Metsiensuojelun tavoitteita 2000-luvun suomessa - BirdLife Suomi

EsipuheJokainen ehdotus laajentaa metsien suojelualueverkkoa on saanut aluksi kiivaan vastareaktion.Keskustelussa kukin suojeltu hehtaari edustaa hukattuja hakkuumahdollisuuksia jatuhlattuja euroja. Näin tapahtui Kansallispuistokomitean mietinnön jälkeen 1970-luvulla.Sama toistui myös Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojeluohjelman yhteydessä 1990-luvullaja nyt uuden vuosituhannen alussa Etelä-Suomen metsiensuojelun tarvekeskustelussa.Kansallispuisto-ohjelma toteutui suhteellisen hyvin neljännesvuosisadassa. Monilla seuduillatoivotaan omaa kansallispuistoa lähinnä matkailun ja virkistyskäytön takia. Vanhojenmetsien suojelu jäi puutteelliseksi pinta-alarajoitusten, liian tiukkojen kriteerien ja jototeutettujen hakkuiden takia. Tämä vuosikymmen näyttää, tuleeko Etelä-Suomen metsiensuojelusta mitään.Metsätaloutta on viimeiset vuosikymmenet ohjattu ja tuettu erilaisilla tavoiteohjelmilla.Vasta 1990-luku toi mukaan metsien monimuotoisuuden suojelun. Sen tulisi ollatasapainoisesti mukana toteutettaessa nykyistä Kansallista metsäohjelmaa 2010. Lausuttujentavoitteiden ja käytännön toimien välillä vallitsee kuitenkin ristiriita.Edellisten vuosikymmenten tehometsätalous on aiheuttanut eliöstön kannalta jo niinlaajoja muutoksia metsien laadussa, arvokkaiden elinympäristöjen määrässä ja metsämaisemanpirstoutumisessa, että enää ei voi puhua vain monimuotoisuuden säilyttämisestä,vaan on puhuttava sen lisäämisestä. Valtaosa luonnonsuojelualueistakin on entistä talousmetsää.Riittävän laajoilla suojelualueilla tilanne ajan kanssa paranee, kun pahimmat vauriotennallistetaan. Suojelun puutteet ovat kuitenkin helposti osoitettavissa ja suurimmat maaneteläpuoliskossa. Tarvitaan sekä uusia suojelualueita että olemassa olevien laajennuksia.Eliöstön säilymistä ei kuitenkaan voida turvata pelkästään muutamiin prosentteihinnousevan suojelualueverkon varassa. Talousmetsien nykyiset luonnonhoitokeinot ovat oikeansuuntaisia,mutta riittämättömiä. Metsien käytön jatkuva tehostuminen aiheuttaa edelleenuhanalaisten eliökantojen pienenemistä. Tarvitaan entistä parempia keinoja talousmetsienbiodiversiteetin ylläpidossa. Metsätalouden suurena haasteena tulisi olla luonnonmetsienhäiriödynamiikkaan perustuvan ikä- ja puustorakenteiden monimuotoisuuden jäljittelyerilaisilla hoito- ja käsittelyvaihtoehdoilla. Luontainen uudistaminen, hakkuutapojen vaihtelu,osittaishakkuut, pienaukot, vanhat säästöpuut ja monipuolinen lahopuusto tarjoaisivatparempia mahdollisuuksia harvinaistuvalle lajistolle kuten metsolle ja liito-oravalle.On ollut masentavaa ja yllättävää huomata, että metsien lisäsuojelun vastustajat eivätsuostu hyväksymään edes tieteellisen tutkimuksen näyttöjä lajien ja biotooppien uhanalaisuudesta.Tutkimusta toki tarvitaan lisää, mutta siihen vedoten ei suojelutoimia voi siirtää.Kaiken aikaa menetetään arvokkaita kohteita. Kulttuurisesta ja historiallisesta metsäsuhteestammelähtevän suojelun argumentointi kohtaa vielä suurempia vaikeuksia. Tilanne einäytä helpolta vaikka kyseessä olisi paikallisen väestön luonnon käyttö, kuten pohjoisillaporonhoitoalueilla ja vielä valtion mailla. Suojelun mahdollisuuksia eivät näytä ratkaisevastiparantavan edes selvät virkistyskäyttötarpeet tai nopeasti kasvavan luontomatkailun yhteiskuntataloudellisethyödyt. Metsien suojelun ja työllisyyden sekä maaseudun autioitumisenristiriita elää mielikuvissa yhä, vaikka syynä on pääomia vaativa koneistuva metsätalous jakeskittyvä suurteollisuus, jotka työllistävät entistä vähemmän.Rauno Ruuhijärvi5