Kaarina Koski Asplund Ingemark, Camilla 2004: The Genre ... - Elore

KAARINA KOSKIdiste näiden diskurssien läheisistä yhteyksistä on, että tarinoissa siteerataan toisinaanuskonnollista kirjallisuutta. On kuitenkin otettava huomioon, että tässäerityistarkastelun kohteena olevassa Vöyrin pitäjässä uskonnolla on ollut erityisenvahva jalansija.Asplund jakaa intertekstuaaliset suhteet kolmeen tyyppiin. Kansankertomustensuhteutuessa Raamatun kertomuksiin jako tarkoittaa käytännössä sitä,että tarina on joko samaa mieltä raamatullisen intertekstin kanssa, esittää senkäänteisenä tai kiistää siinä esitetyn tulkinnan. Käänteisyys ja kiistäminen jättävätpeikkotarinoille tilaa kyseenalaistaa tai kansanomaistaa Raamatun teemoja, muttanäin ymmärrettyinä Asplundin intertekstuaalisiksi tulkitsemat yhteydet ovat toisinaanliian väljiä. Samantyyppinen teema ei mielestäni riitä tekemään Raamatunkertomuksesta peikkotarinan intertekstiä, etenkään jos asiaa on käsitelty näillä eritahoilla aivan eri tavalla. Kun esimerkkitekstissä (s. 168–169) mies päättää luopuaaikeestaan surmata rikas muukalainen siksi, että tämä paljastuukin hänen kauankadoksissa olleeksi veljekseen, assosioituuko tämä veljessurman mahdollisuus todellakinKainiin ja Abeliin? Välittääkö tällainen yhteys tulkintaa tai kommentointianäiden episodien välillä? Vahvempiakin yhteyksiä kristillisen ja kansanomaisendiskurssin välillä kuitenkin löytyy etenkin abstraktimpien, suurempien teemojenympäriltä.Teoksessa ei ole ryhdytty luettelemaan samanlaisten folkloremotiivienesiintymistä erilaisissa yhteyksissä ja niiden käyttöä muiden tuonpuoleisten olentojenkohdalla. Se ei olisi palvellutkaan näkökulmaa, joka tekijällä on peikon tutkimiseen.Tässä tuonpuoleista tarkastellaan tämänpuoleisen peilinä, josta kertominenon mahdollisuus keskustella yhteisöstä ja kertojien elämään vaikuttavista oloista.Yliluonnollinen maailma nähdään kerronnallisena instrumenttina tärkeille identiteettiäja maailmankuvaa koskeville pohdinnoille.PEIKKO JA KUINKA SIITÄ KERROTAANTutkimus jatkaa suomenruotsalaisen kansanuskontutkimuksen linjaa paneutumallatarkasti tapaan, jolla tutkimusaineisto on koottu. Asplund esittelee kerääjätelämäkertatietoineen ja myös heidän informanttinsa sekä lainaa katkelmia perinteentallentajien kirjoituksista, joissa näkyvät heidän käsityksensä folkloresta jamotivaationsa sen tallentamiseen. Suomen ruotsinkielisen folkloren osalta tilanneoli 1800-luvulla kieltämättä ristiriitainen: sivistyneistön käännyttyä suomenmieliseksivaatimus suomen kielen vahvistamisesta sisälsi sen mahdollisuuden, että ruotsinkielen on hävittävä kokonaan (s. 47). Ajatus katoavan pelastamisesta perinteenkeruunmotiivina oli siis paljon konkreettisempi kuin suomenkielisen perinteentallentajilla.2