Kristuksen valtakunnasta ja saarnavirasta, Joh. 10:1–11.● Saarnavirasta, Joh. 10:1–11.● Saarnaviran kahdesta kutsumuksesta, 2 Moos. 3:1.Markku Särelä, Saarnavirka on Kristuksen käsky, 2001A. Aijal Uppala, Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät, 1976C.F.W. Walther, Kirkko ja virka, 1998.C.F.W. Walther, Oikea näkyvä kirkko, 1999.C.F.W. Walther, Paikallisseurakunta, 2003.C.F.W. Walther, Jumalan lasten yhteysSaarna 1 Joh. 2:19 johdolla. 1996 moniste, STLK:n www-sivuillaKirjoja on saatavana STLK:n kirjamyynnistä.Rajakatu 7, 15100 Lahtiwww.luterilainen.comUppalan kirkko-opillisista kirjoista ja kirjoituksista, joihin tämäkinsisältyy, on (v. 2008) tekeillä uusintapainos kokoomaniteenä,n. 480 sivua, ilmestynee v. 2008 – 2009.