Kaarina Koski Asplund Ingemark, Camilla 2004: The Genre ... - Elore

ELORE (ISSN 1456-3010), vol. 13 – 1/2006.Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry. Taitto: Jukka Talve.[http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_06/kos1_06.pdf]KIRJA-ARVIO:BAHTIN, KRISTEVA JA PEIKKOAsplund Ingemark, Camilla 2004: The Genre of Trolls. The Case of a Finland-Swedish FolkBelief Tradition. Åbo: Åbo Akademis Förlag. 328 s.Kaarina KoskiCamilla Asplund Ingemarkin väitöskirja The Genre of Trolls (2004) käsittelee suomenruotsalaisiapeikkokertomuksia ennen kaikkea tämän- ja tuonpuoleisen välisensuhteen kuvastajina. Samalla teos on painava teoreettinen puheenvuoro. Se muunmuassa esittelee intertekstuaalisen näkökulman mahdollisuuksia folkloristiikassasekä sovittaa peikkoaineistoihin (ja toisiinsa) Mihail Bahtinin eri aikoina kehittämiäteorioita.Teokseen sisältyy intertekstualismin oppihistorian katsaus, joka laajuudessaanja analyyttisyydessään toimii lähes itsenäisenä teoreettisena osiona. Asplundjaottelee intertekstuaalisen lähestymistavan viidelle tasolle, joita ovat 1) tekstienvälisyys,2) diskurssienvälisyys, 3) lajienvälisyys, 4) kulttuurinen intertekstuaalisuussekä 5) subjektiivinen intertekstuaalisuus. Samalla hän sijoittaa eri tutkijoiden näkökulmat,myös omansa, näihin lokeroihin. Katsauksen pääpaino on intertekstualisminidean äidin, Julia Kristevan, alkuperäisissä ajatuksissa ja siinä, kuinka tutkijatovat myöhemmin muokanneet ja soveltaneet ajatusta merkitysten muotoutumisestatekstien välisessä dialogissa. Asplund asettaa myöhemmät sovellukset ikäänkuin vuoropuheluun Kristevan ranskankielisten alkutekstien kanssa. Oman lähestymistapansahän perustaa pitkälti Lotte Tarkan folkloreaineistoja silmällä pitäenkehittämään intertekstuaaliseen näkökulmaan, jossa metaforalla ja metonymiallaon merkittävä osa.Intertekstuaalisen näkökulman soveltamiseen Asplundilla sisältyy tärkeä,kansanuskontutkimuksen näkökulmiakin koskeva vaatimus: kansanuskon tulkinnassaon otettava huomioon interteksteinä myös kristinuskoa edustavat tekstit janäkemykset. Asplund on epäilemättä oikeassa. Kansanuskon ja kristinuskon tiukkaerottaminen toisistaan tutkimuksessa on perustunut niiden erilaiseen alkuperäänja erilaiseen evaluaatioon tutkijoiden silmissä. Asplund pyrkii osoittamaan, ettäpeikkokertomukset ja Raamatun tekstit ovat olleet kyläyhteisöissä samanassosiaatioverkoston osia ja näin ollen vaikuttaneet toistensa tulkintaan. Yksi to-1

KAARINA KOSKIdiste näiden diskurssien läheisistä yhteyksistä on, että tarinoissa siteerataan toisinaanuskonnollista kirjallisuutta. On kuitenkin otettava huomioon, että tässäerityistarkastelun kohteena olevassa Vöyrin pitäjässä uskonnolla on ollut erityisenvahva jalansija.Asplund jakaa intertekstuaaliset suhteet kolmeen tyyppiin. Kansankertomustensuhteutuessa Raamatun kertomuksiin jako tarkoittaa käytännössä sitä,että tarina on joko samaa mieltä raamatullisen intertekstin kanssa, esittää senkäänteisenä tai kiistää siinä esitetyn tulkinnan. Käänteisyys ja kiistäminen jättävätpeikkotarinoille tilaa kyseenalaistaa tai kansanomaistaa Raamatun teemoja, muttanäin ymmärrettyinä Asplundin intertekstuaalisiksi tulkitsemat yhteydet ovat toisinaanliian väljiä. Samantyyppinen teema ei mielestäni riitä tekemään Raamatunkertomuksesta peikkotarinan intertekstiä, etenkään jos asiaa on käsitelty näillä eritahoilla aivan eri tavalla. Kun esimerkkitekstissä (s. 168–169) mies päättää luopuaaikeestaan surmata rikas muukalainen siksi, että tämä paljastuukin hänen kauankadoksissa olleeksi veljekseen, assosioituuko tämä veljessurman mahdollisuus todellakinKainiin ja Abeliin? Välittääkö tällainen yhteys tulkintaa tai kommentointianäiden episodien välillä? Vahvempiakin yhteyksiä kristillisen ja kansanomaisendiskurssin välillä kuitenkin löytyy etenkin abstraktimpien, suurempien teemojenympäriltä.Teoksessa ei ole ryhdytty luettelemaan samanlaisten folkloremotiivienesiintymistä erilaisissa yhteyksissä ja niiden käyttöä muiden tuonpuoleisten olentojenkohdalla. Se ei olisi palvellutkaan näkökulmaa, joka tekijällä on peikon tutkimiseen.Tässä tuonpuoleista tarkastellaan tämänpuoleisen peilinä, josta kertominenon mahdollisuus keskustella yhteisöstä ja kertojien elämään vaikuttavista oloista.Yliluonnollinen maailma nähdään kerronnallisena instrumenttina tärkeille identiteettiäja maailmankuvaa koskeville pohdinnoille.PEIKKO JA KUINKA SIITÄ KERROTAANTutkimus jatkaa suomenruotsalaisen kansanuskontutkimuksen linjaa paneutumallatarkasti tapaan, jolla tutkimusaineisto on koottu. Asplund esittelee kerääjätelämäkertatietoineen ja myös heidän informanttinsa sekä lainaa katkelmia perinteentallentajien kirjoituksista, joissa näkyvät heidän käsityksensä folkloresta jamotivaationsa sen tallentamiseen. Suomen ruotsinkielisen folkloren osalta tilanneoli 1800-luvulla kieltämättä ristiriitainen: sivistyneistön käännyttyä suomenmieliseksivaatimus suomen kielen vahvistamisesta sisälsi sen mahdollisuuden, että ruotsinkielen on hävittävä kokonaan (s. 47). Ajatus katoavan pelastamisesta perinteenkeruunmotiivina oli siis paljon konkreettisempi kuin suomenkielisen perinteentallentajilla.2

BAHTIN, KRISTEVA JA PEIKKOTutkimusaineisto on rajautunut reiluun kahteensataan tekstiin, joista 123on peikkoa koskevaa primaariaineistoa. Peikon määritelmä on karkein mahdollinen:olento, jota kutsutaan peikoksi (troll) ja joka asuu metsässä. Lukija uskoo viimeistäänaineisto-osuuden jälkeen, ettei tarkempaa luonnehdintaa voi suurenvariaation vuoksi tehdä. Se, ettei sitä edes yritetä, on linjassa tutkimusnäkökulmankanssa, jossa peikkokertomuksille tunnusomaiseksi piirteeksi nostetaan nimenomaanvierautta edustavan toimijan määrittelemättömyys.Asplundin tavoitteena on ollut aineiston esitteleminen ilman tulkintaa.Vaikka jo aineistokatkelmien valinta ja niiden jäsentäminen väistämättä joko edustaatai pohjustaa tulevaa tulkintaa, tässä on silti päästy niin lähelle tulkitsemattomuudentavoitetta, että lukija ehtii tajuta motiivien päämäärättömän luettelemisenabsurdiuden ja raskauden. Asplund erottaa toisistaan aluksi vain miesten, naistenja lasten kohtaamiset peikon kanssa ja vyöryttää näiden kolmen alaotsikon allamuutoin sekä sisällöllisesti että perinnelajillisesti vaihtelevaa aineistoa. Vähitellenkuva alkaa kuitenkin tarkentua: aineisto jäsennetään suhteessa tämän- ja tuonpuoleisenvälisen kontaktin luonteeseen. Toleranssin ja konfliktin käsitteiden kauttanostetaan omiksi ryhmikseen myös tapaukset, joissa rauhanomainen kontakti ihmisenja peikon välillä kärjistyy lopussa konfliktiksi tai, päinvastoin, alkuasetelmassavallinnut konflikti puretaan kertomuksen kuluessa.Asplund ei tee aineistolle perinnelajianalyyttista jaottelua typologisessamielessä. Sen sijaan hän käsittelee etenkin Briggsiin ja Baumaniin nojaten genreätulkinnan ja tuottamisen mallina, josta kertoja voi kuitenkin halutessaan poiketa.Esimerkkikertojan, Johan Alénin, kerrontastrategiana on aktiivinen genren muokkaaminensaduista ja tarinoista otettuja rakenteellisia ja sisällöllisiä piirteitä yhdistämällä.Asplund tuo Alénin aineistojen kautta esille sen varsin perustellun näkemyksen,että geneeriset mallit eivät ole vain tyylillisiä vaan myös sisällöllisiä. Aléntuntuu kääntävän satuna aloittamansa kertomuksen parodiaksi ja sen yksityiskohtientulkinnan aivan toiseksi tuomalla yhtäkkiä mukaan tarinoiden tulkintakehyksen.Juuri tähän tyylilajien välillä kelluvaan mutta tulkintakehyksen yhdistämäänkorpukseen nähdäkseni viittaa koko teoksen salaperäinen nimi, The Genre of Trolls.Aineiston kertomukset eivät edusta puhtaasti mitään ideaalityyppistä genreä, muttaniitä yhdistää tietty sisältö ja sen mukana tulkintatapa, jossa tarkastellaan yliluonnollisestakertomisen kautta tässä maailmassa kohdattuja sopimattomia ja uhkaaviailmiöitä. Tähän genreen kuuluu olennaisesti peikon määrittelemättömyys.DIALOGISUUS JA MÄÄRITTELEMÄTTÖMYYSTutkimuksen loppupuolella Asplund tarttuu vielä yhteen teoreettiseen apparaattiintäydentääkseen peikosta tekemänsä tulkinnat. Voidaan jopa ajatella, että tutkimusmuotoutuu teoreettiseksi puheenvuoroksi, jossa peikkokertomukset ja niissä käsiteltysuhde tuonpuoleiseen alistetaan Bahtinin teorioiden testauksen ja edelleenkehittelyn aineistoksi. Luvussa 7 Asplund esittelee Mihail Bahtinin eri aikoina kir-3

KAARINA KOSKIjoittamia teorioita kertojan suhteesta kerrottuihin henkilöihin. Polttopisteessä onkysymys näiden määrittelemisestä: viimeistelläänkö henkilökuva lopulliseksi jamuuttumattomaksi (finalization) vai jätetäänkö se avoimeksi ja joiltakin osinmäärittelemättömäksi (unfinalizability / indeterminacy). Määrittelemättömyys tekeekuvatuista supranormaaleista olennoista arvaamattomia, pelottavia ja vaarallisia.Peikon karkottaminen tai surmaaminen, jonka oikeutusta ei tarinoissa koskaan tarvitseperustella, pyrkii neutraloimaan sen kertojia ahdistavan määrittelemättömyyden,jota peikko edustaa, ja finalisoimaan siihen otetun kontaktin. Peikon tappaminenei kuitenkaan ratkaise asiaa, sillä seuraavissa kertomuksissa peikko on edelleenmäärittelemätön. Toinen vaihtoehto on antautua dialogiin määrittelemättömänkanssa.Asplund yhdistää hiukan eri kohteisiin Bahtinin vanhempia (ei-dialogisia)että myöhempiä (polyfonisia) teorioita ja täydentää määrittelemättömyyden käsitettäBahtinin aikaisemmilla huomioilla finalisaatiosta.Asplundin soveltamat ja kommentoimat teoriat eivät ole sellaista folkloristiikannäkkileipää, johon kaikkien hampaat pystyisivät ainakaan tässä laajuudessa.Ne huomiot ja tulkinnat, joita Asplund tekee näiden teoreettisten apparaattienavulla, ovat kuitenkin laajemmankin huomion arvoisia. Henkilökohtaisia suosikkejanion sisällön ja tulkintakehyksen kiinnittäminen genren käsitteeseen niin, että genrepaitsi ohjaa kertomuksen tulkintaa sen uskottavuuden suhteen, myös näyttää, mistäkertomuksessa on pohjimmiltaan kysymys. Asplund esittää jatkotutkimuksenaiheeksi, millainen merkitys määrittelemättömyydellä on uskomusaiheisten kertomustenlajinmuodostuksessa. Implisiittisesti hän jo tässä tutkimuksessaan viittaasiihen, että juuri määrittelemättömyys olisi peikkokertomuksen genren ydintekijä.FM Kaarina Koski valmistelee folkloristiikan alan väitöskirjaansa Helsinginyliopistossa.4