Lue - Satakuntalainen Osakunta

MAILATALVIOValok.Kolmio.

MailaTalvioKOOTUTTEOKSETXIILINNOITUKSENILOISET ROUVATLOKAKUUNMORSIANTERVEISIÄPorvoo • HelsinkiWERNER SÖDERSTRÖMOSAKEYHTIÖ

Werner Söderström Osakeyhtiönkirjapainossa"Porvoossa1951

SISÄLLYSLINNOITUKSEN ILOISET ROUVAT 7Suomen kartta.. 9Kaupungin uusi physicus 53Linnoituksen liepeillä 89Kaunoinen Sophie 123Viikin latokartanon talousmamsseli 158Kylvöt kypsyvätLeikin loppu 272LOKAKUUN MORSIAN 315Lokakuun morsian 317Eräskin päivä 334Karkuripoika 347Jouluksi kotiin 3 59Leijona-nappi 365Se odotettu laiva 376Asioitsija Catheus 389Pakolaisparonittaren testamentti 403Vedenpaisumus ja öljypuunlehvä 432TERVEISIÄ 439Terveisiä 441Suuri kyntäjä 443Kristallimalja 447Meripihkainen koru 454

Syyspimeä ja sisäiset valomme 460Kärsimys ja kirkastus 466On heinäkuu 474Suven lintunen 477Pieni puhe meidän Helsingille 479Lentävän paperin avulla 488E. A. Forssell, Kiven ystävä 501Kuolleen miehen jäljet 516Elämän rattaat 522Rauman poika Alfred Kordelin 526Kreivi Rüdiger von der Goltz 537Piirteitä Ida Aalbergin lapsuudesta 548Kirja-Matti 562Ylistaron Jaako 573Jumalan puistot 585Ihmisen kodit ........... 590Pääsiäispelto — Jumalan puista 592Hautojen päivänä 596

LINNOITUKSEN ILOISET ROUVATROMAANI VANHAN VIAPORIN AJOILTA

Ensimmäinen painos ilmestyi 1941

SUOMENKARTTALinnoituksessa, siellä etelässä meren saarilla, pantiintaas pystyyn uutta rykmenttiä — tämä oli kulkupuheenatullut näihin etäisiin maanääriin asti, niinkuin sekin, ettärykmenttiin tahdottiin pitkiä miehiä. Mutta niitä olivatkulkijat puhuneet lämmitellessään taloissa ja sitten menneetmenojaan.Kumminkaan ei kuninkaan ottomiehiä odotettu itsehäätupaan juuri nyt, kun nousuhumala siellä oli pannutmiehet roimasti menoamaan, kun sulhasen puujalka iloisestikopisteli permantoon ja kaase makeana kiertelikokoamassa morsiamenapua. Kukapa siinä humussa olisitullut ajatelleeksikaan sotamiehenottoa, semminkin kuntäältä tyyten oli viety mikä saattoi sotaan kelvata. ItseNihdin häätupaan he kuitenkin nyt tulivat, kuninkaanottomiehet, ja jäivät ovensuuhun tarkastelemaan hääkansaa.Niin, morsiamen helykruunu siellä hohti heidänsilmiinsä laajasta himmeästä tuvasta päreenliekkien jakynttiläntuikkujen keskeltä. Ja muutenkin oli tämämorsian muhkea katsella siinä voimassaan, millä neitoylkäänsä odottaa. Vaan nappiniekkojen silmätpä eivätjääneet häneen. Ne etsivät muuta.Pitkiä miehiä linnoituksen uuteen rykmenttiin! iskiSotamiehentalon nuoren Marjaanan mieleen. Sillä hänoli kuullut kulkupuheen.Marjaana Matintytär, morsiamen paras leikkisisko,joka paraikaa tyttöjen piirissä laulaen kierteli kruunupäätä,ensinnä huomasi miehet ovensuussa, ja hänen mieleensämyös välähti kuin pohjan-valkea tuo kulkupuhe:pitkiä miehiä linnoituksen uuteen rykmenttiin! Muttahänen sydämensä samalla seisahtui säikähdyksestä, sillä

mistäpä aina oli löydetty pitäjän pisimmät miehet, jolleihänen kodistaan, jota sanottiin »Sotamiehentaloksi»,vaikka se oikein vanhoissa asiakirjoissa kuului olleentoisen niminen. Sitä sanottiin Sotamiehentaloksi, kun eisellaista aikaa tiedettykään, ettei sieltä joku olisi ollutsodassa siellä jossakin kaukana. Tai jollei sodassa, niinvieraan maan vankina tai kotona sotarikkona, niinkuinnytkin Aape-eno, jonka päässä jonkin sodan kiväärinkuulatvieläkin kiertelivät. Varmaan olivat nappiherratensinnä käyneet heillä Sotamiehessä ja sieltä oli isomuorineuvonut tänne Nihtiin. Oi yhtäkaikki, oliko sota taasentulossa? Näin olivat aina nappiherrat ensin tulleet jakirjoittaneet nimiä papereihinsa ja hetimmiten oli ollutsota ja miesten lähtö. Kun isomuori joskus iltapuhteellarupesi muistelemaan entisaikoja, niin moniin vieraisiinmaihin oli Sotamiehentalon poikia vuosien mittaan jäänyt.Mitäpä kukaan teki kookkaalle muodolleen, jokaoli tälle suvulle ominainen.Monia oli jäänyt, mutta rakkain oli vielä kotona kasvamassa,Juhana, Marjaanan kaksoisveli, hänelle kalleinmaan päällä . . . Marjaana päästi nopeasti kätensä neitojenkäsistä, lakkasi laulamasta ja pujahti piirin ulkopuolelle.Missä oli Juhana? Joko kuninkaan miehet olivathänet silmillään löytäneet?Tuollahan veikka seisoikin penkin risteyksessä. Hänenvalkoiset hiuksensa jo ilmaisivat hänet, ja pitkä hän oli,että olisi luullut kaksikymmenvuotiaaksi, vaikka hesisarukset vasta olivat viidentoista. Vielä ujona liittyäkseenkarkeloihin veikka vakaana katseli neitojen piiriin.Sisaren sydän huusi hädässään: asetu matalammaksi,etkö näe keitä täällä on! Mutta hän ei päässyt sanomaantätä ääneensä, sillä hiljaiset isäntämiehetkin olivat nytpitkien murheiden jälkeen päästäneet valloilleen ilonsaja iskivät korkojaan permantohirsiin, kierrellen painikarkelossakuin kontiot. Itse Nihdin isäntä, morsiamenisä, kopeloi kainaloonsa Marjaanan, hätistellen häntäpienessä olven huumauksessaan ja kuuntelematta, mitäkummityttö hätääntyneenä hänelle toimitti. »Kummiisä,ottomiehet ovat täällä!» — »Minunpa kummilapsestanikasvaa korea tyttö»! — »Älkää, älkää, katsokaatuonne, mitä he täällä tekevät? » — » Tuli hyvä vuosi, ja10

nyt juodaan leikkisiskosi häitä!» — »Älkää, älkää, sotavarmaan taas on tulossa!» — »Sota — älä höpise, tyttö!»Kumman näköisiä olivat kylän totiset isäntämiehetryypättyään. Marjaana kiskaisi itsensä irti heidän rytäkästäänja joutui niin likelle nappiniekkoja, että saattoierottaa heidän puheensa. Veli seisoi paikallaan pitkinpituuttaan ja töllisteli helykruunuun. Olipa ihme, etteivätottomiehet vieläkään häntä huomanneet.Nämä eivät olleet samoja, jotka viime vuosina olivattäällä käyneet, ja oudot miehet olivat aina ankaria japahojakin. Mutta nyt tuli tuntemattomien takaa esiin sekersantti ja lasimestari Kellberg, joka oli kerran kesälläollut korjaamassa kirkonikkunoita ukonilman perästä.Ja puhetapakin oli hänellä aina samanlainen: »jahahjaa.»Kuinka monet kerrat oli takanapäin naureskeltutuota jahah-jaata. Marjaana sai selvän ruotsinkielestä,olihan hän, everstin kerran asuessa täällä, ollut everstilläpikkupiikana. Ja Kellberg puhui suomea kuin suomalainen,hänellähän oli ollut suomalainen äiti — minkähän aina muisti.— Kyllä ne löytyvät, jahka katsotaan, pitkät väkevätmiehet! Ja tämä on siitä erinomaista paikkakuntaa, ettämiehet erikoisen mielellään lähtevät isänmaata ja kuningastapalvelemaan. Jahah-jaa, sattuipa hyvästi ettäjouduimme häihin, niin tapasimme kaikki koolla yhtaikaa!Nyt puhuivat jo vieraatkin miehet.— Pirua kanssa, en näe täällä muuta kuin ukkoja japuujalkoja. Ja sinä, Kellberg, vakuutit, että tästä kylästäsaataisiin kymmenen pulskaa miestä.— Saadaan, jahah-jaa.— Toisen talon nimi on siis »Sotamies» ja toisen»Nihti». Ehkä vielä löydetään »Vänrikki» ja »Vääpelikin».— Hehheh, jahah-jaa. Johan Sotamies ja Nihtikintakaavat jotakin.— No, alappa sitten lähestyä noita tanssivia karhuja.— Eiköhän ole parasta olla mainitsematta linnoitusta.Ainakin meillä Ruotsissa kansa vieroo Viaporin nimeä.Sinne kun määrätään upseerikin, niin määrätään maanpakoon.11

— Jahah-jaa, mitäpä minä maalaisin pirua seinälle.Saatte kuulla, että linnoituksesta minun pensselillänitulee paratiisi. Te ette ole nähneet Viaporin naisia —paipai!— Annan hyvät ryypyt sille, joka löytää täältä yhdenkinnuoren miehen!— Jahah-jaa, sen mahdan minä tietää, olinhan täällätoissa kesänä lasimestarina. Ja minulla oli apurina oikeinmuhkea poika. Ja kaunis hänellä oli sisarkin. Salama olisärkenyt kirkon ikkunat.— Kaunis sisar, piru vie!— Ja meille puhuu kelmi vain komeista miehistä.— Jahah-jaa — minun silmäni ovat nähneet Viaporinnaiset, eivätkä ne enää muita näe, jahah.— Näyttääpä täällä noustavan morsiuspolsterille puujaloilla— jos se todistaa sotamiesten runsautta, niinonpa pirunmoista paikkakuntaa.— Olet pettänyt meidät ja tuonut tänne tiettömäänkorpeen, sinä Riikin iloisimman kuninkaan äpärä.— Mitä hemmettiä: olemmeko kuninkaan miehiä, vaiolemmeko kerjäläisiä ovensuussa?— Jahah, malttakaa mielenne, hyvät herrat, saattesekä ne kymmenen miestä kirjoihinne että viinaa jaolutta nahkaanne, ja kukaties vielä korean tyttölapsenkainaloonne. Mars eteenpäin, kyllä Kellberg tunteeSotamiehentalon ja Nihdin ja näiden maanäärten tyttäret.Näissä häissä olikin rohkea kaase, joka heti rahatalterikkeineenehätti vieraita vastaan, ja sulhasen puujalkakinkopisteli samassa sinnepäin missä kaase. Kokohäätupa näki yhtäkkiä, että arvovaltaisia herroja saapui— kiiltonapeista tosin ei koskaan tietänyt, olivatko nehyväksi vaiko pahaksi.Mutta hämärtyvässä syysillassa meni Marjaana Matintytärkuin takaa-ajettu sorsanpoika sänkipellon piennartapitkin, houkutellen veljeä perässä. Mitenkä hänestänyt tuntuikaan näin julman pahalta? Eihän toki kuninkaanottomiehiä nähty ensimmäistä kertaa. Mutta isonmuorinkertomukset olivat tuossa yhtäkkiä ilmielävinäsumussa, joka kiersi kaurakykkäitä. Oi, kuinka everstinvanha äiti oli itkenyt, kun tuli kirja, että hänen veljensä12

oli kaatunut. Se oli korkea kreivi. Kirja tuli hyvin kaukaaja oli ollut vuoden matkalla... Sota — oliko sotataasen tulossa? Ottomiesten ilmaantuessa häätupaan oliyhtäkkiä kaikki ilo hävinnyt. Ja kuinka näitä häitä oliodotettu! Nyt tuntui vain peloittavalta. Häävieraidenhevosten tiu'ut kumahtelivat kuin pienet surukellotsumusta. Ne olivat vain peltohiiriparkoja, jotka kahahtelivatpakoon kuhilaiden alta, mutta nekin säikähyttivät.Mutta mitenkä olikaan veikka niin hullun levollinen?Eikö hän sitten ymmärtänyt, mitä kuninkaanmiehillä oli mielessä? Ei ollut laillinen ottoaika, muttaeivätpä ottomiehet ennenkään olleet aina tulleet lainmukaan. He tulivat sodan mukaan. Se Kellberg, se lasimestari,joka sanoi itseään entisen kuninkaan sukulaiseksi,hän varmaan nyt oli heidät tänne johdattanut jaruvennut heidän tulkikseen. Sen siitä sai, että oli kohdelluthäntä hyvästi... Marjaana puheli yksikseen, vastanyt hän tässä märässä pimeydessä huomasi, etteivät veljenaskeleet häntä seuranneetkaan. Hän kääntyi ympäri,veti henkensä täyteen lahoavien yrttien ja märän maanraskaita, salpaavia hajuja ja piteli sydänalaansa, jokatuntui nousevan ylös kurkkuun.— Missä olet, veljeni? Tule toki kauemma. Tule pian.Sinua he ovat tulleet hakemaan, usko toki. Mitäs me nytteemme? Jokohan he ennättivät sinut nähdä. Näytätikämieheltä. Usko minua. Kuulinhan mitä sanoivat.Jo huutavat meitä! Ollaan hiljaa, painutaan maahan.Hernehaasiat peittivät heidät nyt kokonaan. Ne olivatmustemmat kuin itse syksyilta ja niiden lahoaminentapahtui raskaammin kuin korsisängen. Juhanan käsietsi herneenvarsista täysinäiseksi jäänyttä palkoa jahänen varhaistumma äänensä tiukkasi miesten vain tulleenverojen takia, joita piti koottaman sotakassaan.Näistä veroistahan oli puhuttu jo keväällä, mutta ne olijätetty viljankorjuuseen.— Veikka, ne vievät sinut linnoitukseen! Viapori onse linna. Everstillä sanottiin, ettei se koskaan tullut valmiiksi.Sinä vain naurat. Sinä olet tänään oikein paha.Vaikka tiedät, kuinka minä sinusta pidän. Linnoitus eikoskaan saa antaa perään, vaan siitä täytyy ampua vihollistavaikka nälkäkuolemaan asti.13

— Kas vain, kuinka minun sirkkuni tietää paljon.Sotamies ei koskaan eikä missään anna perään.— Olihan sirkku kaksi vuotta everstin huonekunnassa,ja aina siellä puhuttiin sodasta ja sotamiehen kunniastaja Ruotsin valtakunnan mahtavuudesta, ja katseltiinkarttoja ja kirjoitettiin raportteja ja supliikkeja. Muttaeversti sanoi, että emämaan loisto pian on mennyttä.No niin, naura, naura, veljeni! Sirkku on onneton. Etkötullut kotiin pappiskoulusta peltoja kyntämään? Meilläei syödä selvää leipää tänäkään jouluna, vaikka sanotaan,että tuli hyvä vuosi. Ensi keväänä ei ole siementä.Naura, naura. Sirkkusi itkee, kun näkee, että sinuntekee mielesi linnoitukseen. Niin, sinun tekee mielesi.— Sirkku puhuu kuin lapsi. Vaari-vainajan sadutpeloittavat sinua nyt vielä. Uskotko sitten tosissasi, ettälinnoituksen torniin aina pitää muurattaman hurskasnuorukainen? Vaari oli hurskas mies ja aina puhui uhrinmerkityksestä ja käski meitä kiittämään Jumalaa, kunolimme saaneet antaa uhreja kuninkaan puolesta. Javarmaan nytkin sanoisi, että minun on mentävä, joskuningas käskee.— Kumarru alemma! Olet pitkä ja näyt. Ne huutavatmeitä!Tyttö tempasi otsarivan käteensä ja painui ojaan. Häntuskin tunsi, kuinka siellä oli kylmää ja niljaista. Märänsyyssängen lävitse sisarukset näkivät miehen kulkevantuvan takana, päreellä valaisten eteensä.— Etsivät meitä.— Parasta että lähdemme sisään.— Ei, ei toki susien suuhun.— Mutta jos he tahtovat minut ottaa, niin miten senestää?— Mistä he sinut ottavat, jos olet hävinnyt!— Sirkku puhuu rumasti.Marjaana oli painautunut veljeään vasten. Molempiavilutti. Kaurakykkäiden ja hernevarsien märkä, väkevälemu lepäsi heidän ojansa yllä kuin painava vaate.— Mutta emmehän me tännekään voi jäädä. Minälähden nyt häätupaan.— Mennään kotiin, pannaan evästä konttiin ja painutaanmeidän piilopirtille. Sieltä ei meitä löydä kukaan.14

- Ja parin vuoden päästä minut kuitenkin otetaan.Sisar piteli veljeään kädestä ja kuiskaili hänelle hengenhädässä. Kun Marjaana oli hento virpi verrattunakookkaaseen kaksoisveljeen, hän joutui puhumaan veljensydämelle, joka sykki miltei hänen korvaansa. Oi,miksi Juhana tulikin pappiskoulusta! Siellä jos nyt olisiollut, eivät nappiherrat olisi häntä voineet tavoittaa.Rovasti itse oli sanonut, ettei Jumala nyt vaadi poikaapapiksi, vaan vaatii häntä murehtimaan vanhan isänsäja isonmuorinsa ja enonsa elatuksesta. Toisen kerranvoi vielä tulla Jumalan käsky lähteä laulamaan kokoonvaroja pitäjältä papinkoulua varten. Rovasti itse oli ollutkolmannellakymmenellä, kun käveli teiniä laulamassa ...Juhanallekin saattoi vielä tulla sekin käsky.Mutta mitenkä nyt käy Sotamiehentalon? Kuningas eivoi tahtoa viimeistä miestä.— Minä menen kuninkaan luo puhumaan! läähättiMarjaanan kuuma hengitys. — Kuningas on hyvä,kuningas ymmärtää tämän asian. Me olemme syntyneetvanhemmillemme, kun he jo olivat iäkkäät, ja kaikkimuut veljemme olivat silloin jo sodissa ... Minä kylläpääsen kuninkaan puheille! Älä, veikka, uskokaan Sirkkuaniin tuhmaksi. Odotan linnan isoilla rappusilla,odotan polvillani, osaan rukoilla. Kysyn kuninkaalta,minne meidän kuusi veljeämme ovat jääneet. Kuningasei ota viimeistä, sellainen on Ruotsin laki. Kuka kyntääpellot? Kuka pyhäpäivinä pitää Jumalan hartaudet näilläkaukaisilla maanäärillä? Kuka kirjoittaa anomukset jasupliikit, kun kaikenlaiset lasimestarit tulevat harjoittamaanmielivaltaa ja kun rajantakaiset rosvot vievätlampaat ja heinät ja mitä käsiinsä saavat? Veikka, isänkäsivarsi ei enää nouse aurankurkeen. Eno ei muuta teekuin katselee karttaa — minäkö kasken poltan, isomuorikoulosteot käy maksamassa? Tottelisit sirkkua tämänainoan kerran, tulisit piilopirtille, palattaisiin kun miehetovat menneet. . . Veikka kantoi pientä sirkkua selässään,kun keväällä vesi oli rikkonut tien — nytkö veikkajättäisi sirkun sortumaan?— Naapurit ovat aina auttaneet.— Jopa en olisi uskonut sinua näin ilkeäksi. Meidänisämme naittaa minut, kun ei kukaan ole suojelemassa!15

Mutta minä en ota sitä vanhaa leskiäijää, vaikka hänkuinka rikas olisi.— Ei isä sellaisia.— Henkensä hädässä! Mutta minut mieluummin repiköötsudet.— Eihän nyt sirkku itke. Onhan isomuori.— Isonmuorin raamatunkannessa lukee, että hän onsyntynyt joulukuussa sinä Herran vuotena yksituhattaja seitsemänsataa ja kaksikymmentä seitsemän.— Isomuori aina jaksaa. Kun häntä tarvitaan, niinhän jaksaa. Mutta noustaan nyt kuitenkin pois tästäojasta, tämähän on kuin kylmiä sammakoita täysi.Oli totta, että isomuori, jota vuosikausia oli odotettukuolevaksi, yhtäkkiä nousi vuoteestaan ja jaksoi elää.Lasten äiti hukkui jäihin ihan kotirannassa, kun he isänkanssa palasivat kirkkomatkalta. Kuullessaan tyttärensähätähuudot rannasta isomuori nousi vuoteestaan ja pääsikävelemään. Hän tuli nyt talossa tarpeelliseksi, eikäkukaan enää puhunut hänen kuolemastaan.Toisiaan lämmitellen kylki kylkeä vastaan ja äänetipysyen paikallaan sisarukset kuulivat nimiään mainittavantuvan tienoilta pimeästä. He kuulivat myöskintoisen äänen — se puhui heidän rinnastaan ja se oli uusija outo: he olivat eri mieltä. Toinen ajatteli kotoa, toinenajatteli kuningasta. Poika lausui nyt aivan ääneen,välittämättä vaikka tupaan kuuluisi:— Mahtoivatko isämme ja äitimme panna vastaan,kun tultiin sotamiehiä hakemaan? Isomuori kertoiäitimme panneen evästä konttiin, ottaneen hyllystä virsikirjanja kirstusta sukat. Ja siinä rukouksen lukeneen jasotamiehen kujanpäähän saattaneen. Mutta me, me piileskelemmehaasioiden takana. Ei niin ole Jumalantahto.Veli hypähti ojan poikki eikä enää kuullut sitä syväänyyhkäystä, joka pääsi sisarelta. »Lähde sitten, lähdesitten, lähde, lähde... !» Marjaana haparoi märkienkaurakykkäiden keskellä, hokien tuota vihoviimeistäsanaa, ja jokainen noista pienistä, maasta kohoavistaviljakykkäistä tuntui olevan itkevä ihminen, joka surunpainamana oli kylmennyt siihen paikkaan.— Vai ei niin ole Jumalan tahto. Mitenkä täällä sitten16

parani, kun tuotiin pöytään viinaa ja sokeria. Muutenoli äsken niin remakka ja luonnikas häähumu tauonnuteikä puujalan kopinaakaan kuulunut. Ja pian täytyi lasimestarinpanna paras taitonsa liikkeelle selittääkseentyytymättömille joitain asioita, niin malttamattomastihe paiskelivat paperejaan. Mutta jos nuori MarjaanaMatintytär, joka sai selvän Riikin kielestä, olisi olluttäällä, niin hän olisi voinut havaita, että lasimestari puhuimuutakin kuin mitä nappiherrat käskivät puhua. Hänennäet täytyi kuninkaan miehille suoraan sanoa, etteitäällä ollut tapana tulla sotilasottoon itse häähuoneeseen,ja siihen sanoivat nappiniekat, että heillä oli oikeus,piru vie, tulla ottamaan vaikkapa sulhanen vihkituolista,jos asiat niin vaativat. Se oli kerta kaikkiaan noille tolloillesanottava. Lasimestari sanoi:— Jahah niin, pulskia sotamiehiä tarvitaan, käskevätnämä kuninkaan miehet sanoa. Ja täältä onkin ainasaatu hyviä sotilaita. Niitä ovat kenraalit ja amiraalitkinkiittäneet. Jahah, jahah .. . Niin, ne entiset ottomiehettarvittiin nyt muualla ja nämä eivät vielä ole oikeinoppineet kieltä. Sentähden läksin minä mukaan, kuntunnen paikat. Muistattehan kuinka olimme juhannuksenasudenajoissa ja saimmekin aika roiman emäsudenpentuineen. Jahah-jaa, ja sitten olin vähän aikaa maamittarinapulaisenakin .. . Minähän olen se »kuninkaansukulainen», hehheh, niinkuin kaikki muistatte, Kellbergliikanimeltäni ...Kellberg — muistettiin se kyllä. Mutta sudentapporahojatähän kylään ei tullut, minnekä sitten lienevätjoutuneet.Jahah, olipa täällä toimelias kaase. Pitihän hänenPyydykseensä pistää kolikko, kuinkas muuten. Ja Kellbergnauroi ja ajatteli, pudottaessaan rahan lautaselle,että siten lepyttäisi kiihtyneitä häävieraita. Mutta hetulivat vain likemmä ja joku vetäisi äkäisesti liikkiökaukaloasuorastaan nappiherrojen edestä pöydän toiseenpäähän, alkaen siitä puukollaan nirsiä kappalettaaivan kuin kiusanteolla, sillä hänen piti hyvin ymmärtää,että rasvainen sianliha olisi maistunut matkamiehillekin.Kellberg ei ymmärtänyt, mistä tänne oli tulluttällainen tyytymättömyyden henki.21

Marjaana Matintytär seisoi ovensuussa sydänalaansapidellen ja tähysteli tupaan. Juhana ei ollut täällä.Olisiko hän mennyt kotiin?Toinen ottomiehistä — se mustatukkainen, suuri ihminen— tiuskaisi vihaisesti Kellbergille:— Mitä hittoa tämä merkitsee? Me olemme kuninkaanasioilla ja tulemme ja menemme koska tahdomme.Miehet tänne, kymmenen pulskaa miestä niinkuin oletluvannut, niin saavat nämä tollot viettää häitä vaikkaloppuikänsä. Piru ja kuuma helvetti, kuinka sinä oletmeitä vetänyt nenästä!Ottomiehen vielä puhuessa nousi Nihdin isäntä, morsiamenisä, ja seisoi kuninkaan miesten edessä. Hän olivahvasti juonut ja tuntui olevan valmis vaikkapa tappeluun.Hänen verestävät silmänsä eivät katsoneet ihmisiin,vaan papereihin, joissa hän ehkä näkikin pientenpirujen liikkuvan.— Tuota noin, en kaiketikaan oikein ymmärrä mitäasiaa nyt voi olla tänne näillä salkuilla ja itikoilla elikkänumeroilla. Täällä pidetään häätoimitusta, vaikka arvonrovastimme jo ennätti lähteä pitkän matkan vuoksikotiin. Tarkoitetaanko, että uuden avioparin sikiämättömätlapset jo olisi pantava rulliin? Eikähän nyt pitäisisotaakaan olla tulossa.Kellberg oli juopuneen isännän ja suuttuneen ottomiehenvälissä ja koetti palvella molempia. Täytyi vuoronperäänpuhua suomea ja ruotsinkieltä.— Jahah-jaa, ystävä minun, vai ei sotaa ... ! Sotamiehentalossasanoi minulle silloin kesällä vanha mies,jonka Nihdin isäntä hyvin tuntee, että tähän maahansota on aina tulossa. Niin että miehiä kyllä ainatarvitaan . .. Mutta eiköpä emäntä tarkoittane, että näitäpikareja kallisteltaisiin morsiusparin onneksi ja menestykseksi... ? Ei näy morsianta eikä sankarisulhasta —eiväthän vielä liene vetäytyneet kammioonsa? Jahah,niin nämä isännät selittävät, että jahka he saavat peltonsakynnetyiksi, niin joutavat miehet kuninkaalle...Mutta tyhjästäkö kuningas rykmenttejä tekee?Marjaana yhä pysytteli porstuassa valvoakseen, etteihänen veljensä pääsisi tupaan ja kuullakseen mitä siellä22

miesten kesken puhuttaisiin. Täytyi vuoronperään ollatuolla puolen, vuoroin tällä puolen ovea.Häävieraat olivat toinen toisensa perästä siirtyneetnappiherrojen ympärille. Heidän hiestyneet, ruoasta jajuomasta kuumentuneet kasvonsa tuijottivat kiristyneinäpapereihin ja salkkuun sekä käsiin, jotka pöydällä niitäpitelivät. Humala ja remakan olon tarve läikähteliväthetkittäin sen kireyden ylitse, jota vaistomaisesti kuinsuojamuuria miehet koettivat pidellä itsensä ja kruununviranomaisten välillä, joita täytyi kunnioittaa. Olemattomatpeilikuvat pyrkivät kuin uiden tulemaan viinapikarienpintaan tai muuten asettumaan tupakantupruun,joita puhaltui piipuista ilmaan. Ne tulivat kutsumattominavieraina keskelle häähumua. Ne olivat nuortenmiesten kuvia, ja nämä miehet juuri oli nimeltä merkittynoihin papereihin ja sarakkeihin. Täällä he olivat siinneetja syntyneet, näissä harmaissa taloissa, syyssateidenvalellessa kattojen tuohia ja turpeita, tai valkoistenkesien aikaan. Jumal'avita, missä olivat nyt nämä nuoretmiehet? Ei ollut enää isiä uusille poikalapsille, jakuitenkin tultiin niitä tahtomaan. Jumal'avita vielä toisenkinkerran, otettiinko koskaan emämaasta miehiäniin tarkkaan kuin täältä Suomesta?Kirous jyrähytti poikki isäntämiesten kiihtyneet kysymykset,kun tummatukkainen ottomies karkasi pystyyn,lyöden nyrkkinsä lasimestarin eteen:— Periköön sinut perkele, jos nämä suomalaiset koiratuskaltavat nostaa kätensä meitä vastaan. Missä ovatne kymmenen luvattua miestä?— Oletko pettänyt meitä ja tuonut meidät käärmeenpesään? kivahti vuorostaan vaaleanverevä ottomies, säikähtyneenäja pakoa valmistaen.— Jahah-jaa, kaikki te hyvät ystävät, kangerteli lasimestarikummastuneena ja myöskin viinan lämmittämänä,— me olemme, me Ruotsin miehet nyt ihmetyksessä,sillä että me aina tiedämme Suomen miehenhyväksi tappelijaksi sodassa, niin Lützenissä kuinNarvassakin, mutta ei tarvis nyt tapella täällä kotona.Me vain tahdomme yhteisymmärrystä uskollisten jakunnollisten hakkapeliittapoikien kanssa. Minä olin kerrankauan täällä kesällä, mutta missä nyt ovatkaan23

kaikki ystäväni? Aina oli ympärilläni poikaa ja tyttöäkuin salkoa, mikä sotki kittiä, mikä toi naulaa, mikäpyrki ylös telineille — missä se korea tyttökin on, sese . ..Marjaana Matintytär suikahti tämän puheen aikanakuin sisilisko ovenraosta ja liukui leikkisiskojen taakse,joita olikin porstuassa kiihkeätä puheensorinaa pitämässä.Kun näytti olevan pelättävää, että tuvassa tulisitappelu, niin sulhanen katsoi neuvokkaaksi viedä vastavihittynsäkilistelemään kruununmiesten kanssa — kuuluivataikaisemmin heitä kysyneenkin.— Mitäpä tyttöjä ja poikia täällä olisi ollut? puhuituvassa Nihdin isäntämies. — Onhan pari kakaraa tässäjuoksennellut ja ne makaavat nyt tuolla pankolla siihenasti kun heidät viedään kotiinsa. Sotaan on täältä niinviety joka mies, että jos neito tahtoo aviosäätyyn astua,niin silmäpuolen tai nilkun hän voi saada, mutta ei tervettänuorta miestä.Sulhanen, joka nyt kruunupäänsä edellä köpitti esiinpikari kädessä, näytti puujalallaan tämän todeksi.Kuninkaan miehet nielaisivat haukotuksen, joka osittainsaattoi johtua matkan rasituksista, osittain hyvistäjuoma-aineista, ja tekivät keskenään huomion, että tuollainenpahanpäiväinen puujalkakin osasi julkeasti palaaja himoita odotellessaan häävuoteen nautintoja. Sai tuohelkatin lasimestari pitää huolen petettyjen seuralaistensakinnautinnoista. Joko taas oli esillä tuo riivattu,rallattava kaase talterikkeineen — hänet sai Kellberghoitaa, ei yhtä äyriä hän täältä tullut kokemaan pyydyksiinsä.— Sodassa, sodassa, laulahteli kaase ylpistellen jatinalautastaan helistellen, — meidän sulhasemme jalkansamenetti.Kuninkaan ottomiehet survaisivat ällistyneinä tuonmuhkean vanhentuvan vaimon rahaläjän paperiensapäältä syrjään, ja Kellbergin korviin ryöppysi tulvanaannuhteita. Mitä pirua tämä tällainen merkitsi? Eikö tuokerjäläiskansa täällä rajalla tietänyt, että tällainen käytössaattoi viedä sen helvettiin?— Selitä heille, ettei kuninkaallinen majesteetti jätämitään rankaisematta . .. Että he joutuvat hirsipuuhun24

ja teilauspyörään ja ... Eihän nyt ole mahdollista, ettäkaikilta miehiltä sodassa sahataan jalka, tai jokin toinenjäsen. Selitä, sinä kelvoton, että he valehtelevat. Muttaälä pane omiasi, vaan sano mitä käskemme. Taidatkinusein panna omiasi — vai?Heille vastattiin, että kaikki nämä vanhat miehet olivatolleet mukana Riikin sodissa. Joka tahtoi nähdäarvet, sai tulla saunaan katsomaan. Ja jo heidän isänsäolivat olleet sodissa. Ainoaa poikaa oli koetettu säästää,ja sentähden ei nyt Sotamiehentalon Juhanaan pitänytkoskea. Vielä lisäksi, kun hän oli kovin nuori. TuoltaSepän Eerikiltä oli jäänyt vieraalle maalle neljä poikaa— ei maatakaan tiedetä. Janne Tuomaanpojalta oli ensinpalannut kolme poikaa, mutta ne jälleen vietiin eikä kirjaakaanole tullut, missä he ovat...Mustanverevä ottomies oli niin suuttunut, että hänpahasti nauraen rupesi kokoamaan paperejaan ja tätätehdessään kulautti kurkustaan viinatilkan toisensa jälkeen— hiton pieniä ja tuohentervalla paikattuja olivatnämä köyhien paikkojen lasitkin! Ja vielä korskeilivatnuo miehet kuin mitä herroja olisivat olleet. Lienee pikkuisenauttanut vaaleanverevän kuninkaanmiehen lieventäväselittäminen: ei pitäisi tulla tänne varsin ummikkona,pitäisi osata kieltä, syntyy sekasotkua, nämä ihmisetovat rauhallisia, kun vain voi heille asiat selittää.Täytyisi saada heidät ymmärtämään, että kuningas vainmaata suojellakseen sotamiehiä vaatii.No niin, jahah-jaa. Kellberg teki tilaa ruoille, joitavaimoväki kantoi pöytään, ja taputteli heitä kiitollisesti.Sillä sen saattoi uskoa, että rauha palaisi matkamiestenrintaan — jahah-jaa, rintaan, kun näränsä saavat täyteennaurispuuroa ja sianlihaa. Olvet olivat antaneethyvän humalan, sepä tässä oli nostanut pikkuisen sanaharkkaa.Mutta lasimestari ei ollut vakuutettu omistasanoistaan, sillä sisimmässä tunnossaan hän ihmetteli,miten tämän hyväntahtoisen kylän väki toissa-keväästäoli muuttunut tällaiseksi torailevaksi ja suorastaan riiteliääksi,— Lasimestari sanoo vain, alkoi jälleen uhkaava puhepöydän toisesta päästä, — ettei täällä ole yhtään sotaankelpaavaa miestä. Se pitkä poika, jota ajatte takaa, on25

vasta viidentoista vanha ja oli pappiskoulun alkanut kaupungissa,mutta tuli kotiin kyntämään peltoja. Emmeme täällä lakia pelkää, vaan mielellämme täytämmeulosteot ja lain. Mutta vääryyttä me käymme päin kuinsutta ja karhua. Saatte sanoa kuninkaan majesteetille,että syyskynnöt ovat tekemättä. Ja vaikkei ollutkaanhallaa, niin selvää leipää annetaan vain häissä, kun ainoatytär kunnolliselle sotamiehelle menee. Tämän lasimestarikruunun herroille selvittäköön. Ja sitten lähteköötomille teilleen.Syntyi tiukka äänetön hetki, kun paikkakunnan miestensilmät kuumina tuijottivat vieraiden silmiin ja kädetpitelivät puukon kahvaa.Ja minkä vuoksi eivät tulleet tutut ottomiehet, joidenkanssa saattoi puhua? Vaan lähetettiin tuollaiset...tuollaiset mongertelijat...Kuninkaan ottomiesten ja heidän tulkkinsa puolestasaivat häävieraat nyt puhua mitä tahtoivat, sillä he söiväthyviä pitoruokia niinkuin nälkäiset matkamiehetsyövät ja vain väliin huudahtelivat keskenään, että viisaammintekisivät nuo karhut, kun tanssittaisivat tyttöjäeivätkä pärisisi. Hyvä viinankeittäjä oli tällä paikkakunnalla— viina oli sinistä kuin katajanmarjat javäkevää, että silmissä kipunoi. Jaa-jaa, olivatko nämämaanääret niin köyhiä kuin väittivät — ei tänään näyttänytsiltä. Mikä kumma sormipäinen makkara nyt pantiinkaanpöytään? Mitä hittoa — sehän liikutteli itseäänkuin ihmisen käsivarsi. Mitä pirua, sehän olikin ihmisenkäsivarsi.Sekä mustanverevä että vaalea kuninkaanmies jäivättuijottamaan makkaraan, joka ei ollut makkara, muttajosta ei voinut sanoa mikä se oli. Mustanverevää rupesinaurattamaan niin, että hänen laiha ruumiinsa hytki.Jestas siunatkoon, kuinka häntä huvittivat nuo sormet,jotka potkivat kuin etanan sarvet... Vaalea mies sensijaantapaili isämeitää. He olivat kovasti juoneet,eivätkä osanneet erottaa olevaisia olemattomista. Herraheitä auttakoon yli viimeisen tuomion, jos tuo koura nyttarttuu heihin.Kellberg tarttui rauhallisesti tuohon kauheaan käteen.Se oli rikkaan leski-isännän käsi, miehen, jonka nimi oli26

Kustaa Kustaanpoika. Oli lasimestarille huvittavaanähdä, miten hänen matkaseuralaisensa hämmentyivätkun huomasivat, että olivat tekemisissä vallan luonnollisenihmiskäden kanssa. Mustanverevä nauroi pettyneenä,mutta vaalean miehen kasvoille palasi helpotuksestaveri. Sillä hän oli hirvittävästi säikähtänyt ja luullutpirun itsensä tulleen vierelleen. Käden omistaja sensijaankatseli hurjana nauravaan mustanverevään. Eikätässä käsivarressa olisi uskonut mitään naurunalaistaolevankaan. Ranteen yläpuolelta oli luu näkyvissä, suuripala lihaa poissa.— Sota, kuului kumisten miesten piiristä pöydänympärillä. — Se ei parane, vaan aina noin märkii.— Välskäri tahtoi poikki sahata — ainahan ne nuoretvälskärit ovat sahoineen!— Jahah-jaa, nämä molemmat kuninkaan toimitusmiehetehkä voivat myöskin näyttää arpiaan. Sota onsotaa ... Mutta ... ehdottaisin ... jahah-jaa, että pelimannittaasen pelaisivat kauniin katrillin, sillä onhanhäät. Ja minä puolestani uskoisin, että nämä Ruotsinherrat tahtovat tanssia morsiamen kanssa... Ja minä... jahah-jaa ..., minä olen jo koko ajan etsinyt silmilläniJuhana Matinpoikaa ja hänen sisartaan — eiköhänollutkin äsken tässä Marjaana? Marianne, se kaunis jasuloinen...Hävisipä nopeasti Kustaa Kustaanpojan ruma käsivarsipöydältä. Hän iski terveen kätensä Kellbergin eteen jahuusi lasimestarille, että tämä on hävytön mies, jokapyydystelee toisen morsianta. Vai toisen morsianta? ilkkuiKellberg pahuuttaan takaisin; hänen, Kellberginmorsianhan Marjaana Matintytär oli. Jahah-jaa. Kirkonkatonräystään alla se päätettiin ja vanhat rovastithaudoissaan sen kuulivat. Mutta nytpä tuntuikin siltä,ettei tappelua enää voinut välttää.Marjaanan leikkisiskot kahahtivat porstuaan varoittamaankaksoissisaruksia, etteivät nyt tulisi huoneeseen.Mutta minne olikaan Marjaana hävinnyt? Ja missä oliJuhana? Olisivatko taasen menneet sänkipellolle puhumaan.Vai kotiin astiko olisivat menneet? Märät pilvetpitelivät sadetta kattojen, kuhilaiden ja haasioiden yläpuolella,ja pimeydet hiiviskelivät niiden alapuolella27

hitaina, sokeina jättiläisetanoina, joita täytyi kauhistua.Oli käynyt painostavaksi joka paikassa. Ja niinkuin näitäNihdin häitä oli odotettu! Tiukujen kalkahduksetkintuntuivat nyt tulevan kauralyhteiden sisästä, ikäänkuinniiden monien pienten helpeiden helähtelyt olisivat hakeneettoisiltaan turvaa ja kuuluakseen vuotaneet yhteen.Morsiustyttöjenkin sydämet oli levottomuus pannuthakemaan toisiltaan turvaa ja heidän puheensa soikumeana kuin vainojen aikainen hätäkello, joka on tehtypuusta läppäintänsä myöten, koska kirkonkello on upotettujärveen. He seisoivat räystään alla, kädet vaatteidenpoimuihin kätkettyinä ja kuiskuttelivat.Hävytön mies kerrassaan tuo kuninkaan sukulainen,kun kuljettaa sellaiset kuokkamiehet hääjuhlaan. Lautamiesheti olisi ollut pantava heitä toimittamaan talosta.Kaikkien vastus koko kevätkesän hän oli ollut, tuo lasimestari.Kukaan ei häneltä saanut rauhaa, joka tyttöätavoitteli, ja nyt Marjaanaa mainitsee muka morsiamenaan.. . Piiloitetaankin yksissä neuvoin Juhana! Eikukaan ole kuin hän, niin hurskas ja viisas jo nuorellaiällään. — Kyllä hän vielä kerran veisaa kokoon nekapat, että voi papiksi päästä .. .Kuin säikähtelevät peltopyyt, kaulat ojossa, neidotyhtäkkiä alkoivat kuunnella ääniä häätuvasta. Taasalkoi meteli. Siellä läiski ja rytisi. Nihdin isännän äänipuhui:— Tietkööt Riikin ottomiehet, että ruokarauha pidetäänherroissakin eikä häähuoneeseen tulla sotamiehenottoon.Ja kotirauha on kotirauha ja morsiuskammiopidetään täällä erossa sodasta... Sinä lasimestarikotäältä neuvot hakemaan kymmentä miestä rykmenttiisi?Mene helvettiin niitä hakemaan. Sillä tämän maan miehetovat siementä jättämättä jääneet sotatanterille ...Kuka sen hyvän viinan tästä lopetti? Sitä oli... sitä olikymmenen tuoppia . . . Sitä täytyy löytyä . . . Koskastämä Suomenmaa on saanut suojaa Riikiltä? Luuleekojoku, että Riikin miehet antavat henkensä näiden kaukaistenmaanäärten takia? Eikö aina Suomen mies oleasetettu vaaran paikalle? . .. Antakaa minun olla, minäolen isäntä ja minä puhun. Viina aukaisee suomalaisensuun ja viinattomuus sen sulkee. Sillä, piru vie, ei tämä28

maa ole muuta kuin ulkotalo, mistä Riiki ottaa sotaväkensä. . . Itsellään Riikillä on toinen kartta ja toinenraja ...Miehet kiehuivat nyt lasimestarin ympärillä, jokayksinään pysytteli pöydän suojassa, käsillään varjellenesimiestensä salkkuja, joiden ympärille oli kokoontunutpuurovateja. Itse nappiherrat makasivat, hyvin syötyäänja matkasta väsyksissä leveällä penkillä Kellbergintakana. Ja näille nukkujille talon isäntä oikeastaan tuntuikinpuhuvan. Mutta kun he ainoastaan syvillä hengenvedoillaja pienellä röhinällä vastasivat haasteeseen,niin hänen äänensä kiekui yhä kimeämmin ja vanhatisäntämiehet ravistelivat toisiaan niskasta ja iskivätpuukkojaan seinään, ikäänkuin antaakseen pontta naapurinsaNihdin isännän sanoille. Jopa joku paiskasi tuolinpermantoon, niin että siitä jalat erkanivat, ja puhemiestempaisi aikamoisen puupuntarin, alkaakseen nuijiasillä pöytään ja huutaakseen, että nuo kuokkamiehetja kotirauhan rikkojat kannettakoon tallinparvelle, jottapäästäisiin jatkamaan häitä niinkuin kristityn kansansopi.Eikö toissakesäinen lasimestari sitten pelännyt henkeään?Kaiketikin sentään. Mutta kun viinakset olivattehneet häneen varsin toisen vaikutuksen kuin itse kutsuvieraisiin,niin hän vain naureskeli ja temppuili nostelemallasuurinta siannahkasalkkua kilvekseen. Ja juurinyt, kun todella alkoi vaara lähetä hänen matkatovereitaan,itsensä esivallan viranomaisia, putosi aika kolinallauunin päältä leipälapio ja sinne paenneet vaimotalkoivat älmentää, että voi surkeuden surkeutta ja maailmanloppua,kun yhtäkaikki niinkuin pakanat tulevatkeskelle kristittyjen ihmisten sakramenttia, nuo ottomiehet,eivätkä kuuntele kun käsketään heidän olla koreastikuin kutsuvieraat ja nauttia mitä talo parasta tarjoaa.Eipäs, vaan aletaan papereita selata ja sotamiehiä vaatia,vaikkei täällä mitään nuoria miehiä ole. Onko tämänyt esivallan tekoa ja onko lakia ja prohveettoja...Tämän itkunsekaisen menon aikana huomasi Kellberghetken tulleen, jolloin voisi johdattaa nukkujat lepoanauttimaan. Hän muisti kevään ajoilta oven, jonkatakana isäntä ja emäntä nukkuivat. Kumpikin oli nyt29

täällä tuvassa, sillä toinen lohdutti morsianta ja toinenasetteli sulhasen ja puhemiehen kanssa kiivaimpia metelöitsijöitä.Komennettiin pelimannit penkille seisomaan,kutitettiin tihuttavimpia tyttöjä kainaloista, nauratettiinkaasea, joka ennusti onnetonta avioliittoa, ja vihdoinniistettiin kynttilät ja pantiin vanha paimenukko paimentamaanpäreitä, etteivät pääsisi karrelle ja lakkaisinäyttämästä. Syrjäsilmällä katsottiin, miten lasimestariherätteli nukkuvia nappiherroja, puhellen heille hyvääja puhellen pahaakin kuin pahanpäiväisille viikareille.No niin, nythän heitä jo johdatettiinkin permannonpoikki ja ulos ovesta. Siinäpä heistä päästiin ja häämenotsaattoivat jälleen jatkua. Mutta kukaan ei Kellbergillesanonut minne hän heidät keikauttaisi. Ja hän veiheidät porstuanperäkamarin oven valoviirua kohden jahe joutuivat isännän ja emännän kaksinmaattavaan sänkyynkorean ryijyn päälle, nuo väsyneet nappiniekat,heti vaipuakseen syvään uneen.Ikkunan- ja ovenkamanan yläpuolelle oli tehty puolanvarsikiehkura.Molemmat puutuolit olivat vasta maalatut.Olisikohan tuo pellavaliinakin ollut uusi? Mikänyt sitten täällä oli maatessa. Maatkoot nuo mokomatvaikka vuorokauden umpeensa. Houkuttelevat hänet,rehellisen, työteliään ja kielentaitavan miehen Viaporistakihlatun morsiamensa parista värväämään pitkiämiehiä Adlercreutz'in rykmenttiin. Mutta maksavatkohe palkan myös, jahah-jaa, se on toinen asia.Mutta herjeeminjee, salkut ja paperit jäivät tupaan!Nostaessaan mustanverevän ottomiehen painavaa toistajalkaa vuoteelle älysi Kellberg, että hänkin mahtuumiesten viereen tähän sänkyyn. Huomenna on uusi päivä,silloin koetetaan puhua Juhana Matinpojan ja hänenkauniin sisarensa kanssa.Pöydällä oli pieni tuikkulamppu, sen vierellä katajainentuoppi, jonka mustanpuhuvassa olvessa humalannuputvaahdon keskellä uiskentelivat, ja pienessä lasikupissamesileipiä. Aikoivatko talon vanhukset tänäyönä herkutella lohdutuksekseen menettäessään tyttärensä?Liian hyvään paikkaan joutuivat kuninkaan ottomiehet,totisesti. Ja pahasti lienee tullut tehdyksi, kunhäissä ruvettiin puhumaan sotamiehenotosta. Ei taida30

tosiaan täällä olla niitä kymmentä pitkää miestä. Ja nyljettyja köyhdytetty on maa. Jahah-jaa, kun aina onsota.Mikä on sota? Mistä se tulee? Jahah-jaa: Synnistä,sanoi toissa keväänä Sotamiehentalon isomuori. Niinpätaitaa olla. Mutta hyvää on tämä tupultti, ja tuvassavedetään jo »sarkaa». Mutta mitä hemmettiä: olenkintaitanut tuoda nuo rosvot rötköttämään morsiusvuoteeseen!Seppeleitä tuolla, täällä mesileivät: olen tuonutnuo kuokkavieraat morsiuskammioon, ja kun hääparisaatetaan tänne, makaavat he tuossa! Olen kelmi jahunsvotti... Ensin turmelemme itse häät ja sitten vielähääyön ... Jahah-jaa!Mutta tätä sanoessaan Kellberg pureskeli mesileipiä,puhalteli humalankukkia olven päältä ja maisteli makeaavahvaa juomaa. Ja siinä hänen katsellessaan puolanvarsikiehkuriaseinällä hänen silmissään olikin olevinaanvalkoisella pitsipatjalla hänen tummakulmainen Viaporin-tyttönsä,vahakukkaseppel kulmilla — ja-ah, onkinhänen oma hääyönsä ja kuin kuuma myrskytuuli hän,Erik Kellberg, tempaa pois seppeleet ja peitteet ja paidatja suutelee omaansa, nuorta vaimoaan, suutelee japuree ja imee pitkin vartta eikä väsy... Helena EleonoraVinge!Jahah-jaa — jolleivät nuo ottomiehet olisi häntä houkutelleetsuurilla ansioilla, niin he nyt jo olisivat naimisissa.Kellbergin on ikävä linnoitusta, sen kauniita, iloisianaisia ja varsinkin sitä yhtä, sitä kauneinta, joka veihänen sydämensä. Hahhahhah, linnoituksessa oli paljonsydämenvarkaita, mahtoiko niitä missään niin paljonollakaan! Kun hän, Erik Kellberg viimein oli täällä,syötti hän apuripoikansa Juhanan somaa sisarta sokerileivilläja sanoi tulevansa hänet naimaan, jahka hän kasvaasuuremmaksi. Marjaana oli se tyttö, ja se olikin niinherttainen kuin talonpojantyttö voi olla. Mutta nyt olihänen sydämensä täynnä Helenaa, linnoituksen kaunistaravintolamamsselia. Oli vain pelättävää, että sitä marjaterttuatavoitteli moni muukin. Valhalla-veljekset, vaannepä eivät häntä naisi, senkun herkuttelisivat. Hän,Kellberg veisi vihille ja olisi uskollinen myös. Kun hänajatteli, että hän Helenan kanssa tulisi morsiuskammioon31

ja siellä vuoteissa tapaisi vieraita, niin hän tiesi, että löisine kuoliaiksi. Pitäisiköhän kuninkaan miehet herättää?»Näin kudotaan sarkaaa,näin vedetään verkaaa ...»Kellberg piti viisaimpana astua häätupaan niin näkymättömänäkuin mahdollista — jos kysyttäisiin, niinhänen puolestaan saisivat kruunun miehet olla vaikkapatallinparvella. Mitäpä hätää heillä siellä, pehmoisissa,kuivissa heinissä! Jahah, hän voisi vakuuttaa, että hesinne menivätkin.Sulhanen puujaikoineen ja morsian kruunuissaan istuivatsävyisästi tuvan penkillä katselemassa tanssia. Heeivät edes pitäneet toisiaan kädestä. Ja kuitenkin he olivattänä yönä olevat sama liha ja sama veri. Jahah-jaa:heidän vuoteessaan kuitenkin makasi nyt tykkänääntoinen pari. Miten vaikeaa olisikaan puujalka-sulhasellepäästä tallin parvelle!Mutta salkut ja paperit!Kellberg otti vastaan viinapullon, jonka puhemieshänelle ojensi.— Hyvä oli, että menivät makaamaan nuo kruununmiehet,sanoi hän.— Käryääkö sota taasen jossakin päin?— Ohhoh, sanoi Kellberg suutaan pyyhkien — jokapaikassa käryää. Vaan eikö liene ikävää morsiamesta,kun ei sulhanen pääsekään tanssaamaan. Jos lähtisimorsianta vähän viemään lattialle?— Kunpa tuo lähtisi. Olenpa minäkin koettanut.Mutta ehkäpä kersantin kanssa menee, vaikkei minun.Se on siinä parissa vanha rakkaus. Ei se ruostunut,vaikka poika oli seitsemän vuotta sodassa ja jalattomanatuli kotiin.. . Meidän morsian pitää erikoisena kunnianapäästä tuollaiselle sotamiehelle.— Jahah — jaa-ah, sitähän kelpaa kuulla, sanoi Kellberg,tuntien oloaan entistä pahemmaksi morsiuskammarinanastamisen johdosta.— Vai niin paljon rakastavat toisiaan! Ja jälleen hänajatteli punahuulista korkeapovista naistaan linnoituksessa— mitenkähän paljon Helena jaksaisi rakastaa?32

Koko remakka häähuone tuli äkkiä Kellbergin silmissätoisen näköiseksi, ikäänkuin kirkoksi. Ja myöskin juhlakansansuuttumus kuokkavieraiden tunkeutumisen johdostakävi ymmärrykselle selväksi. Tämä nuoripari oliniin kauan odottanut yhteenmenonsa hetkeä, ja kylä olinyt kokoontunut monien surujen jälkeen viettämään ilonpäivää. Ja sitten juhlaan tunkeutuu vierasjoukko muistuttamaanuutta sotaa.Kellberg, tietäen suonissaan juoksevan kuninkaallistaverta — vaikkapa vain kaukaisia syrjähaaroja myöten. ei yleensä siekaillut tällaisissa asioissa, mutta nyt hänpani kyseenalaiseksi, lähtisikö lähempää tarkastamaanmorsiusparia. Hänen teki mieli katsella miltä näyttäämies ja nainen, jotka ovat uskollisesti odottaneet toisiaanseitsemän vuotta. Uusi Jakob ja uusi Rakel! Hänentäytyi saada katsella naista, joka pitää kunniana mennämiehelle, kun tämä on menettänyt jalkansa sodassa.Jopa on hullunkurista kansaa tämän maan kansa. Ei oletullut sitä ennen näin selvään huomattuakaan. Hänenäitinsä oli puhunut tästä kansasta. Ja kun he menivätmarjaan, nousi äiti korkeimmalle kukkulalle ja katselisinnepäin, missä Suomi oli. Jahah-jaa. Kellberg kokosisalkut tukevammin kainaloonsa ja asettui pöydän taakseaivan sulhasen lähettyville, jonka puujalka oikonaan olipöydänjalkojen välissä.Yksinkertaisen näköisiä ihmisiä olivat molemmat,samanlaisia tapasi linnoituksenkin alueella ja pitkin tätämaata miten paljon tahansa. Osasikohan tuo mies nauraa?Hänen hipiänsä näytti vasta tulleen saunanlauteilta,pienet siniset silmät tuntuivat vaivalla pysyvänauki ja kasvoissa heijastui unelias rauha, jota työmiestuntee päätettyään raskaan päivätyön. Valkoiselta,rypyttömältä otsalta ponnisti terhakasti hyvin vaaleatukka kuin rukiin sänki, ja käsi käväisi jonkin kerrankuin ystävällisellä tarkastuksella tämän sängen läpi.Muuten kädet olivat oikoinaan polvilla. Ne olivat suuretja painavat kädet. Kyllä sen heti tiesi minkäkaltaisessatyössä ne olivat olleet. Ja tiesi myöskin, ettei tämämies valehtele eikä anna väärää todistusta. Jahah-jaa.Morsian tuntui vähän kärsivän kruununsa painosta jasen tiukasta rauteesta. Mutta mitäpä se hänelle mer­3 — Talvio, Kootut teokset XII 33

kitsi, hän oli seitsemän vuotta odottanut tätä hetkeä.Että saattoikin olla kaksi niin samannäköistä ihmistä.Olivatko he sukua? Ajattelivatko he samoja ajatuksia?Maa ja taivas panivat omat ajatuksensa heidän päähänsä— heidän ystävyytensä liitto oli niinkuin maan ja taivaan,jotka aina katselivat toisiaan eivätkä pettäneet.Ei petä tämä vaimo, jollei mieskään. »Ystävyys syväkuin yö», oli Viaporin kuuluisa Sofia sanonut kapteeniJägerhornille, kun Kellberg ajoi heitä Viaporista Helsinkiinja kapteeni selvästi kuomireen uudinten takana valmistelisitä sanottavaa, joka täytti hänen rakastuneensydän parkansa. Jägerhorn ei ollut naimisissa, muttakihloissa hän kyllä kuului olleen. »Rakkaus on ystävyyttä,ystävyys juuri on se aines rakkaudessa, joka konservoirakkauden.» Sitten he rupesivat puhumaan franskankieltä.Eikä Erik Kellberg voinut olla muistamattasitäkään, että hän kiirehtiessään Valhalla-veljestenrefektorioon Helena Eleonora Vingen perästä sanoihänelle — muun muassa: »Minun rakkauteni on ystävyyttä,joka on syvempi kuin yö.» Jahah-jaa. Piru vie,miten toisenlaisia nämä ihmiset täällä olivat kuin linnoituksessa.Mitähän kansaa siitäkin tulee, jos nuo saavatalkaa lisääntyä ja täyttää maata. Kuninkaallinenmajesteetti voi olla tyytyväinen, luulen minä. Jospa tästämenisi heitä katsomaan ja puhuttamaan.— Onpa oikein iloiset hääjuhlat, sanoi Kellberg jaasettui penkille. — Jahah-jaa, oli ehkä paha, ettätulimme tällaiseen tilaisuuteen. Mutta mehän emme voineetsitä tietää.Sulhanen yskähti eikä nähtävästi sanonut mitä ajatteli.Morsian nosti silmäluomiaan niinkuin lapsi, jolleon tehty vääryyttä, mutta joka antaa anteeksi.Nyt huomasi Kellberg sulhasen rintapielessä kunniarahaneikä enää malttanut olla ilmaisematta ihmettelyään,että sellainen raha pidettiin sulhasnauharuusukkeenpeitossa. Sehän oli mitali, kuninkaan kiitos urhoollisellesotamiehelle.Sulhanenpa osasi nyt hymähtää; liikutuksensekainenhämmennys tuntui äänessä, kun hän selitti, että Kärnäkoskellahän oli ollut mukana, mutta tämä jalka ei mennytvielä siellä. Ja jollei olisi ollut niin hyvää tohtoria,34

niin mennyt olisi varmaan mieskin. Se oli vallan nuori,Rosenström nimeltään, suomalainen tohtori, sanoi syntyneensäHollolassa.Hiljaisen miehen yhtäkkinen puheliaisuus mahtoi johtuakiitollisuudesta, jota hän tunsi parantajaansakohtaan.Jahah-jaa, no, kyllä mahtoi täällä tuntua ikävältä,kun tieto tuli.Morsiankin nyt vilkastui, loi leiskahtavan katseenpuhujaan ja laski silmänräpäykseksi kättänsä ikäänkuintavoittaakseen sulhasen kättä.— Ei tullut tietoa. Kesti monta vuotta. Häntä hoidettiinlasareteissa. Luulivat täällä kotona kuolleeksi.Kaikki luulivat, mutta enhän minä osannut luulla.Hän hykerteli kainona käsiä helmassaan. Siellä tapasivathänen hyppysensä varmaan sormuksen, jota pidettiinvasemman käden keskisormessa. Kellberg olisi nyttahtonut nähdä hänen silmäyksensä, mutta sitäpä ei hännäyttänyt. Ainoastaan poskien hohde kumotti tulituikkujenja päreiden valossa.— Jahah-jaa, alkoi Kellberg hetken perästä, — onkotäällä muita sellaisia hulluja pareja kuin te kaksi?Molemmat osasivat nyt naurahtaakin. Mutta kumpikaanei liikkunut entisestä asennostaan.— Jaa, mitenkä hulluja? kysyi morsian. — Mitenkäherra tarkoittaa?Sillä lailla vaan, selitti Kellberg, — niin, jahah, etteivätosaa pitää iloa kun ovat nuoria, vaan odottelevattoisiaan.Nämä ihmiset eivät ymmärtäneetkään leikkipuhetta,vaan kävivät kovin totisiksi. Ikävä heidän kanssansasittenkin tulisi, päätteli Kellberg ja mietti eikö tästä jolähtisi tallin parvelle nukkumaan. Siitä olisi sekin etu,ettei olisi näkemässä, kun morsiuspari astuisi porstuanperäkammariin.Mutta silloinpa sulhanen ensi kertaakäänsi päänsä puhujaan:— Meille pantiin Lutheruksen katkismus mukaansotaankin. Sen piti aina olla taskussakin, vaikka se olipäässä.Nyt käänsi morsiankin suuret siniset silmänsä vieraaseenja sanoi:35

— Niin, ja kun tämä ensi kertaa haavoittui, niinkuula meni katkismuksen läpi, joka oli taskussa, japysähtyi messinkiseen helaan ...— Jahah-jaa... Niinkö, että katkismus suojeli sydämen?Olipa se ihmeellistä ... Jeeminjee, olipa se kummajuttu.— Meillä on tallella niinhyvin kuula kuin katkismuskin... Mutta Marjaana Matintyttären ja hänen kaksoisveljensäisomuori odotti kymmenen vuotta sulhastaantakaisin Saksanmaalta. Eikä ketään ottanut, vaikkaitse rovastin maisteri häntä kosi, hän kun oli kaunistyttö ja hurskas myöskin.— Jahah-jaa, olettepa te täällä uskollisia! Vai satujakote puhuttekin?— Se kuula on vielä tuolla peräkammarin hyllyssä ...— Ja se maisteri oli sitten jo rovasti, kun tuon Marjaananisomuorin sotamies vihdoin palasi Saksanmaalta,ja hän se sitten vihkikin pariskunnan . .. Vanhat ihmisetmuistivat kauan hänen kauniin hääsaarnansakin ...Yhtäkkiä jokin äitelä öljyinen maku nousi Kellberginkurkkuun, ikäänkuin paholainen olisi kaatanut sinnejonkin sekoituksensa. Hän ei enää jaksanut katsella noitakahta niin samannäköistä ihmistä. Piti saada viinaa taimuuta väkevää. Saakeli sittenkin: tällaista ei Riikinmies jaksanut kauempaa katsella. Haisi homeelta japilaantuneelta kapakalalta. Näin paljon hyvettä jasiveyttä yhtaikaa, jahah-jaa, sitä ei mikään vatsa kestänyt.Tuollaiselle eltaantuneelle kihlaukselle oli tallinparvisittenkin omiaan. Jos katkismus ja kuula vieläolisivat joutuneet ryydittämään morsiuskamarin ilmaa,niin mädätys olisi mennyt ytimiin asti. Jahah-jaa,kuinka tämä panikin naurattamaan! Siveä morsiusparikatseli hiukkasen hämmentyneenä, mitä lasimestari mahtoitarkoittaa. Hehän eivät voineet nähdä, että hänyhtäkkiä oli saanut eteensä naurattajan, mukavan tuttavan,jolle hän vastasi: piru, vanha veljeni, hyvä ettätulit, tukahdun täällä, etkö voisi toimittaa pientä kainalosiippaaseurakseni yöksi. En olisi uskonut, vanha velikulta,että annat vihamiehesi kulkea täällä vallanvapaasti. Tunnen tässä tuvassa tulevani rutivanhaksi.36

Et ole herrana täällä Suomenmaassa. Tarkoitan — täälläollaan kovin jumalisia, jahah-jaa, sitä tarkoitan. Skool!Piru teki yhtäkkiä itsensä pieneksi — äsken hän oliollut vähäisen miehen mittainen — ja asettui tuopin laidallekuin merimiehen marakatti. »Ei ole pelkoa», tuntuipiru kuiskaavan, »juo pois — kyllä minä hallitsen- sinutkin hallitsen!» Nauroiko se pahus, mennessäänkuin rupisammakko kurkkuun? Kellberg tiesi olevansajuovuksissa, mutta hän tiesi myöskin aina pysyvänsäpystyssä, ja niin hän permannon poikki mennessäänhalaili tyttöjä ja kuiskasi humalantäydessä makeudessaheidän niskaansa, että mentäisiinkö tallin parvelle.Häneltä olivat lauenneet jotkin kahleet, jotka kihlaus olitakonut hänen ranteisiinsa, ja hänen kaunottarensa purppurahuuletolivat ehkä, luvatessaan kuulua hänelle,vaatineet yksinoikeuksia nekin. Kaikki nämä kahleet jayksinoikeudet otti pieni ystävällinen piru hoitoonsa, jaKellberg pyydysti nyt vapaana poikamiehenä itselleenilolintuja. Fararallallaa, fararallallaa, det är skönt attkyssä och supa ... !Jahah-jaa, mutta ei ollut sekään ilo pitkä. Ei se ulottunutedes tuvan lattian mittaa. Vakaa morsiuspari oJijälleen hänen silmissään, ja hänen mieleensä vakiintuinopeasti ajatus, että juuri noin, niin hänkin kerran tahtooistua Helenansa vierellä, vakaana, hiljaisena, pitämättäedes hänen kättään. Ja Helenakin tahtoo hänenkanssaan haudata entisen elämänsä, koko Valhallaaikansa,ja he alkavat uutta. »Ystävyys syvä kuinyö ...» yhdistää heitä iankaikkisesti.Juuri ovenavauksessa tuli tutun näköinen kookas nuorukainenhänen eteensä ja sulki häneltä tien.— Tässä minä nyt olen, olette minua etsinyt, lasimestari.Jahah-jaa, siinähän se nyt oli se etsitty rekryytti!Jesses, miten iloiseksi »kuninkaan sukulainen» tuli hänettuntiessaan. Ja kasvanut hän oli valtaisesti. Ei lainkaantarvita kymmentä miestä, tämä vastaa kymmentä.Niin miehistynyt oli entinen pieni Juhana, että lasimestarimietti miten häntä puhuttelisi. Pitäisiköhän häntäteititellä? Tämähän oli käynyt »pappiskoulua», toisinsanoen kimnaasia. Todella löytyi määräyksiä, jotka37

kielsivät ottamasta tulevaa pappia sotaväkeen. Veljensätakana seisoi hänen sisarensa — Marjaana, jota Kellbergoli syöttänyt sokerileivillä kuin lintusta ja luvannut tullanaimaan hänet. Itkettyneenä! Käsi jääkylmänä ja tuskanhiessä. Kellberg yritti heti panna sormensa hänenleukansa alle ja nostaa päätä pystyyn niinkuin ennen,mutta tyttö ravisti itsensä irti eikä sallinut tarttuakäteensäkään.—> Minä olen vielä alaikäinen, sanoi vaaleapintainennuori mies, — mutta tulen vapaaehtoisena, ettette rikkoisilakia. Lain mukaan ei sotapalvelus vielä minullekuuluisi, vaan saisin kyntää isäni peltoja. Mutta koskaJumala on sallinut minun kasvaa näin vahvaksi, niinmiksen käyttäisi voimiani isänmaan hyväksi ja Jumalankunniaksi. Pyydän, että vanha isäni antaisi minulleanteeksi ja että rakas kaksoissiskoni ei tekisi tätä hetkeäminulle vaikeammaksi kuin se on. Pyydän myös, ettänaapurit auttavat Sotamiehentaloa.Häätupa oli hiljentynyt. Saattoi kuulla päreiden karsienkäpertyvän, niiden palaessa ilman hoitoa. Jokainenvieraista oli pysähtynyt paikalleen, mikä istualleen, mikäseisoalleen kuin jumalanilman tainnuttamana, ja kaikkisilmät katsoivat vaaleatukkaiseen päähän, joka kohosiylempänä hentojen hartioiden välistä.— Jahah-jaa, ystäväni, puhkesi vihdoin puhumaanKellbergin liikuttunut väräjävä ääni. — Tämä on oikeateko ja Ruotsin miehen arvoinen. Tulen saattamaan senkuninkaallisen majesteetin tietoon. Näin siis ratkesireippaan nuorukaisen neuvokkuudesta ja omasta tahdostatämä juttu, joka näytti niin uhkaavalta. Toverinitulevat suuresti ilostumaan, ja entäs kenraali sitten,jahah, Adlercreutziä tarkoitan. Hän se juuri kysyy miehiäuuteen rykmenttiinsä. Se on voimallinen päällikkö,jommoista maa kyllä tarvitsee, nyt kun peto on päässytirti ilmestyskirjasta ja riehuu idästä hamaan länteen japohjoisesta hamaan etelään, niin etteivät kaukaiset kansatja maanääretkään saa olla rauhassa. Jahah-jaa.Joku yskähteli, joku nieli äänekkäitä huokauksia, jotkutimeskelivät piippujaan niin, että maiskahteli, puujalkakopisteli pöydän alla.Juhana Matinpoika katseli ympärilleen ja näki tutut38

vanhat isännät ja heidän emäntänsä, näki myöskin leikkikumppaneitaanja ennen kaikkea Annin. Mutta sittenhän näki isänsä kumaraiset hartiat eikä enää voinut katsella,vaan otti nopeasti lattialta piipun, joka isältä olipudonnut, ojensi sen hänelle ja yritti lähteä syrjemmälle.Silloin kuitenkin joku miehistä nousi penkiltä,löi lakin päähänsä ja sanoi, että mitä tuota nyt rupeaaihmettelemään, ei täältä ensi kertaa sotamiestä viedäeikä viimeistäkään kertaa. Eikähän nyt sotaa vielä olekaan,ja jos tuleekin, niin mikäpä siinä — hakataanpäälle niinkuin ennenkin on tehty.Anni, Marjaanan ja Juhanan rippikoulukumppani, tulisäikähtynein silmin lasimestarin eteen, mutta ei saanutmitään sanotuksi. Kun hänen kysymyksensä kuitenkinoli helppo arvata, niin Kellbergiä huvitti häntä punastuttaaja nipistää korvanlehdestä ja kaukaisesti ajatella,että vaikkapa hänenkin kanssaan voisi olla hupaisaa keikahtaaheinäladon pehmeyteen, aivan leikillä vain. Marjaanaainakaan ei nyt tahtonut mitään tietää leikistä,hänen kullanruskeat silmänsä leiskuivat suuttumusta japahat sanat olivat tulossa ...— Tipu-tipu, koetti Kellberg taltuttaa molempia tyttöjä,— sitten te vasta kiitätte minua, kun näette kuninkaantakin hänen yllänsä ja töyhtöhatun hänen päässään!Tulette sitten Viaporiin häntä katsomaan. Kukaties pääsetteherrasväen spektaakkeleitakin näkemään. Se vastaon kaunista. Voisihan olla, että jalosyntynyt neiti Rosenborgottaisi somat talonpoikaistytötkin näyttämään jotakinpientä rollia teaatterissa. Hän, neiti Sofia Rosenborg,kaikki spektaakkelit järjestää ja itsekin niissä pääkappaleetpelaa. Te kaksi, te voisitte olla »graasseina»elikkä suloneitosina. Jonkun kauniin sotamiehenkin ontämä aatelisneiti joskus ottanut pelaamaan. Jahah-jaa,mutta ei useasti, sillä amiraali ei siitä pidä. Amiraali onlinnoituksen komentaja.Marjaana Matintyttärelle oli veri kohonnut päähänikäänkuin hän olisi juonut väkevää tulilientä.— Tuletteko sitten hakemaan meidän ainoaa nuortamiestämme spektaakkeleja pelaamaan? Ja niin hyvinkun me teitä pidimme keväällä, ja te kyllä näitte, mitenme yökaudetkin teimme työtä pellolla ... Vai spektaak­39

keliä pelaamaan — ettekö yhtään häpeä! Ethän sinämene, ethän mene, veikka! Hän häpäisee meitä. Tämäei voi olla Jumalan tahto.Lasimestarilla oli suu täynnä hyviä sanoja ja totisiatodistuksia, mutta hän vaikeni ja muutkaan eivät ryhtyneetkysymään, kun Sotamiehentalon vanha isäntä,tuolilta nousten, suoristi selkänsä ja kysyi, minnekkäkuninkaan miehet sitten aikoivat hänen poikaansa viedä.— Jahah-jaa, hyvä isäntä, linnoitukseen Helsinginkaupungin Susisaarilla. Se on nyt juuri tämä linna, jonkakuningas Kustaa rakennutti osoittaakseen huolenpitoaanSuomenmaasta. Se maksoi toistasataa tynnöriä kultaa.Ei voi sanoa, ettei emämaa olisi pitänyt huolta näistäkaukaisista maanääristä, jotka eivät ole Riikille miksikäänhyödyksi. Viaporiin Juhana poikanne pääsee. Seon pohjolan Gibraltar — jos tiedätte mikä Gibraltar on—, maailman vahvin linnoitus ...— Se on sitten se mitä sanotaan Viaporiksi.— Niin on: Viapori.Kaukaiseen häätupaan, missä syvien salojen pimeääoli lievennetty monilla palavilla roihuilla ja tuikuilla,astui nyt esiin epäluulo, tämä suuri musta eläin, jokavartioi ja nukkuessaankin kuulee ja kuuntelee. YstävällinenRiikin mies ei muuta voinut kuin päätään ravistellaja ihmetellä. Mistä tänne oli voinut tulla tällainenepäluulo kuninkaan toimia vastaan? Eihän hänen majesteettinsatoki muuta ajatellutkaan kuin huolenpitoa alamaisistaan.Oli rikos muuta uskoa kuin että kuningassuojeli lapsiaan ja heidän kotejaan.Sulhanenkin nyt auttoi pulaan joutuvaa Kellbergia.Hän oli kuullut, että Viapori oli maksanut kaksisataatynnörillistä franskalaista kultaa ja että se oli voittamaton.Niin että kyllä kelpasi Suomen pojan vartioida Viaporinvalleilla.Eversti oli puhunut toista. Mutta hän oli nyt poissatäältä.Yhtäkkiä sanoi sulhanen, yhä koettaen ratkoa aukiumpeen pyrkiviä silmäluomiaan:— Eikös se meidän Lohtanteri olekin Viaporissa? Kirkollajuhannuksena puhuivat, että hän olisi äidilleen40

lähettänyt kirjan ja sanonut luutnanttina olevansa ja sepaikka oli Viaporin linna.Jahah, Lochtander! Toki Kellberg Lochtanderin tunsi.Toki hän Viaporissa oli ja niin erinomainen mies olikinja kaikkien suosiossa. Ja hän, Kellberg, vasta olikin luutnantinkanssa ihan parasta pestapruuria elikkä veljeä.Jaa-a.Lochtanderin nimi karkotti pienen matkan päähänruman mustan vartiaeläimen, tuon vaarallisten rajatienoidenja pienten yksinäisten ihmisten uskollisen seuralaisen.Epäluulo väistyi hyvän luutnantti Lochtanderinnimen tähden sen verran, että kaikki toivoivat Viaporista,Lochtanderin olinpaikasta tietoja. Lohtanterihanoli tämän Marjaanan kummi. Kas, hän oli tämän Marjaananäitivainajan vanhaa sukua, kotoisin tuolta Lohtaantorpasta, jota myöskin sanottiin Sotamiehentorpaksi.Viaporin linnoitus ei enää tuntunut niin kaukaiseltasen jälkeen kun saatiin selville, että Lohtanteri olisiellä.Takkaan pantiin uusia halkoja, hyvien iltaruokien,nimenomaan naurisrokan, hajut tulvehtivat leivintuvasta,ja vieläpä tuli talon iloinen pystykorvakin vieraidenjoukkoon, ilmiantaen, että sitä oli kiusattu saunassa, telkientakana, vaikka sen olisi pitänyt koko ajan ollavirantoimituksessa vieraiden joukossa. Vanhat humalatolivat haihtuneet ja uusia saattoi vielä odottaa. SilläNihdin isäntä ei ollutkaan mikään kitupiikki, silloin kunhän pidot valmisti.Ja nyt sai häähuone »kuninkaan sukulaisen» suustakuulla kummoinen linnoitus yleensä on ja kummoistaelämää Viaporissa vietettiin. Jahah-jaa. Kun Helsinginkaupungista katselee Viaporiin päin, niin ensimmäinenmikä siellä yllättää silmää, on laivaston mastometsä,joka kuin revontulten jättiläiskruunu kohoaa muurienkeskeltä. Jahah-jaa: salmessa saarten suojassa makaamaailman suurin laivasto, jolla amiraali Cronstedt voittiRuotsinsalmen eli koko maailman loistavimman meritaistelun.Tätä laivastoa tekee monen kruunupään mieli.Jahah-jaa. Ja kun yli jään saapuu linnoitukseen, niin ontulijaa vastassa pitkä vahva holvikäytävä, paksut muuritja tukevat linnakkeet ja sotilaita ja vartioita ja41

upseereja ja tykin-piippuja ja tavattomia kuulia jamörssäreitä. Eikä kukaan voi ajatella, että ihmiset ovatkäsillään tämän kaiken rakentaneet, vaan kyllä varmaanjättiläiset ovat olleet työssä mukana aivan niinkuin vanhojakivikirkkoja rakennettaessa. Tuossa käytävässäkinoutoa pelottaa, niin mahtava se on. Mutta omaa väkeäse vain huvittaa, ja varsinkin sotapojat ovat ylpeät siitä,että kuuluvat Viaporin varusväkeen. Jahah. Kun nytsitten on päästy holviportin päähän ja yli sillan, tullaansille kauniille valkoiselle talolle — tai palatsille, missäkorkein päällystö asuu perheineen päivineen. Itse amiraalikinasuu siinä. Ja onpa siinä vilinää ja iloista huutoa,kun lapset kirmaavat pihamaalla ja leikkivät piilosillaitsensä kenraali Ehrensvärdin haudan ympärillä.Siinä on aina vartiat. Tämä kenraali se juuri rakensiViaporin ja istutti kukkia muurit täyteen ja puutarhojalaittoi minne vain puu mahtui, että sotapojat saisivat heilojaankävelyttää ja upseerit tietysti ennen kaikkea, kunsuuria karnevaaleja ja spektaakkeleja pidettiin. Jahahjaa,ei pidäkään luulla, että Viaporissa ei osattaisi iloapitää. Kun linnoituksen kaunottaret kavaljeereineenastelevat rantaan juhlaveneitään kohden, tai maskeraadeissakulkevat kirjavien lyhtyjen alla, niin kaupungistaasti tullaan sitä komeutta katselemaan.Linnoitus on paljon suurempi ja komeampi kaupunkikuin itse Helsinki. Siellä on kauppapuoteja ja sokerileipurejaja kaikkinaisia käsityöläisten verstaita. Jokaisenoven yläpuolella riippuu kyltti, joka ilmituo mitäammattia mies edustaa. Ja ymmärtäähän toki, kunmuurien sisäpuolella asuu seitsemättätuhatta sotilasta jalisäksi vaimot, neljättätuhatta henkeä, ja monta sataalasta, että ei täällä ikävä tule. Monella sotapojalla onsiis muija mukanaan, ja hempukoitakin voi kunnon mieslöytää mielensä mukaan. Olihan meillä väenlaskussaneljättätuhatta naisenpuolta... Hehheh, jaa-ah. Suureltaäkseerauskentältä kuuluu kaiket aamupäivät kapteenienja korpraalien ja vääpelien komennuksia — siellätehdään talonpojantolloista suoria miehiä. Ne ovat niinkoreat katsella, että kaikista ikkunoista ja ovenraoistapistelee esiin tyttöjen päitä ... Kenraali-vainajan haudallaon oikein komea muistomerkki, jonka kuningas­42

vainaja itse kävi laittamassa, ja siinä on laiva ja kypäräja miekkoja. Mutta muurin seiniin kenraali-vainaja hakkauttikirjoituksia. Kunnia, sanotaan yhdessä paikassa,ja toisessa Hyve ja kolmannessa Hyvä Omatunto.Mutta pisimmän kirjoituksen hän hakkasi ominkäsin -kas kreivi osasi mitä vain, se oli sellainen kreivija siinä sanotaan: Jälkimaailma, seisotässä omalla pohjallasi äläkä luotavieraan apuun. Kas, kun tästä aina kuljetaan, niinjoka mies tavaa kirjoituksia ja väkisinkin takoo ne päähänsä.Lapsetkin opettelevat niistä puukstaveja ja pojatlaulavat ja marssivat niiden mukaan. Muttei sentäänpidä uskoa, että linnoituksessa yksin huvia on. Ei mar,kova paikka on, kun kuningastakin odotetaan ja kaikkipitää siivota ja kiilloittaa. Hän astuu sisään portista, jokaaina muuten on kiinni, mutta majesteetille se avataan —minunkin sukulaiskuninkaani kävi Viaporissa ja astuisiitä portista —, vaan siitä on kauan. Jaahah-jaa. Jamusiikki soittaa. Meillä on hyviä kapellimestareja, niinkuinsekin Fredrik Kress, joka on Danzigista tullut, Saksanmaalta.Hän on myös urkurina Helsingin kirkossa.Mutta hän sanoo, että ne urut ovat niin huonot, etteiniistä saa ulos kuin pihinää ja pärinää. Kauniita soittokappaleitaKress itsekin laatii. Kesällä tekevät herrasväetveneretkiä, laulavat, soittavat harppuja ja huilujaja ovat kauniissa vaatteissa. Ja veneitten ympärillä kiikkuuköynnöksiä, joita sotamiesten vaimot ja lapset ovatsaaneet sitoa varhain aamulla. Mutta amiraali on kaikkeinkuuluisin sotaherra Ruotsin valtakunnassa. Häntäei kuitenkaan näe paljon missään juhlissa, hän vainkävelee ja ajattelee puolustusta, miten vihollinen ajetaankäpälämäkeen. Hän seisoo usein kovassa myrskyssä jasateessa, kun jo on syksy, kallioilla ja katselee ulapalle.Kas Viapori on kallioille rakennettu. Ei siellä ole paljoakaanmaata kapanaloille. Mutta jokainen sotamiehenvaimokuitenkin pienen yrttitarhan, kuin kana, itselleenkuoputtaa. Ja kirkko on, vaikkei se ole suuri, muttaonhan toki kirkko — jahah-jaa. Joka pyhä pidetäänsaarnat ja kuulutukset. Ja naidaan ja huoliaan ja lapsiasyntyy ja ihmisiä kuolee — mutta kuolleet aina viedäänkaupunkiin, sinne entiselle ruttoisten hautausmaalle43

Kampille. Jahah-jaa. No niin, eiköhän tämä meidänrekryytti nyt vähitellen ala ymmärtää mikä linnoitus on.Mutta, jahah-jaa — etten sentään lopettaisi Kampin hautausmaahan,mikä voisi tuntua pelottavalta, niin puhunvielä Viaporin kuuluisista rekiajoista, jotka upseeritpanevat toimeen ensimmäisillä jääkeleillä. Niitä kelpaakatsella! Upseeri kutsuu rekeen parikseen naisen — tietystikauniin ja iloisen — ja hevonen on valkoinen tairuskea tai musta, mutta aina kipunoiva juoksija. Ja rekivoi olla joutsenen muotoinen, tai kalaksi naamioitu, tailumpeenkukaksi, ja kellot ja hopeatiu'ut ja vienot helistimetsoivat aisoista ja hevosten kauloilta... Ajetaanensin Susisaarten ympäri ja mennään kaupunkiin, jasiellä on raatihuoneen salissa assambleetilaisuus ja vahakynttelitloistavat ja kauniit siraatit kulkevat pitkin seiniä.Ja karkelot käyvät läpi yön ... Ja koko Helsinginalhaisempi kansa seisoo ulkopuolella ja kurkkii, nähdäkseentuleeko Sofia Rosenborg ikkunaan vilvoittelemaan,tai näkyykö Helena von Hausvolffin kiharatukkaisestapäästä vaikkapa vain varjo valkoisella seinällä. Kerrankuuluu joku nuori luutnantti daameineen hurjan rakkaudenvallassa ajaneen hevosineen sulaan ja hukkuivatkaikki tällä matkalla. Sillä jää oli vasta kolmen yönvanhaa ... Jahah-jaa, niinkuin voi arvata, istuu rakkaus,aina aisalla näissä jää-ajoissa, rakkaus se pieni riivattu,,hehheh...Kun ei Kellberg mitään niin mielellään kuunnellutkuin omaa ääntään, varsinkin kun oli päihtynyt, niinhän oli puhumistaan puhunut ja itse ollut oma komeljanttarinsaja katselijansa yhtaikaa. Mutta toiset kuuntelijatolivat häviämistään hävinneet ja vain harvattulevan rekryytin ja hänen omaistensa ohella olivatjäljellä.— Rakkaus, se riivattu, jatkoi Kellberg jälleen, toivossaettä vieläkin saisi puhua, — se ajelee siellä edestakaisinKaupunginlahdella, Helsingin ja Viaporin väliä.Jää on yksiöinen, reki kuin pääskynen, ja hevonen onensi talvea aisoissa. Mutta ohjaksia pitelee Erik Kellbergja Helena Eleonora on hänen vierellään, ja sulaanajetaan ... Jahah-jaa, hitto vie, miksi miehen sydän eirakastunut siveään vääpelintyttäreen, vaan sille purp-44

purahuulelle se syttyi, joka keittää mettä ja veripalttuaValhallaseuran veljille... Vaan Erik, nyt olet juovuksissaminne salkut ja paperit jäivät?Puhemies tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja kysyi:Tuossako linnassa meidän Lohtanteri on?— Jahah-jaa, juuri siinä.- Ja hänkö myös ajaa yksiöisellä jäällä, rakkauskuskina?— Hän-jahah.Kellbergin piti rentonaan nauraa, kun hän ajatteliluutnantti Lochtanderia kuomireessä ja rakastuneena...Hän ei väsynyt näille omille jutuilleen nauramasta, janiillä hän oli naurattanut monen torkkuvan pitoseurankin.Mutta nämäpä häävieraat eivät nauraneet. Ehkeiheille olisi pitänyt Viaporin elämää kuvatakaan? Olisipitänyt muistaa, että tällaisia asioita ei hallamaidenkansa ymmärrä. Mutta hän ei olisi uskonut heitä niinperin oppimattomiksi, kun täällä oli asunut upseeriperheitäkin.Niin, ehkeivät he ymmärtäneet mitään yksiöisenjään ja rakkauden runollisuudesta. Tuli pillastuttua...Katsellessaan morsiusparia hän ajatteli: näilläon jokin toinen runollisuus.— Mitä siellä linnassa vaimoväellä tehdään? kysyiodottamatta Sotamiehentalon isäntä.— Sen te valehtelitte, että meidän Lohtanteri kuskailisihuviajoa pitkin merta, sanoi puhemies.Joku kysyi pidetäänkö ne Sohviat ja Helenat linnassasilloinkin kun vihollinen tulee. Ja nekö ne myös ampuvtViaporin valleilta? Tietääkö kuningas linnan asiat?Marjaana Matintyttären kellanruskeat silmäterät pistivätkuin kuumat auringonsäteet Kellbergin kasvoihin, kunhän terävällä lapsenäänellään huusi: sinne ei meidänJuhanaa päästetä, eihän päästetä, isä!Rekryytti itse seisoi kuolemantotisena tuttavan lasimestarinedessä. Vakava kysymys pyrki hänen sisimmästäänilmoille. Kysymys, joka yhtäkkiä oli herännyt,ja josta riippui hänen sielunsa rauha. Hän oli ilmoittanutitsensä vapaaehtoisesti sotapalvelukseen, muttahän ei ollutkaan tehnyt tärkeintä kysymystä, joka olisipitänyt tehdä.— Tiedetäänkö siellä linnassa mitään Jumalasta?45

Kellberg hämmästyi ja ehkä vähän hämmentyikin.Olihan siellä joka rykmentissä pappi.Mutta rekryytti ei kysynyt pappeja, vaan kysyi Jumalaa.— Kuunteleeko komentaja Jumalan ääntä? Minun onsitten turha lähteä, sillä mikään linnoitus ei kestä ilmanelävän Jumalan johtoa.Iloinen Erik Kellberg joutui pahaan pinteeseen. Eihän ikinä ollut uskonut tois-keväisen poikasen kasvaneentuollaiseksi apostoliksi. Todennäköisesti hän peruuttaisisanansa eikä kuninkaan ottomiesten opastajalletästä matkasta koituisi äyrinkään palkkaa, vaan vielähaukkumista ja sadattelua. Viinakin tuntui talosta loppuneen.Kuparisepät vasaroivat jo Kellbergin päässä.Tuopit ja pikarit heilahtivat kädestä tyhjinä pöytään.Ja nuo miehet kaikki jälkihumalassaan seisoivat kuinverikoirat ympärillä ja vakuuttivat tämän kansan jumalisuutta.Täällä on kova elämä, täällä on raja likellä,täällä ei koskaan nukuta yötä molemmin silmin, vaantoisen aina täytyy olla auki. Esi-isien turva on ollutelävä Jumala. Ja myös jälkipolvet palvelevat HerraaJumalaa. Muuten kansa sortuu.Jahah-jaa, tämähän vasta kaunista olikin. Lasimestarinkasvot venyivät hurskaan pitkiksi, ja menestyksellähän hersytti kyyneliä silmistään. Eikä niitä kauan tarvinnuthersytelläkään, pian ne tulivat itsekseen. Jokainenpäällystö varmaan mielellään näki tuollaisen nuorukaisentulevan raakojen tollojen joukkoon. Amiraaliei ollut aina ollut tyytyväinen linnoituksensa väkeen.— Jahah-jaa, oo kuinka iloiseksi kaikki tulevat, kuntuon tällaisen jumalaapelkääväisen nuorukaisen Viaporiin.Ja sinähän voit saarnata tuvissa ja kasarmeissa,minkä verran haluttaa, olethan käynyt pappiskoulua jatiedät puhtaan opin. Ehkäpä tarkoitus onkin sinun kauttasivaikuttaa linnoituksen väkeen ... Ja lujittaa senmuureja.Nuori Juhana painoi alas päänsä. Hänen kasvonsa olivatkuin rippilapsella. Ja sellaisethan ne olivat Marjaanallakin.Veli ja sisar olivat kuin yksi ja yksi, vaikkatoinen oli niin kookas ja toinen niin vähäinen. Huma­46

lastaan selviävän »kuninkaan sukulaisen» mieleen iski,että tuonnäköinen varmaan oli ollut hänenkin äitinsä,kun hän neitona eleli isänsä majassa Vermlannissa metsäjarven rantamilla. Silloin, ennenkuin hän kaupunginmarkkinoilla näki isä-Kellbergin ... Ja vielä johtui Viaporinlasimestarin mieleen äiti-vainaja sellaisena kuinhän oli seisoskellut ikkunan ääressä ja katsellut sinnepäin,missä Suomi oli.Linnoituksen lasimestari tunsi olevansa tuhlaajapoika.Ja mikä hänen mielensä silloinkin oli villinnyt, kunhän rupesi toimittamaan kruunun ottoherroille Sotamiehentalonnuorta poikaa? Jahah-jaa. Ei ollut ensinkäänpakko hankkia uuteen rykmenttiin erikoisen pitkiä miehiä.Jokin ottomiesten kunnianhimo oli keksinyt, ettämitäs, jos uuden rykmentin miehet olisivat pitkiä! Jahah,ja ehkäpä Kellbergin itsensä teki mieli nähdä Marjaanaja kuulla mitä siitä koreasta tytöstä oli tullut. Nyt olikuitenkin myöhäistä peruuttaa mitä jo oli tehty.Niinpä varhain aamusta Sotamiehentalossa varustettiinrekryyttiä matkaan.Juhana heräsi kaksoissisarensa kädenpuserrukseen,joka kyllä kaiken yön mittaan oli etsinyt veikan kättä,tai käsivartta, tai kylkeä, tai vaikkapa lämpöistä peitettä.Ääneti istui perheen jokainen jäsen tutulla paikallaanpöydän ääressä yhteisen huttuvadin ympärillä.Ainoastaan isomuori polvistui vanhan vaatearkun edessäetsiäkseen sieltä tytär-vainajansa viimeisen pojan eväskonttiinuudet sukat ja katkismuksen, jotta hän saisisaman kuin muutkin olivat saaneet sotaan lähtiessään— vaikka eihän tämä viimeinen tosin lähtenyt suorastaansotaan. Mutta täällä oli totuttu siihen, että sotakuitenkin jossakin likellä aina odotti nielläkseen jokaisen,joka kotoa läksi ja pani yllensä asetakin. Näin oliaina ollut ja näin tulisi aina olemaan. Senhän oli enonkarttakin opettanut.Tämä puhumaton eno, jonka päässä kuulat yhäti tuottivatvaivaa, ponnisteli löytääkseen sen asennon, missävähimmin sattuisi — mikähän siellä päässä oikein mahtoikaanliikkua. Ei koskaan ollut Aape-eno sattunuttohtorin ilmoille. Nyt hän yhtäkkiä sanoi:47

— Poika perii kartan. Katsokaa, että kun minä olenkuollut hän sen perii.Oliko hän käynyt pienen taistelun itsensä kanssa? Olisikohän ensin aikonut nyt jo luovuttaa kallisarvoisenkarttansa sotapojan mukaan, mutta sitten pidättänytitselleen tämän ainoan omaisuutensa?Kujan päässä antoivat isä ja isomuori lähtevälle kättä.Ei ollut enää mitään puhumista. Kaksoissisar saattoiveikan eilisen häätalon veräjälle. Siinä hän otti huivinpäästään, sitaisi sillä veljen kasvoja, sitten kääri sennopeasti kokoon, ettei kosketus huivista lähtisi, ja painoisen povelleen, paljasta ihoa vasten. Kaikki sanottavaoli heiltäkin tullut sanotuksi moneen kertaan. Sirkkutoisti kuitenkin vielä:— Kun sinä vain, niin kyllä m e aina täällä ... !Mutta kun hän pääsi kotiin, ei hän mennytkään tupaan,vaan saunaan, joka kylvyn jäljeltä aina oli aivan lämmin.Siellä hän tunsi jääneensä hirmuisen yksin ja turvattomaksi.Jumalaakaan ei hän löytänyt, ainoastaansaunan sirkan, joka lauloi pimeästä.Kolme pientä kirjaa tuli Juhanalta parin vuoden mittaan.Kun ei näiltä kaukaisilta maanääriltä aina päästykirkkoon, niin odotetut kirjat viipyivät lukkarinpuustellissaja ehkä jokin kirja oli hukkunutkin pitkällä matkallaan,koska poika oli luvannut kirjoittaa useammin.Hyvin hän linnoituksessa menestyi, päälliköt olivat olleetystävällisiä. Kerran hän äkseerauksessa oli sattunutkaatumaan niin, että täytyi mennä lasarettiin. Saunaahän oli kaivannut, kun vain kerran viikossa lämmitetään.Jouluna upseerien rouvatkin seurustelivat miestenkanssa. Kun oli oltu kirkossa ja päästy saunasta, niintanssattiin. Saatiin viinaa ja hyvää olutta ja tuli sellaistakinikävää, että tapeltiin joulupahnoilla ja yksimies siinä kuolikin. Lasimestari Kellberg ajoi jotakinoikeusjuttua upseereja vastaan ja kävi usein Ruotsissa.Lochtander kyllä oli täällä, mutta häntä ei saanut tavataniin usein kuin olisi tahtonut, puhuttiin hänen aikovanmennä naimisiin kauniin aatelisneidon kanssa. Koti oliusein Juhanan mielessä ja levottomuus siitä, miten kotomäkiselviäisi töistä. Nyt tuntui Ruotsilla olevan rau­48

hallisempaa aikaa, sodasta ei puhuttu mitään, kuningasoli Tukholmasta matkustanut Saksanmaalle ollakseenlikempänä sen suuren sotapäällikkö Napoleonin toimia.Täällä linnoituksessa kyllä oli sellaista kuin lasimestarisilloin häissä oli kuvannut. Vaan saattoihan niistä turhanaikaisistapysyä erilläänkin. Kaksoisveli oli saanuthyvän ystävän, Antti Antinpojan. He olivat aina yksissäja kasarmissa nukkuivatkin niinkuin kotona Sotamiehessäsirkku ja veikka, toinen ylävuoteessa, toinenalhaalla. Olisi se mukavaa, jos sirkku voisi käydä Helsingissäkatsomassa, mutta matka on niin pitkä. Annilleoli aina terveisiä.Eräänä päivänä sanoi isä isomuorille:— Eikös näinä päivinä mahda tulla kuluneeksi yhdeksänkymmentäajastaikaa teidän syntymästänne?Ja isomuori vastasi:— Tohtii olla, katsoo vain raamatunkannesta. Siellähänkaikki meidän syntymiset ovat merkittyinä.Isä ja Aape-eno tekivät vahvat knorrikupit ja isomuorilleja Marjaanalle heikompaa. Vietettiin syntymäpäiviä.Mutta sinä päivänä olikin Jumalan armo erikoisestiheidän kanssansa, sillä kun metsätyössä puu kaatui juuriMarjaanaa kohti, joka oli sahaamassa isänsä kanssa,niin ei se tappanut häntä, vaan ainoastaan sattui huuleen,niin että tyttö kauan oli kasvoistaan turvonneena.Isä sanoi Marjaanalle:— Älä mene yksiksesi metsäladolle heinänhakuun.Siellä on jälkiä, joille koira murisee.Ja Aape-eno sanoi:— Ryssät. Olen jo tuntenut ne nenääni.— Kuulehan tyttö, sanoi isä, — hyvä naapurin isäntäon jo kysynyt sinua siitä asti kun veljesi lähti. Eikösinun pitäisi kiittää häntä ja mennä hänelle. Olisipa hänturvana meille vanhoille.Marjaana oli vaiti.— Ei hän mikään vanha ole. Mistä tässä nyt nuorenottaa.Marjaana oli yhä vaiti.— Pitäisihän sinun nähdä, että miestä ja lapsia tarvitaan.4 — Talvio, Kootut teokset XII 49

Marjaanan henkeä ahdisti, kun hän sanoi:— Minä lähden veikkaa katsomaan.— Vaan kun sinä nyt olet ainoa, joka voit tämän asianauttaa. Aviosääty on Jumalalta. Helsinkiin on matkaa— et tiedäkään. Hukut tiettömiin hankiin. Pitääkö isäsiruveta sinua pakottamaan?Marjaana oli tukahtumaisillaan, kun hän sanoi:— Odottakaa. En ole vielä vanha. Seitsemäntoistakesää vasta olemme veikan kanssa eläneet.Isä ei puhunut tyttärelleen moneen päivään. KunMarjaana oli myrtyneellä mielellä, hiihti hän eräänäaamuna metsäladolle katsoakseen, mitä jälkiä isä ja enosiellä olisivat nähneet. Metsälato ei ollut likellä, muttakoira oli hänen mukanaan. Se haukahteli, hävisi näkyvistä,viipyi kauan eikä tullut huutoonkaan. Nyt sehaukkui niinkuin haukutaan vihamielisille ihmisille.Toki sen Hallin äänestä aina tiesi, minkä otuksen se olitavannut. Marjaanan mieleen johtui: olisivatko tulleetrajan takaa? Rajan takana asui suomalaisiakin ja niitäkinjoskus tuli luvattomasti, mutta eivät ne mitään tehneet.Mutta venäläiset tekivät pahaa ja heitä tuli useammin,sillä heitä pidettiin siellä, rajalla, keisarin vartioina.Koira haukkui kiivaasti. Pitäisiköhän kääntyätakaisin? Marjaana tarttui puukkonsa kahvaan japysähtyi aukean laitaan.Metsäladon pienellä ovella oli miehiä. He kantoivatheiniä. Hevonen seisoi syvässä lumessa. He olivataukaisseet laudoituksen ovelta ja suurensivat vieläkinaukkoa. Häätäessään koiraa tieltään he silmillään etsivätsen omistajaa ja näkivät Marjaanan.Marjaana koetteli puukkonsa kahvaa. Ei suinkaan hännoita tässä rupea pelkäämään. Kaksihan heitä vainonkin. Ja hän hiihti nopeasti eteenpäin latoa kohti jahuusi jo matkan päästä nuhteita ja uhkauksia. Ja samallahän usutti pientä pystykorvaansa heidän kimppuunsa.Koira repi miehiä vaatteista minkä ennätti.— Menkää heti pois. Ei tänne saa tulla. Tässähän onraja!Marjaana seisoi keskellä aukeaa, huulet tiukkoina jaotsa rypyssä. Ne olivat niitä samoja miehiä, joiden kanssaAape-eno eli ainaisessa kotisodassa. Mutta eivät he nyt50

käyneetkään riitelemään, vaan pudottivat kantamuksensalumeen ja nauroivat. Vot, vot! He olisivat nähtävästitulleet kohti, jollei lumi olisi ollut niin syvää. Marjaanamanasi, suksisauva koholla, heitä heti lähtemäänpois ja kääntyi ympäri. Koiran kuonosta jäi lumeenveriset jäljet. Se totteli vastahakoisesti ja haukkui olemattomia.Pitäisi saada tekevä mies taloon, kyllä isäoli oikein sen ajatellut. Mutta kun ei tämä isäntä ollutMarjaanalle ei-niin-mikään! Olisivatko rajan taaksesaaneet tietoonsa, että veikka oli viety? Marjaana hiihtientistä latuaan ja tunsi hien valuvan pitkin selkää. Tällainenoli niin suututtavaa, että hiki pusertui esiin pelkästävihasta. Hyvin saattoi ymmärtää Aape-enon mielenlaadunnoita rajantakaisia kohtaan. Eivät ne välittäneetsopimuksista eivätkä laeista. Mikä tuli koiralle?Se ei päässyt eteenpäin, vaan pyöri ympäri ja lyyskähtikyljelleen. Mitä ne olivat sille tehneet? Se nuolaisiMarjaanan silittävää kättä ja läähätti tuskaisena. Eihäntäällä missään ollut käytetty ketunmyrkkyä — mitä silleoli tehty, heidän omalle Hallilleen?Haukkaa lunta, haukkaa. Kannan Hallin kotiin. Sidonhuiviin ja vien sylissäni oman Hallin. Halli saa kotonamaitoa.Kun he pääsivät tiukasta metsästä, oli taivas heidäntakanaan punaisena. Siellä oli tulipalo, tämä ei ollutiltaruskoa. Ryssät olivat sytyttäneet heinäladon.Marjaanan sydänkin oli tulessa. Tämä oli vihaa. Enooli puhunut siitä, että pitäisi siirtää rajaa. Eversti ainatoisteli, että rajan tätyy olla sellaisen, että sitä voi puolustaa.Eno tunsi itäisen naapurin. Marjaanakin vihasisitä. Se oli rikas ja mahtava eikä muu kuin Herran tuomiovoinut sitä masentaa.Kodin harmaat huoneet jo näkyivät. Isä ja Aape-enoseisoivat järven töyräällä tähyämässä jäälle, kun koiraväkivaltaisesti hytkähteli tytön sylissä. Sitten se muuttuimöhkäleeksi ja oli niinkuin eloton on.Marjaana nieli ja nieli, niinkuin olisi tahtonut kyyneleetja vihan ja tuskan ja sydämenkin niellä olemattomiin.Nousevan viikon lauantaiehtoona, kun miehet puhtaissaalusvaatteissaan ja paljasjaloin tulivat saunasta,51

paloi Sotamiehentalo heleällä lieskalla. Aape-enossa heräsisamassa silmänräpäyksessä, jolloin hän lieskan näki,sydämen lieska täyteen roihuunsa. Muistamatta kipeääpäätänsä hän työntyi sisään, löysi karttansa ja kiväärinsäja, valkoisissa vaatteissaan näkymättömänä, paukuttimiesten ketjuun, joka solui alas jäälle. Niitä pirujaoli kymmenkunta. Ähäh, saamas pitää! Ähäh, pianMarjaana. Tule avuksi, tuo isän pyssy, ne perkeleet tappoivatkoiran eikä kukaan varoittanut meitä. Ei päästetähengissä ainoaakaan.— Kolme on jo maassa ... neljäs! Naurakaa nyt, vainolaiset!Isomuori, saunasta kiirehtien, tahtoi pelastaa suvunvanhan raamatun. Silloin sortui tuvan katto ja lieskatlevenivät valuvana tulisyöksynä hänen ylitseen.52

KAUPUNGIN UUSI PHYSICUSMarraskuun meri vieritti verkalleen jäänsiruja Helsinginrantoja kohden, kun uusi physicus, tohtori BerndtOtto Olof Rosenström pysäytti hevosensa Espoon tullinkohdalle, ryhtyäkseen siihen ikävään toimitukseen, mikäoli jokaisen matkustavaisen edessä, ken joutui Turuntietä lähestymään kaupunkia: selvittelyyn vanhojenpaatuneiden tullimiesten kanssa. Hevosta, jota hän itseajoi, seurasi kolme kuormallista tavaraa, mikä pakkauksensaerikoisuuden vuoksi jo pitkin matkaa oli majataloissaherättänyt ihmettelyä ja kyselyä: mitä sisälsivätnämä isot laatikot, joista toiset eivät painaneet paljonmitään ja joita omistaja, käyttöä ajaen niin yläkuinalamäetkin, tuntui seuraavan hellemmin kuin omaahenkeään?Neljän ajopelin räminä routaisella tiellä herätti molempientullimiesten huomion, heidän torkkuessaan tullituvankovilla lavitsoilla, ja suu tiukasti tukossa seisoitoinen heistä — rokonarpinen pieni mies — nyt tulijaavastassa tämän toivottaessa hyvän päivän.— Ihkatuota ... hyvää päivää vaan.Laihasta viluisesta matkustajasta kääntyi tullimiehensilmä nopeasti hänen tavaroihinsa, ja hänen tullimiessisunsanousi heti, kun hän havaitsi nuorenpuoleisenherran alkavan kohmettuneine käsineen avaella turkkejaan:näinhän tekivät aina sellaiset, jotka pyrkivätjoidenkin paperien ja turvakirjojen varjossa livahtamaantullin läpi vailla tarkastusta ja tullirahaa. Sellainennäköään oli juuri tämä. Mutta ei täällä Espoontullituvalla sillä lailla petettykään korkeata kruunua jakaupunkia, vaan täällä pantiin matkustavainen maksa-53

maan sekä henkiraha että tavararaha. Ja tällä herrallanäytti tavarasta olevan menossa enemmän maksua kuinhengestä. Mutta kaiken tämän huomioonottaen pienirokonarpinen tullirenki totesi portin olevan kiinni,ennenkuin tarttui keppiinsä, joka oli hänen koettu tuntosarvensaja seuralaisensa, ja läksi kiertämään kuormia,tottuneella silmällään ja »tuntosarvellaan» saadakseenkäsityksen, mitä lajia tavaraa laatikoissa oli.Herra huusi varoittavasti rattailtaan, vaan niinhän neaina tekivät eikä siihen kannattanut huomiotaan kiinnittää.Mutta näistäpä laatikoista ei kajahtanutkaan vastaanvaatetavaran, ei ruokavaraston eikä edes kahvisäkintai kalliitten ulkolaisten juomien ääni — sillä tullimieshäntunsi nämä äänet niin pian kuin kepillään niidenverhoon koski. Laatikot tuntuivat olevan tyhjää täynnä,koputti niitä kylkeen tai kanteen.Nyt kuului ensimmäiseltä kuormalta äkäisesti:— Älä koske minun tavaroihini. Lue ensin, mitä sanotaannäissä papereissa. Vai osaatko lukea?Suuren paperin alla, jota matkustavainen näytti, pitäensitä korkealla ilmassa, oli punainen sinetti. Sellainenkylläkin olisi pitänyt riittää pidättämään rokonarpisenmiehen tarkastusta, mutta tänne tullituvalle oli sattunutsellaisiakin omatekoisia sinettejä, joiden varjossa vaarallisetkruunun vihamiehet ja ryövärit olivat pyrkineetkaupunkiin, joten ei täällä säikähdettykään sinettiä hetiensi hädässä.— Luetaan kun ennätetään, murisi tullimies, nytkoputellessaan »tuntosarvellaan» hyvin pitkää ja erikoisennäköistä laatikkoa. — Mitä tässä tällaisessakin kuljetetaan?No, poika, puhu pois.Ajajapoika säikähti tukahtuakseen, kun tullimiehentuntosarvi hänen kuormastaan kutsui esiin kumean, kaameanäänen.— No, saatko suusi auki, piru vie. Mitä tässä on?Poika meni pienen tullimiehen silmien alla entisestäänkinsinettyneemmäksi. Vihdoin hän vastasi, täydessäitkussa:— En tohdi... en tohdi sanoa.— Et tohdi? Ihkatuota, mitä pirua se merkitsee? Voinarvata, että herra tuolla takana on kieltänyt sinua puhu-54

masta, ihkatuota, mutta täällä olen minä herra, minäkin,ja vanha sotamies lisäksi, ja tästä minun kepistäni, ihkatuota,lähtee hyvä löyly, niinkuin moni uppiniskainenkyytipoika on saanut kokea, ja...Aa-au-au-au! ulvoi kylmästä kohmettunut poikanen,yhäti toistaen, ettei tohdi. Silloin tullimies nousi rattaidenpyörän varaan ja työnsi taskumattinsa suun ulisevanpojan suuhun.No niin, saparo, juo lämpimiksesi ja puhu sitten.Ja poika sanoi:— Siinä on. . . siinä on . . . En tohdi sanoa, herrakivalteri! Älkää lyökö, herra kivalteri. Siinä on kristitynihmisen luuranko.Pieni mies pysähtyi kesken lyöntiään:— Mitä? Mitä pirua?— Kristityn ihmisen luuranko! toisti poikanen hiljaa,viinaryypystä vähitellen lämmenneenä. — Turussa sanoivatmiehet, kun kuormia tehtiin, että kristityn ihmisenluurankoa joudun kuskaamaan — aa-au-au-au! Niinsanoivat, en valehtele.Pitkän hiljaisuuden kestäessä silmäili tullimies nytvuoroin pitempiä laatikkoja, vuoroin lyhyempiä ja vihdointuota kaikkein pisintä outoine sisältöineen. Harmaameri vieritti helistäen jääsiruja kahdenpuolen tullihuonetta.Hyi hitto, ihan oli kuin luurankoja olisi helistelty!Mutta nytpä matkustajakin, yllään hyvä, maahan ulottuvaturkki, ennätti tullimiehen eteen, paperit käsissään:— Osaatko lukea, niin lue. Minä olen Helsingin uusitohtori ja saan tuoda mukanani mitä haluan. Tässä onarmollisen kuninkaan lääkintäkollegion suosituskirje, jatässä toisessa paperissa näet korkeasti kunnianarvoisenja jalosukuisen herra arkkiaatterin oman sinetin.Sen hiljaisuuden aikana, jolloin tullimies haki silmälasejaan,asettui pienen punaisen tullituvan suojaan jasiinä, selkä seinään nojaten tavaili papereja, kasvoi tuulenkohina kahdenpuolen sitä kapeaa kannasta, mikäerotti Kluuvin veden Kaupunginlahdesta, kasvamistaan.Myöskin jääsirujen helinä yltyi, johdattaen mieleen kahleidenkalinaa pitkissä vankikaravaaneissa, joista Siperianvangit, ja heidän joukossaan Rosenströmin isäkin,55

olivat kertoneet, tai jotakin aaveiden tanssia. Oliko tämäHelsinki nyt tosiaan näin maahan painunut ja vaillakaikkea iloa? Hänethän oli sotien aikaan komennettutänne työhön, mutta täällä oli silloin tuntunut aika virkeältä,mikäli nuori lääkäri ennätti paljolta työltäänhuomata.Hänen vanha isänsäkin oli aina Helsingin-matkansajälkeen, jommoisen hän teki enimmäkseen vain kerranvuodessa, tuntunut erinomaisesti nuortuneen ja virkistyneen.Myöskin olivat kotoiset hartaushetket, joilla isäalkoi ja päätti päivän, Helsingin-matkojen jälkeen herkemmätkuin muuten. Isä oli pitkän Siperian-vankeutensaaikana tullut hurskaaksi mieheksi. Helsingistäpalatessaan hän oli virkeä mies, ja Olof Otto Berndtilleoli jäänyt käsitys, että Helsingissä elettiin iloista elämää.Ja tässä hän nyt oli Helsingin portilla, samassa paikassamistä hänen isänsä niin monen joulun edellä olikuljettanut koko vuoden työnsä, monenlaiset sekä taskuettäseinäkellot, myytäväksi, palatakseen keventyneinaskelin, taskussaan koko se rahamäärä millä perhe elivuoden eteenpäin, ja mielessään erikoinen hellyysjokaista kodin jäsentä kohtaan. Mutta lamaanlyövältävaikutti tänään kaupunki. Jo tämä marraskuun päiväkintuntui koonneen maan täyteen sitä väsymystä, mikäjää, kun kapanalat ovat pusertaneet esiin voimansa jaihmiset ja eläimet sen ovat korjanneet, niin että jäljelläon tallattu sänki ja niljainen kamara, mistä mädäntyneetnaatit levittävät apeaa hajuaan. Mikä panikaan hänetjuuri tällaisena päivänä tulemaan uuteen paikkaansa?Tällaisena päivänä tuntuu ilma olevan täynnä märkäänokea, mikä hiljalleen painuu alemma, uhaten tukahuttaakaiken ilon ja elämän, kokonaan riippumatta tuulenhengestä,joka ajaa pilviä edellään. Tällaisena päivänäovat ihmisen aivotkin kuin säkki varasto jossakin unhoitetussamakasiinissa, missä tunkka tunkee karkeidenkankaiden läpi eivätkä mitkään muistot tai toiveet helpotayhäti tihenevää alakuloisuutta.Selittämätön ja yhä tihenevä painostus lepäsi tällähetkellä pienen kaupungin yllä kuin aivopaise, joka onsalassa kasvamistaan kasvanut ja joka nyt voidaan avatavain veitsen terällä.56

Mitä ovatkaan tällaiset aavistelut? Joskus sellainenoli tullut keveästi, ennustaen likeistä tapahtumaa. Joskussellainen kuului tulleen lyyhistyttävän raskaana jatiedoittaen kaukaisia asioita. Se painostus, mikä äkkiarvaamattajuuri nyt Helsingin tulliportilla ja vaillakaikkea järkevää aihetta nyt otti kierrokseensa oudonihmisen, miehen, jolla ei ollut kaupungin kohtaloissamitään sijaa tai syytä, vaikutti sekä likeiseltä että kaukaiselta.Mitä hän, Rosenström, siis oli täällä kokeva?Tarvittiinko täällä uuden kaupunginphysicuksen puukkoa?Vai oliko hänen sydämensä joutuva siihen ruusuiseenpaulaan, jota se joskus tuskallisesti kaipasi.Turussakin ja jopa itse Tukholmassa tunnustettiin,että pienessä mitättömässä Helsingissä oli kauniita naisiaja sen jääajot erikoisia.Järjettömiä mielijohteita Helsingin tulliportilla!— No, mitä pirua sinä, tullimies, viivyttelet?Harmaan tuvan seinämältä kuului vastaan:— Suuret herrat kirjoittavat nimensä niin että pirusiitä selvän ottakoon.Rokkotauti oli jättänyt rumat jäljet miehen kasvoihin.Helsingin uusi tohtori muisti, miten hänen rokkotautisetsairaansa olivat huutaneet, kun hän, heidän päästyäänsille asteelle, jolla syyhyäminen alkaa, oli sidotuttanutheidän kätensä. Moni oli sillä tavalla päässyt pahimmistarumentavista arvista. Tuollaisen tullirengin ulkomuodostaei ollut suurtakaan väliä, mutta ylhäisön naisellesaattoivat isonrokon jäljet olla suorastaan kohtalokkaat.Mitenkä lienee ollut rokottamisen laita täälläHelsingissä? Viiteen vuoteen ei ollut kaupungilla ollutomaa physicusta. Kun tauti näissä taajaan rakennetuissapienissä pesissä pääsi valtaan, niin siinä sai lääkäri taistella!Olikohan täällä olemassa minkäänlaista sairastupaakaan?No niin, työtä tämä kaupunki varmaanantaisi.Ne olivat sennäköisiä nuo matalat harmaat turvekattoisetrakennukset, ettei niissä paljonkaan tiedetä nykyaikaisestahygieniasta.Täällä kuitenkin sitten Sveanlinnan rakentamisen olimonien ylhäissyntyisten Riikin herrojen ja naisten täytynytviettää vuosia. Olof Cronstedtkin oli lähetetty57

tänne, Ruotsinsalmen ihailtu voittaja. Eipä ihme, ettähän, niinkuin koko valtakunta tiesi, oli saadessaan kuullanimityksestään Sveaborgin komendantiksi sanonut:»Niinkuin pahantekijä minut lähetetään maanpakolaisuuteenlinnoitukseen, missä minulla ei ole tuolia milleistuutua eikä ystävää kenen kanssa vaihtaa sana.» Jahänen kreivittärensä kuului iskeneen nyrkkinsä pöydänlevyyn niin, että veri juoksi ja kuiskanneen: »Tätähänen majesteettinsa tulee katumaan.» Jos ylhäinenherrasväki vielä sattui tällaisena päivänä tulemaan kaupunkiin,eipä ollut ihme, ettei kaupunki ainakaan hetisaanut heistä ystäviä. Ylpeä Olof Cronstedt ei tosinkoskaan ollut kiinnittänyt huomiota välskärinkisälliin,joka seurasi armeijaa sotatanterilla, mutta kuitenkin oliyähäisen välskärin palvova ihailu seurannut häntä,hänen astellessaan kuninkaan vierellä, hänen lähimpänäuskottunaan ja ystävänään.Kustaa kuninkaan kasvojen auringonpaisteesta jahänen hovinsa loistosta tällaiseen kurjaan pesään —kuinka saattoi nuori kuningas lähettää Ruotsinsalmenvoittajan tällaiseen alennukseen?Mitenkä sellainen herra sai täällä aikansa kulumaan?Mitä työtä antoi tuollainen talvikaudet nukkuva linnoitus?Saattoiko Olof Cronstedt ottaa osaa rekiretkiin jatanssi-assamble'eihin, jommoisilla kerrottiin linnoituksenupseeriperheiden tappavan aikaansa ikävässä Helsingissäja sen kuuluisassa — eikä silti vähemmän ikävässä— linnoituksessa?Tohtori Rosenströmille kaikki tämä kävi päinsä mainiosti,ja saattoipahan heti alkaa kiire työ, jos esimerkiksirokko ja rokotus tuotapikaa vaativat toimenpiteitä.Kenties tässä pienessä kaupungissa myöhemmin riittäisiaikaa tieteelliseenkin työhön. Mielellään, kovin mielelläänhän halusi ilahuttaa isäänsä kirjoittamalla disputationsavalmiiksi Turun ensi promotioon. Niin, ja entäpätäällä ilmaantuisi tilaisuus myös luonnontieteellistenkokoelmien kartuttamiseen. Helsinki saattoi olla mukiinmeneväkinkaupunki, kunhan pääsi läpi tämän kirotuntulliportin.— Hoi! Minä olen nyt odottanut tarpeeksi, sinä rokonsyömätullirenki!58

Vastauksen asemesta kuuli matkustavainen viimeiseltätavarakuormaltaan kajahtavan lyönnin. Tullimies olijälleen iskenyt sauvansa pitkän laatikon kylkeen.Soi.Soi pitkään ja omituisesti väristen.Pieni tullimies tuli nopeasti Rosenströmin eteen jakysyi säikähtyneenä:Mikä siellä soi? Ihkatuota: soi. Onko siellä kirkonkello?Minä vaan sitä, että tällainen maku oli laatikonäänessä, kun kaupungin kirkonkelloja tässä viimekerran jo, ihkatuota, yritettiin viedä vihollista pakoon.Minä, ihkatuota, kaikki äänet tällä tuntosarvellani tutkin.Onko siellä kello?Rosenström nauroi — mitäpä tässä muutakaan voitehdä.— Kuuleppa, jos olet vanha soturi, niin anna minun nytmennä. Etkö näe miten hevoset höyryävät ja pienet ajajanivapisevat viluissaan. Ymmärräthän, että kaupunginlääkärituo mukanaan mitä haluaa. Ja kiitä hyvää tähteäsi,jollen kuninkaalliselle majesteetille lähetä kanteluasiitä, että Helsinki pitää tulliportillaan lukutaidotontamiestä. Jahka saan asunnon, voit tulla katsomaan mitälaatikoissa on, jos olet utelias .. . Mutta mitenkä näytätkäänniin tutulta? Ettenhän vain ole joutunut jossakinpaikkailemaan jäseniäsi. Olitko mukana Parkunmäellä?Vaiko Värälässä?Pienen tullimiehen rumat kasvot pärskähtivät nauramaan.— Herra välskäri! Ihkatuota noin! Johan katselinkin.Ja minä tässä estelen häntä hänen virkansa toimituksessa.Parkunmäellä, Parkunmäellä, ihka tuotanoin . ..Rokonarpisen miehen kimakasti mainitessa näitä paikallisuuksialensi pienen tullihuoneen ovi nopsaan aukikuin tulipalolla ja pitkä parrakas tullimies astui — päätääntaivuttaen ja silmä terävänä — ulos, heti tuntienRosenströmin, hänkin, ja yltyen iloisiin muisteloihin.— No, itse herra välskäri — ja tuo tollo ei nyt teitätunne, sanon minä, vaikka matojen leuoissa olisi aikojasitten hajottu, niin toinen kuin toinenkin, ilman herravälskäriä. — Sinä »Ihkatuota» Rosenströmiä et tunne,vaikka häneltä köllinkin saimme, josta meidät nyt koko59

kaupunki tuntee, Paxeniuksen ja Pitceenin — ja herrasköllejäovat niinhyvin Paxenius kuin Pitceenkin, sanonminä. Parkunmäellä, sanon minä, ja Värälässä. Sotamiehenleskensaunassahan meitä makasi seitsemän miestä.Ja jalan tahdoitte minulta sahata, kun ryssäpirut olivatsen niin seulaksi laskettaneet. Mutta minä sanoin, että»ei herra välskäri», sanoin minä — muistattekos? — sillämistä minä ylösnousemuksessa sääreni löydän, kun sitäminulta vaaditaan, jos te sen viette. No niin, nythän jomuistitte: meitä makasi seitsemän miestä leskivaimonsaunassa... Itsekin sitten sanoitte, että hyvä oli, Pitceen,että piditte puolianne, jalasta taitaa vielä tulla jalka jasittenpähän se ylösnousemuksessa on paikallaan ... Javälskärikö nyt, sanon minä, tulee meidän tohtoriksemme?Täällä onkin viime päivinä jo kuollut paljon väkeä...Rokkoon, herra välskäri. Taivaallinen Isä taas rokkotaudinlähetti, kun jumalattomasti elävät, aivan niinkuinIisraelinlapsille muinoin paiseita lähetettiin. Ja, sanonminä, puhunpahan samalla senkin, että tässä menneelläviikolla muuan komeljanttarityttö — eivät ole ajat, sanonminä, niinkuin ennen, vaan kaikenlaiset mustalaiset jakomeljanttarit suvaitaan kaupungissa ja linnoituksessa!Niin, ja se komeljanttarimamsseli parani rokkotaudista,mutta, sanon minä, hänen syntisiin kasvoihinsa jäi arvet,aivan niinkuin tuohon meidän Pitceeniimmekin. Ja sehänon Jumalan tahto, että arpia jää, niinkuin, sanon, taivaallinenMajesteetti taudinkin lähettää. Mutta tämätyttöhaaskapa ei tyytynytkään tähän, vaan itsensä linnoitukseensoudatti ja, sanon minä, siellä upseerien ikkunanalla itsensä meren helvettiin heitti. Ja, sanon minä, senkyllä arvata voi, kuka hänet siinä tuliseen talikkoonsakorjasi ja sinne pahimpaan paikkaan viskasi, kussa...Ii-jii-jii, sanon minä ... Ne sellaiset, kuin komeljanttarit,ne juuri tullitta ja rahatta pyrkivät portista...Puhelias Paxenius lakkasi vasta, kun Rosenström tarttuihänen käsivarteensa. Nyt pyysi Paxenius anteeksi,mutta pyysi niin moneen kertaan, että tohtorin jälleentäytyi hänet keskeyttää. Niin, hänellähän oli täälläjotakin! Ja nyt kestitsi hän entistä välskäriään parhaimmallatakavarikoidulla viinillä, mitä säilytti tullituvanpenkin alla — unohtaen, että juuri oli keskeytetty — ja60

kertoi uutisia nykypäivien Helsingistä sekä taas johdattimieleen muistoja lesken saunasta Kärnäkoskella. Kunuusi tohtori vihdoinkin näytti olevan pääsemäisillään irtivanhoista sotamiehistä, tuli rokonarpinen Pitceen vielähevosen eteen ja puhui:— Mutta, ihkatuota, helvetissä: tuleeko siitä meillekruunun rangaistus, jos annamme kuljettaa kaupunkiinkristityn ihmisen luurangon? Minä vaan, ihkatuota sitä,että eikö sellainen ole korkea-arvoiselle tuomiokapitulilleilmoitettava, ja asia tutkittava korkean oikeuden edessäja ... helvetissä ...— Tollo! sylkäisi Kustaa Kustaanpoika Paxenius nuoremmanapulaisensa eteen, mutta tämä ei tapahtunutvihassa, vaan hymymielin, — etkö tiedä, että ei se, sanonminä, mikään oikea tohtori olekaan, joka ei tuo mukanansaluurankoa. Mitenkä hän osaisi sellaistakin tehdäkuin sahata poikki ihmisten jäseniä, ellei hän luurangostalukisi, mitä luita millekin kohdalle Jumala kaikkiviisaudessaanon asettanut ja luonut. Oikea tohtori,sanon minä, luurangosta lukee kuin pappi postillasta.Niin että herra välskäri vaan tuo kaupunkiimme vaikkapauseampiakin luurankoja, suurempia ja pienempiä!Ei niistä tarvitse millänsäkään olla, ne ovat ryövärienja murhamiehien, joita muutenkin olisi pistetty kristittyjenihmisten hautamuurin taakse ja sille pimeälle puolelle,minne viimeisellä tuomiolla kaikki kaatuu. Ei,sanon minä, kyllä luuranko tohtorilla olla pitää. Kaikkion nyt järjestyksessä, niin että olkaa tervetullut vaan,sanon minä, tähän syntiseen kaupunkiin elikkä uuteenSotomaan! Tollo, sanon — hän oli hyvä mies tuo Pitceen,nimenomaan silloin kun oli paksu ja pullea, muttatässä Sakeuksen ammatissa tulee ihmisestä susi — noniin, avaa nuoremmaksesi portti ja tiedä, ettei sellaistatohtoria sisäänkään päästetä, jolla ei luurankoja matkassaole. Montako tohtorilla onkaan? Yksi joka laatikossa— hehhehheh?— Kuulehan nyt, vanha Pitkä, keskeytti Rosenströmvielä kerran sodanaikaisen tuttavansa suuntulvan, —koska minä sinulle olen ilmaissut, mitä näissä laatikoissatuon kaupunkiin? Tule ensin katsomaan ja puhu vastasitten. Huomaan, että erehdyimme kun teidän nimiänne61

justeerasimme: lyhyestä pienestä miehestä tuli Pitceen,vaikka tämä nimi olisi sopinut paremmin pitemmälle.Vaan mitäpä sillä on väliä ... Ja tohtorin asuntoa ettesiis tiedä kumpikaan — ettekö niin sanoneet?Vanhoille sotaveikoille, jotka nuoruudessaan olivattotelleet leikkinimiä »Pitkä» ja »Paksu», tuli jälleen uusija tervetullut tilaisuus pysäyttää tohtorin hevoset. Toinensanoi:— Täällä ei ihkatuota ole vuosikausiin ollutkaan tohtoria...Ja toinen:— Siellä, sanon ja tiemmä, tohtori asuu missä apteekkarija kaupungin teurastajat ja raatiherrat: Isonkadunvarrella! Missäs muualla, sinä tollo!Tohtori huomautti käsittäneensä, että asunto olisi rannassa:viheriäinen puutalo ...Mutta nyt hirnahtivat molemmat tullimiehet ja Paxeniusehätti ensinnä selittämään:— Ei, sanon minä, siinä talossa voivat tällä hetkelläasua vain varpuset. Ei, sanon minä, ei tohtori siinätalossa asu niinkauan kuin olette elävä ihminen. Luurankonne,ne kyllä tarkenevat, hehhehheh.Tämä oli niin huvittavaa puhetta, että viluiset pikkupojatkinvetivät suutaan hymyyn salaperäisten ja pelottavienkuormiensa ääreltä. Tullimies jatkoi:— Ei, sanon minä, linnoituksen vallasväet, jalosukuisetherrat ja rouvat tulivat assambleeillastaan uudellaraatihuoneella — meillähän on uusi raatihuone nyt,oikein kivestä ja kahdessa kerroksessa, — niin, sanonminä: tulivat linnoituksen herrasväet assambleekalaaseista,ja kuu paistoi kauniisti, ja odotellessa venemiehiä,jotka olivat torkahtaneet, tai menneet tuttaviin, tai tiesmihin, vaikka niidenhän piti soutaa herrasväet vielä linnoitukseen,niin, sanon minä, herrasväet tiesivät talonasumattomana olevan, ja kun kuu kiilsi ikkunoihin, niin,sanon minä, he viskasivat niitä lystikseen kivillä. Ja ainakävi ilo iloisemmaksi siihen asti kunnekkas rikas kauppamiesilmestyi joukon jatkoksi, Heidenstrauch, omastarakennuksestaan. Ja kovin kaunottaret kiljaisivat — kas,sanon: rikas kauppamies tuli suoraan sängystään jayöpukimissaan. Mutta kaunottaret luulivat kyöpeliksi.62

Vaan Heidenstrauchpa heristeli nyrkkiä ja sanoi, ettähän jok'ikisen ilkimyksen on kuunvalossa tuntenut, jajärjestys pitää olla! Niin että: ei, sanon minä, luurangotja kyöpelit voivat asua Heidenstrauchin talossa, mutta eimeidän uusi tohtori.. .Tulliportin vääntötanko vingahteli nyt Paxeniuksenkäsissä, mutta avautuvan portin rakoon hypähti samassakuin nopeasti suhahtava pyyparvi neljä naisihmistä,yllään palveluspiikain vaatteet, mutta kepeästi liikahdellenkuin lapset leikeissään.Mitä tämä merkitsee: eivät anna tietä, vaan naureskelevatja hypistelevät liinojensa kulmia! Ja vanhin tyttösistäasettuu aivan eteen, niin että hevonen jälleenpysähtyy, ja puhuu:— Antakaa ennustajalle kätenne, jalosukuinen herra,niin ilmoitan teille vastaiset asiat. .. Olen ennustaja jatulen kymmenen viikon matkan takaa Pohjanmaalta.Se käsi, joka ojentui vierasta vastaan, ei ollut palveluspiiankäsi. Eikä siinä vaadittu paljoakaan tuntijansilmää havaitsemaan, että karkeihin vaatteisiin pukeutuneettytöt olivat aivan toisia kuin minä esiintyivät.— Paljon kiitoksia vain, sanoi vieras, huvitettuna leiskauttaensilmää salaperäisiä neitoja vastaan, jotka tummienhuivien taakse kätkivät ilakoivia kasvojaan. — Eiole aikaa nyt.Mahtavat olla naamioitua komeljanttariväkeä taikukaties vallasnaisia, jotka tappavat aikaa toimeenpanemallatällaisia naamiaisia, päätteli vieras, ohjatessaanhevostaan naisten ohitse, ja hänen mieleensä muistuivatTurun herrasväkien monet suloiset kujeet, puhumattakaanylhäisten tukholmattarien oikuista heidän etsiessäänlisää seikkailuja päiviensä kirjavuuteen. Ovat vallasnaisia,teki Rosenström samassa johtopäätöksensä, silläilmassa heidän ympärillään tuntui selvästi Eau d'Athéniennentuoksu. Eikä ollutkaan huhu turhaan puhunutHelsingin kauniista naisista: jokainen näistä olisi ollutkoristus yksinpä hovissakin. Se, joka yhä tuossa puhui,ojentaen kättään tulijan puoleen, tuntui olevan vanhinjoukossa, kypsynyt ilme hänen säteilevissä, tummissasilmissään ja janoavissa suupielissään ilmaisi hänen jotuntevan rakkauden kuohuviinin. Mitä viehättävää bal­63

let rustique'ä he esittivätkään siinä marraskuun harmaudessa,jääsirujen soittaessa karkelomusiikkia!— Jalosukuinen vieras tulee outoon kaupunkiin —eikö häntä haluta tietää, mikä häntä täällä on kohtaava?Ei, ajatteli Rosenström, eipä olekaan enää tämä outotienoo painostava ja alakuloinen, vaan noiden salaperäistennaisten läheisyys tuo tänne seikkailun lumoa,heidän pienten käsiensä pilkottaessa esiin karkeista vaatteista,ikäänkuin punoakseen pauloja yksinäisen matkamiehenviettelykseksi. Marraskuun sumuun on lehahtanuttuoksu aatelisnaisten makuukammioista ja kaikestasiitä hurmasta ja hurman kaipuusta, mikä niissä alatipesii. Lääkärintoimessaan ei Rosenström ole kovin montakertaa joutunut kutsutuksi tällaisiin tuoksuviin kammioihin— hänen työmaanaan ovat pääasiallisesti olleettaistelutanteret ja viheliäiset pahnat köyhissä maakylissä.Mutta senverran hän muistaa, että tuollaisen ihmislelunympärillä, joksi hovin kaunista ja rikasta naista saattaanimittää, silloinkin kun hän makaa tautivuoteella, vallitseeilma, mikä ensikertalaista hiukkasen pyörryttää!Tuollainen ihmislelu on sukupolvien himo ja hekuma jamyöskin sukupolvien kaipausten ja suloisten heikkouksienkiteytymä ... Nämä neljä naista, jotka kaupunginuusi physicus kohtaa itse tulliportilla, ovat kun ovatkinmuuta kuin miltä he haluavat näyttää. Jostakin oikustahe ovat pukeneet ylleen palveluspiian hahmon, muttakiemailu ilmaisee heidät. Varmaan linnoituksen hienostoa,tai tämän pienen kaupungin vallasväkeä — muttamitä varten he olisivat liikkeellä tällaisella ilmalla jatällaisissa pukimissa, vieläpä matkalla tulliportin taakse?— ... Eikö jalosukuinen herra siis halua tietää, mikähäntä täällä on kohtaava? lausuu sointuva, kujettaanpeittelevä ääni yhä tohtori Rosenströmin vierellä, jakapea käsi ojentuu häntä kohti.— Hyveellinen ja kaunis tuntematon rouvaseni, onturhaa enää minulle ennustaa. Sillä tiedän jo kohtaloni.Se ei ole kymmenen päivämatkan päässä edessäni, vaantällä hetkellä tässä vieressäni, ja ainoastaan tieto siitä,että toinen ja onnellisempi varmaan jo on ennättänytedelläni ja ottanut sen mikä nyt panee sydämeni kuumastiliekehtimään, tekee, että astun orpona tietäni64

lumoojattareni editse, mutta tulevaisuudessa toivoenlohdutusta niiltä silmäpareilta, jotka tuikkivat aurinkoniympärillä ja myöskin ovat suvainneet luoda tuikkeensatuntemattomaan matkamieheen.Neitojen kauan pidättämä nauru pulpahti valtoimenaanilmoille. Mutta vain hetkeksi, sillä samassa hevetäytyivät karkeiden pukimiensa suojaan, antoivat kohteliaastitilaa ja niiasivat syvään, kun matkustaja kuormineenajoi heidän ohitsensa.Rosenström ehti nähdä, että yhdellä oli voimakasnenänvarsi ja tummien kiharoiden alla pitkät tummatsilmäripset, jotka nyt huolellisesti kätkivät silmien salaisuuden,toisella oli suuri elämänjanoinen suu ja vahvatvalkoiset hampaat, kolmas katsoi vieraaseen sirkein ruskeinsilmin, jotka ilmaisivat uteliaisuutta ja myöskinhellyyttä. Tämä helläsilmäinen tyttö oli pienin ja varmaannuorin, ja vieras päätteli, että hän oli turvan tarpeessa,jota hän, Rosenström, myös oli valmis hänelleantamaan, jos niin tarvittiin. Erikoisen ihana oli nauravavaalea, jonka sormet vartioivat vaaleita kiharoita kuinopettaja vallattomia lapsia — kiharat lehahtivat lentoon,silkinhienot luonnonkiharat. Kalpeina tai punastuvinaneidot jäivät tiepuoleen marraskuun sumuun, pidellentummia liinoja leuan alla.Tämähän totisesti alkoi lupaavasti.Keitä olivat neidot, jotka ymmärsivät taitavasti karkottaapahat enteet ja aavistukset tipotiehensä? Veikeitäja vietteleviä, hitto vie, ehkäpä vallattomampiakuin säädyllinen kasvatus salli. Kuitenkin olivat kaupunginuudelta physicukselta raskaat aavistukset tipotiessään.Mutta mikähän nyt oli unohtunut, kun vanha Paxeniuskankein jaloin kiirehti perässä, huutaen, että kuormatpysähtyisivät.— Herra välskäri... herra tohtori, piti sanomani!Ohhoh yhtäkaikki, kun voisitte... voisitte, sanon minä,antaa rohtoja tuohon kolotukseen tässä minun vasemmassajalassani. Lahjaksi annatte vanhalle sotamiehelle,tuotanoin, kun pitkästä aikaa tavattiin...!Mutta tämä ei ollut lainkaan hänen varsinainen5 — Talvio, Kootut teokset XII 65

asiansa, vaan päästyä tohtorin rattaiden ääreen, naurukuin suden ulvahdus heltisi iloisen ukon leukapielistä.— Eikö, alkoi hän kuiskaamalla, — eikö, sanon minä,herra tohtorilla olekaan silmiä päässä? Kun ette näeettekä kuule! Luuletteko noita harmaita tipuja palveluspiioiksi,jotka menevät emännälleen ostamaan kananmuniatai metsälintuja? Ei, sanon minä, vaan sokea tietäjätuli menneellä viikolla kaupunkiin ja saarnaa tulevistaasioista, ja jos Espoon tulliportista aina menisikinniin paljon väkeä kuin tällä viikolla, niin hyvät rahatansaitsisi kaupunki. Ei, vaan mitä pitikään sanomani —tietäjän nuori tytär selittää unia, ja tulevaisten asioidenkartta on valmiiksi piirustettuna heidän päässään kuinHelsingin kartta kaupungin raatihuoneella... Kas,kaikki ihmiset eivät olekaan halulliset menemään tietäjänluo päivän aikaan ja omissa vaatteissaan, vaanihihihihihii! — salaa menevät ja näin kun päivä johämärtää. Ne harmaat tiput — ihihihihii! —, ne olivatjuuri kaikkein kauneimmat linnoituksen naiset, niin, jamyöskin kaupungin. Sillä tämä meidän kaupunki onkinmaineessa kauniista naisistaan. Se oli von Hauswolffin,sen vanhan everstin nuori rouva, jolta aina valkovärisetkiharat karkuun tahtoivat lähteä kuin karitsat paimenelta.Mutta nyt, kuulkaa herra tohtori, nyt silmännepitäkää auki: se mustanverevä, jonka suupielissä ainakareilee — kareilee, sanon minä, — se joka teille povatatahtoi, se on fröken Sophie Rosenborg Tukholmasta.Häntä täällä toiset kauneimpana pitävät, vaikka minäkyllä, sanon, kauniimpana pidän Hauswolffin rouvaa,joka myös on Tukholmasta, ja toiset taas meidän omiamaatiaisiamme. Tähän Sofiaan älkää iskekö silmäänne,sentakia että hän on jo aikaa sitten ollut puhuttunaHjärnelle, kapteenille. Fröken Rosenborg ja rouva vonHauswolff pitävät kaupunginkortteeria Brunowin leskenluona keltaisessa talossa kruunun hevoshaassa. Aikansakuluksi käyvät nyt tietäjissä. Nuo molemmat nuorimmatolivat meidän omia maatiaisia ja ne ovat naimattomia,ja toisen tai toisen heistä minä naisin, jos niinkuin,sanon, poikamies olisin. En minä näitä toki pahalla puhu— ystävät ollaan, yhtä ja toista pientä palvelusta heilleteen, tupakkaa antavat. Eikös miellyttänyt herra tohto­66

ia meidän pormestarin tytär, Amalia Gabrielintytär,hän jolla on niin kauniit silmät, että, sanon minä, itkettääkun häneen katsoo. Häntäkin on moni ajatellut, niinkuinnekin Weckströmin herrat, ne upporikkaat, muttaAmalia on köyhä ja nöyrä, meidän pormestari on sairaudenvuoksi antanut pois kaiken hyvyytensä. Vaan olipasiinä vielä pieni tähtisilmä ja punahuuli, meidän entisenpormestarimme nuori tytär — sen minä herra tohtorinsijassa — ihihihihii! Ja juuri tämä Lovise Kuhlbergsaa periä, sillä että nuo rikkaat Weckströmit juuri ovathänen eno jaan.Että toki saattoikin aikaansaada tällaisen hauskansanaryöpyn! Hän tarkoitti hyvää, tämä vanha sotamiesParkunmäen päiviltä, ja oikeastaan esitti tärkeitäkintietoja, mutta Rosenström katsoi kuitenkin asiakseen nytjälleen neuvoa häntä.— Kuulehan Paxenius, sinä olet tässä tulliportillaoppinut paljonpuhuvaiseksi. Mutta vaitiolo on kultaa japuhuminen hopeaa. Enhän ole tullut tänne katsomaankaupungin kauniita naisia, vaan lääkitsemään sairaita.Paxenius oli helposti haavoittuvainen silloin kun hänoli tarkoittanut parasta eikä sitä otettu vastaan. Ei paljoaauttanut, että Rosenström sanoi häntä vielä tarvitsevansaja kutsui hänet vieraakseen. Eikö vanha toveriParkunmäen päiviltä halunnut tulla auttamaan, jahkalaatikkoja avattaisiin? Paxenius vastasi toki oppineensapuhumaan, mutta oppi nyt pitämään suunsa kiinnikin.Kun kaupungin uuden physicuksen tavaroita sittenmajatalon pihalla piti nostettaman rattailta, kokoontuisiihen ympärille kaikkinaista joutokansaa, mitä Helsingissäoli yllinkyllin, mutta myöskin varallisempaa väkeä,sellaista kuin porvarien vaimot ja joku kauppamieskin.Ja urkuri sattui juuri suuressa sudennahkaturkissaantulemaan kirkosta, missä hän alinomaan kävi korjaamassaurkuja, joiden äänet eivät kaikki tahtoneet soida,niinkuin seurakuntakin hyvin tiesi. Ja senkin seurakuntatiesi, että kirkko oli kylmä.Mutta ihmetellä täytyi, miten nopsana huhu oli kulkenutedellä itse matkustajaa. Täällä tiedettiin jo, mitäjumalatonta tavaraa uusi tohtori kuljetti mukanaan, jaköyhät äidit Suon kaupunginosassa, missä rokkotauti67

paraikaa korjasi maan murheenlaaksosta viattomat lapsettaivaaseen, päättelivät, että heidän sairaittensaluokse ainakaan ei tällainen pahanhengen lähettämäparantaja astu. He jättivät hetkeksi hirvittävästi rumentuneetja kuumehoureiset pienokaisensa, juostakseensolien ja pihasokkeloiden kautta torille, mistä tiesivätnäkevänsä majatalon katot. Näiden kattojen alle oliäsken ajanut uusi tohtori hirvittävine kuormineen. Tiedettiinhänen tulleen kymmenellä hevosella, joka kuormassaviisi pitkää laatikkoa. Oliko kuultu puhuttavankaanmiehestä, joka himoitsi sairaittensa luurankojasensijaan, että olisi halunnut heidät tehdä terveiksi! Jatällaisen tohtorin oli kaupunki nyt ottanut palvelukseensaeikä Jumalakaan ollut sallinut hänen mennänurinniskoin suurissa liukkaissa mäeissä, jommoisista eiollut puutetta Turun ja Helsingin välillä. Suon surullisetköyhät äidit, lämmitellen käsiään esiliinojensa allavatsallaan, kuvailivat siinä harmaassa ja yhä pimenevässäillassa toisilleen mitä tuskia heidän lapsensa kärsivätvisvaisissa löyhkäävissä paiseissaan, niin ettei olisiäitikään ollut, jollei olisi rukoillut, että taivaallinen isätekisi lopun tästä elävänämätänemisestä ja ottaisi pienetraukat taivaan iloon, kussa heidän pienet kasvonsa jaruumiinsa jälleen tulisivat kirkkaiksi ja suloisiksi ja helaulaisivat enkelien kuorissa.Ja sitten tulee tänne vielä tuollainen kelmi! Se ei olemuuta kuin pilkantekoa itseään Pyhää Henkeä vastaan!Eikö täällä nyt ketään löydy, joka menisi ja kirveenhamaralla iskisi rikki hänen hirveät laatikkonsa ja toimittaisionnettomat vainajat Kampille, vihittyyn maahan?Mutta vaimoillahan oli kiire takaisin sairasvuoteidensaääreen, joilla useasti makasivat kaikki heidän lapsensavarsin viheliäisessä tilassa.Tohtori itse, aavistamatta minkä pahennuksen hän jooli ennättänyt uudessa toimipaikassaan aikaansaada,ihmetteli, minkätähden helsinkiläiset olivat niin haluttomiahäntä auttamaan. Oliko epäluulo lääkäriä kohtaantäällä näin suuri? Majatalon isäntä ehdotti, että haettaisiinsotaväkeä nostamaan vajaan nuo monet merkillisetlaatikot. Krouvisalissa ryyppäävät merimiehet, jotkakuormien saapuessa olivat tulleet ikkunaan, eivät liik­68

lumeetkaan, vaikka majatalon isäntä kysyi heiltä, eivätköhe haluaisi auttaa. Vihdoin he kuitenkin tulivat ulos,katselivat kuinka tohtori omin käsin huolellisesti irroittinuorat, ja kävivät sitten, kämmeniinsä sylkäisten, kiinnikukin laatikonnurkkaansa.Rosenström, huolissaan, että laatikoissa voisi varomattomuudenvuoksi jotakin särkyä, kannatti itsekin kohdaltaannostettavaa tavaraa eikä kiinnittänyt huomiotasiihen, että katselijoiden joukko siirtyi kauemma samassahetkessä kuin kevyt kuorma tärähti maahan..— Varovasti, varovasti, pyysi uusi tohtori, levottomanakoetellen laudoitusta. — Ja kuinka on, isäntä,minkä lukitun ja kuivan vajan voitte tavaroitani vartenantaa, kunnekka pääsen asuntooni?Rosenström pudotti yltään pitkän matkaturkkinsa japyyhki hikeä otsaltaan. Kaikki kokoontuneet tuijottivathäneen, tiukasti mitaten hänen pitkää ja solakkaa, mustiinverhottua olemustansa mustien hopeasolkisten kenkienpäästä aina kalpeihin kasvoihin asti. Hänellä olipunertavaan vivahtavat hiukset.— Pahahenki voi ottaa asumuksekseen viattomannäköisenkinihmishahmon, kuiskasi teurastaja Syringinvaimo, joka oli viikon valvonut lastensa sairasvuoteenääressä ja jolta ne tänä aamuna molemmat olivatkuolleet.— Parasta, puhui nyt kauppamies Schwartz nuorempi,majatalon isäntä, — että yhteen kyytiin käytte pormestariltakysymässä, minne pääsette asumaan, ja viettekimpsunne ja kampsunne mennessänne.Ikkunasta katseli vanha Schwartz.— Ilta pimenee, sanoi tohtori, — pyydän vajaa vaintäksi yöksi.— Jaa, jumaliste, puhui jälleen Schwartz nuorempi,— minulla ei ole lupa ottaa tänne tavaroita, jotka voivathajuta toisten matkustavaisten nenään.Rosenström nosti lakin päästään, pyyhki otsaansa jatuijotti isäntään.Nuoret naiset, joita oli, heitäkin, saapunut portille,eivät voineet olla huomaamatta, että nuori herra muistuttikuninkaallisia prinssejä, joiden kuvia oli tämänkinmajatalon seinillä. Punertavat hiuksetkin hänellä oli,69

aivan niinkuin jollakin Riikin entisellä prinssillä — olikomahdollista, että piru oli mennyt häneen?— Mutta nehän ovat myrkyllä tapetut ja aivan hajuttomat!sanoi nuori herra, punan kohotessa poskille.Pihalla syntyi täysi hiljaisuus.— Myrkyllä tapetut? toisti Schwartz ja hänen lihavatkasvonsa kävivät valjuiksi. — Kuulitte kaikki, mitämatkustavainen herra sanoi!— Myrkyllä tapetut! huusi rouva Syring, juosten esiinjoukosta ja raivokkaana nostaen kirvestä, jonka jostakinoli saanut käsiinsä. — Mutta minun lapsiani et enäätapa, musta piru. Tänään, tänään taivaallinen Isä heidätotti oi, ai, voi!Kun onneton ja valvomisesta menehtynyt äiti näyttiyrittävän iskeä kirveen suorastaan vieraaseen herraan,kävivät merimiehet hänen käsivarsiinsa, koettaen ottaapois aseen. Voimalla, jota ei olisi uskonut näin hennossavaimossa olevankaan, tämä silloin iski, suu vaahdossa,kirveen laatikkoon, joka rusahtaen painui kokoon,jättäen näkyviin suuren aukon. Kaikki oli tapahtunuthyvin nopeasti. Olisi voinut luulla vieraan herran painuvanomaisen häväistyä ruumista kohden, niin varovastihän kävi avaamaan hienoja papereja, jotka pistivätesiin laatikon aukosta.Ääneti odotti pihantäyteinen kansa, mitä tapahtuisi.Vieras otti jotakin käsiinsä ja katseli sitä, päätäänhuojuttaen, mutta kukaan ei nähnyt mitä hänen kädessäänoli.— Menkää noutamaan kivalteri, tai pormestari, tai...,sanoi vieras herra nyt, ääni vilusta tai suuttumuksestakäheänä. — Ja tämä sairas äiti tulee tänne saamaanrohtoa.Vaimo kiljaisi ikäänkuin veitsi olisi häneen pistetty.Rosenström kävi yhtäkkiä hyvin toisenlaiseksi. Sellaiseksirauhalliseksi, niinkuin ollaan kotioloissa ja tuttavienkesken. Tuskinpa hänen askeliaan kuului, ja hänenkasvonsa olivat kuin vanhalla naisella, joka peitteleepientä lasta. Hän kumartui isoa laatikkoa kohden, javaimo kumartui hänen vierellään ja puhkesi odottamattahymyilemään. Mitä hän siellä näki? Kun kaikki säikähtyneinäodottivat kuulevansa jotakin kauheaa, niin70

vaimo sopersi: »Kaunis, sininen enkeli», ja toisteli sitävielä merimiehille, jotka kuljettivat häntä pois.Majatalon isäntä astui vuorostaan särjetyn laatikoneteen. Ei näkynyt muuta kuin lasinkappaleita.- Mitä tuossa on? sanoi hän ankarana.— Joko mentiin noutama«n pormestaria? Tulen kuninkaallisenmajesteetin määräyksestä kaupunkiin ja kohtaanhulluja. Eikö täällä olekaan järkeviä ihmisiä?Kuninkaallisen majesteetin nimeä mainittaessa rauhoittuiSchwartz ja hänen sävyisämpi äänenkäyttönsävaikutti muihinkin.No, voittehan nyt sanoakin, mitä laatikoissanne on.Täällä on kerrottu, että kuljetatte kaupunkiin luurankoja— emmehän me Helsingissä pakanoita ole, että sellaistasallisimme, vaikka kaupunkimme köyhä onkin.Uuden tohtorin silmien välistä alkoivat suuttumuksenrypyt silitä.— Kuka näin on kertonut?Sitä oli vaikea sanoa. Tieto tuli jo aamulla. Tai lieneekötullut puolenpäivän aikaan. Kas, tänne oli menneelläviikolla tullut ylämaasta tietäjämies, joka myöskinsaarnasi, ja monet kulkivat häntä kuulemaan ja kertoivattoisilleen mitä muutakin matkalla kuulivat. Muttamitä laatikossa sitten oli?Rosenström otti ylleen turkin.— Mitäpä sitä kannattaa teille kertoa. Ette kuitenkaanmitään siitä ymmärtäisi. Kallista tavaraa jokatapauksessa. Joko pormestaria on lähdetty noutamaan?Nyt oli katselijoiden joukko tullut aivan likelle. Jokupyysi, että herra tohtori toki neuvoisi heitä — mistä hetiesivät, kun eivät koskaan olleet missään käyneet, vaanaina olleet täällä Helsingissä.Mutta mitä tuossa pitkässä suuressa nelikulmaisessalaatikossa sitten kuljetetaan? Kookas valkotukkainen japuhdaspintainen herra, yllään pitkä sudennahkainenviitta, seisoi laatikon vieressä ja oikean kätensä sormillakoputteli laitaan, tarkasti seuraten ääntä ja uudistaenkoputtelua tavalla, jolla herätetään nukkujaa. Yhtäkkiälevisi iloinen heleys hänen kasvoilleen ja hän nyökkäsitohtorille siinä veitikkamaisessa uskossa, että oli keksinythänen salaisuutensa.71

— Sie spielen? sanoi hän vastatulleelle. — Te olettesoittaja! Das ist aber schön! Oh, wie freue ich mich.Kuinka olen siitä iloinen.Hymyn häivä kävi tohtorin kasvojen yli, mutta hän eienää mitään selittänyt. Hän vain odotti pormestarintuloa. Ja ihmisetkin alkoivat hiljalleen painua porttiakohden, peläten, että heille voisi sattua jokin tilintekooikeuden edessä.Sudennahkaturkkiin puettu herra sanoi:— Olen kaupungin urkuri ja nimeni on Kress, kotoisinDanzigista. Saanko tulla luoksenne, kun avaatte tätälaatikkoa?— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, vastasi vierasherra suuren karvalakkinsa reunaan tarttuen.Mutta Kress iski vieläkin laatikon laitaan, tällä kertaakirkon avaimella. Ja kaikki kuulivat, mitenkä laatikkohelähti. Tuntui kaamealta. Mutta Kress vainvetäisi suurta turkkia tiukemmin ympärilleen ja piteli,kuin silittääkseen, kättään laatikon kannella.— Mutta mitenkä, sanoi nyt Schwartz, — tällaista olisivoitu herra tohtorista puhua, jollei ensinkään mitäänperää olisi ollut: ettekö sitten tuo mukananne yhtäänainoaa luurankoa?Uusi tohtori kääntyi lihavaa, selvästi jo sovintoa hierovaamajatalonisäntää kohden, ja rupesi nauramaan.— Tuonhan minä toki yhden luurangon, mutta yhtämontahan te itsekin olette tuonut kaupunkiin, ja sitäyhtähän te paraikaa kannatte turkissanne, aivan niinkuinminäkin nahassani. No niin.— Jaa minäkö? Öhö-öhöhö ...Naurun hörinä läksi kiertämään majatalon pihaa jaräiskähti iloiseen ryöppyyn, kun sattui merimiestenkohdalle.— Luuranko ei olekaan laatikossa, vaan herran omassaturkissa! Piru vie, mikä herra!— Hän tarkoittaa omaa luurankoaan!Ja nyt olikin koolle kerääntynyt väki käynyt niinkesyksi, että yksi ja toinen vaatimalla vaati tietoa siitä,mitä laatikko sisälsi. Tanakka sileäksi ajettu herrasmies,kädessä hopeahelakeppi ja hartioilla lyhyt lampaanmustaviitta, ojensi vieraalle kätensä ja sanoi72

nimensä — hän oli proprietääri Johannes Weckström,Domarbyn herra, — sekä pyysi kansan rauhoittamiseksitohtoria ilmaisemaan, mitä hän kuljetti kaupunkiin.Saatiin nyt kuulla, että laatikossa oli vain lääkärininstrumentteja ja kaikkinaista, mitä ammatissa tarvittiin.Ja tuossa oli kaappikello. Ystävällinen proprietääriauttoikin sitten vastatullutta saamaan majatalosta kuivansuojan laatikoita varten. Entisen tohtorin asunnossaoli täysi sotaväen majoitus, jotenka ei sieltä ollut asunnontoivoa. Mutta sillaikaa kuin Weckström Schwartzinkanssa tarkoitusta varten katsasti majatalon huoneita,kesyyntyivät kaupungin köyhät vanhukset kesyyntymistäänja pyytelivät jo neuvoja moninaisiin vaivoihinsa.Kaupungissa näytti olevan yllinkyllin sokeutta, trakomaa,vesitautia, luuvaloa ja sydämen vikaa. Mutta tällähetkellä jälleen liikkui rokko. Nuori, nähtävästi käsityöläisiinkuuluva mies tuli varsin liki vierasta, paljastipäänsä ja rukoili, että tohtori heti tulisi katsomaan hänenpientä lastansa, jos vielä ihmisen apu voisi jotakinaikaansaada. Viikon he olivat äidin kanssa valvoneet,eikä pienokainen enää jaksanut valittaakaan, hopealusikastavain otti vettä, kun huulten väliin pantiin. Ja lapsioli tulisen kuuma ja täynnä rakkuloita, niin ettei silmiäkäänvoinut erottaa ... Se oli vasta kolmannella vuodellaeikä heillä ollut vielä muita ... Ei, lapsi ei ollutrokotettu, täällä ei ollut käynyt rokkoherraa sitten kunkuoli se apteekkari, joka ennen rokotti. Jos olisi mahdollista,että tohtori tulisi! Oli täällä muitakin lapsiasairaina, joka talossa pitkin katua. Ja moni oli jo laudallakin.Ei saatu arkkuja niin paljon kuin olisitarvittu...Hän oli vaununtekijä Mickel Heikinpoika Saksman jaasui Huggutin lesken talossa, Hämeen tieltä ensimmäinenkatu vasemmalle ja siitä neljäs talo — siinä riippuioven päällä pellistä tehty ja mustaksi maalattu pyörä,jossa oli kullanväriset kehrät.— Jos olisi mahdollista, että herra tohtori tulisi, josihmisapu vielä auttaisi... !Hätä puhui tämän nuoren isän äänestä ja verestävistäsilmistä — onko mitään niin tehoavaa kuin tuollaisennuoren isän vetoaminen, josta kaikki vilppi ja tunteilu73

ovat unettomien öiden tuskissa palaneet pois! Ja kuntohtori lupasi tulla, kirjoitti taskukirjaansa hänennimensä ja käski hänen valmistaa lipeää ja hankkiakotiin kuusenhavuja ja katajia, niin hän syvään taivuttaenpolviaan otti vieraan käden ja suuteli hänen rannettaan.Teurastaja Syringin vaimo oli matalasta ikkunastapäässyt karkaamaan, kun hänen kotonsa pihakamarinoven eteen oli pantu vahva salpa, jotta hän pysyisi sentakana, ja juoksi nyt, hajalla hiuksin ja vaatteet repeytyneinäläpi väkijoukon tohtorin eteen.— Olisitte eilen tullut, herra tohtori, niin eivät lapseniolisi kuolleet! Miksette eilen tullut, miksei Jumalaunessa teille sanonut, että minun lapseni tukahtuvat ruttoonja paiseihin ...!Tohtori otti taskustaan pienen esineen, tarkasti kirjoitustapaperipussin kyljessä, sanoi hiljaa vaimolle jotakin,käskien hänen mennä kotiin, vedessä ottaa tämän ja sittenpanna nukkumaan.Teurastajan vaimo lankesi maahan ja tarttui vieraanpolviin:— Mikä oli se kaunis sininen? Herra tohtori äskennäytti. Oliko se kesäperhonen ja oliko se minun pienentyttöni sielu mennyt perhoseen?— Se oli vain luonnon perhonen, mutta eteläisistämaista, sellainen suuri sininen. Mutta parantukaa nyt,ehkä saatte uuden pienen tyttösen. Ja saattekin, kuntulette terveeksi.Domarbyn herra oli onnistunut taivuttamaan majatalonisännän. Ihmiset olivat täällä tosiaan kuin hulluina,sillä isorokko oli taasen ruvennut raivoamaan.Majataloon oli väkisin tullut kaupunkilaisia, jotka pelkäsivätasua kotonaan. Mutta jahka heidät saa lähetetyksitakaisin, niin tohtori voi asua täällä kunnekka Heidenstrauchinvihreä rantatalo tyhjennetään majoituksestaja sinne saadaan ikkunat. Kauppamies Heidenstrauchei ole pitänyt kiirettä. Sairastupa? Niin, sekinon nyt sotamiehillä. Mutta se on kaukana hautausmaanlaidalla.Täällä Helsingissä oli niinmuodoin tällainen hätä. Jatässä seisoi kaupungin uusi physicus ymmärtämättä74

mistä oikeastaan aloittaa. Pormestaria ei kuulunut, muttasensijaan tuli hänen tyttärensä.Jo toistamiseen tänä lyhyenä iltapäivänä ilmaantuikaunis nuori nainen keventämään tuskaisaa oloa, mihinuusi tohtori oli joutunut ja mistä ei näyttänyt olevanulospääsyä. Ja vaikka tämä nainen nyt näyttäytyi tykkänääntoisessa ja säätynsä mukaisessa asussa, ei Rosenströminollut vaikea häntä tuntea. Hän oli yksi noistaäskeisistä neljästä, ja nimenomaan se, jolla oli suuri elämänjanoinen suu ja »niin kauniit silmät, että itketti kunniihin katsoi», niinkuin tullirenki oli sanonut.Hän tuli yllään kirsikanvärinen kaapu ja päässä turkismyssy,kädestä taluttaen pientä poikaa, nähtävästiveljeä, koska luonnollisesti ei hänen ollut soveliasta tullayksinään. Hänen hymynsä oli arvokas ja väsynyt ja hännäytti vanhemmalta kuin ensi näkemältä. Mutta tällähetkellä ja tässä surkeudessa majatalon pihalla hänenilmestymisensä vaikutti vapauttavalta.— Tervetuloa kaupunkiimme, herra tohtori. OlenAmalia Lizelles, pormestarin tytär, ja tuon terveisiäisältäni, joka käskee teitä olemaan tervetullut yksinkertaiselleiltaruualle ... Niin, tämä on pieni velipuoleni.Ette anna meille kättä — uskotteko tartuntaan?Tuolla kauniilla nuorella naisella oli kova nauru. Olikoelämä jo ennättänyt kohdella häntäkin kovasti? Tuntuioudon miellyttävältä ajatella, että hän ehkä tarvitsi turvaaja lievennystä kohtaloonsa. Kuitenkin hän ylpeästikeikaillen nosti päätään, kun Johannes Weckström, maatilanomistaja,häntä tervehti. Kumpiko heistä on antanuttoiselle rukkaset, ajatteli Rosenström — Amaliako Johannekselle,vaiko Johannes Amalialle? Olipa tuo Johanneshullu, jos sen oli tehnyt. Hän, Rosenström, oli jo, niinvastatullut kuin olikin, hetkisen nähnyt unta kauniistaelämäntoveruudesta, koska Amalia jo toisen kerrantänään sattui pelastavana henkenä hänen eteensä...Tuntui siltä kuin pormestarin tytär tahallaan olisi jättäytynytvieraan kanssa kahden siihen huoneeseen,minne tavarat kannettiin. Mikä on hänen tarkoituksensa?ajatteli Rosenström. Haluaako hän herättää tuossasileäksi ajetussa Johanneksessa mustasukkaisuutta, vaivirittääkö hän uuden tulokkaan eteen ansaa?75

Weckstromin ääni kuului ulkopuolelta kysyvän, olikopormestarin mamsseli jo lähtemässä kotiin. Amaliakohautti silmäluomiaan, laski ne samassa alas ja kysyivieraalta:— Tunsitteko tänään heti, ettemme olleet niitä, joidenpuvuissa olimme?Rosenström ajatteli tällä hetkellä särkynyttä laatikkoaanenemmän kuin kiehtovaa tyttöä.— Se ei ollut vaikeaa. Ja tiedättekö mikä teidät hetiilmaisi, armolliseni?— Mehän olimme niin vallattomalla päällä kaikki ...Täällä täytyy aina keksiä jotain.— Eau d'Athénienne, joka viehättävästi ympäröi teitäkaikkia.Tytön naurua ei sopinut sanoa helähdykseksi, se olikova kuin puuvasaran isku kiveen. Oliko hänellä mahtanutolla paha äitipuoli?— Voitteko arvata, minne me olimme menossa? Tietäjänluo. Vanha kummallinen pelottava mies. Ja puhuipaljasta suomea. Mutta meillä oli tulkki. Ja voittekoarvata, mitä hän sanoi?— Että kaikki joudutte rikkaille miehille — jos uskallanarvata. Mitäpä kauniit nuoret neidot muuta kysyisivättietäjältä.Neiti Lizelles tuli niin likelle, että hänen viittansakosketti vieraan kättä. Rosenström luuli ymmärtävänsä,että nainen tahtoi herättää rikkaassa miehessä mustasukkaisuutta,ja hymyili häntä auttaakseen, ehkä liiankinrakastettavasti...— Tietäjä puhui niin kauheita, etten voi niitä kertoakaan.— Minähän olen lääkäri.— Yhdelle meistä hän sanoi, että helvetti nielee hänetkolmiöisellä jäällä. Se oli kaunis everstinna von Hauswolff.Toiselle, neiti Rosenborgille hän sanoi, että piruistuttaa hänet vaunuihin ja valjastaa neljä punaista kettuaeteen — eikö se ole kauheaa? Ja sitten ...Rosenström päätti koettaa lopettaa puheen ennenkuintämä Helsingin neitonen kävisi liian vaaralliseksi.Hän kysyi, kuka oli otettu tulkiksi. Mahtoi olla kelmija valehtelemisen ammattiin tottunut eukko ... Ei, kii­76

uhti neiti Lizelles vastaamaan, se oli mies, Kellbergnimeltään, joka kuvittelee olevansa kuninkaallistasukua... Missään tapauksessa ei kannattanut ottaatodeksi hänen juttujaan. Mutta pormestarin tyttärensuuri elämän janoinen suu oli päässyt alkuun ja hän jatkoikuiskaten:. Ei, kuulkaahan nyt vielä, sillä juuri tämän vuoksitämän puhunkin. Yhdelle meistä, kaikkein nuorimmalle,hän ennusti, että tämä joutuu huikentelevaiselle miehelle,joka tänään on tullut kaupunkiin.Tänään tullut kaupunkiin!Hämärtyneen ikkunan ääressä nuo molemmat nuoretihmiset tuijottivat toisiinsa, tuntien sydäntensä lyöntienyhäti kiihtyvän ja hengityksen jo yhtyvän hengitykseen,mutta ennenkaikkea vastustuksen laantuvan ja kohtalonmyrskyten ajavan heitä yhteen. Rosenström tunsi yhtäkkiälujan käsivarren tarttuvan käsivarteensa:— Tämä viimeinen ennustus ei kohdannut minua,vaan toista.— Toistako? Amalia Lizelles — hänelle, joka tänääntuli kaupunkiin, ehkei ole toista ...— Minun pieni veljeni tulee tuossa minua hakemaan... ! Herra tohtori, sanokaa toki mitä näissä laatikoissaon, joita noin hellästi vartioitte?Rosenström huomasi, että nainen olisi halunnut sanoajotain aivan toista. Kukapa tietää, mitä pormestarin tyttärelläjo oli takanaan. Hänen, Rosenströmin uteliaisuusoli kuitenkin herännyt.— Luonnontieteelliset kokoelmani ovat näissä laatikoissa.Olen ne vaihtojen kautta koonnut Pietarissa,Königsbergissä, Berliinissä, Tukholmassa ja kotimaassa.En saa niitä paikatuiksi rahallakaan, jos minulla sellaistaolisi. Tässä pitäisi olla perhosia — pelkään tänne katsoakin.Luultavasti on jäljellä tomua. Ne olivat niinkauniit...— Perhosia? Mutta ehkä ne ovat säilyneet!— Minun ei olisi pitänyt ottaa niitä mukaani näillehuonoille teille. Perhosiani — kuinka hullu minä olinkin!Perhosia pitää käsitellä niinkuin rakkautta, sanoiminulle viisas mies, itse Turun piispa... Ja minä käsittelinniitä niinkuin halkoia... Mutta sairaathan odot-77

tavat minua. Olen onnellinen, että heti voin käydä työhön,täytyy lähteä ...Amalia Lizelles kuiskasi:— Antaa heidän odottaa huomiseen ... Minun pitäisipuhua kanssanne.Kaupungin uusi physicus havahtui kuin unen houreesta;häntä hävetti. Mitä olisikaan hänen isänsä sanonut,jos olisi tietänyt miten hän alkoi tehtävänsä uudessatoimipaikassaan, hän, joka kerran isälleen oli luvannutkoettaa lieventää kärsimystä maailmassa. Hänen isänsäolisi viettänyt yötäpäivää polvillaan rukouksessa, josolisi nähnyt, mille tielle poika oli menossa. Ja Rosenströmpäästi nopeasti käsistään laudat, jotka olivat olleetlaatikon peitteenä, katsahti läpi hämärän naiseen, jokaviipyi hänen vierellään ja jonka hohtavat silmät herkeämättäkatsovat häneen, ei enää anoen rakkautta vaanapua.— Mitä te tahtoisitte, neiti Lizelles — minunhan täytyyheti mennä.— Auttakaa minua, herra tohtori! Minä olen niinonneton!— Oletteko siis sairas, neiti Lizelles?— Eikö onnettomuuskin ole tauti? Korkea herra kohtasiminut eilen kadulla ja pysäytti vaununsa... Pelkäänhäntä.— Noo, ehkä se ei ole niin vaarallista. Eikö siis muuta?— Tohtori laskee leikkiä. Ikäänkuin ei se riittäisi köyhälletytölle. Jos tohtori tietäisi kuka hän on! Hän tarvitseetalousmamsselin, kun hänen rouvansa sairastaarintatautia. Minun täytyy ansaita. Hän maksaa hyvin.Mutta minä niin pelkään. Hän on Riikin herra, kenraaliKlingspor.— Odottakaa te iltaan, herra isännehän on pyytänytminut ehtooruualle, jos teidät oikein ymmärsin. Ehkäsilloin saamme asiasta puhua. Täytyy kaikkein ensinnäkatsahtaa apteekkiin, mitä siellä on ja mitä ei ole.Pitäen pientä veljeään kädestä Amalia Lizelles osoittitoisella kädellään apteekin suuntaa.— Pelkään, herra tohtori, ettette sieltä paljon löydä.Kaupunki ei ole tahtonut vielä ottaa uutta apteekkaria,78

mutta tämä on jo vanha ja hyvin ärtynyt. On tahdottuodottaa tohtoria.Ja uusi physicus asteli, majatalon lanternalla valaistenaskeliaan, tihkusateessa liuonnutta katua, löysi helpostiapteekille ja vetäisi ovikellon ruostuneesta kahvasta.Soitto rämähti hiljaisessa talossa kuin suuttunutärjäisy, mutta ovi ei auennut. Eikä se auennut toisellaeikä kolmannellakaan soitolla, vaikka ikkunassa punaistensalusiinien takana näkyi tulta.Olisi pitänyt tietää, mitä rohtoja apteekissa oli saatavana.Kun ruutu oli matalalla, iski hän siihen lanternanvarrella.Talossa liikuttiin ja kadulle tunki paistetun sianlihanmakea käry. Hitto viekin, kun olisivat keksineet tarjotahänellekin illallista. Mutta kukaan ei keksinyt tullaavaamaankaan. Vaan tuoksuipa portilla myöskin saunanlöylyltä,— ehkäpä apteekkari perheineen oli saunassa.Ei, vaan hän istui aivan yksikseen suuren tuvan pöydänääressä aterialla, mistä ei puuttunut juhlapöydänrunsautta: potateos-hedelmät ja nauriit höyrysivät suurissakasoissa, sianliha ja linnunliha kiiltelivät rasvalampareissapaistinkaukalon keskellä, juusto oli kuinrattaanpyörän puolikas ja limppu kuin hollolalainenkirkko vakka. Tällainen tavaton ateria ajoi nälkäisentulijan suun täyteen pyyteitä. Odottiko apteekkarisuurta seuraa? Vastaiseksi hän yksinään istui pöydässä,hihat käärittyinä kyynärpäihin ja hengittää läähättäensyvältä mahtavan rintansa palkeista.— Anteeksi... minä olen tohtori Rosenström, koetinovella soittaa, mutta kukaan ei avannut.— Aa... mitä? Kuka? Kuulen huonosti. Jos tulettehakemaan rahaa, niin en anna.Rosenström huusi sanottavansa sydäntautisen miesraukankorvaan.— Aa... En kuule. Piiat ovat saunassa, ne ovat suomalaisiaja tahtovat hikoilla joka ilta. Ja minä annanniiden hikoilla. Itse olen ruotsalainen enkä kärsi saunaa.Se on pakanallista jumalanpalvelusta, ihmettelen aina,että papisto sallii sen... Mitä? Huutakaa tänne vaimoni,hän makaa kihdissä tuolla toisessa huoneessa —79

ei olekaan ihme, hän on jo ollut kahden apteekkarinrouvana ennen minua, mutta epäilen, että hän neljättäenää saa, hahhahhah ... Uusi tohtori ... aa-haa. Brorström... Smorström ... Ström ... Rosenström — oikeinhyvä: Rosenström ... ! Täällä onkin taas sairautta niin,että täytyy panna renkipoika — oh-hoh! — hakemaanTurusta tinktuureja. Kaikki on lopussa ... Istukaa pöytään,kyllä tässä meille kahdelle riittää. Aa — puhukaalujemmin, en voi kuulla, johan sanoin .. . Menkää itsekatsomaan, mitä siellä on jäljellä, tuossahan on apteekkisalinovi... Vaan älkää, tekin, niinkuin uusilla luudillaon tapana, heti ruvetko lakaisemaan ja torailemaan.Älkää sanoko suosivanne komediaa, sillä se onvillinnyt poikani, jonka piti auttaa isäänsä. Tänään linnoituksestakomendantti itse kävi täällä ja pauhasi, kunei sattunut olemaan vahvistavia sydäntippoja ... Sanoiettei nuku öisin, eikä armollinen rouvakaan — ikävä onTukholmaan ja arvonmukaisen seuran puute on, ja rahojenpuute on, ja muurit rappeutuvat, ja jos sota tulisi,niin kaikki menisi helvettiin. Minä sanoin hänelle lopulta,että hakeeko hän nyt sitten minulta muurinlaastia vaikosydämentippoja. Ja sitten me molemmat nauroimme jajoimme lasin pohjaan — minulla on, kas, oikein pirunhyvää vanhaa... Aa... vielä tänä iltana tuohon pimeyteen?Antaa hiidessä heidän odottaa huomiseen. Ja rokkosairaathanovat tähän aikaan saunassa. Suomalainenmenee aina kaikissa taudeissa saunaan. He kirkuvatusein niin, että yli torin kuuluu tänne asti. Ja sitten juostaanapteekkiin hakemaan salvaa, kun niitten visvaistapintaa oikein polttaa ... Ohhoh miten olette nälkiintyneennäköinen, ottakaa kimpale sianlihaa leivän päälleennenkuin menette ... Siitä yli torin vaan — siellä voikyllä pudota vesikuoppiin — uudelle raatihuoneelle jaHämeenkatua, sitten vasemmalle...Uusi kaupungin physicus valaisi lainalyhdyllään sekäsuuria savikuoppia että pienempiä, suuria saappaanjälkiäja pienten jaikain merkkejä, kavioiden ja rattaidenpolkemaa reittiä ja lautatietä, joka oli johdettu liejustaraatihuoneelle. Tuntui poltetun katajan käry.Tämä käry yhä tiivistyi. Kuului vihlovaa lapsen parkua.Joku vaimo kiiruhti palava päre kädessä solan80

poikki. Kapean solan kahdenpuolen valui päilyileviinvesilampareihin valoa pienistä peittämättömistä ja tihruisistaikkunoista. Lanternan valo sattui kissaan, jokakyyrötti oven edessä. Kissa nousi, naukui luottavasti japyrki sisälle. Oven yläpuolella riippui pyöräntekijänkyltti ja siihen kiinnitettynä pieni lyhty. Viereisessäovessa näkyi tähdenmuotoinen, liidulla tehty merkki.Tälle ovelle ilmestyi kynttilä kädessä vaununtekijäMickel, toivon ja epätoivon vaiheilla tervehtien ja johdattaensisään odotetun vieraan.Sieltä mahtoi olla omaisia merillä, koska pienten ja suurempienkinlaivojen malleja, mikä pullossa, mikä lasinalla kehyksissä, mikä sellaisenaan täysin purjein, näkyiseinillä ja kaappihyllyillä. Lapsen leikkilelut, puuhevonenja tuohipallo, olivat niin asetetut, että hän kätkyestäänsaattaisi ne nähdä, ja äidin rukin paikka osoitti,miten hän kehrätessään oli vartioinut lastaan. Kodinliedellä kiehui väkevän tulen päällä kattilassa katajavesi,ja muutenkin oli ahdas huone sakeanaan katajantuoksua.Voimakkaampana kaikkea muuta tuntui täällä vanhempienpelko ainoan lapsensa kadottamisesta. He vapisivatavuttomuutta, haparoivat pimeässä, turvautuivat rukoukseen,tarttuivat kaikkeen mitä toiset avuttomat ja haparoivatihmiset neuvoivat. Ja nyt oli tullut itse herra tohtori,se jolle Jumala oli neuvonut, mitä oli tehtävä. Nuorenisän ja äidin sydämet paloivat alttiuden lieskalla,kun he häneen katsoivat, ja näiden sydänten lyönnit olivatkuin kellon tikutus hiljaisessa yössä, kun kumpikinkynttilällään valaisi sitä pienokaista, joka tulikuumanakehdossaan läähätti ruton kourissa.Rosenström tunsi yhtäkkiä tämän Helsingin kodikseen,tunsi kuuluvansa tänne, missä oli näin paljon kärsiviäihmisiä, täällä haluavansa elää ja toimia. Ja ikäänkuintuo pieni lapsi olisi ollut hänellekin likeinen, hänkumartui kehtoon ja tunsi voiman asuvan käsissään.Hän selitti vanhemmille, että lapselle oli valmistettavahaalea kylpy. Ja he saivat kuulla miten tärkeä puhtausoli. Ja miten lasta oli puhtaiden liinaisten vaatteidenvarassa nosteltava. Ja paljon muutakin.Siihen ulkopuolelle oli kokoontunut miehiä ja vaimoja,jotka kaikki tahtoivat tietää, mitä herra tohtori6 — Talvio, Kootut teokset XII 81

oli sanonut. Ja hän viipyi lyhyen aikaa heidän keskellään,vastasi heille heidän kysymyksiinsä ja lupasi hetiaamun valjettua tulla takaisin.Täällä oli hänen paikkansa, täällä hän saisi ystäviä jatyömaata!Myöhemmin illalla Rosenström istui hyvin väsyneenäpormestari Lizellesin arkituvassa kuuman grogi-lasinääressä, nautittuaan kaalikeittoa, nuoren kanan lihaa jaerinomaisia pannukakkuja.Häntä nukutti niin, että osa siitä mitä pormestaripuhui, jäi kuulematta. Lizelles kertoi ja kyseli moninaisiaasioita. Myöskin pormestarin rouva, vielä nuori jamiellyttävä nainen, sekaantui keskusteluun, käyttäenpuheessaan saksalaisia ja ranskalaisia sanoja. Amaliaainoastaan kävi huoneen läpi. Ei ollut vaikea huomata,etteivät pormestarin tyttären ja äitipuolen välit olleethyvät. Amalia korjasi illallispöytää. Äitipuoli hypistelijotakin helmiommelta.Kaupungissa kyllä oli sairastupa, mutta sinnekin pitisijoittaa sotamiehiä nyt, kun kylmä tuli. Vaikka täytyihänse tyhjentää, jos herra physicus sen katsoi välttämättömäksirokkotaudin vuoksi — miten tuo lieneepäässytkään sellaiseen valtaan, ja näin myöhään, sillätavallisestihan se tukehtui kylmien tullen. Sairastuvassaoli ollut sijat neljälle kipeälle. Olisi hyvä, jos tohtoriheti kirjoittaisi määräyksensä, jotta ne voitaisiin aamullarummuttaa kaupungin kuuluville, ja sitten tietysti nepyhänä luettaisiin julki saarnatuolista. Pitäisi kai uudelleenkoettaa selittää tartunnan merkitystä kosketuksenkautta. Entinen tohtori sitä kyllä rummututti ja selitti,mutta siitä on jo kauan. Eikä täällä ole rokotettukaansitten kun hän kuoli. Apteekkari täällä oli hyvä, muttanyt hän on käynyt kuuroksi ja vanhaksi. Vaan ei voihyvää vanhaa palvelijaa heittää nurkkaan hänen tultuaaniälliseksi — vai miten tohtori ajattelee? Hän tulihyvin toimeen poikansa avulla, täällä toivottiin pojastaapteekkaria. Mutta nyt tämä nuori mies on ruvennutpelaamaan komediaa ja istuu komedialadossa katselemassa,aina kun ei itse ole komeljanttarina. Vaan nytkuuluu apteekissa olevan rohdoista suuri puutos, niinettä poikaa täytyy kovistaa. Nimenomaan Helsingin uusi82

tohtori voi asettaa totuuden peilin hänen eteensä ja osoittaahänelle mitä häiriöitä voi syntyä rohtojen puutteesta.. . Kaikkein ensimmäiseksi työksi uudelle physicuksellenäyttää tulevan erään murhatun tutkiminen,joka murhattu vainaja säilytetään Espoossa, samassa ladossamissä hänet murhattuna löydettiinkin. Hän on eräänKellbergin tuttava ja vasta maalta Helsinkiin tullut.Mutta tuo Kellberg on kaupungissa alituisena vastuksenalevottomuutensa vuoksi. Täällä oli nimittäin jo pitkänaikaa liikkunut huhuja, ettei linnoituksessa kaikki olisikaanaivan järjestyksessä, vaan että varastettaisiinkruunun tavaroita, jopa itse päällystön tieten ja jopaitse upseereja varten — tämä luonnollisesti on sellaista,että siitä ei mielellään puhu. Ja kun upseerit seurustelevatkartanoissa ja nauttivat hyvää, niin haluavat kompenseerataja . . . Nyt tuo julkea Kellberg on käräjöinytkaikkein korkeimpia upseereja vastaan ja saanut todistetuksikinyhtä ja toista. Mutta murhattu ajomies Karmankuului tietäneen näistä varkauksista liian paljon jaKellbergille hän olisi ollut mitä arvokkain todistaja.Kuitenkin tämä vaarallinen mies nyt on hengiltä otettu.Vaan kuka on murhaaja? Tai kenenkä tahdotte ja käskystämurhatyö on suoritettu? Niin pian kun tohtorion saanut asunnon ja suorittanut mitä täällä on kiireellisintä,pitäisi sitten käydä Espoossa. .. Joka tapauksessaensin pitäisi tehdä muutamia kysymyksiä tuollelasimestarille nimeltään Kellberg. Sillä nämä olivathyvät tuttavat, nimittäin vainaja ja Kellberg. Molemmatväittivät puhuvansa totuutta. Varokoon vain se jokavielä elää . .. Sitten tänne on ilmestynyt vanha mies ylämaasta,suomea-puhuva mies. Hän on tullut tapaamaanpoikaansa, joka palvelee linnoituksessa. Mutta lieneeköhänellä profeteeraamisen lahja, vai lieneekö hän unissasaarnaaja,vai mikä. Kuitenkin nyt paljon kaupunkilaisiakäy miehen luona, ja vaikkei hän tahtoisikaanmitään puhua heille, niin he kiusaavat ja pyytävät, kunnekkahän jotakin sanoo. Ja kun ei tuo vanhus katsoihmisen muotoa, niin hän sanoo rikkaille ja ylhäisilleyhtälailla kuin köyhillekin, mitä henki hänelle ilmoittaa.Ja nyt hän kuuluu puhuneen sellaisia asioita, ettähänet on pantava lukkojen taakse, jollei hän lähde kau-83

pungista. Vanhukselle kuuluu tapahtuneen, että hänmatkalla menetti näkönsä. Hän pyrkii amiraalin puheilleja tahtoo linnoitukseen tapaamaan poikaansa. Amiraaliei ota häntä vastaan eikä päästä poikaa linnasta tänne.Mutta vanhuksen tytär, joka näkee ja rukoilee ihmisiäterveiksi heidän taudeistaan, alituisesti käy rannalla japyrkii ihmisten veneisiin saadakseen tavata veljeään,joka palvelee Adlercreutzin rykmentissä. Mitä nyt pitäisitehdä? Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen ennustajatänä syksynä. Niitä on ollut mustalaisiakin.— Olen pakotettu kutsumaan tuon vanhan miehenluokseni ja nuhtelemaan häntä, sanoi Lizelles, pahoillaanmiehen puolesta. — Amiraali vaatii, että passittaisin heidätkotiseudulleen. Mutta rajantakaiset polttivat heidäntalonsa... Pitäisi omana tietonaan mitä »henki» hänelleilmoittaa, onhan selvää, ettei esivalta voi sallia hänenääneen puhuvan kuningasta ja hallitusta vastaan. Muttajos nyt kävisi selville, että tuo vanhus on rehellinen miesja todellinen näkijä ja tietäjä, niin voisi ehkä tulla tarpeelliseksitodistaa, että hän on mielenviassa . .. Ymmärrättekö,Rosenström? Voisi ehkä sitä tietä pelastaa miehenpitkästä ja tuskallisesta vankeudesta. HelsinginStockhus-vankila on viheljäinen paikka. Me viranomaisettiedämme sen itsekin, mutta meillä ei ole rahaa korjatavankihuonettamme. Ja kun tuollainen vanhan kansanmies lähtee kulkemaan satoja virstoja, niin hänelläon jotakin tärkeää tunnollaan. Meidän, esivallan palvelijaintäytyy pikkuisen sovitella ... »On-on» ja »ei-ei»voisi syöstä miesraukan onnettomuuteen, sillä upseerienkunniaa joka tapauksessa on suojeltava. Jonkin kerranennenkin olen joutunut tutkimaan tuollaista miestä, jokatulee tänne hakemaan oikeutta, vaikkei osaa valtakunnankielellä toimittaa asiataan. Eikö sitten suomenkielelläpidä saada oikeutta? Eikö tällä kielellä ole mitäänarvoa Jumalan ja ihmisten edessä? Sen vain sanon: hätäon tässä maassa suuri. Lännessä isäntä, joka imee kaikkimitä irti saa eikä anna mitään turvaa, idässä verivihollinen.Tässä kävi eversti Jägerhorn — ymmärsin hänet,mutta hän luottaa ryssän jalomielisyyteen. Olen itsekinsuomalainen, isä on suomalaisen talonpojan poika. Emmevoi luottaa länteen, se on emämaahan, mutta vielä84

vähemmän itään. Verivihollinen pysyy verivihollisenaVaan ette mitään sano: nukutteko? Kas, minänäen vähän huonosti. Amalia, toimita vieraalle vuode.Hän on väsyksissä.Vieraan pyydellessä anteeksi ajatteli Lizelles: olipaonni ettei hän kuullut, eihän minun olisi sopinutkaanheti vieraalle puhua näitä kaikkia...Amalia ja palveluspiika kantoivat sisään vuoteen jaraivasivat tieltä pöydän. Rosenström ymmärsi, että tämätapahtui häntä varten, ja pelkäsi Amalian joutuneenuhraamaan oman leposijansa vieraan hyväksi. Jotakinvielä tuotiin vintiltä, piika kopeloi siellä, kompastellenjyrkissä portaissa, laskeutuessaan alas. Torilla huusivatpalovartiat yhdeksättä tuntia. Amalia toi suuret vällyt,ne painoivat hänen niitä kantaessaan ja levittäessääntuoleille lämpenemään. Rosenström heräsi hetkeksi selkosenselväksi: tuntui suloiselta katsella tuota kaunistatyttöä, joka hänelle, väsyneelle matkamiehelle valmistiyösijaa. Harvoin näki niin puhdasta hipiää. MinkätähdenAmalia oli onneton? Tuonko sileäksi ajetun Johanneksenvuoksi?Pormestari katsahti ympärilleen ja kutsui tytärtään.— Olisiko sinulla vielä tilkkanen kuumaa vettä vieraallemme?Hänen sairaihin likinäköisiin silmiinsä ja laihoille kasvoilleenlevisi hellyys, jonka ainoastaan kipeä ja kärsiväisänrakkaus voi synnyttää. Kaikki kauniit ja hyvätsanat, jotka olisivat halunneet purkautua esiin, tukahutettiinrintaan, ja vain käsi — talonpoikainen käsi, jokavarmaan hakkasi halkoja kun tarvittiin — käsi sivelipehmoisesti Amalian käsivartta.— No, tuo sitten, isän pieni piika.Ja Amalia hymyili takaisin, tyttären nöyrää hymyä,jolla ei ole muuta turvaa kuin tämä isä.Vielä kertoi pormestari — mutta tällä kertaa puhuenhyvin hiljaa — että tuo vanha tietäjämies oli pelottanutkaikki linnoituksen upseerinrouvat ennustamalla heille,että he tanssien menevät helvettiin ja että piru nai kauneimmanheistä.Vakaa ja totinen pormestari rupesi yhtäkkiä naura-85

maan. Varmaan hän hyvin harvoin nauroi eikä alkuunpäästyään osannut lakata.— Kuinkas muuten, puhui hän minkä naurultaan taisija pyyhki suurella siniruudullisella liinalla silmiään —-kauneimman heistä nai piru. Kuka heistä sitten on kaunein?Muuten, herra tohtori, ei ole ensinkään uskottavaa,että tuo hiljainen ylämaan mies olisi näin sanonut.Heillä on, noilla linnoituksen kaunottarilla ollut tulkkinaaika vekkuli, tuo samainen Kellberg, joka syöttääheille pajunköyttä. Parahiksi heille, kun eivät saa selvääsuomenkielestä.Kun tytär tuli sisään, palautuivat isän kasvot nopeastitakaisin hiljaiseen vakavuuteensa ja hän kehoitti tytärtäjo panemaan maata.Rosenström saattoi nyt katsoa Lizellesiä suoraan silmiin,tämän kohottaessa katseensa Amaliaan.Onneton mies, oli parasta ettei hän tietänyt mikähäntä odotti: sokeus.— Joko tohtori on nainut mies? kysyi Lizelles yhtäkkiä.Amalian kasvot punehtuivat korvanlehtiä myöten.Hän toivotti nopeasti hyvää yötä ja läksi huoneesta.Maaten kapeassa pehmoisessa vuoteessa koiruoholtatuoksuvien vällyjen alla kaupungin uusi physicus vieläpuoliunessa läpikävi, mitä hänelle tänä monivaiheisenamarraskuun päivänä oli tapahtunut. Mistä hänen olikaanhuomenna aloitettava? Hänen kallisarvoiset perhosensa,jotka ehkä nyt olivat tomua, kaupungin kaunottaret,sairaat lapset — kaikki tämä kierteli hänenmielessään kuumana kipinöivänä sauhuna. Minne hänenoli sijoitettava ne monet sairaat — tai oikeastaan: minnehänen oli pelastettava vielä terveiksi jääneet pienokaiset?Valkoiset liitumerkit ja mustat ristit pienten asumustenovilla tulivat silmiin niin apua-anovina, ettähirvitti. Kuva muuttui: kaunottaret seisoivat tiellä, verhotennauravia kasvojaan tummilla lainahuiveillaan —kenen heistä oli ennustettu paholaisen hänelle, vasta tulleellesuovan, ryöstettyään itselleen kauneimman?Saattoi kuulla kuinka marraskuun meri raskaasti ajoijääsiruja näitä Helsingin vieraita rantoja kohden.86

Yhtäkkiä Rosenström, kokonaan havahtuen todellisuuteen,kuuli jotakin muutakin.Puhuttiin.Miehen ääni ja naisen ääni vuorottelivat. Kuiskatenja välillä hiljentyen, ikäänkuin varoakseen kuulijoidenkorvia. Nainen puhui enemmän ja varomattomammin,mies ainoastaan vastaili. Mies ei ollut kukaan muu kuinpormestari Lizelles, Amalian isä.Ja Amaliasta puhe olikin, se selveni pian.Hänen täytyy pois. Oh, mon pauvre coeur! Sydänvikanion hänen takiaan tullut näin pahaksi. Hän einäytä teille muille, miten ilkeä hän voi olla. Elle estmechante, cette fille. Toinen tai toinen meistä lähteetalosta.— Minä koetan parastani..., sanoi pormestari vastaan.— Mutta olemmehan odottaneet kihlausta...— Hahhahhah — kihlausta. Domarbyn herra on pettänytmeitä kaksi vuotta. Hän tahtoo rahaa ja ylimyssukua,vieköön hänet paholainen. Ja hänen veljensä,joka myöskin on liehitellyt Amalie'ta — möge der Teufelsie holen. Der Eine hat alle Mägde dieser elenden Stadtunglücklich gemacht — ach dieser Johannes Weckström,einmal sollte er doch selbst in der schwarzen Bank derKirche sitzen! Ja tuo apina, tuo nuorempi, häntä voisivatkomeljanttarit kuljettaa ja näyttää häkissä. Oh,mon pauvre coeur ...— Mutta jos nyt tämä... Nythän on tullut uusinaimaton mies kaupunkiin. Hän tekee hyvin miellyttävänvaikutuksen.— Ahahahahaa, sinä raukka, kuinka monta kertaaolet pannut toivosi uusiin naimattomiin miehiin ... !Miehet tahtovat aina rahaa lisäksi, vaikka tyttö olisimiten kaunis. Ja Amalien kauneus alkaa olla mennyttä.Hänen suunsa ulottuu pian korvasta korvaan.— Hän elpyy jahka pääsee ympäristöön missä häntäkohdellaan rakkaudella . . .— Oh, mon eher — etkö sinä ehkä kohtele häntärakkaudella? Kaikki muut lapsesi — ja varsinkin minunlapseni, — ovat sinulle kuin nokkosia. Cest vrai, moncher. . .87

— Minä pelkään, että kuuluu seinän taakse. Varmaankuuluu!— Ja mitä vielä. Merenkäynti kuuluu. Kaupunginlahdelta.— Minusta tuntui, että Amalia miellytti uutta tohtoriamme.Entä jos . . .— Siihen älä luota. Kaksi vuotta ovat rikkaatWeckströmit pettäneet meitä .. . Jospa varmaan tietäisi,että heidän kylmenemisensä on lopullinen ... ? Amaliaei ota Grönstrandia, vaikka hän voi käydä vaaralliseksikostajaksi. Tuskin tiedät, mon pauvre, että hän väittääsinun tulevan sokeaksi...— Nukutaan pois jo. Pelkään että särky jälleentulee ... Koetan puhua Amalialle, hän menee palkkapiiaksi,jos hänen isänsä sitä häneltä pyytää. Hieno miestämä uusi tohtori.Kaupungin uusi physicus saattoi seinän takaa kuullasyvän huokauksen.Hän oli vielä valveilla, kun kaupungin kukot alkoivatkiekua.88

LINNOITUKSENLIEPEILLÄJa nyt oli rakkaus iskenyt itse Sophie Rosenborgiin,Viaporin linnan kuuluisimpaan kaunottareen, häneen,johon niin monen kavaljeerin käskystä Amorin nuoletolivat ampuneet, takaisin kilpistyen.Ihastukset ja rakastumiset toki olivat se virkistys,josta linnoituksen naiset saivat lohdutuksensa Susisaartenkuivilla ja karuilla kallioilla, minne heikot jäätkeväisin ja syksyisin heidät eristivät. Ja Sophie oli ollutlinnan naismaailman kadehdittu ja alati ärsyttävä ilmestys.Jos Ruotsin »Roi Soleil», kolmas Kustaa vielä olisiollut kuningaskaupunkinsa teatterin ja oopperan suojelijana,niin tuskinpa Sophie Rosenborg olisi kotimaastaanennättänyt pelaamaan Viaporin köyhässä »komedialadossa».Hän olisi loistanut kotikaupungissaan Tukholmassa,kiehtoen ja lumoten sekä hovin että rikkaat jarahalliset. Mutta kolmas Kustaa oli surmattu ja hänenistuimellaan hallitsi iloton kuningas, jonka yöunessakinraivosi ilmestyskirjan peto. Hän oli leppymättömästisuuttunut Napoleon Bonapartelle, joka piti koko Ruotsinvaltakuntaa mitättömyyden arvoisena. Hän, kahdennentoistaKaarlen vallan perijä oli kostava korsikalaiselle!Ei enää soutaneet kuninkaalliset huvipurret Viaporinkuninkaanportille. Ikävystynyt linnoitus oli hyvin tarvinnutsen virkistyksen, minkä Thalia saattoi tarjota.Mutta nyt oli Amorin, tuon pienen veitikan nuoli tavannutSophie Rosenborgin sydämen suojattoman kohdan.Hänellähän tietysti oli takanaan erinäisiä pieniä iloisiakihlauksia eikä hän enää ollut aivan yhtä nuori kuinhänen ystävättärensä Helene von Hauswolff, joka täälläkauneuden kilpakentällä oli ollut hänen ainoa pätevä89

kilpailijattarensa ja jolla jo oli kaksi lasta. Mutta SophieRosenborgpa nyt oli kohdannut todellisen rakkautensaGustaf Hjärnen, uljaan Ruotsinmaan upseerin, jonkakerrottiin ylhäisellä pidättyväisyydellään ärsyttäneenjonkin Tukholman korkean vallasnaisen niin, että hänetlähetettiin Viaporiin, »maanpakolaisuuteen».Olivat siellä Ruotsissa keksineet Susisaaret Viaporeineen,jonka maineen säteily itse asiassa oli pantu hautaanAugustin Ehrensvärdin mukana ja jonka muurejanyt home söi ja haluttomuus kulutti. Tännehän jo olilähetetty itse Ruotsinsalmen voittaja Olof Cronstedt,kuolleen »aurinkokuninkaan» suosikki, kun iloton nuorikuningas syyttä suotta oli syössyt hänet loistavasta asemastaanja kieltänyt häneltä kuninkaallisen suosionsa!Mitenkä näin oli voitu menetellä, sitä ei saattanut mikäänjärki käsittää. Kuitenkin tunsi jokainen Viaporin muuriensisäpuolella, että täällä vallitsi jokin ponnettomuusja lamaantunut haluttomuus — useat tajusivat lisäksi,että häväistyn komendantin häpeä kohtalona viipyi linnoituksenyllä, vieden täältä ilon, innostuksen ja kunniantavoittelunyllykkeen.Linnoitus ja kaupunki, jotka aina yhtä valppaasti jauteliaasti odottivat muiden yllätysten ohella uusia kihlauksia,olivat kauan saaneet seurata Sophie Rosenborginrukkasten jakelua. Oli ennustettu, ettei hän lopulta saaketään ja se onkin hänelle oikein. Mutta sitten sireenipuidenkukoistusaikaan olivat Hauswolffin syntymäpäivävieraatkävelleet Viaporin valleilla ja oli nähtySophie Rosenborgin ja kapteeni Hjärnen yhdessä tulevanalas myöhemmin kuin kaikki muut, ja silloin olivat heidänhehkuvat kasvonsa juorunneet kaikki tyynni.Sophiella oli kädessään puolikuihtunut kukkaterttu, jollahän vilvoitti kuumia poskiaan.Kauan totisesti oli sitä kihlausta saatu odottaa. Ilkeätihmiset päästivät liikkeelle huhun, että virallista julkaisemistatäytyisi odottaa, kunnes nuo molemmat kauniitihmiset saisivat entiset kihlauksensa puretuiksi.Julkaisemisesta pitivät itse asiassa huolen heidän loistavatsilmäteränsä ja janoiset huulensa. Sophie Rosenborgoli käynyt kauniimmaksi kuin milloinkaan. Mahtoiolla hunajaa ja mannaa noiden kahden rakkaus.90

He näyttivätkin kulkevan alinomaisessa kaipauksessaja saavan liian niukkaa ravintoa niistä liian harvoista jalyhyistä hetkistä, jotka tarjoutuivat yhdessäoloon. EverstinnaAnna Bruno win »keltainen budoaari» oli se salakammiomissä he olivat turvassa. Anna Brunow suojeliheitä — hän oli aina suojellut rakastavaisia, sillä häntunsi rakkauden ja kaipauksen. Hän suojeli tätä pariaerikoisen mielellään. Hjärne varmaan osasi suudella.On harvoja miehiä, jotka osaavat sen taidon. Vaan mitensellainen tapahtuu, sitä ei Anna Brunow sanonut —kukaan nainen ei mene ilmiantamaan niiden taivaallistensuudelmien salaisuutta, jotka ovat salaa painetuthänen huulilleen kihlauksen ensi aikoina. Täällä keltaisessabudoaarissa oli samanlaisissa olosuhteissa istunutmyös Sophien läheisin ystävätär Helena de Freese vanhankelpo Hauswolffinsa kanssa. Kun Anna rouva yrittisulkea oven, niin he molemmat huusivat, ettei hän tokisitä tekisi, vaan jäisi heidän luokseen! »Ehei-ei, kaikkienpitää saada olla iloisia ja tyytyväisiä», sanoi AnnaBrunow, »suudelkaa toisianne nyt perinpohjaisesti!»Mutta eversti von Hauswolff vakuutti, että he siihenkyllä »ennättäisivät sitten», ja molemmat tulivat everstinleskirouvan perässä keittiöön asti. Sellaiset kihlatut ovatikäviä. Toista oli Hjärnen ja Sophie Rosenborgin. Kunlukitsi oven heidän jälkeensä, niin tiesi, että he olivatonnelliset ja tyytyväiset. Mutta aina kävivät yhdessäolotniin lyhyiksi, ettei ennätetty pohtia kihlauksen julkaisemistaja vielä vähemmin häitä. Aina liian aikaisinhuoltapitäväisen everstinna Brunowin koputus herättikihlatut suudelmien riemusta. Vasta kun alkoi kuuluahälyttäviä tietoja kaukaa Euroopasta ja ennen kaikkearajalta, sovittiin, että kihlaus nyt tehdään julkiseksi.Sodanuhka, niin vakituinen vierailija tässä rajamaassa,oli hetkisen viettänyt lepotilaa, mutta se ei hetkeksikäänollut poistunut tai nukahtanutkaan. Ja nyt se liikahti.Rakastavaiset eivät maininneet sen nimeä. Morsian tokiei ollut koskaan ollut sodan lähettyvilläkään, hänellesota olikin vain lasten kummitus, joka liukui jossakinhyvin kaukana kauniiden ja onnellisten ihmisten ilmoilta.Sodanuhkako kuitenkin loi varjostusta Hjärnen armaillekasvoille, kun hän joskus kävi hyvin totiseksi ja piteli91

tyttönsä päätä kaksin käsin, upottaen katseensa syvällerakastetun katseeseen! Sophie karkoitti hymyllään pahanvarjon: kaikkien pitää saada olla iloisia ja tyytyväisiä!Varomattomasti kyllä rakastuneet kytkivät kihlauksensajulkaisemisen talven suurimman tapahtuman, Viaporinjää-ajojen yhteyteen. Hjärne tahtoi, että pyydettäisiinitse amiraalia assamblee-iltana jääajojen jälkeenlinnoituksen korkeimman upseeriston ja kaupungin arvohenkilöidenläsnäollessa korottamaan lasinsa kihlattujenonneksi. Sophie Rosenborg halusi uskoa tämän heilleniin suuriarvoisen tehtävän majuri von Hauswolffin,Helenan miehen, haltuun. Olivathan he löytäneet toisensaHauswolffin syntymäpäivänä, kun karkeloidenlomassa käveltiin kukkivien sireenipuiden alla. Niin, jaamiraalihan oli selvään näyttänyt, ettei hän halunnutuhrata aikaa ollakseen mukana upseeriensa perhetilaisuuksissa,mistä eivät näiden perheet olleet lainkaanhyvillään. Aivan oikein: Hauswolffkin usein lähetti rouvansayksinään linnoituksen huveihin. Majurin omatharrastelut ulkopuolella virantoimitusten olivat toistalaatua. Hän oli jo ennen avioliittoaan hankkinut hyvänkirjaston eri aloilta, kirjojen seurassa ei hänen aikansamilloinkaan käynyt pitkäksi. Tämän ohella häntä huvittimerkitä muistiin yhtä ja toista, mitä ympärillä tapahtui:milloin hänen lapsensa saivat ensimmäiset hampaansa,mistä päin tuuli kävi, koska meri meni jäähän ja koskajäät läksivät. Hän tiesi täsmällisesti, milloin keväisinpääskyset lennosta väsyneinä laskeutuivat lepäämäänSusisaarille ja milloin viimeinen kurkiparvi syksyisinjätti Helsingin. Myöskin linnoituksessa sattuvat sairaudet,rikollisuudenilmaukset, rakentamis- ja korjaustöidensuoritukset merkittiin Hauswolffin päiväkirjaan.Sensijaan eivät perhetapaukset ulkopuolella oman perheensaaneet siinä sijaa. Ja Hauswolffia, tätä herttaistaihmistä ja perheenisää, Sophie Rosenborg, luottaen ystävättärensäHelenan vaikutusvoimaan, nyt kuitenkin toivoionnellisen kihlauksensa isälliseksi julkijulistajaksilinnoituksen ja kaupungin kokoontuneelle arvovaltaisimmallesosieteelle. Hjärne alistui morsiamensa tahtoon.Helena von Hauswolff linnoituksessa ja everstinna Brunowkaupungissa siis ottivat asioiden johdon haltuunsa92

ja jääajojen valmistelut pantiin pakkassäätä odotellessahiljalleen käyntiin.Kaupunginlahti meni kovalla pakkasella ja tyynelläsäällä hyvin kauniisti jäähän. Kukaan ei ollut odottanutsen tapahtuvan näin varhain ja näin nopeasti. Kaupunginlahtija Kluuvi vilisivät kelkkoja ja liukuvia lapsia.Koko ikävystynyt linnoitus heräsi yhtäkkiä virkeyteenja toimintahaluun. Jää-ajot olivat kaikkien huulilla,sekä niiden jotka olisivat niissä asianosaisia, että niiden,jotka vain tiepuolesta saisivat ihmetellä loistoa.Jo neljäntenä pakkaspäivänä aamun sarastaessa alkoi»Viaporin kuriiri» ajonsa kaupungin ja linnoituksenvälillä. Kaikki, jotka olisivat halunneet Kellberginpenkkirekeen, eivät mahtuneet lähellekään. Jää oli sykähyttävänihanassa kunnossa, sitä vakuuttelivat keskenäänne linnoituksen upseerit ja neitoset, jotka olivatlähteneet saattamaan rouva von Hauswolffia ja neitiRosenborgia rantaan — heillä oli luonnollisesti nyt paljontehtävää kaupungissa. Saattoi odottaa jää juhlienmuodostuvan suurenmoisiksi. Ilma helisi tilhien tiukutusta,liukuvien lasten huutoja ja sotamiesten laulua,joka kuului kauempaa, kasarmeista ja valleilta. Kellberginkuriiri oli ehtinyt kauas selälle, kun amiraaliCronstedtin papurikko parivaljaikko ajoi Viaporin holviportinalitse jäälle. Tämä oli komean näköistä ja sotamiestenselät suoristuivat pelonalaisella vauhdilla kunniantekoon.Kuriirissakin huomattiin korkean tulijan likeneminen.Kaunottaret rouva von Hauswolff ja neiti Rosenborgharmittelivat halpaa kulkuneuvoaan ja olisivat mieluimminpiiloutuneet näkymättömiin. Toki heidän vaaleatturkiksensa — toisella oli ilvestä, toisella kettua — ilmiantoivatheidän korkean asemansa ja he vastasivathymyilevän kohteliaasti armolliseen tervehdykseen,jonka amiraali ohi ajaessaan heille osoitti.— Mais, c'était done magnifique! kuiskasi ihastuksissaanHelena, joka reessä vallitsevan ahtauden vuoksiistui kookkaamman ystävättärensä polvella.— Fi done, vastasi ärtyneenä Sophie, — mies paraltapuuttuu kaikki tiedot upseerin ja kavaljeerin velvollisuuksista.Hän ajaa tyhjässä reessä eikä ymmärrä pysäh-93

tyä ja kutsua meitä, upseeriensa likeisiä omaisia sinne,vaan antaa meidän kulkea täällä. Fi donc.Linnoituksen muut naiset olivat jääneet omalla haarallaankiireen kaupalla valmistamaan jää-ajoja. Niille,jotka tässä ensimmäisessä kuriirissa olivat lähteneetkaupunkiin, oli sälytetty suuri joukko ostoksia, joita tulihankkia erinäisistä kauppapuodeista erinäisten luetteloidenmukaan.Sophie Rosenborgin silmissä kangasti ennenkaikkeahänen oma pukunsa, jota hän oli jo kauan ajatellut. Nythänelle selvisi, jäätynyttä ulappaa katsellessa, että sentuli olla merenviheriäistä Franskan silkkiä. Helena eipainoltaan ollut niinkään kevyt, kun häntä pitemmältäjoutui kannattamaan. Pienet laihat hevoset juoksivatuutterasti kuormansa edessä, Kellbergin, linnoituksen»levottoman miehen» manatessa niitä parantamaan vauhtia.Amiraalin reki näkyi päässeen jo Lonnan-saarentienoille, kun kuriiri vielä mateli selällä. Vihertävä olitämä nuori jääkin; suuria kulahtelevia kuplia kohoili senläpikuultavan pinnan alta, mikä saattoi kuriirin reestäkohoamaan pelonalaisia kysymyksiä, kestäisikö jää. »No,kun amiraalikin on päässyt rantaan, niin päästään kaimekin, jos seurataan hänen jälkiään», sanottiin ja naurettiin.Mutta kun linnoituksen kaunottaret, juostessaanasioillaan kaupungin huonosti varustetuissa kauppapuodeissa,pari kolme päivää myöhemmin kohtasivat amiraalin,ei tämä enää istunutkaan reessään, vaan komendanttitalonnelipyöräisillä rattailla. Sillä lumi oli sulanut,räystäät tippuivat kuin huhtikuussa eikä jää-ajojensuotuisista edellytyksistä ollut paljonkaan jäljellä. Hehuomasivat sen hyvin, etsiessään turkiskengilleen soveliastaastumapaikkaa Helsingin sohjoisilla teillä. Oikauheaa, eikö siis rekiretkestä voikaan tulla totta, jamiten käy kihlausjulistuksen? Kauheaa.»Kuriiri» kuitenkin vielä kulki linnoituksen ja kaupunginväliä. Eräänä aamuna kertoi Lisette, everstinleskiBrunowin suomalainen piika, teurastajalla kuulleensaKellbergin sanoneen, että jollei ilma tästä kylmene,niin ei hän enää huomenna palaa linnoitukseen.Eivät mitkään kaunottaret olisi voineet pahemmin94

oikutella kuin ilmat nyt oikuttelivat. Toisena päivänäsatoi vettä ja paistatti päivää, toisena oli vesisaavi paksussajäässä Brunowin keittiön nurkan alla, kun SophieRosenborg keltaisen budoaarin ikkunasta ensi työkseenaamulla katsahti ulos. Hän oli Nathanael Heidenstrauehinkauppapuodista sattunut löytämään vihreän franskalaisensilkin, joka soveltui hänelle niin erinomaisesti, ettäsekä neulojamamsseli että Helena von Hauswolff aivansanattomina ihastuksesta hänen pukuaan katselivat. Kankaanpehmeästi soluvista laskoksista kohosivat Sophienolkapäät marmorikiven valkoisina, posket hohtivat purppuraisenpehmyinä ja silmissä oli aavisteleva hurma,joka huilasi naisetkin, kun he äänettömästä ihailustaanhavahtuivat ja puhkesivat puhumaan.— Kyllä sinun rakkautesi mahtaa olla ihmeellinen !sanoi rouva von Hauswolff viattomana, ikäänkuin olisiollut kysymys hänelle tuiki tuntemattomasta asiasta.Sophie itsekin ihmetteli autuaallista olotilaansa, jokatuntui olevan kaiken todellisuuden ulkopuolella. Muttaentä jos jääkeli pettääkin? Onko juhlallisen kihlauksenjulkaiseminen sitten siirrettävä siksi kunnes jääretki joskusvoidaan pitää? Oh, tämä epävarmuus teki ihmisenhulluksi.Maailmalla riehui näihin aikoihin julma sotapäällikkönimeltä Napoleon. Ruotsin hurskas nuori kuningas pitihäntä suorastaan sinä lohikäärmeenä, josta jo profeetatkinolivat ennustaneet, ja oli häneen hyvin suuttunut.Mutta sehän tapahtui siellä hyvin kaukana. Tänne Suomenerämaihin toki ei sen lohikäärmeen kynnet ulottuneet.Täällä saattoi vielä rakastaa ja viettää kihlajaisia.Everstinna Brunowin talossa, mitä Viaporin kauniit jaarvovaltaiset naiset pitivät kaupunginkortteerinaan, einiinä päivinä muusta puhuttu kuin rekiretkestä, ja vaikkatäällä ruokavieraina käyvät herrat aavistivatkin, etteitällaisella kelillä voitaisi lähteä huviajelulle jäälle, niineivät he mitään puhuneet epäilyksistään, ainoastaanantoivat aavistaa, että heillä oli varastossa hauskoja yllätyksiä.Nähdessään kauniiden naisten levottomuuden,hyväntahtoinen Lisette haki asiaan selvitystä kahvinporostaja rouva Brunow kysyi neuvoa korteilta.95

Kaksi korttipakkaa hän latoi pöytään. Oh weh, nesyytivät silmille niin paljon mustaa, ettei sopinut morsiamelleyrittääkään tulosta selvittää! Enteet olivat suorastaanpahat.Rakastunut Sophie Rosenborg vaistosi kaiken sen mitähäneltä haluttiin salata. Jos hän olisi ollut tavallinenruma ihminen, niin ei kukaan olisi viitsinyt ottaa lukuunhänen pettymystään. Mutta kauneutta aina palvotaan jahemmotellaan. Ja kaunotar ottaa aina tämän palvonnanvastaan kuin veron, joka kuuluu hänelle. Oih, ei ollutrakkaus aina onnea ja suloa. Varmaan Helena oli säästynytnäistä tuskista mennessään vanhalle miehelle!Sitten vihdoin, sinä aamuna, jolloin jo sekä ostoksetolivat suoritetut että pukuvalmistukset päättyneet javain pieni tanssiharjoittelu oli jätetty päivällisen jälkeisilletunneille, tapahtui, että kuriirin ajaja Kellberg, linnoituksen»levoton mies» ja hiljan vankeudesta päästettyentinen kersantti ja lasimestari, ilmaantui vaatimaan,että hänet päästettäisiin linnoituksen frökeninpuheille. Lisette teki tenää, koska sekä f röken että rouvaneuloivat ja leikkelivät koristuksia rekiretkeä varten.Mutta Kellberg työnsi hänet tieltään ja tuli röyhkeästisaliin märkine saappaineen, ja tuli keltaiseen budoaariinasti.— Jahah-jaa, kuului hänen yskäinen äänensä kynnykseltä,— en taida olla tervetullut vieras, mutta herrakapteeni Hjärne on nimenomaan määrännyt, että omastakädestäni annan hänen kirjeensä fröken Sophie Rosenborginomaan käteen.Ja linnoituksen levoton mies piteli hetkisen kättäänpovessaan, antaen silmiensä kiertää pitkin vuoteita jasohvapenkkejä, joilla kaunottarien pukuloisto vasta olinostettu räätälin suurista kirjo vakkasista ja odotti siirtoaomistajattarien matkavakkasiin, kunnes hänen laihatsinettyneet huulensa vetäytyivät hymähdykseen jahän punehtuneelle salakihlatulle neiti Rosenborgille ylihänen olkapäänsä ojensi kirjeen. Kirjeen päällä oli kapteeniHjärnen kauniilla käsialalla kirjoitettu osoitus jatoisella puolella hänen aatelisvaakunansa, joka sinetöikirjeen. Fröken Sophien tiukka niskannousu osoitti kyllinselvään, että hän nyt kirjeineen halusi olla yksinään.96

Kuitenkaan ei levoton mies liikahtanut, vaan jäi katselemaan,kuinka tumma kaunotar pienten kultasaksiensaterällä avasi kirjeen.»Jalosukuiselle neiti Sophie Rosenborgille.Chérie, ma bien aimée, Te, joka olette yöni unennäköja päivieni ajatus, Te, joka silmilleni olette jumalallinenKauneus ja sydämelleni naisellinen Hyve, Te, jonkakanssa ja ansiosta olen valmistautunut viettämään elämänikorkeimman onnen hetkeä, pyhää kihlajaisjuhlaa!Käsität, etten voi vailla mielipahaa nyt Sinulle ilmoittaa,että odotus yhä on edessämme. Ei tule olemaanminulle sallittua nyt vielä käydä Sinun rinnallesi jääajoillekuomuun silkkiuudinten taakse. Ehkäpä vesielementintalvinen silta olisikin sulanut siitä hehkusta, jokapalaa sydämessäni, koska jo pelkkä ajatuskin on polttava.Olen saanut komennuksen herra Amiraaliltammeensi tilassa lähteä kaukaisille maanäärille. Rajalla onlevotonta. Myöskin kapteeni Reuterskjöld, jolle Hauswolffoli uskonut daamiksi rekiretkelle nuoren rouvansa,lähtee. Tehtävä on vastuunalainen, mutta myöskin kunniakas.Pyydän, ettei minun korkeasti kunnioitettu jasydämen koko innolla rakastettu kihlattuni suinkaanvain ryhtyisi mihinkään vastatoimenpiteihin. Sillä seolisi koko tulevaisuuteni meno ja turmio. Sotilaan puolisonon kestettävä kaikki, eikä tässä ole kysymyksessäkäänkovin pitkä ero. Tulemme Reuterskjöldin kanssakaupunkiin niin pian kuin ikinänsä keli sallii. Ja toivonsilloin tapaavani suuresti kaivatun kihlattuni hyvässä jasuotuisessa terveyden tilassa niin sielun kuin ruumiinpuolesta.Viimeiseen hengenvetooni asti ja jokaista veripisaraamyöten olen jalosukuisen ja korkeasti kunnioitetun sekäsyvästi rakastetun kihlattuni uskollinenGustaf Hjärne.»Lukiessaan tätä sikäli järkyttävää kirjettä, että komennusnyt pyrki työntämään epämääräisiin aikoihin kihlauksenjulkaisemisen, Sophie ei saattanut olla kuulemattamitä hänen ystävättärensä ja Kellberg puhelivat.— Jahah. Minäkin voin nyt hevosineni ottaa osaa jää-7 — Talvio, Kootut teokset XII 97

ajoihin, sillä minullakin on nyt daami. Karannut vaimonion Ruotsista palannut luokseni linnoitukseen.— Lähdetään tästä huoneesta, ettemme häiritse frökenRosenborgia.— Jahah. Fröken Rosenborg ei voine kadehtia minultasitä nautintoa mitä sekä silmäni että ylhäinen nenänitällä hetkellä tuntevat tässä huoneessa.— Jollette olisi turhanpäiten sekaantunut asioinin,jotka eivät kuulu teihin, ei teidän nyt tarvitsisi olla noinkatkera.— Jahah, vai eivätkö sellaiset asiat kuulu jokaisellehänen Majesteettinsa uskolliselle alamaiselle?— Eivät, pitäkää te huolta perheestänne ja linnoituksenlasiruuduista. En yhtään ihmettele, että vaimonnejuoksi tiehensä, kun hänen miehensä aina oli oikeussalissatai Stockhusin vankilassa, tai...— Jahah, armollinen rouva majurska luulee minunoikeusjuttujeni vaikuttaneen tämän. Hehehheh, koreainunivormujen ja Valhalla-veljesten houkutus oli hänelleaina liian suuri ...— Puhutte sopimattomia, tulkaa pois tästä huoneesta.— Mutta jos sattuisi, että fröken Rosenborgilla olisiminulle jotakin sanottavaa tämän kirjeen johdosta.— Hänhän voi lähettää teille sanan teidän asuntoonne.— Onko rouva majurska nähnyt laatikoita, jotka taaseilen ilmestyivät rantaan?— En. Enkä aiokaan alkaa udella mitä ne ovat. Lakatkaatekin, Kellberg laskemasta telakan touvien ja naulojenja öljyjen määrää. Menetätte lopulta päänne.— Jahah. Mutta tämä kuninkaallinen Majesteettimmeonkin oikeutta rakastava herra ja hänelle voi tällainensuojaton mieskin lähettää supliikin, niin asiat tutkitaan.Minä en koskaan tule jättämään tätä valtakunnan kalujenja tavaroiden rosvoamista, ennenkuin asia on täysinselvitetty.— Ettekö nyt voisi tulla pois .. .— Minä voin kertoa rouva majurskalle, että rakkauson lähettänyt liikkeelle nuo laatikotkin ... Jahah, rakkaus.Sillä kun köyhä upseeri haluaa voittaa juhlitunneitosen kuninkaan kaupungista, niin hänen täytyyomistaa rahaa. Ei tee pahaa, jos jouluaattona voi toi-98

mittaa sydänkäpyselle pienen korun, tai puuterirasian,tai hajuvesipullon, tai tiedänkö minä niiden kaikkienriimiäkään! Joka ottaa kruunulta, se ottaa Jumalalta...— Nyt ulos, Kellberg. En halua jakaa mitään salaisuuksiateidän kanssanne enkä suvaitse tuota salaperäistäääntänne.Jahah, rouva majurska, pahoittelen ja pyydänanteeksi. Kauniin naisen edessä on Erik Kellbergin selkäaina luokilla. Rouva majurska on linnoituksen ruusunkukkavailla piikkejä ...— Mistä te, Kellberg, yhtäkkiä saitte tuon urkkijaintonne?Tehän olitte ennen verraten leppeä ihminen . . .— Jahah-jaa .. . Minä olen kuninkaallista sukua,niinkuin tiedätte, vaikka vain sivulta päin, ja tunnenhiukkasen ylhäisten budoaari-ilmaa. Mutta tässä jokinvuosi sitten jouduin täällä kuninkaan takamaassa, tässähallaisessa harmaassa Suomessa, keskellä talonpoikaisiahäitä tuolla kaukana rajalla, tämän kansan tupaan. Jaminä näin siellä ihmeellisiä ihmisiä. He opettivat minutvihaamaan petosta ja valhetta.— Ooo! huudahti rouva von Hauswolff, — ja nyt tesiis ilmiannatte ja nuuskitte mistä löytaisitte syyllisiä ...Ooo, menkää jo, lähetämme teille sanan ...Mutta nyt fröken Rosenborg irroitti silmänsä paperistaja taittoi kokoon kirjeen. Hän oli hyvin kalpea.— Lähdemme varhain huomisaamuna, minä ja majurskalinnoitukseen. Pitäkää reessänne tilaa, näette ettämeillä on paljon tavaraa. Voitte lähteä.Itsepintainen Kellberg ei kuitenkaan lähtenyt.— Jahah. Mutta onko fröken sattunut tänäpänä liikkumaanulkosalla? Lumesta ei paljoa ole jäljellä eikäjäästäkään.— Älkää puhuko tyhmyyksiä, Kellberg. Yöllä jää ainavahvistuu. Kiitos, että toitte kirjeen. Voitte mennä.— Jahah-jaa. Mutta ette aivan helposti tavannemiestä, joka panee alttiiksi oman ja hevostensa hengen.Olen tässä kaupungissa ja linnoituksessa menettänyttarpeeksi. Olin kerran parempia ihmisiä, eikä minultakokonaan puuttunut omaisuuttakaan. Mikä olen nyt?— Menkää helvettiin, mies. Minun täytyy päästä linnoitukseen,maksoi mitä maksoi...99

Nyt hän toki lähti, ylpeästi ravistaen päätään. SophieRosenborg ei nähnyt hänen kasvojaan. Mutta Helenavon Hauswolff meni kalpeaksi, kun Kellberg kuistillakääntyi häneen katsomaan.— Onneton ihminen, pääsi hyväsydämiseltä nuoreltarouvalta hänen jälkeensä, — älkää toki olko noin katkera.Enhän minä eikä fröken Rosenborgkaan ole teillemitään tehnyt, me toivomme, että kaikki ihmiset olisivatiloisia ja tyytyväisiä. Älkää naurako noin hirvittävästi.Komea kalpea mies tarttui äkkiä hänen käsivarteensaniinkuin kuvissa esitetään luurangon tarttuvan.— Ettekös te tiedä, te linnoituksen kaunottaret, mitälinnoituksessa on minulle tehty?— Mitä menitte ilmiantamaan ihmisiä muka kruununtavaroiden varastamisesta .. . ? Upseereja.— En nyt tarkoita niitä. On kysymys vaimostani, siitäkoreasta linnusta, joka tuotettiin Ruotsista keittämäänhyvää muhennosta Valhalla-seuran herroille. Jahah.Tiesinkö minä mikä hän oli, kun tänne saavuin kunniallisenaihmisenä? Sitten kun kaikki — sanon kaikki —olivat häntä pitäneet tarpeekseen, naittivat he hänetminulle, viattomalle. Jahah-jaa.— Kutka? huusi Helena von Hauswolff. — Kuinka teuskallatte minulle, upseerin rouvalle... Kutka naittivat,eikö teillä itsellänne ollut silmiä päässä?— Ei, ei ollut, siinäpä se. Ja minä olen varma, ettäsama leikki taasen alkaa niin pian kuin hän on tulluttakaisin linnoitukseen. Jahah-jaa.Onnekseen ei Sophie ollut tätä kuulemassa! Helenanpäässä temmelsi hetkisen kysymys, keitä linnoituksenupseereista hävytön Kellberg mahtoi tarkoittaa. Ainakaanei Hauswolff kuulunut heihin.Hän palasi keltaiseen huoneeseen vasta kun hän jälleenosasi nauraa.Sophie siellä kiersi permantoa, kirje yhä kädessä. Vaipitäisi hänen luopua elämänsä onnesta amiraalin tyhmänkomennuksen vuoksi. Amiraalin täytyy odottaa. Josenkin tähden, että se iljettävä nainen, tuo Valhalla-veljestenravintoloitsija, jälleen oli palannut linnoitukseen,täytyi hänen ja Hjärnen kihlauksen tulla julkiseksi.100

Sophie Rosenborgin mieleen johtui yhtäkkiä, mitä hänelleoli neuvottu kotona Ruotsissa, kun hän tuskin oli kuudentoistavanha tyttönen. Hänet piti silloin naittaa rikkaalleulkomaalaiselle miehelle, joka lisäksi oli kuninkaanystävä. Hänelle sanottiin, että hänen piti pannakaikkensa alttiiksi miellyttääksensä tuota rikasta miestä.Sophie muisti kuolleen äitinsä eikä pannut mitään alttiiksi.Hän oli silloin vasta niin lapsellinen. Mutta olisikohanlinnoituksen komentaja kokonaan sokea ja tunteeton?Jollei amiraali ennen ollut nähnyt kaunistanaista, niin hän nyt sellaisen näkisi. »Herra amiraali,teidän käsiinne uskon elämäni onnen. Minulle olisi tärkeäänyt saada tulevaisuuteni selväksi... Sallikaa kapteeniHjärnen viipyä muutamia päiviä, tai lähettäkäärajalle joku toinen, rukoilen teitä ...»Mutta Helena Hauswolff kauhistui tätä. Eikö Sophienähnyt mitä Hjärne puhui kirjeessään? Hänhän selvääntarkoitti carrièreään. Upseerin carrière oli asia,johon Helena kuusivuotisen avioliittonsa aikana oli saanuttarkkaan tutustua. Tämä carrière oli yhtä kuinupseerikunnia. Nämä molemmat tukivat toisiansa ja olivatsäilytettävät loukkaamattomina, upseerikunnia jacarrière.Sophie tarttui ystävättärensä kapeihin hartioihin jasuuntasi häneen jotakin siitä lumousvoimasta, jota juurioli ennättänyt ajatella amiraalia varten.— Mene sinä puhumaan Cronstedtille. Auta minua!Helena katsoi häneen kummastuneena ja pitkään.— Puhut niinkuin minun pieni Adelaideni kun hänessäjo piili poltetauti ja hän puhui sekaisin. Amiraali onaina pahalla tuulella, kun hänet kuninkaan läheisyydestäkomennettiin tänne ikävään linnoitukseen. Luuletko,että korkean upseerin loukattu ylpeys välittää kahdestarakastavasta sydämestä. Sinun Hjarnesi ymmärtää tykistöasiatparemmin kuin kukaan muu. Kuka tietää mitärajalla on tapahtunut.— En olisi uskonut sinua noin tylyksi. Sinä voisit niinhelposti taivuttaa amiraalin, kaunis ja viehättävä kunolet. Muistele vain miten helposti lumosit kunnon Hauswolffin.Mutta sinä et välitä, et tahdo auttaa minua.Helena nauroi muistellessaan menoaan Hauswolffille.101

Ei siinä mitään lumouskeinoja tarvittu — mistä Sophienpäähän tänään oli pistänytkin, että joillakin taikakeinoillasaataisiin aikaan ihmeitä! Hauswolffhan puhuikoko asiansa isälle, molemmat olivat silloin hiukkaseniloisia, tuskinpa Hauswolff olisi muuten kosimapäällejoutunutkaan. Ei, kyllä viinin oli ensin täytynyt lämmittääse hyvä mies. Helena leikki nukkensa Rosa-Liljanseurassa »vieraisilla», kun isä tuli puhumaan, että komeaja arvokas herra pyytää hänen pienen tyttärensä kättäja että isä olisi iloissaan, jos Helena ymmärtäisi mitensuuri kunnia tämä on eikä asettuisi vastakynteen. Jaisä voisi sitten rauhassa kuolla, kun tietäisi, että hänenpieni tyttönsä olisi turvattu. Isä raukka ei puhunutmitään veloistaan — niistä tytär sai kuulla vasta nuorenarouvana Hauswolffilta. Tämä kunnollinen ja hyvämies maksoi kaikki. Isä lupasi ja vannoi, ettei tee uuttavelkaa, mutta hän teki sitä sittenkin ja Hauswolff olisilloin hyvin suuttunut, mutta maksoi nytkin. Helenahyvitteli ja suostutteli monta viikkoa ennenkuin hänenmiehensä tuli entiselleen. Pieni tuska pisti yhtäkkiä kuinoka Helenan omaatuntoa, sillä hän muisti, että juuriäsken ostaessaan tarpeita jää-ajoja varten, oli jäänytpaljon velkaa Heidenstrauchin kauppaan. Sitä ei Hauswolffmitenkään saisi tietää, sitä hän ei antaisi vaimolleenanteeksi, hän kun ei voinut sietää velkoja. Täytyipuhua Heidenstrauchille, että hän pitäisi velan salassa,ei se nyt niin suuri ollutkaan ja kyllä hän sen saisi.— Fia, kuiskasi Helena, käyttäen tätä tuttavallisintahyväilynimeä, — minkätähden tulit niin levottomaksi?Sophie Rosenborg voihkaisi ikäänkuin kappale sydäntäolisi lohjennut sanojen mukana.— En ymmärrä. Onko minun rakkauteni syntynytonnettomien tähtien alla? Olenko liian ylimielisesti jaellutrukkasia?— Ollut on ollutta. Pyyhi huulesi, ma chérie. Mitäsanoisi sinun Gustafisi jos suutelisit häntä verisin huulin— sinä nimittäin puret huulesi verille, kun toiset itkevättuskansa kyyneliksi. Fia, vietämme vielä tämän illaniloisesti ja kuvittelemme, että rekiretkestä tulee tosi.Etkö ole huomannut miten everstinna koettaa parastaanlohduttaakseen meitä. »Minä tahdon, että kaikki olisi-102

vat iloiset ja tyytyväiset!» — hänen yksinkertaisetsanansa ovat oikeastaan hyvin kauniit.Everstinna Brunow oli korteista nähnyt, että hänelletänään tulisi erikoisen arvokkaita vieraita, ja niin tämäiloinen entinen näyttelijätär kuninkaan kaupungista nytkeitti ja paistoi niin, että tirisi ja lemusi monien ovientakaa asti. Vanhemmat ruokavieraat kyllä olisivat tietäneet,että tämäntapaisista juhla-aterioista seuraisi selkkauksiakauppapuodeissa, velkatilit kun silloin nousisivatluvattomasti, mutta he tiesivät myöskin, että kuneverstinna oli määrätyssä yhteydessä saanut sijoittaahertta-kuninkaan tai hertta-rouvan pöydälle, niin hänenoli valmistettava juhlaa, asetettava kultakäädyt kaulaan,sormukset sormiin ja ajateltava juhla-lauluja. Kaikkienpitää olla iloisia ja tyytyväisiä!Ruokavieraat saapuessaan eivät kuitenkaan tuoneetyksistään iloisia uutisia. Helena von Hauswolffin nuorempisisar Gustava tiesi, että rokkotauti raivoamallaraivosi kaupungissa. Rokottamistahan ei ollut tapahtunutvuosikausiin. Moniin vuosiin ei myöskään ollut kaupungillaollut omaa tohtoria, ja nyt hän juuri vasta olisaapunut. Luutnantti Lochtander oli nähnyt kaksimäräksi ajettua satuloitua ratsua komendanttitalon edustalla.Vanha kapteeni Fuller oli kuullut, että Ahvenkoskentienoilla joukko venäläisiä oli hyökännyt rajan ylija ryöstänyt puti puhtaaksi ihmisten asuntoja. VänrikkiLindeblom alkoi, päästäkseen ikävistä asioista, kiihkeästipuhua jää-ajoista, vakuuttaen, että yöllä jäätyisi. Itäinentaivashan jo oli seljennyt. Uskoiko hän itsekään mitäpuhui? Kumminkin hän kiihoitti muita ja alkoi innokkaastisalin toisessa päässä tanssittaa ujoa nuorta LoviseKuhlbergia, joka ei vielä ollut pyydetty rekiretkelle,mutta jonka teki niin kauheasti mieli mukaan ja jolleoikeastaan rouva Brunow oli luvannut tänä iltana, sittenkun päivällinen olisi ohi, opettaa sen uuden hurmaavansaksalaisen tanssin, jonka nimi oli Walzer. Vänrikkilauloi säveltä, sävelen nimi oli »Les ailes de mon coeur»,ja vänrikki polki tahtia taitamattomalle tytölle niin, ettäpermanto tärähteli. Yhä kiihkeämmin tanssiva pariahkeroi, unohtaen esteet, joita joku pelipöytä tai piirustuslautasen tiellä muodosti, kunnes yhtäkkiä everstin­103

nan hopeinen haarakynttiläjalka peilihyllyltä tuli kolistenalas. Oh mon Dieu, hän oli aikoinaan saanut senmorsiuslahjaksi näyttelijätovereilta — mutta Herrankiitos, se oli pudonnut matolle ja säilynyt. Kireys, jokaoli painanut salissa, laukesi ja puhe luisti ikäänkuin joolisi saatu suunavausta.Rekiretki ensi jääkelillä kuului niihin huvitilaisuuksiin,millä »Pohjolan Gibraltar» sovitti seurapiiriensäharmaata elämää täällä kaukana hovista, tässä surullisessaSuomenmaassa ja sen toivottomilla Susisaarilla,joiden piti turvata Länttä Itää vastaan.Pyh, uskoiko joku tosissaan, että linna pystyisi vastustamaanvihollista, jos tämä tosissaan halusi tulla senottamaan? Linna ei koskaan ollut valmistunut, rahatloppuivat aina kesken, muuritkin rakoilivat ja repeilivätjo pelottavasti.Minkä vuoksi rikas naapuri alati teki ryöstöretkiätänne köyhään rajamaahan? Olisi saanut Suomi olla kiitollinen,että Ruotsi piti sitä yhteydessään. Mutta kuultiinpaliiankin usein, että tässä mitättömässä kansassakohosi ääniä, jotka puhuivat suomalaisten »oikeuksista»!Suomalaisella on synnynnäinen halu itsenäistymiseen, jaVenäjä sitä tässä syntisessä halussa tukee, ainoastaankiusoitellakseen Ruotsia. Luonnostaan suomalainen vihaaja kadehtii ruotsalaista, niinkuin orja aina herraansa. Jaonpa historiassa sellaistakin nähty, että orjat ovat nousseetkapinaan ...Ja jonkun kerran voittaneet vapautensa!Lochtander ja Lindeblom hakivat puolitosissaan alituisestiriitaa näistä asioista. Oli puheenaiheena mikähyvänsä, metsästys tai kelirikko, tai viinanpoltto, taiheinänteko, niin he ennenpitkää kinastelivat emämaan jarajamaan keskinäisistä suhteista. Tällä hetkellä Lochtandertaasen hiljaisella kumealla äänellään esitti, mitenepäedullista oli Ruotsillekin hävitetty rajamaa, jossaalituinen epävarmuus, nälkä ja kurjuus tekivät ihmistenelämän mahdottomaksi. Lindeblom kiihtyi kimakastivastaamaan, ettei metsäläiskansalla ollut parempaaoikeutta elämiseen kuin kuormahevosella, joka saikinnääntyä tykkikuorman edessä.Helena von Hauswolffin naurunhelähdys kuului ovelta.104

Hän viittoili sormellaan niinkuin tehdään lapsille, jotkatavataan luvattomassa leikissä, ja pyysi vänrikkiä mukaansarantaan katsomaan miltä jää näytti. Ja taaspuhuttiin salissa rekiretkestä. Puhuttiin puolikuiskaten.Nämä linnoituksen jää-ajot olivat toki viehättävintämitä saattoi ajatella ... ! Kapteeni Reuterskjöld kuuluuTurusta yrittäneen hankkia tänne sen reen, jonka kuningas-vainajalahjoitti Pohjolan Alkibiadeelle, Armfeltille— sen joutsenen muotoisen. Hän oli kehunut, ettei huonompikelpaa kiidättämään niin kaunista naista kuinhänen daamiansa. Mitä Hauswolff ajatteli, kun tarjosirouvaansa komealle Reuterskjöldille? Hjärne taas olisaanut kenraali Klingsporilta luvan ottaa Viikin ajokaluliiteristäpikku-kuomun, jolla oli kuljetettu monia suuriaherroja heidän käydessään Suomessa. Hjärne itse oliHeidenstrauchilta ostanut vihreää silkkikangasta, jottakuomun ikkunain eteen saatettaisiin valmistaa uudetuutimet. Mitähän kuiskauksia luulivatkaan saavansakuulla ne uutimet — ja nyt näytti keli hiukkasen epävarmalta!Näiden Viaporin rekiretkien erikoisuus olijuuri se, että ne tuottivat ihania yllätyksiä. Aina oli linnoituksessaollut nerokkaita nuoria upseereja, jotka tunsivatkekseliäisyyden riemun, ja naisia, jotka ymmärsivätsyttyä ja sytyttää. Niinpä linnoituksen jää-ajot räiskyvinepäähänpistoineen olivatkin muodostuneet ilotulituksiksialusta loppuun. Niitä kadehti Helsingiltä Turku,puhuttiinpa niistä Tukholmassakin. Ja nyt?— Hurraa — jo pakastaa!Lindeblom tölmäsi rouva Hauswolffin kanssa sisään,johdattaen häntä kädestä kuin kadrillissa — linnoituksenpäällä oli aivan kirkasta! Nyt kiireen kaupalla kaikkivalmiiksi! He olivat sennäköisiä kuin jos olisivat pihamaallasuorittaneet hyvän galopaadikierroksen, hengästyneitäja ylenannetun iloisia. Lindeblom seisahtui senpienen pöydän ääreen, jonka ääressä Lochtander hyvintotisena kahden kynttilän välissä piirusteli ja maalasisiraatteja tulevaa assamblee-iltaa varten raatihuoneensalissa.— Eikö totta, herra luutnantti, — kahdessa päivässäte voitte rummuttaa kokoon rakastavat parit sekä kaupungistaettä linnoituksesta ja kartanoista?105

Lochtander, tuo hidas mies, mietti vastausta niinkauan, ettei kukaan enää sitä odottanut:— Toivotan onnea sille Ruotsin miehelle, joka kahdessapäivässä toimittaa komennuksen hajallisille pareillepitkin lääniä ja saattaa nämä rakkauden elinkautiseenrintamaan. Minulla on tässä täysi työ saada nämä siipiniekattällä paperilla nuolineen asentoon. Toivotanonnea herra vänrikille. Varmaan vänrikki voi rummuttaakokoon herrasväet kartanoista.Lochtanderin onnistui huonosti peittää, että hän kantoikaunaa Lindeblomia vastaan. Iältään paljon nuorempanaja arvoasteeltaan alempana Lindeblom alituiseenpyrki hyppäämään Lochtanderin nenälle ja ärsytti häntäantamalla tietää, että Ruotsin ja ruotsalaisten etevyysSuomen ja suomalaisten rinnalla toki on kiistaton. Viimeksioli tuon korean ruotsalaisen kukon onnistunutvallata neiti Gustavan mielisuosio. Neiti Gustava oliollut mitä herttaisin puhekumppani, kunnes Lindeblomsaapui kaupunkiin. Ja nyt tietysti hän oli suostunutLindeblomin daamiksi rekiretkelle ennenkuin Lochtanderoli ennättänyt hiiskahtaa sanaakaan. Kukaties Stavaolisi taipunut enempäänkin, jos Lochtander olisi osannuthoitaa heidän keskeisiään sydämenasioita paremmin jaennenkaikkea käyttää hyväkseen sitä hetkeä Heidenstrauchinranta-aittojen luona, jolloin he kuun paisteessajoutuivat kahden odottamaan venettä. Se olisiehkä ollut täyttymyksen hetki, mutta Lochtander antoisen mennä ohitse. Mikä hitto hänet aina pani tulemaanmyöhään! Lindeblom hoiti asiansa paremmin. Nytkinhän tuossa sotilaallisella äänellä ja ärsyttävässä sävyssäselitti, että herra luutnantti oli mitä perinpohjaisin jamallikelpoisin mies kaikessa velvollisuudentäyttämisessä:yksinpä rekiretketkin amoriineineen hän valmisti kuinhyökkäykset moninkertaista vihollislaumaa vastaan.Soma pieni neiti de Freese tuli juuri onnellisella hetkellähälventämään liian jännittynyttä mieltä sen pienenpöydän ääressä, missä paraikaa maalattiin sinertäviäsiipiä pienille nuolta käsitteleville amoriineille.— Herra luutnantti, puhui hän suloisesti keimaillen,— ettekö voisi daamiksenne rekiretkelle pyytää Lovise106

Kuhlbergia? Häntä ei ole pyydetty ja hän tulisi niinmielellään.Lochtanderin katse nousi heleävärisestä työstä ja tapasiheti paikalla salin toisesta päästä sen nuoren tytön, jokaäsken oli opetellut saksalaista uutta tanssia Lindeblominkäsivarsien varassa. Tuntiessaan sieraimissaan sen vienonorvokin tuoksun, joka silloinkin, tuona kuutamoisenailtana Heidenstrauchin ranta-aittojen luona oliympäröinyt Stava de Freeseä, luutnantti Lochtanderärtyi niin, että hänen oli vaikea löytää vastausta. Vastointietoaan hän sanoi:— Varmaan vänrikki Lindeblom on varannut hänetitselleen — hänhän äsken niin somasti pyöritteli häntä.Minä, minä olen jo pyytänyt daamin. En tahtoisi peruuttaa.Olen nimittäin varma, että hän pysyy minulleuskollisena.Kerrankin oli luutnantti Lochtander sanonut sukkeluudenoikealla hetkellä. Stava meni hämilleen ja sopersijotakin ranskaksi, sitten hän kysyi saako onnitella. Jaluutnantti, tuntien nautintoa kostostaan, jatkoi:— Kihlaus ei ole vielä julkinen. Mutta h ä n on kaunotar.Ei kukaan kaupungissa eikä linnoituksessa vedävertoja hänelle, ette tekään, neiti de Freese.— Ooh, kuinka salaperäisesti puhutte! kangerteli neitiStava niin kauniisti punastuen, että Lochtanderin sydäntävihloi. — Odotan iloisessa jännityksessä, sillä tuleehanjokainen kihlaus kerran ilmi.— Niin, jollei mene rikki. Koetanpa näille viikareilletehdä tarpeeksi pitkät siivet. Tässä on teidän Amorinne,neiti de Freese. Teenpä sille pitkät siivet, että se jaksaalentää teidän perässänne ja ampua varmasti. . .— Huu, sehän on kalalokki, tai haukka, tai... Herraluutnantti, ettekö siis halua neiti Lovisea?— Mutta eikö herra vänrikki sitten olekaan varannutitselleen häntä . . . ?— Ei, vaan minut!Kade mustasukkaisuus hyppäsi kuin musta eläin näkyviinLochtanderin naurusta; neiti Stava pääsi jälleenvoittajaksi.— Niin, anteeksi, unohdin — kuinka sen teinkään? —,että teillä jo oli daami, kauniimpi kuin kaikki muut.. .107

— Ja uskollisempi... Onko neiti Stava utelias?— Ehkä saamme rekiretkellämme kuulla useampienkinkihlausten julkaisuja.Lochtanderin harmaat kasvot tavoittelivat pientähymyä.— Olisi kai varmempaa puhua veneretkestä. Tai tietenkinneiti Stava uskoo herra vänrikkiin enemmän kuinminuun. On kaunista olla uskollinen .. .— Varmempaa puhua veneretkestä! huudahdettiinsiltä kulmalta huonetta missä yksijalkainen majuriDirchsen pelasi korttia kapteeni Fullerin kanssa. —-Hänpä laskettaa sukkeluuksia, tuo sisukas luutnantti.Veneretkestä! Saisihan kerran tulla kysymykseen veneretkikinnäin marraskuussa. Kun rakkaus kuumentaarinnat, niin ei haittaa vilukaan.Sophie Rosenborg, seisoen keskellä keltaista peräkamaria,missä hänen ja Helenan pukuvarastot vielä olivatlevällään vuoteilla, sohvalla ja seinäpenkeillä, kertasiitsekseen sanaa »veneretki» ja jatkoi toistelemallaniitä pieniä kirosanoja, joita Viaporissa naisetkin käyttivät,kun olivat suuttuneet tai lämmenneet viinistä jalemmestä. Näinkö siis piti mennä myttyyn koko sen ihanansuunnitelman, joka oli rakennettu Kaupunginlahdenjäätymisen varaan? Lapsellinen suunnitelma! Jäidenvaraan on parasta olla rakentamatta, se opittiin tässä.Mutta mikä kiusanhenki kuiskasikaan amiraalin korvaantuon pirullisen suunnitelman, nyt juuri kun heidänonnensa oli täyttymäisillään, kun tuossa ikävässä linnoituksessasepitettiin lemmenlauluja kätkettäväksi konvehtipapereidenja nauharuusukkeiden poimuihin? JosJägerhorn olisi ollut täällä, niin ei olisi ollut vaikeaasaattaa asioita kuntoon; hän oli avulias ihminen. Muttahän tietenkin hääräsi jossakin likellä rajaa, muidenmaanpettureiden kanssa. Jägerhorn — »Fredrik», joksilinnoituksen naiset häntä nimittivät, oli totisesti tuomittavaja halveksittava ihminen, mutta häneen ei voinutkokonaan suuttua. Hänestä täytyi pitää. Hän roihusikuin soihtu ja aina sytytti. Silloin esimerkiksi, kun»Fredrik» kosi Sophieta, olisi hänen oikeastaan pitänythirmuisesti loukkaantua. Sillä kuinka tämä maanpetturiuskalsikaan lähestyä Sophie Rosenborgia? Mutta niin108

kauniisti Jägerhorn puhui yksinäisyydestään, kodittomuudestaanja isänmaansa orjuudesta, että Sophie oliheltymäisillään kyyneliin. Tuo hullu mies ei katsonutisänmaakseen mahtavaa Ruotsia, vaan tätä viheliäistämaanäärtä, jota sanottiin Suomeksi ja jossa eivät ihmisetpuhuneet oikeaa kieltä, vaan jotakin sekasotkua. Jägerhornoli kapinahenkinen yllyttäjä. Mutta nyt hän ehkäolisi voinut auttaa. Hänhän oli amiraalin sukulainen.Sanottiin amiraalin pitävän hänestä. Hän olisi voinutsanoa Cronstedtille: pane vaikkapa tuo Lochtandermenemään rajalle Hjärnen asemesta. Hjärnen täytyysuorittaa rakastuneen miehen kaikkein tärkeintä komennusta:mennä kihloihin ...Ikäänkuin Helena von Hauswolff olisi kuullut mitäSophie ajatteli, hän astui permannon poikki Lochtanderinluo ja lausui, ääntään hiljentäen:— Kapteeni Hjärne on saanut komennuksen jonnekinkauas — mutta te ette saa mennä puhumaan tätä muille— häntä kuitenkin tarvittaisiin täällä: ettekö te voisilähteä komennukselle kapteenin sijaan?Lochtander nosti hämmästyneen katseen iloisestakoristelutyöstään ja vastasi kuoleman totisena:— Jospa sellainen luottamus minulle vain suotaisiin.— Onko se niin suuri tehtävä?— On. Jos sellaisen saisin, niin voisin ehkä toivoaylennystäkin.Vanheneva luutnantti katsoi kauniin Helenan jälkeenikäänkuin toivon tähti olisi loistanut siltä ovelta minkätaakse hän hävisi. Mutta Sophie Rosenborg ei lempeästivastaanottanut ystävätärtään. Hän oli pukeutunut turkkiinja turkiskenkiin mennäkseen ulos, kuullut Helenanja Lochtanderin keskustelun ja puhui nyt nopeaan:— Kuinka sinä menet sellaiselle puhumaanminun asioitani. Hitto sinut vieköön, kun olet niintyhmä! Jos Hjärne saa tästä tietää, niin on kaikki lopussa.Mutta sellaista se on, kun myy nuoruutensa ja kauneutensavanhalle miehelle. Sinulle ei e r o merkitse mitään,kaivannetko lapsiasikaan. Minä lähden nyt linnoitukseen,minä.Kun hän avasi eteisen ovea, seisoi Lochtander odottavanahänen takanaan.109

— Jospa minun vain sallittaisiin lähteä kapteeninsijaan. Kyllä toimittaisin tehtävän huolellisesti. Kas,tällaisessa rajamaassa kuin Suomi, tällaisessa maassa,joka aina on ollut kahden mahtavan maan taistelutantereena,aina hävitettynä, aina hyljättynä, täällä tapahtuuusein rajalla asioita, jotka vaativat hyvin huolellista valvontaa,tarkastusta, huomiontekoa. Minä . . .Sophie Rosenborgin ensi ajatus oli ylpeästi ilmoittaa,ettei hän ollut pyytänyt mitään palveluksia. Mutta tuonvaljun miehen hartaat kasvot, joista siniset silmät täynnäalttiutta häneen katsoivat, lauhduttivat hänet niin, ettähän ojensi Lochtanderille kätensä. Ja hän muistikin nyt,että Lochtander oli kotoisin sieltä kaukaa pohjoisesta,jostakin rajaseuduilta. Eikö hän ollut mahtanut joskussitäkin sanoa, että tuo kaukainen kotiseutu aina oli hänenmielessään. Fredrik Jägerhorn lienee kerran maininnut,että siellä aina tuli kato. Sophie Rosenborg piteli hänenkättään hetken aikaa ja punnitsi, voisiko olla sittenkinmahdollista, että tuo vanhahtava luutnantti pelastaisihänen sulhasensa.. . ?Salissa kuului Dirchsen ihmettelevän, miksi päivällinenviipyi ja missä everstinna Brunow oli. Hyviä hajujatuntui ilmassa, todennäköisesti lintua paistettiin. Dirchsenoli Kärnäkoskella menettänyt jalkansa ja pelissävaimo-vainajansa omaisuuden. Nykyään hän pelasi mielettömiälapsellisia pelejä vain saadakseen pitää hyppysissäännoita suloisia pirun keksimiä paperilappuja, joitasanottiin korteiksi. Turhaan he Fullerin kanssa olivatkoettaneet luoda uutta peliä, joka yhtäkkiä valtaisi kokomaailman ja tekisi heidät rikkaiksi. Fullerin intohimoei ollut kortinpeluu, vaan talon emäntä, jota hän oliihaillut jo Tukholman komediassa ja jonka perässä hänoli kulkenut Suomeen heti kun oli kuullut eversti Brunowinautuaasti nukkuneen.— Minne kaunotar läksi ketunnahkaturkissaan? sanoiDirchsen, jääden katsomaan eteiseen päin.— Komplikatioita, sanoi Fuller.Sophie ei sattunut tietämään, että Viaporin kuriiriaajava Kellberg asui juuri samassa talossa missä eräsvyöntekijän vaimo aamulla oli kuollut isoonrokkoon.Kiertäessään Suon kaupunginosan ahtaita polkuja, hän110

tunsi katajansavua harmaassa syysilmassa ja pian näkivalkeankin, jonka yläpuolella ravisteltiin köyhiä vuodevaatteita.Vainajan tila oli tuotu siihen asunnon ulkopuolelle,ja useat vaimot ja lapset häärivät ympärillä.Vasta kun Sophie näki suuren mustalla hiilellä vedetynristin ovessa hän käsitti, minne oli tullut.Hän oli aina erikoisesti pelännyt isoarokkoa, ja nytkinkauhu kangisti hänen kieltään, kun hän kysyi Kellbergiä.Katajat räiskivät keskellä tietä, savu pöllähtelimaahan ja kiiri pitkin lumisohjoa, kallistuvien puurakennustenvälissä. Viaporin hieno ylpeä neiti tuskinennätti kuulla mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin. Hänpakeni, peläten savuakin, joka pyrki tarttumaan hänenketunnahkaturkkiinsa. Vinhaan astellessaan hän parikertaa kääntyi ja huusi lapsille, pitäen harsoliinastasuunsa edessä, että he käskisivät Kellbergin heti tullasiltarantaan, missä häntä odotettaisiin. Ja samalla hänkuitenkin pelkäsi Kellbergiäkin.Päästessään torille hän sentään alkoi rauhoittua. Hirvittäväkatajansauhu oh toki jäänyt sinne Suon kaupunginosanonkaloihin, eikä hän ollut tarttunut kenenkäänkäteen, saatikka sitten noihin hirveihin rääsyihin, joitaravisteltiin katajansavussa. Jo tuo savukin — kauheanhajuinen! Tohtori oli tullut ja hän kuului yötäpäivääkäyvän sairaiden luona, mutta ihmisiä vaan kuoli hirveästi.Viaporin kuuluisa kaunotar asteli kohtaamatta yhtäänihmistä. Jollei joissakin ikkunoissa olisi näkynyt tulta,olisi voinut luulla koko kaupungin kuolleen ruttoon jakatajansavuun. Hirvittävä kaupunki, hirvittävä maa!Kuinka kaukana oli Tukholma, hurmaava kuninkaankaupunki.Pitikö hänen ja hänen rakastettunsa täälläSuomessa elää ja kuolla? Ja kuitenkin oli ihmisiä, jotkaolivat siihen kiintyneet, niinkuin Jägerhorn ja entä sittentuo Lochtander.Niin, jollei ennemmin ollut uskonut rekiretkeä mahdottomaksitällä kelillä, niin tässä Kaupunginlahdenedessä sen uskoi. Toivoton märkä lumisohjo lepäsi kaupunginja linnoituksen välillä ikäänkuin kaiken apeudensappi olisi haljennut ja jäänyt siihen lainehtimaan.Hjärne on tuolla linnoituksessa, tämän harmaan vesi-111

lakeuden takana, ja pian on heidän välissään oleva etäisyys,jonka takaa kirje niin harvoin tulee perille, ettätoinen tai toinen moneen kertaan ennättää kuolla.Minun täytyy päästä linnoitukseen! ajatteli Sophie.Joka hetken tahdon viettää likellä häntä, jota rakastan.Kukaties kuolema on likellä toista tai toista, ah jospayhtaikaa ottaisi molemmat! Minun täytyy vielä kerransaada vakuutus, että hän rakastaa minua ja vain minua.Taasen tuntui poltettujen katajien käry. Sophie Rosenborgiauuvutti ja pyörrytti, hän kierteli laatikkopinoa jaasettui istumaan. Katajankäry tuntui pesineen hänenturkkiinsa. Hänen silmissään oli polku vyöntekijän kallistuvanmajan edessä, vuode ja tuli, jonka sauhuunravistettiin rääsyjä.Miksi minun on näin paha olla? Olenko kipeä? Mitäon näissä laatikoissa? Miksei kuriiri jo tule? Olenko joollut tässä kauankin? Miksen lähde paikaltani? Onkominun vilu? Näitä laatikkoja on kovin paljon, olentäällä kuin talossa, Kellberg ei löydä minua täältä. Olisikomahdollista, että linnoituksen korkeat upseeritnäissä laatikoissa lahjoittaisivat kruunun tavaraa kartanonomistajille?Kellberg on hävytön, kun uskaltaa sitäväittää. Mutta todennäköisesti hän on oikeassa, tuokelmi mies! Hänpä näyttää tuntevan, että grosshandlaripapatpanevat arvoa kauniille korulle, jonka nuori pikkuvänrikki lähettää salakihlatulle tukholmattarelle joululahjaksi.Koru voi lujittaa itse rakkauttakin-... Onkovarmaa, että Hjärne pitää minusta yhtä paljon kuinminä hänestä? Olenko minä kauniimpi kuin Helena?Kuka puhuu ääneen? Se joka on onneton. Puhunko minäääneen? Olenko ennen puhunut? Rakastan Gustafia,ikävöin hänen luokseen. Mikä minun on?Yhtäkkiä Sophie tunsi voimakasta vilua. Täällä voimennä terveys! Ja siinä samassa hän tempautui pystyynja sai päähänsä, että voihan linnoitukseen päästäjalankin. Hän saattaa jättää turkkinsa Heidenstrauchinpuotiin ja lainata korkeat saappaat. Vihreä silkkikangason vielä maksamatta, muu toki maksetaan. Helena ontehnyt velkaa, hänkin. Hauswolffilta täytyy salata se.Inhottava Valhalla-veljesten yhteinen hempukka onpalannut miehensä luo. Hitto vieköön sen kanaljan.112

Nyt saattoi nähdä kahden herran verkalleen astuvanRantatieltä rantaa kohden. Ei, kumpikaan ei ollut Kellberg.Nämä olivat upseerin puvussa. Amiraaliko itse?ja toinen puhui tummalla äänellä ikäänkuin Jägerhornolisi puhunut. Oliko »Fredrik» tullut? Ilo läikähti hetkeksiSophien rinnassa, sillä jos »Fredrik» oli tullut, niinhän keksisi keinot miten päästäisiin linnoitukseen. Sinnehän varmaan itsekin oli matkalla. Ja nyt, kun Sophiejo oli varma, että eversti veisi hänet Viaporiin, hänenkaipauksensa kasvoi tässä toivossa ihanasti, ja vavistenhän odotti, että Jägerhorn jäisi yksinään. Mutta eipäsiltä näyttänyt: amiraali piteli häntä käsivarresta japuheli hiljennetyin äänin, vaikkei ketään ollut näkyvissä.Vai niin, oliko kysymys salaisuuksista? Olisiko pitänytlähteä tiehensä, jottei joutuisi kuulemaan luvattomia?Mutta entäpä jos he tulisivat puhumaan siitä, mitä vartenHjärne lähetetään komennukselle.Amiraali puhui todella komennuksesta, mutta ei Hjärnen,vaan omastaan. Hän ei voinut katsoa komennustaanSuomeen muuksi kuin karkoitukseksi. Oli talviaikaa, kunhän tuli rappeutuvaan linnoitukseen, jossa tuskin tapasituolia, millä istua. Hänen alansa on merisotilaan, ei linnoitusupseerin.Jokin toivoton masennus painaa täälläkaikkia ihmisiä, jokin epävarmuus huomisesta päivästä.Linnoituksessa vietetään syntymäpäiviä, kihlajaisia, ristiäisiäja tanssitaan kaikkialla, hautajaisissakin; kokoViapori on kuin kierivä karuselli. Ei voi muuta ymmärtää,kuin että halutaan unohtaa ja huumautua. Rekiretkion vuoden tärkein tapahtuma. Yhtään sanaa ei syystalvenaupseeriperheissä lausuta niin usein kuin »rekiretki»tai »jää-ajot». Mikä linnoitus tämä on? Täällä ei olekunniantuntoa eikä kuria. Täällä on lamaannus ja yhtäkaikkisuus.Parasta olla sanomatta miltä tuntuu ottaavastaan tällaisen linnoituksen puolustus. Ja päällepäätteeksikaupunki lähettää Viaporiin arestanttinsa, jotkasitten yhtämittaa karkaavat, ja näitä karkureita linnoituksenkäsityöläiset suojelevat. Tuollainen irtolainenkuin Kellberg häpäisee koko linnoitusta ja saa sen tehdä.Koko ilma on sekoitus juoruja, kihlauksia, ilmiantoja,pidätyksiä. Klingspor Viikissä on yksisilmäinen ja odottaarouvaansa kuolemaan. Kaupungin pormestari on8 — Talvio, Kootut teokset XII 113

tulemaisillaan sokeaksi... Yhtäkkiä kulkee huhu, ettäjoku sokea mies pohjoisesta on tyttärensä taluttamanasaapunut Helsinkiin hakemaan poikaansa, joka palveleeAdlercreutzin rykmentissä. Hän on — isä nimittäin —menettänyt sodissa kuusi poikaa ja tahtoo nyt tätä viimeistäkotiin kyntämään peltoja. Tämähän on hyvinliikuttavaa, mutta tietysti mahdotonta. Vanhus ja tytärkinennustaa. Ja nyt juoksee koko linnoitus kaupunginkanssa kilpaa ennustajan luo. Minä olen kieltänyt heiltäpääsyn linnoitukseen, onhan mahdotonta sallia tuollaista... Tyttö kiertelee täällä katuja ja pyrkii jopaminunkin puheilleni — täytynee karkoittaa. heidät kaupungistaja passittaa kotiseudulleen.Vähällä oli, ettei Sophie Rosenborg nyt lähtenyt piilopaikastaankysyäkseen mitä amiraali oli tehnyt poistaakseenmasennusta, joka todella painoi ihmisiä. Millä pitilinnoituksen perheiden sitten tappaa aikaansa tässä harmaassaikävässä maassa? Pitikö linnoituksen nuortenleikkiä sokkosilla tai hypätä nuoraa, tai... ? Syntymäpäiväthäntulivat koko valtakunnassa ilman kutsua.Kihlaukset... niin, ketä niistä oli syyttäminen, Jumalaavaiko pirua ... ? Karuselli! Eh bien, karuselli! Niin,arestantit ja varkaat lisäksi...Amiraali tuntui syyttävän Anjalan miehiä. Vaikeampioli kuulla mitä Jägerhorn nyt sanoi. Sophie Rosenborgkuuli vain: tulee aika, ja hetken perästä: tuleeuusi aika! Pitää katsoa tarpeeksi kauas!Jägerhorn lausui sanat papillisella ennustajan-äänellään,jonka linnoituksen naiset hyvin tunsivat. Muuten nuomolemmat vatkasivat samaa asiaa kuin Loehtander jaLindeblom joka päivä keltaisessa talossa kruunun hevoshaanlaidassa!— Niin, puhui amiraali, — kierretään ympyrässä. Eivoida vaatia, että köyhä kaukainen alusmaa nauttisisamoja etuja kuin emämaa. Nämä maat eivät ikinä voitulla yhdenarvoisiksi... On naurettavaa, on maanpetosta...Ja Jägerhorn:jättäköön Ruotsi tämän maan oman hallintansavaraan, niinkuin eräs äiti kerran poikansa Mooseksen.Ruotsi tulee hämmästymään kuinka se pitää114

puoliaan, kunhan se saa käyttää miehensä omaan työhönia omaan puolustukseen ...Mutta millä häpeällisellä hinnalla? Venäjänkeisarinnan mökkiläisenä ja maaorjana!Kun olisi voinut tukkia korvansa kuulemasta tuotayhtä ja samaa, tuskitteli Sophie. Oli jo hirvittävän vilukin.Luuliko tuo hullu Jägerhorn ehkä, että tämä takamaakelpaisi seisomaan omilla jaloillaan?Niinkuin leivosen laulu helähtää ilmoille pilvisestäpäivästä, niin helähti Helena von Hauswolffin ääni esiinmarraskuun itkevästä harmaudesta. Helena tuli juoksujalkaa,hypähdellen vesilampareiden yli, huhuili ja huuteliSophien nimeä. Hän lakkasi vasta kun huomasi korkeatherrat. Helenan ääni kantoi heleänä rantaan asti:— Pyydän anteeksi, hyvät herrat. Etsin ystävätärtäniSophietä. Eikö hän ole täällä? Minne hän sitten on voinutlähteä? Olemme olleet surullisia, kun ei meidänrekiretkestä nyt voikaan tulla mitään ... Me olimme siitäniin iloinneet... Herra amiraali on liian ystävällinen,niin kyllä kai kihlaukset usein on julkaistu siten...Mutta uskallanko kysyä — onko se matka kiireellinen,jolle kapteenit Hjärne ja Reuterskjöld lähetetään?— Tietääpä pieni kaunis rouva paljon ...— Ystävättäreni kertoi minulle, pyydän ettei herraamiraali pahastu.— Hjärne ja Lochtander lähtevät — Reuterskjöld jäätänne.— Vai niin, niinkö. Eivätkö Reuterskjöld ja Lochtandervoisi lähteä?— Pienelle kauniille suulle pitää antaa anteeksi yhtäja toista. Neiti Sophietä täytyy onnitella: hänellä onurhoollinen ystävätär.— Ah niinkö, herra amiraali siis tietää! Niin, Sophieolisi niin toivonut, että heidän kihlauksensa olisi juhlallisestijulkaistu, niinkuin tapa on... Mutta nyt siiskapteeni Hjärne matkustaa... Ystävättäreni on surullinen... ja minä myöskin... Viipyykö kapteeni kauanpoissa?— Niin kauan kuin asiat vaativat.— Herra amiraali, ystävättäreni rakastaa kapteeniHjärneä aivan hirvittävästi...115

— Iloitsen, että upseerini saavat uskollisia vaimoja.— Herra amiraali ...— No niin, rouva von Hauswolff, mikä vielä painaamieltänne?— Jo uskaltaisin pyytää kapteeni Hjärnelle yhtäainoaa päivää. Ystävättärelläni on äärettömän kaunisvihreä puku, jonka hän teetti kihlajaisia varten assamblee-illaksi.— Vai niin. Tämähän on tärkeä näkökohta. No, etsikäänyt ystävättärenne ja sanokaa, että hän pukisi ylleensen äärettömän kauniin puvun. Minä lähetän sulhasensinne ihailemaan, jahka olen hänen kanssaan puhunut.Kihlaus on julistettava julki tänä iltana. Se on minuntahtoni. Molemmat kapteenit tulivat juuri äsken reippaastijään ylitse jalan. Hjärne on hänkin täällä.— Jalan? huusi Helena — se tuli kuin hätähuuto. —Ah mimmoiset saappaat heillä sitten olikaan?— Huomenna jää tuskin olisi kannattanut. Kiirehtikääsiis heti pukeutumaan hienoiksi. Eversti Jägerhornsaa minun sijaani tulla esittämään kihlattujen maljan.— Tjaa, sanoi Jägerhorn, — vai pitää minun olla liittämässäkaunista Sophieta toiseen, olenhan kerran itsekosinut häntä. Tosin siitä jo on monta vuotta. Olin hurjastirakastunut.Helena von Hauswolff hyppeli ja hymyili, kiitteli jasiunaili. Oli kuin lintu olisi viserrellen räpytellyt siinäliejuisella maalla Helsingin rannan kaatopaikan vierellä.— Kuinka me nyt kaikki tulemme iloisiksi ja tyytyväisiksi!Olikohan keltaisessa talossa kruunun hevoshaan harjallakoskaan vietetty niin iloista iltaa kuin tämä SophieRosenborgin ja Gustaf Hjärnen kihlajais-ilta? Kortitolivat toki nyt ennustaneet oikein, monet kerrat ne olivatkinpelastaneet rouva Brunowin, ilmoittamalla mitäoli tulossa. Niinpä tavattiinkin nyt päivällispöytä todellajuhlallisesti katettuna ja voileipäpöydällä niin paljonjuomatavaraa, että Fuller yritti tulla pahantuuliseksiajatellessaan niitä laskuja, jotka talon emännän myöhemminoli suoritettava. Rouva Brunow itse komeilikultakäädyissään ja muistosormuksissaan, hiljalleen ral­116

latellen pöytä- ja piirilauluja, joita aikoi herättää elämäänillan kuluessa. Iloisista iloisimmalta tuntui luutnanttiLochtander, joka naulatessaan rekiretki-juhlaanaiottuja siraatteja salinovien yläpuolelle selitti aikovansa,hänkin, tänä iltana julkaista kihlauksensa. Hänen kauniinmorsiamensa nimi oli Solitude, ja tässä tämä tikapuillaauttoi häntä hänen laskiessaan lentoon kaikki sinisiipisetamoriinit. Kävi toki suhina ja rätinä kuin parhaassasodassa, kun nuoliniekat ammuskelivat nurkastanurkkaan läpi salin. Hip, hei, hurraa: hän on saanutkomennuksen rajalle, hän, Antti Lochtander!Hjärne saapui yksinään, ja everstinna Brunow, jokaoli pitänyt silmällä porttia, johdatti hänet salaa ja uskomattomantaitavasti läpi puolipimeiden kuistien ja eteistensen oven eteen, missä morsian ystävättärensä kanssaoli pukeutumassa.— Kyllä te nyt näette nälkää, rakkaat ruokavieraani,puheli hän edestakaisin kävellessään, — mutta koettakaakestää. Kissa pääsi ruokahuoneeseen ja pisti poskeensakermat ja paistit. Ei mitään jäänyt. Saatte tyytyä naurishuttuunja silakkaan. Koettakaa kestää ... Muttaavatessaan keltaisen budoaarin ovea hän kuiskasi:— Hss Helena, ulos täältä, hiirenhiljaa! Heitä paljaillehartioille huppuliina... Jumalan tähden, älkääkiljaisko. Tässä tuon Sophielle erään hirveän sydämenvarkaan,kavaljeerin rakastettavinta laatua. No niin,hän auttaa panemaan hameen hakasia takaa kiinni...Hsss! Mitä joutavia ujostelemisia! Saatte vain kymmenenminuuttia! Hjärne, älkää pahasti rypistäkö robe'ea!Helena Hauswolff syöksyi kuin sukkula, vuodevällytpaljailla olkapäillään, ovesta ja joutui eteisen ovenavauksessasuoraan jonkun ihmisen syliin, joka ihminennauroi miehen äänellä ja suuteli häntä mihin ennätti.Heitä oli kaksikin, mutta pimeässä ei voinut erottaa keitähe olivat, ennenkuin Helena jo pihaan ennättäneenätunsi Fredrik Jägerhornin äänen. Ja se toinen mahtoiolla Reuterskjöld, se ilkimys, joka oli suudellut. Muttasuuttuminen toki ei nyt johtunut kenenkään mieleen.Viaporin kuuluisten rekiretkien tahti oli vähitellenottanut komennukseensa talon ja salaisuudet alkoivatavautua. Hyvät ruuat ja hyvät juomat täyttivät tuok-117

suillaan huoneet, kynttilät kärysivät ja lepattivat. Juostiinja kuiskailtiin. Talon emäntä itse loisti onnellisessaodotuksessa. Kuului iloista, pidätettyä naurua. Avattiinkaksoisovia. Kapteeni Fuller vihdoin sävähytti aukikeltaisen budoaarin ovet ja maailman kaunein kihlattuihmispari astui saliin. Oh! Mon Dieu! Charmant! Suurenmoista!Tuttu seura irtaantui harmaasta arjestaikäänkuin olisi ensi kertaa astunut kevään lehtoon jaensi kertaa kuullut satakielen. Ja juhlapöydässä olijokainen sen näköinen kuin olisi odottanut oman kihlauksensajulkaisemista. Toki Sophie Rosenborg jopukunsa ja oudon hiljaisen, juhlallisen kauneutensavuoksi, sekä hänen vierellään istuva komea kapteeniHjärne heti olivat kaiken keskusta. Sulhasen toisellapuolella oli Jägerhorn ja morsiamen toisella puolen talonemäntä, joka ei voinut pidättää tunteellisia ilon kyyneliäsilmistään, kun eversti Jägerhorn kauniisti puhuikihlatuille. Hän johdatti mieliin keväisen päivän Viaporinvalleilla, jolloin iloinen syntymäpäiväseura käyskelikukoistavien sireenipuiden keskellä ja kahdellesydämelle tapahtui se ihme, että ne löysivät toisensa.Sellainen on niitä salatuita ihmeitä, jotka tapahtuvatsiemenelle, kun se maan povessa auringon suudelmastaherää kasvuun. Tai kun kansa, joka on elänyt varjossa,tuntematta itseään, saa herätyksen, tuntee otsallaanvapauden jumalattaren suudelman ja luo yltään orjuudenkahleet niinkuin virta, joka keväällä vapauttaaitsensä jäistä. Näin on viime päivinä tapahtunut useissamaissa niinhyvin vanhassa kuin uudessa maanosassa.Kansat havahtuvat ja luovat kahleensa — suotakoonvanhalle soturille anteeksi, jos hän tähän iloiseen tilaisuuteenliittää havaintoja, jotka ovat häneen vaikuttaneetylivoimaisen väkevästi.Lochtanderin mielenkiinto oli eversti Jägerhornin näitäpuhuessa rävähtämättä seurannut puhujan kasvoja,hänen tummaa ääntänsä, joka lämpenemistään oli lämmennyt,ja katsetta, joka hetken tuntui olleen jossakinkaukana täältä. Siellä jossakin kaukana everstin kotipaikallavarmaan. Ja Lochtanderkin siirtyi ajatuksissaankauas metsänreunaan, mistä kangasti kylä, loputonmetsäseutu, nuori poika joka kynti ja tyttö joka ojensi118

hänelle juotavaa. He olivat yksinäisen miehen kummilapsetJuhana ja Marjaana ... Metsä oli hiirenkorvalla,leivoset lauloivat, maa kääntyi pitkinä mustina turpeina... Näky meni nopeasti ohitse kuin tuulellasauhu... Poltettiinko suota? Isänmaa! purkautui upseerinhuulilta. Ja Lochtander, ajattelematta mitä teki,tarttui viinilasiin joka äsken oli täytetty hänen eteensä,ja joi sen pohjaan. Hänen kätensä yritti haparoida pulloa,koska hän olisi halunnut juoda enemmän, mutta sitäei ollut hänen ylettyvillään.— Tulee aika! jatkoi eversti ja katsoi silmänräpäyksenajan luutnanttiin, ikäänkuin ei hän olisi nähnytketään muuta ja ikäänkuin tämä yksin olisi voinut hänetymmärtää. — Mutta tänäänhän on sydänten juhla. Mikäonni naiselle omistaa uljaan sotilaan rakkaus, mikä onnisotilaalle, joka on vihkinyt elämänsä puolustamaan kalleintamitä ihmiselle on annettu, isänmaata, omistaa naisenrakkaus, naisen, jonka uskolliset ajatukset ja esirukouksethyvien enkelien lailla liihoittelevat hänenympärillään ja kääntävät jopa uhkaavat kuulatkinradaltaan.Kun everstin esitettyä kihlattujen maljan Lochtanderkohotti tyhjennetyn lasinsa heitä kohden, katseli hänkuin lumouksen vallassa ainoastaan Jägerhorniin. Ja kunnyt alettiin laulaa ja maljat yhä tiheämpään tyhjenivätpohjaan asti, katseli hän yhä everstiin kuin taivaankaareen.Kun muut kohottivat hurraa-huutoja kihlatuille,huusi Lochtander mukana, mutta hän lausui joitakinoutoja sanoja, joita hän yksin mahtoi ymmärtää. Hänpuhui suomenkieltä!— Skool, Lochtander! lausui viinistä kuumenneenatalon emäntä, korottaen lasiaan vinoon yli suuren, pyöreänpöydän. — Kerrankin näen teidät iloisena ja tyytyväisenä.Skool!Lochtander nousi pystyyn, tarttui pulloon, mutta hetilöytämättä lasiaan nosti pullon ilmaan ja huusi:— Kaikkien niiden kansojen malja, jotka luovatyltään orjuuden ikeen. Skool!Hänelle huudettiin, että hän puhuu roskaa, istukoonalas ja pitäköön suunsa. Nyt vietetään rakkauden juhlaa!Talon emäntä nousi toimittaakseen hänelle juomaa.119

Kerrankin hän näki hyvän luutnantin iloisena ja tyytyväisenä.Mutta Jägerhornkin oli hänet nyt huomannut,ja molemmat miehet katsoivat toisiinsa kiinteästi ikäänkuinei ketään muita olisi ollut huoneessa. Kun everstinnaBrunow aikoi ottaa pulloa, jota Lochtander yhäheilutti kädessään, täyttääkseen siitä luutnantin lasin,niin tämä sydämellisesti katsoi everstinnaan niinkuinlapsi katsoo kaitsijaan, joka aikoo ottaa häneltä hänenlelunsa. Hän oli juonut pullon tyhjäksi.— Eversti Jägerhornin malja! huusi Lochtander. —Tarvitsisin ämpärillisen kalleinta viiniä ja yhteen kyytiintyhjentäisin sen Fredrik Jägerhornin kunniaksi.Nyt juotiin Jägerhorninkin malja, nimittäin siinä ominaisuudessa,että hän edusti amiraalia. Hänen maljansaoli siis varsin oikeutettu. Muuten kaikki maljat keskitettiinkihlattuihin, jotka tuntuivat kuuluvan toiseenmaailmaan — kuinka saattoikaan rakkaus luoda ihmisetnäin uusiksi! He joivat vähän ja puhuivat vähän. Kumpikintuntui muistavan, että kapteenin huomenna varhainoli lähdettävä.— Tulee aika! lausui Jägerhorn kohottaen lasinsaLochtanderia kohden. — Tulee aika — Suomen suuriaika!Lochtander, kuin suunniltaan riemusta, toisti hänensanansa ja heilutti kättään. Molemmat lausuilivat toisilleennäitä sanoja, väsymättä, ja joka kerta kokienjotakin uutta siinä salaisuudessaan.Oh, nyt saapui soittoniekka, Helsingin urkuri, jokasamalla oli Adlercreutzin rykmentin soittokunnan johtaja.Kookas tuuheatukkainen, Danzigista tänne tullutmies, yllään suuret sudennahkaturkit, oli jo pihalle kuullutjuhlahumun, joutunut sen valtoihin ja, kiiruhdettuaanportaista eteiseen, tavoittanut silmiinsä kihlatunparin, joka muun seurueen keskellä kuin täyteläinenruusupuu loistossaan pysäytti hänet.Juhlaseuruekin näki Kressin tulevan, ja Lindeblom jaStava de Freese nousivat käydäkseen häntä vastaan.Mutta he pysähtyivät, sillä soittoniekka näkyi haluavanseisoa eristettynä omassa maailmassaan. Raskas viitta,jota hän käytti soittaessaan kylmässä kirkossa, valuihänen jalkoihinsa, hän pyyhkäisi lakin saman tien, ja120

viulu, kevyt kuin lintu tuli esiin povesta, asettuakseenkaulalle.Juhlallinen tumma sävel, kuin virranjuoksu himmeänvuoren alta kesäaamussa, alkoi laulaa hänen olemuksessaanja kirposi esiin hänen tunteellisista sormistaan viulunkieltenkoskettelussa.— Schönheit, dich will ich huldigen,Schönheit, dich will ich loben,Schönes Weib, heil sei dir,Du Krone der Schöpfung ...Soittoniekka tapaili joitakin syntymämaansa sanoja,joita tuskin kukaan kuuli. Hänen sävelensä puhkesi sittenriemulliseksi fuugaksi, joka sinisenä virtana E-duurissavierii vihreitten niittyjen halki. Jopa läksi liikkeelleC-dur sävel, keltainen kuin aurinko ja väkevä kuin keskipäivänriemu. Molemmat kiirehtivät täyttymyksen päämäärääkohden. Ja yhä liittyi virtaan uusia säveliä,elämän riemuja, elämän tuskia, lasten leikkejä, lintujenlaulua, kukkain loistoa, kukkain lakastumista. Kieletvärisivät, kielet vaikenivat.Ihmisetkin vaikenivat. Sitten alettiin huudella.— Kress, Kress — tulkaa! Soititte kauniisti. KommenSie, den Ehrenplatz neben der Schönheit sollen Siehaben! Sävelten maailmassa te olette aatelismies.— Miksi tulette niin myöhään? Joko teidän taas pitikorjata kaupungin kirkon onnetonta pelitoosaa?— Kress, soittoniekka Lutheruksen maasta, morsiamenviereen!— Kressin malja!Lochtander kiirehti nostamaan sudennahkaturkit eteisenlattialta, minne ne olivat valuneet. Korkea, varhainharmaantunut, puhdasihoinen ja väkeväpiirteinen miesastui juhlahuoneeseen, tällä hetkellä kädessään huilu.Kun hän otti irti äänen mitä erilaisimmista soittokoneista,niin häntä huvitti panna niitä näin taskut täyteen ja alatiilahuttaa niillä ihmisiä. Nytkin hän näytti aikovanedelleen soittaa, ja tällä kertaa huilua, kun emäntä toihänen käteensä viinilasin ja kaikki pikarit pöydästäojentuivat häntä kohden. Juhlapöydässä oltiin jo iloi­121

sessa humalassa. Fuller ja Dirchsen kävivät Jägerhorninkimppuun, tiukaten häneltä tietoa, mitä hän tarkoittinoilla kahleita ja jäitä katkovilla kansoilla. Tarkoittikoehkä herra vapaustaistelija Lapinkin kansaa, hahhahhah?Lochtander yltyi pyytämään, että Kress säveltäisi Suomenmarssin,sellaisen, että kuuluisi kuinka jäätlähtevät koskia alas, sellaisen, että rytisee ja paukkuu jasitten tulee vapaus.— Suomen marssi, se soittakaa! rukoili Lochtander.Kapteeni Reuterskjöld suuteli rouva von Hauswolffinkäsiä eikä tuntunut näkevän muita kuin hänet. Helenanauroi, torui ja leikillä löi häntä korvalle. Reuterskjöldsuuteli hänen paljasta rannettaan siltä kohdalta missävaltasuoni lyö. Helena ei enää liikahtanut. Fuller vaati,että jo noustaisiin pöydästä. Viini oli aivan lopussa.Talon emäntä meni katsomaan, vieläkö sittenkin olisiviiniä. Lähetettiin nopeasti Heidenstrauchille sitä hakemaan.Fuller ajatteli laskuja ja koetti katseellaan saadaAnna Brunowia järkiinsä. Mutta Annakin oli kerraniloinen ja tyytyväinen ja halusi laulaa ja hurmata. Kaikkipuhuivat yhtaikaa, ei enää voinut erottaa omaa ääntään.Kihlatut saattoivat huoleti tuntea olevansa yksinään javaihtoivat raskaita, kuumia silmäyksiä. Jägerhornkinnyt vaati Kressiltä »Suomen marssia». Viiniä tuli pöytään.Taasen puheltiin niin, ettei voinut toista ääntäerottaa toisesta. Yhtäkkiä hiljeni.Sillä taasen kajahti sävel. Paimenen huiluko puhalsivilpoisessa metsässä? Kokonainen virta hopeisia pisaroitatulvi sisään, levittäen hunajaisten niittyjen makeutta.Morsiusparin edessä seisoi Fredrik Kress, Saksanmaansoittoniekka, huilullaan ylistäen rakkautta.122

KAUNOINEN SOPHIESenjälkeen kun Helena von Hauswolff palasi miehensäja lastensa luo linnoitukseen, vaipui Sophie Rosenborgmasennuksen tilaan, josta hänen suojelijattarensa everstinnaAnna Brunow turhaan koetti häntä nostaa. Everstinnakehoitti häntä liittymään niihin nuoriin naisiin,jotka nyt alkoivat opetella soittotaitoa tuon erinomaisensoittoniekan Fredrik Kressin johdolla. Magdalena Kuhlbergja Henriette Heidenstrauch olivat jo antaneet Kressinkirjoittaa Danzigiin, että sieltä lähetettäisiin tulemaanheille kummallekin fortepiano. Heillä oli siihen varaa.Jalomielisyyden puuskassa oli proprietääri Weckströmsisarentyttärelleen Loviselle ostanut Turusta vanhansoittokoneen, joka tosin kuului olevan niin huono, ettäyhtä mielellään olisi voinut lyödä irti säveliä vanhastamuuripadasta. Joka tapauksessa Lovisekin nyt opettelisoittotaitoa. Uutisten joukossa, joita everstinna surullisellekaunottarelle tarjosi, oli uusi kihlauskin. Tai ei setosin vielä ollut aivan varma, mutta todennäköinen:Amalia Lizelles ja vastatullut tohtori! Amalian kasvotolivat viime aikoina olleet hyvin iloiset, uusi tohtori oliollut heillä kaksi yötä, ja nyt korjasi Kellberg hänentulevan asuntonsa ikkunoita, niitä samoja Heidenstrauchinvihreässä rantatalossa, jotka linnoituksen nuoretsinä tiettynä kuutamoyönä olivat viskoneet säpäleiksi.Tämä kihlaus oli käynyt nopeaan.Mitä nyt mahtoivatkaan ajatella rikkaat Weckstromit,Johannes ja Jakob Daniel? Gustaf — hän oli kaukaisillamailla ja tuskin tulisi edes perinnön saaliinjakoon,häntä ei kannattanut mainitakaan. Molemmat toiset olivatvuoronperään liehitelleet pormestarintytärtä ja usko-123

telleet hänelle, että he tarkoittivat totta, mutta nyt, kunpormestari oli köyhtynyt ja tulemaisillaan sokeaksi, nythe hänet heittivät. Kummallista, että Amalia oli taipunutmilloin toisen, milloin toisen puoleen. Olisikohanmahtanut olla hänelle samantekevää kenen ottaisi. Muttaeiköhän heitä kuitenkin nyt kaduta, kun ei heillä enääole sitä koreaa leikkikalua! Ei, Amalia rakasti vainJohannesta, mutta epätoivoissaan ärsytti häntä Danielilla.Innokkaasti uusi tohtori kävi katsomassa rokkosairaita.Ja muutamia hän oli saanut parantumaankin.Hänet oli myöskin viety Viikiin rouva Klingsporin luo,mutta siellä ei ollut rokkoa, vaan se oli rintatautia. Tohtorioli sanonut, että hänen luokseen tultiin aivan liianmyöhään. Klingspor haki yhä talousmamsselia, hän kuuluikäyneen Döbelninkin luona, vaikkei se talousmamsselisiellä ollut nuori eikä suinkaan kauniskaan. Döbelnkuului ärjäisseen: mitä pirua, minä aion itse naida hänet,eikö kenraali tiedä, että hän on poikani äiti! Klingsporoli hämmästynyt ja sanonut: »tant mieux, mon colonel».Tämä oli niin huvittava asia, että Sophienkin piti makeastinauraa. Döbeln todella oli päättänyt naida piikansa!Komedialaitoksessa näyteltiin yhä »Bobbi muorinhäitä», rouva Brunow oli päättänyt uuden kerranmennä tätä komediaa katsomaan ja silloin Sophien täytyytulla mukaan. Se oli mahdottoman huvittava komedia,jo kotona Ruotsissa yleisö ja Anna rouva myöskinoli ollut menehtyä naurusta, kun Bobbi lauloi Tusneldalle:On naisen sydän linnoitus,sen sisään johtaa rakkaus,vain rakkaus, ain' rakkaus,tralalallala lallalaa.Avaa portti, vahva linnoitus,nyt sisään ryntää rakkaus,Se tulee, hyökkää ...Ja etu oli, että tähän vuodenaikaan paleli komedialadossakuitenkin paljon vähemmin kuin talvisella pakkassäällä.Ohhoh, kuinkahan monta lasillista kuminaviinaa hänkin,124

Anna Brunow, otti silloin viime pakkasella, kun käviensimmäisen kerran ja istui vetoisassa lautahökkelissä!— Mutta Sophie, sinä et kuuntele mitä puhun! Enkoskaan ole nähnyt näin ymmärtämätöntä upseerinkihlattua.Ajattelehan toki, että voi tulla sota ja todellinenhengenvaara. Nyt on kysymys vain luottamustehtävästä,jommoisesta jokainen upseeri iloitsee, ja sinä saisitolla ylpeä! Ja Lochtander, tuo hyvä poika, jota meolemme ilkeästi kiusotelleet, vielä lupasi olla kapteenillehyvä toveri ja veli. Sulje sinä Lochtanderkin iltarukouksiisi,sen hän on ansainnut, ja varo, ettet surekauneuttasi turmiolle. Silmäsi ovat jo haaleat kuin suolarakeet.Everstinna Brunowin täytyi naurulla koettaa poistaavaikutusta, minkä hänen viimeiset sanansa tekivät Sophiehin.Hän tarttui heti pieneen irtopeiliin ja suuntasisen kasvojansa kohti.Silloin hän yhtäkkiä huomasi, ettei voinut erottaa omiakasvonpiirteitään. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.Rouva Brunowkin säikähti.— Ja minä joka tahtoisin, että kaikki olisivat iloisiaja tyytyväisiä! Et ole nukkunut moneen yöhön. Lisette,tule pian järjestämään fröken Rosenborgille vuode.Lisette, kuule toki!Sophie hypisteli keltaisen budoaarin tuolinpäällystä,joka aikoinaan oli ollut kallista silkkidamastia ja jonkarei'istä sormet nyt sopivat sisään kuin verkosta.— Kotona meillä Ruotsissa, alkoi hän ärtyneesti, —piiat heti tottelevat, kun heitä käsketään. Ja myös postituo kirjeet. Posti varmaan on hukannut Hjärnen kirjeet.Rouva Brunow ymmärsi, että Sophie oli sairas. HerraJumala, nyt vasta hän huomasi, että tytön käsi tuntuitulisen kuumalta. Mutta Sophie istui kuin noiduttunapaikallaan ikkunan ääressä, silmäillen polulle, jota pitkinkalastajat menivät veneilleen. Meri oli siis jo auki japyydettiin kaloja. Olikohan jo kevät? Hän ei voinutmuistaa.Everstinnan ja Lisetten kuiskaillessa jotakin, vuodettavalmistaessaan, Sophie tunsi, että hänen sydämensä löiaivan hirvittävästi. Senhän täytyi ihan haljeta. Hänenposkilleen pulpahti kuumia veriläikkiä ja sydämen lyön­125

nit samassa hiukkasen helpottivat. Hän ei enää ajatellutkalastajia eikä Hjärneä eikä rekiretkiä eikä mitään.Hänen olisi tehnyt mieli vain tietää, puhkesiko veri virtanaanhänen kasvoistaan, vai ainoastaan tuntuiko siltä,mutta hän ei jaksanut nostaa kättään, viedäkseen sitäposkelleen.Kävikö ukkonen? Jotkut hirvittävät vaunut kulkivatlinnoituksen päällitse. Ne tavoittivat häntä, täytyi juosta.Ne tulivat tulemistaan. Nyt ne tavoittavat. Auttakaa!Niiden edessä ei ole hevosia, vaan nokimusta pilvi, suuripilvi, niin että se ulottuu maasta taivaaseen. Se toitottaajo korviin. Se humisee, puhaltaa, käy kiinni vaatteisiin!Hän on vain pieni riepu. Kun pilvi paiskaa hänetylös, niin hänen päänsä lyö taivaan seinään. Hän putoaakorkealta. Ei ole jäljellä kuin läiskä ... Muitakin läiskiäputoaa linnoituksen kallioille. Ihmisiä sataa koviinkiviin. Ne heittelevät käsiään kahdenpuolen, ne takovatpäätään kiviin. Pilvi kiehuu yläpuolella, oksentaen ympärilleenkuumaa tuhkaa. Seppiä on tullut laivoilla. Netakovat ihmisten päässä. Mitään muuta ei kuulu kuinseppien iskut ja pilven kohina. Pilven sisästä astuu vaivaisenihmisläiskän eteen valkoiset ihmiskasvot, jotkapolttavina tuijottavat. Mitä ne tuijottavat, mitä ne tahtovat?Nyt ne muuttuvat. Ja nyt taas. Nyt ne panevatkiinni silmät, nyt silmät avautuvat ja putoavat päästä.Gustaf Hjärne on vaarassa! Missä on luutnantti, jokalupasi olla veli ja ystävä? Apua, sepät iskevät päänpuhki, apua! Pilvi ajaa takaa Gustaf Hjärneä. Nyt setavoittaa hänet, paiskaa korkealle taivaan kattoon. Nythän putoaa, kuolee — voih! Hän putosi jonnekin kauas,Sophie ei pääse sinne asti. Hän on vain läiskä, hänelläei ole jalkoja eikä silmiä. Nyt ne panevat hänet kuumaanpataan. Oi-voih!Hänen huutonsa vihlaisi läpitunkevana kautta talon,jossa tuttu ruokavieraiden piiri istui hiljaisena, pienenkammon vallassa seuraten mitä keltaisesta budoaaristakuuluisi. Kaunis fröken Sophie houri mielettömänä kuumeessa,turhaan oli hänelle tarjottu syötävää ja juotavaa,hän oli tuskin tajuissaan. Kaikkien mielessä oli nimisitä tautia varten, jota pelättiin tämän tilan ennustavan,mutta kukaan ei ääneen lausunut taudin nimeä.126

Yhtäkkiä Sophie avasi silmänsä ja kiinnitti ne rouvaBrunowiin, joka kannatti hänen päätään.— Kirje? kysyi Sophie.— No kas nyt, johan sinä heräät, piikaseni. Eihänkirjettä vielä ole voinut tulla. Vastahan viikko on mennyt.Herj emin jee kuinka sinä olet kuuma!— Vasta viikko. Aika on ollut kovin pitkä. Mikä tautiminussa on?— Emme vielä tiedä, suloinen piikaseni. Lisette on jokaksi kertaa käynyt noutamassa uutta tohtoria, muttahän viipyy Espoossa. Siellähän murhattiin se Kellberginystävä, joka oli todistamassa linnoituksen kuvitelluistavarkauksista. Kumma tapa tekeytyä tärkeäksi. Lähteänyt mustaamaan upseereja ja maalata heitä kruunun varkaiksi,jos he ovat ystävälle luovuttaneet jonkin laudankappaleen.Niin, ja jostakin kassanvajauksesta myöspuhutaan. Mutta tuo todistaja nyt ainakin on murhattu... Etkö sinä tahtoisi syödä jotakin, ettet pääselaihtumaan. Kukaties kapteeni on kotona ennenkuintiedämmekään.— Mutta mitä ne suuret laatikot siellä rannassa olivat?kysyi Sophie, kiinnittämättä huomiota muuhun,mitä rouva Brunow puhui. — Julkaistunhan meidän kihlauksemme,vaikkei rekiretkeä tullutkaan? Tämä tautivie muistin. Näin pahoja unia. Soittihan Kress minulleuuden sävelen, kovin kauniin? Hirveitä unia näin.— Kaikki sinä oikein muistat. Kress soitti ensin hymninrakkaudelle ja myöhemmin illalla Walzerin, ja meolimme kaikki kuin hulluina ilosta. Ja hän kutsui WalzeriaSofia-Walzeriksi ja omisti sen sille Sofialle, jokaviisauden ohella on saanut kauneuden jumalallisen lahjan.Kyllähän sinä toki tämän muistat?Sophie Rosenborg tavoitti onnellisen hymyä. Ja hänenkauneutensa oli lyhyen hetken pelottava hehkuvassahohdossaan, josta silmät kuumeen tulessa säteilivät.— Katso, tässä Lisette tuo kauralientä, nyt mesyömme!— Oi, oi, hätääntyi Sophie, viskellen päätään puolelleja toiselle, — nyt ne taas tulevat. Älkää päästäkö minuanukkumaan. Älkää jättäkö yksin ...Mutta hän oli jo tajuttomana ja lasketti kiiltävää jäätä127

loputtoman aavalla merellä sulhasensa vierellä, jokasuuteli häntä, suuteli niin että hän oli tukehtumaisillaan.Hän tuskin saattoi hengittää suloisen painonsa alla,mutta pyyteli enemmän ja enemmän suudelmia, enemmänja enemmän rakkautta. Yhtäkkiä Hjärne hellitti.Ohjakset laahasivat aisojen alla, jää notkui taittuen kappaleiksi,tuossa oli jo musta vesi. Hevonen ei totellutkapteenin kieltoa, hulluna se laukkasi jään rajaa kohti.»Heittäydy reestä, hukumme!» huusi Hjärne ja paiskautuinopeasti alas. Mutta hän ei jaksanutkaan vetää morsiantaankuomureen korkeiden laitojen alta. Sophiehypähti istuimelta seisoalleen, huitoi ja huusi apua. Hänhuusi henkensä hädässä. Toinen reenjalas viisti jäätä,toinen kulki syvällä vellovassa vedessä.Koko talo kuuli hänen hätähuutonsa. Mutta helpottavaahien kylpyä ei sairaalle suotu, ainoastaan hirvittäväkuumotus ja houreen täyttämä unitila.Niinä päivinä katsoivat ruokavieraat korttiensa äärestäoudosti säikähtyneinä toisiinsa, puhuivat harvakseltaanja yhtäkaikkisista asioista. Kukaan ei puhunut kuolemantapauksista,joita kaupungissa sattui joka päivä, eikäsairaudesta. Kolmantena päivänä he lausuivat kuiskatenkeskenään sen kammottavan taudin nimen, jonkaläsnäolosta he nyt alkoivat olla yhä varmemmat. KaunoinenSophie raukka!Eikä sitä seuraavana päivänä ruualle enää saapunutkaankuin Fuller, talon emäntään ikuisesti rakastunutkapteeni.— Vai olette te täällä, sanoi Anna Brunow ärtyneenä,— vai pitäisi minulla olla teille linnunpaistia ja puolahilloa!Ei, tiedättekö, olen yövalvonnasta kaatumaisillanija pakahdun suuttumuksesta, kun Lisette joka päiväturhaan on tavoitellut tohtoria. Pitääkö elävien ihmistenmenehtyä sinä aikana jolloin tohtori Espoossa tarkastaamurhamiesten ruumiita!— Rauhoittukaa, Anna Brunow, keskeytti Fulleritkuun hyrähtäneen naisen. — Tohtorilla on nyt paljontyötä. Tuon teille rahaa, arvaan ettei teillä ole äyriäkään.No, no, eihän tämä nyt mitään ole. Olen kiitollinen,jollei minun tarvitse tehdä tiliä siitä mistä olentämän saanut. En ole varastanut, vakuutan ...128

- Vanha ystävä, ainoa uskollinen ystävä! nyyhkyttirouva Brunow. — Missä kaikki muut sitten ovat, jotkaovat luonani olleet iloisia? Eikö sitten teille ole elämännerakas? Ilo ja onni ovat jättäneet taloni. Te vaintulette. Mutta en ota rahojanne, tiedän, että olette myynytjotakin joka oli teille kallisarvoista, ja Weckströminveljekset varmaan ovat siitä maksaneet teille tinanapilla,hahhahhah — tunnen ne veljekset. Ei, viekää rahat pois,kuten olen sanonut.Fuller laski kuitenkin, rouvan yhä itkiessä ja hänenitsensä miettiessä, millä nyt parhaiten häntä ilahuttaisi,rahat sille paikalle, minne ruokavieraiden oli tapanahienotunteisesti asettaa maksunsa, nimittäin peilipöydällekahden hopeisen kynttiläjalan väliin. Rouva Brunow itki kauniin Sophie Rosenborgin surkeutta ja kuvasimitä hän unen houreessa oli puhunut: vuoroin hän olieksyvinään linnoituksen sokkeloihin ja maanalaisiinkäytäviin, missä venäläiset sotamiehet ja nälkäiset sudetajoivat häntä takaa, vuoroin hän oli kotona Ruotsissa jaratsasteli vauhkolla mustalla hevosella, vuoroin hän istuivaunuissa, joiden edessä laukkasi neljä punaista kettua,vuoroin hän tanssi Hjärnen kanssa Kressin uuden Walzerinmukaan, jolle Kress hänen kunniakseen oli antanutnimen »Kaunoinen Sophie». Hän mahtoi hirvittävästikärsiä, ja kuinka kävisikään, kun nyt rokko puhkeaisitäyteen valtaansa. Kaunoinen Sophie raukka!Taitavasti Fuller osasi kiertoteitä johdattaa Anna Brunowinajatukset hiukan iloisempiin asioihin ja nimenomaansiihen laudoista rakennettuun ja jonkinlaisillaaitioilla varustettuun Thalian temppeliin, joka vanhojenja vakavien helsinkiläisten kauhuksi oli rakennettu puoleksiöhrnin talon takapihalle, puoleksi jäälle, jotta nytsynti saisi siellä rehottaa komeljanttarien esittäessä näytelmiä»Kruununvoudit», »Bobbi-muorin häät», tai»Tilaisuus varkaan kasvattaa». Esitys ei eilen ollut yhtähyvä kuin edellisellä kerralla. Kohmettunein huulin tunnustivatnäyttelijät harvalla lattiallaan rakkautta jatömistivät katselijat käsin ja jaloin suosiota nahkaisistavaatevarustuksistaan. Olihan eilen aika kylmä, ja ainahanKaupunginlahti suuntasi viimansa Helsinkiin. Olivaikea tietää tapahtuiko tömistäminen lämpimyyden9 — Talvio, Kootut teokset XII 129

vuoksi vaiko mieltymyksen merkiksi. Franskassa kuuluuolevan sellainen tapa, että näyttelijät tulevat esiripuneteen kumartamaan ja kiittämään.Anna Brunow terästi kuuloaan seuraamaan, mitä mahdollisestitapahtuisi keltaisessa budoaarissa, ja Fullerkinlakkasi puhumasta.— Lisette on siellä, sanoi rouva Brunow hiljaa. —Hän on yhtäkaikki hyvä ja jumalaapelkääväinen tyttö,yökaudet hän on jaksanut valvoa ja kehoittanut minuanukkumaan.— Niin, jatkoi Fuller, — meidän kaunis Sophie sanoikerran, että jos täällä olisi oikea teatterihuone, sellainenkuin oikeissa kaupungeissa, niin hänkin menisi näyttelijättäreksi.— Oh, quelle apparition! kuiskasi Anna Brunow. —Hän laskisi kuninkaatkin jalkainsa juureen. Mutta minäpelkään että on liian myöhäistä ...— Mutta kun hän paranee ...— Oh, ne savez-vous pas ce que c'est que cette maladie!Siinä samassa kuului seinän takaa viiltävä parahdusja isku ikäänkuin painava möhkäle olisi korkealta viskattumaahan! Sophie oli paiskautunut vuoteestaan,repinyt vaatteensa ja makasi puolialastomana permannolla.Lisette, uskoen voimiensa riittävän nostaakseenhänet takaisin, puheli hänelle lempeää lastenkieltä janosti häntä väkevin käsin kainaloista. Fuller joutui tarttumaanhänen tulikuumiin jalkoihinsa. Kaunoinen Sophieraukka!— Ei ole mitään rekeä, äänteli Lisette, — ei mitäänjäätä. Minun rakas armollinen fröken on kotona omassavuoteessaan.Sanaa sanomatta vanha sotilas karkasi kuistille, tempasihattunsa, kirosi ja läksi hakemaan tohtoria.Sophie Rosenborg tuijotti rouva Brunowiin, ystävättäreensä.Näin selkeä ei hänen katseensa ollut moneen päiväänollut, ja selkeästi hän lausui:— Olen varmaan hyvin kipeä. Uskon että minussa onisorokko, se julma tauti. Täällä hajuaa katajalta. Varmaantulen kuolemaan. Varmaan en milloinkaan näesulhastani. Enkä Tukholmaa!130

— Ei vielä tiedetä, kultaseni, pieni kaunoinen Sophie,mikä sinua vaivaa. Kuumetauti vain... Uskon ettäFuller läksi kysymään, eikö se uusi tohtori, se ilkiö, jovihdoin ole tullut.— Anna, etkö sinä pelkää olla täällä? Ja sinä, Lisetteparka ... Oo miten minua särkee ... Joka paikkaa.Yhtäkkiä Sophie Rosenborgin mieleen johtui pieni palvelijaEspoon tullihuoneella, jonka hän viimeksi oli nähnytsilloin, kun hän muiden Helsingin tyttöjen kanssahullutteli leikkipukimissa ja he menivät tietäjän luo —hän muisti nyt sen ruman rokonarpisen ukkelin. JaSophien sydän kiertyi kokoon tuskasta ja hän purskahtiitkemään ja valitti ääneensä. Hän ei enää lainkaan kuullutrouva Brunowin puhetta kauneuden menettämisestä.Hän iski kynnet ohimoihinsa, repi hiuksiaan ja kiristelihampaitaan. Hän tahtoi kuolla! Sellaisena kuin pienirokonarpinen palvelija Espoon tulliportilla ei hän voinutelää.Mutta sisimmässä omassa itsessään ei hän uskonut, ettähäntä uhkasi näin kauhea kohtalo. Hän oli istunut rannassaodottamassa Kellbergiä, sitä kirottua miestä. Sittenolivat tulleet herrat joutavine puheineen. Hän eivoinut tulla näkyviin, koska he varmaan eivät olisi tahtoneetkenenkään kuulevan salaisuuksiaan. Hänen olilopulta ollut hyvin kylmä. Hän oli kylmettynyt ja saanutkuumetaudin. Tämä menee ohitse. Täytyy nyt vainkestää tuskat. Ja miksei niitä voisi kestää, kun tietää,ettei seuraa sen pahempaa. Sophie Rosenborg rauhoittui,lakkasi valittamasta ja makasi silmät ummessa. Muttaniitä poltti hirvittävästi. Ei olisi pitänyt itkeä, polttojohtui ehkä siitä. Tuli vähän helpompi olla, kun Lisettepeitti ikkunan ja Anna Brunow asetti märän liinavaatteensilmille.— Viekää pois katajat, pyysi Sophie. — Haju onhirveä.— Mutta pieni Sophie, aina käytetään sairaan huoneessakatajaa. Kädet pestään katajavedessä ja lipeällä.Uusi tohtori kuuluu määränneen kataj avaria kautta kaupungin.Se rummutettiin toissapäivänä kaduilla, ja eilense julistettiin saarnatuolista. Katajat olivat niin .loppu­131

neet kaupungin hakamailta, että niitä hevosella haettiinpitäjien ääriltä.— En ole niin kipeä, väitti Sophie, — istuin tuulessarannalla ja vilustuin. Jos tietäisit mitä minä kuulin piilopaikkaani.Amiraali pitää linnoitusta niin huonona, etteisitä voida puolustaa .. .Rouva Brunow tuijotti säikähtyneenä kipeään neitoseen.Oliko hän järjissään vai houriko hän? Sellaista eitoki Pohjolan Gibraltarin komentaja ole voinut sanoa.Ja hän kostutti uudelleen liinavaatteen ja puheli potilaalleensamaa lastenkieltä mitä Lisettekin oli käyttänytvaikeina öinä.— Ei, väitti Sophie, — minä kuulin sen liiankin selvästi.Niin puhuivat Jägerhorn ja amiraali aivan kuinLochtander ja... Eikö Lochtander vielä ole mitään tietojalähettänyt? Anna, minun sulhaselleni ei saa kirjoittaasairaudestani mitään. Hän voisi yhtäkkiä lähteätänne ja vahingoittaa karriereään ... Minä tahdon ollaaivan terve kun hän palaa. Oli tyhmää itkeä. Hitto vieköönkaikki kyynelet. Anna, kuulen kuinka katajat räiskivät!En kärsi sitä hajua. Te tahdotte tehdä minutkipeäksi. Kuinka monta päivää nyt olen maannut tässä?Te luulette minua kipeämmäksi kuin olen. Vain silmätovat kipeät. Anna, minä en voi avata silmiäni. Tuokaatohtori. Mutta ehkei hän mitään ymmärrä.— Koeta maata hiljaa, sanoi rouva Brunow tasaisimmallaja lempeimmällä äänellään, kuitenkin tuntien,että hänenkin kärsivällisyydellään oli rajansa, sairaatkun yleensäkin ovat hyvin itsekkäitä ihmisiä.Katajansavun keskeltä tunki tänne keittiöstä virrensäveliä.— Tuhat tulimmaista! huusi sairas käheästi, muttakaikin voiminsa, — älähän suututa minua, Lisette!Kotona meillä Ruotsissa ei kukaan uskaltaisi ruveta virrenveisuullapelottamaan ihmistä, joka on kylmettynyt.Lisette, suu kiinni toki ...Kun ei hänen äänensä kuulunut keittiöön, kiiruhtirouva Brunow veisaavan Lisetten luo ja sai hänet vaikenemaan.— Hyvä Lisette, älä pane pahaksesi, mutta fröken eitiedä miten kipeä hän on.132

- Ajattelin vain, sanoi Lisette puolustuksekseen, —ettei pitäisi puhua sellaisia kuin fröken nyt puhuu. Tahdoinvirren kautta vain ajaa pois sen pahan ruman, jonkafröken on kutsunut taloon.— Jaa, jaa, ymmärrän sinut, minun hyvä Lisetteni, —mutta eihän fröken mitään sillä tarkoita, vaikka pieniäkirosanoja käyttääkin. Jos me vain saisimme tohtorintaloon ... Sytytä päre. Sytytä joitakin kynttilänpätkiä.Täytyy ensin polttaa ne pois. Kapteeni Fullerkin jäi silletielleen. Kunhan saisimme tämän yön menemään.— Kunhan fröken ei huutaisi sitä mustaa rumaa . ..Sillä silloin minun täytyy veisata ...— Älä puhu tyhmyyksiä, minun hyvä Lisetteni. . .Hän on niin kipeä, ettei hän itse tiedäkään ...Kaunoinen Sophie oli nukkunut. Se voihkiva ääntely,jonka molemmat naiset kuulivat, kun varpaisillaan tulivathuoneeseen, oli selvää houretta. Mutta ikäänkuin heolisivat aavistaneet, että tässä nyt tapahtui jotakin muutakin,he kaukaa valaisivat kynttilällä vuodetta. Ja niinhe huomasivat, että lyhyessä ajassa kuumeiset kasvotolivat niin paisuneet, että silmät vain kapeina rakosinaerottuivat turvotuksen keskeltä.Molemmat naiset katsahtivat toisiinsa ja nyökkäsivät.Huomenna puhkeavat rakkulat esiin, ajatteli Lisette.Kaunoinen Sophie parka! ajatteli rouva Brunow, kääntyenselin huoneeseen ja pyyhkien kyyneliään. Vainviikko oli kulunut siitä, kun hän tähän samaan huoneeseenoli sulkenut kaksi onnellista rakastavaista, jotta hehetkisen saisivat kuulua toisilleen. Illemmällä olivatmolemmat juopuneet kaikesta mistä elämässä saattaajuopua: rakkaudesta, sävelistä, viinistä, kauneudesta.Heidän onnensa oli juovuttanut kaikki muutkin. Ei milloinkaanollut tässä talossa, missä niin paljon oli pidettyiloa, siinä määrin jouduttu hurmion valtaan. Ja nyt olisen illan kuningatar, linnoituksen jumalainen kaunotar,tuossa rumentuneena, hourimassa rokkokuoleman pimeässäesihuoneessa, ja sulhanen, ylväs katsella hänkin,kaukana täältä, ties missä olikaan.— Rouva menisi nukkumaan, sanoi Lisette matalaan.— Kyllä minä jaksan valvoa. Olen tässä omalla paikal­133

lani lattialla. Veisaan hiljaa sydämessäni, että paha rumakaikkoaisi tästä huoneesta.He valmistautuivat niinkuin valmistaudutaan pitkääraskasta yötä varten. Lisette peitti hehkuvat hiilet,valitsi käsille pinkallisen kuivia päreitä, tarkasti uunitja pellit, kantoi vesisaavin täyteen, lukitsi portin jalukitsi ovet. Kaikkein viimeksi hän muisti lanternat japani niihin uudet kynttilänpätkät sekä varasi mukaansakynttiläsakset. Kaiken aikaa kuului keltaisesta budoaaristavalitusta ja voihkinaa. Kun ei ollut ensinkäänsanottu, ettei fröken Sophie olisi jälleen puhunut siitämustasta rumasta, niin Lisette hiljaa veisasi virttä. Hänoli tottunut tällä keinoin torjumaan pahaa henkeä, herrasväetkun usein puhuessaan manasivat sitä paikalle.Linnoituksen kaikkein ylhäisimmät herrat ja rouvat sitätekivät enimmin. Ei voinut ymmärtää, etteivät niin korkeatherrasväet muistaneet, mitä merkitsi, kun lausuipahan mustan nimeä: sitä, että hän saapui ja asettui sinneminne hänet oli kutsuttu. Senvuoksi varmaan linnoituksessavarastettiin, ryöstettiin ja murhattiinkin. Pahahenki murenteli muuritkin. Lisette oli oppinut hiljaahyräilemään, mutta jonkin kerran hänen äänensä kohosiniin, että kuului sisähuoneisiin. Rukouksensa hän suorittivasta vuoteessaan, vaikka täytyikin tunnustaa, ettäkiusaaja monet kerrat oli harhauttanut hänet nukkumaankesken rukoilemisen. Rukoileminen oli toki ihmisenainoa turva. Minnekä olisi nytkään joutunut sairaanneidin kanssa, jollei olisi saanut uskoa häntä Jumalanarmohuomaan. Mitäpä ihminen hänelle olisi voinutmuuta tehdä kuin kostuttaa vesipisaralla kuivaa suutaja varjella, ettei hän putoaisi vuoteesta? Tämä rokkotautituli ja meni omin oloin, hän oli sitä niin monet kerratkatsellut. Toisilla se oli kovempi, toisilla helpompi,toiset kuolivat, toiset paranivat. Ei siinä ihminen voinutyhtään mitään muuta kuin odottaa ja katsella sen kulkua.Puhuivat tartunnasta. Siihen tarttui, joka pelkäsi.Lisette ei ollut koskaan pelännyt. Saihan kuusenhavujapolttaa, ja saihan lipeä- ja katajavedessä pestä kätensä,se ei haitannut. Mutta pelko oli pahasta. Tauti karkasisen kimppuun, joka juoksi pakoon, ihan niinkuin koiratekee.134

Everstinna pelkäsi. Se olikin paha.Mutta Lisette tuskin ymmärsi, mitä rouva Anna Brunowpelkäsi.Hän pelkäsi tätä epäystävällistä masentunutta mielialaa,joka oli ottanut valtoihinsa hänen iloisen kotinsa.Kaikki ihmiset olivat kaikonneet hänen luotaan, ja kunhän meni ulos ja näki jonkin tuttavan, niin tämä ei nähnythäntä, vaan hävisi ensimmäisestä portista. Heidenstrauchinpuodissa oli pelätty hänen rahojaan, kun hänrehellisesti tahtoi maksaa kahvinaulansa. Hän pelkäsipimeyttä, joka tukahuttavana kuin suunnaton, patjastaanirtipäästetty höyhenröykkiö lankesi yli talon japihan. Hän pelkäsi epäystävällisiä surullisia Lochtandereja,jotka vihasivat iloa ja ruotivat jokaista leikkisanaa,kunnes siitä tuli kuolemansynti. Hän pelkäsi yksitoikkoista,valittavaa virttä, jota tuo hyvä suomalainentyttö alituisesti veteli kuin ruostunutta teräslankaa.Saattoi olla oikeassa amiraali, kun piti koko linnoitustamaanpakolaisuuden viimeisenä perukkana, jossa ihminenvähitellen kulutettaisiin loppuun. Ei kuningasta, eihovia, ei teatteria, ei iloa ollut tällä maalla! Jägerhornväitti näiden kaikkien tulevan, jahka maa pääsisi omiinoloihinsa. Mutta ryssän suojeluksen kautta. Susi jalammas — siinä se suhde. Oli toki mahdotonta elääilman iloa ja onnea. Jumala ei voinut olla sellainen, ettähän halusi lähettää luotunsa suruun ja murheeseen. Jokasitä väitti, loukkasi Luojan majesteettia. Suuttua täytyisurullisille ihmisille, jotka uskoivat vain sentähden,että pelkäsivät kuolemaa. Ilo oli otettava irti vaikkapavarastamalla. Helena von Hauswolff osasi nauraa. Suorastaantautikin pelkäsi hänen nauruaan ja leikkiviäkiharoitaan. Ah, jospa tänä kolkkona syysyönä Helenaolisi täällä! Hän nauraisi terveeksi Sophien. Mutta nythän sulattelee ikävää vanhaa miestään ulos hänen jääkuorestaanja hyppelee harakkaa lastensa kanssa, ja keltainentalo tukahtuu irti päästettyyn tunkkaiseen ja koinsyömäänhöyhenpatjan-sisältöön. Ah, ja entäpä tuovalitus! On hirvittävän pimeä ilta. Ei yhtä lanternaaole liikkeellä. Ei edes tuule. Elämä on pysähtynyt. Suurissapimeissä huoneissa asustaa kalman katajanhaju.Jossain täällä läheisyydessä odottaa musta hirvittävä135

laatikko, jota sanotaan ruumiskirstuksi ja jossa kaunisiloinen ihminen kannetaan pois kauniista elämästä,auringonvalosta, tanssista ja rakkaudesta, syvään, pimeään,hirvittävään hautaan. Mustaa multaa päälle, niinettei mitenkään jaksa työntää sitä syrjään. Ja kansikinon nauloilla lyöty kiinni. Oh, hirvittävä on kuolema!Mikä muu tahansa, elämä köyhyydessä, vankeudessa —mutta ei kuolema! ... Herjeminjee miten pelottavaa onnähdä oman varjonsa möhkäleenä liikkuvan katoissa jaseinillä. Ja jos istahtaa, niin varjokin istahtaa vartioimaanhetkeä, jolloin se taas päästetään mataamaan kattoon,seinille, permannolle. Herjeminjee, mikä kirottukaupunki onkaan tämä Helsinki — kotona meillä Ruotsissaei toki koskaan voi kokea tällaista aaveiden hautajaishiljaisuutta.Lisette! Lakkaa veisaamasta, minunhyvä Lisetteni, frökenhän vain valittaa tuskiansa! Tuntuupatodella siltä kuin aaveetkin olisivat menettäneetsäikähdyttämishalunsa ja surisivat jotain rokkoon kuolluttaaave-sisartaan.Kynttilä kädessä Anna Brunow yhtäkkiä kiiruhtisaliin, minne oli kannettu miltei kaikki keltaisen budoaarinhuonekalut, ja suuntasi askeleensa peilin eteen. TuohonFuller parka nyt oli tuonut rahansa, tuollaisen liikuttavansumman kynttiläjalkain väliin, lasimaljaan.Olikohan hän rahat lainannut, vai oliko hän ahneelleJohannes Weckströmille myynyt hopeiset kynttiläjalkansa?Tai sukunsa kastemaljan? Ei, ei, se ei saanuttapahtua. Näitä viimeisiä kalleuksiaan ei hän saanuthukata. Fuller oli oikeastaan hyvä ja uskollinen mies.Niin, hän oli löytänyt tänne tänä vaikeana viikkona.Mutta nyt hän oli lähtenyt hakemaan tohtoria ja jäänytsille tielleen. Olkoon, pysyköön siellä minne läksi,parasta lakata ajattelemasta koko miestä. Rukkaset miehelle,joka jättää hänet, Anna Brunowin, yksinään aaveidenja virrenveisuun ja kuoleman seuraan tällaisenapimeänä yönä.Mutta samassa keksi Fullerin silmä ikkunassa rouvaAnnan, ja niinpä hänen äänensä säikäytti hänet juurikun hän aikoi lähteä valitusta kohden, joka taukoamattakuului keltaisesta budoaarista.136

— Minä täällä vain olen — Fuller. Vasta nyt tapasintohtorin. Molemmat olemme täällä — avatkaa.Lisette oli mennyt kivenkovaan uneen, ja everstinnaBrunow ymmärsi, että hänen itsensä täytyi lähteä avaamaanporttia. Kuitenkin hän ensin järjesti kiharat ohimoilleenja levitti hartioilleen silkkishaalin. Jollei hänolisi ollut lihavahko ja liian korkeapovinen, olisi voinutluulla nuoren kauniin naisen hymyilevän kynttilänliekintakaa. Tohtori tuli ensi kerran taloon.— Oo kuinka minä olen iloinen! visersi hyvin sointuvaääni kolkolta pimeältä pihalta. — Onkin tuntunut kammottavaltakuunnella sairaan valitusta ja piian virsiä.Oh, herra tohtori, miten olen kiitollinen, että te tulitte.Mutta tepä näytätte väsyneeltä, tulitteko juuri vastaEspoosta? Luulin teitä paljon nuoremmaksi...Hän oli sanomaisillaan: »ja kauniimmaksi», mutta hänmalttoi mielensä ja vaikeni. Tohtorikaan ei puhunut,ainoastaan kiiruhti riisumaan takkiaan. Sairaan voihkinaja väsyneen Lisetten kuorsaukset johdattivat lääkärinkenenkään tietä näyttämättä sinne, missä häntä odotettiin.Rouva Anna Brunow seurasi hellittämättä lääkärinkasvoja — Sophie Rosenborginhan hän tunsi liiankinhyvin eikä nyt tehnyt mieli häntä katsella. Hän oli tullutpelottavaksi. Rosenström pyysi Fulleria näyttämäänvaloa ja piteli sairaan rannetta. Tohtorin hiljaisista laihoistakasvoista saattoi selvään lukea, että tauti oli kova,ja luultavasti senkin, että nuori nainen kuolisi. Taioikeastaan ei tohtorista saanut selvää! Everstinnan sydänkiihtyi lyömään entistä nopeammin. En jää tänne yöksiyksinäni hänen ja Lisetten kanssa, hän ajatteli. Häneton vietävä täältä pois, sairastupaan tai minne tahansa.Hän on tehnyt minun iloisesta kodistani kuolemanlaakson,en jaksa enää, en jaksa häntä katsellakaan — puhunjulmasti, tiedän sen. Mutta kun ajattelenkin, että tännetuodaan ruumisarkku — pelkään katsellakin sitäsänkyä .. .Sophie Rosenborg oli herännyt ja vastasi selkeällääänellä ja oudon levollisena lääkärin kysymyksiin.Lisette seisoi viluisena siinä vieressä ja tohtori kyselimyöskin häneltä — ja yhtäkkiä huomatessaan, että piika137

huonosti osasi ruotsinkieltä, hän alkoi puhutella häntäsuomeksi, mistä Lisette tuli niin iloiseksi ja hämmästyneeksi,ettei enää tietänyt mitään unisuudesta. Tohtoriosasi suomea, Jumala siunatkoon tohtoria! Ja kun everstinnaikäänkuin poissaolevana seurasi keskustelua, ottiRosenström hänet lukuun vain senverran kuin kohteliaisuusvaati ja jätti kaikki neuvonsa, ohjeensa ja rohtonsaLisetten haltuun, joka kotimurteellaan oli sanonutkyllä parhaansa tekevänsä.— Tulenko minä terveeksi? sai Sophie Rosenborg vaivalloisestisanotuksi.— Toivokaamme.— Tulenko minä ... hyvin rumaksi?— Toivokaamme parasta.— Mitä tautia tämä on? Kylmetyin rannassa.. .— Isoarokkoa tämä on. Mutta ei pidä itkeä. Pitää toivoa.Pitää oppia hillitsemään itseään. Sairas itse suorittaayhdessä luonnon kanssa parantumisen työn päähoidon.Me hoitajat olemme vain puoskareita. Kun nyttauti on puhjennut ja aikansa kestänyt, niin tulee se vaikeaaika, jolloin parantuvaa ihoa syhyy. Monet sanovattätä aikaa kaikkein tuskallisimmaksi. Jos silloinkäyttää kynsiään, voi tulla hyvin rumaksi. Vesihoito,jota käytän, voi pelastaa teidät rumentavista arvista.Vesi, Luojan ja suomenkansan oma tehokas rohto ...Hollolan vanhan Vapun rohto.Anna Brunow näki nyt yhtäkkiä tässä uudessa lääkärissä,jota hänelle oli kuvattu kauniiksi ylimysmieheksi,ylimysmiehen uutta laatua: tietäjän, joka oli hiljentänyttuon vaikeroivan, tuskittelevan Sophien. Tohtori olirientänyt hänen, Anna Brunowin avuksi juuri ennenkuinhän ennätti ryhtyä sättimään kipeää ihmistä hänenäreydestään. Kuka ties, mitä hän olisi tullut kiihkeydessäänsanoneeksi onnettomalle Sophielle. Ja nyt hänpäätti, hänkin, koettaa kärsiä ilottomuuden, sairaudenja pelon tuoman tuskan ja odottaa, miltä näyttäisi muutamanpäivän perästä. Kaikenlaista muutakin tohtorivielä sanoi siinä hiljaisessa pimeässä yössä. Anna Brunowei ymmärtänyt mitä hän puhui, hän vain tunsi turvallistaoloa. Ja kun Rosenström läksi, oli talossa kammoohentunut, varjot eivät enää niin pelottaneet, Sophie138

Rosenborgin valitus oli hiljentynyt, palo vartioiden huudotyhdistivät tämän etäisen keltaisen talon muuhunmaailmaan, eikä Lisette veisannut virsiä. Ovella oliRosenström kehoittanut Fulleria yöksi jäämään tännenaisten ratoksi, mutta kuitenkin ensin vienyt hänet mukaansalähettääkseen jotakin rauhoittavaa rohtoa. Rosenströmläksi niin nopeaan, ettei everstinna ennättänythänelle lausua julki kaikkea sitä ylistävää, mitä hänensydämensä oli täynnä. Tuskin ennätti kapteeni temmaistalanternan kuistin nurkasta juostakseen kiinnitarmokkaan miehen, joka liikkui keveästi kuin poika.Lisette kertasi emännälleen mitä uusi tohtori oli määrännyt.Hienoja pellavalakanoita kysyi, ja kun kuuliettei niitä ollut, lupasi lähettää. Suuren puisen kaukalonlupasi lähettää, missä sairasta kylvetetään niin kylmässävedessä, että kuumotus menee pois. Jauhorohtojalupasi lähettää ja ...Lisette ei sitä sanonut, mutta hän ihmetteli tohtoria,joka puhui niin selvää suomenkieltä. Kyllä se oli mukavaa.Ja kun sellaistakin oli puhuttu, että hän oli kuljettanuttänne suurissa laatikoissa kristittyjen ihmistenluurankoja. Ja mitä lienee siinäkin laatikossa ollut,mistä kuului kellonääni? Mahtoi hän kuitenkin sairaudenymmärtää, kun niin monen oli saanut paranemaan.Rauhalliseksi oli lumonnut tämänkin sairaan, joka aikaisemmintässä yhtämittaa tiuski ja valitti. Millähän voimallamahtoi tätä tällaista tehdä? Mutta Lisette ei enääveisannut, kun kaikki muutkin olivat hiljaa ja rauhallisesti.Hunajaa! Tohtori lähetti pienen saviruukullisen hunajaa.Se tuoksui kanervankukkasilta, sillä mehiläiset olivatsen syyskesän viimeisiltä suurilta kukkakankailtakoonneet. Katuen kovia ajatuksiaan sairaasta ystävättärestään,joka muutenkin oli kyllin onneton, rouva Brunowtuli tuntemattomaksi pöhöttyneen Sophien vuoteenääreen pieni saviruukku käsissään.Kun Sophie nyt koetti pitää kuumehöyryävässä päässäänsitä ohjetta, minkä tuli pelastaa hänen kauneutensa,niin hän koko voimallaan pidätti kyyneliään jatuskanhuutojaan. Tässä taistelussa ei hän voinut estääkasvojaan hirveästi vääntymästä eikä kipeitä huuliaan139

vuotamasta verta. Mutta hän nautti hunajankin, mikähänelle lusikankärjessä tarjottiin, ja koetti saada lausutuksi,että hänen kyynelensä kuivattaisiin, jotteivät nevahingoittaisi ihoa. Kuitenkaan ei kukaan voinut saadaselvää hänen kuiskauksistaan. Ja yhä syvemmälle hänvaipui ruttotaudin kärsimysonkaloihin, missä näön, kuulonja maun aistit lakkaavat ja ainoastaan tunto jäämoninkertaistuneena, ikäänkuin kaikki nuo paenneetaistit olisivat jättäneet elämisenoikeutensa sille neljästäsisaruksesta, joka asuu sormen päissä, ihon pinnalla jasydämessä. Ken nyt näki »kaunoisen Sophien», jolleSaksanmaan soittoniekka oli omistanut hurmaavan soittokappaleensa,linnoituksen komeimman kaunottaren, seei muuta toivonut kuin että kuolema vapauttaisi hänetelämästä.Yksin Helsingin uusi tohtori vielä uskoi hänen parantumiseensaja taisteli hänen puolestaan. Hän kävi useanapäivänä itse antamassa hänelle kylvyn, hän ja Fullernostivat hänet hienoksi kuluneiden vanhojen liinalakanoidenvarassa puuammeeseen ja jälleen siitä vuoteeseen.Vieras opetettu vaimo tuli Lisetten tilalle. Kunihmiset läksivät hakemaan lääkäriä sairailleen, niin heusein eivät tavanneet häntä kotoaan, vaan pitkästä keltaisestatalosta, missä eversti Brunowin leski asui, pitäenruokaa rahasta saatavana. Ulkopuolella seisoi myöskinkaunottaren ystäviä kysymässä, vieläkö hän eli ja olikohänestä toivoa elämään. Everstinna, jota oli kiellettyottamasta osaa rokkotautisen hoitoon, kutsui ystävättäretsalaa keittiön tietä häntä katsomaan, ja suolaisia kyyneliävuodattivat linnoituksen rouvat ja neidot, eteisestäkäsin, ovenraosta ja jopa avaimen reiästäkin katsellessaansairaan huoneeseen. Kaikki toki tunsivat tarinantanssikappaleesta »Kaunoinen Sophie», joka oli hurmannutkihlajaisillan osanottajat niin että he nähtävästikoko elämänsä ajan aikoivat ravita itseään noilla muistoillakuin milläkin mesileivillä. Ja tuossa oli nyt kaunoinenSophie ... ! Se uusi tohtori vain uskoi parantumiseen.Eikö olisi parempi antaa Sophien kuolla? Kuitenkaanei kenelläkään ollut aavistusta siitä, miltä SophieRosenborg todellisuudessa nyt näytti — hehän näkivätvain patjoja ja peittoja ja niiden välissä syvennyk-140

sen, mistä kuului hiljainen vaikerrus. Helena Hauswolff,joka ei lastensa vuoksi uskaltanut tulla sisäpuolelle,mutta joka läpi ikkunan saattoi kuulla epätoivoisen valituksen,itki kuumia kyyneliä muistellessaan mennyttäonnen aikaa ja rakasta ystävätärtään.Sophie vaikeroi jälleen. Kun ei hänellä enää ollutyhtään selkeää ajatusta, vaan ainoastaan mittaamatontakärsimystä sormenpäitä ja jokaista hiuskarvaa myöten,jopa ulkopuolellakin itseään, niin että häntä ympäröiväilmakin oli täynnä jotain tuskien varastoa, josta alituisestivirtasi silmien, huulten ja korvien tukkeutuneihinrakoihin löyhkäävää kipua, niin elämä oli hänelle yhtäkaikkista,ja ainoa toivon toiminta tarkoitti sitä, että seuraavahetki soisi pikkuisen lievennystä, vaikkapa kuinkavähäisen. Häntä ikäänkuin keitettiin hiljaa kuumenevassahöyryssä, häntä paistettiin tulisessa pätsissä, hänei voinut liikahtaa, sillä he olivat sitoneet hänen kätensäja jalkansa. Ainoastaan silloin hellitti, kun hänet nostettiinviileään veteen. Silloin hän kuuli uuden tohtorinhiljaisen iloisen äänen ja hänen sanansa: »toivokaamme!»Myös hän näki, että virsiä veisaavan tytön tilalla oli toinennainen. Ja samalla hän muisti, että olisi pitänytkysyä, eikö Gustaf jo ollut kirjoittanut. Niin, ja häneltähänoli unohtunut, että hän itse kärsivällisyydellä saattoivaikuttaa parantumiseensa. Mutta hän ei jaksanutpuhua. Miten oli mahdollista, että hän oli tällainen möhkäle,hän jonka jalka juuri vasta oli niin kevyesti tanssissanoussut rakastetun miehen vierellä? Miten, miten,miten? Sophie Rosenborg, minä itse, missä minä olen?Ne olivat lyhyitä hetkiä jolloin hän jaksoi ajatella.Enin aika oli kiehumista kivun höyryssä ja paistumistatuskan pätsissä. Usein hän vaipui niin syvälle, että hänoh syvemmällä kuin oli pituusmatkaa kaupungista linnoitukseen.Ja siellä oli paljasta katajankäryä, lipeää jaikuinen valkea. Eräänä iltana — tai mahtoiko olla aamu,hän kuuli hoitajan kysyvän, pitäisikö noutaa pappi. JaLisetten tuttu ääni vastasi, että hän kyllä heti lähteehakemaan rovastia. Silloin Sophie pusersi rinnastaankaikkien tuskiensa tulivuorten alta, ettei hän kuole.Hän ei tahdo kuolla! Molemmat naiset vaikenivat, jaSophie arvasi, että Lisette meni keittiöön veisaamaan.141

Toisen kerran Anna Brunow ovelta puhui hänelle, ettäHelena tänään jälleen oli käynyt ikkunan alla ja käskenytsanoa, että hän kovin on ikävöinyt Sophieta jarukoillut Jumalaa, että hän pian paranisi. Silloin Sophienrinnasta, syvältä tulisten pätsien alta puhkesi huokaus.Hän olisi taaskin halunnut kysyä miten Helenavoi, mutta hän ei jaksanut. Kuitenkin hän oli rouvaBrunowin äänestä ymmärtävinään, että Helenalla oliollut suruja ja että hän olisi tarvinnut Sophieta. Myöskinsoittoniekka oli käynyt portilla kysymässä kaunoisenSophien vointia. Ja eräänä päivänä, kun aurinkokauniisti sattui paistamaan — vaikkei Sophie siitä tietänytmitään, koska hänen ikkunansa olivat tarkkaan peitetyt—, seisahtui Kress sudennahkaturkissaan ikkunanalle, otti povestaan soittimen ja huilutteli keskelle räystäälläraksuttavien varpusten laumaa, ihmeen heleän,sykähyttävän sävelmän — Sophien kihlausillan unohtumattomanWalzerin. Ah, kuinka hänen jalkansa tulisestipolki tahtia marraskuiselle jäätikölle ja kuinkahänen silmänsä kimmelsivät kilpaa kileitten kanssa,jotka lyhyen syyspäivän auringossa välkähtelivät! Peittoavedettiin ikkunasta syrjään. Opetettu hoitajavaimoseisoi nyökäten ikkunassa ja Anna Brunow, komea silkkishaalihartioillaan, kiiruhti hankea pitkin soittoniekanluo, hopeatarjottimella punssipikari. Hänen täytyi tullasisään, vaati rouva Brunow, sormetkin täällä kangistuvat— tohtori tosin oli sanonut, ettei potilasta saisiväsyttää, mutta tämähän vain saattoi virvoittaa. Ja niinFredrik Kress hetken istui Anna Brunowin salissa, soittaenkappaleitaan, kunnes Anna Brunow ilosta itkiensuuteli kaunista miestä otsalle ja hoitajavaimo hymyävänäistuutui hoidokkinsa kynnykselle kuuntelemaan,mutta itse hoidokki karahti niin voimakkaaseen voihkinanitkuun, että soitto oli lopetettava siihen silmänräpäykseen.Pikkupojat, joita oli kokoontunut liuta ikkunoidenalle, eivät saaneet enää kuulla mitään kappaletta.Soittoniekka kiiruhti, turkin liepeet leiskuen, polkuakaupunkia kohden, tuskallisesti tuntien, että kuolemanvaarauhkasi kaunotarta ja kauneutta, joka oliasettunut asumaan hänen suloiseen olemukseensa. Adé142

Schönheit, du Vergängliche, du zarter Flüchtling aufdem Erdenball... !Niinä päivinä, jolloin käännekohtaa potilaan tilassaodotettiin, saapui vihdoinkin kapteeni Hjärneltä kaivattukirje. Se asetettiin maljaan hopeisten kynttiläjaikainväliin, mistä Fullerin rahat olivat rakastetun naisenkäsien läpi lähteneet kaikkeen maailmaan. Tohtorioli ankarasti kieltänyt antamasta sairaalle mitään mikähäntä kiihottaisi. Ilokin kiihotti. Ja kuka tiesi mitä suljettukirje sisälsi — vaikka olisi kertonut vihollisen jokulkevan rajan yli. Sellaista saattoi aina pelätä näillämaanäärillä. Kirje, jota sulki Hjärnen iso aatelissinetti,oli siis hopeisten kynttilänjalkain välissä. Everstinnanosti sitä pari kertaa ja katseli palavaa kynttilää vasten,mutta ei erottanut mitään. Fullerin rahat olivat taaskaikki menneet, ei äyriä ollut jäljellä! Mies raukallatuskin oli mitä enää myydä. Oo jeeminjee, miten paljonFuller oli uhrannut rakkautensa tähden — saa nähdämihin Gustaf Hjärne pystyy! Kirjettä ei voitu morsiamelleantaa ennenkuin Rosenström ilmoittaisi hänenonnellisesti sivuuttaneen vaaran ja tästäpuoleen astuvanparannusta kohden.Sekin päivä tuli, ja nyt edistyminen yhä edelleen riippuihoidosta ja potilaan omasta myötävaikutuksesta,kuten tähänkin asti.— Nytkö alkaa vaikea syhytys? kysyi Sophie, joka josaattoi avata silmiänsä.— Nyt. Mutta ei se kestä kuin muutaman päivän.Sidommeko kiinni kädet, ettei meidän potilaamme lankeaisikiusaukseen?Rosenström hymyili tehdessään tämän kysymyksen. JaSophiekin tavoitteli hymyä, ensi kertaa pimeiden viikkojenjälkeen vastatessaan:— Kyllä minä kestän ilmankin.Tohtori jatkoi ystävällisesti, istuen jakkaralla lähellävuodetta, kuten monet kerrat ennen:— No, kun me nyt olemme olleet näin kiltit ja urhoolliset,ansaitsemme kauniin palkinnon.Pieni kirjelippu joutui Sophie Rosenborgin punottavaankäteen, jota taudin merkit osittain vielä avonaisina,osittain jo käpertyvinä, rumasti peittivät. Morsian säp­143

sahti ilosta, kätki liikutettuna kirjeen povelleen ja odotti,että läsnäolevat jättäisivät huoneen. Hän ei nyt yrittänytkäänvastustaa kyyneliä. Olivatko ne ilon vaikopelon aiheuttamat?»Korkeasti kunnioitettu jalosukuinen neiti SophieRosenborg!Hartaasti rakastettu kihlattuni!Turhaa on minun yrittää kuvata niitä tunteita, jotkaraatelivat sydäntäni, kun tuona pimeänä marraskuunaamunaliejuisella Hämeentiellä vielä kerran painoinsydäntäni vasten rakastettuni. Kaipaus ei ole siitä lähtiensilmänräpäykseksikään jättänyt minua. Unessa onminun silmieni jonkin kerran sallittu katsella sinun kauneuttasi,sinä minun valittuni, vaikka se ei suinkaan olisiollut niin tarpeellistakaan, koska jokainen piirteesimuutenkin on lähtemättömästi piirretty sisimpääni. Kuitenkinolivat nämä unetkin minulle sanomattomanarmaat, aivan niinkuin hyvänhajuisten ruusujen katseleminenmeille armas on.Matkamme tuon kunnon Lochtanderin kanssa on käynytonnellisesti, jos sivuutan, että eräässä majapaikassa...Sophie Rosenborg luki eteenpäin, mutta hänen mieleensäei tarttunut sulhasen kuvaus vaaroista, jotka varkaidenja erään raivohullun miehen hahmossa olivatmatkamiehiä uhanneet. Hänen koko huomionsa kiintyisuloisesti, pelokkaana ja tuskallisena siihen, mitä Hjärnepuhui hänen kauneudestaan. Tämä ei ollut morsiamelleuutta. Hän oli lapsesta asti tottunut ihailuun, jonka hänherätti minne ikinä tuli. Hjärnen ihailu toki oli toistakuin kaikkien muiden. Hjärnen ihastunut katse vakuuttijoka hetki rakkautta, se lausui pyhää valaa ja kutsuiaina esiin kainon ja kiitollisen punastuksen. Kun Hjärnehulluna onnesta työnsi hänet pienen matkan päähänvoidakseen saada ihailla hänen kauneuttaan, niin Sophienöyränä oli kyyneltynyt ja painanut maahan katseensa.Nyt kysyi Sophie itseltään säikähtyneenä: eikö Gustafenää välitä minusta, jos tulen vähemmän kauniiksi? Jahän aavisti, että olisi pitänyt olla jotakin muutakin, paitsiruumiillinen kauneus, joka takasi rakkauden kaiken144

varalta. Ja siinä ahdistuksessa, joka nyt häntä painoi japusersi, hän yhtäkkiä tunsi joutuneensa siihen taudinvaiheeseen, mikä Rosenströmin sanojen mukaan monelleoli kaikkein vaikein. Inhottavan makea, äitelä halu panihänet himoitsemaan harjaa, millä hangata käsiään, kaulaansa,kasvojaan ... Nyt hän ymmärsi minkätähden tuoopetettu apuihminen oli leikannut häneltä kynnet. Häntunsi vihamielisyyttä sekä häntä että tohtoria kohtaan.Luulivatko he, ettei hän löytäisi keinoja millä repiä jaraapia, jos niin halusi. Toinen asia oli, ettei hän halunnut.Hän halusi säilyttää kauneutensa ja pitää sormensakaukana siitä ilkeästä parantumisesta, mikä nyt oliedessä. Rosenström oli luvannut, ettei se kestäisi kuinmuutamia päiviä.Mutta täytyihän hänen nopeasti lukea kirjeen loppuennenkuin tuli pimeä ja silmiä rupesi särkemään.»Olemme Lochtanderin kanssa tarkastaneetvarastoja pitkin rajaa. Eversti on ollut kaikin puolintyytyväinen toimiimme. Toinen asia on sitten, onko tyytyväisyydenaihetta siihen, mitä tarkastuksessamme onkäynyt ilmi. Köyhyys tässä maassa on kuvaamaton. Nyton edessämme aika vaivalloinen matka pohjoista kohden.Vaihteen vuoksi silloin tällöin täytyy syntyä pieniäkahakoita, kun ryssä luonteensa mukaisesti ei kunnioitasopimuksia, vaan tulee meidän puolellemme, tavallisestivarastaakseen ruokaa tai heiniä, joita ei meillä itsellämmekäänlainkaan ole liiaksi. Ei auta silloin muu kuinantaa kuonoon niin että hän muistaa, vaikka leikki kävisikinveriseksi.Mutta kyllin jo näistä sotaisista asioista. Paljon mieluummintaivutan polveni korkeasti kunnioitetun jahartaasti rakastetun ihanan kihlattuni edessä ja pyydänhäntä yhdessä kanssani ajattelemaan aikaa, jolloin pyhäaviovala on vihkinyt meidät mieheksi ja vaimoksi eikämeitä erota muu kuin kuolema.Malttamattomana odotan sitä kirjettä, joka päästääminut tuskallisesta levottomuuden tilasta, missä pysynsiihen saakka, kunnes saan varmuuden, ettei minun korkeastikunnioitettua ja hartaasti rakastettua kihlattuanimikään uhkaa, ei sielun eikä ruumiin puolesta...Viimeiseen hengenvetooni olen viimeistä veripisaraani10 — Talvio, Kootut teokset XII 145

myöten korkeasti kunnioitetun ja suuresti rakastetunjalosukuisen ystävättäreni nöyrin ja uskollisin palvelijaGustaf Hjärne.»Sophie Rosenborg tempaisi pieluksen päänsä alta,käänsi päällepäin sen kylmän toisen puolen ja upottikuumat, raivostuttavan syyhyn takaa-ajamat kasvonsaviileää liinavaatetta vastaan. Mutta lievennys oli hyvinlyhyt. Koko ruumis joutui saman kipinöivän, kuumantahmean,pistävän ja takaa-ajavamaisesti ahdistavankivun valtaan. Sophie Rosenborg huusi voimiensa takaaapua.— Sitokaa kiinni käteni ja jalkani, muuten minä raatelenitseni veriseksi! pyysi hän.Mutta hetken perästä hän rukoili, että siteet päästettäisiinirti, koska hän ei mitenkään kestänyt tätä tuskaa.Vain vähän hän halusi koskettaa kädenselkää, mitenkäänvahingoittamatta pintaa. Anna Brunow puhui nytsekä lain että evankeliumin kieltä. Juuri nythän oli vaarallisinvuorokausi. Juuri nythän täytyi välttää arpiasyntymästä.— Oo, sinä et tiedä, mitä tämä on! Minun täytyykäydä käsiksi johonkin paikkaan — ei kasvoihin, mutta... ! Eikö nyt ollut mitään lieventävää?— Tohtori on kieltänyt niitä antamasta. Hän jo viskasiyhden pussillisen palavaan uuniin.— Oo, tuokaa, auttakaa, auttakaa! Minä en jaksa tätä.— Mutta muista toki Gustafia, joka niin hellästi kirjoittaasinulle.— Jos hän pitää minusta niinkuin hän vakuuttaa, niinhänen rakkautensa täytyy kestää rumuus niinkuin kauneuskin!Anna, pane vesikääre kasvoilleni. On niinkuinminua piestäisiin nokkosilla.Rosenström tuli jakkaralleen vuoteen ääreen. Hänkiusoitteli tänään kaunotarta, selittäen, että hengenvaaraon ohi ja että nyt vaaditaan vain itsehillintää ja kärsivällisyyttä— tämä ei enää ole mitään. Muutama päivävain kärsivällisyyttä. Nyt ollaan aviosäädyn kimnaasissa.Everstinna Brunow tuli kysymään, eikö voisi syhyväänpintaan sirottaa tällaista keltaista jauhetta, jotaHelena Hauswolff oli lähettänyt, lieventääkseen ystävät-146

tärensä kipua. Helena oli vakuuttanut, että jauhe onerinomaista. Hän oli ostanut sen joltakin merikapteenilta,joka oli tuonut sen Spanjasta. Rosenström katselija haisteli jauhetta ja käski sillä tappaa syöpäläisiä.Everstinna kiirehti pelastamaan spanjalaisen rohdonennenkuin tohtori ennätti viskata sen uuniin. Hän tiesimyös kertoa uutisia kaupungilta. Saattoi tapahtua, ettäkapteeni Hjärne ja luutnantti Lochtander tulisivat kotiinjo uudeksi vuodeksi. Linnoitukseen oli saapunut maaseudultakuomurekiä nuorisoineen, jotka halusivat ollamukana linnoituksen rekiretkellä. Mutta oli luvattu, ettäse vietettäisiin vasta kun neiti Rosenborg tulisi terveeksi.Kress oli paperille kirjoittanut kauniin valssinsa ja hyvinkauniilla käsialalla piirustanut siihen sanat »KaunoinenSophia». Myöskin oli tuo erinomainen soittoniekka käskenyttuoda kaikkein kunnioittavimpien terveistensäohella pyynnön, että hänelle vain ilmoitettaisiin, milloinkaunokainen haluaisi kuulla soittoa, niin hän ilmestyisitrubaduuriksi ikkunan alle. Näin paljon iloa oli hänellevalmistettu. Mutta hän ei osannut ottaa vastaan, hän eiosannut iloita!Yhtäkkiä Sophie loi Rosenströmiin pitkän silmäyksenja kysyi:— Miksi te kaikki kiusaatte minua puhumalla kauneudesta,kun te kukaan ette kuitenkaan usko minuneheänä pääsevän tästä vuoteesta.— Pieni Sophie, vastasi tohtori hymyillen, — minullaon syytä uskoa parantumiseenne. Ja lisäksi voisi tapahtua,että tautivuode on kirkastanut teitä, ihmistä.Minulla oli hurskas isä, joka olisi selittänyt asian näin.Ja kokemukset lääkäriaj aitani vahvistavat tätä myöskin.Ihmisen pitää tautivuoteelta nousta viisaampana.Niinkuin näette, istuu tässä nyt koulumestari, sormi pystyssä.Sophie Rosenborgin kipeät sinettyneet huulet ilmaisivatsuurta epäilystä.— Vai pitäisi tällaisen taudin tehdä ihminen paremmaksi!Ei, hyvä tohtori, ei minua... Hitto vieköön,sanon.Rosenström nosti etusormensa nuhtelevasti nyökkäämäänja nousi.147

— Toivon ylihuomenna tapaavani tässä kiitollisen jaelämänhaluisen toipilaan.Sophie terästi katsettaan:— Eikö huomenna, hyvä tohtori?— Täytyy lähteä matkalle.Sophie tunsi pettymyksen nousevan rintaansa jamakasi silmät ummessa.Everstinna liikkui huoneessa järjestellen jotakin. Iltaoli pimennyt. Yhtäkkiä ilmestyi vuoteen ääreen ihmishahmo,joka ei ollut Susanna, se opetettu apuvaimo.Tämä oli kaita ja nuori Lisette.— Minun rakas fröken on ylhäistä sukua. Mutta ylhäiseteivät virsistä pidä. En ole veisannut, kaksi viikkoajo on mennyt. Jumala käskee: tauti ei ole kuolemaksi,vaan parannukseksi. Linnan muurit ovat huonot, kunvartiat ovat huonot. Ihminen on huono kun sydän onhuono. Jumala tahtoo meitä parannusta tekemään. Kauneudenlahja on suuri lahja. Se on annettu Jumalan tarkoituksiavarten, ei maailman eikä hiton. Fröken joslupaa uhrata Jumalalle kauneuden, niinkuin Abrahamuhrasi Iisakin, niin Jumala antaa sen takaisin ...Lisette oli vaipunut polvilleen ja rukoili pää lattiaanpainuneena. Everstinna Brunow, joka oli ollut ottamaisillaanseinältä suurta kullattua peiliä — ainoaa keltaisenbudoaarin täydelleen säilynyttä loistoesinettä —päästeli sitä varovasti käsistään piironkia vasten, eikähän tytön heikosta ruotsinkielestä saanut käsitystä sanojensisällöstä. Kuitenkin hän ymmärsi, että tyttö rukoili,ja hänen mieleensä johtui ettei hän itse näytellessäännunna Elisabetia näytelmässä »Luostarin salaisuudet»ollut voinut rukoilla sen kauniimmin. Hän oli hämmästyksissäänpiiastaan Lisettestä — missä oli tyttö oppinuttämän kaiken? Siltäkö vanhalta ylämaan tietäjältä, jonkaluokse hän meni joka viikko, kuullakseen tulevia kohtalojaja jonka luota hän itkettyneenä palasi? Saattoityttö pahanen olla oikeassa: ei ollut elämä kaupungissaeikä linnoituksessa aina niinkuin piti. Eikä ehkä täälläkäänhänen kotonaan, nimenomaan silloin kun oli niinpaljon juotu, että tapeltiin ja irstailtiin.Lisette ei itkenyt, mutta hänen äänensä itketti. SophieRosenborg voihki tätä ääntä kuunnellessaan ja itki vielä148

Senjaikeen kun Lisette oli lausunut aamenen sanan jalähtenyt huoneesta..— Minä vaivainen syntinen ihminen ...Ja Sophiekin rukoili nyt, rukoili hyvin pitkien aikojenjälkeen — tai olikohan hän koskaan rukoillut? — ja ajatteli,että jos hän muuttuu jumaliseksi, niin Jumalan pitääsäilyttää hänen kauneutensa. Hän tahtoi tulla jumaliseksi... !Tuntui oudolta, että tämä rukouksen hetki oli kulunutkipujen tuntumatta. Mutta seuraavassa hetkessä jopalasi nokkosten poltto entistä väkevämpänä. Rukous eienää auttanut vähääkään.— Lisette, tule pian, Lisette!Lisette seisoi sairaan vuoteen luona ja puhui:— Pysy rukouksessa, sisareni Herrassa, niin kestät.Ja kun paranet, tulet tietäjän luo. Hän selittää kaikki.— Oo, Lisette, älä mene pois. Oletkin hyvä tyttö, olenmonesti sinua nuhdellut ilman syytä. Älä mene pois,sinä hyvä suomalainen tyttö.Everstinna kutsui palveluspiikansa. Hän ei jaksanutyksinään käsitellä peiliä, jonka suurella vaivalla äskenoli irroittanut naulasta. Miksei hän sitten ottanut tulta?Lisette kuului ehdottavan, että sytytettäisiin kynttilät,mutta everstinna vastasi hänelle niin hiljaa, ettei Sophiekuullut mitä hän sanoi. Yhdessä he kantoivat peiliä, jaovenavauksessa kultaiset kehykset niinkuin myös itsepinta välkähtivät kuin jäähyväiset, jotka kättä heiluttaenlausutaan viimeisen kerran.Sophie ymmärsi yhtäkkiä kaikki. He eivät tahtoneet,että hän näkisi kasvonsa kuvastimessa. Hän oli siis sanonutjäähyväiset entisille kasvoilleen. Millaiset tulisivathänen uudet kasvonsa olemaan? Niin rumat varmaan,että tahdottiin säästää häntä niitä näkemästä. Kuneverstinna Brunow palasi huoneeseen, kuului häntävastaan särkynyt, vihamielinen ja käheä nauru. Hittovie ..., piru vie!— Miksi kannoitte pois peilin, viimeisen kauniin esineen,mikä minulla vielä oli täällä onneni päiviltä ... ?,— Puhdistettavaksi, rakas Sophie. Tohtori on käskenyt... Kaikkea olemme puhdistaneet. Minä olen polvillaniparsinut damastipäällisiä, jotta ne sinun häissäsi149

olisivat siistit... Kai ne täällä meillä vietetään, vai tahdotkolinnoitukseen? Kai sentään tämä huone saa ollahääkammiosi... ? Puhu, kaunoinen Sophie?Ikäänkuin katto ja ikkunaruudut olisivat pudonneetalas ja murskanneet häneltä jäsenet, Sophie Rosenborghuusi kauhulla vastaan:— Ruma Sophie! Te olette kaikki tietäneet, että minätulen rumaksi ja sentähden vieneet pois peilit. Te uskottelitteminulle, että paranen. Voi etten koskaan olisiollutkaan kaunis, voi minua!Sinä yönä Sophie Rosenborg houre-unessa katkoikaikki suojelevat siteensä ja lieventävät kääreensä, jaikäänkuin mielenhäiriö olisi hänet vallannut, hän julmallanautinnolla raateli itsensä verille. Hänen valkoisetvoimakkaat kätensä raastoivat, säästämättä kasvojakaantai hiuksia. Hän hekumoi tuhoamisen työssäikäänkuin olisi vihdoinkin päässyt käsiksi veriviholliseensa,tautiin, joka oli tuottanut hänelle mittaamatontakärsimystä. Kuitenkin hän, tuntiessaan lievennyksennautintoa, joka pian muuttui uudensävyiseksi kirveleväksituskaksi, tunsi, että auttamaton tuho nyt oli tullut.Hän oli nyt mennyttä, nyt ei ole muuta lieventäjääkuin hauta. Suu, sieraimet, silmät, kirvelevät haavat,verille puhjenneet kynnen-alukset — kaiken päällemulta ja tukahdus.Kun kaupungissa ja linnoituksessa kerrottiin, mitä olitapahtunut, otettiin tieto vastaan eri tavoin. HelenaHauswolff suri kuin omaa korvaamatonta tappiota. Miehetvaikenivat moneksi illaksi, kiroilivat ja päättivät,ettei rekiretkeä Viaporissa enää milloinkaan ajatella.Tämän he olivat velkaa Sophielle, joka oli ollut silmienilo. Naiset kertasivat sanoja, jotka joku linnoituksenkenttäpappi oli lausunut: jos ihminen tekee kauneudestaanjumalan, niin se otetaan häneltä pois. Fredrik Kressei moneen päivään halunnut nähdäkään huiluaan. Hänensudennahkaturkkinsa liepeet liehuivat pitkin kaupunginsyksyisiä teitä, hänen tehdessään pitkiä kävelymatkojaKluuvin rannoilla. Jokin haaltunut lehti, joka lepattiyksin oksallaan, saattoi laulaa hänelle elegian ja myrskyvälittää hänelle fuugan. Kerran he Rosenströmin kanssa150

kohtasivat toisensa Rantatiellä, lyöttäytyivät yhteen,kävelivät tuimasti ja nousivat ryteikköjen halki Kaasavuorelle.Pitkän vaitiolon jälkeen Kress kysyi:— Mitä luulet sulhasen sanovan?— Hän ei saa tehdä onnetonta naista vielä onnettomammaksi.Onko hänelle kirjoitettu?- Pyysin rouva Brunowia kirjoittamaan. Koetan jokatapauksessa tavata sulhasen ennenkuin hän menee morsiamensaluo.—. Recht so. Hänen täytyy ymmärtää, että jäljellätoki on sisällinen kauneus.— Jospa tyttö raukka ensin itse käsittäisi, että niinon. Hänestä tuntuu siltä kuin kaikki olisi menetetty.— Ach was, hänen täytyy alkaa hoitaa sisäistä minäänsä.Kun auringon valo on sammunut, tulevat esiintähdet. Musiikin täytyy auttaa Sophietä. Hänen täytyyjälleen löytää kauneutensa, parempi kauneutensa. Minäsoitan hänelle elegian, minä soitan hänelle fuugan.Musiikki on paras lääke ...— Olet oikeassa, veli Kress, sanoi Rosenström, —mutta jollei hän ensinkään sattuisi tajuamaan musiikkia.Soittoniekka tuijotti ystäväänsä tohtoriin:— Könnte das möglich sein bei einer so schönen Frau?Olisiko sellainen mahdollista niin kauniille naiselle?— Minä olen neuvonut häntä itse ompelemaan myötäjäisensä;niitä hän nyt ompelee.— Ach ja, das ist nicht schlecht. Varmaan se antaasisältöä hänen elämäänsä. Mutta minä uskon, että niinkauniin naisen täytyy käsittää myös musiikin taivaallinenmissioni.— En tiedä toista lääkettä kuin työ.Sophie Rosenborg oppi ompelemaan, ja tämä työtodella lyhensi hänen päiviään. Hän tottui näkemäänrumentuneet kätensä — mahtoivatko kasvot todella ollayhtä rumentuneet? Peiliin ei hän katsonut. Ja olisikoarpia voitu välttää, jollei tuo onneton raivo olisi riivannuthäntä silloin yöllä? Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.Niinkuin tuleva nuori äiti ilon ja pelon vallassavarustaa vaatetta esikoiselleen, niin tämä rumentunutmorsian suuren pelon ja heikon toivon vallassa151

kuljetti neulaa pitkien valkoisten saumojen läpi. Kaupunkija linnoitus olivat joutuneet hänestä loitolle, hänenajatuksensa kiersivät yhtä ainoaa asiaa: mitä oli Gustaf,hänen rakastettunsa sanova? Tuntien sulhasensa jaloksimieheksi, Sophie Rosenborgissa varmistumistaan varmistuiusko, että hänen rakkautensa kestäisi tämän pettymyksen,johon ei yksikään ihminen ollut syypää.Sophie sai vihdoin viimein ja taistelun jälkeen voimaatulla ruokapöytään, missä kukaan ei näyttänyt huomaavanmitään eroa hänen ulkomuodossaan, ja tuttu kortinpeluujatkui, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.Sophie itsekin koetti unohtaa sairautensa seurauksineen.Anna Brunow vakuutti kaikkien ilostuneen siitä, ettävaikea tauti oli mennyt niinkin jälkiä jättämättä. Sophieei katsonut peiliin, ei, ei! Mutta hän hyvin tunsi käsilläkoskettaessaan kasvojaan, että kaikkialla oli isot syvennykset,ikäänkuin häntä olisi herneillä paiskeltu. Muttaulos hän meni vain pimeässä ja Lisetten seuraamana,joka kantoi lanternaa.Alettiin odottaa kotiin kapteenia ja luutnanttia.Sophien pelko yltyi yltymistään. Hän alkoi toivoa, ettäGustaf vasta myöhemmin palaisi — niinkuin luultavaaolikin — jotta hänen ihonsa ennättäisi silitä ja ilkeäpunerrus, mikä oli ainakin käsissä ja luultavasti myöskasvoissa, valkenisi. Anna Brunow vakuutti, että Hjärnetuskin tulisi huomaamaan morsiamessaan sairauden jälkiä,ja tohtori Rosenström vakuutti häntä kohdanneenonnettomuuden ainoastaan voivan syventää rakkauttakihlattujen kesken.Olisiko ehkä sittenkin ollut parempi kirjoittaa Gustafilleja valmistaa häntä siihen mitä oli tapahtunut?johtui monesti onnettoman morsiamen mieleen. Olisivoinut kierrellen puhua sairaudesta ja antaa hänen vainaavistaa jotakin. Mutta nyt oli sekin myöhäistä. Täytyitoivoa, että tohtori oli oikeassa. Jos Hjärnen rakkausoli niin syvä ja vahva kuin hän oli vakuuttanut, niineihän ehkä todella rakastetun ulkomuoto voinut merkitäaivan kaikkea. Ehkäpä heidän rakkautensa nyt molemminpuolin kävisi vain hellemmäksi. Sophie itse tekiselittelyissään sydämelleen täyttä väkivaltaa. Todellisuudessatällaiset miedot vivahtelut siitä mitä ennen oli152

ollut — heidän rakkautensa täydestä yltäkylläisyydestä.— olivat hätäsuojelusta, laihinta lohdutusta.Hän ajatteli sitäkin, mitä häneen, Sophiehin, olisi vaikuttanut,jos Hjärne olisi läpikäynyt kauhean taudin jamenettänyt kauneutensa, ja morsiamen olisi pitänyt suudellaturmeltuneita huulia, painaa poskensa rumentunuttaposkea vasten? Sitä oli kauhea ajatella. Olisi häntoki rakastanut vieläkin, mutta ei niinkuin ennen. Sitäoli kauheaa ajatella.Helena Hauswolff olisi varmaan voinut olla hyödyksiymmärtämyksellä ja neuvoilla. Mutta häneltä oli tullutvain lyhyitä kirjelippuja. Miksei hän tullut? Eikö ystävyyskäänkestänyt tätä? Vai lapsiaanko hän suojeli?Niin kuluivat päivät epäilyksessä ja tuskassa.Kukaan ei enää rouva Brunowin täysihoitolassa taikaupungissa puhunut Kressin valssista ja »KaunoisestaSophiestä». Sanottiin »Sophie raukka». Ja oli niitäkin,jotka sanoivat, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.Sophien muistosäilöön tulvahti jonkin kerran varkain jakutsumatta soittoniekan tunteelliset ja hekumallisetsävelet. Ah, sitä makeutta, sitä loistoa ja autuutta!Mutta nämä muistot olivat liian vaikeat vastaanottaa.Ja hän hääti ne luotaan ja päätti unohtaa nuoruutensa,rakastettunsa, kaiken, kaiken... !Suurta joulusiivousta tehdessään Anna Brunow panikeltaisen budoaarin entiseen kuntoonsa, »jotta jälleensaatte siellä olla iloiset ja tyytyväiset». Suureen kultaiseenpeiliin oli liittynyt katkera muisto sairauden ajaltaja Sophie pyysi ärtyneenä, että peili peitettäisiin.— Mutta rakas pieni ystävä, on ihan turhaa peljätä —katso vain rohkeasti peiliin, kehoitti everstinna Brunow.— Et ole rumentunut.Kuitenkin hän sitten levitti valkoisen vaatteen peilineteen.Päivää ennen jouluaattoa, kun kaupunkilaiset olivatulkona valmistamassa jouluvaroja kotiin juhlaa varten,istui Sophie Rosenborg työnsä ääressä, koettaen heikentyneilläsilmillään suorittaa morsiuslakanoittensa kirjailua.Ne olivat hienointa Hollannin liinaa ja Helena153

oli lähettänyt hänelle kauniin, viinirypäleterttua esittävänkirjailumallin. Sophie ompeli piste pisteeltä tätämallia heikossa talvisessa valossa. Valkoinen viileä pellavavaaterauhoitti hänen sormenpäitään. Hän oli säästänytjuuri tämän työn juhliksi. Tämä työ on olevahänen paras joululahjansa.Silloin yhtäkkiä rämähti kiihkeä soitto kuistin vanhastaruostuneesta kellosta.Sophie säikähti ja päätti olla avaamatta. Hän olitänään varmasti hirveän ruma. Soittakoon siellä niinpaljon kuin haluaa — kuka lieneekin. Mutta vieras —kuka lienee ollutkaan — soitti todella soittamistaan.Sophien mieleen johtui, että oli tavallista hämärämpipäivä ja että ehkä hänelle olisi tulossa kaivattu kirje.Varmaan kirje liittyi jouluun.Niin hän päästi suuren valkoisen vaatteen valumaankäsistään permannolle ja kiiruhti ovelle. Tulijalla olitodennäköisesti kiire, hän tempoi lukkoa kaiken aikaa,jolloin Sophie sisäpuolelta kiersi avainta, ikäänkuin suuttuneenasiitä, että hänen eteensä pantiin vastuksia.Gustaf Hjärne, yllään matkaturkki, kauniit rakkaatkasvot katsoen kolmikulmaisen hatun alta! Sophie seisoikeskellä ovenavausta, keskellä päivänvaloa, säikähtymeenäja onnesta vavisten, joka silmänräpäys valmiinatarttumaan kaivatun armaan kaulaan. Mutta GustafHjärnen katse kävi jääkylmäksi, kun hän kysyi:— Onko fröken Rosenborg kotona ?Sophie ei saanut sanaa suustaan. Hän jähmettyi niinkuinkuollut jähmettyy ja hänen ruma vasen kätensäpiteli sydäntä, voimatta irtaantua sen suojelemistyöstä.Sydän oli halkeamaisillaan.— Onko hän sitten linnoituksessa? Etkö saa suutasiauki? Siis toki täällä kaupungissa? Sano terveisiä kapteeniHjärneltä. Koetan palata illalla.Gustaf Hjärne paiskasi oven kiinni. Gustaf Hjärneläksi. Kello rämähti hänen jälkeensä kuin ilkkunauru.Hän ei ollut tuntenut morsiantaan.Sophie Rosenborgin silmissä oli maailma mustana.Kaikki kärsimys sairauden ajalla oli vähäistä tämän hetkenrinnalla. Pimeys ja epätoivo olivat hänet piirittäneet.Pienen hetken hän koetti selvittää itselleen mitä154

oli tapahtunut. Pyörrytti. Pimeys tempasi hänet huimaavallavoimalla mukaansa. Hän kaatui portaisiin jajäi siihen. Hän ei enää tietänyt mistään.Matkallaan komendanttitaloa kohden ennätti kapteeniHjärne tavata useita tuttavia, ihmisiä kun huomennaalkavan joulujuhlan vuoksi oli runsaasti liikkeellä.Kaikkein ensimmäiset olivat Fuller ja Dirchsen, joistaviimemainittu köpitti iljangolla hyvän rautapohjaisenkeppinsä varassa. Molemmat huitaisivat iloisesti kädelläänja päästivät samassa surullisia huudahduksia, joihinkapteeni säteilevän iloisesti, vaikka jonkin verran malttamattomastivastasi, hänen kun oikeastaan olisi pitänytheti mennä ilmoittautumaan komendanttitaloon eikämorsiamelleen.— No, mon cher Hjärne, tulet fröken Rosenborginluota tietysti? sanoi Fuller.— Tietysti, mutta valitettavasti hän ei ollut kotonaenkä tiedä, voinko enää tänään tulla takaisin.— Eikö hän ollut kotona? mutisivat vanhat herratyhdestä suusta. — Tietysti hän oli kotona, hän ei olepäivän valossa käynyt kaupungilla kahteen kuukauteen.Kyllä hän nykyään aina istuu kotona.— Mitä pirua te puhutte? sanoi vuorostaan kapteeni,puoleksi närkästyneenä, puoleksi leikillä. — Pitäisiköminun morsiameni ehkä pelätä päivänvaloa? Ei, sielläei ollut kotona keitään muita kuin rokonarpinen piika,joka avasi oven.Vanhat herrat tuijottivat vaieten komeaan nuoreenkapteeniin.— Tiedä huutia! sanoi Fuller.— Mene helvettiin! sylkäisi Dirchsen. — Se rokonarpinenpiika on ollut sinun oma morsiamesi. Etkö sittentiedä mitään hänen sairaudestaan? Etkö ole saanut kirjeitämme?Sinä kanalja, nyt olet verisesti loukannutmorsiantasi, joka muutenkin on tarpeeksi onneton. Mitäkaikkea olet mahtanutkaan hänelle sanoa!Vaieten otti Hjärne vastaan kaikki mitä hänen päälaelleensateli. Sitten hän päästi irti kiroussanavarastonsakuin tulivuori purkauksensa. Herrojen yhä selittäessähän vähitellen alkoi ymmärtää niistä jotakin.155

Kului kuitenkin aikaa ennenkuin hän teki johtopäätökset,ja silloin hänen huuliltaan lohkeni sana: mahdotonta!Ja tätä hän toisteli, masentuneena, koettaen käsittää,mitä hänelle kerrottiin.— Ota lukuun, sanoi Fuller, — että naiselle merkitseekauneus puolet hänen sieluaan.— Monelle se merkitsee koko sielua, lisäsi Dirchsen,ilkeästi muljauttaen silmävalkuaisiaan. — Pelkäänpä,että tässä tapauksessa on surmattu naisen sielu.— Niin, jatkoi Fuller papillisella ankaruudella, —,kiirehdi korjaamaan mitä korjattavissa on, jos tahdotkäydä kunniallisesta ruotsalaisesta upseerista. Mars keltaiseentaloon takaisin. No, mitä siekailet, mars anteeksipyytämään!Hjärne veti miekan tupesta. Valjennein kasvoin hänhuusi, ettei näihin kunnialle käypiin hävyttömyyksiinollut muuta vastausta kuin tässä tämä näin! Katsokoonjokainen, joka haluaa jäädä elämään, eteensä, sillä hänlävistää häpäisijät... !Nousevana päivänä, joka oli itse pyhä jouluaatto,samalla tunnilla, jolloin kaupungin porvarikaartin lippupäästettiin valumaan raatihuoneen ikkunasta Suurtorillepäin, ja joulurauha julistettiin, tuli kapteeni Hjärne ratsaintorille, mutta ei pysähtynyt kansanjoukkoon, jokasiinä paljastetuin päin seurasi toimitusta. Hän oli linnoituksestatullut minkä hevonen pääsi ja oli matkallamorsiamensa luokse.Hänen taskussaan painoi joululahja: kallisarvoinen,loistava kaulakoru, jonka hän oli varannut Sophiellehääpukua varten. Sitä naista varten, jolle ei maailmassaollut kauneudessa vertaa ja jota ei hän mitenkään voinutyhdistää siihen ihmisolentoon, joka hänelle oli avannutoven tuttuun taloon, kun hän pitkän eron jälkeen,rakkauden huumassa hänen luokseen ikävöi! Hänenluokseen hän kuitenkin nyt oli matkalla, ja tuolle runnellullekaulalle hänen oli tänään ripustettava kultakäädytkimaltelevine jalokivineen. Hän tiesi olevansarikollinen, hän tiesi, että tuskin voisi saada anteeksi! Jajos Sophie oli muuttunut — mihin ei hänkään ollut syypää— niin ei hänkään, Hjärne, ollut sama kuin eilen:156

hän oli taittunut mies. Kuinka saattoikaan niin äkkiämennä väkevä, riemuntäysi elämä, ja jäljelle jäädä vainkova velvollisuus!Tuossa oli portti, josta hän niin monet kerrat oli kulkenutulos ja sisään — viimeksi eilen, pettyneenä siitä,ettei tavannut rakastettua! Hänkö? Ei hän, vaan toinen,jota ei tänään enää ollut.Hänen kiinnittäessään hevosta tuttuun renkaaseentallinseinässä, avattiin ovi ja iloisesti toivottaen hyvääjoulua jälkeensä, astui pihamaalle kaupungin physicusRosenström.Hän uudisti hyvän toivotuksensa myöskin tulijalle,lausui ilonsa hänen palaamisensa johdosta ja lisäsihymyillen:— Minun potilaani tila paranee päivästä päivään.Toivorikasta mieltä vain!Mutta Hjärne oli liian selvään nähnyt ne kasvot, jotkaeilen olivat tulleet häntä vastaan tuossa ovenavauksessa.Hän seisoi hetken ovella, ennenkuin vetäisi soittokellonkahvasta. Kello rämisi läpi talon kuin rikollisenomantunnon syytös.157

VIIKIN LATOKARTANONTALOUSMAMSSELIAmalia Lizelles ajoi latokartanon hallavalla hevosella,kääsien takana Viikin tallirenki, Turun tielle juurisamoina aamuhetkinä, jolloin kaupungin vaimot kujienkulmissa kohtasivat toisensa pohtiakseen niinhyvin omiakuin toistenkin asioita.Amalia oli pukenut ylleen kirsikanvärisen kaapunsa jatämän suojaksi vanhan viitan, jonka helposti saattoipudottaa hartioiltaan kaupunkiin tullessa. Vaimot seuloivatsanojaan päät yhdessä, kantamukset käsivarrella,ja oli tämä kohtaaminen monelle ainoa virkistys raskaanpäivän mittaan.»— Kaiketi jo olette kuulleet? Pormestarin mamsseliapyydettiin talousmamsseliksi — voitteko aavistaa minne?Tällä kertaa ei tuotettukaan Ruotsista, vaan kysyttiinAmaliaa. Ja mikä on ettei hän kelpaisi. Korea on katsellaja työhön totutettu. Niin, ja onhan se nähty, etteivätDomarbyn herrat häntä nai, ei vanhempi eikä nuorempi.Mutta eihän Amalia ole koskaan välittänytkään auditööristä,tuosta Jacob Danielista, vaikka joku lienee häntäneuvonut ärsyttämään vanhempaa veljeksistä, Johannesta,Domarbyn herraa mustankipeäksi, kun ei hänkoskaan pannut päätökseen naimista, vaan antoi tytönvuosikausia olla siinä uskossa, että ottaa hänet. Johannestapormestarintytär on rakastanut! Kas, nuorimmastaveljestä, Kustaasta, ei ole aikoihin mitään kuulunut.Merille läksi, niinkuin moni muukin, vaikkei suinkaanköyhyyden takia. Ja nythän täällä olisi hänelle niinhyvinisän kuin äidin perintökin, jolleivät jo sisaruksetolisi jakaneet sitä keskenään. Mutta ei kuulu tulemaan.158

Siellä kuumissa maissa sanovat olleen ja naineen rikkaan... No niin, Viikiin käytiin Amaliaa kysymässä!Rintatautinen kenraalinrouva tarvitsee hoitajan. Ja sittenhänsiellä rouvanpaikka voi tullakin avoimeksi —mutta siihen kai ei voi päästä kuin aatelinen. Viikiin,niin. Kenraali itse kävi pormestarilta kysymässä mamsselia!»Rumpu kävi Suurtorilla, kaikki suut pysähtyivät.Viikin kuskikin viuhautti piiskaa, ja hallava hevonenpisti pieneksi hölkäksi, jotta viikiläisetkin ennättäisivätkuulemaan.» Puvut ovat teetettävät taitavilla räätäleilläja on katsottava, että ne tulevat ehdottoman ruumiinmukaisiksi.Kaiken vartioon komennetun miehistön tuleeankarimman edesvastuun uhalla olla mitä siisteimmässäasussa, vaatteet harjattuina, kaluunat ja napit hyvinpuleerattuina, kauluskaistaleet ehdottomasti valkoisina,paksu kaulaliina niin kiedottuna kaulan ympäri, etteikaulaa näy sen alta, parran hyvin tarkkaan ajeltuna,viiksien mustattuina, bandaalien ja repunremmien huolellisestivalkaistuina ja Uimavedellä siveltyinä. Kivääriinkuuluvien parsselien tulee olla hyvin puhdistettujaja kiilloitettuja. Vahdinvaihdon tarkastuksessa pidettäköönnäistä jokaisessa komppaniassa tarkka huolisamoinkuin siitä, että miehistön kiväärit ovat moitteettomassakunnossa...»Mutta tuossahan tuo tuleekin, Viikin talousmamsseli,juuri kun hänestä puheltiin ... ! Ei pysähtynyt, ei katsonutsivuilleen, kohti isänsä taloa vain katsoi. Vaan eimene sinne. Tohtorille tuntuu olevan asiaa.— Mutta kuulitteko, mitä uuden tohtorin pitkissä laatikoissalopulta oli? Olipahan kaappikello, se heleänääninen,jonka lyönnit kuuluvat kadulle asti. Ja kiviä jaulkomaan perhosia, sammalia ja kuiviksi litistettyjä yrttejä— mahtaako hän keittää niistä rohtoja, vai myrkkyjä,vai mitä?Loputtomasti riitti ihmisillä puheenaihetta siitä, ettäkaupunkiin oli saapunut naimaton, vielä nuori mies, jollepalkka juoksi kaupungilta, mutta joka lisäksi sai ottaarahaa sairailtaan. Kress, Helsingin urkuri, hänpä oliarvannut tohtorin pisimmän laatikon sisällön heti kun159

sitä avaimellaan kosketti. Kas, hänelle, musikantille olihunajaa ja mannaa, mitä laatikko sisälsi. Siinä oli suuripelitoosa eli klaveeri, sellainen fortepiano, jommoinentavattiin rikkaan Sederholmin salihuoneessa ja jommoisennyt olivat Saksasta tilanneet tulemaan majuri Kuhlberginrouva ja neiti Heidenstrauch. Tähän oli nämänaiset houkutellut musikantti, joka opettikin heitäpelaamaan, samoin kuin hän opetti Kuhlbergin leskenLovise-tytärtä.Kyllä oli Helsingin herrasnaisilla tohtorin luokse asiaa.Toiset menivät päivällä, toiset menivät yöllä, nimenomaanhämärissä. Kuuluivat siellä surujaan itkeneen,eivät taitaneet kaupungin papit enää rippiä kuullakaan.Pitceen, tohtorin renki, sattui jonkin kerran kuulemaantai avaimenreiästä näkemään sellaista, mikä oli tarkoitettusalaiseksi. Eikähän Pitceen mitään kertonut rumpalillerummutettavaksi katujen kulmissa, vaan hänkertoi entiselle esimiehelleen Paxeniukselle, joka yhätiEspoon tulliportilla toraili ja torkkui. Rokonarpinen Pitceenoli nyt tohtorin renkinä, hoiti hänen hevosensa,lakaisi hänen pihansa, laudoitti tiet kadulta ovelle, jottasairaat saisivat mukavasti kulkea — se oh tuotanoin tohtorintahto, ja joutui vastaamaan monenlaisiin kysymyksiin,joita hänelle tehtiin, varsinkin tohtorin ollessa matkoilla.Nyt tuli pormestarin tytär, se Amalia, ja hänellä näyttiolevan tosi hätä sielussaan. Hänhän oli nyt Viikissä —hm, niin, ihka tuotanoin kenraalilla, joka oh toimittanutsotamiehille pilaantunutta lihaa viime sodassa, kunkuningas oli uskonut muonituksen hänelle, Klingsporille.Voikin oli ollut sellaista, että sillä voideltiin lavettienpyöriä. Ja nyt hän tahtoi rettelöidä pois Klerckerin ylipäällikön-virastaja päästä sille paikalle. Kyllä nämäkaupungissa tiedettiin. Pitceen ilmoitti Viikin talousmamsselillejo ovessa ja ennenkuin hän ennätti kysyäkään,ettei tohtori ole kotona. Mutta Amalia ei lähtenytkään.— Missä tohtori sitten nyt mahtaa olla? Minun onmäärä ajaa häntä hakemaan, vaikka mistä asti... Kenraaliei tahtonut jättää kenraalskaa ja sentähden minäläksin... En voi mennä takaisin ilman tohtoria...160

pitceen, auttakaa minua, ettekö ymmärrä, että kenraalinrouva on kuolemansairas. Tahdon sisäpuolelle, tahdonodottaa tohtoria, menkää pois siitä ovelta ...Pitceen johdatti nyt pormestarin tyttären tyhjän kylmänporstuan kautta suureen saliin, missä oli pöytä jakaksi punaiseksi maalattua penkkiä.— Sopii siinä odottaa, tuotanoin ... Vaan tohtori voiviipyäkin, sairaat kun joka paikassa tunkevat hänenympärilleen. Ja aina tulevat myöhään, kun ei enääihmistaito voi mitään, ihkasen niin. Sopii siinä odottaa.Amalia Lizelles antoi Viikin rengille määräyksetasioista, joita piti toimittaa — Viikin kokki oli ne joantanut, mutta mamsselikin mahtaili nyt näyttääkseen,että hänelläkin oli valtaa talossa. Viikin kuskin katsannostanäkyi, että hän aikoi tehdä juuri mitä itse tahtoi.Pitceen katsoi avaimen reiästä, kuinka Amalia veti kirsikanväristäkaapuaan tiukemmin ympärilleen, ja tiesi,että hänen pian täällä tulisi niin vilu, että hän lähtisitiehensä. Mutta pormestarin tytär olikin sitkeää laatua,yltyi lämpimikseen kävelemään edestakaisin salin toisestapäästä toiseen, niin että lattiapalkit paukkuivat,eikä näyttänyt aikovankaan lähteä. Mikähän hänelläoikein oli? Pitceen mietti, miten pääsisi hänestä eroon.Tarjoaisiko hänelle jotain tinktuuria tohtorin kaapista,jos tohtori olisi unohtanut avaimen suulle. Mutta avaintapaei ollutkaan. Renki huomasi, että pormestarin tytärajan kuluksi seisoskeli ikkunoiden ääressä — niistä näkyiSederholmin piha, ja siinähän kyllä olikin katsomista,rikkaan kauppaneuvoksen puotilaiset ja konttoriherratkun kulkivat varastohuoneisiin, kiertäen tynnyrien jalaatikoiden välitse, joita röykkiöiksi oli siihen pinottusuoraan laivasta. Rouva Dobbinkin naapurista kammersipihalle torailemaan ja Pitceen epäili hänen tarkoittavantohtorin pitkiä kuljetuslaatikoita, joita ei ollut tullutkorjattua. Mutta Wickforshan tuossa olikin, Viikinrenki ja, tuotanoin Pitceen meni kyselemään, kuuluikorajalta jotakin ja olisiko tuotanoin sieltä tullut kuriiria.Saattoihan Pitceenille, vanhalle sotamiehelle, vihjaistavähän salaisuuksiakin. Hiton kylmä täällä tuli odotella— tuotanoin, Wickfors, ryyppypä lämmittää, ja eikö olisikinparasta viedä hevonen talliin ja tulla sisäpuo­11 — Talvio, Kootut teokset XII 161

lelle .. . ? Hyvään tarpeeseen olikin pian Wickforsinläsnäolo, sillä ovesta kopisteli jo taas akka, jonka käsivarsioli mennyt sijoiltaan. Ja Wickfors piti akastakiinni, kun Pitceen veti jäsenen paikalleen. Pahastihanpotilas aina tällaisessa kohdassa huutaa, ja tämä huusitavallistakin pahemmin. Otti aikansa ennenkuin akkariisui röijyn ja pääsi takaisin nahkoihinsa. Ja kaikkikolme sitten istuivat leivintuvassa, missä oli lämmin,kunnes akkakin oli saanut ryyppynsä ja tointui. Muttakahdenkesken jäätyä Wickfors kertoi, että f ranskojenmaan kenraali aina vain riehui ja nyt jo lähestyi pohjoista.Ihka totta se oli. Ja Venäjän nuori tsaari oliruvennut hänen ystäväkseen ja tuo f ranskalainen kenraalionkin aika piru. Mutta Ruotsin kuningas lähettääkinjoukkonsa jumalatonta f ranskalaista vastaan ja aikoonostaa sodan. Ja meidänkin kenraali, tämä Klingspor,joutuu tiettävästi silloin lähtemään mukaan, ja sanoi hänkerran itse, kun oli hyvällä päällä, että taitavat hänestätehdä ylipäällikön — »mitä sanot siihen Wickfors, josmeistä tuleekin ylipäällikkö». Eikähän tämä Klingsporvielä vanha ole, ja niin hyvän silmänkin hänelle sielläSaksanmaassa tekivät lasista, että se on kauniimpi kuinvanha oikea silmä onkaan, hehhehheh.Miehet ryyppäsivät tuvassa, hevonen puri kauroja tohtorintallissa ja Amalia Lizelles käveli kylmässä salissa.Hän oli tullut tänne toivoa täynnä ja uskonut, ettätohtori voi häntä auttaa. Mutta oli totisesti mieletöntätässä vartoa. Miten tohtori tai kukaan muukaan voisihäntä hänen hädässään auttaa! Yksi ainoa olisi voinuthänet päästää sen kuilun ääreltä, missä hän jo seisoi kuinnaulittuna: Johannes Weckström, naapurin poika, jokaaina astui kotiportistaan samalla hetkellä, jolloin Amaliakotiväkensä seurassa astui omastaan, mennäkseen Helsinginkirkkoon. Tie oli yhteinen, ajatukset olivat yhteiset,ja kirkonkellot soittivat. Tuhat kertaa Amalia hädässäänoli huutanut hänen nimeään, huutanut samallaäänellä, jolla hän niin monet kerrat häntä oli kutsunutvanneleikkiin Lizellesin pihamaalle, ja Johannes olikuullut häntä ja keveästi hypännyt yli korkean punaisenlankkuaidan. Nyt ei kuullut. Tuhat kertaa hän kysyi,mitä oli tapahtunut, mitä oli tullut heidän väliinsä,162

kuinka kaikki armas ilo oli vaihtunut myrkyllisiinhymyilyihin ja pistäviin katseihin. Leikkivanteet lentelivätsilloin pihan toiselta laidalta toiselle laidalle. Kunhe kaksi heittivät vannetta toisilleen, putosi vanne useinruohikkoon, sillä he katselivat vain toisiaan. Ja mitä semerkitsi, kun Johannes vielä viime vuoden laskiaisassambleessaraatihuoneella kadrillin jälkeen tarjosi daamilleenviiniä ja sanoi: »Onko Amalia kuullut, ettäDomarbyssä jo rakennetaan? Satatuhatta ensiluokkaisenkuivaa tiiltä on jäljellä linnoituksen rakentamisajalta, jauusia aletaan lyödä niin pian kuin maa sulaa. Ei missäänsuhteessa minun uusi maakartanoni tule jäämään jälkeenaatelisten kartanoista, sen takaan. Eikä siellä rouvaaunohdeta ilman omaa ja kaunista kammaria...» Jolleihän olisi sanonut tuota viimeistä ja kauniilla silmilläänjuuri samassa katsonut häneen! Mutta nuo sanat ja sekatse, ne olivat kihlanneet Amalian, Pitikö hänen oikeastaanenää muuta odottaa? Hän kuitenkin odotti, odottiJohanneksen käyntiä isänsä luona. Ja odotti morsiussuudelmaaja kihlakorua... Ja kuumeni onnesta eikävoinut salata iloista odotustaan ja pientä pelkoaan.Mutta aika kului.Isän vaimolla oli hyvät silmät ja hän kysyi heti laskiaiskadrillinjälkeisenä aamuna, joko kihlaus oli tapahtunut.Ja sanoi rumasti ja kovasti: »Siis ei vielä! Mitäse vanha kitsas mies odottaa, saisi kiittää onneansa, ettäkaunis nuori tyttö hänet huolii.» Mutta isän vaimo sanoipäivien kuluessa muutakin: »Amalia, pidä itsesi esillä!Miehet unohtavat, varsinkin kun tuontapaisen rikkaanvanhanpojan ympärillä parveilee rahattomia aatelistyttöjäkin.Ja Weckströmit ovat aina tavoitelleet aateliskilpeä.Pidä itsesi esillä, Amalia! Älä usko, että sinuaenää kotona tarvitaan, sitten kun lapset ovat kasvaneet.Olet saanut olla, kun sokea isäsi mielettömästi on sinuunkiintynyt, mutta minä olen kun olenkin hänen vihittyvaimonsa, vaikkeivät kaikki ole siihen tyytyväisiä, jaminäkin kyllä osaan hoitaa hänen kansliatehtävänsä. Jajota sokeammaksi hänen silmäraukkansa pimenevät, sitävaikeammaksi käy toimeentulo. Kun näet Weckströminastuvan alas portistaan, niin juokse kadulle — ainahansaattaa olla asiaa kauppapuotiin tai teurastajalle...»163

Pelättävää oli, että Johannes huomasi hänen tilansa, huomasi,että tyttöä hänelle tyrkytettiin. Ja kunhan ei isänvaimo olisi suorastaan sanonutkin Johannekselle jotakintyrkyttävää. Isän vaimo oli Amaliaan kovin kyllästynyt.Isänsä tähden Amalia vaikeni ja koetti kestää. Pelättävääoli, että Johannes tiesi tämän kaiken. Isä raukkaei enää nähnyt, kuka vastaantulija oli. Tytär hyvin tunsitärkeät hetket, jolloin isän piti kirjoittaa nimensä raastuvanoikeudenpöytäkirjojen alle. Hän allekirjoitti nemieluimmin kotona eikä raastuvalla. Joka kerta, jolloinhänen nimikirjoituksensa piti saatanaan jonkin paperinalle, täytyi kirjoittamista valmistaa samalla ja erikoisellatavalla: isä koetti oikealla kädellään paperia laidastalaitaan yltympäriinsä. Suurennuslasin avulla hän vieläerotti, missä kirjoitus loppui. Viivoitin asetettiin sittensamaan suuntaan kuin edelläkäyvä kirjoitus. Ja vasemmallakädellään isä piteli viivoitinta, joka oli musta, jaoikealla kirjoitti: Gabr. Lizelles, suurilla epätasaisilla,horjuvilla kirjaimilla ... Johannes Weckström sai isältänöyrän, naurahtavan kiitoksen jostakin vähäpätöisestäkinavusta, ja kiitos oli kuin anteeksipyyntö. Isä raukkakiitti pelon vallassa siitä, ettei tämä rikas mies vieläollut potkinut häntä pois pormestarin paikalta. Ennemmintai myöhemmin sen oh joku tekevä. Isä raukkatiesi, niinkuin he kaikki, että sokeana ei voi olla pormestarina.Koko kaupunki tätä ajatteli, mutta arkatuntoisuudestaei kukaan sitä vielä ollut sanonut suoraan.Amalia usein tästäpuoleen saattoi isänsä raatihuoneelle.Isä ei siitä pitänyt, hän katsoi, että uskollisen keppinsäavulla kyllä löytää. Ja usein hän löysikin, sillä olihantie käynyt tutuksi ja ainahan kadun toisella puolella,hautausmaan kulmassa, jo tuli joku raatimiehistä, jokatarttui käsivarteen ja ohjasi ylös raatihuoneen portaita.Mutta sitten kerran, myrskyisenä sadepäivänä, isä oli harhautunutkeskelle toria ja langennut Schwartzin puodinportaisiin, jotka pistäytyivät niin turhanaikaisen kauaskadulle. Hän oli satuttanut kulmansa verille, Schwartzinpuotimies toi hänet kotiin ja puheli puhelemistaan, etteisokeaa sentään saisi yksinään lähettää kulkemaan, varsinkinkun hän oli pormestari eikä mikään vaivainen.Mies puhui tämän ystävällisesti ja pahaa tarkoittamatta,164

mutta hänen puheensa runteli jokaisen Lizellesin perheenjäsenen sisintä. Pormestarinna, pestessään miehensäohimoa, itki ääneensä ja puhui f ranskankieltä.Amalia koetti olla avuliaana vaihtamassa vettä ja tuomassahaavatarpeita. »Älä mene pois, piikaseni», sanoiisä uupuneena ja avuttomana, hakien kädellään tyttärensäkättä. »Amalia, piikaseni, oletko täällä?» »Kyllähän on täällä», sanoi äitipuoli. Eikä isä enääpuhunut, vaan hänen kätensä vaipui tuolinreunalle. JaAmalia kiiruhti ulos, jonnekin, jottei vain olisi tiellä!Tästäpuoleen ei hän ikinä päästä isää yksinään raatihuoneelle,eikä minnekään, hän hänet vie ja noutaajälleen.Kaupungissa oli mies, joka pormestarin tytärtä rakastiaivan niinkuin hän, Amalia, rakasti Weckströmiä. Se oliGrönstrand, lukenut maisteri ja värjäyslaitoksen omistaja,jonka värjäyslaitoksen hän itse oli perustanut käytyäänRuotsissa oppimassa ammatin. Grönstrand oli jomyöskin raatimies, ja muutaman kerran tämäkin olituonut isän raatihuoneelta kotiin asti, kun sattui olemaanliukas keli. Grönstrand oli alhaisesta suvusta,nuori, terve ja kookas kuin tamminen kaappi — rouvaLizelles oli kerran lausunut tämän vertauksen katsellessaanGrönstrandia, kun tämä seisoi heidän pihamaallaanpormestaria odotellen. Maisteri oli heikkosilmäiselle pormestarillehyvin ystävällinen, melkeinpä hellä kuinomaiselle. Hän kuuluikin olleen hyvin yksinäinen mies.Lizellesin perhe katsoi turvallisin mielin pormestarinastuntaa kadunkulmissa iljangolla, kun maisteri Grönstrandastui hänen vierellään. Mutta isän vaimo huomasimuutakin — hän huomasi, että Grönstrand aina katsoitaakseen pormestarin ikkunoihin ja etsi silmillään jotakin.Amalia sekä säikähti että ilahtui! Ehkäpä hänJohannes Weckströmille saattoi käydä arvokkaammaksi,jos joku toinenkin häntä kosisi. Joka erikoisesti ilahtui,oli äitipuoli: »Ota hänet, jos hän tulee pyytämään, eivätWeckströmit kuitenkaan koskaan ota aatelitonta. Äläkäluulekaan, että voimme sinua elättää, kun isäsi on käynytnäin raihnaaksi. Ja niin pulska väkevä mies hän oli,kun Turusta muutimme tähän kurjaan Helsinkiin! Oh,mon Dieu!» Oi, hyvä Jumala, saneli Amaliakin itsekseen165

ja päätteli, että vain Johannes Weckströmiä hän voirakastaa. Oli kummallista, ettei Grönstrand huomannut,miten Amalia häntä pakoili. Vihdoin tanssiaisissa häntahallaan loukkasi maisteria. Hän tiesi sinä iltana olevansakaunis. Sinipunerva harsopuku oli uusittu, janauharuusukkeet olivat uudet. Kun linnoituksen piiparitvoimallisella alkutoitotuksella ilmoittivat kadrillinalkamisesta, kiirehtivät sekä Weckström että Grönstrandpermannon poikki pyytämään Amalia Lizellesiä. MuttaGrönstrand tuli ensimmäisenä eikä Amalia ollut näkevinäänhänen kumarrustaan, vaan tarttui Weckströminkäsivarteen. Koko salintäyteinen juhlakansa näki Grönstrandinhäpeän ja kuiskaili ilkeästi...Amaliaa vilutti, kun hän näitä muisteli. Kuinka hirmuisestihäntä viluttikaan.Kuului lasten ääniä. Sederholmin tynnyrien ja laatikkojentakana niitä kirmasi kilpaa varpusten kanssa. Oin,oi, oi! Ei mikään ole niin lämpöistä kuin lapsen hentoolkapää eikä mikään niin suloista kuin pienen lapsenuntuvanpehmoinen tukka! Amalia Lizellesin käsi etsiinäitä — orvon tytön kova ja ruma käsi! Niin hän kaipaalapsia, lämmittäjiä, että sielussaan itkee ääneensäkun kuuntelee ikkunain takaa lasten naurua ja lastenitkua. Oh, Herra Jumala, anna minulle oma lapsi!Voih, minua hullua, minähän olen mennyt Klingsporille,kenraalille hoitamaan kuolevaa aviopuolisoa jaansaitsemaan rahaa isälleni. Rosenström sanoo, että Tukholmassaon ihmetohtori, joka ehkä voisi parantaa minunisäni — minun täytyy hankkia paljon rahaa! Kenraalikinvarmaan antaisi, mutta niitä ei voi ottaa — ei!Miksen sitten saata pitää Grönstrandista, joka voisi pannakaikki asiat järjestykseen? Mutta Johannes, vain Johannes!Grönstrand tulee pahasti minua rankaisemaan, sitäpelkään. »Sokea laivankapteeni ja sokea pormestari ovatsamanarvoisia päälliköitä» — sen hän kuuluu äskensanoneen raatihuoneen rappusilta, kun näki minun isänitulevan. Oi-voi ja voi, ei ikinä minun käy hyvin —minne joudun, mitä teen? . .. Kenraaliko silloin toisenayönä tuloni jälkeen tarttui huoneen lukkoon, vai kuvittelinko?... Minä niin pelkään sitä yhtä silmää, jollahän välistä katsoo minuun. Hän on monet naiset lähet­166

tänyt meren taakse Ruotsiin, mistä heidät tuottikin. Siellähänhe voivat peittää häpeänsä, mutta minun häpeäniseuraa minua ja minun isäni korviin tulee nauru japilkka. Kuinka täällä on kylmä. Ehkä saan poltetaudinja kuolen. Mutta isäni! Tohtorin täytyy auttaa. Tarvitseehanhän täällä naisenkin apua. Kylläpä hän viipyymatkallaan... Olen pienellä palkalla, jos hän vainottaa ... Sairastun ja kuolen. Ehkäpä Johannes Weckströmkuitenkin silloin tuntee jotakin sääliä ... Täällähänon likaista kuin tullituvassa — mitäpä tuo rokonarpinenrenki ymmärtäisi. Kuinka kauniisti kaikki järjestäisin.Olisin vain niin kauan, että tohtori ennättäisinaimisiin. Pikku Lovise Kuhlbergin kirkkaat silmät loistivatviimein kirkon ovella ihmeellisesti, kun tohtorikohteliaasti jäi syrjään odottamaan, että naiset menisivätedellä. Koko tyttö oli pelkkää silmää ja punottavaaposkea. Kävisikö hänen Johannes-enonsa toivomustoteen? Johannes tahtoisi, että tohtori naisi Lovisen.Johannes on jo hänelle lahjoittanut fortepianon — muttase ei ole uusi. Johannes on kovin tarkka, mutta minärakastan häntä kuitenkin. Hän pitää hopeasta ... Minunhuoneessani Viikissä on huono lukko. Täytyy hankkialuja haka. Heidenstrauchilla kuuluu olevan hakoja valmiina.Mutta kerran, yhden ainoan kerran vain minätahtoisin tavata Johanneksen. Yhden ainoan suudelmantahtoisin häneltä, ennenkuin minulle tapahtuu onnettomuus. . . Olenko aivan hullu — eihän voi tapahtuaonnettomuutta, jos hankin tuon hyvän salvan!Kauhun tunne karkasi yhtäkkiä pormestarin tyttäreen,ajaen häntä etsimään poispääsyä tästä kolkosta kylmyydestä.Hän tarttui ovenripaan ja kiiruhti eteenpäin.Hän seisoi avarassa matalassa ja suloisen lämpimässäsalissa, missä kuului heleä kellonkäynti. Ei voinut pelästyäedes suuria kiiltäviä kaappeja, joiden lasiovien takaakirkkaat ja ikäänkuin sisältäpäin valaistut perhoset luonnottomanisoina ja hiljaa liihoitellen pyrkivät ulos lasivankilastaan.Niiden loisto herätti muiston kesäpäivistä,jolloin ilma hänen isänsä pihalla oli ollut täynnä heleääauringonloistoa, linnunlaulua ja leikkivanteiden suhinaa.Mutta samassa olivat nuo suuret perhoset taasen liikku-167

mattomat, niinkuin muistotkin, joiden oli lupa olla vainvalomerkkejä laivahylyn kokassa.Täällä oli samanlainen iso pulpetti kuin isän huoneessakotona. Ja kirjoja ja papereja. Mutta ilma tuntui vieraalta.Siinä oli kirkon, sairashuoneen ja ylhäis-naisenmakuukamarin sekainen maku. Tänne varmaan ei ollutlupa tulla! Ei ollut lupa avata tuota fortepianoa, jokakiilsi kuin peili. Eikä ollut lupa katsella tohtorin kapeaavuodetta eikä hienoa sinistä verkatakkia, jossa oli valkoinenpitsiröyhelö ja joka oli asetettu tuolin selustalle.»Medicinisches Handbuch .. ., Chirurgiska Händelser ...,Lexicum Medicum . . ., Opera Physico Medica . . ., PrelectionesAnatomiae ..., Familia prima .. ., Mineralogie...» Tällaisia kirjoja täällä oli ja niitä oli paljon.Isällä oli vain lakia.Kello löi. Lyöntejä tuli kymmenen. Oli totisesti aikajo lähteä kotiin. Mutta hyvin pienen hetken Amalia kuitenkinvielä halusi olla täällä lämpimässä ennenkuinpalaisi Viikiin.Isä oli sanonut: mene, piikaseni, kenraali Klingspor onluvannut pitää sinusta hyvää huolta, älä sure minua,kyllä minä ... Kunhan vain sinä.Isän vaimo oli sanonut: kenraali on hyvyydessäänluvannut ottaa sinut palvelukseensa — pidä itsesi esillä,sitä et ole koskaan oppinut. Nyt se on opittava. Lakaisensinut luudalla kadulle, jos yritätkin tulla kotiin.Täällä on tarpeeksi monta suuta...Jos tohtori näin viipyy, niin ehkä koettaisi kirjoittaahänelle kirjeen? Pormestarin tytär tiesi osaavansa kirjoittaa.Hän oli sepittänyt värssyjäkin.Ja sattuipa tässä tohtorin pöydällä olemaan samanlaistasinisenharmaata paperiakin kuin isän pöydällä! Jaihme, että sulkakynäkin oli vuoltu yhtä sopivan teräväksikuin isän kynä. Mutta eipä sattunut olemaanyhtään tyhjää paperiarkkia.»Luonnon vaikutus ulottuu kauemmaksi kuin mitkäänrajat, jotka meidän heikko käsityksemme saattaa rakentaa.Kukaan ei ole tunkenut sen salaisuuden syvyyteen,josta selviäisi, mistä elämä on saanut alkunsa. Useinkuitenkin luonto oikullisesti poikkeaa tavallisista laeistaanja lääkärinkin ponnistukset sen auttamiseksi ovat168

turhat. Silloin saattaa luonto aivan uudella ja yllättävällätavalla alkaa johdattaa meitä löytämään uuttatietä, joka vie perille tavallisuudesta poikkeavalla tavalla.Niinmuodoin meidän täytyy luonnon lakeja tutkiessammeolla erinomaisen nöyriä, kärsivällisiä ja varovaisiaesittäessämme huomautuksiamme, jotka useimmiten voivatolla vain epämääräisiä ja ammennettuja yhtähyvintodellisuuden kuin harhankin lähteestä. Meidän ei tuleluottaa yksinomaan omiin, muka erinomaisiin argumentteihimme,jotta emme ... Kreikan keisarivallan ajastalähtien oli lääketieteen jumalallinen tieto — samoin kuinmuukin oppineisuus — heikentymistään heikentynyt.Eikä lopulta ollut jäljellä muuta kuin sekavuus, ja tätäpimeän lamaannuksen tilaa kesti aina viime vuosisataanasti, jolloin useat suurilla neronlahjoilla varustetut miehetalkoivat selvitellä yleisiä erehdyksiä, paljastaameille itse luontoa ja osoittaa, mikä oli totuus. Lontoonja Pariisin tiedeakatemiat perustettiin nyt, jonka jälkeen...»Amalia Lizelles ajatteli: ovatpa nämä omalaatuisiapöytäkirjoja, joita en voi ymmärtää, ja tarttui toiseenpaperiarkkiin.»Tänään tutkittiin kuollut miehen ruumis, joka olilöydetty Huopalahden kylän ja Espoon pitäjän Böölenimisentalon takana metsässä ja jonka väitetään olevansurmatuksi mainittu Erik Niilonpoika Karman.Mies on n. neljänkymmenen vanha, yllään juovikkaatpitkät housut ja niiden päällä lyhyet siniset commiskankaiset.Todennäköiseltä tuntuu, että muut vaatteet ovatriisutut ja viedyt pois, senjälkeen kun kuolettavat luoditovat laukaistut, mikä on tapahtunut takaa päin ja onyksi luoti osunut niskaan ...»Tämänpä kirjelmän tunsi pormestarintytär. Se olimuiden asiakirjojen mukana tullut hänen isänsä pöydälleja hän oli ääneen lukenut sen isälleen — tämä konseptinäkyi jääneen tohtorin pöydälle. Tämäntapainenteksti oli hänelle, Amalia Lizellesille ylen tuttu. Kirjelmäkoski murhattua ajomiestä, joka väitettiin raivatuksitieltä siitä syystä, että hän olisi saattanut liian paljontodistaa Kellbergin nostamassa suuressa telakkavarkausjutussa,jota jo vuoden ajan oh käyty Helsingissä169

ja joka varmaan kestäisi vuosia. Karman oli neljänmuun ajomiehen kanssa saanut käskyn yön aikaan kuljettaalinnoituksen telakalta rakennustarpeita Helsinginrantaan ja jättää ne kaupungin sillan laitaan, jonkinverran loitomma ajotiestä, jotteivät olisi liikenteen tiellä.Siitä ne heti noudettaisiin määräpaikkaansa, jonka nimeäei kuitenkaan mainittu. Käskyn antaja ei ollut kukaanhalvempi mies kuin ylhäissyntyinen herra kontraamiraalikenraaliajutantti ja kuninkaallisen MajesteetinMustan Kotkan ritari Carl Adam Danckvardt... Mitäänuutta ja jännittävää ei tuossa ruumiin katsastustodistuksessasiis ollut. Mutta Amalian käsiin joutui nyt kirje,joka oli hauskempi.»Kunnioitettu ja rakas veli Bjerken!Siitä hetkestä lähtien jolloin monine laatikkoineni jamedikamenttikirstuineni saavuin Helsinkiin, on mielenihalunnut kertoa kokemuksistani Sinulle, jonka kanssaminulla oli erinomainen onni niin monet vuodet jakaailot ja surut ja — mikä oli vieläkin kallisarvoisempaa —saada tietämisesi rikkaasta aarreaitasta ammentaa sisältöähyödy liisiä tehtäviä varten kärsivien kanssaihmistenauttamiseksi. Saat uskoa, että minulla jo on tästä ollutmoninaista hyötyä eikä suinkaan vähimmin silloin, kunolen joutunut taistelemaan kauheaa rokko-epidemiaavastaan, joka täällä heti tullessani minua odotti, myöhäisestävuodenajasta huolimatta. Osittain se luja työ,johon minun täytyi käydä käsiksi, auttoi minua yliTurku-kaipaukseni, joka ehkä olisi tarttunut minuunhyvinkin kovin ottein, sillä tämä toimipaikkani kuuluukyllä niin henkisen kuin materiaalisen tasonsa puolestam o d e s t eimpiin mitä tiedän. Jolla on ollut ilo tehdävaikkapa vain lyhyemmänkin ajan työtä Serafiimissa taiPittersburgissa Pallasin ja Laxmain luona, puhumattakaanBerliinistä, tuntee täällä joutuneensa laatikkoon,joka on naulattu kiinni ja jossa hengitetään rakosenkautta. Minulla on täällä kodintapainen — isäntäni, saksalaissyntyinenkauppamies, jonkalaisia täällä on monta— on korjauttanut ikkunaruudut, jotka linnoitukseniloinen nuoriso jonakin kuutamoiltana oli maaliinheittoaharjoittaessaan kivittänyt säpäleiksi. Myöskin uunit ovat170

yhtä lämpimät kuin ne ovat jättiläiskokoiset, ja naturalie-kokoelmani,fortepianoni ja rakas kaappikelloni(muistat ehkä, että se on isäni tekemä) ovat pystyssäpitkin seiniä. Kaupungissani on tuskin parituhatta sielua,mutta maaseutu sen ympärillä on laaja ja niinmuodoinjoudun paljon istumaan kääseissä ja valitettavastiliiankin usein saapumaan kuolevien ihmisten luo, jotkatässä staadiossa korkeintaan odottavat piplialaisen ihmeentapahtumista. Apteekista olivat kaikki lääkkeet,alkeellisimmatkin aivan loppuneet. Sairastupa, johonkuului yksi huone ja siinä neljä vuodetta, sijoitettunahökkeliin hautausmaan laidassa, oli luovutettava (ja onsillä vieläkin) sotilasmajoitukselle.Sages femmes't ja puoskarit nauttivat Helsingissä eittämättäsuurempaa luottamusta kuin lääkärit. Tohtoriltaodotetaan miraakelia. On miltei mahdotonta saada ihmisiäuskomaan tartuntaan. Ja tämän probleemin ääressähänme itsekin, me luonnon salaisuuksien lukijat, vietämmeunettomia öitä. Täytyy olla jotain olevaa jaelävää, joka sairaasta siirtyy terveeseen ja joka aiheuttaainfektion. Minun mielikuvituksessani se on jokinhome, joka kosketuksesta siirtyy. Niin, tästähän meolemme niin monet kerrat puhelleet niinä aikoina, jolloinminulla oli kunnia viipyä Veljen suuren tietämisenlähteen ääressä ja sieltä ammentaa.Olen nyt vakavasti päättänyt alkaa kirjoittaa disputatiotanija ottaa osaa ensi promotion juhlallisuuksiin. Väitetäänyhä, että kuninkaallinen majesteetti itse aikoisiolla näissä läsnä, tosiseikka joka, pour vraie dire, ennustaa,että juhlat tulevat olemaan ikävät. Joka tapauksessahenkinen olemukseni on tällaisen tilaisuuden todellisessatarpeessa, kunhan vain siihen asti kestän. Täälläkuuluu Viaporin linnoituksen rakentamisen aikana vallinneenkauniiden taiteiden palvonta ja muutenkin eläväpatrioottinen mieli, mikä ilmenee siinäkin, että linnanrakentaja niiden vaalilauseiden joukkoon, jotka hänhalusi tänne tallettaa seurattaviksi, linnoituksen muuriinpiirsi ylpeät sanat: jälkipolvi, seiso täällä omalla pohjallasiäläkä luota vieraan apuun. Todella miehen testamentti.Mutta nyt vallitsee linnoituksessa, mikäli syrjästäolen joutunut sen henkeä seuraamaan, jonkinlainen171

kaoottinen väsähtänyt tila. Komendantti ei ole unohtanutloukkausta, millä häntä haavoitettiin, ja hänellä onenerginen vaimo, joka ei lakkaa yllyttämästä häntä kostamaankärsittyä vääryyttä ja estelemään häntä, kunhän yrittää hankkia varoja linnoituksen korjauttamiseen.Sotamiesten dresyyrin ohella upseerit kouluttavat hevosiaanja koiriaan. Joku tekee ilmatieteellisiä havaintoja,joku harrastaa alkemiaa, joku tekee värssyjä hää- jahautajaiskonvehteihin. Omaksi vahingokseen emämaa eilähetä tänne, tärkeimmälle ja vaarallisimmalle vartiopaikalleen,parasta ihmisainesta, vaan nimenomaan heikointa.Täällä on myöskin niitä haaveilijoita, jotkaAnjalan miesten nimessä yrittävät temmata SuomenRuotsin ikivanhasta historiallisesta yhteydestä ja joidennimeen ikuisesti tulee liittymään petturin tahra. Muttataas toiselta puolen ei voi olla ymmärtämättä sitäkin,että tämän köyhän rajamaan kansa tuntee suurta turvattomuutta,sen miehet kun vakituisesti taistelevatemämaan joukoissa ja kodit, vailla miehistä turvaa, ovatalituisesti nälän ja vihollisen ahdistamia. Uskonnon yliluonnollinenvoima on pitänyt suomalaista pystyssä koettelemuksissa,joissa hän ihmisymmärryksen mukaan eiolisi voinut kestää, ja minun vakaumukseni on, että jokatähän voimaan turvautuu, se onkin voittamaton, oli sittenkysymys yksityisestä ihmisestä tai kansasta. Eläväjumalanpelko on lääke kaikkinaisia tauteja vastaan, jajollei tätä lääkettä olisi, niin meidän lääkärien pitäisi sekeksiä. Linnoituksen upseerit tuntuvat harjoittavan hartauttaomalla tahollaan ja tavallaan. Vailla Ehrensvärdinajan kauniita ajanvietteitä ja todellisen patriotisminurheutta — niinkuin minusta näyttää, he etsivät virkistystäValhalla-veljesten klubista, joka sairaalloisellamystiikallaan (siihen kuuluvat niinkuin tiedät pääkallovalatavonaisten hautojen ääressä, henkien manauksetja vannotukset, joiden rikkominen tuottaa salaperäisenkatoamisen, so. myrkyttämisen tai muun tuhoamisen)kyllä vetää puoleensa väsähtäneitä ja alamittaisia miehiä.Tunnustan, että olin kuvitellut Ehrensvärdin linnoituksentoisenlaiseksi. Sanotaan, että komendanttivuodesta vuoteen turhaan anoo Ruotsista rahaa rappeutuvienmuurien korjaamiseksi. En ihmettele, että Ruot­172

sinsalmen voittajan täytyy tuntea alennustilansa kokokaameudessaan. Täällä makaa hänen laivastonsa, maailmansuurin ja mainehikkain, 110 alusta, alati hänellemuistuttaen loistosta, joka kerran oli. — Linnoituksennaismaailma sensijaan on vahva ja hallitseva. Se pitäähuolta siitä, ettei puutu iloista ajanvietettä tanssiaisten,spektaakkelien, pique nique'ien, jää-ajojen ja ehkä intrigienkinmuodossa. Useat tänne siirtyneet tukholmattaretovat kauneudestaan kuuluisat ja täyttävät sekä linnoituksenettä kaupungin vaatimattoman noblessecercleneräänlaisella lemmen atmosphärillä, jonka tunteellistaodööriä voisi verrata lämpimään ja itämaidenryydeillä höystettyyn öljyyn. Varmaan ajattelet, arvonveli Bjerken, että jo olen aivan juopunut tuosta hymeninhekumasta, jota täällä tosiaan on tarjolla yllinkyllin.Ja enhän voikaan kieltää, ettei yksi ja toinen hyvältähajuava hiukkanen olisikin vaarallisesti sekaantunut yöllisiinunennäköihini. Vastaiseksi kuitenkin vielä olenvapaa ja voin liittää kohtaloni yhtähyvin sirkeäsilmäiseenja hyvin nuoreen Loviseen, joka opettelee pianonsoitonsuloista ajanvietettä, kuin kiemailutaidon opinkäyneeseen Stavaan, joka muistuttaa täyteläistä syringavulgariksen terttua. Ei, koetan nyt vain kestää karuayksinäisyyttäni ja ajatella väitöskirjaa ja promotiota.Mutta ennen kaikkea sitä, että lieventäisin kärsimystäomalta vähäiseltä kohdaltani. Kuitenkin olisin Kohtalolleepäkiitollinen, jollen mainitsisi, että yksinäisyyttänitäällä jalosti keventää erinomainen musicus, joka tänneon tullut Saksanmaalta ja joka toimii sekä kirkon urkurinaettä Adlercreutzin rykmentin soittokunnan directeurinä.Me yhdessä...»Amalia Lizelles päästi paperin pöydälle. Niin toivoatäynnä hän oli tullut tänne, ja tämä hänen piti kokea!Ei, ei sentään hän ollut tätä odottanut. Nuo jonninjoutavattyttöset oli mainittu nimeltä! Lovise ei ollut edesaatelinenkaan. Toiselta oli näyttänyt tohtorin tulopäivänä.Makeita sanoja ja katseita oli vaihdettu. Amaliaoli uskonut ainakin jonkinlaisen ystävyyden syntyneen.Ottakoon sitten toisen tai toisen noista molemmista. Janyt lopullisesti selveni Amalialle, ettei tänne tohtorin luoenää kannattanut pyrkiä. Eikähän hän näyttänyt kotiin173

tulevankaan. Ei enää mitään toivoa! Mutta juuri aikoessaannousta, hän kuitenkin vielä kuin epätoivoonsa viimeapua anoen loi silmäyksensä harmahtavalle paperiarkille:... »Sotaan on tämä maa ja tämä kaupunkikin tyytenvarustamaton. Kaikki tuntuvat elävän päivästä päiväänkuin jotain tulevaa odottaen. Se ei ole kesän eikä talvenodotusta eikä myöskään joulun tai juhannuksen. Mekuulemme kaikuja siitä mitä kaukana maailmalla tapahtuuja kysymme: koskeeko se meitä? Pääsemmekö meosallisiksi tuosta kaukaisesta uudesta, mikä tekeetuloaan? Joka tapauksessa: voiman mies tuo NapoleonBonaparte, un homme de force et de volonte! Kuvaavaaajalle on, että ihmiset, säätyyn ja milteipä ikäänkin katsomatta,etsivät ennustajia ja tietäjiä. Me kuuntelemmeunissa-saarnaajia, me emme halveksi edes mustalaisia,jotka tarjoavat palveluksiaan niinhyvin linnoituksessakuin kaupungissa. Tämä kaikki ymmärtääkseni tietääaavistelua ja odotusta. Mutta mitäpä voisi tällä köyhällärajamaalla ja sen ihmisillä olla odotettavana?»Mitäpä voisi minullakaan olla?, ajatteli Amalia Lizelles,tuntien ilkeää nälänsekaista pahoinvointia koko olemuksessaan.Ei mitään toivoa! Ainoastaan hyvä hakaoveen! Ja jossakin kaukana hänen tunnossaan nousihämärästi kysymys: mitä lakipykälät sanovat siitä, ettäastuu vieraan huoneeseen ja siellä lukee kirjeitä? Varmaanhänen isänsä olisi tämän ankarasti tuominnut.Vaan nyt oli jo totisesti kiire Heidenstrauchille ja Viikiin.Täytyy ostaa se haka — kunhan kauppamiehellävain olisi sellainen. Niin, ja se musta kangas. Kun hänmuisti kankaan, astui kuolemanajatus kaameana häneneteensä, ikäänkuin hän olisi nähnyt Viikin vapaaherrattarenhaamuna tulevan vastaansa. Tohtorin lämpöisessähuoneessa löi kello jo yksitoista lyöntiä. Kaikeksionneksi oli tuttu Suurtori raskaan sumun peitossa. Eisaattanut erottaa, mitä oli toisella puolella toria — niin,tiesihän hän, että siellä oli kotitalo ja kirkko ja Weckströmintalo, siellä olivat kaikki tutut ihmiset ja katkeratmuistot.Mutta Heidenstrauchin talon edustalla oli maalaistentungos kuin markkinoilla. He kanniskelivat säkkejään174

ja koppiaan, puhelivat iloisessa hutikassa toisilleen jahevosilleen ja tekivät kuormiaan kotimatkaa varten.Amalia ei olisi voinut keksiä sopimattomampaa hetkeä!Puodissa seisoivat myymäpöytään nojaten sekä JohannesWeckström, Domarbyn herra että raatimies Grönstrand,maisteri ja värjäämön omistaja! Pormestarintytär tunsisamassa kylmän sisällisen ryhdin oikaisevan selkänsäsuoraksi ja panevan ääneen kovaa iskentää. Hänenväsyneet silmänsä leiskahtivat sinisinä Heidenstrauchiavastaan, joka sitaisi mustan silkkikalottinsa takaraivoltakäteensä ja tervehti virkeänä, ikäänkuin kauniin naisenmukana päivänpaiste äkkiä olisi vuotanut sisään ovistaja ikkunoista. Amalia Lizelles joutui heti ottamaan osaakeskusteluunkin. Se koski lahjaesinettä, jota proprietääriJohannes Weckström halusi antaa nuorelle naisellesyntymäpäiväksi. Amalia Lizelles tajusi kaukaisesti, ettähänen kallein ja omin tunteensa oli tällä hetkellä kuolemaisillaan.Kosketeltiin erivärisiä kankaita, naisentaskukelloja, kultavitjoja, hopeavitjoja, vöitä, hajuvesipulloja,Souvenir-kirjoja, silkkikenkiä ... Olihan siinävalitsemisen varaa. Kukahan se nainen on? ajatteliAmalia itsekseen.— Ja vielä olisi tässä tätä kallista 'Josephine-hajuvettä'.Se on saanut nimensä franskalaisen Napoleoninpuolison mukaan, joka kuuluu sitä käyttävän ... Unddiese bildschöne Frauensperson soll auch selbst dieMischung mit irgendeinem Arzt — das heisst mit demLeibchirurgen ihres Mannes zusammengesetz haben.Erinomaista iholle. Olenkin oikeastaan tilannut nämäharvinaiset ihopalsamit erästä kaunista naista varten,joka taudin kautta menetti ihonsa.Kaikki katsoivat kauppamieheen ja jokainen tiesi,ketä tarkoitettiin.— Helsingin kaupungin physicus on antanut hänelletoiveita, että näiden ihmeitä tekevien ingredienssienkautta hänen ihonsa tasaantuu ja... Alles Produkte derNatur, dieses grössten Doktors .. .Kuultuaan hinnan proprietääri Weckström näytti menettäneenkaiken ostohalunsa. Kukahan se nainen on?ajatteli Amalia Lizelles.— Päättäkää toki, Weckström, mitä haluatte, sanoi175

kauppamies hyväntahtoisen tarmokkaana. — Jos viikonpäästä tulette, ette enää mitään saa. Toiset ihmiset ovatsellaisia, etteivät voi tehdä päätöstä, ykskaikki olikositten kysymys naimisesta tai konvehtirasiasta.— Mamsell, lausui Weckström vihdoin, — ehkä suvaitsisikertoa meille uutisia suuresta maailmasta. SielläViikissä, kenraalin 'päämajassahan' ei mahtane vallitapuute informationeista. Sodan huhu jatkuu taukoamatta.Ja myöskin huhu, että Viikin herrasta tulisi sotamarsalkka.Kuinka mamsell viihtyy, lienee turha kysyä.Johannes Weckström oli siis lakannut sinuttelemastaentistä ystävätärtään.— Minun maailmani on Viikin keittiö, mitäpä minävoisin kertoa.— Ohohohohoo! Sitäpä ei kukaan usko. Viikin herravastaanottaa myötänään arvohenkilöitä: eikö emännöitsijänkorvaan silloin tällöin joutune jokin uutinen...Niin hyvää ruokaa kuin Viikissä, tuskin tarjotaanmuualla kuin Venäjän keisarilla. Tuleva sotamarsalkkaon paras ruuantuntija koko valtakunnassa. Ja jos Napoleonja Josefina tulisivat Helsingissä käymään, niin Viikolisi se paikka, missä heille tarjottaisiin päivällinen.Miltäs tuntuisi istua emäntänä pöydänpäässä... ?Grönstrand tutki hevosvaljaita puotisalin toisessapäässä.— Mitenkä pormestarin silmien laita nyt mahtaa olla?Amalia Lizellesin kädet olivat kylmässä hiessä.— Pelkään, että maisteri tietää sen paremmin kuinminä. Olenhan ollut poissa kotoa. Mutta Tukholmassaon hyvä lääkäri, joka voi parantaa isäni silmät, vakuuttaatohtori Rosenström.— Siihen en minä usko.— Mutta minä uskon!Rakastavan lapsen epätoivo parahti Amalian sanoissa.Molemmat herrat kääntyivät päin ja katsahtivat toisiinsa.— Pormestarinna Lizelles kävi tässä pari päivää sittenluonani pienellä visiitillä, sanoi taas vuorostaanJohannes Weckström. — Voin näyttää paperinkin, jonkayhdessä teimme. Mamsellhan on tunnettu lainoppinut,176

niinkuin pormestarin sihteerin sopii ollakin. Mahtoikotulla oikeaan muotoon tämä paperi?Amalia oli huutamaisillaan, ettei hän halua mitäänpaperia nähdä, mutta kun Domarbyn herra piteli sitähänen silmiensä edessä, niin hän luki: Sopimuksenmukaan myymme me allekirjoittaneet aviopuolisot herrakartanonomistaja Johannes Weckströmille sen täysihopeaisenkahvikaluston, jonka allekirjoittaneelle Helsinginoikeuspormestari filosofian maisteri Gabriel Lizelleksellelahjoittivat ystävät Turussa ja johon kahvikalustoonkuuluu: kahvikannu, vetävä 10 teekuppiatavallista kokoa eli neljä korttelia ja painava 24 luotia,sokeriastia...Vai oli siis kotona tullut sellainen rahanpuute, ettäviimeiset arvoesineet olivat olleet myytävät!Domarbyn herra katseli yhä paperia kädessään.— Kauppa ei ole lopullinen, vaan myyjillä on oikeuspuolen vuoden kuluessa lunastaa hopeat takaisin, nimittäinedellyttäen, että myös maksavat takaisin velkansa.Amalia katseli rautaisia hakoja toisessa päässä myymäpöytää.Parasta ottaa tarpeeksi luja. Oliko mahdollista,että kenraali, hänen isäntänsä antaisi hänelle nuorahat? Jos, jos kuitenkin olisi mahdollista, että tytärvoisi viedä esineet isälleen! Ne olivat muisto. Mitenkähänmonta vuotta hänen täytyisi palvella saadakseenmaksetuksi tuon summan?Heidenstrauch, valmistaessaan Viikin suuria tavarakääröjä,katsahti yhtäkkiä proprietääri Weckströmiin.— Minnekä te nuo hopeat kaikki panette? Olen ollutnäkevinäni, että te tulette himoa täyteen, jos vain jossakinnäette kauniita hopeatavaroita — niinkuin äskenSederholmilla, kun siellä vietettiin hopeahäitä. Ettehänpane pahaksenne, Weckström, minua vain huvittaisitietää ...— Na-na, kuumeni Domarbyn herra ärtymyksen jaleikin rajalla. — Oletteko koskaan käynyt Helsinginpitäjän kirkolla? Katsokaa hiukkasen ympärillenne.Siellä on kohonnut kartano . .. na-na, minun tahdostani.Siellä on tilaa, kaikki aion kalustaa. Päärakennuksessaon kymmenkunta salia ja huonetta, sivurakennuksessa12 — Talvio, Kootut teokset XII 177

seitsemän — kahdeksan. Tahdon nähdä ympärilläniystäviä... Se talo on Domarby.— Tiedän, tiedän, me tiedämme kaikki, eikö totta,mamsell Lizelles. Mutta mitäs tämä sitten auttaa, jospuuttuu emäntä ja lapset.— Na-na, ehkä siitäkin selvitään. Emäntä saapuunousevalla viikolla. Hän on fröken Marie Antoinette vonKnorring ... Antakaapa tänne pullo sitä Josefina BonapartenMischungia. Sattuu olemaan tämän frökenin syntymäpäiväniihin aikoihin.— Oh, oo, oo, gratuliere! Oikeastaan kapteenskaHjärne on nämä tilannut ja hän saattaa millä hetkellähyvänsä lähettää hakemaan tilaustaan.— Siitä tuli kuin tulikin avioliitto, sanoi Domarbynherra, tällä kertaa käsissään käännellen punakantistaSouvenir-kirjaa. — Kuuluvat nukkuvan eri huoneissa,rouva ja kapteeni, kaksi huonetta välillä.— Jaksaa sellaisen matkan käveliäkin! sanoi Heidenstrauch.— Vaan tulipa siitä ostajille suuri vahinko, kunei se vaalea suomalainen sarka kelvannutkaan, joka tilattiinOrimattilasta sotamiesten uusia univormuja varten... Yksituhat ja kahdeksankymmentä kyynärää oliStjernvallkin tilannut pataljoonalleen, hän juuri tässääsken kävi ja puhui sitä... Kuningas lähetti tummemmanmallipuvun...Grönstrand virkistyi yhtäkkiä.— Minähän värjään sen vaalean kankaan. Asia onaivan yksinkertainen. Minnekähän Stjernvall meni?Puhuttiin uusista univormuista, jotka kuningas palattuaanulkomailta oli määrännyt teetettäviksi. Värjäykseenoli joka tapauksessa turvauduttava, kun entisistäpuvuista saatettaisiin käyttää vain osia uusiin ja niidenpienempiin parselleihin.— Jahka tässä jäätyy, keskeytti yhtäkkiä JohannesWeckström, — niin aion panna toimeen pienet jää-ajotkaupungista Domarbyhyn. Täytyy vain odottaa, ettäfröken von Knorring ennättää saapua.Amalia Lizelles tunsi, että nyt lopullisesti kaikki oliselvää. Tuskallinen masennus kuristi häntä kurkusta,kun hän herroille antoi kättä ja läksi.Hän ei siis ollut kuulemassa Heidenstrauchin sanoja:178

— Miksette nai tuota tyttöä, joka kauan on pitänytteistä? Kadutte sitä ikänne. Odottakaa te, kun sukulaisetkuoltuanne riitelevät hopeistanne. Ja minne nepanette, jos sota tulee?Weckström pyyhki tuskan hikeä otsaltaan.Amalia Lizelles katsahti torille, missä hänen isänsätalo Weckströmin talon vierellä, hautausmaan takana,tihrusateen läpi häämötti. Tämä sade oli kuin karkeakangas, joka erotti entisen elämän nykyisestä. Aikoikojo pimetä? Hän oli nyt kokonaan kenraali MauritzKlingsporin hyvyydestä riippuvainen. Täytyi tottua turvautumaanhäneen.Oli kulunut joitakin pitkiä ikäviä kuukausia eikä Viikintalousmamsseli ollut löytänyt sopivaa hetkeä ryhtyäkseenisäntänsä kanssa puhumaan omista asioistaan.Aivan turhaan hän oli tuon rautasalvan hankkinut. Kenraalimuuttui kenraalskan kuoleman jälkeen. Talousmamsselisai ikävystymiseen asti pysyä keittiön puolella,ja kenraali nautti ateriat yksinään tai vieraidensa seurassa,joita hän usein toi kaupungista päiväkausiksi.Kauniin nuoren sukulaisneidon, vapaaherratar neitiMargareta Klingsporin hän kevättalvella pyysi seurakseenRuotsista asti, ja kun tälle valmistettiin kulmahuonettasuuren salongin takana kenraalin kabinetin vieressä,kenraali itse tuli johtamaan huonekalujen järjestämistäja silloin pyysi mamsell Amaliaa pitämään vieraalleseuraa, kun kenraalin usein täytyi käydä linnoituksessaja kaupungissa. Mamsell voi valjastuttaa hevosenja viedä häntä kartanoihinkin, missä on samanikäisiä,kehoitti kenraali, jos nuori vapaaherratar suvaitsee.Ja vielä hän sanoi, että ruoka oli ollut hyvää, hän olihyvin tyytyväinen, ja linnoituksessakin oli puhuttu, etteisellaisia pöytäkemuja kuin Viikissä ole missään. Muttatäytyi muistaa, että tämä nuori vapaaherratar tuli Ruotsista.Hänelle ei pitäisi antaa syytä tyytymättömyyteen,jotta hän pysyisi talossa eikä alkaisi ikävöidä. Kenraalinhienot röyhelöt ja paremmat puvut harjattiin ja puhdistettiin.Pomaadat ja hajuvedet otettiin esille. Peruukituusittiin.179

Kaikki tehtiin. Kenraali itse toi nuoren sukulaisensakaupungista Viikiin. Kyllä hän oli kaunis ja ylhäinen!Mutta fröken Margareta ikävöi! Kenraali itse läksihänen kanssaan aatelisiin naapuritaloihin, vei hänet katsomaannavettansa juotto vasikoita ja pommerilaisia hanhiaan,joita syötettiin ulkolaisella maissiviljalla, mistä nelihoivat ja saivat erikoisen kauniin värin. Margareta saivalkean kissanpoikasen ja sai hienorotuisen suuren koiran.Margareta sai rukin — se ei olisi voinut ollasomempi —, koska kuultiin, että hän halusi oppia kehräämään.Kenraali istutti Margaretan suureen nahkaiseennojatuoliinsa katselemaan kuvakirjoja sillaikaa kunhän kirjoitti tärkeitä virkakirjeitä odottaville kuriireille.Kerrankin linnoituksen lähetti sai seisoa Viikin portillaaamusta iltaan, kun herrasväet olivat tärkeässä keskustelussa.»Antaa odottaa», huusi kenraali vastaukseksiAmalian koputukseen, »enkö jo sanonut, että meillä ontärkeää puhuttavaa.» Viikin kutsuissa, jotka pidettiinnuoren vapaaherrattaren kunniaksi ja joihin oli käskettykaikkein valituin noblessi, tanssittiin, vaikkei kenraalinrouvan kuolemasta ollut kulunut puolta vuottakaan.Linnoituksen nuoret naimattomat upseerit eivät enäänähneetkään Viaporin omia kotoisia kaunottaria. Kaikkitavoittivat fröken Margaretan suosiota.Kerran hyvin kylmänä päivänä, kun kenraali oli matkallaja nuori sukulainen koetti tappaa aikaa lukemalla,löysi hän kenraalin hyllystä muiden kirjojen takaa keltakantisiasitomattomia kirjoja: Les catacombes ... Mézélie... Les filies publiques de París ...Amalia Lizellesin seuranpitoa ei tänään olisi tarvittu.Vapaaherratar Klingspor luki aamusta iltaan 'Les filiespubliques'a. Oliko hänellä kuumetta? Etteihän hän vainollut sairas?— Mamsell, sanoi hän Amalian tuodessa ruokaa päivällispöytään,— te tietysti ette ymmärrä franskankieltä,mutta tässä on tällainen hauska kirja. Minun hyvä setänion lukenut sitä ahkeraan ja ehkä lainaillut vierailleenkin,koska se on näin kulutettu. Älköön hän kuitenkaanuskokokaan, että minä olen sitä ruhjonut. Ei, en nytlähde navettaan enkä kanojen luo. Haluan lukea tämänloppuun ja panna kaikki kirjat paikoilleen, ennenkuin180

kenraali palaa. Ah, jospa jo pääsisin kotiin! Ei, en jäisitänne, en, pour rien au monde! Koska tämä Suomen meriavautuu?Talousmamsseli, katsahtaen ikkunaan, vastasi arvelematta,niinkuin vastataan hyvin tutusta asiasta:— Huhtikuun viimeisinä päivinä tai hiukan ennen, taihiukan jälkeen. Kerran muistan, että vielä viidentenätoistatoukokuuta meiltä käveltiin linnoitukseen eikäollut vettäkään jäällä.— Mais c'est donc affreux! Onko tämä maa niinkylmä?— Köyhinä vuosina, vanhat ihmiset vielä muistavat:kesäkuussakin saattoi hevosella ajaa jäällä.— Kauheata! Kuinka tällaisessa maassa voi asua?— Ainahan sitä kotona. Emme vaihtaisi Suomea Ruotsiin... emmekä mihinkään.— Mutta tämähän o n Ruotsia!— Meille se on Suomea.— Siellä kotona puhutaan, että te täällä Suomessatahtoisitte eroon Ruotsista ja olla oma valtakunta.— Me tahtoisimme, ettei Ruotsi aina jättäisi meitävenäläisten kynsiin.— Mutta miksette puolusta itseänne?— Kun meidän miehemme aina ovat Ruotsin sodissa.Ja kuinka moni onkaan jäänyt sille tielleen.— Mutta tietysti teidän pitääkin. Sehän on teillesuuri kunnia.— Kunnia? Ehkä. Mutta pitäisi myös olla leipää...Pyydän anteeksi, enhän minä mitään pahaa ... Tulisinhyvin surulliseksi, jollei fröken Klingspor nauttisi näitälaitoksiani. Kenraalikin sanoi, että pitäisin hänen kauniistavieraastaan hyvää huolta... Tämän teeren onampunut vanha Vileeni, jonka isoisän isä — niin ainakinluulisin — oli ollut Kustaa Adolfin mukana silloin, kunkuningas metsästeli täällä. Isäni aina kertoi meille lapsille...— Minullekin setäni, nimittäin kenraali, selitti nykyistätilaa Euroopassa, kun kysyin, minkätähden nytsitten pitäisi tulla sota. Jospa vain muistaisin, mitäEnglanti tahtoi ja mitä Venäjä tahtoi!— Valtaa kaiketi!1811

— Ehkä niin. Mutta hän ... Ei, en sentään viitsi kertoa.Tietääkö mamsell, minkävuoksi oikeastaan olentäällä? Mutta sitä ei saa levitellä. Hyvin rikas herrasiellä kotona välttämättä tahtoi mennä kanssani naimisiin.Ei, ei hän ollut vanha eikä rumakaan. Minä pidinhänestä aika paljon. Hän lähetti minulle joka päivä mitäsuurenmoisimpia makeisia. Mutta mamma ja pappa eivättahtoneet aatelitonta. Ja niin minut pantiin menemääntänne seuraksi kenraalille, kun täti oli kuollut. Muka.Sillä en voi nähdä, että setä surisi. Päinvastoin minuaihmetyttää monesti. Pidänhän minä tietysti hänestä, kunhän on läheinen sukulainen. Mutta en pidä siitä, ettähän minua aina suutelee ja silittelee ja tahtoo pidelläpolvellaan. Silloinkin, kun linnoituksen kuriiri odottiniin kauan. Mahtaako hän sillä tavalla tehdä muillekin?Vaiko vain sukulaisille?Amalia Lizelles nousi, poskipäät kylminä.— Hänestä kuuluu tulevan ylipäällikkö, jos nyt sotasyttyisi, josta Jumala meitä varjelkoon.— Hänestä? Setä Mauritzista ylipäällikkö? Muttaentä Klercker? Oo vee! Kyllä minun täytyy nauraa.Varmasti menetätte sodan. Kaikki voittoisat sotapäällikötovat sentään aina olleet sankarin näköisiä!Amalia Lizelles ei ollut milloinkaan tuntenut olevansaniin vanha kuin nyt, vakuuttaessaan nauravalle nuorellevapaaherrattarelle, että hänen setänsä kuuluu sodassaolevan urhoollinen ja taitava. Amalia katsoi olevansavelvollinen näin tekemään, vaikkei hän ollut kuullutmainittavan sanaakaan isäntänsä urhoollisuudesta.— Eikö hän koskaan ole yrittänyt suudella mamsellea?Amalia punehtui tulikuumaksi.— Ei.Mutta kun Amalia, kokonaan valkoiseen verhottuna,huoneessaan silitti kenraalin hienoja röyhelöjä ja kaulaliinoja,tuli Margareta ikävissään sinne. Ja huomasi hetipaikalla suuren ha'an ovessa.— Pelkääkö mamsell varkaita? Vai käveleekö kenraaliunissaan?— Täällä Viikissä on kaikissa ovissa huonot lukot.Voisihan joskus sattua vieras, joka kävelisi unissaan!— Ahaa, ohoo, enkös saanut mamsellea kiinni! Minä-182

kin tahdon oveeni tuollaisen ha'an. En nuku yhtä yötäilman lukittua ovea ...!He purskahtivat molemmat kovaääniseen nauruun,jossa ei ollut mitään iloa, ja katselivat säikähtyneinätoisiinsa.Tämän jälkeen aatelisneito kohteli Viikin talousmamsseliatutunomaisemmin, varsinkin, kun he nyt joutuivatpaljon olemaan yksinään. Ateriat he nauttivat kahdenkeskenlatokartanon suuressa ruokasalissa ja puhelivat.— Te olette oikeastaan aika kaunis, te Amalia Lizelles.Te voisitte oikeastaan Tukholmassakin menestyä jasaada kunnollisen ja varakkaan miehen. Varsinkin jostyytyisitte vähän vanhempaan. Kas, kaikki hyvät miehetjäävät tietysti kotiin ja tänne kauas lähetetään huonommat,sellaiset, jotka ovat hyvin paljon juoneet, jamuutenkin ... Siellä isänne voisi asua luonanne, jos häntulee kokonaan sokeaksi.— Ei isä muuta pois Suomesta. Enkä minäkään,— Ohoo, ahaa, sellaisia te olette, te suomalaiset! Vieläkömamsell pitää tuosta Domarbyn miehestä?Amalia Lizelles paineli väkivaltaisesti alas leipäpalasia.— En tahtoisi puhua siitä.— Ohoo, ymmärrän. Hän mahtaa olla hyvin tyhmä.Mutta kaunis kartano hänellä on.Domarbyn herra ajeli usein siitä ohitse. Latokartanonpiha-aitauksen suurten tammien lomitse saattoi nähdähänen punakirjaillun rekipeitteensä pilkottavan. Joskushän vaihteeksi käytti reessään karhuntaljaa. Silloin kunfröken von Knorring istui hänen vierellään, hänenrekensä kulki ohitse madaten ja aivan kuin uhitellenviikiläisiä. Marie Antoinette von Knorring istui hyvissäturkeissaan Weckströmin vierellä. Margareta Klingsporiahuvitti suuresti tämä pari.— Mamsell Ammeli, uskotteko hänen naivan tuonvanhan neidon? Tai pitääkö vain rakastajattarenaan? ...Kyllä minä ne asiat tiedän. Rakastajattarista pääsee irti,jos voi maksaa... Minun tekisi mieli nähdä tuo Domarbysisältä. Mutta setäni ei sitä halua. Ja tietysti tuo proprietääri-nousukasei uskalla kutsuakaan meitä kesteihinsä.Suuret vahatut tammilattiat ovat ihanat, kunvaan on hyviä tanssittajia! Onko totta, että Domarbyn183

sali on suurempi kuin kaupungintalon istuntosalit? Oh,mon Dieu, kuinka minä pidän peileistä ja monista palavistakyntteleistä! Tätini kuoleman tähden en ole saanuttäällä yhtään kertaa kunnollisesti tanssia! Ei ole erittäinhauskaa tässä katsella, miten vieraita menee kymmenissäreissä Domarbyhyn. Varmaan heidän joukossaan onaatelisiakin — ainakin köyhiä aatelisia. Ei ole niin mukavaakuulua korkeaan aristokratiaan. Kun pääsisinkin jokotiin!Yhtäkkiä tulvi Helsinkiin ja kaupungin ympäristöihinsuuri määrä mustalaisia. Linnoituksen komendantin olivihdoin onnistunut pelottaa sekä pormestarit että kaupunginpolitiemiehet liikkeelle ja 'Kainin jälkeläisiltä'kiellettiin suuren rangaistuksen uhalla lupa oleskellalinnoituksen alueella. Miehiä ei ollut monta, mutta naisiasensijaan runsaasti, ja lapsiakin. Kelkkoineen, säkkeineen,pilleineen, pusseineen he, lapset ja sianporsaathuppuroiden lumisohjossa ja pikkulapset parkuen kelkoissa,pitkänä kurjuuden kolonnana marssivat jäänViaporista Helsinkiin. Mutta ei koko tuona aikana heidänäänensä lakannut huutamasta kirousta ja paiseitagaljuuneille ja amiraaleille ja kenraaleille ja tohtoreilleja pormestareille ja raadeille. Ja minne he kaupungissatai maaseudulla tulivat, sinne he suustaan pudottivattulen ja perkeleet ja paiseet, ja toistivat kaikki, mitä heolivat sanoneet siitä asti, kun heidät häädettiin lähtemäänViaporista kesken povauksen tai kuppauksen työn.Vai että he olisivat levittäneet sotamiehiin tauteja jasaastaa — ei niin, vaan sotamiehet heihin olivat istuttaneetruttonsa. Hahhahhah, ruttoisia ja saastaisia sieltäei puuttunut. Eivätkö he olleet Jumalan luomia ihmisiäniinkuin muutkin? Ja tulkoon Sotomaa ja Komora jaiso perkele ja pienet perkeleet yli koko linnoituksen, jahaljetkoot sen muurit ja syökööt matoja ja multaa sensotaherrat... !Kauheasti olisivat säikähtäneet vapaaherratar Margaretaja mamsell Lizelles, jollei koira olisi päästänyt julmaahaukkua, kun muutamat näistä linnoituksen mustalaisistanyt lähestyivät latokartanoakin. He toki eivättulleet pihamaan aitauksen sisäpuolelle, kun eivät voineettietää, oliko kenraali kotona — kenraalihan oli184

uhannut ammuttaa heidät. Kuitenkin hän aina oli lähettänyttielle sekä viinaa että ruokaa ja rahaakin. Ja niinpävaimot portilla huusivat vuorotellen vihlovia kirouksialinnoitukselle, vuorotellen sydäntäsärkeviä armahduksenanomuksia tälle kauniille kartanolle ja sen ylhäisillekreivinnoille.'Ylhäiset kreivinnat' olivat olleet panemassa kuntoonkasvilavaa etelän puolella, tallirakennuksen päädyllä.Koira haukkui lakkaamatta, selkäharjakset pystyssä.Yksi naisista, kepeästi astuen ja monet kirjavat rimssuhameetliehuen ja leiskuen kevätauringossa, tuli koirastahuolimatta portista ja seisahtui kauniin vaalean vapaaherrattareneteen, ruskea pieni käsi o jolla.— Kunnian fröökinä ... kreivinna ... prinsessa ...Herran enkeli — kaunis olet. Herrjee, en vielä koskaannähnyt näin kaunista. Käveletkö maan päällä vai pilvikösinua kantaa? Anna käsi, että sinulle ennustan. Äläpelkää, hyvää ennustan, kultaiset tähdet tanssivat ympärilläsi... Älä pelkää: ei ole totta mitä puhuvat, ettäme sotamiehiä viekottelemme, vaan he meitä. Kauniilleupseerinrouvillekin ennustimme. Totta puhuimme. Sinnekaunis pitkä sotamies jäi suruissaan valleille. Rakastiminua. Vaalea oli kuin sinäkin. Tähdet ympärillä tanssivat.Anna kätesi, sanon tulevaisuuden ...Nuori mustalaistyttö oli pelottavan kaunis. Suuretsilmät imivät puoleensa vaaleaa neitoa kuin metsälähteetjanoista hirvivasikkaa, kasvojen elfenluinen kalpeusja hampaiden helmenkarvainen valkeus viettelivät luokseen,kaiken elämänhurman luvaten. Häntä ei voinutpaeta. Hän tarttui aatelisneidon käteen, peitti sen kosteillahuulillaan, valuttaen sinertävän mustat hiuksensakuin manttelin yli hänen käsivartensa ja rintansa. Koirakarkasi nyt emäntänsä avuksi ja repi vieraan naisenhänestä irti. Hän pakeni huutaen portille, olkapää oliveressä, vaatteet riekaleina. Tyttö huusi, nauroi ja kirosi,kaikki hänen toverinsa parkuivat ja kutsuivat helvettiänielemään nämä häijyt, pahat ihmiset. Jollei koiraa olisiollut, eivät Viikin naiset helpolla olisi päässeet eroonnäistä linnoituksen karkoitetuista. Nyt he tyytyivät siihenmitä saivat. Talousmamsseli toi tuotapikaa sekä185

vaatetta että ruokaa ja rahaakin, niinkuin talossa ennenkinoli annettu.Mutta maantieltä, missä kauniin Annikan haavaa vieläsidottiin ja häntä puettiin kenraalska Klingsporin vanhaanpunaiseen silkkiröijyyn, juoksi kartanon pihallepoika — olisiko ollut kymmenen vanha — pyytämäänlahjaa.— Kallelle anna!, kuului Annikan pehmeä ääni, —Kalle on minun poikani. Neljäntoista vanhana hänetsain. Koirasi pahoin puri, kipeää tekee, en puhu kenellekään— rahaa anna! Kalle, näytä temppusi!Laiha, norja poika vieritti itsensä pyöränä portistapihamaalle, koivet ilmassa, käsillään kieppuen. Yhtäkkiähän oli puussa ja riipautti itsensä siinä toisesta kädestäänriippumaan ja sätkyttelemään. Tuotapikaa hän olitoisessa puussa, piteli itseään siinä jaloistaan riippuen japudotti itsensä taas jaloilleen.Margareta Klingspor, vaivoin saaden koiran pysymäänluonaan, huusi mamsell Lizellesille, että hän täyttäisinuoren mustalaisäidin pyynnön. Ja Kalle sai rahaa, pistiulos kielensä, siten ilmaisten kiitollisuutensa, ja joukkoläksi liikkeelle.»Neljäntoista vanhana hänet sain.»— Kuuliko mamsell, mitä hän sanoi: neljäntoista vanhanahänet sain.— Kuulin. Mutta nyt täytyy nopeasti etikkavedelläpestä kädet, kyynärpäihin asti. Ja fröken Margaretamuuttaa vaatteetkin.— Neljäntoista vanhana ... !Amalia Lizelles tunsi, pahaa aavistaen, että linnoituksessasyytettäisiin hänen isäänsä näiden mustalaisten tähden.Heitä ei ollut lupa panna Stockhusiin, mutta heitäei olisi saanut olla missään. Eihän heitä voinut tappaakaan.Heitä tuli laivoilla idästä, etelästä ja lännestä jaheidän pyrkimyksensä oli aina päästä sotamiesten pariin.Varmaan ei kestä kauan, ennenkuin nämäkin taas ovatlinnoituksessa. Ja aina syytetään pormestari Lizellesiä.Miten monet ahdistukset olikaan saanut kestää noidenpelottavien ihmisten tähden — mikäli he kristittyjä ihmisiäolivatkaan. Kyllä tuo kaunis Annikka Allen vieläviettelee senkin pojan sieltä Viaporin valleilta. Väitet-186

tiin, että Kalle Allenin isä olisi ollut Räkistä, Leskikuningattarenrykmentin miehiä. Mutta Kalle oli mustaja kaunis kuin äitinsäkin. Kaikesta yhteisesti oli lopuksiaina syytetty pormestari Lizellesiä, ja niin käy tietystinytkin!Koko tämä odottamaton mustalaisvierailu Viikissä olitapahtunut hyvin äkkiä. Talon väki käsitti vasta, kunrämisevä kiroileva joukko jo eteni matkojen päässä, ettäse oli käynyt. Seisoskeltiin tien laidassa, naureskeltiinja puhuttiin varkauksista ja pahoista taudeista. Vihdoinkinnäytti kevät tulevan. Leivoset visertelivät peltojenyllä. Karja ammui navetan pimeässä.Fröken Margareta ei uskaltanut yksin nukkua kamarissaan.Mamsell kantoi vuodevaatteensa kulmahuoneeseenja asettui permannolle. Margareta Klingspor kutsuiAmaliaa nimeltä ja sanoi 'sinäksikin'. He puhuivatrakkaudesta, nimenomaan sellaisesta, jolloin 'he eivätsaa toisiaan'. Margareta ihmetteli, että Amalia oikeastaanikävöi lapsia, mutta ei miestä. Niin, hän piti niinäärettömästi lapsista! Hän tunsi aina lasten seurassatulevansa ikäänkuin pyhäksi. He olivat niin rehellisiä,ainakin kun olivat pieniä. Isona ihmisenä piti useinvalehdella. Aivan pieninä lapset olivatkin suloisimmillaan.Saattoi aivan itkeä, kun ajattelikin, että omistaisituollaisen oman pienokaisen!Ujostellen köyhiä yövaatteitaan ei Amalia noussutMargaretan viereen katsomaan ikkunasta lahdelle, vaikkahänen kovin teki mielensä. Hän tunsi koko ruumiissaanja sielussaan, miten juhlallisena ilta nyt hämärsi Viikinkuninkaankartanon yllä. Oliko missään puistossa niinpaljon lintuja ja niin korkeita puita! Ne ääntelivät yötpäivätumpeensa, sekä linnut että puut, kun olivat niinkaukana ihmisistä ja korkealla maasta. Nytkin — vaikkaruudut olivat kaksinkertaiset, saattoi kuulla mustanrastaanhuiluttavan ja kuusten humisevan. Ja tämän Viikinlahden kainalossa pesivät vesilinnut mieluumminkuin missään muualla näillä main. Mutta niitä vastaodotettiin. Aivan niinkuin aina odotetaan, kun tammetja halavat avaavat silmujansa. Mutta sulavien turpeidenhengittämä ilmanlemu on jo noussut avaruuteen. Ah,kuinka täytyy pitää tästä vanhasta Viikin kuninkaan-187

kartanosta. Oliko ihme, että nuori Kustaa Aadolf kuinlumottuna tuolta puutarhamajasta seurasi iltaruskon riutumistalahden helmaan, odottaessaan nuorta BirgittaSivertintytärtä. Ovatko puut vielä samat? Onko huvimajavielä sama? Väitetään niin olevan.— Fröken Margareta, ettekö jo tule nukkumaan?— Minä vain ajattelen — niin, tiedätkö mitä? Ettäkyllä varmaan olisi lapsellekin hyvin herttaista, jos olisiäiti, joka niin rakastaisi, että ottaisi syliin ja pitäisihyvänä... Ei, ei minun mammallani ollut aikaa. Hänoli liian kaunis ja juhlittu. Meitä lapsia hoitivat palkatutpiiat. Eivät he olleet pahoja. Mutta ...— Margareta! Lapsi, itketkö sinä? Tule, ole tänäiltana minun lapseni, itke tässä. Minäkin itken. Painasiihen kaunis pää. Kuinka oletkin minulle rakas!— Ja vasta nyt minä sinut löydän, kulta Amalia...Kun minun niin pian pitää lähteä!— Jää tänne Viikiin, meidän omaksemme. En enääketään kaipaa, kun sinä vain olet. Panen suuren rautaisensalvan taakse kaikki vanhat muistot...Margareta Klingspor istui Amalia Lizellesin polvella,pää hänen rintaansa nojaten, vielä kun vihreä kajo, jokakäy auringonnousun edellä, jo tuntui peräkamarin valkoisellaseinällä.Äkkiä ja odottamatta tapahtui sekin, mikä mustalaistenkäynnin yhteydessä vielä seurasi Viikissä.Mustalaiset olivat menneet Domarbyhyn, missä heitäei kohdeltukaan niin tylysti kuin Viikissä. Heidät päästettiinhuoneisiin ja Kallekin, Annikka Allenin poika saitehdä temppuja itse kartanon herralle ja hänen talonsaemännälle fröken Marie Antoinette von Knorringille.Mutta äiti ei enää voinut ottaa ruokaakaan, hän painuituskissaan väentuvan penkille ja siitä hänen heimolaisensanostivat hänet piikojen vuoteeseen. He pesiväthänen haavoittuneen olkapäänsä, imivät siitä pahanveren, ja imivät vielä uudelleen. Mutta yöllä Annikkahouri niin, ettei kukaan tuvassa voinut nukkua, ja ennenaamua oli koko hänen yläruumiinsa mustana kuin pahamaksa, eikä mikään jäsen enää turvotukseltaan taipunut.Aamulla käski kartanon herra rengin valjastaa ja lähteä188

hakemaan tohtoria. Sitä Rosenströmiä sieltä Heidenstrauchintalosta.Palatessaan Domarbystä tohtori poikkesi Viikiin jaAmalia ja Margareta saivat kuulla Annikan ja hänen heimolaistensakohtalon. Tohtori halusi tietää, mitä oikeastaanoli tapahtunut ja mistä kauniin mustalaisnaisenäkkikuolema saattoi johtua. Ei ollut johtunut yksinverenmyrkytyksestä. Jokin muukin hyvin akuutti tautihänessä oli. Kartanon herra oli liikuttavan kauniisti tullutväentupaan, kädestä taluttaen Mustalais-Kallea, jahourivan äidin vuoteen ääressä luvannut pitää huoltaKallesta. Omaksi pojakseen lupasi ottaa.Fröken Margareta — sensijaan että olisi ruvennut tunteelliseksija herahtanut kyyneliin koiransa osuuden tähdenmurhenäytelmään ja ihailusta Domarbyn herranarmeliaisuuteen nähden — rupesi nauramaan. Se oliepäystävällistä ilkeää naurua. Rosenström ei mielihyväkseenkatsellut hänen uhittelevaa puolitanssiaan salinpermantopaikoilla. Margareta rupesi puhumaan franskaa:— Mais, monsieur, je suis bien étonnée, että te ettenäe, mikä tuossa tyhmässä miehessä liikkuu: tekopyhyys!Tämä nainen täällä, joka on minun ystäväni, on rakastanuthäntä monta vuotta. Hän olisi voinut antaa hänellemonta kunnollista lasta, mutta tuon inhottavan vanhanpojanpitää kuljettaa likaista mustalaiskakaraa äidinluo, joka vasta täällä kerskaili »saaneensa hänet kun olineljäntoista vuoden vanha», ja tekohurskaasti näyttääarmeliaisuuttaan. Comme je déteste tout ça... Suoanteeksi, Amalia, en ole puhunut sinusta pahaa, en olesanonut mitään sinusta — ainoastaan Domarbyn herraainhoan.Fröken Margaretan kasvoilla paloi kuumat läiskät.— Rauhoittukaa, sanoi Rosenström hymyillen. — Voinlisätä, että kun herra Weckström hellästi sanoi pojalle:»Otan sinut omaksi pojakseni, rupeathan sedän pojaksi,Kalle?», poika irroitti kätensä »sedän» kädestä ja vastasi:»Rupean, piru vieköön, jos setä vaan aina antaa minunmennä markkinoille pelaamaan näytöksiä — Loviisaan jaAnianpeltoon ja Hämeenlinnaan...» Mutta eihän vaanvapaaherratar ole sairas?189

— En, kivahti Margareta ärtyneenä, — tutkikaaminun koiraani, ettei se vain ole saanut tartuntaa siitäroskajoukosta.Amalia Lizelles, halutessaan tarjota vierasvaraa, saikuulla, että Domarbyssä oli tuotu kahvia suurissa raskaissahopeakupeissa. Ja Rosenström oli polttanut huulensa!Kun ei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaistaloistoa, ei hän ollut ymmärtänyt olla varuillaan. Nuomuut läsnäolijat tietysti tunsivat, miten kuumaa kahviahopeakupeissa — vahvasti kullatuissa — tuli käsitellä.— Hänellä on herttainen sukulainen, neiti LoviseKuhlberg, joka ystäväni Kressin kanssa on käynyt luonanikin.Kress opettaa hänelle pianonsoittoa.Amalia Lizelles ajatteli: eno Johannes toivoo, että tohtorinaisi Lovisen.Mutta seuratessaan vapaaherratar Klingsporin kiihtymystäja kuultuaan miten perinpohjin Annikka oli koskettanuthänen käsiään, tohtori katsoi suotavaksi, ettänuori vapaaherratar seuraisi häntä Helsinkiin, siltävaralta, että häneen oli tullut jokin tartunta, joka saattaisirajusti puhjeta.— Tres bien, tres bien, je suis préte! selitti MargaretaKlingspor ärtyneenä. — Minulla onkin teille puhuttavaa.Hänen, tämän kauniin nuoren Amalian täytyy saadahyvä mies. Hän ei voi jäädä tänne, tiedättekö, mondocteur. Katsokaa mitä lajia kirjallisuutta minun setänilukee. Voilá: »Les filies publiques de París» ... Ja vielätahdon sanoa teille, että Domarbyn herra on tyhmeliini!Niin seisoi Amalia Lizelles nyt yksinään kasvilavojenääressä, siinä, missä heitä eilen oli ollut kaksi ystävätärtä.Hän ei ollut silloin tietänyt, kuinka rakkaaksituollainen vieras lapsi voi tulla, kun se otollisella hetkelläihmiselle annetaan. Kuin uusi valoisa olento hänoli tänään, ja uudella rakkaudella hän mullitti jokaistatainta, joka hentona oli hänen kylvöstään noussut. Mitäolikaan Margareta sanonut Rosenströmille? Olisi pitänytoppia franskan kieli.Olisi pitänyt pyytää Margaretaa käymään isän luonaviemässä isän 'pienen piian' terveiset... !190

Kenraali toi mukanaan hyvät tavarat. Ensimmäisetlaivat olivat tulleet kaupunkiin ja ranta-aittojen luonaoli vallinnut tungos ja epäjärjestys kuin pahimmallasotaväen liikkeelle-panolla. Viinilaatikoita ja kalliitaetelän säilyketölkkejä oli täytynyt odottaa, ja suuri olvitynnöri,saksanpähkinät ja sokeroidut hedelmät olivatjääneet toiseen kuormaan. Laivan kapteeni olikin tälläkertaa tuonut kaikkea tilattua runsaasti. Oli lisäksi sellaistakin,mitä ei näillä main oltu nähty, kuten sinapissamehustetut metsäsian paistit, oliiviöljyyn säiliöidyt nilviäisetja vuorisuolassa konservoidut maa-ydinsienet —nuo jälkimmäiset kasvatetaan erikoisessa lantasekoituksessaja korjataan, ennenkuin nousevat päivänvaloon.Nämä uudet herkut ovat päässeet muotiin niissä suurissakaupungeissa, joita Napoleon on valloittanut. Kuuluuhänen tytärpuolensa Hortence olevan kaunis kuinensimmäinen Helena ja kenenkään kuolevaisen mahdotonvastustaa. Napoleon itsekin antaa tämän tytärpuolensasanalle suuren arvon — niin väitetään. Muutentämä maailmanvalloittaja ei olekaan mikään suursyömäri.Kuuluu sodassa tyytyvän ihan siihen, mitä sotamiehetsyövät ja usein istuvan nuotiolla heidän kanssaan... Sillä lailla voitetaan sotamiesten suosio ...Mutta se Olga, se Venäjän nuoren keisarin sisar — se sevasta kuuluu kapines olevan! Sellainen puoli villi hurmuri!Napoleonin sanotaan aikovan ottaa ero Josephinestaja yrittävän Olgaa...Kenelle kenraali puheli? Uskoiko hän jonkun vertaisensahenkilön olevan huoneessa? Hän käveli edestakaisin,sormiaan näpäytellen, otti nattsäkistään pantohvelikengätja pani ne jalkaansa, riisui kunniamerkkien painamanunivormutakin ja pukeutui mukavasti. Hänenkutsuessaan talousmamsseli seisahtui ovelle kuulemaanmääräystä, tai kumartui lattialta ottamaan pyykkiinmeneviä vaatteita. Kenraali puheli osittain hänelle, osittainyhä itsekseen. Yhtäkkiä tuli suuren nahkatuolinpoimuista hänen käteensä keltakantinen kirja — diable,kuka s i t ä oli täällä lukenut? »Mamsellko?» »En, valitettavastien lue f ranskankieltä.» Kenraali paiskasi kirjanpöytälaatikkoon ja läiskäytti laatikon kiinni.191

— Fröken Margareta tulee matkustamaan kotiin ensitilassa.Amalia Lizelles katsoi pitkään isäntäänsä.— Matkustaako hän enää tänne tulematta?— Mitäpä hän enää täälläkään. Keli on huono. Hänenvaatteensahan voidaan lähettää ... Ennätittekö jo tullaniin ystäviksi täällä poissaollessani?Amalia ymmärsi, ettei kenraali hyväksynyt tätä ystävystymistä.Sehän hänen olisikin pitänyt käsittää etukäteen.Myöskin hän hyvin ymmärsi, ettei nyt sopinutvaivata kenraalia kysymyksillä. Hän olisi vain halunnuttietää, oliko hän sattunut tapaamaan hänen isänsä, taikuulemaan hänestä jotakin. Tavallisestihan kenraaliitsekin ilmaisi, milloin näin oli sattunut. Jos nyt illallinenonnistuisi, niin kenraali varmaan muistaisi kertoa,oliko tavannut pormestaria.— Mitäs mamsell luulee: onko Klercker hyvä sotapäällikkö?sanoi kenraali odottamatta.— Isäni aina sanoi, että hän on kunnian mies.Kenraali tuntui kiihtyvän.— »Kunnian mies»! Miksei — tietysti kunnian mies,mutta nyt onkin puhe soturista.— Jos hän vain jaksaa, kiirehti Amalia parantamaansanojaan, — onhan hänellä jo ikää. Isäni sanoi, että vastuunalaisillepaikoille kelpaavat vain nuhteettomat ihmiset,mutta ruumiillinen heikkous tietysti voi asettaaesteitä...Kenraalin talousmamsseli ei ensinkään muistanut, ettähänen isännältään puuttui toinen silmä ja puuttui nuhteettomuuskin.Mutta sen hän näki, että jälleen oli tehnyttyhmästi. Piti koettaa saada iltaruoka niin onnistumaankuin suinkin mahdollista.Kenraali seisoi pitkän hetken keskellä Viikin pihaa jaseurasi lintujen hullaantunutta kisailua. Mustarastasvalitsi korkeimmat puunlatvat. Sieltä se lähetteli yliavarien tienoiden helskyvää hullutustaan. Toiset linnutviihtyvät korkealla, toiset matalalla. Aivan niinkuinihmisetkin. Viikin voimallinen linnunlaulu pyrki Vantaantoiselle rannalle asti, missä toiset linnut, jäitäänluovan joen kohistessa, purkivat riemuaan. Sisäpiika tuliilmoittamaan, että ateria oli valmis.192

Oli otettu esille useita hopea-astioita. Hetken istuttuaankauniin ja runsaan pöydän ääressä, kenraali käskikutsumaan talousmamsselin.Amalia Lizelles seisoi ovella. Hänen isäntänsä puhelisuupalojen välillä:— No niin, enkö aina ole hänellekin tuonut uutisia jaterveisiä, kun olen tullut kaupungista? Nytkin minullaniitä on. Mamsell voi ottaa lautasensa ja istuutua tähän.Tämä on kyllä erinomaista tämä paistos. Sipulit ovatjuuri parahultaiseksi kypsytetyt. Ja kerma on ollut hiukkasenhapanta, juuri parahultaisesti. Mamsell on kyllätaitava. No niin, ottaa nyt lasinkin, niin annan viiniä.Saa sitten nähdä, minkälaisia viinejä näissä uusissa on.Kapteeni kyllä vakuutti ne hyviksi. Eihän hän toki Viikiinuskalla tuodakaan muuta kuin parasta ... Juokaa,juokaa. Tiedän kyllä, ketä mamsell nyt kaiken aikaaajattelee: pormestaria. Olen hänet tavannut, kyllä niin.Ja parahiksi tulinkin hänen avukseen. Amiraali Viaporistaoli yhtäkkiä päättänyt panna toimeen ankaranrafistulatsionin: mustalaiset, irtolaiset, arestantit ja»levottomat henkilöt» olivat yhdellä haavaa saatavat poislinnoituksen alueelta ja Helsingin pormestarien oli toimeenpantavatämä suursiivous. Oli sattunut sellainenpieni onnettomuus, että pormestari Lizellesille linnoituksestalähetetyt kirjelmät olivat jääneet pormestarinpöydälle lukematta, ja niissä määrätyt toimeenpanottäyttämättä. Tästä nousi aika melu ja maisteri Grönstrandesitti vanhan viisautensa sokeasta pormestaristaja sokeasta laivankapteenista. Kävin henkilökohtaisestikotonanne. Äitipuolenne itki kouristusten vallassa.Isänne puhui Jumalan tahdosta. Minä otin vapaudenesittää toimeenpanevaa kohtaloa ja käskin kaikkia rauhoittumaan.Sitten minä laskin pöydälle rahaa — sanoinettä siinä oli Amalian palkka viime kuukausilta, sanointeidän sen lähettäneenne ja sanoin, että Amalia on yhtähyvä kuin viisas ja kaunis ja taitava tyttö, ja käskinheitä täysin rauhoittumaan. Vielä lupasin heille, ettätulen pitämään sinusta huolta... jos osoitat hiukankintaipuvaisuutta. No niin, ansaitsenko nyt vähän ystävällisyyttä?... Mutta tämän jälkeen sanoin Grönstrandilleja raatimiehille suorat sanat, nimittäin, että joka vielä13 — Talvio, Kootut teokset XII 193

puhuu pormestarin sokeudesta, hän itse joutuu saamaantämän vitsauksen, ja katsokoon sitten, miten hän suoriutuukanssaihmisistään ja eikö hän tarvitse armahtavaisuutta.Ja lisäksi sanoin, että nämä fariseukset joutuvatvielä tekemisiin minun kanssani! Ja kyllä heiltämeni suu lukkoon. No niin, ansaitsenko nyt pienen palkinnon?Amalia Lizelles, syvän kiitollisuuden hellyttämänä jatuntien katumusta aikaisemmista epäilyksistään, kiirehtiisäntänsä luo ja painui suutelemaan hänen kättänsä.Kenraali veti hänet polvelleen, tarttui häntä leukaan jakatsoi hänen sinertäviin silmäluomiinsa, jotka väristenpeittivät katseen. Sitä kesti hyvin lyhyeen, sillä Amaliaoli heti pystyssä ja odotti matkan päässä, olisiko hänenisännällään vielä jotain sanomista.— Mene eteiseen. Päällystakkini taskussa on pienisalkkuni. Tuo se tänne. Käymme sitten kabinettiin.Näytän sinulle jotakin. Tuo myös viini.Kun Amalia Lizelles, suuren salin läpi astellessaan,vei käden kuumalle otsalleen, oli hänen ihossaan hitunensitä tuoksua, joka ympäröi kenraalia. Seinäpeilitmonistivat hänen viipyvää kulkuansa ja seinätaulujenpinnat välkäyttivät lasista kylmyyttään. Amalia Lizellesmuisti Klingsporin lasisen silmän. Tänä yönä hänen onmuistettava panna huoneensa ovi hakaan! Täytyi kuitenkinolla kiitollinen, että kenraali oli ollut niin hyvähänen isälleen. Salkussa tuntui olevan kankaita japapereja.— Istupa tähän nyt, niin näytän sinulle jotakin. Oletoikeastaan hyvin kaunis tyttö. Katsohan, olen tänääniloinen siitä, että tilasin univormukankaat Ruotsista.Muutamat upseerit tilasivat itsepintaisesti Suomesta —niinkuin kapteeni Stjernvälikin, jonka välttämättä pitisaada Orimattilan tehtaan tuotetta, koska hänen Sommarnäs'insaon Orimattilassa. Tilasivat vaalean harmaata.Nyt ei se kelpaa mihinkään, sillä kuninkaanvahvistama malli on tumman harmaata. Ja juuri samaaminä tilasin. Maljasi, Amalia!Amalia istui tuolin kulmalla, valmiina pyrähtämäänpakoon ensi hetkellä.— Maljasi, ma petite fille! Hyväähän tämä viini on,194

eikö olekin. Tässä näet nyt Adlercreutzin rykmentinpukumallin. Kangas tumman harmaata, kaulus punainenja siinä keltainen paspoile, reväärit ja hihansuidenkäänteet tumman siniset ja niissä keltainen paspoile.Eikö olekin hienoa. Kun lisäksi on onnistuttu saamaankookkaita, terveen näköisiä miehiä, niin kelpaa sitä joukkoanäyttää. Kress on myöskin tehnyt rykmentille reippaanmarssin ... Tahdotko lähteä pois? Ethän! Tule!Amalia...Kenraali tarttui hänen käteensä, veti hänet syliinsäja suuteli häntä taukoamatta, suuteli pyörryksiin asti.195

KYLVÖTKYPSYVÄTRosenström heräsi syvästä unesta neljään lyöntiin,jotka hänen kaappikellonsa heläytti havahtuvan huomenenvalohämyyn. Tämä kellonääni oli aina ollut hänelleitse Ajan ääni, joka muistutti lakkaamatonta ja palauttamatontamenoaan, ja samalla se oli hänelle hänen kuolleenisänsä ääni, joka muistutti elämisen tarkoitusta:velvollisuuksien täyttämistä ja kärsimyksen lieventämistä,ja vielä se oli myöskin lapsuuskodin ääni, johonjokainen perheen jäsen oli läheisesti liittynyt kuin äitiintai isään. Mutta lisäksi tämän kellon huomensoitostalähti liikkeelle Isämeidän rukous, jonka isä aamuisinluki ääneen koko perhekuntansa puolesta, sekä niiden,jotka jo olivat valveilla, että niiden, jotka vielä nukkuivat.Äiti seisoi lieden ääressä virittämässä valkeata.Hän pysähtyi työssään ja piteli käsiään ristissä. Kellonminuuttihelähtelyt säännöstelivät tämän hiljentymisenhetken ja valmistivat mielentilat, jotka pyhän tekstinsävyihin kuuluivat.Rosenström oli eilen saanut Bjerkeniltä, ystävältäänja virkaveljeltään Turusta kirjeen, jossa häntä kehoitettiinhakemaan vapaaksi joutuvaa lääkärintointa. Jahänelle oli samassa hetkessä ollut selvää, että hänen onkäytettävä hyväkseen tätä tilaisuutta, joka ei suinkaanhyvin usein palaa. Päästä jälleen Turun tuttuun harrastuspiiriinmonine herätteineen, miellyttäviin perheisiin,kävelyille Ruissalon tammilehtoihin, veneretkille alasAuraa ja saaristoon, päästä Tukholman likeisyyteen —hän oli lämmennyt tätä ajatellessa ja jo alkanut laatiaansioluetteloaan, tosin vain puolileikillä, mutta olihan196

sitä tuossa pöydällä jo pitkä mitta, ja jollei ansioluetteloatarvittaisi tällä kertaa, niin toiste. Sillä Helsingissähän kumminkaan ei halunnut koko elämäänsä viettää.Kress? Lovise? Kresshän oli kiintynyt lahjakkaaseenoppilaaseensa. Sitä suhdetta ei saanut häiritä.Tuolla ulkona laskivat kalastajat veneitään Kaupunginlahdenrantaan, tekivät tulen kauppamiesten aittojenääreen — mikä oli ankarasti kielletty — ja kuumensivatkahvipannunsa, kaataen tinakorttelinsa puolilleen viinaa.Aurinko nousi, meri välkytti sen loistoa vielä uneliaassa,hiljaa läikkyvässä vedessä. Vihreän talon asukas,kaupungin tohtori, kuuli puutarhansa takaa aironvedotja ihmisäänet, kuuli milloin veneet tulivat rannanmatalikolle ja miten ne kiinnitettiin renkaisiinsa. RaatimiesGrönstrand, joka oli kaupungin Suurtorille aikaansaanutlyhtypaalut, oli puhunut rantapaalujen ja kiinnitysrenkaidenkinpuolesta niin kauan, että kaupunki olimäärännyt ne pakollisiksi. Kaupungin lääkärissä olisipitänyt olla edes osa hänen sitkeyttään ja väsyttämisentaitoaan— silloin hänellä varmasti jo olisi ollut käytettävissääntilava sairashuone, tarpeeksi vuoteita jakaikkea, mitä tähän kuului! Ja ennen kaikkea sairashuoneellaolisi ollut arvovaltainen asema. Mutta häneltä,Rosenströmiltä nähtävästi puuttui kaikki taito kaupunginviranomaisten taivuttamiseen. Hän oli tosin kylläjo saanut aikaan muutoksen parempaan päin: uusi sairastupaoli etäisen hautausmaan laidasta muutettu Suonkaupunginosaan, siihen kuului kahdeksan vuodetta,kyökki ja pihalla hyvä kaivo. Sederholm ja Heidenstrauch,kaupungin rikkaimmat miehet olivat auttaneetkojeiden, vuode- ja liinavaatteiden hankkimisessa —vaan nytpä sairastupaa jälleen tahdottiin sotilasmajoitukseen!Minne olisivat sitten kuumesairaat vietävä?Ja se nuori heikko äiti lapsineen? Tämän päivänkuluessa täytyi vielä yrittää lopullisesti pelastaa tuo uusivälkkyvän puhdas sairastupa — mutta ohhoh, miten työlästäolikaan puhua viranomaisille yhtä ja samaa. Eivoinut kieltää, että sokea pormestari ei ole paikallaankaupungin asioiden johdossa.Mutta täytyi myöskin tunnustaa, että tuo pieni sairashuone,jonka aikaansaaminen oli maksanut kaupungin197

physicukselle niin paljon vaivaa, nyt sitoi häntä tänne.Täytyi taistella sen puolesta!Bjerkenin kirjeen saatuaan Rosenström nopeasti olipannut paperille: » 1780, 6 p:nä helmikuutanimitetty alivälskäriksi kuninkaalliseen Hämeen rykmenttiin.Jatkanut kimnaasiopintojaan sekä saanutopastusta medisiinisessä ja kirurgisessa tieteessä rykmentinvälskäri ja asessori Frentzeliltä sekä gouvernementinmedicus Beijersteniltä; 1783, 17 tammikuuta tullutylioppilaaksi Turun kuninkaallisessa Akatemiassa;joulukuun 6 p:nä samaa vuotta saapunut keisarilliseenvenäläiseen Haminan kaupunkiin, jossa brigadieeri ruhtinasLabanoff ottanut alikirurgiksi komentamaansaPskovin rykmenttiin; 1784 matkustanut Venäjän pääkaupunkiinPietariin ja 6 kuukautta harjoitettuaan sielläopintoja ja tehden palvelusta opetus-hospitaalissa, täällämyös suorittanut teoreettisen ja käytännöllisen tutkinnonkirurgisessa tieteessä, jonka jälkeen avustanut professorejaPallasta ja Laxmania heidän järjestäessään KeisarillisenTiede-Akatemian Luonnontieteellistä Kabinettiaja ruhtinas Wiesisemskin naturalie-kokoelmia;palannut Haminaan ja komennettu Novgorodiin Benkendorfinjääkärirykmentin mukana. 1785 nuorten paronienvon Kleithin ja von der Raabenin ohjaajana matkustanutBerlinin kautta Hollantiin ja Amsterdamiin sekä Kööpenhaminanja Tukholman kautta palannut takaisin Pietariinkesällä 1786, jonka ajan kuluessa 3 kuukauttaauskultoinut Hospital Charitessa ja Berlinin accouchement-laitoksessa,samoin kuin myös 2 kuukautta Fredrikinhospitaalissa ja luento-instituutissa Kööpenhaminassa;1787 saatuaan täältä eron, palannut Turkuun jatkaakseenlääketieteellisiä opintoja; samana vuonna määrättyTurun läänin rakuunarykmentin ali-kirurgiksi,niin myös matkustanut Tukholmaan ja siellä 3 kuukauttapalvellut Seraphimer-sairaalassa; 1788 sodan syttyessäkomennettu Henki-rakuunarykmentin mukana Helsinkiinja Suursaaren taistelun jälkeen valloitetulle Vladislaus-nimisellelinjalaivalle sitomaan haavoittuneita;Leski-kuningattaren rykmentin kenttävälskärinä palvellutLoviisan sairaalassa; 1789 määrätty kenttä-medicukseksiTurun linnan sairaalaan. 1790 suorittanut pro198

exercition ja filosofian kandidaattitutkinnon sekä määrättypalvelukseen siinä armeijan osastossa, jota Kärnäkoskellajohti eversti ja kamarijunkkari Kustaa MauritsArmfelt; sittemmin ylikenttä-kirurgina ja prikaatinmedicuksena matkustanut Ouluun, palvellen siinä armeijanpohjoisessa osastossa, jota komensi kenraalimajuri jamaaherra paroni J. Fredr. Carpelan, ja seurannut tätäosastoa läpi koko Pohjois-Suomen, ollen myöhemminmukana Niverin taistelussa Mäntyharjulla ja vihdoinVärälän rauhanteossa; määrätty seuraamaan samaa osastoaOuluun ja vuoden loppuun asti ollut Oulun, Kajaaninja Enon sairaaloiden ylivalvojana; 1791 palannut Turkuun,suorittanut teoreettisen ja käytännöllisen tutkinnonlääketieteessä sekä loppuvuoden palvellut TukholmanSeraphimer-lasaretissa; määrätty Helsingin kaupunginphysicukseksi »Pitcéenin tutut askeleet lähestyivät ovea. Samanaikaisestikoputuksen kanssa kuului:— Tuotanoin, herra tohtori, linnoituksen komentajatuotanoin suvaitsi lähettää sanan, että hän poikkeaa tohtoriatapaamaan. Kahvi myöskin, tuotanoin on valmista... Saan toivottaa hyvää huomenta.Tuodessaan kahvin Pitceen kertoi, että sairaalasta eilenoli käyty pyytämässä — tuotanoin se oli unohtunut kertomatta— tohtoria siellä käymään, kun maisteri Grönstrandmääräsi huoneet tyhjennettäviksi majoitukselle.Rosenström oli juuri ennättänyt työntää ansioluettelonluonnoksen tarpeettomana pöytälaatikkoon — taisi sittenkinkäydä tarpeelliseksi pian kirjoittaa tuo kuivateksti valmiiksi! Vaan olipa tämän päivän ehtooseenyhdistetty lupaus, joka sittenkin teki päivän miellyttäväksi:Kress oli luvannut tulla. Hän halusi soittaa ystävänsähyvällä klaveerilla — olikin liian kovaa, että tämäerinomainen musicus oli tuomittu kirkon kehnoillakääntöuruilla harjoittelemaan. Eikö olisikin ollutoikeampaa, että Rosenströmin kaunis fortepiano olisiollut todellisen musicuksen käytettävänä ... Hän oli pyytänytsaada tuoda mukaansa parhaimmat oppilaansa. Jatoinen näistä oli Lovise! Toinen — se oli Lovisen vielänuori sedän-rouva Magdalena, syntyisin Heidenstrauchja naimisissa kapteeni Kuhlbergin kanssa, joka palveli199

linnoituksen saaristolaivastossa. Lovisessa ei ollut mitäänmuuta vikaa kuin että Kress rakasti häntä. Niin, ja ehkäse, että Domarbyn herra oli hänen enonsa. Oliko Lovisekiintynyt opettajaansa? Täytyi vain toivoa, että Kresslöytäisi onnensa ja ymmärtäjänsä tässä suloisessa nuoressatytössä.Mikä tuotti »Vihreälle talolle» kunnian johdattaatänne Viaporin komentajan? Etteihän vain ollut kysymysjostakin, joka olisi Rosenströmille vaikea täyttää.Täällä Helsingissä odotettiin lääkäriltä usein sellaista,johon ei hän ollut valmistunut. Tuntui siltä kuin sieluttäällä olisivat vieläkin sairaammat kuin ruumiit.»... Ankeriasta, kuhaa, lahnaa!» — tämä Helsinginkesäisten toripäivien tavallinen aamuhuuto kuuluu nytsekä miesten että naisten suusta, kalastajien kulkiessavihreän talon ohitse Suurtorille. »Ankeriasta, kuhaa,lahnaa, forelleja — eikö tohtori tahtoisi tulla katsomaanmiten kauniita ovat!»Rosenström painaa ärtyneenä kiinni soittokoneen kannen,jonka juuri vasta avasi, hetkeksi harjoittaakseensormiaan, kysäisee puoliääneen, missä hemmetissä nytovat sekä Pitcéen että Roberta, ja päättelee kiukkuisesti,että emäntä talossa on välttämätön. Ennen seuraavaapitkää rokotusmatkaa hänellä täytyy olla kotona vaimo,jonka käsiin kaikki voi uskoa ja joka hoitaa kodin. Hänensilmiinsä välähti kukoistava elämän janoinen tyttö sellaisenakuin hän oli nähnyt hänet Helsinkiin tullessaan:Amalia. Mutta täytyi toivoa, että hän saisi Johanneksensa.» Pitcéen — mitä sinä siellä? Vastaanotto alkaavasta kuudelta. Ei tänne vielä saa päästää ihmisiä. KutsuRoberta ostamaan kalaa.»Mutta siellä seisoi jo naishenkilö, joka ei kääntynytpois, vaikka tohtorin renki yritti häätää häntä edelläänkuin äksyä kalkkunaa.— Herra tohtori — pyydän kohteliaimmin anteeksi.Kas, kun kuulin suloista peliä vihreästä talosta ja kas,kun tiedän, mitenkä avulias herra tohtori Rosenströmon, täydelleen, kas, kavaljeeri ja aatelismies... Pititulla — oo, kas sitä koreata ankeriasta, minä kas ostansen, kun minun herrani niin kovasti pitävät sellaisesta.Kas, ja forellit! Minä otan kaikki — tottahan vain ovat,200

kas, tuoreet? Sano Pitceen, kas, mene sano niille toisillekinkalastajille, että, kas, rouva Kellberg Valhallaseuranrestoratriisi tarttee paljon kalaa... Anteeksi,herra tohtori, mutta minun pitää illaksi saada fiini pöytä,meillä on Valhallassa jotakin fiiniä, en tarkkaan voisanoa mitä, mutta eversti Gutovski vain kävi illalla, kas,eilisiltana sanomassa, että fiini pöytä ja puolisataakuverttia, kolmea lajia viiniä ja se uusi inkivääri viina,joka vasta tuli laivassa. Anteeksi, kas, anteeksi, muttaminä, kas, vaan selitän. Ei tohtori mene pois, minä, kas,olen heti valmis! Tulen vähän sisäpuolelle, kas, tässäväskyssä ovat paperit. Minä, kas, tiedän, että herra tohtorillaon kiire. Ja, kas, myös minulla. Täytyy tulla näinaamusta, ennenkuin muut ostavat kaikki pois. Nämäpaperit — ohhoh, mikä minuunkin silloin meni, kun senmiehen otin! Hulluus ja tyhmyys. Kellbergiä, kas, tiettävästitarkoitan, sitä veijaria ja rettelöitsijää, fankkenhänet ottakoon! Ei, ei, tohtori, — lukekaa nämä paperit,niistä näette, kas, mikä dilemma minulla nyt on. Unohtikotiin paperit, kas niistä pienen määrän otin, kas — niinmonet käräjät kun hän on, kas, käynyt, niin paperejameillä on leivisköittäin ja se ei ole paljon, kun minä,kas, sanon: leivisköittäin. Koko fiini iltapöytä voidaanpaistaa ja keittää Kellbergin käräjäpapereilla. Ja minäpaistankin! Kas, kaikki Valhallan herrat saavat nauraa,kas, kun soosit vispaan tulella, missä Kellbergin hullutpaperit palavat. Mutta yksi todistus — sen vain tarvitsemme,kas, kun tohtori lukee, niin ymmärtää. SundiusLeski-drottningin rykmentistä, ei antanut kelvollistatodistusta. Ja kas, jos tohtori vielä tahtoo kuulla, kaskuinka hullu se minun entinen mieheni on, niin meneeStockhusiin vain: siellä hän puhuu ja huutaa yksinään,vaikkei ketään ihmistä ole kuulemassa. Kaikki kaupunginasiat puhuu ja minut vallan justiin piruksi tekee —mutta minä olen viaton, oh kuinka kauhea mies! Tahdoinkominä häntä? Kas en, en ja en! Jumala on todistajani.Sanoin, että j o s tahdon, saan joka sormelleviisi miestä. Mutta minä tahdon olla vapaa ja tykätäkenestä tykkään. Mutta kauniisti, kas, hän puhua osaa,tuo 'kuninkaan serkku' ja phyi ja phyi — valehtelee,hunsvotti! Hän on aivan ordinääriä sukua. Ei yhtä201

kuninkaan pisaraa... Tohtori — tässä, kas olkaa niinhelläsydämisen hyvä... Mutta minä tartten mukananisen todistuksen ja minulla on kiire, kas finessi vieaikaa... Niin hyvässä ruuassa, kas, kun olen sen lurjuksenpitänyt — kas, hän on saanut kaiken sen saman,minkä meidän herrat 'veljet'. Ja he tahtovat hyvää jafiiniä. Oo, kas, he olivat niin iloiset, kun minä jätin Kellberginja tulin takaisin heille. Kun minä vain saan avioeron,niin, kas minä otan takaisin oman nimeni: HelenaEleonora Winge... Kas, lapsi myöskin on ja sen hän,kas, voi saada pitää. Mutta ei se voi istua Stockhusissaisänsä kanssa! Minun herrani Valhallassa ovat hyvinkiltit kaikki — kas, minä uskon: he ottavat lapsen kummilapseksi.Ei ollut tarkoitus lasta saada, se tuli vahingossa,kas ... Nyt vain se todistus, tohtori Rosenström.Ja tietääkö tohtori, mitä — jos minä sen sanon, kas,hyvin hiljaa — mutta tyst: minun herrani ajattelevattohtoria Valhalla-seuraan! Mutta jos he kuulevat, kas,että minä olen mitään kertonut, niin he toimittavat, ettäminun kahvikuppiini pannaan myrkkyä ... Eikä kukaantiedä, mutta kas niin vain käy, että se restoratriisi, jokaennen oli Stockholmin Fortuna-kellarissa ja sitten ValhallassaViaporissa, hän kuoli sydämen slaagiin. Ja kas,minut saatetaan fiinisti silkkisamettisen tähtitäkin alla,missä suuret hopeaiset tupsut roikkuu, ja edessä käyvät,kas, surulyhtyjen kantajat — mutta kas: kahvikupissaoli myrkkyä . .. ! Tyst!Hän oli puhunut kiihkeästi ja yhtenä keskeytymättömänäkuiskauksena, antamatta vastaansanomisten vaikuttaakatkaisevasti. Hänen voimakkaat, kunismuotoisetkätensä ja silmänsä, niinkuin myös väkevän punaisethuulet tuntuivat toimivan hänen lumousvoimansakäskyläisinä heti, kun joku ihminen näytti oirettakaanaikoakseen tempautua irti hänen vaikutusvallastaan,kädet elivät ja kuvioivat sitä, mikä puheessa vielä täytyisalata, silmät antoivat aavistaa talteen pantuja iloja,huulet sykähtelivät... Siellä hän jo kiirehti matkanpäässä, Fortuna-kellarin kaunotar, hakien forelleja jaankeriaita herrainsa iltaruokaa varten. Rosenströminkäsissä olivat hänen jättämänsä Helsingin raastuvanoikeudenpaperien kopiot. Hän luki heti niiden alta202

Cronstedtin ja Danckwardtin sekä useiden viranomaistennimet. Myöskin Jacob Sundiuksen nimi oli häneltä pyydetyntodistuksen alla. Kaikilta linnoituksen rykmenttilääkäreiltäja myös Helsingin kaupungin physicukseltaoh viime aikoina pyydetty todistuksia eri tarkoituksiavarten. Olisiko Valhalla-seuralla todella ollut jokinkaukainen salaperäinen osuutensa niin hyvin murhissakuin todistusten tarpeissa?Viaporin linnoituksen komendanttivirastolta oli kemneroikeudelletullut memoriaali, missä C. O. Cronstedtimoittaa käskeneensä vangita ja Stockhusiin passittaaentisen kersantin Erik Kjellbergin sen johdosta, ettätämä julkisella paikalla ja virallisessa tilaisuudessa olikäyttänyt solvaavia sanoja hänestä, Cronstedtista jaherra kontra-amiraali ja ritari Danckwardtista.»Ja saapuivat nyt oikeuteen herra linnanvouti MathiasCronholm ja Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa LeskikuningattarenHenkirykmentin oikeusvääpeli, vääpeliGustaf Adolph Svahn sekä yleinen syyttäjä, niin myöskruunun vankihuoneesta vartioituna ja tänne noudettunaentinen kersantti ja linnoituksen lasimestari ErikKjellberg, joille mainittu memoriaali ja raportti julkiluettiin,ilmoittaen herra vänrikki ja kaupunginviskaaliWahlström, että herra vara-amiraali, Kuninkaallisen ArmeijanLaivaston Viaporin Laivueen Päällikkö, Komendantti,Kenraaliadjutantti, Kuninkaallisen MajesteetinMiekkaritarikunnan Suurristin Komentaja ja Ritari sekäJerusalemin P. Johannesritarikunnan Suurristin Komentaja,jalosyntyinen Carl Olof Cronstedt ynnä HerraKontra-amiraali Kenraaliadjutantti ja KuninkaallisenMajesteetin Miekkaritarikunnan Ritari, jalosyntyinenCarl Ad. Danckwardt, vaikkakin kehoitettuina olemaantutkimuksessa saapuvilla, olivat tästä kieltäytyneet,antaen yleiselle syyttäjälle tehtäväksi myöskin heidänpuolestaan juttua ajaa; samalla ilmoittaen suostuvansa,jos olosuhteet vastaisuudessa siihen antavat aihetta,oikeuden kutsusta tulemaan saapuville.Sittenkun Kjellberg, kysyttäessä, oli Lakikirjallavakuuttanut, että hänellä ei tällä kertaa ollut jääviä esitettävänäänoikeuden puheenjohtajaa tai jäseniä vas-203

taan, esiintuotiin: että Kjellberg, joka pitemmän aikaaoli oleskellut Viaporin linnoituksessa ja siellä elättänytitseään linnoituksen lasimestarina, mistä toimesta hänetoli kuluneen vuoden aikana vapautettu, ilman ettähänellä tämän jälkeen olisi ollut mitään tointa tai ettähän olisi antanut hengillekirjoittaa itseänsä, aika-ajoittainlevottomasti esiintyen ja käräjöiden, oli elänyt niinilmeisessä riidassa vaimonsa kanssa, että oli yrittänytottaa hänet hengiltä, ja viranomaisten suorittaessa jotainperunkirjoitusta hänen ja hänen vaimonsa pesässä, erästäriimua merkittäessä syntyneen kysymyksen yhteydessäsanonut: että komendanttuuri oli häneltä anastanut hevosenja että tämän oli tehnyt amiraali Cronstedt, tuo petturi,kuten sanat kuuluivat, ja koska Kjellberg, vaikkalinnanvouti oli varoittanut häntä käyttämästä sellaisiasanontoja, kuitenkin oh tätä jatkanut antamatta itseäänojentaa, ja kun hän sittemmin samana päivänä ei ainoastaankäyttänyt karkeita ja loukkaavia sanoja herroistaamiraaleista Cronstedt ja Danckwardt, josta syystä vääpeliSvahn oli hänet pidättänyt, vaan myös tämän jälkeenkotonaan oli rikkonut ikkunat ja kaiken, mitä olisaanut käsiinsä, sekä herra majurin ja ritarin Mannersträlentalossa aiheetta käynyt vaimonsa sisaren kimppuunja lyönyt häntä, joka on palveluksessa sanotunmajurin luona, oli linnanvouti katsonut virkansa mukaiseksilaatia sen memoriaalin, joka sittemmin oli pantulähetteelle; jättäen herra linnanvouti Kjellbergin asiankämneroikeuden laillisen menettelyn varaan.Vielä tuli ilmi, että sittenkuin Kjellberg sanottuna päivänä,sekalaisten tavarain kaupassa Ison Linnanpihanvarrella Viaporissa oli aivan aiheetta sanonut: että hänihmetteli, montako huoraa oli linnoituksessa ja saisikoniitä muutamasta tuhannesta taalerista lahjotuksi valtakunnanvarkaitavarten, oli hän oikeusvääpeli Svahninkysyessä, ketä hän tarkoitti sanalla valtakunnanvarkaat,selittänyt ja vastannut: heillä tarkoitan amiraaleja Cronstedtiaja Danckwardtia; ja kutsun heitä valtakunnanvarkaiksi ja varasamiraaleiksi, minkä myöskin voinoikeudessa näyttää toteen.Kuultuna näiden ilmiantojen johdosta selitti entinenkersantti Kjellberg, että hän ei varmuudella voinut muis­204

taa, oliko niin tapahtunut, kuten nyt oli kerrottu; muttalisäsi, jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa, että jos niinoli tapahtunut, oli se ollut seurauksena sekä siitä oikeudenkäynnistä,jonka hän oli Kuninkaallisen Majesteetinarmollisesta käskystä pannut vireille rykmentin sotaoikeudessauseita saman laivueen päälliköitä vastaan,koskien kruunun kalujen väärää hoitoa ja mikä juttu oliriippuvainen sekä korkea-arvoisen Kuninkaallisen Sotahovioikeudentuomiosta että siitä, että herra amiraali,komendantti ja komentaja Cronstedt oli Kjellbergiltäpidättänyt ja kieltänyt hänen oikeuksiaan; minkä vuoksi,jos Kjellberg oli häntä vastaan kohdistanut muutamiasopimattomia solvaisuja, jotka olivat johtuneet häntäkohdanneesta sorrosta ja kärsimyksistä, oli herra amiraali,selitti Kjellberg, hyvin ne ansainnut, varsinkinkoska Kjellberg ei ollut sanonut muuta kuin mitä hänhalusi todistaa ja minkä hän jo oli todistanutkin edelläkäydyissäoikeudenkäynneissä.Ja koska hän kuninkaallisen armeijan laivaston kanneviskaalinominaisuudessa, sen sotaoikeuksissa oli ajanutsyytettä sikäläisiä päälliköitä vastaan useasta varkaudestaja tehnyt tämän Kuninkaallisen Majesteetinarmollisesta käskystä ilman avustusta ja julkista palkkaa,niin katsoi hän näiden seikkojen olevan itselleentäydeksi puolustukseksi siihen, että asui ja oleskeli Viaporissa.Kersantti Kjellbergin vakuuttamiseksi siitä, että häntodella oli lausunut mainitut solvaisut herroista amiraaleistaCronstedtista ja Danckwardtista, syyttäjä pyysinyt kuulustuttaa konttorikirjuri Södermania ja kauppaapulaistaWeckmania, joiden ilmoitettiin olevan tännehaastetut ja olevan oikeuden etuhuoneessa saapuvilla,minkä vuoksi heidät nyt kutsuttiin oikeuteen, jolloinjääviä kysyttäessä, Kjellberg esiintoi, että Södermanillaoli toimi linnoitus-konttorissa ja oli täten osallinen taiainakin tietoinen sen Kjellbergille kuuluvan lasin varkaudesta,joka siellä oli tehty, sekä että jälkimmäistä eliWeckmania taasen oli pidettävä Kjellbergin vihamiehenä,koska hän oli tietoinen siitä tuhannen taalarin rahalähetyksestä,jonka Kuninkaallinen Majesteetti oli lähettänytKjellbergin korvaukseksi menoista jutuissa, joita hän oli205

pannut vireille armeijan laivaston päälliköitä vastaan,mutta mitkä rahat Weckman oli Kjellbergiltä salannut,niin että sanotut rahat eivät olleet tulleet Kjellberginhaltuun, vaan jääneet amiraali Cronstedtille, joka oliantanut ne Kjellbergin vaimolle.Asiasta kysyttäessä Söderman ja Weckman ilmoittivat,että he eivät ymmärtäneet, mitä Kjellberg oli edellämainitussasuhteessa heitä vastaan muistuttanut, koskaeivät tunteneet sellaisia seikkoja, joita Kjellberg oliesiintuonut; mutta Kjellberg pysyi jäävimuistutuksessaan,väittäen niiden perustuvan lakiin ja pyysi niistäpäätöstä; minkä vuoksi asianosaiset käskettiin poistumaansiksi aikaa kuin oikeudessa tehtiin seuraava.Välipäätös:Koska Kjellbergin, mainittujen henkilöiden kuulemistavastaan tekemät muistutukset ovat heidän puoleltaankiistetyt ja nämä muistutukset vaikkakin niitä voitaisiintodistaa, mistä väitettä kuitenkaan ei ole tehty, eivätmuodosta laillista jääviä, koska Kjellbergillä ei oleoikeudenkäyntiä vireillä todistajia vastaan, niin ovatnämä muistutukset mahdottomina ja vain mielettömyyttätodistavina täten hylätyt ja konttori-kirjuri Södermansekä kauppa-apulainen Weckman, joita vastaan muutoinei ole jääviä syntynyt tai löydettävissä, julistetut jäävittömiksiasiassa todistamaan: mikä sisäänkutsutuillejulistettiin: minkä johdosta Kjellberg päätöstä vastaanilmoitti tyytymättömyyttä, mikä merkittiin ratkaistavaksipääasian yhteydessä.Sittenkuin Söderman ja Weckman olivat vannoneettavanmukaisen todistajavalan ja saaneet muistutuksenvalan merkityksestä ja arvosta, kuunneltiin heitä kutakinerikseen, jolloin kertoivat:I:mo Söderman: että kersantti Kjellberg yllämainittunapäivänä, jolloin todistaja yhdessä vääpeli Svahninkanssa oli ollut kauppias Schuggen puodissa, ilman edelläkäyvääaihetta tai keskustelua, oli lausunut: olisihauska tietää montako huoraa on linnoituksessa, ja saisikoheidät lahjottua viidellätoista tai kuudellatoista206

tuhannella taalarilla ottamaan hengen Valtakunnan pettureilta,eräältä amiraali Cronstedtilta ja Danckwardtilta.Ja kun vääpeli Svahn oli varoittanut Kjellbergiä käyttämästätällaisia hyödyttömiä solvaisuja, oli Kjellberglisännyt: haastakaa minut tästä oikeuteen. Kutsun heitäsiitä huolimatta valtakunnan varkaiksi ja valtakunnanpettureiksi. Enempää todistaja ei ollut kuullut, vaan hetilähtenyt pois. Luettu; myönnetty.Tähän Kjellberg huomautti, että hän ei ollut sanonuteikä tarkoittanut, että mainittuja naisihmisiä lahjottaisiinottamaan amiraaleja Cronstedtia ja Danckwardtiahengiltä, vaan Kjellbergiä itseään, koska hän oli useammankerran tavannut tällaisia talossaan, jotka olivatyrittäneet ottaa hänet hengiltä; mutta todistaja Söderman,tästä kuultuna, pysyi vakavasti antamassaan kertomuksessaja poistui, selitettyään vannomansa todistajavalannojalla, että hän ei Kjellbergin huomautusten jamuun esiintymisen nojalla voinut tulla muuhun lopputulokseen,kuin että Kjellberg oli mielenvikainen.2:do Weckman: että hän mainituissa ja todistajan kertomissatilaisuuksissa ei ollut voinut kiinnittää erikoistahuomiota Kjellbergiin tai siihen miten hänen sanansaolivat sattuneet, koska todistaja oli katsonut, että hänei ollut täysissä sielun voimissa; kuitenkin oli todistajakuullut Kjellbergin sanoneen, että amiraalit Cronstedtja Danekwardt olivat varasamiraaleja ja valtakunnanvarkaita.Luettu, myönnetty, poistui.Tähän todistajanlausuntoon Kjellbergillä ei ollutmuuta muistuttamista kuin, että hän ei suinkaan olluthullu, vaan oli täysissä sielunvoimissa. Kuullessaan mielenvikaisuudestaanpuhuttavan hän ei ollut vähän,vaan erittäin järkytetty ahdistajiensa puolelta kärsimästäänsorrosta.»Rosenström päästi paperit käsistään ja tunsi voimakkaasti,että Kjellbergiä haluttiin mielenvikaisuuden varjollavaientaa. Todistusta, jota Valhalla-veljesten restauratriisioli pyytänyt, hän tuskin voisi täältä saada...Kellon helähtelyt huoneessa ilmaisivat ajan nopeaa kulkuaja vastaanoton alkamista, mutta Rosenströmiä jännittipäästä oikeudenpöytäkirjojen päähän, vaikkapavain selaillen. Amiraalit olivat selittäneet ainoastaan207

lainaksi antaneensa kruunun tavaroita kartanoihin. Kuitenkaaneivät heidän selityksensä olleet vakuuttaneetketään ja oikeudenkäyntiä yhä jatkui. Kjellbergin, tuonlevottoman ruotsalaisen miehen, jolla oli suomalainenäiti — mielenvikaisuus tekisi toivotun lopun koko tästäperin ikävästä jutusta. Linnoituksenkin mainetta, Ehrensvärdinkuuluisan Pohjolan Gibraltarin, murensi tällainentila. Muureja tosin kyllä paraikaa korjattiin — savilaastiaajettiin tälläkin hetkellä proomuihin, sekoituskirnujenvääntökurjet polskuttelivat ja kurnuttivat niin,että tyynellä säällä kuului kauas merelle. Ja amiraalihanoli sisällisenkin elämän puhdistuttamiseksi ryhtynytsuurella luudalla lakaisuttamaan Susisaaria. Mutta tuohellittämätön Kellberg, 'kuninkaan sukulainen', jolla olisuomalainen äiti, piti yhä puoliaan lakikirja kädessä ... !»Vannottuaan todistajan valan ja saatuaan muistutuksensen merkityksestä ja arvosta raatimiehet Gardbergja Grahn, kumpikin vuorollansa, kertoi:I:mo Gardberg: että Kjellberg kuluvan Elokuun 15päivänä, todistajan ja raatimies Grahnin ollessa Kjellberginluona suorittamassa edellämainittua toimitusta,keskustellessaan todistajan kanssa siitä oikeudenkäynnistäsotaoikeudessa, minkä Kjellberg oli pannut vireillearmeijan laivaston Viaporissa olevia herroja upseerejavastaan, mikä oikeudenkäynti oli riippuvainen arvoisansotaoikeuden tuomiosta, vaikutti kiihtyneeltä ja lausuitällöin eräitä sopimattomia lausumia herra amiraaliCronstedtista, voimatta todistaja kuitenkaan muistaasanontoja. Syyttäjän kysymykseen todistaja ilmoitti,että hän ei ollut huomannut Kjellbergissä mitään mielenhäiriötäpuheessa eikä eleissä.»No niin. Kunnon Granberg ei ollut sallinut lahjoaitseään. Eikä myöskään Grahn. Hän oli luetteloinutKjellbergin omaisuutta eikä kiinnittänyt huomiota muuhun.Kuitenkin hän muisti kuulleensa, että Kjellberg,esittäessään erästä pyykkinuoraa luetteloitavaksi, olisanonut, että tämä oli hänellä vielä jäljellä, ollen sehänen viimeinen omaisuutensa!Herrojen amiraalien Cronstedtin ja Danckwardtin puolestalinnanvouti Cronholm jätti oikeuteen seuraavan208

mainittujen herrojen omakätisesti allekirjoittaman memoriaalin:»Sattuneista syistä, joiden mukaan entinen kersanttiKjellberg on mielenvikainen, rajoitamme niiden rikkomustensuhteen, joita hän on tehnyt meitä ja virkojammevastaan, enemmät huomautuksemme häneen nähden, jättämälläasian Kämneroikeuden laillista toimenpidettävarten Kjellbergin saattamiseksi kotiseudulleen sielläomaistensa hoidettavaksi.»Suullisesti herra linnanvouti lisäsi, »että herra amiraaliCronstedt, Viaporin linnoituksen komendanttina olimäärännyt, että Kjellbergiä yhteiskunnalle vaarallisenajäsenenä ja ilman tointa Viaporissa, ei olisi päästettävävapaalle jalalle eikä myöskään sallittava hänen sinnetulla, koska siitä oli odotettavissa haittoja.»Kjellberg huomautti tähän, että edellämainitun memoriaalintekijät itse olivat hulluja, koska eivät olleet tutkineethänen hulluuttansa. Ja oli hänelle muuten yhdentekevää,mihin hänet lähetettiin, kunhan hän vain saisihaltuunsa ne paperit, jotka hän häntä pidätettäessä olijättänyt Viaporiin ja jotka sisältävät asiakirjoja, joidenhaltuunsa saamista Kämneroikeuden toimesta hän vaati,koska ne todistaisivat valtakunnalle vahingollisista yrityksistäkuninkaallisen armeijan laivaston Viaporin laivueessa,jotka Kjellberg jo oli täydellisesti selvittänyt.Näiden pohjalla myöskin oli syytä kysyä, oliko KjellbergistäViaporin linnoituksessa enemmän haittaa kuinherra amiraali Cronstedtista.Rosenström, kellonsa lyöntien ahdistamana, kiirehtiselailemistaan, todeten, että syytetty useita kertoja vartioitunaoli tuotu vankihuoneesta oikeuteen ja aina selviytynyt.Vihdoin seurasi lääkärinatesti, piirilääkäriSundiuksen, jolta sitä oli pyydetty.Mutta tohtorin odotushuoneessa jo käveltiin levottomastija Pitcéenin ääni tiedoitti potilaille, että herra tohtorikyllä avaa oven — tuon tuossa — samassa hetkessä,tuotanoin, jolloin kello lyö kuusi. Hänellä on kalliskaappikello, joka hänen huoneessaan osoittaa aikaa. Eisaa mennä, tuotanoin, ovea kopistelemaan, vaan sopiitässä odottaa.14 — Talvio, Kootut teokset XII 209

»Arvoisan kämneroikeuden kehoitettua minua tutkimaanja antamaan virkani puolesta lausunnon siitä, onkovangittu entinen kersantti ja lasimestari E. Kjellbergmielenvikainen, olen kaksi eri kertaa, nimittäin kuluvankuun 2. ja 4. päivänä, tarkoin häntä tarkastellut ja muutenhäntä kuulustellut, jolloin totesin:A. Vartalo laiha.B. Iho vaalea ja kirkas: silmät siniset, eivät ulkonevat,eivätkä sisäänpainuneet, ilme vapaa, katse valpas ja häiriintymätöntilapäisestä melusta, ei kuitenkaan terävä;tukka ruskeahko, ei karkea.C. Hänen vastauksensa ovat vapaat, selvät ja tarkat;lausunta selvää, tämä sekä ulkomuoto muuttumaton, kunpuhe kääntyy äkkiä tai vähitellen käsittelemään hänenentisiä olosuhteitaan.D. Hänen ilmeensä osoitti vihaa ja katkeruutta menetetynvapautensa ja kärsimänsä vääryyden vuoksi; epäili,että uhataan hänen henkeään; sanoo muuten, että ei olehelposti pelästytettävissä; jaE. Että hänen vanhempansa ja muut sukulaisensaeivät ole olleet mielenvikaisia.F. Että hän on 39-vuotias, ettei hänellä ole koskaanollut mitään sairautta, joka olisi päähän tai alaruumiiseenjättänyt mitään huomattavia vikoja; että päänsärky,suhina korvissa, huimaus jne. eivät koskaan ole vaivanneet;ei koskaan ole huomannut itsessään mielenmasennustatai taipumusta pelkoon, muutoin kuin jos vastoinkäyminentai huolestuttava seikka joksikin hetkeksi onvoinut tällaista aikaansaada, jolloin toiveet sellaistenvoittamisesta pian ovat palautuneet; ei myöskään huomannutmitään muutoksia ajatuskykyyn nähden; myöskinnyt katsoo olevansa täysin terve, lukuunottamattapunertavaa ihottumaa nenän päällä; hänellä on tasainenja asianmukainen ruokahalu, ainoastaan hieman vähentynytniinä päivinä, jolloin hänen oikeudenkäyntinsäovat aiheuttaneet enemmän ajatusten jännitystä. Pahoinvointiaei hän tunne mistään ruuasta, mutta kyllä kunon nauttinut erityisen suuren määrän väkijuomia; nukkuunyt hyvin, kun on erillään siitä henkilöstä, jonka onkatsonut tahtovan hänelle aiheuttaa pahaa.210

G. Ulkomuoto ei ilmennä mitään sairaalloisuutta; hengityson vapaa.H. Mutta hänen valtimonsa tuntuu hitaalta, kovalta jajossain määrin täyteläiseltä, minkä ei katso aiheutuvanmistään sairaustilasta, joten hän ei tahdo mitään apua.Mielenhäiriötä ei kersantti Kjellbergissä voida mitenkääntodeta näiden ilmiöiden perusteella, joita voi tavataaivan täysjärkisillä ihmisillä, mutta ne eivät myöskäänvoi täysin häntä siitä vapauttaa; koska sellaista, etenkinjos se aiheutetaan moraalisista syistä, osittain ei alussausein voida huomata ja taudilla voi niinikään olla terveitäväliaikoja, ja osittain koska tauti vaikuttaa ainoastaanmuutamiin määrättyihin käsitteisiin, joita kuitenkin,ollen pohjaltaan virheellisiä, voidaan esittää järkevässämuodossa. Salainen raskasmielisyys antaa aihettamuista ilmiöistä huolimatta olettaa sellaista, ja voidaansitä kutsua suuremmaksi tai vähäisemmäksi mielenhäiriöksi,pysyväiseksi tai hetkelliseksi. Onko jälkimmäinenjo tapahtunut, ei nykyisistä ja edellämainituistailmiöistä voida päätellä.Minkä kaiken todistan vannomani virkavalan ja seuraavanvakuutukseni nojalla: niin totta kuin Jumalaminua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta. Helsingissä...Jakob Sundius.Lääket. toht. ja Piirilääk.(Sinetti.)Rosenström ei ollut lukenut loppuun oikeuspöytäkirjoja,kun jo lukkoa röykytettiin ja miehen ääni odotushuoneestavirkkoi: »Se jo löi kuusi, vaan ei ketäänastunut ovesta sisään, niinkuin tuo pikentti lupasi. Niinettä lähden kai tästä kotiin ja kartanon vouti kyllä hohtimillasen pahan hampaan ottaa — hän on sellaisiaennenkin tehnyt, koska apteekissa sanoivat, etteivätmitkään rohdot auta. Ja meillä ollaan pellolla, kun tämäkesä tuli niin äkkiä... Niin että hyvästi sitten vaan.»Tohtori tavoitti potilaan oven takaa. Mies parahti hetinähdessään pienessä laudoilla erotetussa työhuoneessainstrumenttikaapin. Ja kun tohtori tarttui hänen leukoihinsatutkiakseen häntä, niin hän kiljaisi entistä211

lujemmin, riistäytyi irti ja huusi ovessa, että hän tahtoohampaineen päivineen mennä hautaan. Hänen mukaansakiirehti pois joitakin muita potilaita, jotka olivat odottaneetvuoroa ja jotka nyt hätääntyivät. Odotushuoneenpunaiseksi maalatulle penkille jäi nuori nainen, jokavalitti kurkkuaan. Kävi selville, että hän oli Stockhusinvartijan vaimo. Ja hänen rintaansa ja kurkkuaan ainakivisti, kun heidän huoneensa oli siellä niin liki pahimpienrikollisten kellareita, että sinne aina nousi myrkyllinenmärkä ilma alhaalta. Lapsetkin tuppasivat täälläsairastelemaan. Ei, ei sinne koskaan paistanut päivä,paitsi illansuussa tuli valoa, kun piti ovea auki. Ja raskastaoli kuunnella, kun toiset vangit puhuivat ääneensä,tai itkivät ja huusivatkin, toisilla oli tapana rukoillalujalla äänellä ja toiset kiroilivatkin. Isommassa vankisalissaoli nyt kaksikymmentäseitsemän miestä ja nekaksi mustalaistyttöä — vartijan täytyi yötäpäivää valvoaniitä tirkistysreiästä. Yksinään pienessä kadunpuoleisessakulmakellarissa oli se linnoituksen lasimestari,se Kjellberg... Hänellä oli niin omituisen selkeä ääni,että saattoi erottaa sanat, vaikkei hän korottanutkaanpuhettaan. »Jahah-jaa» — ja se on niin valittava, kunhän sen sanoo, että itkettää kuunnella.— No, kertokaapa nyt, mitä muuta hän puhuu.— Johan minä kerran Siljanderia — miestäni — pyysin,että hän kävisi noutamassa tohtorin tai papin. Kunlasimestari kovin kauniisti puheli häistä, joissa kerranoli ollut jossakin kaukana, ja morsiamesta, joka oli kymmenenvuotta odottanut sulhastaan sodasta. »Ja sieltähiljaisesta erämaan korvesta minä houkuttelin, jahahjaa,houkuttelin kauniin nuoren pojan tänne linnoituksenmustalais-akkojen vieteltäväksi! Ja mihin joutuvatvanha isä ja sisar, Marjaana? Jahah-jaa. Anna anteeksi,Marjaana. En tietänyt mitä tein.» Ihan yksikseen puheleetällaisia, niinkuin jollekin kertoisi, vaikka ihan yksinäänon. Tai lieneekö puhunut kuolleelle äidilleen, silläusein hänelle puhelee aivan kuin näkisi hänet. On mahtanuthänellä olla hyvä äiti... Jos tohtori vaikkapa nytennättäisi pistäytyä Stockhusissa, niin ehkä vielä itsevoisitte kuulla ...Hoitaessaan vanginvartija Siljanderin kalpeaa nuorta212

vaimoa, jolla selvästi oli rintatauti, Rosenström saikuulla, vähitellen ja pelonalaisesti kerrottuna, ettäeversti Wirgin vasta oli tullut kotiin Ruotsista ja jo kaksikertaa käynyt Stockhusissa. Ja juuri silloin oli Kjellbergsattunut pauhaamaan »linnoituksen varkaista ja kavaltajista».Ja muustakin, joka oli niin rumaa, ettei sitävoinut tohtorille mainitakaan. Ja eversti oli tullut vartijanhuoneeseen ja kysynyt Siljanderilta, eikö hänenkinmielestään ollut selvää, että vanki oli hullu. Tähän oliSiljander sanonut, ettei hän voi sitä sanoa sentähden,että kuka hyvänsä tulisi hulluksi, jos pitäisi viikkomääriäolla sellaisessa kopissa. Ja lisäksi kun vanki katsooolevansa syytön. Mutta tätä ei olisi pitänyt sanoa!Eversti suuttui kovin — sellaisen vanginvartijan paikkaoli Stockhusin alimmassa kellarissa eikä vartijana. Jasiitä hän pitää huolen, että Stockhusiin saadaan järjestys!— Mutta toisella kertaa, kun tuli, oli ystävällisempija sanoi, ettei nyt kuitenkaan vaadi Siljanderia pois toimestaan,kun on noin monta pientä lasta. Ja hän päinvastointahtoo heitä auttaa... Ja pani pöydälle rahaa.Ja lupasi enemmän antaa, kun tämä ikävä juttu saadaanselvitetyksi... Mutta oli kuin ne rahat olisivat polttaneet,eikä niihin kukaan koskenut. Siinä oli paljon rahaa.Vanginvartijan vaimon lähdettyä oli odotushuoneenpunaisella penkillä silmäpotilaita. Se oli sitä samaa tihrutautia,trakomaa, mitä täällä tavattiin hirvittävän paljon.Sehän oli tarttuvaa, mutta tähänhän ei kukaan tahtonutuskoa. Ja se oli jo hyvin pahana, ennenkuin potilastuli lääkärin luo. Samoin oli laita rintatautisten.Pitceen ilmoitti ovella:— Soittaj aherra on tuotanoin heitellyt sireeninoksiatohtorin ikkunaan, mutta kun ei tohtori ole kuullut, niinhän tuli sisälle. Sanoo tuotanoin itsellään olevan tärkeääpuhuttavaa. Tuotanoin: herra Kress on täällä. Sireeninsanoi jo olevan kukassa linnoituksen valleilla.Kress oli kalpea kuin valvotun yön jälkeen.— Mutta veli Fredrik, mitä on tapahtunut? Vaiovatko linnoituksen iloiset rouvat taas soitattaneet sinualäpi yön?Kress rutisti rikkihuiskitut sireenintertut suutaan213

vasten ja kiirehti, hattu päässä, ohi odotushuoneessavaikeroivan potilaan, joka piteli polveaan, Rosenströminasuinhuoneeseen.— Minun täytyy puhua kanssasi — kestääkö tuotavielä kauan?— Mitä sitten on tapahtunut? ... Ei, katso, en voijättää miestä, hänellähän on kovia tuskia... Pitceen,onko tuvassa kaikki kunnossa? Muistakaa, sinä jaRoberta, mitä minä olen sanonut. Miehellä on pahapaise ... Pitceen, tule sitten sanomaan ... Soittele rakasystävä, tässä kunnekkas palaan — tämän minun fortepianonipitäisikin olla sinun — enhän minä enää milloinkaanennätä soittaa... ! Vaan tottahan illalla tulette,niinkuin oli sovittu... ? Näin lauantaisin on täällä useinpaljon työtä. Vaan tekisit minulle palveluksen, joslukisit nämä paperit. Koskevat Kjellbergiä. Ja mietippä:miten nyt pelastan sairashuoneeni, johon tahtovat pistääterveitä sotamiehiä? Ja mistä saan Stockhusin vanginvartijalleinhimillisen asunnon? Ja sellainenhan pitäisiolla vangeillakin. Ajattele: kaksikymmentäseitsemänmiestä ja kaksi mustalaistyttöä samassa huoneessa...Ja nämä nukkuvat irrallisilla orjilla... Mutta mikäsinun on? Oletko paljonkin juonut? Puhu toki — sinuapitää näemmä kohdellakin sairaana.— Mein Gott, wass soll ich sagen! Gewiss, olen valvonutja juonutkin.— Ja kosinut ja mennyt kihloihin?— En, mutta katsellut kuinka rakastellaan ja lyönytsiihen tahtia. Zum Teufel, mitä se minuun kuuluu.Pyhänä soitan kirkossa, arkena hyppysalissa. Molemmatyhdessä tekevät elämän.— Oliko Lovise siellä?— Stava oli! Ota sinä vaan Lovisesi.— Mutta etkö tänä iltana sitten aiokaan esittää Loviselleomistamaasi sonaattia?— Uskotko että mestari voi lyödä pienen oppipojanyhdellä iskulla kuoliaaksi kuin sääsken?— En usko. Mestari kasvattaa oppipojasta mestarin.— Sain kotoa Danzigista nuottikäärön. Sen lähettieräs Malvina, joka kerran oli minulle hyvin hyvä. Rakastunutmestari on omistanut sonaatin seitsentoistavuo-214

tiaalle rakastetulle. Tämän jälkeen ei kenenkään enääpidä säveltää eikä omistaa mitään rakastetulleen. Se onkertakaikkisesti tehty.— Ludvig van Beethoven? sanoi Rosenström.— Ludvig van Beethoven, nyökkäsi Kress.Oli kuin kuu, aurinko ja tähdet olisivat paistaneet yhtaikaaja valkeat kukkaset ja syntiset ihmiset olleet polvillaanniiden edessä. Ludvig van Beethovenin sävelmaailmaympäröi molemmat ystävät. Kress tarttui vihdoinRosenströmiä olkapäihin ja katsoi häntä silmiin.— Tänä iltana soitan teille Kuutamosonaatin cissmollissa.Mutta sinä kihlaat tytön. Anna jotain juotavaa.Rosenström läksi huoneesta. Kress, etsiessään viinilasia,saikin samalla käsiinsä paperipinkan ja antoi silmiensäseurata sitä sivua, joka sattui olemaan päällimmäisenä.»Ja sittenkuin Kjellberg, joka tänään osoitti enemmänhillittyä käytöstä ja mielenselvyyttä kuin aikaisempinaoikeudenkäyntipäivinä, hänelle tehtyyn kysymykseenkertoi syntyneensä marraskuussa 1766 Christinehamninkaupungissa, missä hänen nyttemmin kuollut isänsä oliollut lasimestarina, ja jossa hänen suomalaissyntyinenäitinsä, kotoisin Hämeenmaasta Suomessa ja siirtyneenäVermlantiin vielä eli viime vuonna, mutta nyt on kuollut,että hän vuonna 1793 oli tullut tänne Ruotsista jasamana vuonna otettu kuninkaallisen armeijan laivastonViaporin laivueen kersantiksi, sekä mennyt Viaporissanaimisiin vielä elävän, mutta pesäeroa pyytäneen vaimonsakanssa, josta aviosta oli syntynyt nyttemmin 2-vuotias poikalapsi; että hän vuonna 1799 oli eronnut kersantintoimestaja tämän jälkeen linnoituslasimestarinatoiminut Viaporissa; että hän vuonna 1802 oli ryhtynytilmiantamaan mainitun laivueen päälliköitä, kruununkalujen asiattomasta käsittelemisestä, mitä ilmiantoa hänsittemmin oli jatkanut sotaoikeudessa, kunnes tutkimuspäätettiin ja juttu ratkaisemattomana alistettiin korkeaarvoisenkuninkaallisen sotahovioikeuden ratkaistavaksi,että hänen ja hänen vaimonsa välinen riitaisuus avioliitossaoli alkanut noin 2 vuotta sitten ja kehittynyt sel­215

laisiin äärimmäisyyksiin, että hän myöskin oli ollut tappelussavaimonsa kanssa; ja että hän pikaistuksissaanviimeksikuluneen elokuun 15 päivänä oli särkenyttalonsa ikkunat; ja että syy, miksi hän oli häirinnyt jatunkeutunut naapurissa palvelevan kälynsä luokse oli se,että käly ilman Kjellbergin lupaa oli ottanut luokseenhänen poikansa, minkä vuoksi hän oli kepillä tullut lyöneeksikälyään muutamia kertoja; että hän viimeksikuluneen vuoden lopussa tai kuluvan vuoden alussa olikäynyt Pyhällä Ehtoollisella Viaporin varuskunnan seurakunnassa.Niin merkittiin tähän lopuksi, että Kjellbergtämän tuomioistuimen tieten ei aikaisemmin oleollut syytteessä tai rangaistu.Syyttäjä esiintoi tällöin: että kersantti Kjellberginoletettua mielenvikaisuutta ei ole voitu luotettavasti selvittääja että...»»Ach, mein Gott, Friedrich Kressistä varmaan voisitodistaa, että hän tällä hetkellä on mielipuoli! Ja ehkäsinustakin, suuri veljeni siellä Wienin kaupungissa, missäkuuntelet metsää ja virran juoksua, olisi voitu todistaa,että olit tullut jollekin rajalle, missä autuus ja hulluusviipyvät sylikkäin — silloin kun otit vastaan tämäntässä. Kärsivältä ja onnelliselta sydämeltä otit vastaantämän tässä, ach mein Gott! ...» Ja Friedrich Kressinkädet pitelivät nuottilehtiä ikäänkuin ne olisivat olleetatlas-silkkiä, jonka kuidut, hauraina kuin kuunsäteet,helähtävät niihin sormien sattuessa. Hän silitti nuottilehtiäja hänen ilonsa oli kipeä, kun hän istuutui klaveerinääreen ja eteensä avasi Beethovenin sonaatin omistuksineenkuolemattomalle rakastetulle, 'An die unsterblicheGeliebte'. Hänen pitkävaaksainen vasenkätensä etsi mustan cissmoll-oktaavin ja oikean kädenpeukalo löysi ass-tagnentin, alkaen siitä liukua edelleen.Oikean käden säestys oli täällä alussa kuin säveltäjänkuuma, levottomasti aavisteleva hengitys, ja vasemmankäden oktaavit julistivat sitä tunnustusta, joka täyttirakastuneen sydämen. »Oma yksinäinen veljeni, oletantanut loisteliaampaa ja ankarampaa, olet antanut suurempaaja valtavampaakin, mutta et milloinkaan ole ollutminulle näin likeinen kuin tässä... Lovise saa tänäiltana tämän kuulla, sanon hänelle tänään hyvästi. Se216

sonaatti, jonka uskalsin hänelle säveltää, ei milloinkaantule hänen korviinsa, eikä kenenkään korviin. Se maatkoonmuiden sävellysteni mukana raudoitetussa arkussaniHelsingin köyhän kirkon kellarissa, missä ehtoollisviinisäilytetään. Mutta arkku on kodistani, on Danzigista.Ja äitini pani siihen pienet tavarani, kun hänenpoikaansa veti maailmalle pakoon Malvinaa, ylhäistänuorta patrisilaisrouvaa, joka kirkossa istui kuuntelemassa,kun hänen turvattinsa, poikanen Friedrich Kresssoitteli doomissa, kirkonvartijan poika. Eikä poikasellaenää ollut isä Bachin fuugaa edessään, vaan hänen sydämensämyrskysi ilmoille ensi lemmen ujoa, vastustamatontariemua. Jalo rouva toivoi pojasta musicusta eikäsäälinyt varojaan. Ja äidilleen poika lupasi pian palatakotiin. Mutta ei tähän hetkeen asti vielä ole palannutkaan,koska tämän oudon kelmeän maan, tämän Suomenvalkoiset yöt ja revontulet ovat ottaneet hänet vangikseeneivätkä päästä häntä irti. Ja täällä ylhäällä pohjoisessaon kansakin jotenkuten samankaltaista kuin sielläkotona ja tyttökin on samantapainen ja sukulainen, onvakaa ja valkotukkainen. Ja laulelee yksinään, muttalakkaa kun hänet huomataan, niinkuin linnut tekevät.Ja siellä kotona Malvina siis vielä muistaa häntä! Hänon nyt suuren perheen äiti ja elää suurellisessa kodissa.Mitä hän on tahtonut sanoa tällä Beethovenin sonaatilla?Kirkonvartijan pojalle hänen lahjansa on tuonutvaltavan järkytyksen. Hän on tuntenut koko kodittomuutensa.Eihän hänellä ole pesää enempää kuin käenpoikasella. Ach mein Gott, Lovise olisi voinut käydäenemmäksikin kuin oppilaaksi. Mutta se unelma oli vainsaippuakupla. Eilen se hajosi. Eilen Lovise puhui: »Mestari,eikö teistäkin Berndt Olof Rosenström ole kaunisja hyvä ihminen? En ole koskaan nähnyt kauniimpaa.Seison ikkunan alla, kun hän joskus iltamyöhällä soittaaVihreässä talossa... Äitini sanoo, ettei se ole soveliasta,mutta minun täytyy mennä. Juoksen pois, kun häntuntee, koska tulen sinne, vaikka astun hyvin hiljaa...Oletteko kuullut, mestari, että joku rikas rouva Tukholmassaolisi lahjoittanut hänelle sen kauniin fortepianon,vaikka hän sanoo saaneensa sen ystäviltä Turussa? Minkätähdentohtori Rosenström ei puhu totta? Sanotaan,217

että hän olisi pelastanut tuon rikkaan rouvan hengen jamyös hänen pienen lapsensa hengen. Minkätähden eitätä voi tunnustaa? Luuletteko, mestari, että Rosenströmkinpiti siitä rouvasta? ... Ettekö voisi, mestari,kysyä tätä — tehän olette niin hyvät ystävät! Minulleoli niin tärkeää tietää se. Ehkäpä Berndt Olof Rosenströmyhäti ajattelee tuota rouvaa?» ... Eilen päivällä,soittotunnin jälkeen, kun Magdalena Kuhlberg jo olilähtenyt, Lovise puhui opettajalleen kaiken tämän! Tuosuloinen lapsi katsoi suoraan silmiin aavistamatta, ettähaavoitti kuulijaansa ja opettajaansa, joka myös uskoiolevansa jotain muuta... Zum Teufel, saakoon hänsydämensä valitun, ei ystävä mene ystävän tielle ...Bruder du, Lugvig van Beethoven, olet tuntenut nämäminun asiani pohjaan asti, ota vastaan rippini, tunnetmiljoonien sydänten ripin. Olet meille kaikille valmistanutlievennyksen. Tämä loppusatsi, tämä myrsky onmeidän.Kress soitti 'An die unsterbliehe Geliebte'lle' omistetunsonaatin myrskyisen lopun. Mutta vähitellen eienää Lovise eivätkä hänen muutkaan rakkaat tyttölapsensaolleet häntä läsnä, vaan he häipyivät jonnekinhänen elämänsä tiepuoleen itkemään ja nauramaan jajäi yksin ja ainoastaan ensimmäinen rakastettu hänenkotikaupunkinsa doomista, Malvina Buchner ... Kirkonvartijanpoika, joka siellä oli päässyt urkujen ääreenkuin itsensä Herran Jumalan polville, ei tietänyt mitenkätuo hänen jumaloitunsa silloin oli sinne tullut, hän vaintunsi koko ruumiissaan ihanan järkytyksen, jota eikukaan muu voinut aikaansaada kuin tuo unsterblieheGeliebte. Kirkon korkeitten holvien hämäryydestä häämöttisolakka naishahmo — jos olisi voinut temmatalyhdyn vanhan vihkivesialtaan yläpuolelta ja nostaa sitäholvien alle, niin olisi nähnyt kauneimman ja puhtaimman,minkä Jumala koskaan oli luonut, Malvina Buchnerin.Kress eli yhä uudelleen sonaatin myrsky-osassa. Hänmyrskysi nyt vihdoin vain omasta puolestaan, myrskysisentähden, että hän oli kotikaupunkinsa valtaisten urkujenja omien toivojensa ikuisuudesta joutunut viheliäisenpelitoosan soittajaksi syrjäiseen maanääreen, ajal­218

lisuuteen, missä pitkät siivet katkaistaan ja mieli masennetaanmaahan. »Zum Teufel, mitä minä tässä teen?Otan veneeni. Lähden kauas: onhan valkoisten öidenaikaa. Ja minä olen kerta kaikkiaan täällä antanut vangitaitseni...»Hän tunsi yhtäkkiä, että hänen ranteeseensa tartuttiin.Rosenström otti tyhjän lasin hänen kädestään.— Et voi moittia helsinkiläisiä, veli Fredrik — sinuatäällä kunnioitetaan ja ihaillaan kuin kuningasta. Onoikeastaan hämmästyttävää, että tällaisessa kaupungissavallitsee niin suuri musiikkiharrastus ...Kress alkoi nauraa.— Toivotaan minulta marsseja ja tansseja, hahhahhah.Kuninkuuteni loppuu, kun tämä perintöni loppuu...Ihmettelen etten vielä ole onnistunut sitä hävittämään.Ei enää yhtä nuottia! H ä n on kaikki jo sanonut ja saanutsanottavansa suoraan Jumalan suusta. Veli, annaanteeksi, mutta en tule tänä iltana. Malvina Büchner onmuistanut minua — ymmärräthän! Olen nyt Beethoveninvanki, hän vie minut kanssaan merelle ... Zum Teufel,sinun täytyy minua ymmärtää, en nyt halua ollakenenkään kanssa, en sinunkaan. Päästä irti. Ja pidähuolta siitä, että tänä iltana kihlaat tytön. Sävellän teillehäämarssin, sen voin luvata. En tule, en tule, en tuleillalla. Kutsu kenet tahdot. Anna minulle lisää juotavaa.Menen ja heitän mereen sen arkun, joka on tuollakirkossa ehtoollisviinitynnöreiden joukossa ...Rosenström tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä.— Muista, veljeni:Selig wer sich vor der Weltohne Hass verschliesst...Pitääkö minun siis lähettää oppilaillesi kirjelippu jossailmoitan, etten voikaan ottaa heitä vastaan ... ? Koskasiis kihlaan Lovisen?— En tule, en tule...Tohtorin rokonarpinen renki seisoi kynttilänä ovellailmoittaessaan herrallensa hänen ylhäisyytensä amiraaliCronstedtin.— Mon docteur, näen että odotuskamarissanne onpaljon väkeä, mutta sallitte minun ehkä kuitenkin toimittaaasiani... Kas, teillähän on kaunis naturalie-219

kokoelma. Muistan erittäin hyvin: te olitte mukana sekäSuursaarella että Ruotsinsalmella ... Kuulin teistä paljastahyvää ... Olen niinkuin ehkä tiedätte linnoituksessapannut toimeen puhdistuksen karkoittamalla levottomatja rikolliset ainekset. Ne olivat kyllä omalaatuisetkarnevaalit, kun irtolaiset, mustalaiset ja arestantitmarssivat linnanpihan poikki — mustalaisnaisilla olilisäksi röyhkeys luvata palata. Kun nyt kerran tämämaa on sellainen, ettei sodan uhka täältä koskaan lopu,niin olisi anteeksiantamatonta sallia sellaista roskajoukkoahäiritsemässä linnoituksen kuria ja järjestystä.Ihailtava sankari Napoleon Bonaparte näyttää tällähetkellä kaikille saamattomille herroille esikuvaa, jonkapitäisi saattaa heidät häpeästä punastumaan... Niin,mon docteur, teidän myötävaikutustanne nyt toivonsaadakseni yhden rikollisen ja ehkä kaikkein levottomimmanpois maskeraadeista: mielipuolen Kjellbergin,joka tällä hetkellä istuu Stockhusissa. Tarvitaan lääkärintodistus ja niin hänet lähetetään kotiseudulleen hoidettavaksi.Enkö minä aavistanut, että herra amiraali toivoisi minultajotakin, jota minun on vaikea täyttää! ajatteliRosenström. Ja noin suuresti hän ihailee NapoleonBonapartea, jota hänen kuninkaansa vihaa sammumattomallavihalla!— Jätän teidät rauhaan, Rosenström. Mutta ensiksitahdon ilahduttaa teitä tiedolla, että armeijan majoitustaei panna sairastupaanne. Siitä pidän huolen. Te hämmästytte,mistä olen saanut tietooni teidän sairastupannevaaran. Ystävänne Heidenstrauch on sen minulle uskonut.Saatte olla murheetta. Ja toivon että t e hoidatteKjellbergin asian.— Herra amiraali, olen suuresti kiitollinen. Mutta.. j— Mutta? Kuuluuko teille lausua minulle jokin'mutta'?— Votre Excellence, Sundiushan on antanut todistuksentässä lasimestarin asiassa.— Onko sekin teidän mielestänne todistus! Ja tällaistenviranomaisten avulla minun pitäisi puolustaa linnoitusta.— Votre Excellence, jos sallitte, olen valmis tutki -220

maan miehen tilaa. Mutta siinä ympäristössä, missä hännyt on, se ei käy päinsä. Helsingin vankihuoneessa minäitsekin ja kuka hyvänsä toinen voi viikon sisällä menettääjärkensä, ja Kjellberg istuu siellä eri otteissa jokuukausia ja on silti selviytynyt oikeuden edessä...Pelkään että hänen terveytensä on erikoisen hyvä.Ruotsinsalmen voittaja tuijotti tiukasti vastaansanojaan.Rosenström luuli voivansa syvistä laskoksista hänensilmiensä välissä sittenkin lukea epätoivoa enemmänkuin suuttumusta.— Tulen katsomaan, että hänet näennäisesti päästetäänvapaalle jalalle, nimenomaan lääkärintutkimustavarten, ja vain joksikin päiväksi. Mutta linnoitukseenei hän saa tulla... Luotan teidän isänmaallisuuteenne,mon docteur.— Minulla on kunnia, teidän ylhäisyytenne, kiittääsairashuoneestani.Rosenström saattoi korkean vieraansa ulko-ovelle asti.Mitä hän oli tarkoittanut 'isänmaallisuudella'? Linnoituksenkohtaloko näin raskaana painoi hänen hartioitaan?Mitä hän todella oli tahtonut sanoa 'isänmaallisuudella'?Sitäkö, että Ruotsin kunnian tähden tuo miesoli uhrattava?Näin lauantaipäivinä tuli odotushuoneeseen yllin kyllinniin 'parempaa' kuin 'huonompaakin' väkeä, kutenPitcéenin tapa oli sitä lajitella. Laivoja oli eilen palannutkotiin ja tähän kuuluivat myöskin pienet tappelut.Mutta tappelijat Pitcéen aina luki huonompaan väkeenja he saivat odottaa tuvassa. Kartanonomistajani tyttäret,joita käärme oli pistänyt kielometsässä, tai joita vaivasihaluttomuus, tai kalvetustauti, odottivat punaisillapenkeillä odotushuoneessa. Täällä myös istuivat paremmattalonpoikaisihmiset ja tietenkin upseeri-perheidenjäsenet, jotka viimeksi mainitut renki mieluimmin olisivienyt tohtorin omaan huoneeseen, missä klaveeri ja perhosetolivat, jollei tohtori olisi sitä niin ankarasti kieltänyt.Vaan mihin luokkaan tuotanoin olikaan luettavatämä pitkä parrakas herrasmies, joka tuli sisään liehuvin,kirjavin kaulaliinoin, taskussa suuri silkkinen nenäliina,ja kengän-littanoissa, jommoisia ei pidetty tässä221

maassa eikä Ruotsissakaan? Niin, ja ennenkaikkea: eitäällä pidetty tuollaista hattua. Oliko sekin hattu? Jättiläisenkärpässieni se oli. Kuumista maista mahtoi tulla,tuotanoin, tuollainen herra. Viikin talousmamsseli taasistui odotushuoneessa hänkin — hänhän oli ottanut ihkatuotanoin tavaksi toripäivinä pistäytyä täällä tohtorillaitkemässä. Ja taisi olla yhä enemmän itkettävää, ihmistenhampaisiin oli pahasti joutunut tuo sokean pormestarintytär, niinkuin oli etukäteen jo arvattukin. Kukillisessahameessaan hän siinä istui ja katseli tuontuostakinkulmiensa alta ja kuin säikähtyneenä parrakkaaseenulkomaalaiseen herraan, joka julmasti haukotteli ja rennostiloikoili penkillään. Oli kaiketi tuotanoin laivallatullut, yökauden tapellut ja pyrki nyt neulottamaan tohtorillajotakin paikkaansa, joka oli tappelussa mennytpuhki. Näin arveli renki, ylläpitäessään järjestystätalossa, niin hyvin tuvan puolella kuin odotushuoneessa.Mutta tuonne puutarhaanpa oli sinnekin tullut odottajia,ja tuotanoin: sinisestä hunnustaankin jo tunsi kapteenskaHjärnen, hänet joka rokonarpiensa vuoksi ei koskaankäynyt ilman huntua. Tohtori voiteli häntä monenlaisillepomaadoilla. Ja siinä oli myös majurinrouva vonHauswolff. Tohtorin luo oli äsken vahingossa päässytnuori huivipää tyttö, joka oli huonosti puhunut ruotsia.Pitceen selvitteli itsekseen, oliko Amalia, pormestarintytär, päästettävä ennen upseerinrouvia vaiko heidänjälkeensä. Pääsköön nyt sitten, koska odottaa siinä valmiinaja rouvat istuvat ulkona katselemassa merta.Vaan tuotanoin, mitä ihmettä ne toisistaan katselivat,tuo kukkahameinen mamsseli Viikistä ja tuo parrakasherra kuumista maista? Tuotanoin, aivan katselivatkuin tunteakseen toisensa, vaikka taas siinä samassatalousmamsseli hypisteli hopeisia kellonvitjojaan ja katsoipoispäin. Olisivat kysyneet, tuotanoin suoraan, että:olemmeko me vanhoja tuttavia, vai emmekö ole? Vaanse kuului herrasväelle tuollainen kainosteleminen. Muttaniinpä sentään lopulta kävikin, että he ryhtyivät puhelemaanasioistaan. Parrakas herra oikaisi itsensä penkiltäsuoraksi, näytti keltaisia silkkisukkiaan matalienkenkälittanoiden lovista, veti kirjavan nenäliinan taskustaanja aivasti. Ohoi, olipa sillä miehellä, tuotanoin,222

kalliita sormuksia sormet täynnä. Ja nyt hän avasisuunsa:— Pardon, senorita — tai ehkä jo olette senora —,mutta emmeköhän me ole lapsina leikkineet yhdessä?Ettekö te ole Amalia? Ja enkö minä kerran yrittänyttyöntää teitä kaivoon? Silloin sain selkääni... OlenGustaf Weckström. Tietysti ette voi tuntea tämän partapörröntähden. Mutta tätä ei voi ajaa pois, koska sekätkee salaisuutta.Amalia Lizelles katsoi pitkään ja tutkivasti.— Gussi Weckström — me kutsuimme teitä Gussiksi?— Potztausend! Tuusanjeevelit ja pukinkintut, mitenmukavaa, että löysin vanhan tuttavan... ! Ja, zoo gaaftin de vereld!— En muistanut, että te olette näin veljenne näköinen,Johanneksen, Domarbyn herran, tarkoitan.— No niin, hänellähän nyt kuuluu olevan kartano.Olenkin sinne matkalla, kunhan vain saan kyydin.Amalia Lizelles punehtui.— Kyydin? Olisiko sopimatonta tarjota teille tilaaminun kaleeseissani? Olen palveluksessa... siellä päin.Ja voin hyvin saattaa teidät Domarbyhyn. Kuinka teolettekaan veljenne näköinen!— No, tämähän vasta — piru vie, jotakin... ! Kuinlasten ja imeväisten satua... Eilen tuntuikin kolkolta,kun ei mistään löytynyt tuttuja. Ja nyt! Vähän jo johtuimieleen, että mitä ajattelinkaan kun läksin tänne, tiesinhän,että molemmat vanhemmat olivat täällä kuolleet.Mutta sielläkin oli joskus yksinäistä sen jälkeen kunvaimoni kuoli keltakuumeeseen...— Keltakuumeeseen! Eikö teille jäänyt lapsiakaan?— Ei.— Kyllä ymmärrän. Missä te nyt sitten olette ollutnämä monet vuodet?— Kaikkialla ja joka paikassa. Missä vain ulottuvaisuuttaoli, niin sinnepäin nämä pojat aurasivat nokallaantien. Meitä oli nimittäin kaksi Suomen poikaa jamissä vapaussota vain kärysi, niin sinne meitä, pakanavie, veti! Ja kun sitten kuulimme, että tuo suurveijariBonaparte aikoo tarttua meidänkin maamme rattaanpyöriin,niin päättelimme, että lähdetäänpäs katsomaan, tar-223

vittaisiinko kotona miehiä. Onhan meillä sotakokemusta,tämä rintakin tässä on täynnä kunniamerkkejä. Ja entästämä parrantaus täällä, se vasta kunniamerkki on. Enminä puhu niistä kiluhelyistä, jotka ripustetaan vaatteidenpäälle, vaan niistä jotka miekalla ja kuulilla riimutetaansuoraan nahkaan. Piru tietköön, että ne eivät ainamene umpeen, vaan marisevat yöt ja päivät, niinkuinminullakin tuossa noin — se taisi repeytyä vähän isommaksi,kun tässä yöllä jyllättiin. Senhän vuoksi minätänne tohtorin luo tulinkin — se on minun asiani. Mitäsasiaa teillä on, leikkitoveri, hehhehheh — tarkoitan:viekö teiltä paljon aikaa, kun tohtorin kanssa puhutteasianne?Amalia Lizellesin kasvot, jotka syvästi myötätuntoakuvastaen olivat seuranneet puhujaa, lehahtivat tuskaisaantummaan punaan. Krist' siunaa, miten GussiWeckström hämmentyi! Eihän hän muuta tarkoittanutkuin että päästäisiin lähtemään sinne veljen haciendalle...Mutta lääkärin huoneessa istui tuolinnurkalla hento,köyhästi puettu, huivipää tyttö. Hän oli Maria JohannaMatin tytär Sotamiehentalosta sieltä kaukaa rajalta. Hänei ollut täällä ensi kertaa. Tohtori tiesi, että venäläisetja metsän pedot aina olivat heitä ahdistaneet, että heiltäoli koti palanut, että he lähteäkseen Sotamiehentalonviimeistä poikaa etsimään olivat myyneet kaikki mitäheillä oli ollut. Mutta ne olivat pian loppuneet. Kun he,isä ja tytär, väsymyksestä ja nälästä jo nääntyneinä olivatpäässeet niille tienoille, missä heidän kielensä, tämänsuomenkielen ymmärtäminen loppui, masensi tämä kovastivanhaa miestä.. Ja silloin tapahtui, että hän eräänäaamuna havahtuessaan orjilla majapaikassa, mihin heolivat päässeet yöksi, ei silmillään enää nähnyt. Silmätolivat ulospäin katsellen terveet, mutta niillä ei nähnyt,tuskin päivän kuumotustakaan. Ainoastaan auringonvalo pisti silmään niin että teki kipeää.Kun he siinä isän kanssa nyt tuskittelivat eivätkä tietäneet,mihin joutuisivat, oli isä kuulevinaan äänen jokasanoi: ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksija jotta Jumalan työt sinussa kunnioitettaisiin.224

Ja monesti kävi niinkuin niissä laukussa, joita isomuorioli lapsille laulanut, että närhi raksutteli siinä tienhaarassa,mistä piti astua. Tai oli jänön jäljet osoittamassasuuntaa. Ja he aivan ihmettelivät. Mutta tästä he jälleensaivat voimaa ja kävelivät aina Helsinkiin asti jalöysivät majapaikan kaupungin laidalla Töölön talonmaalla, uskovaisten ihmisten tykönä. Ja isälle annettiinprofeteeraamisen ja saarnaamisen lahja niin että hänenympärilleen kokoontui paljon kansaa, vaikkeivät he ymmärtäneethänen kieltään. Mutta hänestä kävi ulosihmeellinen voima niin että ihmiset lankesivat polvilleenhänen puhuessaan ja ottivat opetukset vastaan, kuntytär, Marjaana ne heille heidän kielellään selitti. Eikäisä kysynyt ihmisten muotoa, vaan kaikille ennusti senmukaankuin henki hänelle sanoi. Sattui kyllä niinkin,että lasimestari, joka oli heille tuttava, selitti muutamiaisän ennustuksia sillä lailla, että jotkut korkeat rouvatsiitä pahenivat... Tämän kaiken oli tyttönen Marjaanaaikaisemmin jo kertonut. Mutta sitä vain he isän kanssanyt surivat, ettei heitä päästetty sotamies Juhana Matinpojanpuheille, sillä hänen vuoksensa ja Jumalan käskystähänhe olivat tähän pitkään vaellukseen ryhtyneet.He eivät ymmärtäneet, minkätähden ei Juhanaa päästettylinnoituksesta heidän puheilleen, joskohta he senkäsittivät, ettei heitä voitu päästää sinne. He olivat, isäja tytär päiväkausia seisoskelleet rannalla toivossa, ettäheidän omaisensa edes sattumalta siitä kulkisi ohi. Marjaanaoli käynyt itse pormestarin ja raatiherrojen puheilla.Jos olisivat olleet täällä luutnantti Lochtander taieversti Jägerhorn, mutta heidät oli komennettu matkalle... Isää vaivasi kova koti-ikävä. Hänelle oli pantukauas-katsomisen taakka, niinkuin everstillekin. Muttasellainen on kärsimystä.Tyttö ehkä kertasi asioita, jotka hän jo aikaisemminoli tohtorille kertonut, ja hän puhui ne tavalla, jollatoistetaan moniin otteisiin esitetyt ja jo ulkoa opitut tuskallisetsanottavat.Olen unohtanut heidät, totesi Rosenström. Minä lupasinpuhua isästä ja tyttärestä amiraalille, jonka tahdostaheidän toivonsa toteuttaminen riippuu. Häpeä kyllä:minä olen unohtanut heidät! Tuo äkkiä punastuva, laiha15 — Talvio, Kootut teokset XII 225

ja teraksen-kiinteä tyttökin näytti hyvin tietävän, ettäoli jätetty täyttämättä annettu lupaus, sillä hänen kirkkaankellahtavatsilmänsä ja pettymyksen väre suupielissäsyyttivät äänettömällä tavallaan. Hän oli tulluttänne, mutta hän tuskin enää uskoi lupauksiin.— Tehän ette enää asukaan Töölössä? sanoi Rosenström,tunnustellen miten voisi parantaa laiminlyöntiänsä.— Meidät karkoitettiin metsätaloon Meilahdessa, silloinkun karkoitettiin mustalaiset ja irtolaiset ja arestantit.Olemme saaneet olla vanhan saunan nurkassa,kun ei täälläpäin kylvetä. Minä olen ollut palveluspiikanatalossa. Mutta nyt meidät passitetaan kruununkyydillä... Niinkuin rosvot ja irtolaiset.Tyttö punehtui niin, että hänen koko olemuksensakäsiä ja kynsiä myöten tuntui mustuvan.Hän ei itke, ajatteli Rosenström, vaikka häpeä syöhäntä kuin myrkky . .. Omituinen tyttö. Ja tämän saatoinunohtaa. Enkä ole tarkannut isääkään, jolle on suotukauaskatsomisen lahja . ..— Ja nyt te siis tahtoisitte tavata omaisenne, joka palveleeAdlercreutzin rykmentissä?— Niin. Me emme voi lähteä jollemme ole häntätavanneet. Täällä on kirja, joka minun täytyy antaa.— Etkö sinä voi lähettää sitä? Tarkoitan: jollei amiraalisotilaallisista syistä suostuisi pyyntöönne?Tytön silmät leiskahtelivat vihastuneina kuin polttavanauringon kuivat ja pistävät säteet. Hänen kielensä tarttuilikurkkuun, kun hän sanoi:— Omasta kädestäni vain annan. Se on Sotamiehentalonainoa perintö viimeiselle pojalleen. Miksei amiraalianna minun tavata veljeäni?Koko hänen teräksinen ruumiinsa vetäytyi kokoontehdäkseen tilaa kädelle — lujalle, päivänpaahtamallekädelle, joka povesta otti vanhan litistyneen kirjan.Samalla seurasi vaate, jossa ei enää näkynyt mitäänväriä. Se oli se, jolla sirkku jäähyväishetkellä oli sivellytveikan pintaa ja jota hän siitä lähtien oli säilyttänytruumiinsa lämmössä.. . Kapea, työn kovettama käsiojensi kirjan tohtorille ja sijoitti vaatteen takaisinpovelle. Hän seisoi siinä uhmamielellä ikäänkuin moit­226

tien, että häntä ei ymmärretty ennenkuin hän nämäsalaiset asiansa ilmaisi.Kirja ei ollut raamattu, ei liioin katkismus tai virsikirjakaan.Sen kuluneessa kannessa luettiin: ChartaÖfver Sverige jemte Storf urstendömet Finland ...Tytön silmät seurasivat hellittämättä kirjaa ja niidenkeltainen paahde oli kuin auringon, kun se kypsyttääpeltoja.- Siinä on Aape-enon perintö veikalle, joka on sotamies.Suomalainen ei saa koskaan unohtaa tuota tienoota,minkä enon sormi on piirtänyt. Siinä on raja.Eno sanoi tärkeää. Puhun sen veikalle.—. Sotamiehentalo? sanoi Rosenström, varovasti aukaistenkulutettuja lehtiä ja moniin kertoihin taivutettujasivuja.— Niin, kun meiltä aina on oltu sodassa.— Mutta mitä te nyt teette kotona, kun kaikki onpalanutta?— Rakennamme saunan ja sitten muutkin huoneet.Niin on aina tehty. Ei olisi hätää, jos isä näkisi.— Te tarvitsisitte tämän sotamiespojan kotiin rakentamaan?— Niinhän tarvitsisimme. Kuusi poikaa meiltä onjäänyt tantereille ja niiden nimiä isä yökaudet toistaa:»Juhana ... Pekka . .. Aatu .. . Anterus ... Paavo .. .Kustu...» Kaikki ovat olleet Matinpoikia, niinkuin tämäviimeinenkin Juhana, minun kaksoisveljeni. Vaan . ..Tyttö aikoi nähtävästi nyt puhua erikoisen raskaastaasiasta, koska hän syvältä veti henkeään ja kapeidenkasvojen piirteet jäykistyivät.— Vaan ... Minun täytyy ottaa aviomies, että jaksettaisiinpanna koti kuntoon. Siellä on sellainen, jokaminua on kysynyt vaimokseen ... En minä hänestä pidäja kaiketi häntä läksinkin pakoon. Mutta muita ei nytole... Niin, herra tohtori, olen ollut jo kovin kauan.Ei muuta kuin että jos pyy taisitte herra amiraalia päästämäänveljeni. ..Hän otti tohtorin polvelta tutut lehdet, joilla enonsormi oli kulkenut niin monen yön ja niin monen päiväntunteina. Sen saattaminen pojan omaisuudeksi olikannattanut vaivalloisen vaelluksen läpi koko isänmaan227

alueen. Kartta siirtyi tottuneesti tytön pellavaisen röijynpääntiestä sisälle ja pysähtyi miehustan kohdalle.Marjaana Matintytär solmi ankaran tumman huivinsaleuan alle ja niiasi. Rosenström ojensi hänelle kunnioittavastikätensä.— Minä en nyt unohda asiaasi. Sanoinhan sinulle joenkö sanonut? —, että isäsi sokeus, joka on tullut yhtäkkiäilman varsinaista syytä, voi samalla tavalla mennäkin.Muistelepa vain Jeesuksen ihmetöitä.Tyttö tuijotti lääkäriin, silmät suurina ja avonaisina.Sydän tuntui puhkaisevan rinnan. Olisiko tämä mahdollista?— Herra tohtori sanoi kyllä, mutta jos vain voisi saadasen uskon! ... Vaan tietääkö herra tohtori, mikä minunisälleni viimeksi on näytetty? ... Siitä joutuu hirsipuuhun,jos se tulee esivallan korviin. Että miekanterällä vedetään Suomen raja Pietarintakaa ja suurten järvien takaa, missäihmiset puhuvat samaa kieltä kuin me.Ja yksipäinen lintu tuhoaa kaksipäisen linnun, muttauudella rajalla seisoo haarniskoituja miehiä, joiden kiivissäluetaan: vanhurskaus... urhoollisuuskunnia... Onko se isässä hulluutta vai onko se viisautta?Amalia Lizelles ja Gussi Weckström kursailivat herttaisestiovessa, Rosenströmin tehdessä heistä johtopäätöksiään.Amalia sanoi toisen kerran tulevansa puhumaanasiansa tohtorille, hän tahtoi nyt kiirehtiä tervehtimäänisäänsä, että pian päästäisiin lähtemään. Eiköollutkin ihmeellistä, herra tohtori, että he kaksi täälläodotushuoneessa pitkästä aikaa tapasivat toisensa. Tämäoli Domarbyn herran veli Gustaf, joka on ollut poissahirvittävän kauan. He olivat pieninä hyppineet nappikuoppaatuossa torilla. Eikö se nyt ole ihmeellistä, muttaniin ihmeellisesti voi käydä... Jollei sitä itse näkisi,niin uskoisi satuja kerrottavan. Tulen siis tänne takaisin...Auf Wiedersehen, Herr Doktor ...— Ja wohl, herra arkkiaatteri, minä ja minun toveriniPaavo Matinpoika Soldat olemme tulleet pitkiltä matkoilta,koska kuulimme huhuttavan, että täällä kotona228

olisi odotettavissa tupenrapinaa. Ja me laskimme, ettäsillaikaa kun kotka ja haaskalinnut höyhentävät toisiaan,metsäkyynkyläinen voi rakentaa oman pesän — kas,herra Rosenström, oma koti on oma koti. Ja näitä Suomenkesäöitä ei voi unehuttaa, kuka ne kerran on nähnyt.Me päättelimme, että pannaanpa sielläkin toimeenvapaustaistelu!Kaikkia liinojaan ja takinliepeitään roimasti liehutellensekä ojentaen jalkansa suoriksi eteensä lattiamatolle,Weckström puhui niin lujalla äänellä, että täytyi kuuluaranta-aitoille asti, puhumattakaan potilaista odotushuoneessa.Kyllä ovatkin muodostuneet veljekset erilaisiksi, ajatteliRosenström. Ja mitä mahdetaankaan Domarbyssäsanoa, kun Amalia Lizelles Viikin hallavalla hevosellaajaa Domarbyn pihamaalle ja jättää sinne portaideneteen tämän suuripartaisen, liikkuvaisen ja elegantinherran? Eikä Rosenström voinut olla mielessään naurahtamattaproprietäärin loukkaantunutta hämmennystähänen todetessaan, että kanssaperillinen ja kuolleeksiluultu veli olikin saapunut ottamaan osaansa!— Ja wohl, missä vapaustaistelulta käryääkin, niinsiellä me, Paavo ja Gussi olemme mukana. Ja meidänverta on nyt tarpeeksi vuotanut sekä espanjalaisten ettägreekkiläisten ja monen muun kansan pelloille, niin ettävuotakoon nyt kerta täällä kotonakin. Se on vahvaaverta, sillä Paavo tulee vanhasta sotamiessuvusta Suomenja Venäjän rajalta ja häneltä on viisi veljeä jäänytkinriipin-raapin sotatantereille. Mutta hän itse joutuivangiksi ja pääsi karkaamaan ja piilottui nopeaan kolmimastoon,joka kappalelastissa oli matkalla Singaporeen.Ja tällä fregatilla me tavattiin ja sanottiin ensin toisillemmeettä 'yes' ja 'goodby' ja 'bon jour' ja 'buenas tardes',kunnekkas vihdoin Paavo itsekseen sanoi että 'perkele'!ja silloin me tiedettiin, että Suomesta ollaan javeljiä ollaan. Paavo on hurskas mies, mutta perkelekintäytyy osata lausua paikallaan, kun mutka tulee matkassavastaan ... Pardon, monsieur le docteur, täällämeillä vaan ovat saumat ratkenneet — täällä rintaluidenkohdalla — au, au, vaatteet ovat tarttuneet kiinni haa-229

vaan ... ! Ei, haava ei tahdo pysyä kiinni ja joskus seon aika kiukkuinen. Kas, vyö on mennyt paikoiltaan.Roberta toi haaleaa vettä suuressa porsliini vadissa jaryhtyi liuottamaan haavaa sillaikaa kun tohtori menipuutarhaan kysymään, mitä linnoituksen rouville kuului.Hänen korvissaan polki toistuvassa tahdissa nimi 'PaavoMatinpoika, Paavo Matinpoika ...' Marjaana Matintytarhanoli tänään ensin lausunut nimen ja maailmankiertäjäWeckström lausui sen sitten, liittäen siihen sukunimen'Soldat'. Puuttuu tosiaan nyt vain, että todetaan molempientarkoittavan samaa miestä! Ja puuttuu vain, ettävanha sokea isä järkytyksestä saa näkönsä takaisin, kunkuulee Paavo poikansa palanneen. Silloin astuu Seikkailutotisesti hurjassa hulluudessaan, mutta samallaerittäin miellyttävänä, keskelle arkista elämää, johonsiltä yleensä pääsy on ankarasti kielletty — mikä ei estäviehättävää veitikkaa silloin tällöin sittenkin rikkomastakieltoja ja hyppäämästä keskelle hyvien ihmisten käytännöllistäpäivänmenoa. Horribelia romantiikkaa, sinisukka-neitojenaivontäytettä! Mutta entäpä jos suloinenSeikkailu nyt tänään yhtäkkiä töytääkin pölyiseen pieneenHelsinkiin ja panee asiat paikalleen niinkuin WilliamShakespearen Kesäyön unelman pieni Puck? JaAmalia Lizelles, joka todennäköisesti odottaa Klingsporinlasta, saa aviomiehen, ja Sotamiehentalon uljaat ihmiset,isä ja tytär, saavat mitä heille kuuluu? Paljastanpääni ja ristin käteni, kaikessa kuivassa kirjaviisaudessani!— Teillä on tänään inhottavan paljon työtä, Rosenström!kuului sinihuntuisen Sophie Hjärnen ääni valkoiseltapenkiltä, keskeltä sitä nuorten pensaiden istutusta,josta Heidenstrauch ja Rosenström olivat niinylpeät.— Me olemme ihan kyllästyneet, Rosenström, jaaioimme juuri palata linnoitukseen! lisäsi Helena vonHauswolff. — Emme olisi uskoneet, että niin vähän välitättemeistä!Rosenström seisoi ystävättärien edessä hymyillen japienillä kumarruksilla vastaanottaen nämä heidän tervehdyksensä.— Te tiedätte, armolliseni, miten suuren rikoksen230

tekisin omaa hellää tuntoani vastaan, jos menettelisinniinkuin suvaitsette leikitellen lausua. Mutta sallittekominun kiinnittää huomiotanne puutarhaan, jonka kaunistuksenaparaikaa suvaitsette viipyä. Me olemme Heidenstrauchinkanssa raivanneet tämän ruman rantaalueen.Omilla käsillämme tietysti, illoin, kun on sattunutvapaahetki. Aiomme vähitellen istuttaa tänneharvinaisuuksiakin ... Ja kaupungin paha vanha kaatopaikkasaatiin sijoitetuksi tuonne Esikaupunkitorintaakse . . .— Kuulkaa nyt Rosenström, koska te sitten suvaitsettekuunnella meitä? Vai menemmekö takaisin tyhjin toimin?Onko se kaunista ja lääkärinvalanne mukaista?— Chere madame Sophie, näen että teidän kädessänneon tölkki sitä uutta voidetta, jonka Heidenstrauch juurisai laivalla. Olen sitä tarkastanut ja te voitte sitä käyttää.Mutta täytyy antaa itse luonnonkin tehdä tehtävänsä— ihonne siliää siliämistään, totean sen ilolla.Käyttäkää voidetta säästeliäästi.Rouva Sophie Hjärne asteli lääkärin vierellä kadulleasti, missä he olivat kahden, ja nosti siinä harsonsa.— Ettekö näe, että olen peloittavan ruma. Jollettevoinut minua parantaa, niin miksette antanut minunkuolla? Tiedän, tiedän mitä tahdotte sanoa: että olenkiittämätön, ettei kukaan huomaa mitään, jollen ainaitse huomauta, että voitan Hjärnen takaisin, jos oleniloinen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Johan sepiikakin siellä Anna Brunowilla saarnasi 'sisäisestä kauneudesta'— kyllähän te kaikki olette olleet nopsat antamaanneuvoja. Mutta minä tahdon takaisin kauneuteni,kuuletteko! Tahdon että Hjärne on minun lumoissani,että jokainen joka tulee vastaani, ihastuneena kääntyyminuun katsomaan, että olen kauniimpi kuin kukaanmuu. Näin on ollut kerran. Kauneuteni! Kauneuteni!Rosenström hymyili ja nyökkäsi päätään.— Enhän enää voi astua jalallani Tukholman maaalueelle,sillä mitä ystäväni sanoisivatkaan! En ikinäenää saa nähdä kuninkaankaupunkiani! Ja minähänvasta olen nuori. Rosenström, te olette käynyt paljossaopissa, auttakaa minua! Kuulkaa, sanokaa: eikö löydyjotakin, jolla täyttäisi nuo kauheat kuopat kasvoissani?231

Kaikki on kuin herneiden heittämää. Oh, mon Dieu,comme je suis malheureuse! Sanokaa, olenko minä niinruma, ettei mies enää voisi minua suudella? Tarkoitantäyttä totta!— Rakas madame, kyllä teitä kuka mies tahansa suutelee...— Suutelisitteko te?— Minä? Kyllä, tietysti. Suutelenhan minä, maiscertainement.— Diable, kun te valehtelette, Rosenström. Näettetämän hirmuisen rumuuden ja laskette siitä leikkiä.Rosenströmin huoneessa kuului kello lyövän. Hänenkasvonsa kävivät kylmiksi ja sileiksi.— Non, madame, en laske leikkiä. Mutta sanon vieläkin,että nyt voitte oman tahtomisenne voimalla saadauuden ja entistä arvokkaamman kauneuden — sisällisen.Tällä te lumoatte miehenne ja meidät kaikki muut.Entinenkin kauneus, jota pidätte niin tavoiteltavana,palaa, kun rauhoitutte. Teille on ehkä pantu tallellejokin suuri tehtävä.— Kuulkaahan, tohtori, olen saanut tietooni, ettäVenäjän keisarinnat olisivat keksineet erikoisen vaikuttaviaihomaaleja...Rosenström kohautti olkapäitään ja painoi hymynsäyhä tiukentuvien huulten väliin.— Mahdollista. Mutta tokkohan ruotsalainen aatelisnainenja upseerinrouva haluaisi käyttää niitä.— Te olette sietämätön!Sophie Hjärnen huntu laskeutui jälleen kasvoille. Hänlausui kirosanan, jota eivät linnoituksen ylhäiset naisetvieroksuneet, kun he todenteolla suuttuivat: perkele.Sitten hän alkoi silmillään etsiä venettä, jossa oli tännetullut. Soutajaa ei näkynyt missään.— Sallikaa minun saattaa teidät ystävättärenne luo,madame, pyysi Rosenström, tarjoten käsivartensa onnettomallenaiselle.Sophie Hjärne oli syvästi onneton!Vaan mikähän huuslaari se olikaan kuronut kokoontämän kaukomatkaisen herran haavat? Ettei hän vaanitse olisi parsinneulalla ja seililangalla niitä vetänyt232

yhteen, kun niitä näin poikin ja pitkin oli hankkinutruumiiseensa. Roberta, tohtorin naisellinen käskyntäyttäjä,alkoi toimittaa, että jo olisi aika asettua tänne kotiinja mennä naimisiin: oliko täällä puute koreista tytöistä,ja isänperintökin piti jo ottaa haltuunsa, täytyihänDomarbyn herran ja hänen veljensä tasata nuorimmanveljensä kanssa. Vaikka näin ulkopuolisen kyllä oli vaikeaymmärtää, että veljekset saattoivat olla niin erilaiset!Vaan meri ja sota ne kyllä voivat miehen niin muuttaa,että joskus oman äidin on vaikea poikaansa tuntea,kun ammoin kuolleeksi luultu ihkasen elävänä palaa. Jasellaisissa tapauksissa kyllä joka kerta koko kaupungissakävi kuin myrskytuuli tai iloinen ruistalkoitten hummaus,joka kuului laidasta laitaan kaupunkia ja siitäkinkauemmaksi... Mutta tohtoripa joutui tuolla jälleenviipymään, tuon linnoituksen kapteenskan esittäessäasioitaan. Niinpä kunnianarvoisa herra Gustaf Weckströmsillaikaa ennätti kertoa ja kuullakin yhtä ja toista.Ennen iltaa tiesi koko Helsinki hänen rikkaana leskimiehenä,sormet täynnä kalliita sormuksia palanneenkotiin ja hänen mukanaan sen kaupungista passitetunylämaan ennustajamiehen pojan, joka mies oli täälläherättänyt pahennusta ja jonka poika oli joutunut sotavangiksi,päässyt karkaamaan ja sitten kierrellyt maailmaa.Helena von Hauswolff viipyi kauan Heidenstrauchinkaupassa, läpikäyden kaikki mitä viime laivoilla oli tullut,vaatetavaroista aina hajuvesiin ja ihovoiteisiin asti.Heidenstrauch suorasukaiseen tapaansa ärsytti häntälupaamalla lähettää laskut everstille — miksei everstisaisi tietää, että everstinna ostoksillaan halusi tuottaamiehelleen iloa?Hän rohkeni korkean upseerin rouvalle sanoa tämänvasten kasvoja! Jesses, miten Helenaa suututti! Mitenkähänpaljon Heidenstrauch mahtoikaan aavistaa siitä,ketä Helena von Hauswolffin koko ilahuttamisen-halutarkoitti? Mitä tiesivät tai aavistivat uteliaat kaupunkilaisetja naapurit linnoituksessa? Olikohan ehkä piantulossa sekin hetki, jolloin Hauswolffkin alkoi aavistaajotakin?233

— Kas niin, Heidenstrauch, naurahti Helena ravistellenkiharoitaan, — olkaa kiltti nyt! Mehän aina olemmeolleet niin hyviä ystäviä.— Jaa-a, meine Gnädige, aber Ordnung muss sein.Järjestys täytyy olla.— Mutta koska minä sitten haluaisin olla iloinen jakaunis, jollen nyt kun olen nuori!Helena von Hauswolff ei kuitenkaan enää ollut iloinen.Mitäpä korut ja kauniit vaatteet merkitsivät, kun ei hänsaanut tavata ainoaa rakastettuaan! Hän rakasti, rakastiensi kertaa elämässään, vaikka hänellä olikin kaksi lasta.Ja Carl Wilhelm Reuterskjöld rakasti hänkin ensi kertaaelämässään, ja siitä lähtien jolloin he tämän käsittivät,oli koko heidän olemassaolonsa yhtä ainoaa riuduttavaakaipausta ja odotusta. He pyrkivät sieluineen ruumiineenrakkautensa täyttymyksen hetkeä kohden. Muttasepä olikin suunnattomien vaikeuksien takana, ikäänkuinkoko maailma olisi liittoutunut kiusaamaan heitä vartioinnillaan,uteliaisuudellaan, salakavalalla yllättämistaidollaanja pirullisella vaanimisellaan. Kaikkialla olijoku, kaikkialle tuli joku, kaikista ikkunoista saattoikatsoa ulos, Viaporin kallioillakin kävelivät vartijatyötä ja päivää. Niinpä olivat heidän polttavan hellyytensäilmaisut pakosta supistuneet hyvin vähäisiksi.Hengessä he himoitsivat toistensa omistamista, muttaheidän huulensa tapasivat tyhjän ja heidän syleilynsäjäi unennäöksi. Sophie Hjärnellä ei enää ollut kenellekäänosanottoa ulkopuolella oman onnettomuutensa.Anna Brunow oli luovuttanut keltaisen budoaarin Stavalleja Lindeblomille, joiden rakkaus tällä haavaa ilahuttihänen mieltään. Hitto vieköön sellaisen ystävyyden.Tarvitsivatko muka Stava ja Lindeblomkin salaistakohtaamispaikkaa! Mitä sellaiset tiesivät rakkaudesta?He olisivat saattaneet rakastella vaikkapa raatihuoneenportailla. Toista oli tämä lemmenhurma, jonka vaatimuksetolivat korkeammat kuin kaikki kiellot ja käskyt.Mutta tällaista tilaa ei kukaan jaksa kauan kestää, tämäon niitä luonnonmahteja, jotka murtavat kaikki esteet jaottavat omansa. Helenalta on häipynyt kaikki paitsi CarlWilhelm Reuterskjöld. Kaikki, mikä ennen oli jonkinarvoista, on mennyt mitättömäksi ja jäänyt mittaamat-234

tornien matkojen taakse. Hän ei elämältä pyydä mitäänmuuta kuin uupua Carl Wilhelmin syliin. Mitä ihmisetsanovat, ei tässä lopulta merkitse mitään. Hänen miehensäja lapsensa »oikeudet» ovat tyhjää tämän hänensuuren oikeutensa rinnalla. Linnanpihalla saattaa jokahetki nähdä naurettavat sanat: kunnia, hyve, hyvä omatunto— ei tietänyt mitään rakkaudesta se mies, jokanämä tyhjät käskyt piirsi elävien ihmisten luettaviksi.Vain tämä yksi käsky on Helenalle tottelemisen arvoinen:kuulua Carl Wilhelm Reuterskjöldille. Hänellekuuluu jokainen hänen hengenvetonsa, jokainen hitunenhänen olentoaan. Aamuisin hän nousee toivossa, ettätämä päivä olisi päivistä onnellisin, nimittäin se, jolloinhän kokonaan kuuluu armaalleen. Ja illoin hän rukouksillaankoettaa jouduttaa tuota samaa onnellisinta päiväänsä... Vaan odotus on kauhea eikä kukaan auta!Kuinka monet kerrat hän on Rosenströmiäkin lähestynyttoivossa, että saisi häneltä jonkin neuvon. Mutta lääkärit,parhaatkin, näyttävät tietävän niin vähän.Samoilla tunneilla, jolloin Helena von Hauswolff kesäkuumassataivalsi Helsingin tunkkaisia ja pölyisiä katuja,päämääränään keltainen budoaari, astui entinen kersanttiKellberg Stockhusin vankikellarista, epäilevästi ihmetellentätä yhtäkkistä vapauttamistaan ja siristellen silmiäänarmasta auringonvaloa kohden, mutta aavistamatta,että poliisimies näkymättömästä etäisyydestähäntä seurasi. Tottuneena puhelemaan yksikseen, hännytkin haukuskeli kruununvarkaita ja rakastuneita, joidenpiti hinnalla millä hyvänsä ostaa kalliita lahjakoruja.Kuka vastaan tuli, sai häneltä näistä kuulla jonkin sanan.Kun Kellbergillä oli huutava nälkä, niin hän hoippuiensimmäistä ovea kohden, missä tiesi olevan ruokaa saatavanaja päätti heti syötyään lähteä linnoitukseen katsomaanpoikaansa.Vaan nytpä kuului kavioiden töminää ja tomupilvessätulla nelisti Hämeenkatua ratsastaja, jonka jokainen helsinkiläinenhelposti tunsi kuriiriksi. Näin ne aina tulivat,hevonen märäksi ajettuna ja miehellä jossakin parhaimmassapiilossaan kirja, joka tiedoitti sotaa ja rajamellakkaa.Erik Kellberg unohti siinä samassa sekä nälkänsä235

että poikansa, kiiruhti suoraan komendanttitalon pihalleja viipyi siellä niin kauan, että hänen salaisen vartijansapiti mennä itse pihaan katsomaan, olisiko hän päässytkarkaamaan. Ei, täydessä jutun-vireessä lasimestaripuheli kuriirin kanssa tämän juottaessa hevostaan, eikäepäillyt mitään, kun vartijamies pyysi häntä tulemaankaupungin kellariin tapaamaan kaupungin lääkäriä tohtoriRosenströmiä. Jahah-jaa, sehän sopikin erinomaisesti,siinä kellarissa, mistä hän vasta tuli, ei rasitettuihmistä ylensyömisellä, ja hänellä oli kova nälkä.— Jahah-jaa, joko herra tohtori kuuli, että rajallataas on rapisteltu? Kuriiri vasta ajoi komendanttitaloonja mistäs muusta kysymys olisi ollut kuin tiikerikissasta,joka jälleen nostaa kuonoaan ja nuuskii. Jahah: savuaja verta rajalla, nuuskii tiikerikissa. Ja tuskinpa luutnanttiLochtander enää linnoituksen jää-ajoissa käy kilpasillekaunotarten kädestä ja sydämestä. Hän on nytsuomalaisen paimentytön takia tappanut ryssän. Jahah,eikö ymmärtänyt luutnantti, ettei kuninkaallisen Adlercreutzinrykmentin luutnantti saa olla niin tuhma jaherättää tiikerikissaa jonkin tyttö-tollon vuoksi. Muttaluutnantti tuleekin sieltä ylämaasta, missä morsiametodottavat vuosikymmeniä kotiin sodasta ja piikaset iloitsevat— jahah, iloitsevat — puujalkojen kopinasta kuinlinnunlaulusta. Jahah, ja neitoset riemastuvat, kun silmäpuolikinheitä pyytää, sillä oikeat ja täydet miehetovat jääneet riipinraapin pitkin tämän maanosan taistelukenttiä.Jahah, näin minä tämän saman Lochtanderinkotipaikoilla sellaisia naisia, ettei syöksy mies onnettomuuteen,jos sellaisen ottaa. Ja näin minä siellä sellaisenkinmiehen, joka mustuneelta kartaltaan kyseli: minkätähdensinä taivaallinen Isä asetit Suomen maan sellaisellekohdalle maailman palloa, että miesten aina pitääolla sodassa ja rapinassa? ... Jahah-jaa, aika rapinasiellä taas oli ollut ja ylämaan luutnantti heilui kuinhullu. Ja ainahan sieltä on tultu Ruotsin puolelta ottamaanmitä mieli milloinkin on tehnyt, milloin jonkin leskenelikkoa, milloin venettä, milloin verkkoa. Muttanytpä syksyllä hävisi ihminen — jahah, sellainen keskenkasvanutpaimentyttö. Jo kesällä oli ollut ryssilleniin mieleen, että tytön oli pitänyt piileillä. Mutta sattui236

sitten niin, että luutnantti Lochtander miehineen olikortteeria siinä samassa talossa. Ja luutnantti suuttuiniin, että vaahto suusta pursui, kun naapurista tultiinsanomaan, että piikanen oli suu sidottuna ja ruumis raadeltunaviskattu suolle — koirat sieltä löysivät. Jahah,luutnantti läksi heti liikkeelle kylän väen kanssa. Ja niinoli kuin kerrottiin. Ja Loctander vannoi siinä raiskatunruumiin ääressä, ettei se mies enää päivää näe, jokatämän teki. Ja mitäpä nämä Suomen miehet tutkintojaja tuomioita tarvitsevat, tiesiväthän kaikki sen Vasselinja hänen orpanansa, jotka kesällä jo olivat yrittäneettyttöä. Jahah-jaa. Mutta nyt tsaari katsoo, ettei teeyhtikäs mitään, jos tyttö — Ruotsin — nimenomaanSuomen puolella nutistetaan suohon, vaan Vasselin henkivaatii sotaa. Ja Lochtander sanoo, että suomalaisen paimentytönhäpäisy myöskin vaatii sotaa. Jahah — pitääkösodan siis todenteolla syttyä? ... Kumminkin luutnanttinyt alamaisella supliikilla vetoaa hänen majesteettiinsaja vaatii rajalle parempaa turvaa. Uskooko joku tätäturvaa annettavan? Ei anneta, ei! Jahah-jaa, jokatapauksessa luutnantti Lochtander, tuo paimentytön nuhteetonritari kerran rumasti arpinaamaisena tulee ajamaansisään Hämeen tulliportista, sillä kahakassa hänsai aika haavan, sanoi kuriiri. Luuleeko joku Stava deFreesen pyörtyvän surusta? Tämä kaunotar on löytänytlohduttajansa. Ehkäpä hänenkin kalliit korvarenkaansaovat maksetut kruunun lankuilla ja hamppuköysillä —jahah, Kellberg pysyy sanoissaan, vaikka häntä vieläkerran venyteltäisiinkin Stockhusin alimman kellarinalimmalla lavitsalla. Lankkuvarkaat vannovat tunteellisiavaloja Valhalla-veljesten pääkallojen kautta. Lochtanderinpää voi joutua paalun nenään Brunkebergille— jahah-jaa, sillä tsaari pitää lepyttää Lochtanderinpäällä. Erik Kjellberg, kuuntelet mielelläsi omaa ääntäsi,sen olet oppinut Helsingin Stockhusissa. Herra tohtorion kestinnyt häntä — kost' Jumala — erittäin runsaasti,niinhyvin ruualla kuin juomalla. Tottumattomallehyvyys menee päähän! Jahah-jaa, herra tohtori, minullaoli suomalainen äiti. Hänellä oli aina huoli, miten tämänmaan kävisi ja hän nousi vuorille katsellakseen sinnepäinmissä Suomi oli. Ja minä olen hänen poikansa,237

jahah-jaa. Minkätähden toisille kansoille on pantu niinpahat rajat? Tuossa on Venäjä, tuossa on Ruotsi, muttakeskellä on raja ja rajalla makaa Sodan punaharjäinentiikerikissa, jahah-jaa. Tuolla ylämaassa on talokin,jonka nimeksi on pantu »Sotamies» — onko moistakuultu! Mutta eikö voisikin koko tämän minun äitinimaan nimenä olla Sotamies ... ?Yhtäkkiä hän lakkasi sekä syömästä että puhumasta,hääti kärpäset kasvoiltaan ja tuijotti lääkäriin, jokaistuen häntä vastapäätä ei kertaakaan ollut häntä keskeyttänyt.— Jahah-jaa, mutta minkä vuoksi te, herra asessori,osoitatte tuomitulle vieraalle miehelle näin paljon ystävällisyyttä?Minä olen juonut tuon pullon tyhjäksi, jaaloittanut tämän, te olette vaan tuijottanut minuun.Kuulkaa, oletteko tekin luvannut antaa minusta todistuksen,että olen hullu ja tarkkaatte minua tuosta? Josniin on — jahah-jaa — niin helvetti ja kuolema minutnielkööt...Rosenström laski kätensä pöydän yli Kellbergin laihallevalkoiselle kädelle.— Jos minä jonkin todistuksen kirjoitan, niin se tuleesisältämään, että te olette täydessä järjessänne.— Ah, miten tekee hyvää kuulla! Hyvyys menee kuinlääke sydämeen. Jahah-jaa.Tämän pitkän päivän illansuussa ilmestyi taivaanrannalleKaupunginlahden näköpiiriin laivanmastoja, joidenkeveä keinunta ja välkähtely suvisen autereen sinessäsisälsi kaupungin asujäimille alati uuden ja ainokaisenhoukutuksen. Kaukomatkainen laiva kiemaili etäisyydessäänkuin odotettu morsian, luvaten yllättäviä iloja,helyä ja hekumaa, auringonmaiden syötävää ja juotavaa,laulua ja hyppyä. Jokin viiri hulmahti, jokin purjevälähti. Ei minkään rumpalin kehoitus olisi voinutaikaansaada niin tottelevaista liikehtimistä rantaa kohden.Juostiin, riennettiin, heitettiin huolet hiiteen, paisutettiinrintaa, päästettiin äänet soimaan. Sotamiehentalonyksinäisen tyttösenkin riisti vauhti mukaansa.Kukaan ei tässä vilinässä ollut yksinään, jokainen saattoilyöttäytyä toisen seuralaiseksi, tuupata häntä kylkeen tai238

lyödä kätensä lappeella olkapäälle, sekä kovalla äänelläilmaista arvelujaan laivasta, kaupungista, kesän menostaja koko tästä mukavasta nuoruudesta. Vasta tuollaisenhiljaa liukuvan kesäisen laivan lähestymisestä näytettiinihmisille, mitenkä rehevästi nurmenkukkaset työntyivätkaduilta ja kujilta ja mitenkä iloista on elämä!Tunnin sisällä täytyi Rosenströmin atestin olla amiraaliCronstedtin käsissä. Sillä kun tiedettiin amiraalin yhäolevan komendanttitalossa, niin tohtorin palvelija veisen sinne ja itse eversti Wirgin otti vastaan kirjeen.Rosenströmin palvelushenget tulivat, ensin toinen jasitten toinen isäntänsä luokse ja pyysivät lupaa päästärantaan. Rokonarpinen Pitceen löysi tuotapikaa Katajanokantimperejä heilumaan käsivarsiensa varaan jaRoberta hikoili Heidenstrauchin palveluspiikain käsikynkässä.Kaupungin medicus istui puutarhansa valkoisellapenkillä, samalla paikalla, missä linnoituksen rouvataikaisemmin olivat istuneet. Kaupunkilaisten iloinenja roima vilinä vuoti hänen ohitsensa kuin lähdössämeren juhliin tulikuumana kiekkona laskeutuvan auringonalla.— Nun Rosenström, huusi Heidenstrauch, yllään valkoisetröyhelöt ja hopeasolkiset kiiltokengät, — yksinänneköte olettekin? Eikö teille pitänyt tulla naisvieraita?,Mutta hän ei odottanut vastausta, vaan hymyillen jatanssi jalkaa tavoitti maanmiehensä Schwartzin, jonkakauppapuoti oli ylempänä torin varrella ja jonka hänkaukaisesti tunsi pyrkivän salaiseksi kilpailijakseen.Naisvieraita — niin kyllä. Mutta tuon kelpo musicuksenvuoksi meni nyt tämä ilta myttyyn. Ja hän,Rosenström oli siitä todenteolla iloinnut. Outo saamattomuuspiteli häntä siinä paikallaan, vaikka hän hyvinolisi voinut lähteä muiden mukana. Hän tunsi hengessään,että komendanttitalolla oltiin hänen atestiinsa tyytymättömiäja että »kuninkaan sukulainen» ehkä joennen yötä suljettaisiin siihen pimeyteen, josta hänethetkeksi oli päästetty.Minä luulenkin, ajatteli hän yhtäkkiä, että aina tulen239

häissä esiintymään sulhasen uskottuna, mutta en milloinkaansulhasena. Ja hän kuvitteli, että olikin aikamukavaa istua tässä syrjästäkatselijana, kun muut kiiruhtivatkesän iloihin. Mutta hän ei voinut iloita yksinäisyydessään.Ja hänen sydämensä hypähti lapsellisen iloisesti, kunLovise Kuhlberg ja Magdalena, syntyään Heidenstrauch,ilmestyivät vihreän säleaidan taakse ja huhusivat hänellehyvää iltaa. He olivat tulleet niin surullisiksi, kun hesaivat tohtorin kirjelipun kieltoineen, ja päättivät ikävissäänlähteä katsomaan laivoja. Koko puutarha täyttyinyt yhdellä hetkellä lintujen sirinästä ja viheltelystä.Ei ollut paljon väliä sillä, puhelivatko linnut vaiko nuomolemmat naiset. Toinen oli sinisessä puvussa, toinenpunaisessa. Toisella linnulla oli punainen rinta ja toisellakellahtava. Kaikki lauloivat tässä kukkivassatuoksuntäyteisessä kesäillassa.Vanhempi naisista, Magdalena Kuhlberg koetti johdattaakeskustelua johonkin määrättyyn suuntaan, kunneshän vihdoin, erinäisten estelyjen ja ujostelemisienjälkeen Lovisen puolelta, veti esiin kuvan, jonka oli säilyttänytkauniissa helmilaukussaan: musta silhouettikellahtavalla kartongilla.— Tunteeko tohtori? hymyili rouva Magdalena. —Lovise leikkasi tämän jo talvella, silloin kun tohtori olimeillä yhdessä herra Kressin kanssa. Hänen soittaessaante istuitte aivan hiljaa ja teidän päänne varjokin pysyihiljaa. Silloin Lovise vangitsi teidän varjonne.Tuntuupa nyt vangitsevan itse miehen!Rosenström näki hienon työn, mutta hän näki ennenkaikkea punehtuneen tytön ja tiesi, että hän, eikäkukaan muu, on oleva hänen vaimonsa ja lastensa äiti.Lausuessaan rehellisesti tarkoitettua kiitostansa häntotesi, että tuolla suloisella tytöllä siis oli toinenkin synnynnäinenlahja kuin musikaalisuus, kuitenkin niinkäsittäen, etteivät nämä hänen etunsa olleet muutakuin koristuksia hänen hurmaavan naisellisuutensaympärillä.Molempien naisten kesken syntyi mitä herttaisin riita.Toinen halusi näyttää useampiakin Lovisen tekemiä silhouettejaja toinen vastusti tätä kaikin voimin, vakuut-240

taen, että hän vain ajanvietteeksi oli näperrellyt saksienja paperinpalasten parissa. Ei, ei, ei saa näyttää sitäkuvaa! Eikö Magdalena ollut ymmärtänyt, että nämäkuvat olivat syvä salaisuus? Sinä paha, ilkeä Magdalena!Rosenström nauroi katsellessaan laakeriseppelinkoristettua varjokuvaansa — joka nähtävästi tähtäsituleviin promotiojuhlallisuuksiin. Mutta mistä tyttö olisaanut vihiä hänen väitöskirjastaan?— Tietääkö tohtori, sanoi Lovise Kuhlberg yhtäkkiähyvin hämillään, — että minulle ennustettiin jotainkummallista sinä päivänä jolloin tohtori muutti kaupunkiin?— Saanko olla utelias? Kohtasinhan teidät tulliportilla. ..— Ei, ei, ei se ollut mitään ... En sittenkään voikertoa.Vihreä talo vihreine säleaitoineen, valkoisine porttineenja nuorine naisvieraineen tuntui vetävän puoleensatohtorin tuttavia, niinkuin hunajainen kukkaniitty vetäämettiäisiä. Kress astui alas laivasta, katseli hetkenuhmaavaa suurisilmäistä ja ruusuposkista vedenneitoa,joka keulastaan ikuisesti tuijotti ulappojen etäisyyksiinja katseli myöskin syntymäkaupunkinsa Danzigin nimeä,jonka yläpuolella suurin auringonvärisin kirjaimin luettiin:Königin Louise, ja tuli sitten suoraan Rosenströmintaloa kohden. Sinne suuntasi askeleensa myöskin everstiFredrik Jägerhorn, jonka pitkä vaalea sotamies oli soutanutlinnoitukselta rantaan. Tuskinpa kukaan siinäiloisessa väentungoksessa kiinnitti huomiota ylämaanSotamiehentalon poikaan ja tyttäreen, jotka yhtäkkiä,odottamattaan joutuivat vastatusten ja jäivät katselemaantoisiinsa ikäänkuin heidän sieluilleen olisi näytettyrakkainta unikuvaa.— Veikka!— Sirkku!Ja he pitelivät toisiaan kädestä ja kulkivat ihmisvirranmukana ja luulivat olevansa siellä kotona, missä olivatsyntyneet ja kasvaneet.Mutta puutarhassa olivat Lochtanderin urotyöt kaikkienhuulilla. Varovaisuuteen kehoittavien tietojen16 — Talvio, Kootut teokset XII 241

uhalla olivat hän ja kymmenkunta kylän poikaa tuhonneetkokonaisen ryssäläispataljoonan, joka oli, niinkuintiedettiin, lähetetty ryöstämään Ruotsin puolelta satasisukasta naista pajareille jalkavaimoiksi. Näitä oli jotsaari Pietarin aikana kohteliaasti anottu, ja nimenomansuomalaisten heimosta, mutta lähettiläät oli otettu pilkatenvastaan. Ja nyt ei enää anottu. Vaan luutnanttipaoli saanut venäläisten ryöstöretken tietoonsa ja rajallaolivat hänen sissinsä vartiossa... Vaikka sodan vaaratällaisen leikin kautta olikin jälleen käynyt uhkaavammaksi,niin miehekäs ottelu aina sytytti mielet. Niinpäkatsottiin, että nyt oli tullut aika ylentää ikuinen luutnanttiLochtander kapteenin arvoon. Ja myöskin Valhalla-seuraoli — niin kuiskailtiin — päättänyt ottaahänet yhteyteensä. Lochtanderin oli kuitenkin vaikeaajättää vartiopaikkansa eikä häntä kuulunut tulevaksi,vaikka hänelle kaksikin kertaa oli lähetetty stafetti. Pititoki varoa ärsyttämästä vaarallista naapuria, varsinkinkun yleiseurooppalainen tilanne näytti johdattavan sotaapohjoista kohden.Kaikkien hämmästykseksi käveli mister Gustaf Weckströmkintoverinsa Soldatin kanssa ihmisjoukossa laivarannalla— niin lyhyeenkö hänen vierailunsa Domarbyssäsiis olikin päättynyt? Vasta päivällähän hän olilähtenyt Viikin talousmamsselin kaleeseissa. Vaan paljonpahän oli ennättänyt tällä aikaa toimittaa: AmaliaLizellesin sormessa oli nähty suuri säihkyväkivinen sormus!Jos tämä vaan oli totta, niin siitä oli totisesti syytäiloita. Malja Amalian ja hänen misterinsä kunniaksi!Ei enää voinut olla kysymys Kuutamosonaatista, nytsopi Fredrik Kressin soittaa Aurinkosonaatti! Oli taassaatu kaupunkiin suolaa ja viljaa. Ja kaunottarillekinoli tullut ainutlaatuisia voiteita suoraan Pariisista ...Sitten kun tohtorin vieraat olivat lähteneet sisällehuoneisiin, tuli mister Weckström ystävineen puutarhanpenkille, ja kun hän näki sotamiehen kävelevänedestakaisin talon edustalla, käski hän hänetkin istumaan— mahtuihan siihen kolmekin ja tyttökin mahtui!Juhana Matinpoika Sotamiehentalosta istui siis sisarensakanssa siinä Paul Mathiasson Soldatin vierellä eikä suin-242

kaan puhunut monta sanaa, yksikantaan vaan vastasi,kun mister jotakin hänelle sanoi.Deuwel sentään, minkä linnaluolan oli itselleen muurannuthänen veljensä! Leiwen Gott, niin siellä oli kuinSpanjanmaan tyrmissä. Ja siitäkö ukko suuttui, kunkuuli, että Gussi oli kihlannut Amalian. Sanoi, ettäantaa kaiken heritaginsa eli perintönsä sisarentyttärelleen,joka menee naimisiin Helsingin tohtorin kanssa,mutta Amalialle ei mitään! Ja, t'is su so, as't is. Aanhem kun je, donders nog toe, toch niets meer Veranderen!Sanoi, että Lovise Rosenströmillä pitää olla salongissasisustus f ranskojen maasta ja sohvilla ja tuoleillaja kaapeilla jalopeurojen jalat — ihhihhih sitä Thiergartenia,missä se pari viettää avioelämää!— Kihlaa sinäkin, Pâvel-poika, yksintein! Tämänkotimaan tytön suukin maistuu puhtaammalta kuin noidenmaalattujen ulkomaanlintujen. Haaskoja ne ovat.. .Mutta pistä sormus Suomen tytön sormeen ja ... Niinsiinä sinulla on meren hurma ja kaikkien vapaustaistelujenkuolemanratsastukset, ja lapsenkätkyen maitoinenmakeus ... Goodbye! ... Menen katsomaan, jokoHelsingin tohtori on kihlannut domarbyläisen sisarentyttären.Deuwel sentään, pitäähän hänelle kertoa, ettähänen häävuoteensa marssii franskalaisilla jalopeurankäpälilläavioelämänparatiisiin. Kaikkeen se veijaripystyy, se arkkikelmi sieltä Ajacciosta, joka on lainoppineeltaisältänsä oppinut kansojen vapauden tuhoamisen!Mutta olemmepa me tulleet, me Paul Mathiasson Soldatja Gustaf Mathiasson Weckström tulella ja miekalla vastaanottamaankansojen sortajaa ... Ja me näemme myös,että kaukaa sorron takaa kohoaa kansojen liberté. Jaduivels sentään, mitenkä suloiselta käryääkään kuonoommevapaus. Duivels, Teufel, diable, caramba, perkele— kaukana näen meidänkin kansamme libertén.Olen juovuksissa, kun sitä etäältäkin katselen . . . Mutta... odottakaa ...Gustaf Weckström jäi vihreän talon ovelle ja rupesisiinä laulamaan. Sillä sisältä kuului ihanaa soittoa,aivan kuin laineet olisivat liplattaneet Cap Hornin punaisiinlouhikkoihin ... Hänen rinnassaan soitteli vanhalaulu, jota sotamiehet olivat laulaneet Amsterdamissa,243

sillä paikalla, missä prinssi Egmont mestattiin...Tyranni oli hänet mestauttanut hänen vapaudenrakkautensatähden ...Yhtäkkiä lakkasi sisällä soitto, ovia aukaistiin, kasvojailmaantui ikkunoihin. Gustaf Weckström käänsi silmänsäveden puoleen, näki molemmat miehet vierekkäinpuutarhan vihannassa, näki hennon tytön heidänvierellään ja vetäisi käteensä suuren hattunsa.— Pavel Mathiasson Soldat ja Juhana MatinpoikaSotamiehentalosta, sanoi hän, vielä tätä lausuessaanhyräillen vanhan vapauslaulun säveltä, — tutkikaappatoisianne, ettekö mahda olla veljeksiä, piru vie. Duivelsnog toe: naamataulutkin ovat samasta verstaasta ... !Hän joutui Rosenströmin huoneisiin, missä etelämaidenperhoset hänet lumosivat kovaääniseen ylistelyyn jailoiseen kiroiluun. Nämäpä täytyy näyttää hänen morsiamelleen,jotta tämä saisi käsityksen siitä loistosta,missä hänen leikkitoverinsa Gussi haciendallaan hekumoi,kun suuret lentävät torakat, sisiliskot ja skorpionitsuhahtelevat hänen korvissaan aivan kuin kymmenienkansojen kielet merimiehen ympärillä hänen päästyäänsatamaan. »Amaliaa, Amaaliaa mun sydämeni ikävöi.Hänen huuliaan, näitä ruususiaan, mun huuleni ikävöi.»Kress kääntyi pianotuolilla ympäri ja katsoi otsa rypyssäsiihen kulmaan salia, mistä haikea merimieslaulu oiikuulunut. Mutta sitten hän rupesi nauramaan — nannanhan,mistä olikaan tänne tullut tämä hauska mies?Jägerhorn ja Heidenstrauch puhelivat kansojen valloittajastaNapoleon Bonapartesta. Ei yksikään saksalainenkeisari ollut niin ymmärtänyt nujertaa Saksanmaanruhtinaita kuin tämä korsikalainen asianajajanpoika. Uuden ajan tuloa täytyi tämän loisto jättiläisenvalmistaa.— Kanalja! huusi loistoperhosten kaappien äärestämister Weckström. — Kaiken vapauden pahin uhka!Oikeuden sortaja, kelmi, kanalja ... !Heidenstrauch maisteli, varovaisesti tunnustellen, viimeksisaapuneen viininsä makua.— Hänet taivutetaan aikoinaan! Hänestä tulee vieläein Erwecker der Nationen, kansojen herättäjä . .. Hekumoikoonhän vaan voitoissaan. Hänen voittojensa veri-244

sistä tantereista nousee vapauden vaatimus kuin satoisasiemen. Meidän suuri yhdistynyt Saksakin nousee siitä .. .— Ja sillä ikuiset kadehtijat idässä ja lännessä. Ikuinensota. Aivan niinkuin meillä suomalaisilla. Minäpuhun tässä sittenkin ja kaiken uhalla Suomen kansasta,koska minä siihen uskon. Se on nyt niin pieni, niin halveksittuja vailla nimeä. Mutta kerran meillä tulee olemaannimi, koska meillä on tehtävä täällä Euroopanrajavartijana, tehtävä, jonka kunnialla aiomme täyttää.. . ! Eihän meistä toki kukaan näe kohtalomme päämääränäpersonaaliunioonia Venäjän kanssa, jota meilleon sieltä päin tarjottu. Vapaus, vapaa maa ja vapaakansa — se on meidän päämäärämme. Yli aikojen minäsen näen .. . !— Leve de vrijheid! huusi mister Weckström. —»Allons enfants de la patrie...»»Pam... pam... pamppararamppam pam...Pam-p a mpparam, pam-p a m p param . . . pampa m p paramp am...»Kress soitti marssinsa sävelen suurissa akordeissa jalauloi koko komealla äänellään niinkuin hän joskus,vaikkakin harvoin, lauloi Helsingin kirkossa, kun ei ollutjäätävän kylmä eikä tukahuttavan kuuma.— Tässä nyt puhkesikin esiin se Suomen marssi,jota luutnantti Lochtander aina on minulta vaatinut!Pam... pam... pamp pararamppam pam.Kapteeni Lindeblom, joka morsiamensa ystävättären,kapteeninrouva Magdalena Kuhlbergin kanssa istui tunteellisessakeskustelussa Rosenströmin odotushuoneenpenkillä, lausui soittajalle:— Mestari Kress on nyt tehnyt niin hyvän marssin,että sekä me adlercreutzilaiset että porilaiset tulemmesiitä kiistelemään. Mitä Suomi marssilla tekisi? Onkomitään Suomea? Suomi — mikä se on?— Nuori mies, puhui Jägerhorn vastaan, — te taisittesaada ylennyksenne hiukan liian aikaiseen. Suomi on semaa, missä puhutaan suomenkieltä ja mikä on asetettupuolustamaan tätä kohtaa Euroopan kartalla.»Pam... pam... pamppararamppam pa m ...»Nyt seisahtui mister Weckström kapteeni Lindeblomineteen, käsivarret ristissä yli rinnan.245

— Tuolla penkillä, tuolla noin, istuu kaksi veljestä.He eivät ole koskaan nähneet toisiansa. He puhuvat suomenkieltä.Vive la liberté! Duivels nog toe, kuinka sisaruksillaon paljon puhumista!Kun Lindeblom nyt kiihtyneenä siirtyi daaminsa luotapuolustamaan kantaansa, havahtui rouva Magdalenahuomaamaan, että niinhyvin Rosenström kuin seitsentoistavuotiasLovisekin yhä puuttuivat huoneesta. Hänoli kyllä huomannut Rosenströmin uskoneen Lovisellejotakin tehtävää asuntonsa sisäisemmissä kammioissa,mutta sitten kokonaan laiminlyönyt hänen silmälläpitonsa.Ja nyt oli jo näin myöhäinen ilta. Minne Loviseoli joutunut? Jos hän tohtorin kotilieden ääressä, isäntänsätoivomuksesta valmisti teevettä, niin eihän siihenolisi pitänyt kulua näin pitkää aikaa.Mutta mitä kohtasivatkaan hänen silmänsä Rosenströminhimmeässä tuvassa, missä hiillos hehkui epätoivoisestikiehuvan ja unohdetun vesikattilan alla?Lovisen tohtorin polvella ikkunarahilla, pää hänen olkapäätäänvasten! Mon Dieu, mitä nyt oli tehtävä? Yskähdettäväkö?Vai yritettävä päästä pois herättämättärakastavaisia? Oh mon Dieu! Ei ollut Magdalena vieläennättänyt tehdä päätöstä, kun vanhat lattiapalkit hänenjalkojensa alla narahtivat, Rosenström nosti päänsäLovisen ohimolta, suuteli kunnioittavasti hänen kättäänja päästi hänet permannolle.Kesäyön punertavat pilvet katselivat pian aamuruskoaedeltävinä hetkinä tähdettömältä taivaaltaan iloisiaihmisiä, jotka Helsingin Suurtorilla astuen tuntuivatkulkevan vailla määrää. Heidän kotinsahan olivat siinätorin ympärillä. Mutta ikäänkuin he olisivat halunneetviivyttää tuntien kulkua ja pidättää kesäyötä päättymästä,he kulkivat, kulkivat ja lauloivat, Kress edellähuilua soittaen, rakastavaiset matkan päässä toisistaanja kaikki muut ilakoiden riemullisen salaisuuden johdosta,joka oli ollut niin helppo lukea asianosaistenkasvoista.»Pam... pam... pamppararamppam... pam...!»vihelteli voimallisesti Kressin huilu.Kun pyhäaamuna kirkonkellot kutsuivat suomalaistaseurakuntaa kuuden jumalanpalvelukseen leikkasi yht-246

äkkiä hiljaisuuden hirvittävä huuto. Kätensä ristitenpysähtyivät ihmiset kesken astuntaansa, sillä he eivätymmärtäneet minnepäin heitä tarvittiin auttamaan.Kauhea hätä oli sillä, joka näin huusi. Eikä edes hetiymmärretty, ihminenkö oli kuolemantuskassa vaiko eläin.Kauhunääni vihdoin havaittiin tulevaksi krouvista, missäkaiken yön mittaan ja niinmuodoin vasten lakia merimiehetolivat sekä ryypiskelleet että pitkin permantojalevähdelleet. Täältä tuo äärimmäisessä kidutuksessahuutavan elävän luontokappaleen ääni kuului, vetäenkirkkokansan krouvitalon ympärille, auttamistarkoituksessasekä juoksemaan sinne tänne että siunailemaan jakiroilemaankin. Juuri silloin kun oli muistettu, ettäkaupungilla on oma lääkärinsä, alkoivat huudot väsyä,niinkuin laantuvat hukkuvan huudot, kun hän painuujään alle. Mutta nämä viimeisetkin huudot välittivätneuvottomalle kirkkokansalle vaikutelman siitä, ettäihmiseltä vedettiin ulos hänen sisälmyksiään kuin siimaa.Herra hyvästi siunatkoon: kukahan se onnetonmahtoi olla?Kun jo kaikki oli krouvissa hiljentynyt, tuli portistavanginvartija ja kuultiin, että linnoituksen entinen lasimestariEric Kjellberg oli kovissa tuskissa heittänyt henkensä.Ei voinut sanoa, mikä hänelle oli tullut. Hän eiollut erikoisen paljon juonutkaan. Kahden oudon miehenseurassa hänet viimeksi oli nähty ja nämä olivathänelle tarjonneet jotain kallista juomaa, jota olivattuoneet taskussaan. Tutkinto tiettävästi tuli selvittämäänsyyn tähänkin kuolemantapaukseen. Seljanderillakuitenkaan ei ollut aikaa tässä viipyä, sillä hän halusiheti kiiruhtaa viranomaisille tekemään raporttia.Mutta ne, jotka tulivat sisältä ja jotka olivat nähneetkauhistuttavien kouristusten merkit onnettoman vainajankasvoissa ja koko ruumiissa, puistelivat päätään jakieltäytyivät tekemästä johtopäätöksiä. Jostakin kuuluikuiskaus: myrkytetty. Ihmiset painoivat päänsä kanssaihmistenpuoleen ja poimivat toistensa suusta pelottavansanan. Sitten joku ajattelematon nuori ihminen viittasikädellään linnoitusta kohden.Joku sanoi hiljaisella äänellä ja yksikantaan: tätäkuolemantapausta ei mikään tutkinto selvitä.247

Äskeisen avuttomuuden sijalle, joka onnettoman miehenhätähuutojen vihloessa hiljaisuudessa oli saattanutihmiset liikehtimään ja yrittämään auttaa, tuli nyt turvattomuudentunne, joka masensi heidät maahan. Haudanpimeys laskeutui heidän silmilleen ja sieluunsa. Eiollut täällä kukaan turvassa. Yö ympäröi ihmistä keskelläkesäistä pyhäpäivää.Vain Jumala oli, joka voi auttaa ja pimeydestäpelastaa!Muuttolinnut olivat jo lähteneet ja kaupunkilaistenkapanaloilta korjattiin juuriksia, kun Sophie Hjärnellepitkän masennuksen jälkeen näytti koittavan ilonaika.Hän oli Heidenstrauchin väsymättömän huolenpidonkautta taas saanut uuden pomaadan, joka todella tuntuipeittävän rokkotaudin rumat jäljet ja palauttavan jotakinentisestä kauneudesta. Kuinka rajusti Sophie Hjärneikävöikään aikaa, jolloin saisi heittää kasvoiltaan tuonilkeän sinisen hunnun, jälleen näyttää kasvonsa, jälleenottaa osaa seuraelämään, jälleen tanssia, jälleen hurmata,jälleen olla kaiken linnoituksen elämän keskus! Viikkokausiahän oli salaa kokeillut peilin ääressä ja päivästäpäivään odottanut, että Hjärne, hänen kerran niin rakastettusulhasensa, tulisi ilmaisemaan hänelle ihastustaan.Mutta Hjärne tuntui paremmin huomaavan hyvän aterianylistyksensä arvoiseksi kuin vaimonsa väsymättömienponnistusten tulokset menetetyn charmensa palauttamiseksi.Hjärne lihoi, menetti korttipelissä ja saattoi kohdellavaimoaan ärtyneestikin. Kannattiko tässä ensinkäänponnistaa? Mutta jollei hän Hjärnelle kelvannut, niinolihan onneksi muita. 'Fredrik' oli aina ollut hyväntahtoinenja osanottoa tunteva mies. Fredrik oli nytkinainoa, jonka vilpitöntä arvostelua saattoi pyytää. Fredrikauttoi omin sormin tasoittamaan voidetta ystävättärensäkasvoille. Ja Fredrik vakuutti, että kaikki nyt oli hyvin.Pikkuisen punertavaa ihojauhetta vain päälle, niin pintanäytti tasaiselta ja luonnolliselta.— Mais est-ce-que vous êtes cincaire, cher Fredric?Voulez vous me baiser? — Mutta oletteko suora, rakasFredrik. Suudelkaapa minua.248

Jägerhorn painoi varovasti huulensa Sophien otsalle.Ei, ei käy, ma chérie, siihen tulee merkki!— Mutta Heidenstrauch on vakuuttanut, että pomaadakestää . .. Hän saa tämän vielä kalliisti maksaa. Katsotaansentään olisinko ottanut väärästä tölkistä. Täälläon koko arsenaali öljyjä ja voiteita. Tuskin enää saatanmuistaa jokaisen erikoisominaisuudet. Mais oui, tulierehdys! Tämä tässä on se viimeinen lääke. Oi, rakasFredrik, kuinka me iloittelemme, kun minä pääsenmukaan! Voimme tänä syksynä jälleen toimeenpannajää-ajotkin! Nostakaapa te Valhallassa siitä kysymys.Enhän itse voi sitä tehdä. Ja minä soisin todella Helenankintähden, että tuumasta tulisi tosi ja että hän saisitilaisuuden viettää jonkin hetken Reuterskjöldin vierellä.Hän rakastaa häntä hirvittävästi. En kuitenkaan olesellainen egoisti, että ajattelisin vain itseäni.Öljyjä ja voiteita yhä saapui kaupunkiin, kauniissalaatikoissa ja monista pääkaupungeista. Heidenstrauchjo viittaili siihen, ettei enää saata antaa laskujen kasvaatäällä kaupassaan. Ordnung muss sein! Mutta Sophie eivoinut vapautua uskostaan, että Venäjän hoveissa oltaisiinkauneusvoiteiden ja odöörien alalla päästy erikoisenhyviin tuloksiin. Ja hän hautoi salaa mielessään keinoa,millä saisi haltuunsa näitä ihmevoiteita. Häneen suorastaanpinttyi peloittava päähänpisto: sieltä löydät —kaameasta ja loistavasta Pietarista — mitä tarvitset voittaaksesitakaisin kauneutesi!Kuitenkin hän nyt Heidenstrauchinkin voiteiden avullapääsi niin pitkälle, että jätti pois huntunsa ja esiintyipaljain kasvoin. Oh, mon Dieu, mitähän varten ihmisetkääntyivät häneen katsomaan? Hänen rumuutensa vaikohänen kauneutensa tähden? Kerran niin ylpeä SophieRosenborg olisi kaikin mokomin tahtonut tietää, mitäajattelivat hänestä nuo pienet halvat piikatytöt, jotkatulivat vastaan ja kääntyivät ympäri nähdäkseen hänet.Hän kuitenkin nyt lopulta päätti uskoa Fredrik Jägerhorniin,joka vakuutti hänen kauneutensa palanneen. Janiin hän pitkien aikojen perästä jälleen liikkui häissä,ristiäisissä, hautajaisissa ja assamblee-tilaisuuksissa.Mutta syvällä mielessään hän ajatteli Pietari Suurenmetropoolia. Siellähän Anjalan herrat kotiutuneina249

kävelivät keisarin linnassa ulos ja sisään: eiköhän hänvoisi velvoittaa heitä tuomaan jotakin, joka suorastaanoli lääkettä iholle? Fredrikin täytyy toimittaa tämäkinasia!Ah, kuinka riemastuivatkaan linnoituksen nuoret tytötkuullessaan, että upseerit valmistivat rekiretkeä! Mahtoikohankuitenkaan kukaan siinä määrin ilostua kuinHelena von Hauswolff. Tämä ennen niin naurava jakiharoitaan ravisteleva rouva, joka viime aikoina oli niinpaljon itkenyt, hiljeni hartaaseen onnentunteeseen, kunSophie Hjärne hänelle uskoi mitä oli tulossa. Saisikohän siis vihdoin todellakin olla yksinään Carl Wilhelminkanssa?— Oh, Fia, ma bien aimée, uskallanko tähän toivoontarttua? Siinä on minun riutuvan sydämeni ainoa pelastuksenlupaus ... Mutta olisiko minulle todella tämäsuuri armo suotu? Saat nähdä, että jotakin tulee väliin.Varmaan j ä ä taas valmistaa meille tepposet. Jää täälläylhäällä on oikullisempi kuin me molemmat olimmeennen, silloin kun olimme nuoria ja vallattomia. Oh, Fia,ma bien aimée, koeta pian saada toimeen jää-ajot. Jame olemme Reuterskjöldin kanssa kahden ... kahden!... Niin, ja jos tapahtuisi, että jäisimme hetkeksi matkanpäähän rekijonosta, niin katso, ettei hyvän Fredrikinpäähän pälkähdä lähteä meitä etsimään, vaan antakaameidän olla! Minulla on hänelle niin paljon puhumista,kaikki suudelmat ovat velkana, minun rakkautenion ollut padottuna kauheiden lohkareiden taakse... Nyt,nyt minä tahdon ensi kerran elämässäni olla nainen,kokonaan... ! Jos sinä tietäisit, Fia, ma bien aimée,mitenkä koko olemukseni puhkeaa kukkaan, kun ajattelenkin,että lepään hänen sylissään, suu hänen suutaanvasten... Oh mon Dieu, kunhan meri pian jäätyisi.Etteihän Cronstedt yhtäkkiä lähettäisi minun ainokaistaystävääni komennukselle jonnekin. En voi olla hänestäerossa — joka tahtoo minut hänestä erottaa, voi samallaminut panna elävänä hautaan... Minä ikävöin häntä,minä janoan häntä, minä ...Sophie Hjärne katseli kiihtynyttä ystävätärtään kokeneenkylmällä silmällä ja hänen sydämensä oli täysinviileä, kun hän tarttui Helenan kuumiin käsiin.250

— Kyllähän meri menee jäähän, sanoi hän peittämätönivansärinä äänessään, — ja rakastetutkin palaavatkomennuksilta. Mutta rukoile mieluummin, ettei tautiole sinua silloin niin runnellut, ettei sinua tunneta jatunnusteta... Sydämetkin voivat mennä jäähän. Eikäpirukaan niitä sulata. Kyllähän sinä jäälle pääset, maltavaan pikkuruikkusen!Helena von Hauswolff tuijotti ystävättärensä jääkylmiin,ihomaalien jäykentämiin kasvoihin, joista silmätsäälimättömästi vastasivat hänen katseittensa pyyntöihin.— Helene, muistatko sitä ukkoa sieltä ylämaasta, jokakerran meille ennusti? Hänhän sai hiljan takaisin poikansa,jonka luuli menehtyneen Venäjän vankeudessa.Ajattele sitä ihmettä. Ja hän sai lisäksi näkönsä, jokaoli häneltä otettu — näin vakuuttaa meidän syvämietteinenFredrik-everstimme —, sitä varten, että hän voisikatsoa tulevaisuuteen ja varoittaa meitä. Me pilkkasimmemiestä, kun hän köyhän vuoteensa pohjalta meillejulisti, että helvetti nielee toisen meistä kolmiöiselläjäällä — se olit sinä —, ja että toisen meistä piru istuttaavaunuihin ja valjastaa neljä punaista kettua eteen —se olin minä .. . Hahhahhah.Helena upotti kauniit maalatut kyntensä ystävättärensäranteisiin eikä Sophie päässyt hänestä irti, vaikkapintaan teki kipeää. Helenan ääni oli oudon käheä.— Fia, pyydä Jägerhornia katsomaan, että jää on neljän,tai viiden päivän, tai vaikkapa viikon vanhaa . ..— Oh, chère amie, uskotko sinä tuohon roskaan?— En tiedä, en mitään ymmärrä. Lähden kysymäänneuvoa siltä hurskaalta vanhalta mieheltä, hän on ainoajohon voin luottaa.— Voithan yrittää. Mutta pelkään, että hän jo on kaukanatäältä. Jägerhornhan aina kävi häntä tervehtimässä.Mies kuuluu katsoneen, että hänen tehtävänsätäällä on täytetty. Hänhän sai takaisin poikansa, jonkauskoi kuolleeksi, ja näkönsä — miksei hän sitten lähtisikotiinsa, varsinkin kun hänelle tarjottiin kruunun kyytiäniinkuin muillekin irtolaisille.— Fia, mitä tehtävää hän tarkoitti?— Tu est bête! Kysyt typeriä. Kuulithan yhtähyvinsinä kuin minäkin, että ihmisen koko menestys riippuu251

siitä, pysyykö hän Jumalan yhteydessä. Ja sama koskeetietysti kansoja.— Attends — nyt muistan: hän puhui moneen kertaanelävästä Jumalasta .. .— Eh bien, hän tyrkytti tänne Jumalaansa niinkuinkaikki saamamiehet tekevät. Ehkä joku yksinkertainenihminen ottikin hänet vastaan. Kaunistahan se on. Muttase mitä hän ennusti tälle Suomen rajamaalle, se oli täyttähulluutta ja rikollisuutta. Voithan mennä häntä tapaamaan,hänen piti odottaa rekikeliä, ehkä hän vielä onkaupungissa takalistossa, minne hänet karkoitettiin ...Minua tällä hetkellä huvittaa nähdä, koska minun komeatkettuvaljakkoni valjastetaan vaunujeni eteen.Helena von Hauswolff lausui vaikeroiden:— Teimme pahasti, kun menimme ilmiantamaan hänet.Parjasimme vanhaa hurskasta miestä sekä Cronstedtilleettä Lizellesille.Sophie Hjärne vastasi ärtyneenä:— Pue nyt yllesi säkkivaatteet ja sirota kiharoillesituhkaa. Mutta älä enää puhu jää-ajoista ja Reuterskjöldistä!Perkele sentään ...Helena von Hauswolff hypähti polvistuvasta asennostaanpystyyn ja häneltä pääsi hätähuutona:— Puhun minä jää-aj oista! Ja kenestä puhuisin jollenReuterskjöldistä. Älä sinä, Sophie, yritäkään viedäminulta minun toivoani. Reuterskjöldin kanssa menenikuiseen pimeyteen ja siellä on minulle valoa yllinkyllin,mutta ilman häntä ei minulle ole taivastakaan . . .Niinpä tuli odotuksen, jännityksen ja monenlaistenvalmistusten jälkeen se pakkastyyni ikävöity päivä. Talvioli alkanut kiljuvan kylmänä — yhdenkin yön jääpeiteolisi kestänyt ajon, niin sitkeää kuin aina on syksyinenjää. Mutta nyt oli ollut kolme hyvää pakkasyötä. Kunkapteeni Reuterskjöld komealla nuorella hevosellaan ajoikuomineen Hauswolffin asunnon eteen linnanpihalle, niineversti itse saattoi vaimonsa rekeen, kietoi hänen jalkansavällyihin, vakuutti, että jää kestää — hän oliilmatieteellisten muistiinpanojensa valossa harkinnutasiaa ja myöskin antanut mitata jään paksuuden. Muttaetäämpänä kyllä oli avovesi ja ehkä sinne saattoi olla252

atkennut jokin railokin. Mutta eihän kukaan aikonutajaa niin kauas. Ojennettuaan käden vaimolleen ja hänenkavaljeerilleen, eversti jäi seisomaan pienen tyttärensäAdelaiden viereen, pidellen häntä kädestä.Piti ajaa varovasti, koska hevonen oli tottumaton linnoituksenkapeaan mutkittelevaan tiehen ja lisäksi kuomirekeen,jommoisen edessä se oli ensi kertaa. NiinpäReuterskjöldin mielenkiinnon täytyi kohdistua näihinseikkoihin, kunnes päästäisiin jäälle. Helena sensijaanlaski valloilleen ihanan onnensa ja turvallisuutensa tunteen,tietäen, ettei mikään enää voi tehdä tyhjäksi tätäjuhlaa, jota hän niin on odottanut. Porttiholvista ajaessaratisivat paljaat kivet reenjalasten alla, joku vartiosotamiesasettui kunnia-asentoon ja samassa avautui silmieneteen ystävällinen Helsinki turvekattoisine punaisinetaloineen ja kirkontorneineen. Helsinki oli tänään kaunis,kaikki oli kaunista, kaikki oli onnellista. Helenatunsi ystävänsä käsivarren kiertyvän ympärilleen, toisenkäden pidellessä ohjaksia. He olivat viimeisinä rekijonossa,joka lasketti jäätä Pienen-Itäisen-Mustasaarenohitse. Hevonen vain ei tahtonut tyytyä siihen hiljentymisentahtiin, jota sen ajaja tavoitteli. Levottomastitanssiva nuori eläin pyyhälti toiset kiinni ja huohottikuumasti Sophie Hjärnen ja Jägerhornin niskaan niinettä nämä täydessä naurussa käskivät Reuterskjöldiäajamaan sivutse ja nelistämään vaikkapa maailmanääriin. Vaivoin houkuteltiin hevonen hiljentämään vauhtiaan.Helenan ja hänen rakastettunsa sanat ja eleet olivatniitä samoja, joita on toistettu maailman alusta jatoistetaan maailman loppuun asti: tunnustuksia kaipauksesta,rakkaudesta, tuskasta. Eikä näiden hellyydenilmaustentulinen sanelu ulkopuolella molempia rakastavaisiaja heidän levottomasti liukuvaa kuomirekeään,olisi kyennyt vakuuttamaan ketään muuta, vaan ehkäpäinvastoin ollut omiaan herättämään pilkkaa. Heillekuitenkin oli heidän nopeasti kiitävä rekensä, tämä pienihauras näkinkenkä keskellä aavaa kimmeltelevää jäälakeutta,koko heidän maailmansa, heidän eristettyautuutensa saari, jolla vain he molemmat ymmärsivätoman salakielensä ja sielujensa ja ruumiittensa liikkeet.Vain heille olivat vuosituhansien kestäessä kulutetut253

sanat vastasyntyneitä ja heidän rakkautensa siittämiä jasynnyttämiä. Vain heille olivat heidän sydämenlyöntinsä,heidän suudelmansa, heidän kädenpuristuksensaluomisen aamun lapsia.Matkatessaan saarten lomitse, he kipeän ja armaanhellyytensä takaa tunsivat näiden kaivattujen hetkiennopean menon ja arkaillen kysyivät itseltään ja toisiltaan:mitä sitten? mitä tämän jälkeen?Kolmiöinen jää oli kuin mittaamaton vihertävä ikkunapinta,valmistettu merenpohjan olijoille, jotta ne tällaisinakirkkaina päivinä ja myöskin öinä voisivat kohotakatselemaan aurinkoa ja kuuta. Ja tuntuikin siltä kuinoudot kuplat ja pyreilyt, mitkä liikkuivat viettelevän javälähtelevän jään alla olisivat ilmaisseet erinäisten saattueidenja yksilöjenkin lähestyvän jääikkunaa ja sitäkansaa, joka paraikaa koputteli jäähän ja karkeloi senpinnan yläpuolella. Eivätkö haaksirikkoisten hengetprikien ja fregattien kansilla ja mastonhuipuissa ehkäjuuri nyt lähestyneetkin tämän hetken maailmaa? Jaeivätkö moninaiset kalat, niinkuin sellaisetkin, jotkanäyttäytyivät vain sotien edellä, ehkä tunteneet tarvettanyt kohota katsomaan, mitä ihmisten mailla toimitettiin?Linnoituksen iloisimmat naiset ja herrat suorittivatparaikaa erikoislaatuista karkeloa Kaupunginlahdella:kahdeksan paria ajamalla ajoi muutamat suoraviivaisimmatkadrillin vuorot, Kressin soittaessa huilua reestä,missä hän istui ikävystyneen kapteeni Hjärnen vierellä.Oh... oh . .. oh, olipa tämä kaunista, aivan fantastique!Milloinka nelijalkaisten taitonäytös olikaan ennätettyharjoittaa? Oh ... oh... oh! Se oli luutnantti Lindeblominyllätys koko juhlaväelle. Stava de Freese ottikiniloisen ylpeänä vastaan osan sulhaselleen tarkoitetustaylistyksestä, sillä olihan hän tietänyt salaisuuden ja senmyös säilyttänyt. Rekien vierellä liikkuivat jään kirkkaassakalvossa niiden kuvaimet, ylösalaisin suorittaensamaa näytöstä kuin niiden elävät esikuvat omasta asennostaan.Vaikutus oli satumainen. Ihastuksen ilmaisutja kättenpauke vaan eivät aina täällä olleet täysin harkitulta,sillä hevoset säikähtivät, karkasivat syrjään jaaiheutti tämä pientä pelästystäkin.Lindeblom, jonka vauhti tuntui suorastaan vaaralli-254

seita, käytti kekseliäästi tätä hyväkseen ja alkoi ajossamuodostaa näitten hetkien vuosilukua. Oh, regardez,regardez .. . ! Hiiskahtamatta katselivat parit reistäänmitenkä jään pintaan hevosen kavion jäljistä piirtyi suuriaselviä numeroita. Vastanaitua tohtorinrouva Rosenströmiätämä niin huvitti, että hän kehoitti heidän renkiäänyrittämään jäähän seuraavan vuoden lukua. Janyt innostuttiin jokaisesta reestä ajamaan jäänpintaanjotakuta vuosilukua, milloin syntymävuotta, milloin kihlausvuotta. Ei kelpaa, ei kelpaa, ei tekstistä saa selvää!huudettiin ja naurettiin. Ja sanottiin myöskin, että tuleekylmä! Mutta Stava ja hänen sulhasensa olivat kaikenvaralta tuoneet rekensä pohjalla mukaan lämmittäviäjuomia. Äskeiset rekiretki-kadrillin parit hypähtivätkeveästi vällyistään, pikarit täytettiin ja kiidätettiinviluisille. Ah, ah, ah, hevosille oli varattu sokeripaloja!Kuinka se oli viehättävää! Nuo herttaiset olennot olivatkinaivan kuurassa. Sokeri oli alunperin tarkoitettuesiintyville hevosille, mutta sitä riitti kaikillekin. Mikäihastuttava helläsydämisyys! Mutta ennenkuin viininjakajatpainuivat takaisin vällyihinsä, heittivät he ohjaksetluottamusta herättävien kuskimiesten käsiin ja muodostivatpiirin. Sai siinä katsoa ettei vauhdin tuimuudessamennyt nurin. Kavaljeerien kannukset kilkkasivatja kilahtelivat, neitojen nauru- ja avunhuudot helisivät,laulu ja huilu soivat:Och flickan hon gick i dansenmed blodröda band . . .Mutta kun kavaljeerit sitten pyörittelivät daamejakäsivarsikoukussaan, niin ei siinä enää auttanut mikään,vaan iloisia kuperkeikkoja tuli jään peilipermantoon jasamalla rohkeita tempaisuja kavaljeerien syliin. Eikäsitä kukaan ihmetellyt, että miehet siinä ottivat palkintonsanaisten huulilta.Mahtoi ajattelevaisen ja hienotunteisen Fredrik Jägerhorninmieleen johtua, ettei hänen daaminsa huulia enääsopinutkaan suudella niinkuin ennen, syvälle hampaitamyöten. Oh, Sophie Rosenborg oli ollut jää-ajojen voittamatonja loistava kuningatar. Mutta nyt täytyi koet-255

taa lieventää hetkiä, jotka hänelle johdattaisivat muistiinmitä katkerimpia tapauksia.Jägerhorn ohjasi hevosensa kohti ulapan yksinäisyyttäjuuri Sveanlinnan kärjen takana. Sophie oli vetänyt hunnunkasvoilleen.— Minkä vuosiluvun käskette minun kunniaksennepiirtää, chère amie?— Pour moi c'est égale. Minkä tahansa.Ja eversti ohjasi sävyisän hevosensa astumaan kokoon18 ja kun oli helpointa nyt tehdä pitkä pyöreä o, niinhän sai aikaan senkin, ja olisi mieluimmin vierelle piirtänyttoisenkin nollan. Mutta muisti samassa, että vuosi1800 jo oli menneisyyttä ja valitsi nopeasti numeroidenluvusta sen, jonka laski hevosensa parhaimmin marssivankuvioksi. Näin piirtyi jäähän Viaporin yläpuolellevuosiluku 1808.— Mikä siitä tuli? sanoi Sophie, pyyhkien kuuraisiaripsejään.— Regardez, chère amie. Sehän luonnisti hyvin.Ilakoivien huutojen ja naurun raikuessa tyhjennettiinviinipullot, paiskauduttiin minkä maltettiin vällyjensisään ja alettiin kilpa-ajo kaupunkia kohden, missäraatihuoneen istuntosali asianomaisessa juhla-asussaodotti.Ainoat, jotka huomasivat Helena von Hauswolffin jaReuterskjöldin puuttuvan, olivat Sophie Hjärne ja FredrikJägerhorn. Mutta he iskivät silmää toisilleen ja huomauttivatettä he ehken olivat poikenneet saarelle lämmittelemäänhylkeenpyytäjien majaan, jommoisestatuolla kohosi sauhu. Lämmitelkööt tarpeekseen, tulevathankun ennättävät!Mutta Helena von Hauswolffin ja kapteeni Reuterskjöldinhevonen, jota jo naurunhuutojen aikana oli ollutvaikea pidellä, pillastui lopullisesti, kun juhlajoukonlähtö klarinetinsoiton ja äänekkään humun päästessäilmoille tapahtui.Reuterskjöld käytti kaikki voimansa antaakseen hevosentuntea kätensä lujan, rauhallisen otteen. Hän puhelisille tyynnyttävästi ja koetti kääntää vauhtia kaupunkiinpäin. Mutta kaikki oli turhaa. Helena aluksi riemuitsihurjasta menosta ja rakastettunsa ihanista voi-256

mistä, hänen pidättäessään villiä nuorta hevosta. Muttapian hän ymmärsi, että leikki oli täältä kaukana. Hopeisinakipunoina lentelivät jääkappaleet silmiin, viiltäväviima kävi vastaan, puskien läpi vaatteiden. Hevosenleiskahtelevan harjan takaa vilahteli näkyviin avovesi.Helena painautui lähemmä rakastettuaan ja ajatteli:»me hukumme». Mutta ajatuksessa ei ollut mitään pelottavaa.»Mikään ei meitä enää erota.»Hevonen nelisti, reki viskautui puoleen ja toiseen,usein liukuen ympäri ja satuttaen hevosen jalkoja. Tästäse yhä enemmän kiihtyi, jääsirujen raju sade esti näkemästämitään edestäpäin. Reuterskjöld ei lakannutpuhumasta hurjistuneelle hevoselle rauhallisia ja rukoileviasanoja.Yhtäkkiä hän lakkasi puhumasta hevoselle ja sanoiHelenalle, sanoi oudolla äänellä, että hän työntäisi vällytaljatsyrjään ja valmistautuisi viskautumaan jäälle.Mutta samalla hän kuitenkin vieläkin koetti kääntää hurjaakulkua linnoitusta kohden.— Paiskaa itsesi reestä! kuului terävästi Helena vonHauswolffin viereltä.Hän ennätti silmänräpäyksen ajan nähdä hevosen hulmuavanvaalean harjan ja suuren sinertävän avoveden.Hevonen hävisi näkyvistä. Helena syöksyi jään kovallepeilipinnalle, verta tuli suusta eikä hän enää tietänytmistään.Nyt puhui rakas tuttu ääni hänelle:— Pian pääsemme lämpöiseen. Kiedo lujasti käsivarretkaulani ympäri. Kas noin, noin. Kalastajat ovattäällä lämmitelleet. Kultani, armaani... Molemmatelämme.Majan takassa riutui korkea hiillos.Oli kulunut jokunen vuorokausi. Pakkanen oli lauhtunutja lumivaate peitti tienoon, missä linnoituksen iloinenrekiretki vasta suoritti ajonsa. Kaikki jäljet olivatjääneet lumen alle, karkeloiden jäljet, vuosilukujen jäljet,kilpakiidännän jäljet kaupunkia kohden ja myöskinhurja nelistys siniselle avovedelle. Vuosiluku minkäpiirtäminen oli suoritettu Sophie Hjärnen ja Fredrik17 — Talvio, Kootut teokset XII 257

Jagerhornin reestä käsin; vuosiluku 1808, oli sekin peittynytvalkoisen vaipan alle. Muistojen jäljet peittyväthitaammin. Tiuha kiinteä lumentulo myös oli siivilöinytilman, mihin kaikki iloiset huudot, huilunäänet, rakkaudenvalat ja lemmenkuiskeet olivat kohonneet kuin ruusuinenauer riemunpäivien ylle. Kaiku oli kiteyttänytmuistotiedot kalliorantoihin ja toisteli niitä sieltä lakkaamatta.Tätä samaista Kaupunginlahden selkää ajoivat nytpari vuorokautta rekiretken jälkeen luutnantti Lochtander,jonka paluu hänen haavojensa vuoksi oli viivästynyt,sekä eversti Jägerhorn, joka Valhalla-veljesten puolestajohdatti häntä siihen juhlalliseen receptio-tilaisuuteen,jolla Valhalla-veljet aina vastaanottivat uudet jäsenensä.Oikeastaan olisi tähän johdattamiseen kuulunuttäydellinen puhumattomuus, sillä adeptille oli receptionkorkean tarkoituksen ja päämäärän vuoksi jätettävätilaisuus kaikinpuoliseen hengen valmistukseen ja ajatustenkokoamiseen, mihin puhdas lumimaisema ja kaukaisuudessahäämöttävä kolkko musta avovesi tässätapauksessa osaltaan antoivat yllin kyllin tehostusta.Vasta sattunut »naisenryöstö», miksi Helena von Hauswolffinja kapteeni Reuterskjöldin seikkailua jo oliruvettu nimittämään, puolestaan vielä syvensi synninvallan ja sen seurausten kaameudentuntoa. Kuitenkaaneivät ystävykset katsoneet rikkovansa hetkeen kuuluvialakeja vastaan, jos myöskin puheessa koskettivat tätätapahtumaa. Linnoituksen korkea upseeri ja vieläkinkorkeamman upseerin rouva olivat — kuten varsinkinnyt jälkeenpäin ymmärrettiin, pitemmän aikaa ylläpitäneetluvatonta suhdetta ja vihdoin käyttäneet hyväkseenhuviajojen antamaa tilaisuutta — sellainenhan oli kaikinpuolin arveluttavaa.Jägerhorn myöskin katsoi velvollisuudekseen verestäävapaamuurariuden tarkoitusperiä recipientille, jolla oliollut peräti vähän aikaa ja tilaisuutta niihin syventyä jajoka oli osoittanut niin harvinaisen vähän halua niitäymmärtää, puhumattakaan siitä, että hän olisi katsonutkunniaksi päästä kuuluisan Valhalla-veljestön jäseneksi.Oli todella suuri kunnia päästä tämän veljestön yhteyteenja kaikki olivat myös sen siksi käsittäneet, paitsi258

tämä kaukaisten rajaseutujen tappelijasankari, jolla olihalu ainoastaan nopeasti täällä esittää raporttinsa jasuunnitelmansa Suomen vaikeasti puolustettavien rajojenturvaamiseksi, saada miehiä ja aseita mukaansa jamahdollisimman nopeasti päästä takaisin rajametsiinsä.Ei kannattanut Lochtanderille kuvatakaan, mikä vaivaJägerhornilla ja Hjärnellä oli ollut saada hänen ehdokkuutensaloshissa läpi. Herra siunaa: tähänhän kuuluivuosien valmistusaika, oppipoikuus, kisälliys, mestariusja lisäksi monet korkeammat oppiasteet. Majuri Klick,jolla vapaamuurarius jo oli koko hänen ystäväpiirinsäedelläkäyvän vaikutuksen vuoksi veressä, päästettiinkorkeampaan jäsenyyteen puolen vuoden valmistusajanjälkeen. Ja tämä talonpoikais-luutnantti pitäisi ottaaaateliseen veljeskuntaan yhtäkkiä, ilman valmistusta!Kuitenkin Jägerhorn oli, vihdoinkin, saanut loshin johtoveljetkäsittämään, että oli tärkeää loshin kautta pitääuhkarohkea rajanpuolustaja kurissa ja myöskin samassayhteydessä toimittaa hänelle hänen arvovaltansa lisäämiseksisotilaallinen ylennys. Hjärne oli sitten — oikeastaanvastoin todellista haluaan — kannattanut Jägerhornia.Ja niin Lochtander vielä nyt tässä viime tingassa saikuulla toistettavan hyvin salaisia asioita, jotka hänelleolivat yhdentekeviä ja ennenkaikkea käsittämättömiä.Tärkeämpää olisi ollut koettaa keksiä se ruhtinas ja sekansa, johon sodissa uuvutettu Suomen kansa voisi turvautua,kun emämaa, Ruotsi, heitti sen oman onnensanojaan, kuten aina ennenkin, ja venäläinen, perivihollinen,tarjosi sille pirullista ystävyyttä ja turvaa. Ei tuntenuttuo Jägerhornkaan ryssää, eikä kukaan muukaantäällä. Jägerhorn uskoi, että venäläinen pitää lupauksetja sopimukset — hahhahhah ... Se keisarinna, joka tarjosiSuomelle täyttä autonomiaa ja turvaa, oli portto ...— Nauratko sinä? huudahti Jägerhorn yhtäkkiä hevostapidättäen ja luoden kauhistuneen katseen ajokumppaliinsa.— Varoitan sinua. Tämähän on kuolemanvakavaasia. Käännytänkö sinut takaisin? Taitaaolla parasta, että yksintein lähdet metsiisi, sinä ikuinenluutnantti. Toista kertaa en ryhdy tilaasi parantamaan.Etkö sinä sitten aavista, mitä etuja vapaamuurarius259

sinulle tuottaa? Pääset nopeasti eteenpäin, voit saadarajalle joukkoja ja aineellisestikin sinua avustetaan.Voit saada komennuksen ulkomaille, missä kautta maanpiirin kohtaat palvelevia vapaamuurariveljiä. Ojennatkätesi tunnustellaksesi kanssamatkustajan henkilöllisyyttä:työnnät oikean kätesi molemmat äärimmäiset sormetvastatervehtijäsi käteen, niin että hänen pieni sormensajää sinun sormiesi pihtiin, sekä hiukan painatpikkusormellasi. Jos tähän eleeseesi vastataan, olet tekemisissä»vihityn» kanssa, jollei, niin hän on »profaani»,joka jääköön omaan arvoonsa. Tunnussanat tiedät.Mutta et ole enää koskaan yksin etkä turvaton. Kuulutvapaamuurariuden suureen totiseen veljespiiriin, missäeivät eri kansallisuuksien karsinoitumat eivätkä eriuskontokuntien suvaitsemattomuutta, vihaa ja kateuttakasvattavat piikkiaitaukset erota ihmisiä. Kaikki eroavaisuudettasaantuvat sen jumalanpelon, isänmaanrakkaudenja veljellisen yhteenkuuluvaisuuden voimasta,minkä vapaamuurarius vaikuttaa... Ja entä huvi jasuloinen ajanviettoisuus, minkä veljeskunta nuoremmillejäsenilleen tarjoaa rajun corpsdegarde-elämän, sen irstaidennaisten ja juopottelutilaisuuksien keskellä!Lochtander totesi, että Jägerhornin ääni oli tätä lausuessakäynyt makean tunteelliseksi, jommoisena ei hänollut sitä ennen kuullut. Minnekähän minua nyt oikeastaanviedään? ajatteli hän hetkisen. Yhtäkkiä hän vetäisihansikkaan oikeasta kädestään, siirsi ohjakset ajokumppalinsavastaavasta kädestä vasempaan käteen ja tekihänelle saman tempun kuin itselleen. Nyt seurasi sormiensijoittaminen Jägerhornin pikkusormen ympäri,joten se oli pihdissä.— Missbruk — väärinkäytös, lausui hän juhlallisesti,käyttäen opittua tunnussanaa.Ja Jägerhorn vastasi papillisen ankarasti:— Fall — lankeemus.Jokin pirullinen halu kiusantekoon, joka ei suinkaankuulunut suuren veljeysliiton tulevalle jäsenelle, karkasiLochtanderiin.— Mutta entä sitten, alkoi hän, koettaen puhua nöyränja tiedonhaluisen sällin sävyyn, — jos ryssä ja kalmukkija muutkin koirankuonolaiset tulevat ulos niistä260

oraista karsinoistaan, joihin meidän on täytynyt heidätkammitsoida, niin piru vie, he syövät meidät. Ja elleikansallisuuksista ja uskonnoista ole väliä, niin meistähänvoi tulla vaikkapa turkkilaisia ja muhametteja —yks kaikki! ... Ja eikö profaani sitten olekaan kanssaihminen,jonka pitää päästä eteenpäin, jos hän on kyvykäs?Jos vapaamuurariveli on kehno ja laiska, niinhänetkö sitten on päästettävä tuon kyvykkään profaaninedelle? Ja entäs koko vaimonpuoli ihmiskuntaa? . . .Anna anteeksi, että kysyn näin tuhmasti, mutta en kaiole oikein ymmärtänyt...— Meidän veljespiirimme kehoittaa meitä kärsivällisyydelläojentamaan hairahtuvaa veljeä. Ja niin teenminäkin nyt. Olet rajalla paimentyttöjen seurassa käynytmerkillisen leikkisäksi.— Sinne vetää mieleni! huudahti Lochtander. — Jahkaolen päässyt tästä illasta ja tavannut erään tutun Adlercreutzinrykmentin sotamiehen — niin, tunnethan sinämuuten hänet, koska asuit joitakin vuosia siellä ylämaassa—: niin lähden.— Tunnustan, että minäkin olen tyytyväinen kun iltaon lopussa. Sinä tarvitset vielä perusteellisen muokkaamisenja syventämisen. Koeta kuitenkin nyt malttaamielesi äläkä arvostele muotoja ja merkkejä, joita käytämmeja jotka vasta paljon myöhemmin tulet käsittämään.Ne ovat ikivanhoja symbooleja. Jokaisen pienenja käsittämättömältäkin näyttävän merkin taakse kätkeytyysyvä salaisuus, jonka paljastaminen profaanillevoi tuottaa kavaltajalle kuoleman .. . Senhän muistat,että armeliaisuuden harjoittaminen on työmme päämuotoja.Tällä hetkellä ylläpidämme kahdeksaa köyhäälasta, jotka puetamme, elätämme ja jotka myöskin saavatkouluopetusta hurskaan kunniajäsenemme majuriGranatenhjelmi-vainajan perustamissa kouluissa. Helsinginkurjimmat eivät lakkaa siunaamasta tämän esikuvaksikelpaavan vapaamuurariveljemme muistoa.Mutta nyt on vihdoinkin käsissä viimeinen hetki sisälliseenvalmistumiseen sitä juhlallisuutta varten, johonolemme matkalla. Syventykäämme siis hiljaisuuteen.Jägerhornin ääni otti jälleen takaisin äskeisen makeanja tunteellisen sävynsä. Mahtoiko se ehkä hyvinkin miel­261

lyttää muita? Päivän adepti koetti kutsua silmiensäeteen vanhan Granatenhjelmin kunnioitettavan hahmon.Kuluneessa takissaan, musta kaulaliina solmittuna ylösasti ja vyötettynä keltaisella nahkavyöllä, tämä varakasmies aamusta iltaan kulki kurjuuden majoissa auttamassaja yötkin oli hänen karu asuntonsa avoinna onnettomille.Granatenhjelmin vuoksi kannatti luottamuksellaantautua vapaamuurariksi.Ääneti ajettiin nyt linnoitukselle, ajettiin himmeänholviportin läpi, missä hiekka narskui reenjalasten alla,ajettiin keltaisten kasarmien ja pienen puukirkon ohitse,sekä tultiin sillan yli. Lyhyt talvipäivä jo himmeni iltaakohden. Tultiin tutulle kaarenmuotoiselle linnanpihalle,missä komentaja ja ylin upseeristo asui. Ehrensvärdinhaudalla leikki lapsia kelkkoineen. Jägerhorn ei vieläkäänpuhunut, eikä hän edes vastannut, kun Lochtanderhuomautti, että tämä tori toki oli hyvin juhlallinenpaikka.— Olemme perillä, julisti vihdoin Jägerhorn.Valhalla-seura siis yhä majaili entisessä punaiseksimaalatussa rakennuksessa, jonka alati suljetut ikkunaluukutaina olivat ohikulkijoissa herättäneet salaperäistäkammoa. Ei voinut kieltää, ettei jokin kolkko salaperäisyysnytkin olisi tullut täältä vastaan, niinkuin useintulee talosta, minkä sisälle ei aurinko milloinkaan pääsepaistamaan.Kapeitten jyrkkien portaiden yläpäästä valaisi himmeästipieni lamppu. Etuhuoneen seiniltä puhuivat kaikkinaisetmerkit, kuten tähtikuviot, neliöt, ristit ja vielämuutkin, arvoituksellista kieltään. Roomalaisen liktorinpukua kantava palveleva veli, vitsakimppu selässä, ottihaltuunsa vieraan tulijan, riisui hänen vaatteensa japuetti hänet roomalaiseen pukuun, joka oli pellavainen.Lochtanderin pieniin kysymyksiin, joilla hän yritti lieventääkolkkoa juhlallisuutta, ei tullut mitään vastausta.Minnekä Jägerhornkin siitä katosi? Lochtander panimerkille, että toki hänen omat vaatteensa jäivät etuhuoneenseinäpenkille. Jägerhornia vaan ei kuulunut. Hänoli kuljettanut yksinkertaisen raja-upseerin outoon käsittämättömäänpaikkaan ja itse hetipaikalla livistänyt tiehensä— se kelmi. Kuului kumea helähdys, aivan kuin262

olisi vasaralla lyöty messinkiseen kilpeen ja samassahetkessä kuului soittoa, joka määräsi astujalle hitaantahdin. Lochtander marssi tahdin mukaan, liktorin johdattaessahäntä, hänen olkapäästään kiinni pidellen. Kaksoisovetavautuivat, kymmenien kynttiläin valossa näkyipitkä pöytä, jonka ympärillä istui liikkumattomia, kuolemankauhustajäykistyneitä, toogapukuisia roomalaismallisiamiehiä. Kenenkään huulilta ei kuulunut tervehdystä.Seiniltä valui kiiltävien ja monenmerkkisten tankojenvarasta monia ja monenvärisiä lippuja. Nämähänvasta ovat merkilliset juhlat! ajatteli Lochtander. Olenkohanminä kunniavieras? jatkoi hän ajatustaan. Ja sittenhänen mieleensä juolahti: mahtoikohan hurskas Gra«natenhjelmkin läpikäydä tällaisen valmistuksen? Pöydänääressä oli yksi paikka tyhjänä ja siihen pysäytettiinrecipientti. Hänellä ei tällä hetkellä ollut aavistustakaansiitä, missä hän oli ja keitä oli hänen ympärillään.Musiikki vaikeni, kaikki nousivat seisoalleen, puheenjohtajapitkän pöydän päässä löi nuijansa messinkikilpeenja lausui miehelle, joka nähtävästi oli virkailijaja joka istui yksinään pienen pöydän ääressä salin toisessapäässä:— Veljeni, mitkä ovat pyhän kapitoliumimme peruspylväät?— Ahkerointi isänmaan menestyksen puolesta, hyveellisyys,kunniantunto ja rehellisyys, kuului pienen pöydänäärestä salin perältä.— Mikä järkyttää perustuksiamme ja mielenrauhaamme?— Kurittomuus, vääryys ja väärinkäytetty vapaus.— Mikä on omiaan varmimmin vakuuttamaan veljille,mitkä vaarat aiheuttavat kansalaisen lankeemuksen, josirrallisuuden henki pääsee vallalle ja viattomuus jäävaille lakien turvaa?— Jälkimuistot puhuvat vakuuttavinta kieltä.— Nyt kääntyi puheenjohtaja recipienttiin päin jamuut istuutuivat.— Vasta-tullut, te joudutte nyt meidän yhdyskunnassammeasemaan, joka ennen teitä oli toisella. Emmetässä yhteydessä mainitse hänen nimeään enempää kuinsitä kauhistuttavaa rikostakaan, joka aiheutti hänen263

erottamisensa joukostamme. Raatimme ei ole vielä voinutedes yksimielisesti päättää, mikä rangaistuksenmuoto häntä on kohtaava. Tulen nyt esittämään teillepääkohdat siitä valakaavasta, joka teidän on toistettava,kunhan ensin olette kohdannut hetken, joka murtaa sielunja ruumiin yhteyden. Tätä hetkeä pelkäävät alhaisetoliot ja.myöskin maan mahtajat, kun sensijaan vanhurskausja viaton kohtaa sen miehuullisesti ja kylmänä.»Minä N. N. vannon vapaasta tahdostani, vailla pakkoaja vilppiä Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä,Jumalan, tuon koko maailman kolminkerroin suurenRakentaja-mestarin, ja tämän kunnianarvoisen Loshinpuheenjohtaja-mestarin sekä kaikkien läsnäolevien vapaidenmuurari-veljien edessä, etten koskaan julkituoVapaamuurari-veljeskunnan salaisuuksia, jotka tänääntai vastaisuudessa tulen kuulemaan. — Niinikään lupaanja vakuutan, että empimättä noudatan veljeskunnanlakeja ja sääntöjä sekä että tottelevaisuudella ja nöyryydelläsuoritan käskyt ja määräykset, jotka minulle tälläpaikalla, Salomonin kaupungissa, siihen asetettu viisainvicarius ja mestari, tai myös tämän Loshin korkeaarvoinenpuheenjohtaja-mestari hänen korkeassa nimessääntulee minulle antamaan. — Suoritan velvollisuuteni,tehtäväni ja maksoni veljeskunnan fundamentaalisenConstitution ja Conventin määräysten mukaan. — Muttajos vähimmässäkin määrin rikkoisin lupaustani, niin katkaistakoonminulta kaulani, revittäkööt ruumiistani sydämeni,kieleni ja sisälmykseni ja sirotettakoon ne kaikkituuleen, jotta ei minusta ja muistostani mitään jäisiihmisten ja vapaitten muurari-veljien keskeen. Tämänlupaan vilpittömästi ja rehellisesti, niin totta kuinJumala sielun ja ruumiin puolesta minua auttakoon!»Saliin jäi kuoleman hiljaisuus. Äänettömien ja liikkumattomienläsnäolijoiden kasvot tuntuivat kuuluvan vainajilleparemmin kuin eläville.Recipientin kalpeilta kasvoilta juoksi hiki. Kun hänkädellään sivalsi otsaansa, vuotivat hikipisarat kylmiensormien päistä pellavaisille vaatteille. Ja minunko pitäisivannoa tuollainen vala? ajatteli Lochtander, jonkin jär­264

j en valon rippeen palautuessa aivoihin. Tällaisessa eihurskas Granatenhjelm ole voinut olla mukana! Ja tällaisellapilkanteolla minua, rajasotilasta, vaivataan.Minuahan siellä kipeästi tarvitaan. Juuri minun tyhjälläpaikallani voivat pirut tulla läpi.. . Mutta kumeanmusiikin tahdissa hän yhä kulki edelleen, palvelevienveljien johdattaessa sitä tienoota kohden, mistä kumeasoitto kuului.Uudet kaksoisovet aukenivat nyt. Kaikki valo jäitaakse. Myöskin järjen valo jäi. Täällä oli yön tukehduttavapimeys ja kuolemanhetken kuristava ahdistus.Kuitenkin alkoi pimeydestä häämöttää alttari, suurikirja ja kirjan kahden puolen kaksi valkoista pääkalloa.Mustilta samettikankaisilta seiniltä esiintoivat hopeankarvaisetvertauskuvat jälleen omalla tavallaan samojaoutoja, käsittämättömiä ja hirvittäviä valavaatimuksia,joita jokin kalpea ihmissuu juuri äsken oli esittänytonnettoman ja kokemattoman kanssaihmisen saneltaviksi.Keskellä mustan huoneen mustaa lattiaa hehkuipunainen täplä kuin tasaisesti palava tulipinta, ja tällepunaiselle pinnalle oli sijoitettu mestauspölkky ja kiiltäväksihiottu piilu. Lochtander tunsi kylmän kauhunkarmaisevan niskaansa, nähdessään piilun ja pölkyn,joista jälkimmäisellä selvästi näkyi veritäplä. Recipientinsekaisin joutuneissa aivoissa hääräsi kuitenkin vieläjokin heikko vaisto päästäkseen järjestyksen-pitoon, kunmusiikin yhä kumistessa, kaksi mustaa miestä alkoihäntä riisua. He ottivat vaatekappaleen toisensa perästä,kunnes ei jäljellä ollut muuta kuin ilki alastomuus.Mutta nyt näki tanakka raja-luutnantti yhtäkkiä edessäänmustan ruumisarkun ja sen vieressä avonaisen haudan,kaikki selvästi varattuna hänelle ja yhtäkkiä siihenilmestyneinä. Mustat miehet kävivätkin hyvin tottuneestikäsiksi hänen väkeviin käsivarsiinsa, kaatoivathänet kuin teuras-eläimen ja asettivat arkunpohjalle.Pääkallot alttarilta tuotiin näkymättömin käsin kahdenpuolenuhrattavan recipientin ruumista, kädet sijoitettiinniiden kaljulle päälaelle ja viimeksi nostettiin paikoilleenarkunkansi, mikä kaikki tapahtui niin käsittämättömännopeasti, äänettömin, pehmein liikkein jaikäänkuin henget olisivat olleet toiminnassa eivätkä265

ihmiset, että asianomainen huumauksen tainnuttamanaalistui kaikkeen.Sillä hetkellä kuitenkin, jolloin vasara yritti iskeäensimmäistä naulaa ruumisarkun kanteen, kuului senalta kamala mylväisy: perrrkele! Haudattavan miehenelävä ruumis sai takaisin tarmonsa, ylämaan soturin sisuoli noussut, kaikki hänen raajansa ponnistivat yhtaikaatätä tukalaa vankihuonetta vastaan ja hänen päänsä,kyynärpäänsä ja jalkansa hajoittivat yhdellä iskulla kokoarkun, niin että kansi lensi haljenneena toisaanne japohja ja sivulaudat toisaanne, pääkallojen vieriessä pitkinmustan huoneen permantoa, ja julmistuneen uhrinkarjuessa piruja ja perkeleitä ryöppynä tulemaan laestalattiaan asti ja läpi seinien ympäri taloa.Äskeisten mykkien roomalaisten toogahahmoista oliäkkiä kehkeytynyt tuttuja viaporilaisia upseeris-miehiä,jotka sikinsokin karkasivat juhla-asennoistaan ja suunnattomansuuttumuksen vallassa ryntäsivät alastomanluutnantin perässä. Mutta Lochtander oli raivoissaanpeloittava, iski puoleen ja toiseen eikä ollut minkäänmahdin kesytettävissä. Onneksi eivät nuo mustat miehetvielä olleet ennättäneet varastaa hänen omia vaatteitaan.Ja siinä nopeasti pukiessaan minkä ennättiylleen, hän karjui ympärilleen:— Mitä perkelettä tämä on? Onko tämä muka varustus,jonka pitäisi puolustaa valtakuntaa? Jumalanpilkkaatäällä harjoitetaan. Ryssiä te olette! Vai ettekö tejuuri niinkuin ryssä yrittäneet peloittamalla ja kauhuaherättämällä voittaa minua tarkoituksiinne? Te saatanansikiöt ja aviorikkojat ja kaikkien Jumalan käskyjenpilkkaajat, te ajatte maan perikatoon, vaikka me sitärajoillamme miten puolustaisimme! Vai luuletteko te,että mitkään muurit kestävät, kun sisällinen kuri näinluhistuu. Onko täällä yhtään nuhteetonta miestä? Onkotäällä yhtään vaimonpuolta, joka ei läämi maalia naamaansaja siveettömyyttä sisikuntaansa? Sellainen onryssän muotia eikä kelpaa suomalaiselle. Suomalainenpalvelee Jumalaansa kirkkaalla päivällä eikä noitaluolissa.Kyllä minä nyt saastaan jouduin — löytyykö saarellaedes saunaakaan, että saisi itsensä puhtaaksi? .. .Täällä teitä on laiskoja miehiä kuin salkoa, mutta rajalle266

ei anneta puolustajia. Irstailkaa sitten vapaamuurariudessanne.Perkele, mitä te muukalaiset tästä maastavälittäisitte! Mutta mitä kansaa ei hoideta eikä rakasteta,se menetetään. Ryssä on aina rajalla odottamassasaalistaan . .. Onko täällä saunaa vai ei? Rajasotamiestahtoo olla puhdas mies.Viime sanojaan hän ärjyi portaissa, samalla asetellenpuuttuvia vaatekappaleita paikalleen ja vihdoin vielälumessa kiinnittäen vyönsä ja miekkansa. Siinä tuli, hiljalleenvihellellen, kaksi kookasta miestä häntä vastaanja hän tunsi ilostuen ylämaan Sotamiehentalon Juhanan,joka oli hänen kummipoikansa. Olipa toki hyvä, ettätapasi oikean ihmisen! Onko täällä saunaa? Tulikuumalöyly oli nyt tarpeen. Toinen miehistä oli AnttiAntinpoika, Juhanan ystävä. Molemmat palvelivat Adlercreutzinrykmentissä ja rykmentin soittokunnan johtajanaheillä oli hyvä urkuri, Kress, joka oli tehnyt kauniinmarssin. Sitä he juuri olivat koettaneet johdattaamieleensä.— Perkele! puhkui luutnantti näille varsin viattomillemiehille, jotka eivät muuta halunneet kuin häntä palvella.— Phh ... phh ... phh. Hyi hitto, kylvetäänkötässä Gibraltarissa koskaan?Äskeisen talon jyrkkiä portaita astui nyt peloittavanpitkä mustapukuinen mies, joka pihalumelle päästyäännosti oikean kätensä Lochtanderia kohden.— Katoa täältä jos henkesi on sinulle rakas!Vai siinähän tuo kelmi, tuo Jägerhorn nyt oli! Vaimahtoiko kuitenkin olla joku toinen? Hänen kasvoillaanoli musta naamari — piru vieköön: naamiaishuviakotäällä pidettiinkin! Naamarimies läksi kuitenkin niinäkkiä pois, ettei Lochtander ennättänyt hänelle sanoamitä hän hyvin olisi ansainnut — jos nyt olikaaneversti. Ties mikä paikka oli koko tämä linnoitus. Saunavaan tuntui tällä hetkellä entistä tarpeellisemmalta.Kiuas kiljui ja pankko paukkui, kun molemmat pojatparhaansa mukaan sitten ajoivat ulos perkelettä kunnioitetustaluutnantistaan. Mikä hänet olikaan mahtanutnäin suututtaa? Toinen pojista kiljutti kiviä, toinenhutki miestä vihdalla puolelle ja toiselle. Luutnantti267

mörähteli esiin, mitä milloinkin halusi, lisää löylyä, lisäävihtomista, tai kipollista jäävettä.Vieläkö sieltä riittäisi löylyä? Onko avanto avattu?Olisikohan tässä talossa hevoskrapaa, että saisi nuohotuksijalkapohjansa? Tällaisia pyyntöjä esitti luutnantti,mielihyvän tunteesta puhkuen ja sieraimiaan päristellen.Kun hän vihdoin alkoi laskeutua alas lauteilta, tempasiJägerhorn auki saunan oven ja puhui suuttuneena:— Etkö siis aio paeta? Herran nimessä, tule järkiisi...— Mutta enhän minä vielä ole saunan päälle käynytavannossakaan ...— Sinä mahdoton mies, pakkanen on noussut kahteenkymmeneenasteeseen! Et sinä tunne vapaamuurariveljestenkammottavaa mahtia! Kaikki olet nyt pilannut.Enkö sinua varoittanut? Nyt voisimme istua runsaanjuhla-aterian ääressä, joka refektoriossamme odottaaja puhua tärkeistä isänmaan asioista. Mutta kaikkisinä olet pilannut. Katoa! Varoitan vielä kerran.— Päästä lumeen piehtaroimaan ...— Mene helvettiin piehtaroimaan.Sotamiehet Juhana ja Antti sensijaan olivat täysinuskoneet vaaraan, joka uhkasi heidän kunnioitettua luutnanttiaan ja ryhtyneet nopeasti järjestämään hänellepakomatkaa. He olivat tehneet salamankiireiset valmistelutparhaimman ymmärryksensä mukaan ja mielestäänonnistuneet niin hyvin, että olivat aivan iloissaan.Oli tuotu vesikeikka ja olkikupo ja sauna-Maijan toppatakkija muitakin valepukuun tarvittavia vaatteita. Japorsaskin oli jo puhuttu, sekä sangallinen koppa, missäporsas kuljetettaisiin itse kaupungin komendantille.Juhana tietenkin lähtee saattamaan kummi-isäänsä. Hänon valmis menemään vaikkapa maailman ääriin. Kukatiestätä hetkeä varten hänen pitikin lähteä kotitalostaylämaasta ja jättää syyskynnöt tekemättä ...Lochtander oli lumihangesta etsinyt polkemattomankohdan ja kieritteli siinä perusteellisesti. Palatessaansaunaan hän tarttui everstin käsivarteen juuri kun Jägerhornvilusta vavisten ja suuttumustaan äkäisesti purkaenoli hänet jättämäisillään oman onnensa nojaan.— Hitto vie, kun tuli puhdas olo, sanoi luutnanttityytyväisenä, seisoen keskellä saunan lattiaa ja siinä268

vedellen vahvoilla kämmenillään lumenrippeitä pinnastaan.— Eversti pääsee pian juhlapöytään, sanoisin vainvielä pienen asian. Eversti itse antoi Suomen kartanSotamiehentalon vanhukselle siellä ylämaassa, kerran.Eversti Fredrik Jägerhorn jätti sinne hyvän muiston jaeverstin lahjaa siellä säilytettiin uudentestamentin jakatkismuksen vierellä. Vanha veteraani Aape-eno yötpäivättutki kartalta Suomen rajaa ja kuljetti sormeaansitä pitkin, ja tappeli ryssiä ja susia vastaan, jotka ainatulivat meidän puolelle. Kartan sanoma oli vanhallemiehelle niin kallis, että hän lähetti kartan talon viimeisellepojalle ainoaksi perinnöksi kotoa ... Kuuntele vielävähän aikaa, kyllä minä lopetan, Fredrik Jägerhorn.Kas, piru vie, minäkin olen sinulle kiitollisuuden velassasiitä kartasta. Sillä minullekin aina näytettiin tätä karttaaja selitettiin rajan ja sen puolustamisen merkitystä.Ja sen kartan kautta tuli minusta rajasotamies ... Ei,hyvät pojat, tulkaa vaan, mutta en minä minnekäänpakene, kyllä te parasta tarkoitatte, mutta johan minäpirullekin liian iloiset hetket valmistaisin, jos minäpakoon lähtisin! Lähden tässä kaikessa rauhassa samantien kuin tulinkin. Jos linnoituksen herrat tahtovat omanrajasotamiehensä tuhota, niin tuhotkoot sitten.Puettaessaan itseään siinä suuressa himmeässä saunassa,jonka nokimustat seinät ja valtaiset kattoparrutikäänkuin suun täydellä huokuivat ympärilleen puhdastamakeaa savunlemua, Lochtander näytti suorittavan joitakinulkonaisiakin juhlamenoja tärkeiden sanojensatähdentämiseksi.Jägerhorn oli kuumuuden vuoksi painunut penkille,molemmat nuoret sotamiehet seisoivat ovella. Kukaan eiyrittänyt keskeyttää rajaluutnanttia, joka puhui:— Kun Juhana Antti Jägerhorn kaksikymmentävuotta sitten kävi Pietarissa, niin ei hän ollut lähtenytsinne kunniaa tavoittelemaan. Hänelle oli isänmaanrajakysymys polttava. Aina on verisesti paloiteltu tätäSuomea, aina Arvid Hornin ajoista asti on ollut selvää,että Suomen raja Venäjää vastaan on mahdoton puolustaa.Ja Jan Anders Jägerhorn sanoikin sen pelkäämättäkirjoituksessaan keisarinnalle, etteivät suomalaiset otamitään itsenäisyyttä vastaan, jollei ole takeita sen pysy-269

väisyydestä. Ja tämän pysyväisyyden yhtenä ehtona on,että rajaa voi puolustaa. Mutta Suomen viisaimmatvaltiomiehet ovat lisäksi sanoneet, että Pietari onliian likellä Suomen rajaa ja että Pietari kerran vie Suomenmukanaan. Tai pitää Pietari hävittää . .. Mutta,herra eversti, juhlapaistihan jäähtyy, olen jo puhunutliian kauan.Jägerhorn piteli päätään molemmin käsin ja käsivarretnojasivat raskaasti polviin.— Puhu vaan, sanoi hän masentuneena. — Kuka Pietarinhävittää! Jumalakaan ei enää masenna Pietaria.Molemmat nuoret sotamiehet tarttuivat kuuman sydämensäkiihkossa joka sanaan, joka lausuttiin ja neuvottominaajattelivat, mitä sitten olisi tehtävä. Oliko siisSuomen tila toivoton?— Kuinka viisaasti olikaan Aape-eno, vanha invaliidiSotamiehentalossa, tunkenut asian ytimeen: raja kysymysoli hänellekin polttavin. Suomen kartta oli olluthänen oppimestarinsa.— Neva-joki voi tulvaansa hukuttaa Pietarin! puhkesisotamies Antti Antinpoika puhumaan ja tarttuilujemmin kiinni saunan ovenripaan, koska saunamiehetjo malttamattomasti tömistelivät edustalla.— Synti hukuttaa Pietarin! sanoi vuorostaan Juhanasyvässä vakaumuksessa. — Mutta mistä me suomalaisetsaamme sen vanhurskauden, että pysymme? Jumala,Jumala ... !Eversti nousi yhtäkkiä penkiltä ikäänkuin jokin päätösolisi hänessä kypsynyt.— Minä lähdenkin herra luutnantin kanssa kaupunkiin.Ja te, pojat, voitte saattaa Juhanan omaisia, jotkamatkustavat kotiin, rakentamaan palanutta Sotamiehentaloa.Viekää meiltä terveisiä. Minua ilahuttaa, ettäminun kartastani on ollut hyötyä.Saunan ovella Lohtaan talon poika pysäytti kummilapsensasanoakseen hänelle kädestä pitäen hyvästi.Hänen mieleensä muistui siinä vielä, miten viimein, kunhän oli käynyt kotona, »veikka» oli ollut kyntämässä ja»sirkku» oli tuonut hänelle vettä juotavaksi. Hänen pitinopeasti karkoittaa se hellyys, mikä nousi hänen rintaansa,tätä syntymäpaikkaa muistaessa. Käki oli kuk-270

kunut ja vanha kesanto ollut raskasta niinhyvin hevosellekuin nuorelle kyntäjälle. Mutta rajaluutnantilleei soveltunut heltyminen ja Lochtander sanoikin jo taasnaurussa suin:— Muistakaakin sitten panna lapsillenne mukaanisänmaan kartta katkismuksen toveriksi, kun ne Sotamiehentalostalähtevät maailmalle.Ne olivatkin viimeiset sanat mitä Juhana Matinpoikakummi-isänsä suusta kuuli. Eikä hän koskaan tullutvartiopaikalleen rajalle. Hän hävisi teille tietämättömille.271

LEIKIN LOPPUOli kulunut joitakin vuosia ja nuoret äidit kaukanaylämaan Sotamiehentalossa ja Sihdissä, niinkuin myösHelsingissä ja sen linnoituksessa liekuttivat pienten lastensakehtoja alati painostavassa sodan odotuksessa —mutta vastaiseksi niinmuodoin kuitenkin vailla verenvuodatusta— kun syyskesällä vuonna 1807 yhtäkkiälevisi salaa hiipivä huhu, ettei sotaa enää voida välttää.Kuka olisi saattanut uskoa, että kaikkein suurellisintenherrojen ajatus kosketti vähäistä ja arvotonta Suomenmaata!Korkeat keisarit olivat kohdanneet toisensa juurivaltakuntiensa välillä eli itse niiden rajajoella, koskaolivat molemmat niin ylhäisiä, etteivät tahtoneet mennäneuvoa pitämään toistensa alueelle, vaan kukin kotonaanvastaanottaa naapurin. Keskelle jokea niinmuodoinoli rakennettu se loistava lautta, jolla keisarit sanoivattoisilleen hyvääpäivää ja ryhtyivät neuvottelemaan,kuinka jakaisivat maailman keskenään ja minkä palasenkukin ottaisi. Tällä lautalla kultatupsuisen baldakiininalla oli franskojen keisari tarjonnut Suomen Venäjänkeisarille. »Ottakaa Suomi korvaukseksi niistä kuluistajoita joudutte maksamaan sodasta Ruotsia vastaan»,sanoi Napoleon, »sitäpaitsi Pietarin kaupunki on liianlikellä Suomen rajaa. Ei se sovi, että kauniit venakotkuulevat ruotsalaisten kanuunien paukkeen palatseihinsa!»Mutta Aleksanterin ei ensinkään tehnyt mielihalpaa Suomea. Häntä veti halu Balkanille. »Suomi,jonne nyt tahdotte minua lähtemään, on erämaa, jonkaomistaminen ei ketään houkuttele», sanoi hän siis vastaan.»Sitäpaitsi tämä erämaa on valloitettava vanhaltaliittolaiselta, joka vielä on sukulainenkin, ja otettava272

viekkaudella, mikä minusta tuntuisi varsin epämiellyttävältä... Voinhan tosin julistaa Ruotsille sodan, johanarmeijani ovat Suomen rajalla, mutta millä te korvaatteniin suuret uhraukset? Minun kansani odottaa Moldautaja Valakiaa, mutta ne te koetatte meiltä riistää.» »Malttakaahan»,sanoi nyt jälleen Aleksanterille Napoleon,»Suomessahan on Viapori, maailman mahtavin linnoitusja sen varikossa maailman kuuluisin laivasto, yli sataalusta, joista jokainen voi ampua kuudellakymmenelläkanuunalla. Tämän laivaston me panemme ampumaanengelsmannia, joka silmiemme edestä röyhkeästi kaappasiTanskan parhaimmat laivat, ja sitten me tällä laivastollakäymme Ruotsin kimppuun, joka on sellainenjukuripää, ettei se mihinkään taivu jollei taivuteta.» Javähitellen hallitsijat sitten sopivat siitä mitä kukin ottaa,ja Suomi jäi Venäjälle. Mutta tältä pykälältä oli sopimussalainen. Ja salaisesti hiipien uutinen Suomeen tulieivätkä ihmiset ymmärtäneet, pitikö siihen uskoa, vai ei.Sellaisena kuin se tuli, oli se sitä puolen vuosisadanvanhaa ja alati tiivistynyttä tuskallista epävarmuutta,joka tämän salaisen huhun kautta vaan tiheni ja yhtäkkiäkävi säkkipimeydeksi. Maailman mahtavimmatvaltiaat määräävät Suomen kohtalon — mitäpä siinä sittenmuuta on tekemistä kuin jäädä odottamaan tulevaakuoleman-sotaa, kietoutua kääreliinoihin ja laskeutuahautaan kunnekka luodaan multaa päälle.Sodan uhkaa varmentamaan ilmaantui lisäksi kaikkinaisiasodan enteitä. Kesän kuivuus oli niin tavaton,että viljankorret käpristyneinä kääpiöinä nuokkuivatkellahtavissa hiushennoissa varsissaan ja punaiseksipalanut heinä paremmin peloitti luotaan eläimet kuinkutsui niitä luokseen virkistymään. Selvä kato, sotienainainen seuralainen katseli ihmisiä vasten silmiä joniistä vaoista, joihin ne kitukasvuisen rukiinsiemenenkätkivät.Syyskesästä nostivat Helsingin kalastajat hämätyistäja rikkipotkituista pyydyksistään sammen, tuon ihmisenmittaisen sotisovalla varustetun kalan, jonka kotipaikkaon valtameri, mutta joka sotien edellä, niinkuin vanhatihmiset saattavat vakuuttaa, aina on noussut HelsinginKaupunginlahteen asti asujaimille ilmoittamaan vaaran18 — Talvio, Kootut teokset XII 273

lähestymistä. Sampia ei muuten täällä nähdäkään, jakun sellainen tulee, tietävät helsinkiläiset, että on aikalähteä kuljettamaan arvokkainta omaisuutta metsiin taikaivaa sitä maahan. Tänäkin kesänä jälleen helsinkiläisetkiiruhtivat rantaan katsomaan valtaista kalaa, senkilpipeitettä ja pitkää suippoa suuta, joka muistuttisamaa ruumiinosaa pienellä hai-kalalla. Tässä yhteydessäja siinä kalasta keskusteltaessa tiedettiin mainitanimeltä joka kalastaja, jonka verkkoon vuosisadan mittaansampi oli tullut ja miten se oli saatu veneeseen.Tällä kertaa linnoituksen ravintolanpitäjä tuli keskenkeskustelun ja osti koko sodanennustajakalan hyvänruuan tunteville upseereilleen. Tiedettiin kyllä siinäolevan maukkaan lihan, mutta helsinkiläiset eivät sitäkuitenkaan koskaan tahtoneet syödä.Elokuun ja syyskuun taitteessa saatiin ihmetellä revontulia,joiden vertaa ei ikinä näillä main oltu nähty.Tavattomat räiskähtelevät, moninaisin värein välähtelevätsalamakruunut näyttivät taivaalla tanssivan ylös jaalas ja taistelevan vallasta, tai jälleen sopivan ja yhdessätäyttävän taivaan piirin laidasta laitaan. Vanhat helsinkiläisetseisoivat vuorilla, koettaen revontulten liekeistäsaada johdetta tuleviin tapauksiin. Syyskuu ei vieläollut päättynyt ja lehti oli vielä täytenä puussa, kun tulisellainen pakkanen, ettei syyskyntöihin enää päästykäsiksi. Myöskään ei ennätetty kunnollisesti saada kaaliksiamaasta. Eikä tämä pakkanen lauhtunut, vaan lumisatoi päälle ja oli täysi talvi, outo kyllä katsella, puidenollessa täydessä lehdessään. Kuukin liukui yli varhaistenlumikenttien ja keltaisten metsien pahaaennustavankuparinvärisenä, ikäänkuin valmistaakseen itseään niitänäkyjä varten, joita se oli katseleva ehkä jo tulevinakuukausina.Kuitenkin oli toki sekä linnoituksessa että kaupungissaniitäkin, jotka hurmaantuneina saattoivat vastaanottaatämän kumman syksyisen kauneuden. Viaporin valleillahelisivät ja kalkattivat meren hengessä läpikuultaviksijäätyneet sireeninlehdet kuin smaragdihelyt karkeloivankaunottaren kaulalla — Ehrensvärd oli kertakaikkiaanjuurruttanut kauneuden tänne Susisaarille ja merenhenki sitä alati palvoi ja ravitsi kuin rakastunut juma­

loituaan. Sekä kaunottaret että heidän ritarinsa katselivatViaporin kallioilta tämän poikkeuksellisen syksynpakkastyyninä iltoina revontulten liekehtelyä ja koettivatarvaella: tuleeko sota? Myöskin meren jäähänmenonoin silmin nähden oli ihmeellistä katseltavaa.Tuleeko sota? — Oli niitä, jotka uskoivat vedenpinnankiristyvistä laskoksista voivansa päätellä jotakin tulevistatapahtumista. Mielellään he selittivät jäätyvänmeren ilmoittavan, ettei tule sotaa. Sodan epätodellinenuhka oli huhuista huolimatta jossakin hyvin kaukana jasehän muuten kuuluikin tähän Suomenmaahan eikä koskaanvoinut poistua. Todellista ja likeistä olivat sensijaanuudet tanssit vuoroineen ja niiden sävelet, joitavasta oli harjoitettu, ehkä eilen, ehkä tänään, ja jotkalopullisesti opittaisiin niissä monissa huvitilaisuuksissa,joiden järjestelyyn nyt jo voitiin käydä käsiksi, kun talvinäytti tulevan näin aikaiseen. Jääajotkin lupailivatjotakin aivan erikoista, kun keltaiset koivunlehdet varisivathangille ja auringonpaiste pani uskomaan, ettäne olivatkin pisaroina vuotaneet alas auringon runsaudesta.Synkkä muisto rouva Helena Reuterskjöldin jahänen miehensä seikkailusta joitakin vuosia sitten täälläKaupunginlahden jääajoissa oli jo siirtynyt tarinoidenkaukaisuuteen. Sillä peloiteltiin lapsia, jotka pyrkivätheikolle jäälle. Yhäti kaunis rouva Helena itse oli kahdenpienen Reuterskjöldin äiti, jumaloi miestään CarlWilhelmiä ja leikki kolmantena lastensa mukana, temmeltäenpermannolla milloin hevosena, milloin jänönä,milloin haukahtelevana hauvana. Kaikkeen tottuu jahänkin oli tottunut siihen, että hänen entinen miehensä,eversti von Hauswolff lapsineen asui samassa talossa ja,kasvonpiirteiden rävähtämättä, astui kohteliaasti tervehtienhänen ohitseen. Suhde hänen lapsiinsakin oli joennättänyt käydä levolliseksi ja ystävälliseksi. Adelaideoli kovan — ja hänelle käsittämättömän — koettelemuksensapaineessa varhain kehittynyt ja korvasi emännättömässäkodissa ihmeteltävästi äitiään. Jopa Adelaide olioppinut hoitamaan isänsä ilmatieteellisiä kojeita paremminkuin äiti koskaan kotona ollessaan oli sitä tehnyt,ja jopa hän piti päiväkirjaakin, jonka joka rivin isä sainähdä. Sillä isä oli hänen paras ystävänsä ja uskottunsa.275

Sophie Hjärne asui yhä kahden huoneen päässä miehestään,kaipasi »kotiin Ruotsiin», kaipasi ihailijaa jaihailijoita, sadatteli tohtoreita, jotka eivät kyenneetpalauttamaan hänen kauneuttaan, vihasi tätä karuakammottavaa linnoitusta, jossa ei kyetty aikaansaamaanyhtäkään suuripiirteistä rakkausintriigiä tai rohkeaapoliittista juonittelua, vihasi kaupunkia, jossa ei enäämitään tapahtunut, vihasi koko tätä ikävää harmaatarajamaata. Oli käsittämätöntä, että tänne haudattiineteviä upseereja vailla tulevaisuuden toivoa. Hjärnepelasi, eikä aina menestyksellä. Stava Lindeblomista olikasvanut vaarallinen daami. Hän käytti orvokintuoksuistahajuvettä ja Sophie epäili, että tämä tuoksu joskustuntui Hjärnen, hänen kerran niin rakastetun miehensäkomeissa tummissa hiuksissa. Mutta Stava olisikäli vaaraton, että hän pian kyllästyi. Tänään hän lahjoittisuosiotaan pikku vänrikki Hybnerille, huomennaluutnantti Klarckille. Erikoisen inhoittavaa oli se rakastelu,mikä tunnettiin tapahtuneen ja ehkä yhä tapahtuiValhalla-veljesten ravintolanpitäjän ja erinäisten linnoituksenherrojen, suurempien ja pienempien kesken.Mikä tuossa madame Vingessä viehätti, oli käsittämätöntä.Kerrottiin tämän hävyttömän naisen kehuneen,että jos sota tulee, niin hän kyllä voi pitää huolen herroistaupseereista ja siitäkin, ettei puutu vakoilijoita,jotka pitävät silmällä ryssää. Mutta Vingeä ei auttanutsuututtaa, hän tuntui liian monesta asiasta tietävän liianpaljon. Etteihän vaan Danckwardtinkin kuolemaa olisikiirehditty jollakin keinoin. Hän oli käyttänyt telakantyömiehiä ja kruunun varoja komean puutarhansa kuntoonpanoon.Kauniit päärakennukset yltympärillä kartanoissaolivat saaneet rakennusaineita linnoituksen runsaistavarastoista. Mutta olihan näissä sitten vietettykinhuumaavia päiviä ja öitä eikähän Danckwardt ottanutpuutarhaansa mukanaan, kun lähti tästä pahasta maailmasta.Oli myyty — vanhoja — laivoja telakasta, olimyyty polkuhinnasta. Kaikki tämä oli totta. Mutta sittenpäolikin linnoituksella ystäviä, jotka olivat valmiithädän tullen sitä muonittamaan. Ja tällaistahan ainatapahtui. Pahin oli se syytös, joka kysyi, minne joutuikupari — suunnaton määrä kuparia eli koko Adlerfeltin276

varustuksen purettu kuparikatto — minkä jokainen olisaattanut omin silmin nähdä varastoituna rannassa.Sanottiin sen tuottaneen Viaporiin paljon ruplia, paljonpolsterikangasta, paljon kaviaaria ja kuohuviiniä.Ehkäpä jokin kaunis korukin oli tullut Haminan tietälinnoitukseen. Ja entä Vingen oma komea vaatevarasto?Niin, ja vapaamuurariveljet olivat voineet harjoittaaarmeliaisuuttaan entistä runsaammassa määrin — olihanaika, jolloin heillä oli hoidossaan kymmenen köyhäälasta. Ja heillä oli nyt hyvin muhkeat suruvarusteet,kaikki mikä kuului pompes funébress'een. Ei olisi voinutolla Roomassa komeampaa. Vinge tiesi niin paljon sentähden,että hänen ruoanlaittotaitonsa oli voittamaton.Hän pääsi joka paikkaan. Juopuneina eivät miehet vartioineetsalaisuuksiaan. He eivät itsekään tietäneet mitäsanoivat. He olivat tässä tilassa usein hurmaavimmillaan.Mutta heidän puheensa saattoivat olla varomattomia.Ja heidän tekonsa myöskin. Vinge oli osannutkätkeä tietonsa omaan upeaan rintaansa... Jos SophieHjärnellä olisi ollut entinen kauneutensa, niin hän olisipitänyt koko linnoituksen tasapainossa.Mutta eivät olleet ajat niinkuin ennen. Selvä vulgaire'iydenhenki oli tullut tänne Viaporiin. Täällä saattoiunohtaa franskankielenkin. Valhalla-veljekset ottivatnykyään yhteyteensä aatelittomiakin! Ja heidän armeliaisuusharrastelunsavaati aatelisia arveluttavan läheiseenseurusteluun profaanin väen kanssa. Sophie Hjärneja Helena Reuterskjöldkin joutuivat upseerinrouvienneulomailtoihin, jolloin ratkottiin ja käännettiin vanhojavaatteita köyhien ja suuriperheisten sotamiesten lapsiavarten. Vaatteita koottiin kodeista, sekä kaupungistaettä linnoituksesta. Kauppamiehet olivat aikaisemminmielellään antaneet uuttakin vaatetavaraa, mutta nyt olielämä niin kiristynyt ja kerjäläisiä kävi niin paljon, ettätäytyi supistaa anteliaisuutta niin puolelle kuin toisellekin.Upseerinrouvat kuitenkin tekivät parhaansa, varsinkinkun itse amiraalinrouva oli asettunut armeliaisuustyönjohtoon. Kaikki käsittivät, että hyvän mielialansäilyttäminen sotamiesten ahtaissa, köyhissä asunnoissasaattoi sodan aikana vaikuttaa suorastaan kohtalokkaasti.Vaan eivätkö taasen olleetkin mustalais-277

lapset lukuisasti edustettuina lapsiluetteloissa. OlipaValhalla-veljesten omien holhokkien ja koulutettavienjoukossa pieni elohopeanvilkas Efra Hagert, jonka isäoli ruotsalainen, mutta äiti mustalainen. Efra oli yllättävänäkkiä oppinut kaikki, mitä vanha Anna Eerikintytärosasi opettaa ja muiden lasten hitaasti tullessaperässä, Efra ennätti kujeilla niin moninaisella tavalla,että hänet täytyi panna pois koulusta. Efra valmisti viulun,kiipesi linnoituksen muurien yli ja kävi kaupungissasoittelemassa itselleen rahaa. Pitikö nyt näitä mustalaislapsia,joista ei koitunut muuta kuin harmia, pukeaja hoivata samalla tavalla kuin muitakin linnoituksenlapsia? Oliko yleensä luvallista että heitä oli täällä?Mutta Valhallan periaatteisiin kuului, että köyhiä olihoivattava ilman erotusta. Niinpä heille osoitettiinhyvyyttä missä vaan taidettiin ja he kävivät herrasväkienkeittiöistä ulos ja sisälle. Sophie Hjärneltä katosipieni ruusukivinen muistosormus, hänen makuuhuoneensapeilipöydältä, hitto vie, katosikin, sillaikaa kunhän kävi vintillä hakemassa kenkiä Efran äidille. Hittovieköön toisenkin kerran — hän oli tästä vulgaire'istäarmeliaisuudesta saanut kyliänsä. Tämä loputon ja yhätiivistyvä sodanuhkakin teki ihmiset hulluiksi. Parastaettä kerran tulisi tuo ennustettu sota, jos sen kerran pititulla, niin siitä sitä myöten olisi päästy. Sophie Hjärnepäätti neuloma-iltojen asemesta liittyä nuorten harrastuksiin,jotka tarkoittivat huvi-iltojen valmisteluja —oh, mon Dieu, sellainenhan olikin häntä paljon likempänä.Rouvat tietenkin moittimaan: kuinka hän saattoikinniin loukata amiraalinrouvaa, jonka kodissa tällähetkellä elettiin mitä vaikeimman ristiriidan paineenalla. Ei ollut vaikeaa käsittää, miltä tuntui amiraalistaryhtyä varustamaan linnoitusta hallitsijansa, Ruotsinvähälahjaisen — ettei sanoisi vähämielisen — kuninkaanmääräysten mukaan suurta ja ihailtua Napoleon Bonaparteavastaan, joka oli katsonut hyväksi määrätä Suomenyhdistettäväksi Venäjään. Suuri mies, jolla riittijärkeä paljon yli oman tarpeen, oli varmaan joutunutsenverran tutustumaan raivokkaan vastustajansa Ruotsinkuninkaan maiden historiaan, että hän uskoi Ruotsinkykenemättömäksi pitämään Suomea, jos Venäjä haluaisi278

sen... Ja vielä tapahtui, että juuri kun hetkeksi kiinnitettiintoivoa siihen, ettei tätä sotaa tulisi, raivopäinenKustaa IV Adolf loukkasi Venäjän keisaria lähettämällähänelle takaisin kaikkein korkeimman kunniamerkin,jonka oli häneltä vastaanottanut. Täytyihän Venäjänhallitsijan tästäkin suuttua! Ja täytyihän Viaporinkomentajan tuntea linnoituksen vakava asema tällaisessaristitulessa!Sophie Hjärne nauroi kun hänelle puhuttiin amiraaliCronstedtin vaikeuksista. Korskea amiraali sai mitähänelle kuului. Oliko hän kuunnellut pyyntöä, jonkaSophie Rosenborg hänelle esitti silloin kun hänen pitiviettää kihlajaisjuhlaansa ja hän pyysi yhtä ainoaa sulhasensavirkapäivää lykättäväksi? Ei, amiraali pitipäänsä ja Hjärne lähetettiin kiireesti matkalle. Kukatiesei koko tuota hirvittävää tautia olisi tullut Sophielle, joshän rauhassa olisi saanut viettää juhlansa. Piru vie:liian paljon pyytää se, joka vaatii Sophie Hjärneltä sääliäamiraali Cronstedtia kohtaan. Iloinen huudahduskohosi linnoituksen rouvien kesken, kun heidän neuloma-iltojaanvarten kauppamies Nathanael Heidenstrauchlähetti kaksi suurta pinkkaa lujaa hyvää kangasta!Kangaspakkoja oli kaksi, koska hänen vaimonsaoli synnyttänyt maailmaan kaksi tervettä poikaa ja perheessävallitsi suuri ilo. Kun tieto tuli Sophie Hjärnenkorviin, tunsi hän sydämessään katkeran piston ja hänensilmistään kirposi kyynel, joka oli kuin kuiva suolarae.Koko rakkauden onni oli häneltä jäänyt kokematta: mitäoli hänen elämänsä ollut? Ja mitä siitä enää voisi tulla!Ei, eivät olleet ajat niinkuin ennen. Kaupunkikaanei enää suonut vaihtelua, jollei vaihteluksi halunnutnimittää kerjäläisjoukkoja, jotka pysähdyttivät kadullaja rukoilivat apua. Anna Brunowin talosta oli noblessikaikonnut ja sijaan tullut köyhää työtätekevää kansaaerinäisten käsityöläisten ammattikunnista. Itseään vartenoli Anna Brunow pidättänyt vain pari huonetta jaDirehsen ja Fuller olivat ainoat entisiltä ajoilta, jotkauskollisesti kävivät hänen luonaan pelaamassa korttia jatarinoimassa maailman monimutkaisesta menosta. Keltaisenbudoaarin silkkidamastin tilalla oli halpa kukallinenkarttuuni. Anna Brunow näytti köyhältä lakastu-279

neelta naiselta, joka luultavasti oli rikkaalle Weckströmillemyynyt kaikki vanhat hopeansa.Jos Lovise Rosenströmissä olisi ollut hitunenkaangrande damea, niin hänen luonaan olisi voinut syntyäsitä tunteellista ja viehättävää seurustelua, mistä Helsinginköyhtyneet vanhat leskirouvat vielä puhelivat,kun pukeutuneina käännettyihin ja paikattuihin vanhanaikaisiinvaatteisiinsa kohtasivat toisensa Suurtorilla,yhdessä mennäksensä jonkun ystävättären nimipäiville,ja mitä seurustelua Ehrensvärdin aikoina oli ollut niinhyvinkaupungissa kuin linnoituksessa. Lovise oli vastoinsulhasensa tahtoa rikkaalta enoltaan saanut kauniinkotisisustuksen. Häneen ei ollut sattunut rokkotauti eikäsuuri suru. Lovise Rosenström kukoisti monien pientenlastensa keskellä, jotka eivät antaneet hänelle aikaa edespianon kantta avata. Kressin soittaessa hän joskus olipurskahtamaisillaan itkuun. Rosenström oli paljon poissaja vähän kotona. Kaupungilla puhuttiin, että hän enemmänajatteli politiikkaa kuin potilaitaan. MadameRosenströmin tiedettiin mustasukkaisuudella pimentävänpäiviään — aiheellisesti vaiko aiheetta, kuka sitä saattoitietää. Naisia oli aina käynyt tohtorin luona itkemässäsurujaan ja tautejaan. Kaunis neiti Gustava Kulhjelmkävi nykyään luvattoman usein ja viipyi tohtorin huoneessaluvattoman kauan. Lovise ei ollut unohtanutennustusta, jonka oli kuullut sinä päivänä, jolloin tohtorimuutti kaupunkiin: että hän joutuu kevytmielisenmiehen vaimoksi. Todellisen pimennyksen aviopuolisoidenelämässä aikaansai Domarbyn herra, Lovisen rikaseno, joka oli uskonut sisarentyttärensä miehen kauttasaavansa edes yli kaiken toivomansa aatelisarvon korvaukseksikaikesta hyvästä, mitä hän oli nuoren parineteen tehnyt. Kun Rosenströmin perhe lisäksi oli joutunutottamaan häneltä rahavelkaa, syntyi siitä ikävä jaalituinen kiristäminen ja nuhteleminen. Tohtori Rosenströmoli joka talossa mielihyvin nähty vieras — rouvapysyi lastensa luona kotona. Hiukan toisenlaiseksi hänoli elämänsä ajatellut.Amalia Lizelles — nykyään Weckström, asui entisessäkotitalossaan, jonka hänen miehensä oli ostanut jahänelle ja »pojalle» pannut kuntoon. Siellä vietti myös­280

kin kärsivällisesti sokeutensa päiviä vanha pormestariLizelles, ilonaan tyttärensä poika ja ajanvietteenään tyttärensäneuvominen lakiasioissa, tämän ollessa alituisessaoikeudenkäynnissä proprietääri Johannes Weckströminkanssa. Koko kaupunkia huvitti tämä käräjöiminenmiehen ja naisen kesken, jotka kerran olivat olleettoisiinsa siinä määrin kiintyneitä että vain kihlausta odotettiin.Pieni Matti Weckström oli miettiväinen sävyisälapsi, joka itsekseen jo varhain oppi lukemaan. Hänelläoli onni kastetodistajiensa joukkoon lukea itse sotamarskiKlingspor, joka silloin tällöin kävi häntä katsomassaja toi hänelle omaa alaansa edustavia leikkikaluja.Poikasella kuitenkaan ei tuntunut olevan huvia sotamiehistä,tai rummusta enempää kuin kanuunasta jasapelistakaan. Äidinisä ennusti hänestä tulevan papin.Amalia itse hallitsi pontevasti perheen omaisuutta, kartuttaensekä karjaa että kapanaloja ja viisaasti antaenlainaksi rahaa ainoastaan hyvin varmoja takuita vastaan.Rosenströmeille ei hän antanut, vaikka he olisivatkipeästi tarvinneet, kun Lovisen kaksoset juuri silloinsyntyivät. Toista kertaa ei Lovise pyytänyt. Pilkka jaylenkatse mikä pojan syntymisen vaiheilla oli kohdannutAmaliaa, vaikeni sen viisaan asiain-hoidon edessä, mihinAmalia osoitti pystyvänsä. Hänen miehensä olikin hänenkäteensä pistänyt rajattoman määrän valtakirjoja janimikirjoituksia lähtiessään kotoa liikkeelle. Sillä ei kaiketikaankukaan voinut sitä odottaa, että hän toimettomanaistuisi lainoppineen vaimonsa jalkojen juuressa,kun maailmalla niin paljon tapahtui. Sensijaan hän liehuikaukomatkaisten laivojen galjuunakuvien likeisyydessä,laulellen näille monilla eri kielillä tuntehikkaita tairoimahenkisiä merimiesviisuja ja tuoden matkoiltaankotiin sekä syötävää että juotavaa ja vaatetavaraa. Eipitänyt vaimolta eikä pojalta mitään puuttua. Häneltäitseltään puuttui tusinallinen poikalapsia, mutta ensimmäinenhänolikin tulossa. Saisipa sitten Helsinki nähdäkuinka hän tätä rykmenttiään harjoittaisi Kampilla. Kunsodan huhu saapui kaupunkiin, syttyi Gussi Weckströmissäkuin uusi elämä. Ja olisipa jännittävää nähdäpysyisikö Pavel vielä siellä ylhäällä Sotamiehentalossapeltoja kyntämässä. Eikö vaan ilmaantuisi tänne vanhan281

aseveikkonsa vierelle. Caramba, olipa Weckström valmispanemaan vetoa, että ennenpitkää Paavo olisi täällä!Varhainen talvi aiheutti, että Viapori nyt jo sai vastaanottaajoukon sukulaisia sekä likempää että kauempaakartanoista pitkin Suomea. Kuomuissaan saapuivatisät ja äidit naimaikäisine tyttärineen ja runsaine tuomisineenollakseen mukana linnoituksen huvitilaisuuksissa,mutta ennenkaikkea saadakseen luotettavia tietoja valtiollisestaasemasta maailmalla ja eritoten sodanuhkasta.Huvitilaisuuksia oli jo suunniteltu kauas joulun tuollepuolelle, sillä huolimatta sampikalasta, revontulista jamonista ennustuksista ei linnoituksen nuoriso uskonutsotaan. Toisenlaista — vaatimatonta ja sävyisää — oliSophie Hjärnen ja Helena Reuterskjöldin silmillä katsottunatämä nuoriso. He tunsivat suurten romanesque'ienintohimojen ajan. Silloin jotakin uskallettiinrakkauden tähden! Jollei tuo kirottu tauti olisi runnellutSophieta, niin täällä olisi puhaltanut entinen kuumatuuli.Mutta tuskinpa olivat Viaporin kuuluisimmat rouvatehtineet valittaa rakkausseikkailujen puutetta, kun sellainenilmaantui heidän keskuuteensa, jopa yllättävämpänäkuin milloinkaan. Kauppamies Manecken tytär EvaMaria, joka oli yhdenikäinen Lovise Rosenströmin kanssaja Kressin soitannonoppilas hänkin, palasi muutamanviikon matkalta Haminasta ja suoraa päätä vanhemmilleenilmoitti menevänsä naimisiin Nikolai PantelejevitschKiseleffin kanssa!Tämä mies — niinkuin moni toinenkin haminalainenkauppias, oli monet kerrat aikaisemmin pyrkinyt muuttamaanHelsinkiin ja aina olivat viranomaiset saaneetkuulla, että saksalaisia kauppamiehiähän on tänne päästetty— miksei sitten venäläisiä? Tähän asti oli heiltäkielletty sekä elinkeinonharjoittaminen että kansalaisoikeus.Ja nyt yhtäkkiä kunniallinen ja hyvän sivistyksensaanut, arvossapidetyn helsinkiläisen kauppamiehentytär väittää niin rakastavansa venäläistä, että karkaakotoaan, jolleivät vanhemmat anna suostumustaan avioliittoon!Koko kaupunki joutui kauhun valtaan. Ei milloinkaanvielä sivistynyt ruotsalainen tyttö ollut mennytryssälle! Eva Marian luona kävivät ystävättäret pyytä­282

mässä ja itkemässä. Pappi ja pormestarit tulivat hyvinäperhetuttavina selvittelemään nuorelle neidolle, mitenkäportti nyt avautuisi vankkaan luterilaiseen linnoitukseen,jos verivihollinen outoine uskontoineen, tapoineen ja sieluilleenpäästettäisiin tänne. Ja entä heidän lapsensa?Näissä lapsissa alkaisi täällä uusi, huono ja tälle maalleluonnonvastainen suku. Eva Maria oli sekä kuuro ettäsokea kaikelle millä häneen koetettiin vaikuttaa, niin olirikas ovela ryssä hänet lumonnut. Marraskuun 14 päivänätuo verenvastainen pari kuulutettiin Helsingin kirkossa,eikä saarnatuoli pudonnut alas eikä Herran tuliiskenyt kirkkoon, vaan tytär sai rauhassa istua penkissäitkevän äitinsä vieressä kuulemassa, kuinka herjauskoko tätä yhteiskuntaa ja tätä kirkkoa vastaan luettiinjulki. Seuraavana pyhänä tapahtui vihkiminen. Kuiskailtiinkyllä, että korkeiden viranomaisten taholta olitullut käsky: tähän avioliittoon on suostuttava, koskaajat ovat sellaiset, ettei mahtavaa naapuria nyt saa suututtaa.Vihamiestä täytyy nyt koettaa pitää mielinkielin.Mutta kaupunkilaisista tuntui siltä kuin kristitty yhteiskuntaolisi annettu avioksi pirulle ja seuraukset piannäkyisivät.Tuleeko sota? kyselivät linnoituksen tanssiaisissa vuorojenvälissä neitoset kavaljeereiltaan. Lyötiin vetoasiitä tuleeko, vai eikö tule. Ensimmäisen adventtisunnuntainjälkeisellä viikolla tanssittiin raatihuoneellaassambleessa tulinen kotiljongi, jonka yhteyteen oli sijoitetturunomittaan sommiteltu mainion hauska pila polttavastakysymyksestä tuleeko sota. Kapteenska Hjärneoli leikin keksinyt ja sepittänyt useimmat asiaan kuuluvatsäkeetkin. Kotiljongi suoritettiin ennen kuulumattomallavauhdilla ja hullaantuneella riemulla, ikäänkuinjoidenkin tulevien ilottomien aikojen ilonnälkä olisi etukäteenvaatinut saatavaansa eikä hellittänyt, vaikka sillejo oli luovutettu enemmän kuin sille kuului. Riemullinenloppukotiljongi vastasi:Ei tule sotaa!Ja salintäyteinen yleisö kohotti ilonhuutoja, halusitänä iltana tuntea kiristyksen ympäriltään helpottavan jasodanuhkan pysähtyvän kulussaan.Torilla pakkasessa heräsi jokainen lumouksesta.283

Joitakin päiviä ennen joulua saatiin Parolasta tieto,että sinne sijoitettu sotilas vaatevarasto oli joutunut varkaidensaaliiksi. Adlercreutzin rykmentin kaikki manttelitolivat menneet. Olisi luullut, että jäljet lumessaolisivat johdattaneet rosvojen perille, mutta heistä eisaatu selkoa. Uusi paksu lumi peitti tienoon, kun uusi,entistä tehokkaampi tutkimus pantiin vireille. Ja pakkanenyhä kiristyi. Harvoin näin kovassa kylmyydessäsataakaan lunta, mutta nyt tapahtui niin. Kuormien kuljetusnäissä hangissa kävi erittäin vaivalloiseksi. Muttaheikoille nälkiintyneille vanhuksille ja pienille kerjäläislapsilletarjosi syvä valkoinen lumi pehmeät käärinliinat.Erääksi illaksi oli tohtori Rosenström kutsunut luokseenherroja ja hänen tahdostaan myös pyydettiin ruoanlaittajaksiViaporin tunnettu kokki-ihminen Vinge. Sillointiesi että illallinen onnistuisi ja tohtorinna Rosenströmsäästyisi vaivannäöstä, mikä hänen nykyiseentilaansa katsoen olikin välttämätöntä. Aviopuolisoidenkesken syntyi näiden kutsujen yhteydessä pieni keskustelu,samantapainen kuin monet kerrat ennen.— Ajatteletko, Rosenström, sitten todella minuakin!— Kuinka en ajattelisi. Ainahan ajattelen.— Mutta kun sinun luonasi käy niin paljon nuoria jakauniita ja he kuuluvat kehuvan, että olet heitä suudellutkin.— Sepä pirua — kuka sellaista on sanonut?— Ehkä itse tiedät. Pyydän vaan: älä hajoita meidänkotiamme! Olet niin paljon poissa ja minä joudun ajattelemaanniin monenlaisia .. .— Mutta jo nyt nykyisenä aikana luulisi sinullakinolevan muuta ajattelemista. Meillähän todennäköisestion sota ovella.— Uskotko sinä sotaan?— Jos minun pitäisi täältä lähteä, pyydän Heidenstrauchejapitämään huolta sinusta ja lapsista. Sillointiedän että olette hyvässä turvassa.— Minä olen levoton Kressistä. Hän on usein juovuksissaja väittää ettei kukaan enää hänestä välitä. Hänniin ikävöi omaa kotia. Sinä et saisi olla hänelle niinkylmä. Olemme muuttaneet hänen nuottiarkkunsa äitini284

taloon. En tiedä onko se siellä paremmassa turvassa.Etkö voisi pyytää Fredrik Kressiä mukaan torstaiillaksi?— En.—. Et? Muistatko kuinka hän tuolla peräkamarissaensi kerran soitti »Suomen marssin» sinä iltana, jolloinmenimme kihloihin? Ja hän soitti sitä sitten kaiken senihanan yön, kun kävelimme Suurtorilla edestakaisin.— Pyydämme hänet seuraavana päivänä — silloin onjäljellä hyvää ruokaa. Vinge on taituri alallaan. Kaikkiarkiset ravintoaineet käyvät hänen käsissään keveiksi,aromaattisiksi ja erinomaisen miellyttäviksi. Kress kuuluisanoneen että Vinge tekee nauriista ja kaaliksistamusikaalista pot-potpourrita.— Hän suree sitä, ettei Helsingissä anneta arvoamuille hänen sävellyksilleen kuin »Suomen marssille».Tätä jokainen poika laulaa ja viheltää ... Rosenström,rakastatko minua niinkuin rakastit ennen?Hän upposi miehensä lämpöiseen hellävarovaan syleilyynja mies kuiskasi hänen korvaansa, että jos tulisisota ja hän saisi komennuksen muualle, niin Lovisen oliavattava hänelle tuleva posti ja parhaan harkintansamukaan toimitettava se miehelleen yhdessä kotiuutistenkanssa.— Uskotko että olet minulle rakas? Jollet olisi, niinminun täytyisi lääkitä itseni sinua rakastamaan. Lastentähden. Kodin tähden. Isänmaan tähden.Lovise muisti kaukaisesti, että olisi pitänyt pyytäätorstaiksi vielä Domarbyn herra, joka hopeidensa jamuunkin omaisuutensa tähden nyt oli hyvin levoton,maahankaan kun ei voinut mitään kätkeä. Mutta hänenoli niin hyvä olla siinä miehensä turvallisessa hellyydessä,ettei hän mitään enää toivonut.Torstai-iltana oli vihreässä talossa koolla myöskinupseereja. Jägerhorn vasta matkalta palattuaan oli heidättuonut mukanaan. Ruotsin lähettiläs Pietarissa eienää antanut mitään toiveita sodan siirtymisestä. Everstioli saanut jäljennetyksi muutamia kirjeitä ja lausuntoja,joiden sisällön hän toivoi nyt tekevän epäilijöillekin selväksimihin asemaan todenperään oli jouduttu. Kirjoi-285

tusten sisältö oli säilytettävä salaisena. Tieto siitä ettäpitkien sovittelujen ja raskaan epävarmuuden jälkeennyt oltiin ratkaisun edessä ja että todennäköisesti ei tällaisiayhdessäoloja enää tulisi, vaikutti mieliin siten, ettäkaikki mistä puheltiin tuli tärkeäksi ja ainutkertaiseksi,jokainen askel sai kohtalokkaan merkityksen, jokainenliike tiesi kannanottoa johonkin peruuttamattomaan.Meluisasta humusta, mikä tänään täytti pitkän matalan,vihreän talon Helsingin Kaupunginlahden rannassa puuttuikaikki ajanviete-yhdessäolojen keveys ja kevytmielisyys.Valmistauduttiin ratkaisua varten.Lovise Rosenström kierteli lastenhuoneen ja ruokasalinväliä, koettaen saada käsitystä siitä, mitä tuoäänekäs kiistely, pärskähtelevät naurunpuuskat tai tunteellisetvetoomukset mahtoivat tarkoittaa. Pääasiassahän kai kuitenkin koetti selvittää itselleen minne joutuisipienine lapsineen, jos sota tulisi. Tämä talokin olitässä juuri vastapäätä linnoitusta. Kunhan edes hänenpienin lapsensa ennättäisi syntyä ennenkuin sota puhkeaisi.Rantakatu tuossa ikkunoiden alla oli yhtäkkiämuuttunut kuin sotaleiriksi. Yötäpäivää kuljetettiinlinnoitukseen kuormia. Karja huusi kun sitä piiskoillaajettiin läpi upottavan lumen. Tämä oli omaa tuskallistamaailmaansa. Lasten huoneessa vallitsi hiljainen, viattomuuttaja rauhaa hengittävä puolipimeä ja sen tuntuiolevan jokin Jumalan omien käsien alla suojeltu alkutila.Siitä kuitenkin olivat lähtöisin sodatkin. Loviseaitketti, kun hän ajatteli, että näin oli. Onneksi nuo pienokaisetnyt nukkuivat. Rosenström ei pitänyt siitä ettävieraiden aikana kuului lasten itkua.Hän oli pelännyt tuon kuuluisan madame Vingen tuloataloon. Mutta hänhän käyttäytyikin hyvin ystävällisesti,toi kesken kiireensä talon emännälle herkuistaan maistettavaksi,jopa kysyi oliko tohtorinna tyytyväinen. Hänoli komea katsella vitivalkoisessa suuressa esiliinassaanja niinikään valkoisessa hunnussa, joka piteli hänentummia kiharoitaan. Lovise Rosenström ymmärsi nöyrtyneenä,että hänen viehätysvoimansa täytyi olla suuren.Yhtäkkiä hän kysyi, halusiko tohtorinna tietää, mistätuolla sisällä puhuttiin. Ja nyt hävisivät esiliina jahuntu, Helena Eleonora vaihtoi kasvoja ikäänkuin hän286

olisi valinnut yhdet kasvot kokonaisen varaston monista,otti käsivarrelleen kullatun tarjottimen — se oli hänenomansa ja seurasi häntä aina tällaisiin tilaisuuksiin eikäsitä saanut kukaan toinen käyttää — latoi siihen kristalliaja viinipulloja sekä hävisi huoneesta oven taakse,missä koko tuo salaperäinen maailma kiehtovana japeloittavana myrskysi. Lovise Rosenström oli vain kuulluthiljaista välähtelevää silkinkahinaa ja komea HelenaEleonora oli mennyt sinne, missä Rosenström ja hänenvieraansa puhelivat ja ehkä päättivätkin suurista tulevistatapahtumista. Mikä minä olen hänen rinnallaan!ajatteli Lovise. Ihmettä että Rosenström on voinut minutnaida!Jägerhornin ääni kuului:— Leikki loppuu tähän. Onko se loppuva sillä tavallaettä me härkäpäisesti asetumme vastustavalle kannalleniinkuin tähän asti ja annamme väkevän vihollisen teurastaakoko kansamme? Vai asetummeko mukautuvaisuudenkannalle ja alamme päättäväisesti uutta elämääsen suojeluksen alaisena, kunnekka ajan ratas taas kääntyy.Suomen solvatut itsenäisyysmiehet ovat valmistaneetlujan pohjan tätä hetkeä varten.Nyt puhui joku toinen:— Linnat eivät joka päivä joudu ampumatauluiksi,mutta kokemus todistaa, että ne kerran vaaditaan taisteluunhengestä ja kuolemasta — tässä tapauksessa siitä,onko Suomi kuuluva Ruotsille vaiko Venäjälle.— Seis! huusi Jägerhorn: — onko se kuuluva itselleen,kerrankin itselleen! Se on jo kyllin palvellutmuita ja nyt antaa Ruotsin kuningas sille hittoa!— Hullu sinä olet, Jägerhorn.— Katsokaa tarpeeksi kauas! Katsokaa yli aikojen.Meitä ei silloin ole, mutta ovathan lapsemme!— Kävi miten kävi: kunniaamme tulemme puolustamaan.Silkkinen Helena Eleonora Vinge sujahti ovenraosta,veti oven kiinni perässään ja päästi muutamia käsin kirjoitettujalehtiä talon emännän käteen.— Ajattelin, kas ... jos tahtoisitte lukea nämä sillaikaakun diné kestää. Se tulee kyllä kestämään, sillä kasmeillä on hyvää ruokaa. Ei tiedä, kuinka saa enää, jos287

sota tulee. Mutta kas, tohtorinna, sen minä tahdon sanoa,että tohtorinna ei yhtikäs pelkää. Tohtori tulee meilleViaporin regimenttitohtoriksi ja minä kyllä, kas, vointoimittaa teille aina tietoja. Ja hyvin hoidan hänet myöskin.Kas, minä tunnen sellaisia poikia, jotka menevät ylimuurien kuin käärme. Pitcéen odottaa muurin alla...Ei tohtorinna pelkää. Lapsi syntyy onnellisesti. Kaikkihyvin. Tai kaikki pahasti: kuningas on puhunut hyvintuhmasti. Tohtorinna lukee sillaikaa kun herrat nauttivatdinen. Minä kutsun nyt sisään.Helena Eleonora Vingen päästä puuttui vain gourmendienveljeskunnan kunniajäsenyyden merkki. Sorjana,välähtelevänä ja herttaisena hän vielä kerran silmällääntutki komeasti katetun ruokapöydän, hymyili sitten talonpienelle, ujostelevalle äiti-emännälle, ja kumartui avaamaankaksoisovea.Humu vierashuoneista leiskahti sisään kuin myrskyäväaallokko.Lehdet Lovise Rosenströmin käsissä sisälsivät seuraavaa:Armfelt myöhään syksyllä 1807 nuoruudenystävälleenkenraalimajuri JuhanaFredrik Aminoffille:»Olet väärässä, se on vakaumukseni, kun katsot, ettäpitää antaa kaiken mennä helvettiin, vaikket osoita minkätähdenniin pitäisi käydä jos asiat Suomessa jäävätennalleen. Yksityisen etuahan ei ole otettava lukuun,kun valtio on kysymyksessä, mutta juuri tämän aikakaudenitsekkyys on pääsyy, minkätähden valtaistuin toisensajälkeen kukistuu. Ennen muinoin virkamies, vieläpäyksinkertainen kansalainenkin piti velvollisuutenaanvaaran uhatessa antaa hallitukselle tietoja. Nytovat kaikki vaiti. Korkein valta luulee tätä äänettömyyttäturvakseen, vaikka se päinvastoin merkitseemoraalista murhaa. Kaikki hajoaa, häpeä ei jätä kansallisestaolemuksesta muuta kuin raunioita, ei kukaansäästy, ellei ehkä kahleissa, ja silloin ei kurjalla oleomassatunnossaan muuta lohdutusta kuin se minkä pelkurimainenvarovaisuus ja yksityisten vääryyksien herättämätyytymättömyys tarjoo ...»288

Kenraalimajuri Aminoff sotamarskiTollille, entiselle turnaustoverilleenlopulla v. 1 8 0 7.»Täällä Suomessa on säikähdys suuri, kun nyt odotetaanvihollisen hyökkäystä. Tokko Suomen sotalaitoksesta,puolustusvoimista, varoista ja sotatarpeista onannettu siellä todenmukainen kertomus, sitä en tiedä eikäolekaan minun asiani sitä arvostella. Mutta sen tiedän,että jos tuo onnettomuus tapahtuu tähän vuodenaikaan,surkuttelen tosiaankin sitä miestä jolle tämän maanpuolustus uskotaan, puolustus, joka loppuu kohta kunhyökkäys alkaa. Köyhyyttä ja kurjuutta, ei mitään makasiinejaeikä mitään mahdollisuutta niiden perustamiseenihmisten tahi elukkain varalta, vaikka kaikki Peerunaarteet olisivatkin käytettävänämme. Kiväärit jaehkä kenttätykistökin kelvottomia ja kenties vielä ampumavaratriittämättömiä ym., ym. Linnat ovat heikentyneessätilassa ja jos ehkä ovatkin varustettuja väelläja tarpeilla, ei kuitenkaan meidän ilmanalassamme, jossavihollinen useinkin voi jäällä käyttää raskaita tykkejä,ole mahdollista puolustaa Viaporia, joka monin paikoinvielä on valleilla sulkematta . Se pieni sotavoimajoka jää jäljelle kun linnat saavat tarpeensa,voiko se edes näennäisesti puolustaa itseään odotetullapontevuudella vihollista vastaan, joka arvattavasti onmonta vertaa vahvempi ja vuodenaikaan, jolloin kaikkisalmet ovat jäässä ja rajat siis joka taholta hyökkääjilleavoimina? Tämä kuvaus, Teidän Ylhäisyytenne, ei oleliioiteltu; se on tosi, ja minä olen katsonut velvollisuudekseniilmoittaa asian oikean laadun miehelle, jolla rinnassaon rakkautta kuninkaaseen ja isänmaahan ja jollasamalla on ensimmäinen sija valtakunnan sotajoukossa.»Kreivi Trolle-Wachtmeisterin muistiinpanoistalokakuussa 1807.»Valtakunnan drotseti tapasi kuninkaan ihan rutistuneenaraivosta sotilasmaineensa menettämisen tähden japäättäneenä hakea tilaisuutta sen takaisin voittamiseen,vaikka sen kautta joutuisikin häviöön; hän sanoi luvanneensaJumalalle, ettei tee rauhaa, johon vielä lisäsi:19 — Talvio, Kootut teokset XII 289

»minä en olekaan tuo pelkuri Aleksander!» Drotsetinhuomauttaessa meidän väkilukumme pienuutta ja vähävaraisuuttamme,vastasi kuningas vihaisesti: »täällä onväkeä ja omaisuutta yllin kyllin, mutta hyvää tahtoatäältä puuttuu.» Jouluk. 6 p. mainitsevat samat muistiinpanot:»Rajalin tuli Helsingborgista. Hän kertoikuninkaan tahtomalla tahtovan sotaa ja sanovan, ettähän antaa hiton Suomelle ja välittää vähät vaikka senkadottaisikin. Lisäksi sanoo hän olevansa aivan liianhyvä hallitsemaan sellaista roskaväkeä kuin tämä kansakunta.»Tammikuussa Stedingk kuninkaalle:»Venäjän hovi katsoo olevansa pakotettu rikkomaanvälinsä joko Ruotsin tai Tanskan kanssa, ja koska kokemuson sille näyttänyt, ettei Venäjä kykene viimeksimainittua valtaa vastustamaan, valitsee se mieluumminsodan Ruotsia vastaan, se kun on vähemmän vaarallinenja tarjoaa tilaisuuden aina haluttuun valloitukseen, jokatekisi Ruotsin merkityksestä kokonaan lopun. On varma,että jos Suomenmaa kadotetaan, lakkaa Ruotsi olemastaitsenäinen valtio eikä Tukholmassa senkoommin enäävoida nukkua rauhallisesti. Norjakin olisi vain huonokorvaus. Erotus käy vielä tuntuvammaksi, jos vertaammeikimuistoisista ajoista Ruotsiin yhdistetyn Suomenkansan vapaaehtoista, harrasta uskollisuuttaaseilla valloitetun kansan tunteisiin. Tästä seuraa,Teidän Majesteettinne, että vaara on aivan lähimmilläänja että ratkaiseva päätös on tehtävä ilman hetkenkäänviivytystä. Jos Teidän Majesteettinne on päättänytalistaa itsensä ja valtakuntansa sodan vaaroille,jossa suurimmatkaan vaivannäöt eivät voi muuta aikaansaadakuin että puolustus käy pitempiaikaiseksi, täytyyviipymättä ryhtyä erinomaisiin ponnistuksiin ja pannakaikki mahdolliset välikappaleet liikkeelle niin ettei Teidänmajesteettinne kukistu kunniatta.Venäläisten tarkoitus on tulla kolmelta taholta, —30 000 miestä ja varalle 30 000; — valloittaa ennen sulavedenaikaa Svartholma ja Viapori. Ruokavaroja kuljetetaanSuomen rajalle yötäpäivää, mutta toivotaan Suomessariittävän muonaa venäläiselle sotaväelle, joka tyy­290

tyy vähään. Teidän Majesteettinne armeija Suomessa onliian heikko vastustamaan sellaista hyökkäystä ja Viaporinpuolustamiseen tuskin riittää 10 000 miestä tähänvuodenaikaan. Sprengtportenin tuttavat täällä kertovat,että aiotaan vallata Viapori, Svartholma ja Hankoniemiennen meren aukenemista. Toivovat saavansa pienenlaivastomme ja koko Suomen ennenkuin Ruotsista ennätetäänlähettää apua. Tämä kävisi heille mahdolliseksijos Viaporista puuttuisi ruokavaroja, mutta toivotaan,että Suomen kansan uskollisuus ja harras kiintymys vieläkinvoivat jaksaa ponnistaa. Venäläiset luulevat Suomenvaltauksen helpoksi asiaksi, jonka muka suorittavatvähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, mutta minäluotan suomalaisten uskollisuuteen ja siihen kauhuun,millä he ajattelevat tätä vierasta iestä. — Kaikki komentavatkenraalit ovat lähteneet rajalle ja tuo konnaSprengtporten on mukana, oltuaan pitkissä neuvotteluissaFranskan lähettilään kanssa. Eikä tässä kaikki.Meillä on vielä sisällisetkin juonittelut kestettävinä.Inhoni ja mielipahani ovat nousseet korkeimmilleen.Kuitenkin täytyy minun teeskennellä ja näyttää ystävälliseltäkoko maailmaa kohtaan. En ole koskaan niin paljonkärsinyt kuin näinä aikoina. — Senmukaan mitävasta sain tietää, voi venäläisten tulo Suomeen lykkäytyäviikolla. On satanut niin paljon lunta, että täältätulevat kuormastot eivät pääse etenemään ...»... Aivan liian hyvä hallitsemaan sellaista roskaväkeäkuin tämä kansakunta... Näinkö Ruotsin kuningas ajatteleesuomalaisista!Lovise Rosenström toisteli käsittämättömiä sanoja.Tiedot olivat pidettävät ankarasti salassa. Mutta eiollut sitä patoa, joka olisi pidättänyt niiden äänetöntäalkuvoimaista vyöryä yksinkertaisten ihmisten joukkoon,nimenomaan keskelle sitä kärsimysten elämää, jota näinäkatovuoden, pakkastalven, sodanuhkan ja kirvelevänturvattomuuden tunteen päivinä elettiin Ruotsin rajamaassaSuomessa. Tuskinpa kuitenkaan mitkään pahatennakkotiedot tai venäläissodan kammo enempää kuinvilu ja nälkäkään niin olisivat voineet järkyttää suomalaisenihmisen sydäntä ja lamauttaa hänen käsivarttaan291

kuin tieto siitä, että kuningas oli hyljännyt Suomenmaanja surematta jättänyt sen hirvittävän vihollisen raadeltavaksi.Monet kerrathan tosin ennenkin oli tällä tavallakäynyt, mutta ei kuitenkaan oltu koskaan kuninkaanomasta suusta kuultu, että hän pitää itseään liian hyvänähallitsemaan tällaista roskajoukkoa. Kuningas ja isänmaaolivat suomalaiselle olleet sama käsite ja suomalainenoli uskonut kuninkaan sanaan kuin Jumalan sanaan.Nyt kun virallista sodanjulistusta odottaessa viime tingassapantiin maata ja linnoituksia sotakuntoon — ilmanrahaa, jota turhaan oli jo pitkän aikaa anottu, ilmanaseita, ilman muonaa, ilman lääkkeitä ja ilman vaatevarustuksia,tämä ehkä tehtiin ylpeässä uhmamielessä,verisellä kiukulla ja loukatun ihmistunnon huumassa,mutta myöskin ikivanhan perityn velvoituksen käskystä.Niinpä kiskottiin metsäniityiltä heinäkuormat, aumoistaoljet, aitoista viljat, teurastettiin elättikarja, talutettiinpilttuusta viimeinen kotihevonen ja vedettiin peninkulmittainkanuunia — myöskin miesvoimin, kun hevosetkaatuivat, niin että olkapäät olivat verillä — ja kohdattiinjo heti alussa vanhat tuttavat vilu ja nälkä. Nämätulivat ennenkuin ryssä tulikaan. Mutta ryssää juuriennenkaikkea halu paloi kohdata ja antaa hänen tunteasuomalaisen sepän puukonterää. Jos kerran nyt itsekuningas oli määrännyt maan menon, niin mitä perkelettäsiinä hankasi vastaan — menköön sitten, muttamenköön niin kalliista maksusta kuin suinkin.Näitä ajatuksia ajatteli sekin nuori sotamies, jokaoltuaan mukana tykin kuljetuksessa Helsingin porteilla,katseli itselleen paikkaa, missä voisi kirjoittaa loppuunkirjeensä kotiin ennenkuin vihollinen tulisi tai ennenkuinmäärättäisiin lähtö linnoitukseen. Vaan tästähänvihollinen toki viimeistään oli käännettävä takaisin, eisuinkaan häntä kaupunkiin asti päästetä! Ah sentään,olisipa luutnantti Lochtander vielä ollut hengissä, niinkyllä ryssä olisi rajan takana pysynyt! ... Olivat päästäneetvarkaat Parolan vaatevarastojen kimppuun eikäadlercreutziläisillä nyt ollut minkäänlaista manttelia.Rauta oli niin kylmää, että iho jäi siihen, jos sormellakoetti. Kuitenkin nuori sotamies polveensa nojaten jahangessa istuen koetti jatkaa alettua kirjettä.292

»Kunnioitettu ja kallis Isäni, rakkaat muut omaiset!Tahdon tervehtiä teitä kaikkivaltiaan Jumalan meidänTaivaallisen Isämme nimessä ennenkuin käyn täyttämäänIsänmaan sotamiehen kunniavelvollisuutta taistelussavihollista vastaan, niinkuin Sotamiehentalon pojatovat tehneet ennen minua ja niinkuin tehkööt minunjälkeeni. Vihollinen on jo mennyt yli rajan ja meillä onkova kiire varustaa kaikkea, mutta puutteita on kyllä.Kuitenkaan ei meiltä puutu intoa ja rohkeutta ja olemmehanme ennenkin pienellä joukolla antaneet ryssääselkään. Niin aiomme tehdä nytkin. Eversti toimittiminulle aika hyvän kiväärin, joita ei ole monella. KauppamiesHeidenstrauch oli sen lahjoittanut annettavaksijollekin suomalaiselle sotamiehelle. Olen iloinen ettäAntilla ja Marjaana-sirkulla on poika ja että olen senkummi-isä. Sanokaa terveisiä Nihtiin ja Annille. Jatulenhan minä kotiin, kun niiden peltojen kyntökin jäikesken. Jollen jää kentälle niinkuin monet kotitalommepitkät pojat. Mutta se on silloin Jumalan tahto. Tässäon vähän kylmä kirjoittaa, — saattekohan selvää, lähettäkäävastaus tulemaan sille tohtorille jonka Marjaanatietää. Sanovat tänne tulevan Venäjän parhaimmat kenraalit.Illalla tanssittiin vielä linnoituksen komendanttitalossa.Menimme ohi ja lujasti lauloimme Porilaistenmarssia. Muistatteko mitä kersantti vainaja kertoi Nihdinhäissä. Meitä on täällä 400 miestä adlercreutziläisiäodottamassa eversti Gutoffskin johdolla. Jos lähettäisitte2 paria paksuja villasukkia ja pitkät lapaset jaturkki olisi hyvä, vaikka vanhakin. Turkki olisi välttämättäsaatava...»Juhana Matinpojan tätä kohmettuneine käsineen kirjoittaessaja parin toisen sotamiehen siinä lämpimäkseenpainiskellessa, alkoi kuulua kumeaa töminää Vanhankaupunginpuolesta. Ja kuin yhtäkkiä punaisen myrskypilvenkuvain olisi kesken kiidäntäänsä syösty taivaaltamaahan, niin tulla myrskysi puna-valkoinen kiiltäväaseinenratsujoukko tietä kaupunkia kohden. Miekkainja pistinten välkkyessä se tulla pyyhki tuulispäänä ohitullituvan ja kiidätti hevoset yli tullipuomin. Käyrätsapelit ojollaan, piikit pystyssä ja vyöstä helistellen293

outoja aseita ratsumiehet ajaa nelistivät Hämeentietäkaupunkiin, pian alkaen kierrellä toria.— Ryssät! huusi Juhana Matinpoika ja syöksyi pystyynkirjeensä äärestä.— Kasakkoja! huusivat molemmat toiset adlercreutziläiset,lähtien juoksemaan vihollisen perästä minkä pääsivät.— Mitäs hittoa nyt tehdään? Nehän pääsivät, pirut,kaupunkiin. Ei niitä ole kuin puolisataa, asetutaantuonne solaan ja ammutaan ne.— Missäs muut pojat nyt sitten ovat? Mikä tulikaankauhea vahinko ... !Kasakat olivat lakanneet laukkaamasta ja, pysyenkoulutetussa kiinteässä järjestyksessään laskettivat kaunistaravia ympäri toria. Säikähtyneet kaupunkilaiset,joiden mielestä eivät suinkaan olleet lähteneet muistotnimenomaan kasakkain julmuudesta, peittelivät nopeastiikkunoitaan ja vain joku yksinäinen silmä vartioi vaatteenalta mitä torilla tapahtuisi. Yhdestä ainoasta talostaavautui portti ja kookas vanha sokea mies astui kadullekeppi kädessä. Hänen sieraimensa aukenivat heti vastaanottamaanpahaa hajua, josta aina tämän vihamiehentunsi, ja hänen korvansa seurasivat joukon liikkeitä, sennyt lähtiessä torilta menemään alas Isoa-katua. Häntäkö,ainoaa elävää ihmistä, mikä täällä oli näkyvissä, mahtoitarkoittaa se viheltävä miekansively, joka hetkeksi leikkasiilmaa niin että harmaat hiukset vanhan miehenpäässä nousivat pystyyn. Amalia Weckström, joka vastaoli päässyt siunaamasta kohtaloa siitä, että se nyt olipidättänyt Gussin, hänen miehensä, laivan jossakin kaukanatäältä — turha usko kyllä, sillä Gussi pyyhki josissijoukon etunenässä lumilakeuksia vihollista vastaan— tuli ulos ja ryhtyi taluttamaan isäänsä porttia kohden.— Piikaseni, puhui vanhus, — mitäpäs hätää minulla.Anon tässä vaan . ..— Sitovat teidät vielä hevosten väliin niinkuin ne viimeintekivät sen papinkin . . . Mennään sisään, isä.— Anon tässä vaan Herralta Jumalalta sitä pitkääkatsetta, jolla näkisin tämänkin tarkoituksen ...Sokea mies lausui siinä itselleen pari roomalaisenrunoilijan säettä, jotka olivat häntä lohduttaneet monta294

kertaa vaikeina aikoina. He olivat yhdessä Amaliankanssa nämä säkeet kääntäneet suomenkielellekin:»Ex imbri soles et aperta serenaprospicere et certis poteris cognoscere signis.»Saatat keskeltä satehen,ohjanasi merkit varmat,nähdä poudan, tuta kentätarmahasti aurinkoiset.»Kasakkain ratsastus oli kuulunut kauas ympäri tienoonja pakolaiset, jotka linnoituksesta tällä hetkelläpyrkivät kaupunkiin, pusersivat hevosistaan äärimmäisetkinvoimat päästäkseen perille. He olivat, SophieHjärne, Stava Lindeblom ja Helena Reuterskjöld, viimetingassa päättäneet sittenkin jättää linnoituksen ja nythe huomasivat etteivät enää pääse vanhaan tuttuun kortteeripaikkaansaeverstinna Brunowin luo, vaan on etsittäväturvaa Rosenströmin talosta. Pitceen, jonka rokonarpisetsudenkasvot eivät milloinkaan lakanneet rouvaHjärnelle muistuttamasta hänen suurta onnettomuuttaan,johdatti vieraat tuvan puolelle, koska tänne yölläoli syntynyt lapsi, tuotanoin terve poikalapsi, ja tohtoriennen lähtöään oli määrännyt, ettei ketään nyt päästettäisisille puolelle. Siellä oli vain se opetettu hoitajavaimoja sitten piika, Lisette.— Kasakat ne vaan tuolla ... Ei niitä tuotanoin paljonollut. Kyllä kaiketi päävoima tuotanoin vasta ontulossa. Sellainen jokin niiden haju tulee tuulen mukana.Vaan tuotanoin eversti ja adlercreutziläiset kylläottavat ne vastaan. Yötäpäivää tästä on kuljetettukinkanuunia kaupungin porteille, tuotanoin niinkuin onkuljetettu muonaa ja karjaa ja ammuksia linnoitukseenkin.Heidenstrauchin ja Sederholmin hevoset, tuotanoin,tuskin ovat saaneet puhaltaa. Ja tohtorinkin hevonenon ollut mukana.Linnoituksen rouvat pelkäsivät. Eivät milloinkaan heolleet kohdelleet tohtorin palvelusväkeäkään niin ystävällisestikuin tänään. He eivät olleet koskaan olleetlähellä sotaa. Mutta tuotanoin Pitceen oli ollut mukana,295

sekä maalla että merellä. Mutta silloin kuningas itsekinoli täällä ja antoi arvon Suomenmaalle. Hän olikin tuotanoinniin armollinen ja hyväntahtoinen herra, että jokasotamies mielellään pani alttiiksi henkensä hänen tähtensä.Tuotanoin, ei olisi uskonut että tällaistakin tulisi,että kuningas ... Rouva Reuterskjöldillä oli sellainenmurhe miehestään, kapteenista, että surko tuli. Hän olikomendanttina Pienellä Mustasaarella, aivan ensi kuulienmaalitauluna. Ja ammuksia ei riittäisi... Reuterskjöldinlapsilla oli nälkä ja siinähän sitten rouvatkinvähäisen vahvistivat itseään toivossa, että ennen iltaapääsisivät Kruunun hevoshakaan kortteeripaikkaansa.Mutta paljon oli tulossa ennen iltaa. Alkoi mellakka jaräiskinä samalla kulmalla kaupunkia, mistä kasakatäsken olivat tulleet. Rouvat pelkäsivät.Kauheaa, että he olivatkin lähteneet tänne! Linnoituksenkellareissa sentään olisi ollut turvallisempaa...Kapteenska Hjärne puhui franskankielellä jotakin, jokapani kauniin rouva Reuterskjöldin hetkeksi mykistymään.Olisikohan hän huomauttanut, että hävetä saaalhaisen kansan edessä, kun tykistöupseerin rouva pelkääammuntaa . .. Mutta tuotanoin olihan täälläkin kellareja,sanoi Pitcéen, kauppamiesten varastohuoneinapiti Helsingissä olla lujia suojia. Jos pienet frökenit ottavatvoileivät käteensä, niin tuotanoin, mennään tästä suoraanpihalle ... Ei, ei ole rottia! Herjeminjee, siellähänon täysi sota! Paukkui, räiski ja ulvahteli niin että talottärisivät. Saa nähdä, että aletaan pommittaa linnoitusta.Jospa Reuterskjöld olisi edes jollakin toisella saarella.Mon Dieu, je tremble quand je pense...— Tu est bête, tais-toi donc!— Onko nyt jotakin järkeä siinä, että puolustaudutaankuolemaan asti, vaikkei ole mitään pelastumisentoivoa? Maailman mahtavimmat hallitsijat ovat päättäneetSuomen kohtalon, meidän omaa kuningastamme eiSuomen tuho liikuta, sillä Ruotsihan jää vahingotta —mutta tähän onnettomaan maanääreen haudattujen upseerien,meidän miestemme, pitää kuolla tämän vieraanmaanäären puolesta. Oh, mon Dieu, tätä minä en ymmärrä.— Muistatko jotakin siitä mitä sanotaan kunniaksi?296

— Ymmärrätkö sinä, oma Fia, jotakin siitä, mitä minäläpikävin sinä päivänä, jolloin olimme hukkumaisillammetuolla jäällä? En koskaan ole senjaikeen ollutterve. Eikä Reuterskjöldkään.— Telle est la vie.Pitcéen toi tallilyhdyn. Rouvat astuivat esiin räystäänalta missä olivat odottaneet ja kulkivat inhottavanrokonarpisen rengin perässä alas leveitä lujia portaita.Huu, tämähän oli hautaholvi! ... Ei, tuotanoin, täälläsaa olla varsin turvattuna, täällä on ennenkin oltu piiritystenaikana, portaat ovat ihan kuluneet. Tuotanoin,tänne sopii istua, lyhty voi jäädä tuohon sillitynnyrinkannelle. Tulen sitten kertomaan . . .— Ne pleure donc pas, Hélène!— J'ai le sentiment que je ne le verrai plus ... ! Lapset,älkää menkö sinne putoamaan.— Maman, täällä on rusinoita!— Ei saa koskea, tulkaa tänne, heti paikalla.Stava kopeloi rusinalaatikolle ja antoi, itsekin ottaen,kullekin lapselle kourallisen. Täällä tuntuivat todellakaikki hyvät tuoksut mitä joku gourmende saattoi toivoa.Taasen kuului melua. Kellarin kauniisti holvatunkaton revelmästä putosi soraa. Kunhan ei katto vaansortuisi. Ah, että läksimmekään linnoituksesta.— Mutta joka pelkää, voi ehkä vielä palata takaisin.Nyt tapahtui juuri täällä Rantakadulla jotain hirvittävää.Koko mellakka oli varmaan siirtynyt tänne. Kuuluihevoslaumojen kaviontöminää. Huudettiin, laukaistiinjokin käsiase. Stava Lindeblom, rusinoita pureskellen,taivutti päänsä oviaukon kohdalla ja alkoi varovastiastua ylöspäin. Pitcéen seisoi portilla, tirkistäen senraosta Rantakadulle. Eversti Gutoffski lasketti reessääntäyttä karkua linnoitusta kohden ja hänen miehensä tulivattäydessä epäjärjestyksessä perässä, juosten minkäpääsivät. Yhtäkkiä iski nyrkki Rosenströmin porttiin jayli lankkuaidan ojentui verinen käsi, kirje hyppysissä,tohtorin puolelle. Siellä oli Juhana Matinpoika Sotamiehentalostaylämaassa. Hänen vaatteensa olivat repeytyneetja osittain myös veressä ja ääni hänellä kulkikovin vaikeasti.— Toimita, hyvä mies, tämä kirje jonkun mukana me­297

neniään minun kotiini. Alku on huono. Pirut pääsivätkaupunkiin. Emme osanneet vielä odottaa.— Minkäs me voimme, sanoi Pitceen ärtyneenä, —-kun kuningas on meidät heittänyt.— Vaikka vaan, mutta kunnian vuoksi... Enminä haavoittunut, mutta kyllä sinne jäi meitä montakymmentä vangiksi... Ryssien käsiin ... Juhana Matinpoikapäästi äänen, joka oli itkun ja pilkkanaurun vaiheilta.— Häpeällä aloitamme. Emme kunnialla lopeta.Kanuunatkin jäivät sinne ladattuina, piiput kaupunkiakohden ...— Mutta jo sinussa on köhä, sanoi Pitceen, joka ei voinutkeksiä millä keinoin lohduttaisi onnetonta miestä.— Ota edes tämä liina kaulaasi.— Mitäs minusta!Juhana Matinpoika juoksi pitkin askelin toverinsakiinni. Sophie Hjärne ja Stava Lindeblomkin jo seisoivatportilla katselemassa sekasotkuista pakoa, milläadlercreutziläiset koettivat saavuttaa turvapaikkansa.Mutta mitä nyt taasen olikaan tulossa? Venäläisiä lappoijää mustanaan Katajanokan päästä, pakenevia suomalaisiakohti. Yhtäkkiä adlercreutsiläiset kuitenkinpysähtyivät, ikäänkuin johto olisi kasvanut maasta, kapteeniKraemer kun sattui tulemaan heitä vastaan ja järjestiheidät vastarintaan. Mitä, tuotanoin, ajattelikaaneversti Gutoffski, kun sillälailla ... ?Linnoituksen rouvat turvautuivat Lisetteen, joka nykyäänpalveli tohtorilla. Tyttö tuli kuin toisesta elämästä,hymyilevänä ja hiljaisena ja kuiskaamalla kertoen,mitenkä suloinen oli se vastasyntynyt lapsi ja mitenviisaasti se jo katsoi äitiinsä. Ja miten se oli isänsänäköinen, mutta myöskin äitinsä — vaikeaa oli sanoa,kenen näköinen se oikeastaan oli enemmän. Lisettekuvasi tätä lapsukaista säteilevän onnellisena, ikäänkuinolisi ollut kysymys jouluyön lapsesta, josta enkelitkinriemuitsevat. Rouva Hjärne muisti tytön virrenveisuunAnna Bruno win kodissa sairautensa aikana ja keskeyttihänet. Heidän piti päästä keltaiseen taloon sodan ajaksija he halusivat tietää, saattoiko vaaratta kulkea kaupunginläpi. . . Kyllä kuitenkin muutamat ihmiset voivatnostaa paljon melua pienestä lapsesta! Rouva Heiden-298

strauch tuli nyt vuorostaan nuoren äidin huoneesta jahänkin kuvaili viattomuuden sanansaattajaa, joka oli keskelläsotaa lähetetty rauhan asunnoista tuolla ylhäällä.Mutta eikö Pitceen voisi mennä viaporilaisten naistenasialle. Lisetteä olisi tarvittu hoitamassa pientä enkeliä.Sophie Hjärne kohautti olkapäitään: yhdentekevää,menköön vaan tuo ruma rokonarpinen. Hän käveli, tiesmistä syystä, sille kohdalle Rosenströmin puutarhaa,mistä kesäinen penkki paksun lumivaipan alta häämötti.Olisikohan hänkin kerran ollut »pieni enkeli», jonkavuoksi oli iloittu? Sanansaattaja viattomuuden maastaja rauhan asunnoista — kahdenkymmenen vuoden perästätuo pieni Rosenström ehkä seisoo Viaporin valleillavartioimassa mahtavan Venäjän lippua ja sadan vuodenperästä siinä ehkä joku lapsenlapsenlapsi vartioi Suomenlippua. Jägerhornilla oli oma hullu uskonsa. Sitä uskoaei hänessä mikään järkyttänyt. Siinä uskossa hän nukkuisikuoleman uneen. Onnellinen mies. Rekiretkelläkerran he olivat ajaneet kiiltävään jäähän vuosiluvun1308 .. . Taivaalta linnoituksen ylle lankesi tällä hetkelläkajo, joka näytti valkoiset muurit ja mastonhuiputepätodellisen selvästi kuin Fata Morganassa. Laivat olivatjäätyneet kuoleman uneen, liikkuvaiset, iloiset, voitollisetlaivat. Niin myös muistot ilon ja kauneuden päiviltä.Selvästi kuului, että linnoituksessa sahattiin jäätä.Siinä olikin sahaamista: kolme syltä avovettä ympärikoko linnoituksen.Pitceen tuli henkeä, hämmästystä ja viinan humalaatäynnä tiedustelumatkaltaan. Uusien tulokkaiden hajukinseurasi häntä. Oli siellä nyt tuotanoin aika markkinatkaupungilla, yhdeksi ainoaksi sotaleiriksi oli muuttunuttori, hautausmaallakin oli kansaa ja karjaa kuinNoan arkissa. Etteivät vaan olisi kirkon ovetkin olleetauki. Ja tuotanoin everstinnan luona annettiin aikaryyppy hyvää ainetta ja suomalainen herra, jota mainittiinkapteeniksi, sanoi juurikaan kapteenska Hjärneä jakapteenska Reuterskjöldiä tuotanoin hakevansa. Ja hevosetlupasi tuomaan lähettää. Ja siellä oli pyttyä ja vakkaaja tynnöriä ja putelia lattiat ja pöydät täynnä, japöydät yltyleensä kukkurallaan herkkuja. Ja pöydällekannettiin niiden iso teenkeitinkoje, joka höyrysi ja299

kärysi. Ja tuotanoin salin sohvilla ja tuoleilla oli silkki -kangaspinkkoja kuin kauppapuodissa ja tuotanoin sanottiin,että talo pannaan kuntoon korkeille herroille. Jatuotanoin sitä peilien paljoutta ja keisarien ja keisarinnojenkuvia paksuissa kultaraameissa ... Jokin kiiltäväkoje näytti siltä, että se oli heidän nurkkajumalansa,tuotanoin ... Mutta everstinna Brunow itki niin että pitikyökkiin paeta. Ja tuotanoin ymmärtäähän sen, kunkuningas niin hylkäsi ja heitti venäläisen saaliiksi.Pitcéen, muistaessaan surullista everstinna Brunowiaja ruumiissaan tuntien hyvien ryyppyjen vaikutuksen,purskahti itkemään hänkin. Ja itki katkerasti ja manasisuurella äänellä linnoitusta kurittamaan koirankuonolaiset.Suomalainen herra, joka heitä kysyi ja lupasi lähettäähevoset vastaan! — oli kuin tuli olisi pistetty linnoituksensammuneisiin, tyytymättömiin ja onnettomiin rouviin!Kuka se herra on voinut olla? Siinä samassa hänsaapuikin, yllään upeat talvivarusteet, ryhdikkäänä jarakastettavana: kapteeni Gustaf Ladau.Yksi Anjalan maanpettureja! välähti linnoituksen rouvienmieleen juuri niin pitkäksi aikaa kuin kapteeni tarvitsisuudellakseen heidän käsiään.Hän tuli tuomaan ylipäällikön, herra kenraali vanSuchtelenin tervehdystä ja kysymään eivätkö armollisetrouvat haluaisi nyt tulla everstinna Brunowin talolle hiukanneuvottelemaan. He olivat nimittäin siellä saaneettietää, että tämä talo oli luvattu arvoisten naisten käytettäväksi.Mutta venäläinen päällystö oli ajatellut, ettäehkä muutamia ylempiä upseereja voitaisiin sijoittaatoiseen päähän taloa ja arvoisat naiset ottaisivat haltuunsatoisen pään, nimenomaan sen, missä »keltainenbudoaari» sijaitsi. . . Niin, mistä hän tiesi keltaisenbudoaarin? Oo, Pietarissakin toki puhuttiin tästä keltaisestabudoaarista.— Eversti Jägerhornko on kertonut?— Mahdollista. Sitten on jo kauan kun hän kirjoittija samalla pyysi toimittamaan madame Hjärnelle pienenpaketin.Sophie Hjärnen kasvot menivät sinipunerviksi, sillähän kyllä tiesi, mitä hyvä Jägerhorn oli häntä varten300

tilannut. Enemmän kuin koskaan hän nyt tarvitsikinkauneuttaan. Jos tämä voide auttaisi, niin valtansa allehän taivuttaisi kaikki nuo vihollispäälliköt, niin montakuin heitä oli.Parivaljakot, oudoista nahoista tehdyt paksut leiskuvatvällyt, tiukujen soitto, vastaantulevien sotamiestenkunnianteko — tämä kaikki huumasi ja kuljetti mukaansa.Tutuista taloista kannettiin ulos tuttujen perheidenhuonekaluja, jotta vieraat pääsisivät majoittumaan.Amalia Weckström koetti sotamiesten käsistäpelastaa jotakin hopeaesinettä, jonka he nähtävästi aikoivatvarastaa. Hän kääntyi katsomaan ohitse ajavaanSophie Hjärneen, mutta Sophie ei nyt tahtonut nähdämitään, joka muistutti surullisia entisiä aikoja. Ilonjanovaati hänessä sijaansa.Keltaisessa budoaarissa seisoi teepöydän ääressä everstinnaBrunow, käsitellen posliineja, jotka eivät olleethänen omiaan ja järjestellen outoja sipulin, öljyjen jatuntemattomien ryytien höystämiä ruokia. Hän oli itkenytja vieläkin hänen täytyi pyyhkiä silmiään, koskatämä kaikki oli niin kauheaa! Kun Sophien, Helenan jaStavan mukana kaikki muistot lisäksi tulvehtivat taloon,hän vaivoin saattoi hillitä kyyneliään.— Ajattele, Sophie, meidän kuningasta, mitä on puhunut!Minä uskon, että hän on sairas eikä tiedä mitä häntekee.Odotettiin muutamia upseereja — kenraali van Suchteleninpoikia ja kapteeni Zabudskya, joiden toivottiinpääsevän tänne asumaan, nimittäin sitten kun täällä olisikunnossa. Tämä talo oli niin kodikas, ja sitten hiukansyrjässä. Ja täällä oli paljon tilaa, kun vuokralaiset olivatmuuttaneet muualle ... Everstinna Brunowin uskollisetruokavieraat kapteeni Fuller ja majuri Dirchsenastuivat yhtäkkiä takahuoneesta vanhoja nattsäkkejäänkantaen ja peloittavan ylpeiksi ryhdistäytyneinä, läpisalin, sivuilleen katsomatta. Kapteeni Ladau kiirehtiesittämään, että everstinna pyytäisi heitä jäämään tänneteepöytään. Mutta rouva Brunow toki ei sitä uskaltanutehdottaakaan, hän vaan painoi liinasta huulilleen.Fuller pysähtyi, mulkoili verikoiran silmäyksin Ladautakasvoihin ja sanoi:301

— Ruotsalaisen upseerin nenään täällä hajuaa liiaksiryssältä ja Anjalalta.Ladau teki käsillään sätkähtelevän liikkeen, haki taskustaantupakkaa ja asettui sohvaan rouva Reuterskjöldinvierelle.— Tja, me tietenkin valitamme, että meitä ei halutaymmärtää. Mutta lempeä ja armollinen Keisarimme tekikaikkensa taivuttaakseen Ruotsin kuninkaallista majesteettiayhteiseen sovun tiehen ... Muuten kenraali pyysiminua mainitsemaan, että jos täällä sattuisi olemaan naisia,jotka tahtoisivat päästä yhteyteen herrojen miestensäkanssa linnoitukseen — tietenkin ainoastaan perheasioissa—, niin sellainen kohtaaminen voidaan järjestää,tosin luonnollisesti jonkun viranomaisen läsnäollessa.Helena Reuterskjöld hypähti elpyneen toivon herättämänäpystyyn:— Olemme siitä varmaan jokainen hyvin iloissamme.Voisihan sattua esimerkiksi sairaus ...— Epäilemättä. Ja emmehän ole tänne tulleet vihamiehinä,vaan ystävinä. Hänen majesteettinsa korkeatahto on ainoastaan hyödyttää sekä kansaa että jokaistayksilöä. Ne edut, jotka Venäjä tarjoaakin pienelle Suomelleovat niin ilmeiset, että uskomme niiden ennen pitkäätulevan täällä ymmärretyiksi. Eihän mikään voisiolla miellyttävämpää kuin että sovinnossa järjestäisimmeasiamme yhteiseksi onneksi.. .— Ah, jospa voisimmekin sovinnossa! huoahti Helena,luoden kyyneltyvän silmäyksen kapteeniin.Ladau tarttui hänen käteensä, nosti sen huulilleen jakatseli häntä kiinteästi ja osaaottavasti silmiin.— Jos minulle olisi mahdollista saada huojentaa huolianne,kaunis madame, niin kuinka onnellinen olisin!Helena Reuterskjöld muisti Sophien kihlausillan tässäsamassa huoneessa ja muisti Carl Wilhelmin kuumatrakastuneet suudelmat. Jokin vaisto neuvoi häntä nytilmaisemasta kuinka hän rakasti ja ikävöi miestään.— Jospa te ette pommittaisi linnoitusta! sanoi Helenaviehättävästi hymyillen.— Emme mitään niin soisi kuin että se antautuisiystävyyteemme ilman tuota mieletöntä pommittamista.302

—- Hyi hävetkää! Oletteko te ruotsalainen, kapteeniLadau?Helena veti pois kätensä, ravisti kiharoitaan ja nauroiviekoittelevasta— Olen tietenkin ruotsalainen ja soisinkin juuri sentähden,ettei viaton kansa joutuisi kärsimään. Voinkuiskata teille, kaunis madame, että valtava armeija onHelsingin porteilla ... Mutta joisimmeko teetä, koskanuoret herrat näyttävät hiukan viipyvän.Valtava armeija Helsingin porteilla! Miten saisikaantuon kapteenin ilmaisemaan kuinka suuri se on.Kaikki vaikenivat yhtäkkiä. Ulkoa kuului kauheitahuutoja. Ja yhä kauheampia! Herra Jumala, mikä siellähuutaa? Huudot kuuluivat torilta. Ne läksivät niistähirvittävistä syvyyksistä, missä kuolemankamppailu käydään.Mitä siellä tapahtuu? Kapteeni Ladau tarjosikäsivartensa rouva Reuterskjöldille, jonka kasvot olivatkauhusta aivan valjenneet.— Te saatte, Jelena Avrahamovna, — tässä vaantodistuksen siitä tunnollisuudesta millä keisarillinen venäläinensotaväki valvoo kaupunkilaisten parasta. Sotamiehetolivat ryhtyneet varastamaan tavaroita, joita olikannettu kadulle. Ja täytyi noille lurjuksille antaa pagodia.Nyt voitte jättää kadulle vaikka kaikki hopeanne.Tällainen kuuluu sotaan kaikkialla maailmassa.Oh, majuri Klick, kuinka otollisella hetkellä hän tuli!Säteilevänä, iloisena, tuoden terveisiä sekä Haminastaettä Viipurista, niin, ja tietysti Pietaristakin, hän astuiviaporittarien eteen kuin sulkeakseen syliinsä jokaisenheistä. Kuinka onnellista oli jälleen olla täällä kotonaja tavata rakkaat ystävät!— Ja te, te vaan olette nuortuneet ja kaunistuneet!Mihin se johtaa jos sitä jatkuu? Oh, Sophie, kaikki ihanatmuistot kumpuavat mieleen kun näkee teidät. Täälläminun rinnassani on todellinen riemun fontaini. Vieläköte tanssitte yhtä keveästi kuin ennen? Vieläkö linnoituksessaon pidetty noita hurmaavia jää-ajoja? VieläköHelsingissä on yhtä kauniita naisia kuin ennen? Olenkaikki kuvannut meidän upseereillemme ... Muistattekokuinka me jäimme saareen, kun tuulispää vei veneemme?Te olitte hirveän onneton ja sanoitte minun työntäneen303

sen alas kalliolta. Minä olin vaan rakastunut, minä vaivainenpoika. Mutta Jägerhorn oli myöskin rakastunutja hän kyllä ilmaantui meitä hakemaan. Aivan liianpian! Oh, rakkaus — kyllä me Viaporissa aina olemmeosanneet rakastaa.— Niin oli kerran, mutta ei osata enää. Muistattekorunoa, jota aina lausuitte:On meurt deux fois, je le sais bien:Cesser d'aimer et d'être aimable...Majuri Klick suuteli hänen käsiään, ensin toista jasitten toista. Sophie Hjärne antoi vastustamatta käsiensäviipyä näiden suudelmien suloisen painon alla. Jokinjääkuori hänen rinnassaan revähti ja alkoi sulaa, tuskajoka oli tehnyt hänet niin onnettomaksi, hellitti, katkeruusmenetetyn kauneuden tähden lieventyi — ehkäkaikki oli ollutkin painajaisunta! Eihän ikinä Carl HenrikKlick, kavaljeeri vailla vertaa, nyt näin olisi hurmaantunuthäneen, jollei hän yhä olisi kaunis. Ne olivatolleet oikeassa sekä Rosenström että Jägerhorn ja Helenakin,jotka aina olivat hänelle vakuuttaneet, että hänturhaan kuvittelee ja kärsii. Ah, nyt palaa ilo ja elämä.Sophie Hjärne nauroi lapsellisen onnellisena, nauroiniin että kyyneleet kirposivat silmistä.— Sophie Rosenborg, pidämmekö jää-ajot, kun saammenämä ikävät asiat järjestykseen? Pannaan pian kaikkikuntoon. Ajattehan minun kanssani? Jääjuhlat vaillavertaa!— Jos te tietäisitte, Carl Henrik Klick, mitä oletteminulle antanut tänä iltana!— Mitä minä olisin voinut antaa? Tehän olette antanut,te vaarallinen hurmuri... Mitenkähän minun tässäkäy, kun nuo kauniit nuoret upseerit tulevat ja kun mekaikki rakastumme! Mutta hyvä everstinna, jokohanannatte meille teetä. Tulkaa, Sophie Rosenborg.Helena Reuterskjöld oli seisonut Ladaun kanssa ikkunankomerossa,saanut häneltä ankaran vaitiolon lupauksellaongituksi tiedon, että kahdeksankymmentätuhattamiestä huomenna musiikin soittaessa marssii kaupunkiin,ja myöskin tullut vakuutetuksi siitä, että vihollinen pommituksellatuhoaa linnan, jollei se antaudu. Viapori tietystipakosta tulee pommittamaan Helsingin. Tästä täy­304

tyy jo huomenna saada tieto linnoitukseen. YhtäkkiäHelena huudahti Sophielle:— Tule vähän tänne. Näetkö: sinun kettusi tulevat!Katso, katso, kadulla nuo neljä kaunista upseeria...Kerronko, mitä sinulle ennustettiin?- Oh, minun komeat kettuni... !Sophie Hjärnessä pääsi pitkän paaston jälkeen riemuvalloilleen ja hän singautteli sukkeluuksia ja sutkauttelisanaleikkejä ympärilleen niin, että sai aikaan kokonaisenilotulituksen.Nuorille kreivi van Suchteleneille kävi yhä helpommaksisuorittaa tehtävää, jota varten he kolme veljestäsekä tykistöupseeri Michail Michailovitsh Zabudsky olivattähän taloon majoitetut, nimittäin hurmata viaporilaisetrouvat ja voittaa heidän luottamuksensa.Syötiin paljon, juotiin vielä enemmän. Elettiin räiskyväniloinen ilta. Mutta täytyi varoa, ettei menty senpitemmälle näin ensi kerralla. Vaalealla kaunottarellatuntui olevan todellinen tarve päästä linnoitukseen.Hänen matkansa oli varovaisesti järjestettävä.Vuosia sitten oli tässä samassa salissa vietetty kihlajaisjuhla.Ainoa joka sen nyt kaipauksella muisti, olieverstinna Brunow. Michail Michailovitsh tanssi iloisenkasakkatanssin, toisten upseerien laulaessa säveltä. MajuriKlick istui Sophie Hjärnen vierellä sohvassa, tuontuostakintunteellisesti suudellen hänen käsivarttaan.— Ou meurt deux fois, je le sais bien:Cesser d'aimer et d'être aimableC'est une mort insupportable —Cesser de vivre, ce n'est rien.Kaks kertaa kuollaan, hyvin tiedänkin:On vaikein tuo, kun lakkaa lempimästäJa olemasta rakas jollekin.Ei mitään tuo, kun lakkaa elämästä.Näin tunteellisesti seurustellessaan uusien viehättävienmuukalaistuttavuuksiensa kanssa eivät viaporilaisetrouvat vainunneetkaan, että venäläinen ylipäällikkö viisaastioli heissä löytänyt ne välikappaleet, jotka hän20 — Talvio, Kootut teokset XII 305

sotatoimiensa menestymiseksi tarvitsi ja joita hän hetiHelsinkiin tultuaan oli ryhtynyt etsimäänkin: naisia, joidenmiehet — ja ehkä muutkin omaiset — olivat linnoituksessa.Pohjolan Gibraltar oli otettava ennen avovettä,sillä merilinnoituksena ei sitä pirukaan kukistaisi,kun taas maapuolustukseen ei se ollut varustettu. Ja nytoltiin jo maaliskuussa. Yhtäkaikki tarvittiin piirityksenja siihen kuuluvien yllätysten ja peloitusten lisäksi jotakinkeveämpää ja joustavampaa. Ylipäällikkö valitsikullan ja naiset. Joku venäläisestä upseeristosta oli sano-,nut: toiset hallitsijat käyttävät tykeissään rautaisia kuulia,Venäjän keisari ampuu kultaisilla. Se kullan jahopean runsaus, joka nyt todella yhtäkkiä tulvasi nälkiintyneeseenHelsinkiin, oli omiaan häikäisemään silmiä.Ja jokainenhan pääsi siitä jollakin lailla osalliseksi,eikä yksin ne, joilla oli jotakin myytävää. Silläsaihan köyhänkin silmä nähdä korkeat herrat ja rouvat,koreat hevoset ja ajopelit ja monenlaiset iloiset huvittelut,jotka olivat katseltavina taivasalla, köyhien ja rikkaidenyhteisessä suuressa salissa. Eikä ollut ensinkäänharvinaista, että komea nuori upseeri poikajoukkoonviskasi kourallisen pientärahaa ja että valkoinen hyvältähajuava naisen-käsi antoi kiiltävän rahan niiailevillevanhoille mummoille. Hyväsydämisiksi saattoi todellamainita näitä venäläisiä, jotka tällä kertaa olivat kaupunkiintulleet. Mutta hirveästi rangaistiin jäällä taimetsässä kaupungin ulkopuolella sellaisia, jotka olivatrikkoneet määräyksiä vastaan. Yksikin mies, joka olitavattu viemässä linnoitukseen sellaista tietoa, etteivenäläisiä joukkoja ollut kuin kaksituhatta miestä, sidottiinkasakkojen hevosten väliin ja ajettiin hajalle niinettä yksi jäsen sinkoutui sinne, toinen tänne. Yhdeltävaimolta oli leikattu kieli sentähden että hän oli väittänytryssiä koirankuonolaisiksi, ne kun olivat kieltäneetHelsingin jumalanpalveluksissa kirkonkellojen soiton.Kaksi nuorta naista piiskattiin kansanjoukon nähdenKampilla verille siitä syystä, että he olivat yöllä yrittäneetlinnoitukseen, koska väittivät saaneensa aviomiehiltäänsanan, että nämä olivat kipeinä. Tällaisia verisiärangaistuksia ei nyt toimeenpantu Suurtorilla, koskakerran oli sattunut — ja nimenomaan silloin ensi päi­306

vänä — että Helsingin pormestari sai sydänhalvauksenja kuoli, kun joutui kuuntelemaan ruoskittavan huutojaja ikkunastaan saamaan tiedon, että koirat latkivat vertarangaistuspaalun alta. Helsinkiläiset antoivat sille suurenarvon, että ruoskiminen oli lopetettu, kun mentiin päällystölleilmoittamaan pormestari Lizellesin kuolemasta.Ei voinut muuta sanoa kuin että anteliaasti jaettiin ryyppykinjonakin suurena venäläisenä juhlapäivänä jokaisellejoka meni tahtomaan. Missä koreat upseerinrouvatliikkuivat, siellä juoksi lapsia ja vaivaisia heidänperässään.Viaporin rouvat Helena Reuterskjöld ja Sophie Hjärnenähtiin kaikkialla kunniapaikoilla. Mitä he halusivat, senhe saivat. Heidän toivomuksensa täytettiin ennenkuinniitä oli lausuttukaan. Heidän portaittensa edessä viipyiusein tuntikausia pakkasessa parivaljakko ja kaksi sotamiestä,joista toinen ajoi rekeä ja toinen seisoi takana.Heidän tarpeidensa tähden lähti kerran stafetti Pietariinasti. Rouva Hjärnen kasvoja hieroi, hautoi ja maalasiarmeijan taitavin parturi. Hän oli näiden käsittelyjenjälkeen kuin kaunis vahakabinetti-ilmestys. HelenaReuterskjöldkin tarvitsi kauneutta kuluttavan levottomuutensavuoksi ja surustaan elpyvä everstinna Brunowveltostuneen ihonsa tähden kohennusta. Ylipäällikkö olinäiden tärkeiden iloisten tukholmattarien läheisyyteensijoittanut omat kauniit ja etevät poikansa sekä »MichailMichailitshin», kapteeni Zabudskyn, joka heti ensi iltanarakastui Sophie Hjärneen, viikon päästä polvillaan rukoilihäntä heittämään miehensä ja karkaamaan kanssaanVarsovaan, ja kymmenen päivän perästä haastoi kaksintaisteluunparhaan ystävänsä vanhimman kreivi vanSuchtelenin, sentähden että tämä oli vetänyt päällyssaappaanSophien jalasta ja aivan lilan kauan pidellytkäsiensä välissä kaunottaren suloista jalkaa, kukatiessuudellutkin sitä. Tämä oli tapahtunut ajoretkellä Meilahdenkartanoon, minne Pietarista oli tuotettu mustalaisiasoittamaan ennenkuin paasto alkoi, ja missä Helsinginja lähiseutujen nuoret naiset todella saivat kokeaainutlaatuisia seikkailuja. Michail Michailitsh oli, jejBohu, varannut itselleen Sofia Avrahamovnan, muttakreivi ryösti hänet katalasti ja kiidätti pois — eikä307

Michail Michailitsh aikonut sitä kärsiä, vaan miekantäytyi tässä ratkaista. Turhaan rukoili Sofia Avrahamovna,vakuuttaen, että oli ollut kysymys vain pienestävallattomasta leikistä ja lupasi sovintosuudelman. MichailMichailitsh repi tukon vaaleista hiuksistaan ja purirystysensä verille, syyttäen sydänkäpystään, golubtshikiäänuskottomuudesta. Ylipäällikön täytyi tulla väliinja vakavin kielloin ja käskyin palauttaa sovinto.Jää lepäsi sylen paksuisena linnoituksen ja kaupunginvälillä. Kolmen sylen levyistä avovettä täytyi ylläpitäälinnoituksen ympärillä. Jäätä sahattiin yötä-päivää.Satojen sahanterien hellittämätön tasainen ääntely saattoihulluuteen sen joka sitä kaupungin rannalta kuunteli.Yön tuntien hiljaisuudessa, pelottavan kirkkaassakuutamossa voi syntyä sellainenkin mielikuva, että nuosadat sahanterät valmistivat arkunlautoja kokonaistakansakuntaa varten, jonka kuningas oli hylännyt jajoka nyt laskettaisiin hautaansa. — Srrr — srrr — srrrpanivat sahanterät. Kaupunginlahden lujalla jäälakeudellaliikkuivat viestin kuljettajat, kierrellen ja kaarrellen,milloin ryömien valkoisissa vaipoissa, milloin hiihtäentakateitä. Kaikki liikkuivat salaisuutta kantaen jahenkensä kaupalla. Linnoituksessa otettiin ahnaasti vastaan,mitä ulkomaailmasta saatettiin saada. Siellähän oliparituhatta naista ja lasta, sotamiesten perheenjäseniä,jotka kauhulla odottivat viimeistä päiväänsä. PienetEfrat ja heidän kaltaisensa kiipeilivät kärkkäinä välittämässäkirjelippuja muurien alla odottavalle kalastajalletai rokonarpiselle renkimiehelle. Srrr — srrr —srrr, panivat sahanterät. Komentajan puoliso makasisairaana — hän oli ensi pommituksen aikana lasiruutujensortuessa alas kokenut kovan järkytyksen. EverstiJägerhorn pauhasi hetkestä, joka oli tullut. Jotkut nuoretupseerit valmistivat kapinaa. Vanhemmat kaipasivatsisimmässään koteihinsa ja antoivat hittoa koko sodalle.Kansa napisi viinan ja leivän puutetta. Linnan varusväkioli väsyksissä.Jää linnoituksen ja kaupungin välillä, joka öisin paukkuiyhä voimistuvassa pakkasessa ja ylimaallisen kirkkaassakuutamossa, muodostui nyt siksi näyttämöksi,jolla suoritettiin vuoropuhelut hylätyn kansan kohta-308

losta. Tästä kulkivat kaikkia tavanmukaisia muotojanoudattaen parlamentäärit, kohtaamaan vastaneuvottelijoitaan.Pieni Lonnan-saari, missä Helena von Hauswolffja Carl Wilhelm Reuterskjöld kerran olivat lämmitelleetkalastajien hiilloksen ääressä, oli valittu ensimmäiseksikohtaamispaikaksi, toiset tapahtuivat linnoituksessa.Helena Reuterskjöld ja Sophie Hjärne eivätnoudattaneet vanhoja hyviä tapoja. Helena läksi ensikerran yksinään, otettuaan käytettäväkseen tohtoriRosenströmin hevosen ja rengin, koska ne olivat siinärannalla juuri saatavissa ja koska sopi edellyttää, ettäne tunnettaisiin — jos hän olisi käyttänyt venäläistenhevosta, niin hänet tietenkin heti olisi linnoituksestaammuttu. Nyt hän sai Pienen Mustasaaren rannassajäällä kohdata miehensä ja nähdä, että hän oli vahingoittumaton.Myöhemmin hän sai seuraakin. Toisellakertaa hän oli pukeutunut suruvaatteisiin ja toi isällekuolinsanomaa: heidän lapsensa, isän lemmikki, olipoissa! Tämän herttaisen pienen valheen turvissa hänpääsi sisään. Seuraavilla kerroilla hän toi sanomalehtiäja kirjeitä. Mutta näissä ei kerrottu pakenevan Suomenarmeijan loistavista urotöistä, jotka alipäälliköt ja sotamiehetnälästä ja vilusta huolimatta suorittivat vastoinylipäällikön määräyksiä. Näistä kunnianteoista ei kerrottu.Kerrottiin ainoastaan Suomen armeijan mittaamattomistakärsimyksistä ja tappioista sekä helsinkiläistenepätoivosta. Näiden vuoropuhelujen välillä paukkuivattykit kaupungista linnoitukseen ja linnoituksestakaupunkiin, yli jään, joka lakkaamatta äänteli: srrr —srrr ... srrr ...Kunnes tuli välirauha.Nyt jätettiin linnoituksen kohtalo kokonaan jäänvaraan: ellei ennen klo 12 päivällä 3 p. seuraavaa toukokuutaavunlähetys, jossa oli vähintäin viisi linjalaivaa,saapunut Ruotsista Viaporin satamaan, oli linna kaikkinevarustuksineen ja varoineen, tykkeineen ja makasiineineenja myöskin siellä oleva saaristolaivasto vahingoittumattomanaluovutettava venäläisille. Avautuuko meriennen toukokuun 3 päivää? tätä kysyivät nyt toisiltaanviaporilaiset ja helsinkiläiset. Ja niinkuin he niin monetkerrat entisaikoina olivat kallioiltaan tähyilleet, oliko309

vihollisen laivasto tulossa, niin he nyt tähyilivät ystävänlaivastoa ja panivat toivonsa — viimeisen kerran —emämaansa apuun. Ruotsi ei voi jättää Suomea sortumaan!Mutta kevätauringon päivät paistoivat ja kovatyöpakkaset jäädyttivät kaiken mikä päivällä oli sulanut,ja leppymättömällä vastauksella vastasi jää kysymykseen,joka linnoituksesta ja kaupungista sille asetettiinkuin Pythialle itselleen. Jo alkoivat näköhäiriöt pitääpeliään odottavien silmien edessä. Nähtiin avovettä.Nähtiin laivanmastoja. Nähtiin suuria railoja, joita oliavautunut. Kalalokki, joka lensi linnoituksen alueelle,oli Noan kyyhkysen arvoinen. Mutta jäätä yhä ajettiinhevosella ja venäläiset, vastoin kaikkia sopimuksia, työskentelivättykkeineen ja uusine varustuksineen alatilujalla jäällä ikäänkuin olisivat olleet täällä isäntiä. Jasaattoivathan he sen tehdäkin, sillä he olivat matkallapidättäneet kuriireja, jotka lähetettiin Tukholmaan niinettä nämä tuskin itsekään ennättivät perille tuoksi kohtalokkaaksipäiväksi.Koitti toukokuun 3 päivä. Kello löi kaksitoista. Tuttusinikeltainen lippu laski väsyneenä tangostaan, vieraskohosi sijalle.Niin oli siis nyt tapahtunut, mitä vuosisadan aikana oliaavistettu kerran tapahtuvaksi. Muutamiin nuoriin upseereihinkävi häpeä kipeästi. Linnoituksen väsynytvarusväki tunsi lamaannuksen ohella helpotusta siitäettä jännitys vihdoinkin pääsi laukeamaan. AugustinEhrensvärdin ylpeät sanat muurikivissä eivät vaienneetja hänen hautansa jäi vartiopaikalleen.Adlercreutzin rykmentti ensinnä jätti linnoituksen.Kumeasti kajahtivat miesten raskaat askeleet holviportinpuolipimeässä. Vasta nyt marssiessa jään yli, saattoihuomata miten se alkoi hellittää voimassaan.Kaupungin kallioilla ja rannoilla seisoi kansaa katsomassavoittamattoman linnoituksen kotiin palaavaavarusväkeä. Valitus pääsi monilta sotamiehiltä siinäsohjoisella kevätjäällä, heidän nähdessään odottavat kaupunkilaiset.Moni taittoi miekkansa ja paiskasi luotaanaseensa keventääkseen tuskaansa. Samassa tarkoituksessamainitsivat ylämaan nuoret miehet toisilleen, ettäviime viikolla oli kuultu leivonen. Kun päästiin rantaan310

tuntui ilmassa paistetun leivän makea haju ja tohtoriRosenströmin lapset olivat isäänsä vastassa. Siinä taittoivatniin monet adlercreutziläiset aseensa, että tanneroli täynnä miekankappaleita. Tohtorin työhuoneen ikkunastakatseli kalpeana Fredrik Kress. Hänen käsikirjoituksensaolivat palaneet Helsingin pommituksessa jahän oli sairastellut täällä ystävänsä kotona. Tohtorinpikkutytöt juoksivat sisään ja saivat äidiltään esiliinaansalämmintä leipää, minkä jakoivat sotamiehille niinpaljon kuin sitä riitti.Tosiaan lauloi leivonen.Isä tuli kotiin, syleili vaimoaan ja lapsiaan, nostisyliinsä sen pienen, jota ei vielä ollut nähnyt, ja painoiystävänsä Kressin kättä. Masentuneena hän sittenkäveli huoneesta huoneeseen, kaikki oli täällä tuttua jakuitenkin muuttunutta. Hänen vaimonsa ymmärsi hajanaisistasanoista, että hän puhui Pohjolasta, joka nyttulisi kokemaan outoja kohtaloja. Kress kuunteli hymyillenikkunasta omaa marssiaan, ainoaa mikä häneltä olisäilynyt. Kun kaikki perheen jäsenet olivat siinä koolla,seisoi isä heidän keskellänsä ja, niinkuin hänen isällänsäoli ollut tapana tehdä, luki Herran rukouksen.Mutta ulkoa kuului nuorten miesten astuntaa jaastuessa vihellettiin voimallisesti, niin kuin etunenässäolisi ollut soittokunta. Sotamiehentalon Antti ja hänenystävänsä siellä marssivat, pontevasti viheltäen Porilaistenmarssia.He olivat saaneet tietää, että heidät nyt päästetäänkotiin kyntämään.311

Helsinki ja sen ympäristö v. 1808.

LOKAKUUNMORSIANKERTOMUKSIA

Ensimmäinen painos ilmestyi 1948

LOKAKUUNMORSIANRaihnas vanha autobussi, täällä päin »Erämaan Kameeliksi»nimitetty, retuutti lastiaan — sekä elävää ettäkuollutta — mäkiä ylös ja mäkiä alas, sydänmaan rapakkoisia,kapeita teitä pitkin, välittäen liikennettä lääninpääkaupungistakaukaiseen kauppalaan. Ja olipa tänääntämä paikkakuntansa iäkäs ja nöyrä palvelija liki päivänpituisella matkallaan jo sivuuttanut pahimmat mutkat jasillat ja tyhjentänyt kyliin monet kuljetettavansa.Tämän hyvin vanhamallisen linjurin penkeillä oli siinäaikansa istunut rauhallisia Matteja ja Maijoja, Marjattojaja Ruusa-Liljoja. Mustalais-Ville puolestaan, jokaoli saanut edullisesti vaihetetuksi kaakkinsa »Mätkän»,taas, oli tässä nautiskellut niitä viinojaan ja herättänytpahennusta alituisella vaeltelullaan vaunun toisestapäästä toiseen taskukellon vaihettamisen toivossa. ManuMarjelin tuli akkansa kanssa huutokaupasta ja olivathe kuin vahingossa onnistuneet saamaan hopealusikanviidellätoista markalla. Mutta ehkei tuo ollutkaanhopeaa — sellainen epäilys kyllä sitten tuli ja puri heitäkuin ilkeä sääski. Kätilö Emma Muunlaisella oli niinkiire uuteen toimipaikkaansa, ettei hän olisi antanutkuljettajan polttaa savukettaan loppuun. Siitäkin olipikkuisen kinastelua koko autoväelle. Kanttori Sileniuksenlesken havaittiin niin nuortuneen viime keväästä,ettei sopinut epäilläkään hänen aikovan uudestaan aviosäätyyn.Mitäpä nuori leski olisi sitä salannutkaan jasulhanenkin tuli samassa tietoon. Nousi siinä aikamoinenhyvätuulisuus vähäksi aikaa, kun linjuriseurakunnaniloisin matkustaja, ystävällinen emäntä-ihminenHilma Hyvönen heti tarjoutui puettamaan morsianta,317

sanoi siihen taitoon hyvin harjaantuneensa, kolme tytärtäänkun oli vihkikuntoon pannut ja odotti vaan sitäkaunista neitoa, joka valloittaisi hänen ainoan poikansasydämen — kas, sen tytön hän vielä myöskin haluaisipuettaa! Sillä ainoan pojan morsian on kyllä eri asiakuin kaikki muu. Pojan oli jo aika naida, Valo Voittotäytti tässä juuri neljäkolmatta. Tämä oli hauskaapuhetta ja peräti rattoisa matkustaja olikin emäntä HilmaHyvönen, Valo Voiton äiti. Sellainen kun sattuu ErämaanKameeliin, niin erämaa muuttuu huvituskentäksi.Toki iloisuuden laine laskeutui, kun kameeli pysäytettiinvastaanottamaan heikkoa sairasta. Voi toki, miesraukkaa, luuliko tuo nyt maallisten tohtorien vielä voivanitseään auttaa. Ainakin hänen nuori tyttärensä,väsymättömänä häntä palvelemaan, lujasti uskoi siihenyksinkertaiseen parantajaan, joka piti täältä metsäkylistälöydettämän. Sellainen ihmeparantaja täällä pitioleman. Emäntä Hyvönen liittyi heti tytön uskoon, tarjosisekä isälle että tyttärelle kalakukko-evästään, vakuuttiihmeitä yhä tapahtuvan niinkuin sekä vanhanettäuudentestamentin aikaan, ja katsoi aivan vielätuntemattomien yliluonnollisten ilmiöiden ajan olevantulossa. Jospa hän vaan kertoisi mitä oli kokenut, niinkyllä siinä jokaiselta voisi tukka nousta pystyyn. Hänoli unennäkijä.— Herran tähden, keskeytti hänet yhtäkkiä ikäneito,joka sylissään piteli kahta pärekoppaan peitettyä nuortakanaa, — rauhoittukaa ja istukaa paikoillanne. Vastapääsimme eroon mustalaisista. Täällä linjurissakinpitäisi sentään olla jokaisella oma rauhansa.Emäntä Hyvönen hämmästyi. Hän oli tottunut siihen,että kaikki ihmiset mielellään kuuntelivat kun puhuttiin— nimittäin kun hän puhui -— yliluonnollisista asioista.Hän sentään heti asettui paikalleen, tarttui kutimeensa,jonka puhtaaseen vaatteeseen käärittynä oli jättänytistumasijalleen, ja hoki itsekseen: kanoilla taitaakin ollahuonot hermot, kyllähän sen tietääkin, että kanojenhermot eivät kestä yliluonnollisia.Voi yhtäkaikki kuin tämä kanojen hermo-asia taashuvitti Kameelin matkustajia. He naurahtelivat ja mutruelivatja katsahtelivat ikäneitoon. Heidän hermonsa318

kyllä kestäisivät »yliluonnolliset» ja he kävivät pyytämälläpyytämään, että emäntä vaan kertoisi eteenpäin.Nimenomaan sen sairaan vanhan miehen tytär, joka panitoivonsa ihmeparantajaan, uskoi saavansa kuulla jotakin,joka vahvistaisi hänen isänsä luottamusta parantumiseensa.Emätä Hyvönen ei taipunut, vaan sulki suunsasuppuun — mitäpä hän tässä haluaisi vaivata kanssamatkustajiaan,ihmisiä enempää kuin kanojakaan, taikoiria...Koira, nimenomaan pieni Killi-pentu pääsi mukaanluetteloon, se kun juuri tällä hetkellä törmäsi laatikostaanpenkin alta ja viattomin lapsen-askelin alkoi tepastellavaunun käytävällä. Kukaan ei tätä paheksunut,päinvastoin jokainen ojensi kätensä tarttuakseen senuntuvaisiin käpäliin. Kävi selville, että Killiä vietiinkauppalaan morsiuslahjaksi vastanaineelle pariskunnalle.Valkotukkainen tyttönen, jonka hoivissa Killi matkusti,tavoitti sen nopeasti käsiinsä ja sijoitti vanhan säkin allelaatikkoonsa penkin alle. Killi sieltä vingahteli mieltäosoittavasti — Killi oli herttainen!Hyväntuuliseen, paksuun autobussi-ilmaan syntyi yhtäkkiähiljaisuus, ihmiset kun havaitsivat, että raskaastataivaasta oli alkanut kyennellä ensimmäinen lumi. Tästäharvakseltaan keskusteltaessa emäntä Hyvönen kiihkeästija ympärilleen katsomatta liikutteli kutimensapuikkoja. Syyspimeyden yhä tihentyessä hänen täytyikinvaroen luoda sitä suloista, pientä ja pehmoista vaatekappaletta,joka hänen käsissään muodosti tämän tihruisenvaunuvaltakunnan valokohdan. Hän kutoi sinistäröijyä pienelle lapselle. Tämän sekalaisen seurakunnankeskuuteen johdatti pieni vaatekappale ja sen tuntematontuleva omistaja kiinteän salaperäisen utukuvan siitäyliluonnollisesta ja selittämättömästä, johon kutojataräsken oli koskettanut: pienokaisen syntymiseen. Tässähämärässä, joka jonakin paksuna, nimeltä tuntemattomanaaineena läikkyi ja vapisi suljetussa vaunussa, syntyituollainen esine, joka saattoi puolittain olla hengellisenäidin-rakkauden ja puolittain hänen maallisen itsesäilytysvaistonsatuote.Kanssamatkustajat huomauttivat kutojattarelle, että jooli aivan liian pimeä. Tällaisena valottomana aikana olisi319

ollut poltettava lamppua aamusta iltaan. Mutta tässäpimeässäkin saattoi emäntä kertoa, kenelle tuo kauniskolttu oli tuleva. Ja minkätähden ei Hilma Hyvönensitten olisi kertonut. Hänen vanhimmalle tyttärelleen olisyntynyt lapsi ja ristiäisiin hän oli menossa. Ensimmäinenlapsenlapsi se oli. Yliluonnollinen ja salaperäinenasia se oli.Pimeässä aavistivat kanssamatkustajat, että iloinenhymy nyt valaisi kertojattaren kasvoja.Äkkiä ilmestyi hänen eteensä, tyhjälle paikalle asettuen,vanha mies — kaikin puolin vanhanaikaisen talonisännänmallinen —, jolla oli peräti totinen puhuttava.— Koska näytätte olevan hiukan niinkuin povari, taiunenselittäjä, tai sellainen tietäjä, jommoisista Raamatussakinpuhutaan, niin mahtaisittekohan te osata antaaselitystä sellaiseen asiaan, jota nyt jo vuoden ajan onselvitelty meidän pitäjässä; ja sitä on käytetty selvittelemässäsekä Helsingin poliiseja että heidän koiriaan. Jasuuri palkintokin oli luvattu. Eikä mitään ole tullut ilmi.Hilma Hyvösen silmät välähtivät. Hän nousi seisoalleenja katsoi pimeästä pitkään puhujaa silmiin.Pitkä oli äänettömyyskin joka seurasi.— Se on sitten murha, sanoi unennäkijäemäntä.— On.Emäntä istuutui jälleen. Isäntämies ei liikahtanut. Eipuhuttu yhtään sanaa.Autobussi seisautettiin ja kuljettaja tuli sytyttämäänlamppuja. Emäntä Hyvönen tarttui käsityöhönsä. Pienitaivaansininen villavaate liikkui hänen käsissään kuinlieventäväksi tarkoitettu lämmin haude. Kanssamatkustajatympärillä olivat käyneet tarkkaaviksi.— Se on sitten jo vuoden vanha asia? kuului kutojattarenkalisevien puikkojen takaa. — Se on sitten jo liianvanha asia.— Jaa, niinkös te tarkoitatte?Emäntä Hyvönen mainitsi vähäisiä asioita, jotka muutamanpäivän tai viikon takaisina oli ilmoitettu hänelle.Sellainen oli se kanttorin rouvan suuri sininen silkkiliina,jota hän oli neuvonut etsimään postikonttorin puutarhanaidan luota — mistä se moniin papereihin käärittynäsitten oli löydettykin. Toisen kerran häntä käs-320

kettiin menemään järvenrantaan, sille kohdalle missäSyväojan pappa-vainaja ennenvanhaan piti ruuhtaan,ja sieltä löytyikin Serafiia-raukan lapsen ruumis, jotajoulusta asti oli etsitty — kivet, näes, olivat kuluttaneetsäkin, mihin tyttö oli vastasyntyneen lapsensa pannut.Ja entäs kun Sinivuoren Heikki rupesi katselemaan köyhääAhtolan Annia, niin Hilma Hyvönenpä tämän mahdottomanasian tunsi nenäänsä ennenkuin yksikään kylänakka haistoi mitään. Tämä oli nyt sitä samaa kuin kaivonkatsojanvainu — toisille se oh annettu, toisille ei.Mutta uusi aika teki tuloaan ja salat piti vielä julkijulistettaman. Ja kuka sen oli sanonut, ettei ylähältävannotettu vainu-ihminen saattaisi vaan noin näkemältäja tuntemalta löytää ihmisjoukosta murhaajankin, jokakorkean oikeuden edessä, sormet kirjan päällä, kielsivaikkapa koskaan tunteneensa murhattua!Vanha isäntämies, joka kahden muonarenkinsä kanssajälleen oli liikkeellä tuon mainitsemansa murhan tähden,tunsi kiinteää tarvetta harvinaiselle matkatoveri-emännällekertoa tästä salaperäisestä murhasta. Nuori naisihminenoli hävinnyt jäljettömiin. Vasta rippikoulunkäynyt tyttö ja kunniallisten ihmisten lapsi. Tiedossa olipaikka mistä hän oli lähtenyt kotiin tulemaan ja aikamilloin hän oli lähtenyt. Eikä tietä ollut kuin kolmattakilometriä. Mutta kotiin ei lapsi tullut eikä häntä löydetty,vaikka kyläkunnat vuoronperään ketjussa olivatkulkeneet etsimässä maat ja metsät ristiin-rastiin. Jaasia oli pantu sanomalehtiin ja se tiedoitettiin radiossa.Eikä vaan tähän asti mitään ollut selvennyt. Ymmärtäähänsen, että lapsen äiti oli kuin sekaisin surusta. Isälläoli ollut sellainen tumma vahvakasvuinen tukka, muttanyt se oli aivan valkoinen. Molemmat kuljeskelivat metsissäniin kauan kuin maa oli paljaana ja säikähtivät toisiaankun sattuivat vastatusten.»Erämaan Kameelin» matkustajia seisoi nyt tiukassarykelmässä puhujan ympärillä. Eikö tosiaan kukaan ollutunessakaan saanut murhaajasta ilmoitusta? ihmetteliyksi ja toinen. Tavallisesti sentään joku eno tai leikkitoverijotakin näki unessa.Ei, ei mitään ollut selvennyt, ei luonnollista eikä yliluonnollistakaantietä.21 — Talvio, Kootut teokset XII 321

Emäntä Hyvönen tuntui saaneen päähänsä, että ennättääkutoa loppuun pienen taivaansinisen koltun. Puikothänen käsissään liikkuivat hyvin nopeaan. Hän olilausunut sanansa, ettei niin vanhaan asiaan enää saamitään yhteyttä, ja ajatteli nyt vaan sitä pienokaista,jolle tahtoi viedä koltun tuliaisiksi. Ei hän ottanut osaasiihenkään keskusteluun, joka koski rikollisen syyllisyyden-tuntoontulemista. Ani harvoinpa nykyajan ihmisetsai heräämään synninhätään. Ennen vanhaan ihmiset olivatherkempiä. Hyvä pappi melkeinpä aina taivutti paatuneenkintunnon. Sekin moninkertainen murhamies, seSahramäen Jussi läksi lopulla kääntyneenä syntisenäSiperianmatkalle.Mutta kun nyt oli tällainen tapaus, ettei voitu ketäänvakituisesti epäilläkään! Ainahan oli sellaisia, jotka viimeksiolivat olleet yhteydessä murhatun kanssa ja joitakuulusteltiin ja joitten piti jotain tietää. Mutta tuntuisiltä kuin maa olisi tämän nuoren viattoman tytönniellyt.Se heikkohermoinen ikäneito, joka kuljetti kopassanoita kahta kaunista nuorta kanaa, tuli nyt keskustelupaikallelausuakseen sanansa, hänkin.— Se on kaikki pahanhengen tottelemista tuo unennäkeminenja ilmoitusten vastaanottaminen. Sellainenpitäisi ankarasti rangaistaman. Sillä juopa on kiinnitettytämän maailman ja toisen maailman välille eikäsieltä saa tulla tänne tai täältä mennä sinne, niinkuinselvästi sanassa luetaan... Ihmisen ei sovi sellaisiaudella, pitää tyytyä siihen mitä annetaan hänen tietoonsa...Emäntä Hyvösen teki mieli kysyä oliko keskustelu taashermostuttanut kanoja. Mutta hän vaan leiskautti silmäänsäkoleaa puhujatarta kohden ja sulki huulensalujasti vastatusten.Kaikki olivat ääneti.Tultiin Riutan kylän bentsiiniasemalle ja täällä tapahtuiErämaan Kameelin kokoonpanossa yhtaikaa suurempimuutos. Sairas ukko tyttärineen autettiin lumisateeseen,samoinkuin myös joku vähempimerkityksellinen vaimoihminenlapsineen. Pieni koira holhoojattarineen tepasteliiloisesti ja kaipausta tuntematta ovelle asti, missä322

nuori vastaantulijarouva riemuissaan otti sen syliinsä jasuuteli sitä suoraan kuonolle. Uutta kansaa tuli vaunuun.Takaosan päähän asettui nyt pieni vanttera, tummapukuinenmies, etuosaan taas, suoraan kuljettajantaakse, pitkä solakka vaalea neiti. Tällä hyvällä kohdallasattui olemaan tilaa ja neiti varisteli siinä luntatavaroistaan ennenkuin nosteli niitä hyllyille.Hän oli erikoisesti puoleensavetävä, tämä neitonen,sen totesi koko vaunu. Jo hänen varusteensakin olivatsirot ja sidotut hyvillä nuorilla. Koko tyttö tuntui olevanhäihinsä menossa. Eikö hän ensinkään huomannut,että tuli taivaan täydeltä raakaa lumiräntää? Soljetvälähtelivät hänen kenkiensä kärjistä ja pieni mustahattu heilautteli töyhtöään, haluamatta mitään tietäälähestyvästä talvesta.Emäntä Hilma Hyvönen päästi käsityön helmaansa jakatseli uteliaana tulijaa. Tässä olisi ollut morsian ValoVoitolle, hänen pojalleen! Tämä tyttö olisi taltuttanuthänen tulisen luontonsa. Täytyi vaan saada tietoonsa,kuka tuo valloittava nainen oli. Hän oli tosiaan silmänräpäyksessäniin valloittanut Valo Voiton äidin, etteiaikaisemmin kukaan milloinkaan sillä lailla valloittanut,sanaa vaihtamatta tai katsettakaan tänne päin luomatta.Mitenkä tästä olisi päässyt puheisiin hänen kanssaan?Olisikohan joku noista muista matkustajista sattunut tietämäänhänen nimensä?Emäntä Hilma Hyvönen, vaikka hyvin tunsi ennustajajaunennäkijä-arvonsa, jopa puolittain leikillä, puolittaintosissaan niistä osasi ylpeilläkin, koki nyt outoa liikehtimistäruumiissaan ja sielussaan. Tätä se juuri oli, kunhenki alkoi liikahdella. Jokin outo ja näkymätön käsitarttui hänen sydämeensä ja likisti sitä niin että kuumaveri pyrki esille. Tämä veri ei ollut suolaista ja hapanta,vaan makeaa, ja jotenkuten ujostuttavalta tuntui kokotilanne. Tällaista oli ollut silloin yöllä, kun hän heräsisiihen uneen, että oli nähnyt kirkon kellarista tulevanvarkaan. Tällä hetkellä vielä hän saattoi nähdä sen miehen:se oli musta pahantekijä, se sama joka aina on liikkeellämilloin minkäkin rikoksen teossa. Jotenkuten tuovanha Musta tällä hetkellä kiersi tätä vanhaa vaivaistalinjuriakin. Ja taisipa erikoisesti ympäröidä parasta mitä323

täällä oli, koska se aina oli sellainen, että se parhaintahalusi tuhota. Kirkon viinivarkaat tunnettiin sitten kyllähänen unensa mukaan. Olivat kyllä tosin ennättäneetjuoda viinin nahkoihinsa. Ainahan ei rikoksentekijöitäsaatu kiinni, niinkuin nyt juuri oli ilmennyt tuon vanhanisännän kertomuksesta. Vaan jotakin jännittävää,aavistuksen hahmoista kyllä emäntä tunsi tässä pienessäpyörivässä vaunun tilassa. Tuntui siltä kuin pahahenkiolisi vaaninut täällä saalista. Siitä tuli kuvottava olo.Ilon aalto kuitenkin yhtäkkiä leiskahti emäntä Hyvösensydämeen — ties mistä se tuli —, niin että hiki puhkesihänen otsalleen: olisiko tuo herttainen nuori neiti lähetettytänne siinä tarkoituksessa, että Valo Voiton äititutustuisi poikansa tulevaan vaimoon?Emäntä Hyvönen tarttui nopeasti pieneen taivaansiniseenuntuvaläikkään, joka kuin perhonen oli hänen käsistäänlaskeutunut alakuloiselle autonistuimelle. Muttasiinä samassa hän oli näkevinään siistissä laatikossa hyllyllävalkoisen, huolellisesti sinne asetetun morsiuspuvunja harsonkin. Hän näki tämän kuin lasin läpi.Joutavia! intti hän ajatuksissaan itseään vastaan.Siellä voi olla jotakin tykkänään toista. Kunpa olisikin.Ja varmaan onkin!Äsken tullut neiti oli asettunut paikalleen, sijoittanutpienen tyynyn niskansa taakse ja nostanut polven toisenpäälle niin että kenkien soljet jälleen näkyivät. Nyt hänkääntää ylhäältä kaulasta takkinsa liepeet kasvoilleenikäänkuin nukkuakseen. Valo Voiton äiti ei enää saatahillitä itseään, vaan virkkaa — ainoastaan jotakinsanoakseen ja vaistoten, että saattaa puhua miten kauantahansa, joutavista asioista vaan, kunnes voittaa tuonvieraan tytön puolelleen:— Eihän vaan minun käsi-ompelukoneeni ole sielläneidin tiellä? Otanko pois? Sattui tulemaan mukaanhiukkasen liian paljon kampsuja. Näes, olen menossatuonne kauppalaan, kun minulla on tytär siellä, jokatässä hiljan sai pienokaisen. Ja se pitäisi nyt kastettaman.Mutta eikös tosiaan olekin tiellä se kone? ... Sillepikkuisellehan minä tässä yritän kutoa röijyä. Tyttärelläniei ole konetta ja tuollaiset vauvat tarvitsevat ainaniin paljon vaatetta... Kas, mummon pitäisi olla syli-324

kummina ristiäisissä — minkä nyt sitten pannevatnimeksi. Minä olen Hilma, minä, mutta kyllä kai nejonkin uudenaikaisen nimen panevat, jonkin Murjun taiLurjun, ne kun ovat niin rivoja nykyajan nimet, niin enminä niistä pidä.Hilma Hyvönen puhui puhumistaan, mutta mietti vaansitä yhtä, että kuinka saisikaan käännetyksi puheensaValo Voittoon, koreaan hulivilipoikaansa, joka tästätytöstä varmaan saisi voittajansa ja onnensa. Muttakovin hiljaa vastasi se tyttö, auton jarruttaessa saattoinähdä vain hänen huultensa liikahtavan.— Onkos neiti kauaskin menossa? alkoi emäntä Hyvönentaaskin. — Olette niin ohuesti vaatetettu, lumisadenäkyy yhäti yltyvän... Mutta ettenhän vaan olisi nähnytteitä viimekesäisissä maan viljelysjuhlissa? Olin sielläpoikani kanssa ja ettekös te seisonut katselemassa meidänsiipikarjaosastoa juuri siinä liki aitaa? Kyllä senValo Voitto Hyvösen melkein muistaa, joka hänet kerrannäkee. Sellainen kookas vaaleatukkainen huiskale —kauniina pitävät! Eikä hänen olisi tarvinnut tyttöjenpuutteessa suinkaan naimattomana olla.Äiti varisti kyyneliä silmistään, ne tulivat niin helposti,kun hän tätä poikaansa ajatteli.— Mutta se on niin ylpeähenkinen, meidän nuoriisäntä, että pitää löytää niin erikoisen korea. Minä sanoisin,että joteskin sellainen kuin ... vaikkapa tekin olette.Ettehän te pane pahaksenne, leikkiähän minä puhun . ..Mutta näkisitte vaan minun poikani...Ei, neiti ei ensinkään pannut pahakseen, hän pistitakin reunojen takaa esiin punaposkiset kasvonsa ja nauroi.Ei hän ollut maanviljelysnäyttelyssä ollut. Kylläsiellä oli ollut joku toinen. Täällä, puolen tunnin perästätulisi tienhaara. Se oli korkealla mäellä ja kolmeen pitäjäänsiitä erkani tie. Hänen kotinsa oli parin kilometrinpäässä valtatiestä, kyllä hän sitä polkua osasi astuapimeässäkin. Kylpy siellä pitäisi odottaman. Ei, ei hänole talon tytär — hän on vaan mökin tyttö . . .Emäntä Hyvösen into hiukkasen laantui, kun neitisävyisällä äänellään, iloinen hymy suupielissä, puhuivarattomista vanhemmistaan ja samassa hetkessä katselikaunista rannekelloaan. Olivatkohan he niin varatto-325

mia? Ei tytön asu siltä näyttänyt. Ja kuka tuon kellonoli voinut Tiänelle antaa? Etteihän vaan sulhanen? Hyvösennuori isäntä kyllä niin piti kiinni arvostaan, ettähänelle kelpaisi vain ison talon tytär eikä herrassyntyinenmissään tapauksessa. Kyllä hän niin talonpoikaisestakomeasta säädystään piti kiinni, että mökin tytöstähänen taloonsa oli vain lattianlakaisijaksi. Eikä kuitenkaanäiti Hyvönen saanut mielestään, että tämän nuorenneidin nähdessään hänen poikansa niin mieltyisi, etteikysyisi mikä hän oli ja mistä hän tuli.Vaan eipä neiti salannut ammattiaan: valokuvausliikkeessähän palveli. Kyllä hän siitä työstä piti...— Minun pojallani myös on valokuvauskone, tointuiemäntä Hyvönen yhtäkkiä masennuksestaan, iloissaansiitä että löysi yhtymäkohdan. — Kaikkia mukavia hänvalokuvaa. Kun äskettäin kansakoulu paloi, niin senhän kuvasi ja lehteenkin lähetti. Ja tanssipari Arosuu,joka esiintyi seurojen talolla, myöskin onnistui oikeinhyvin. Eikö nyt olisikin mukavaa tutustua meidän nuoreenisäntään ... ?— Niin, miksei. Mutta toinen harrastaa valokuvaustahuvikseen ja toinen elääkseen.Emäntä vaikeni ja totesi, että ei ollut mikään lampaankaritsasentään tämä kaunis neiti. Taisi ollakinniin, ettei siitä hyvää olisi tullut Valo Voiton kanssa.Mutta mikä erinomainen vetovoima olikaan hänen silmänluonnissaan nytkin taas, kun hän katsahti pieneensiniseen käsityöhön ja siinä hymyili.— Taidatte lapsista pitää?— Tottakai minä lapsista pidän, kuka nyt ei niistäpitäisi.Mitenkä lämpimästi se tyttö osasikin sanoa sen!Näin hän huojutteli komean nuoren tuntemattomanisännän äitiä vuoroin myötäpäivää ja vuoroin vastapäivääpaljaalla katsannollaan ja ihan puhumattomanakin.Mutta nyt se viimeinen solmukohta avautui: neitonenkatsahti rannekelloaan ja lausui:— Pian se minun tienhaarani tuleekin. Ei sielläkukaan tiedä olla minua vastassa, kun tämä autontuloon niin epävarmaa näin lokakuussa, mutta kyllähän minä326

näiden tavarain kanssa selviän. Tämä tosin ei saisi kastua,siinä on minun hääpukuni.Hilma Hyvösen käsityö vaipui helmaan. Eikös hänollut sitä arvannutkin. Voitonkiihkeänä hän sanoi:— Tiesinhän minä sen. Näinhän sen kuin lasin läpi.Enkö sanonut, että olen unennäkijä ja todenkin.Ja toinen virkkoi naurahtaen:— Mitenkäs te sen olisitte nähnyt. Pitäisihän siinäolla eheä paperi. Tänä pyhänä kuulutetaan kolmas kertaja viikon päästä vihitään.— Älkäähän nyt! puolittain parahti emäntä Hyvönen.— Eihän nyt kukaan lokakuussa mene naimisiin.— Miksei?— Ja sitä vielä kysytte. Lokakuun morsian on tuomittumorsian.— Eihän, naurahti morsian, — kun minun isäni jaäitinikin ovat vihityt lokakuussa ja onko nähty onnellisempaapariskuntaa.— Siitä ei vielä ole tietoa, se voi olla edessäpäin seheidän lokakuunsa.Hilma Hyvösen ääni viilsi kuin viikatteen terä.Pitkässä ylämäessä oli keskustelu luistanut aika mukavasti,mutta nyt vieritettiin Erämaan Kameelia kolistellenalas mäkeä eikä saattanut kuulla linjurin toiselta penkiltä,mitä toisella sanottiin. Yhtäkkiä ajettiin aikamoisenkuopan ylitse, niin että koko vaunu keikahti kuinojan pohjalle. Ihmisetkin luiskahtivat huiskinhaiskintoistensa syliin. Suuret lumiläiskät olivat lyöneet suoraanvaunun ikkunoita vasten, niin ettei ulkoa saattanuterottaa mitään muuta kuin auton edessä himmeän valotien,jolla valkoiset märät lumihahtuvat tanssivat.Kuinka olikaan tässä kolkossa katiskassa nyt outo olo.Entisten matkustajien kaikotessa ei enää tullut uusia.Vanha isäntä ja hänen molemmat renkinsä kokosivathekin kapistuksensa ja tulivat jättämään emäntä Hyvösellehyvästiä. Eikä tämä eroaminen tapahtunut vaillapientä alakuloisuutta, sillä jonkinlainen yhteenkuuluvaisuusoli pitkän matkan varrella ennättänyt syntyä,varsinkin sen järkyttävän tapahtuman johdosta, johonisäntä oli pyytänyt matkakumppaniltaan valaisua.Tuntui siltä kuin ei vanha mies olisi sittenkään vielä327

heittänyt kaikkea toivoa, sillä hän toisti nuoren neidinkinkuullen lyhyesti tapahtuman kulun ja lausui viimeiseksi:— Jos rouva nyt tällainen tietäjä on, niin ottaisitteminun osoitteeni että kirjoittaa voisitte, jos sattuisittesaamaan yliluonnollisen ilmoituksen.Kun vanha mies veti hatun päästään, huomasi HilmaHyvönen, että hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset.Hän jäi pitelemään miehen kättä.— Te siis olettekin sen kadonneen tytön isä! Olisihanminun pitänyt se heti arvata. Jospa vaan saisinkinilmoituksen ... Ehkä se olisi mahdollista. Mutta ettehänsentään usko, että tyttärenne on hengissä ... ?— Mutta jos olisi... Joskus minä uskon.Kiikkerän linja-auton paksussa hämärässä muodostuijäähyväishetki tilapäisten tuttavien kesken melkeinpäkirkolliseksi toimitukseksi. Se olisi saattanut olla vihkitilaisuus,tai hautausjuhla, tai vaikkapa kentälle jääneidensiunaushetki. Vallitsi outo yhteenkuuluvaisuus.Kaikki sanoivat toisilleen nimensä ja osoitteensa. IloluontoinenHilma-emäntä, jolle tämä kyyneltyminen jasaamaton vaikeneminen pian kävi painostavaksi, käänsikuitenkin kaikki äkkiä leikiksi, sanoen, että jos jokusattuisi kadottamaan jotakin — morsiamelta voisi hukkuakorea solkikenkä tai vaikkapa valkoinen huntu, kunhän räntäistä tietä kulkisi kotiinsa, tuo musta mies tuollanurkassa voisi pudottaa kirjavan kaulahuivinsa...»Kyllä teiltä jotakin hukkuu, uskokaa vaan. Ehkäpätälle unennäkijäemännälle annettaisiin ilmoitus .. . !»Mutta kun poistuneet matkustajat olivat hävinneetkylätielle ja Erämaan Kameeli, uupuneena kallistellenalas painuneita takakulmiaan, laahautui lokakuun sohjossaviime taivalta määränpäätään kohti, otti raskasmasennus vallan harvojen matkamiesten kesken. Morsian,joka vasta nyt oli saanut tietoonsa kertomuksenkadonneesta tyttärestä, teki kaikki ne kysymykset, jotkasadat ihmiset olivat vuoden mittaan tehneet. Lapsen isäyhä näytti herättävän henkiin moneen kertaan kuolluttatoivoaan hänen löytämisestään.Aino Salmenkivi, kaunis kihlattu neitonen ErämaanKameelin tyhjillä törkyisillä penkeillä, kurottautui otta-328

maan alas tavaroitaan. Emäntä Hilma Hyvönen panikokoon pienen sinisen käsityönsä — se ei valmistunut,oli ollut liian pimeää.— Onnea nyt sitten vaan — oikein paljon onnea. Olisinpamelkein toivonut että poikani. ..— Me olemme niin vanhoja ystäviä sulhaseni kanssa.Kiitoksia vaan kaikesta. Hän on kovin hyvä, sulhaseni...Morsian antoi kättä ovensuussa istuvalle vanhalle vaimolle,joka piteli hänen tavaroitaan, ja astui lumeen.Saattoi erottaa tienviitan ja kolme tienhaaraa. Metsänäytti olevan matalaa sekametsää. Lumi peitti kaikkimärkiin läiskiin. Morsian hävisi heti näkyvistä.Vaunuun jääneet seisoivat ikkunoissa ja katselivathänen jälkeensä. Hetkiseksi sattui auton valo kolmentienhaaran ankaraan vartijaan, joka ojensi viittakirjoituksiaanpimeään. Ei enää näkynyt mitään.Lienee kulunut kymmenen päivää, kun Suomen yleisradiotiedoitti, että lokakuun sinä ja sinä päivänä, siinäja siinä pitäjässä, siihen ja siihen aikaan neiti Aino Salmenkivioli kadonnut tietymättömiin. Tuntomerkit mainittiin.Joka kadonneesta voi antaa tietoja, ilmoittakoonne sinne ja sinne. Tiedoista, jotka johtavat tulokseen,luvataan viidenkymmenentuhannen markan palkinto.Tämäntapaisia uutisia oikeastaan välitettiin yleisöllejoka päivä. Niiden järkyttävä vaikutus oli tottumuksenkautta laimentunut ja käynyt verraten lyhytikäiseksi.Kuitenkaan ei voi kieltää, etteivät ne asianomaisenlikeisten piirissä olisi herättäneet kauhua, niinkuin tässäkinSalmenkiven tapauksessa. Varsinkin kun paikallisetsanomalehdet aina olivat anteliaampia kuin radio.Suurten otsakkeiden alla kerrottiin, että Salmenkivenpariskunta lauantai-ehtoona odotti kotiin tytärtään ohikulkevasta autobussista. Kun ei häntä kuulunut edellytettiin,että hän jostakin syystä sulhasensa kanssa tulisilikempänä hääpäivää. Hääpäivän edellisenä päivänäsaapui sulhanen kuitenkin yksinään, edellyttäen morsiamensaviikkoa aikaisemmin tulleen kotiin, niinkuin olisovittu. Jo nimenomaan sen vuoksi, että häävalmistuksethänellä olivat kesken.Morsiamen pienessä kodissa oltiin ymmällä. Koko329

paikkakunta oli ymmällä. Ainoa mitä voitiin todeta oli,että naapurin koira tuona kohtalokkaana iltana oli vimmatustihaukkunut. Viikon kuluessa oli ennättänytpakastaa ja tulla vahvasti lunta. Kirkonkylässä väitettiin,että oli kuultu hätähuutoja. Kauhu morsiamen pienessäkodissa kiihtyi kiihtymistään. Neuvottomat perheenjäsenet ajoi hirmutapaus yöt päivät risteilemäänlumessa. Ainoat jäljet, joita voitiin löytää, oli kettu jättänytperässään. Kadonneen neidon sulhanen pani liikkeelleviranomaiset ja tuotti poliisit koirineen pääkaupungistaasti. Kylissä nostatettiin etsimään niin nuoretkuin vanhatkin. Kuljettiin ketjussa peninkulman säteelläeri haaroilta käsin, keskipisteenä maantie, mistä tyttöoli lähtenyt liikkeelle. Tämä kauhea asia oli käynyt niintoivottomaksi, kun koko viikko oli päässyt tapahtumanja etsiskelyn väliin ja lumi oli peittänyt jäljet. Morsiamenisä — kun etsivät naapurit olivat lähteneet kotiin— kuljeskeli yksikseen ja aina pysähtyi siihen, missätie haaraantui kolmelle kirkolle. Siinä hän tuijotti tienviittoihin.Hänen teki mieli lyödä vahvaa tolppaa kylkeen,kunnes se ilmaisisi mitä se tiesi. Sillä senhän täytyikaikki tietää. Onneton isä iski kädet omaan otsaansavaatien armahdusta mielipuolisuudesta.Hänen tyttärensä oli raiskattu ja sitten tapettu. Tämähirvittävä rikos oli tapahtunut, muuta selitystä ei voituajatella. Rikos ei tullut lievemmäksi sentähden, että sellaistanykyään tapahtui niin usein. Mutta olisihan lapsenruumiin täytynyt löytyä jostakin. Äiti virui polvillaanhangessa, milloin likempänä kotia, milloin kauempanasiitä, mutta aina sen tien varrella, mikä mökiltäjohti isolle tielle, ja huusi avukseen Jumalaa.Näiden äärimmäisten ponnistusten tulokseksi oli saatu,että etsiskelyt täytyy jättää kevääseen, jolloin maa paljastuu.Silloin tartutaan työhön täysin vedoin.Niin kävivät morsiamen omaiset vastaanottamaan jouluatietämättä mitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut javielä raviten rinnassaan toivoa, jonka täyttymyksenmahdollisuuteen he eivät kuitenkaan vähääkään voineetuskoa. Kauhu, joka lokakuun päivän tapahtuman jälkeenoli vallannut paikkakuntalaisten mielet ei yksinjärjen kannalta ja järjestyksen rikkoutumisen puolesta,330

vaan suorastaan ihmisten sydänjuuria raadellen, oli alkanutottaa uusia muotoja. Kaikkeenhan ihminen tottuu jakuuman veren haju laantuu, kun sitä ripotellaan ja levitellään.Vereksestä kauhutapahtumasta oli tullut vaikuttavaja kiitollinen ryyti kaikkiin yhdessäoloihin.Missä kaksi tai kolme kohtasi toisensa, nostettiin salaperäinenmorsiamen katoaminen esille. Tuskallinenpelko etsinnän ja oikeuskäynnin paljastuksista vivahtivähitellen jännittävään uteliaisuuteen. Huhut olivat saaneetsuuret siivet. Erämaan Kameeli, murhenäytelmäntapahtumapaikka, houkutteli kansaa katsomaan kuluneitaistuimiaan, jopa kävi tuomari itsekin kerran näkemässä,miten päähenkilö ja todistajiksi haastetut kanssamatkustajatolivat olleet sijoitettuina. Monia ihmisiä olihaastettu, joista ei ollut mitään hyötyä. Se vantteramies, joka oli istunut toisessa päässä vaunua ja jolla oliollut kirjava kaulaliina, antoikin emäntä Hyvöselle väärännimen ja häneen kiintyi epäluulo erikoisesti. Häntäkuitenkaan ei löydetty mistään. Väitettiin että kaksihenkilöautoa oli tullut edestäpäin, onnettomuusiltanasivuuttaen kolmen tien haarassa vanhan linjurin. Lumioli peittänyt ja pehmentänyt kaikki jäljet.Aika ei pehmentänyt hirmuisia mielikuvia, jotka pysyvästiolivat asettuneet onnettoman neidon kotiväen läheisyyteen.Tutut ja tuntemattomat näkivät unia ja antoivatneuvoja. Kaikki otettiin varteen, mikäli oli mahdollista.Kadonneen morsiamen isä ryömi likeisten heinälatojenalle ja teki pitkiä tiedusteluretkiä toisiinkyliin. Pääsiäisen edellä, kun jo saattoi odottaa maanpaljastuvan, tuli morsiamen äidille kirje.»Kunnioitettu rouva, minä olen yksi niitä matkustajia,jotka viimeksi kuluneen lokakuun 15 p:nä istuin samassalinja-autossa kuin teidän tyttärenne, josta radiossa ontiedoitettu, että hän katosi sillä matkalla. Kun minutnyt on määrätty puhumaan asiassa, niin ehkä voin jotakinkertoa. Siellä oli myös vanha mies, joka meni tohtoriinja hän on tullut terveeksi, että voi kertoa ja myöshänen tyttärensä. Mutta minulle nyt on henkiennustajaantanut sellaisen ilmoituksen, ja teidän tyttärenne äänise oli, että 'miksette tule minua hakemaan, minä en olekaukana'. Ja kevättalvella oli kauppalassa myyty mor­33!

siuspuku ja helmassa oli ollut veritahra ja sitä oli yritettypestä, ja hunnussa oli ollut. Että tämä on kyllähirveää. Olen ihan itkenyt kuin sukulaista. Mutta viimeyönä unessa vielä sanottiin minulle että: 'Kenkäni kärkinäkyy'. Hänellähän oli sellaiset kauniit pienet kengät jasoljet. Ja minä muistan kuinka hän otti kalossit ja astuialas lumeen. Että etsikää nyt likeltä kotoa, kun hänsanoi ettei ole kaukana ja että kengän kärki näkyy. Poikanikinon ollut ihan otettu tästä tapauksesta. Tulenkäymään sinne jos tulee käräjät. Kaikella kunnioituksellaHilma Hyvönen.»Kadonneen morsiamen kotona ei odotettu lumen sulamista.Vielä kerran poljettiin lapio kourassa jokainentuuman ala, tarkastettiin jokaisen puun ja pensaanalusta, etsittiin jokainen kiven kolo. Tanner oli kuineläinten tallaama, mutta mitään ei löydetty.Ja taas vielä uuden ja uuden kerran etsittiin, seulottiinja kaivettiin kodin ympäristö poikki ja halki. Mitään eilöydetty. Salassa toisiltaan vaelsivat kadonneen morsiamenisä ja äiti mäelle tienhaaraan, missä kolmelle kirkollenäyttäviä teitä tukeva tolppa vartioitsi. Siinä olisilmän edessä vanha koukeroinen sotatie ja siinä olikaksi viivasuoraa nälkävuosina metsien läpi puhkaistuamaanväylää. Erämaan Kameeli rytyytti illoin aamuinlastiaan kuoppaisella kamaralla, haaralle jos toisellekin.Muuten oli liike hiljaista. Yksinäisenä saattoi kadonneenneidon isä pitkiä tuokioita seisoa tienviittojen vierelläsilmäilemässä vuoroin likelle, vuoroin etäisyyteen.Yksinäisenä saattoi äiti tulla metsänlaitaan mäen alletuijottamaan tienviittoihin, puunlatvoihin ja tantereeseen,mitä hänen lapsensa jalan oli täytynyt tuona hirmuiltanapolkea. Hänellä ei enää ollut kyyneliä, muttasitä enemmän sydämenlyöntejä. Ei muuta turvaa kuinnöyrtyminen Jumalan edessä.Kun lumi suli alkoi suuri ketjuetsintä. Sata ihmistäkokoontui maantielle kolmen tien haaraan, mistä mykättienviitat, saidasti salaisuuttaan pidellen seurasivat heidäntouhuaan. Siinä oli tosiaankin touhua, kun johtajatjärjestivät rivejä ja määräilivät minne minkin ryhmänpiti suunnata kulkunsa. Eikä tässä puuttunut seikkailuintoakaan,kun nuoret pojat naapuripitäjistä asti ver­332

tailivat varustuksiaan, odotellessa pistivät pieneksi painiksi,kivittivät variksia ja haukkasivat eväitään.Mitenkä noita lintuja olikin niin paljon — olisipa sietänytolla pyssy mukana. Huudettiin, naurahdeltiin,lähdettiin.Tienviitat katselivat kylmästi tätä touhukasta lähtöä.Morsiamen isä, tuskastuneena meluavaan joukkoon,pysähtyi viittapylvään vierelle niinkuin niin monet kerratennen, kuunteli ajojen etenevää hälinää ja totesi,ettei se tarkoittanut susia, vaan hänen nuorta tytärtään.Hänen edessään tienlaidassa näkyi kolmion muotoinentyhjä ala, juuri ennen nuoren metsän reunaa. Siitä olitytön täytynyt astua. Isä antoi polttavien silmiensä kulkeayli tuon pienen aukean, niinkuin niin monet kerratnäiden raskaiden kuukausien kestäessä. Tienviitat tuijottivatonnettomaan isään. Ne näkivät hänen paljastavanpäänsä ja pyyhkivän hikeä otsaltaan. Hänen hiuksensaolivat valkoiset.Varhaiskevään sinistä taivasta vasten erottui kolmesuurta mustaa lintua. Niitä tuli useampiakin, kokonainenparvi. Pienen kolmikulmaisen aukean kohdalla neyhtäkkiä syöksyivät suoraan alas. Siinä oli risuläjä.Ahneina linnut alkoivat käydä jonkin saaliin kimppuun.Risujen seasta kimmelsi auringossa kiiltävä kohta. Linnuttempoivat niin innoissaan saalistaan, että valkopäinenmies pääsi aivan likelle.Naisen jalka pisti esiin risuläjästä. Risukasan alla olinaisen ruumis.Isä tunsi nyt silmänräpäyksessä suippokärkisen kengänsoljen. Tunsi vaaleat hiukset, jotka olivat takertuneetrisuihin. Tunsi tyttärensä.Tässä hän oli, Aino, heidän lapsensa, revittynä, raiskattuna.Kymmeniä kertoja tästä oli kuljettu ja tästäetsitty.Näin likellä kotoa hän oli hirvittävän taistelunsa taistellut.Näin likellä isää ja äitiä.Isän huokaus vihloi ilmaa kuin kuolevan hirven huuto.333

ERÄSKINPÄIVÄNiin se sitten nyt tuli, tuo pelolla odotettu sanoma,tuli äiti Hakolankin kohdalle. Ei suinkaan ollutkaankylässä enää sitä kotia, johon ei se olisi tullut. Jokapäivä toistettiin kotien kesken samoja sanomia. Toisessapäässä puhelinlankaa oli sanoman vaikutus veres javertatihkuva, toisessa myötätuntoa ja ymmärtämystäilmaiseva. Tähän sanomaan ei kukaan tottunut, vaikkasen kuinka usein kuuli, eikä sen vaikutus pienentynytsiitä syystä että se niin monen oli järkyttänyt. Jokainenvanha äiti ja isä kutsuttiin kotoisesta työstään sanomaakuulemaan ja jokainen vastaanotti sen vain itselleen jaikäänkuin ei sellaista ennen olisi tapahtunut. Mikä oliparaikaa sytyttämässä kotoista liettä valmistaakseenperheelle ateriaa, mikä oli nukuttamassa pientä lastaan,jota ei isä vielä ollut nähnyt, mikä ompeli vaatekappalettarintamalle lähetettäväksi — siinä samassa juokseenaapurista lapsi sanomaan, että »tulisitte puhelimeen,pitäisi kiirehtiä, on tullut sana...» Tai soi puhelin suoraansisään-kotiseinästä ja outo ääni alkaa kaukaa toimittaa,että »toissapäivänä partiomatkalla se teidän poikannehaavoittui ja tänä yönä kuoli». Tai ilmaantuikodin ovelle tuttu mies, toivottaen hyvän päivän ja tuodenrintamalta terveisiä ja tunnossaan valmisti jotainsanottavaa, josta oli vaikea puhua, ja sai sen sittenlopulta sanottua, että korsuun tuli täysosuma ja siinämeni neljä miestä, ja...Ei ollut vaikea arvata, kuka niistä neljästä oli neljäs.»Oi voi ja voi! Herra hyvästi siunatkoon — ei suinkaanmeidän Matille vaan mitään tullut?»Rikkaan Hakolan emännän ainoan pojan kuolinsanoma334

oli tavannut hänet, äidin, juuri järjestämässä pakettiasinne jonnekin lähetettäväksi, ja hän laskeutui penkilleistumaan, kun mies kuvasi täysosuman tuhoa. Muttaaikansa siunailtuaan ja oikeastaan ymmärtämättä mitäsanantuoja tarkoitti, hän kimmahti pystyyn, sitoi tarmokkaastipaketin valmiiksi niinkuin oli tehnyt sotavuosienkuluessa, ja aikoi käydä kirjoittamaan osoitetta,kun sanantuoja, Matin ystävä vähän niinkuin ärtyneenäsanoi, että sopiihan sinne kyllä muonaa lähettää, muttavänrikki Hakola ei ole tätä pakettia enää avaamassa jasitä vaan sieltä nyt ilmoitettiin, että ruumis lähetettiintänä aamuna kotiin, pitäisi noutaa asemalta.»No niin», pani emäntä äänellä, joka ei ollut hänenomansa, »tiedättehän, että noudetaan...»Hän ei saanut lausuttua sanaa »ruumis», vaikka niinmonet kerrat oli naapurien kesken pitänyt puhua kaatuneidenkotiin tuonnista, mutta tämä oma asia oli kuitenkintaas niin toinen. Emäntä päästi paketin käsistäänpöydälle. Sen puhdas valkoinen pinta paistoi nuoraviivojentakaa vailla osoitetta kuin kasvot, joissa elämänpiirteet ovat hävinneet olemattomiin. Hänen terveestävoimakkaasta pojastaankaan ei nyt siis ole jäljellä kuinkuollut ruumis. Hänen Matti-pojastaan!Tuskin sitäkään. Ja hänen mieleensä välähti eräs asia,jota hän oli kuullut tällaisessa yhteydessä toistettavan.Se oli hyvin järkyttävä asia: ei pidä haluta enää nähdäkaatunutta. Täytyy antaa vieraiden hoitaa hänet hautaan.Ei saa ajatellakaan sellaista, että järjestettäisiinkuolinhuone kuusineen ja jääsaaveineen ja että äiti sielläkävisi poikaansa katsomassa. Sitä ei naisen luonto voikestää. Kuinkas olikaan käynyt Tuomaalan Liisan: hänpyörtyi ja oli hautajaispäivänä niin huonona, ettei voinutmennä haudallekaan. Rajalan Miina oli huutanutyötäpäivää ja vasta kun uhattiin viedä mielisairaalaan,hän jaksoi tointua niin paljon että rupesi itkemään. Jakuitenkin oli niitä myös monta, jotka tahtoivat nähdäkuolleen, vaikka se mitä olisi maksanut. Ja niin oli varmaankäyvä nytkin äiti Hakolalle. Hän tunsi, että tärkeintämaailmassa oli hänelle saada kotiin Matti. Janähdä hänet vielä kerran! Vaikka siinä menisikin järki,niin mitä merkitystä millään hänen kohdaltaan enää oli.335

Koko hänen elämänsä oli tarkoittanut vain pojan tientasoittamista, se oli ollut vain valmistusta siihen, ettäMatti kasvaa, Matti ottaa haltuunsa kaikki. Nyt oliyhdentekevää kylvettiinkö ja kynnettiinkö Hakolassa. Eiollut isä-vainajan työn jatkajaa.Äiti Hakola käsitti nopeasti, että hänen kipeä sydämensäsaisi pyytää lääkettä vasta yöllä, sitten kun kaikkikäytännölliset toimet olisivat suoritetut. Nyt oli pantavapuhelimet soimaan.Mutta vielä pienen hetken kaatuneen äiti istui penkillähelmassaan paketti, johon ei enää voitu kirjoittaaosoitetta, ja kuunteli sanantuojan kuvausta. Ja tunsijo, että hän tulee omin käsin kannattamaan poikansapäätä, kun hänet nostetaan arkkuun. Mutta siinä samassaoli taas kuin joku sieltä kaukaa olisi sanonut: »...joshänellä vaan on päätä.» Äiti Hakola puraisi poikkitämänkin hirvittävän uhkan ja jatkoi äskeistä ajatustaan:vielä kerran hänen kätensä pitelevät paksua vaaleaatukkaa... Ja siinä johtui hänen rintaansa muistopojan lapsuudesta, jolloin hän sitaisi suortuvia hänenhikiseltä otsaltaan, kun Matti leikin hurmassa karkasisisään ottamaan palloaan ...Mutta nyt kyyneleet eivät enää tehneet nousua rintaan.Tuntui siltä että täytyy tukahtua. Ei, tämä ei ollutsoveliasta. Pitihän sotamiehen äidillä olla järkeä päässä,vaikka veri sydämessä hyytyi. Ei, nyt täytyi ryhtyäsoittamaan ja järjestämään asioita.Mutta eivätkös siinä samassa ennättäneetkin naapurittaloon. He olivat kuulleet mikä sanoma oli saapunutHakolaan. Ja he elivät uudestaan oman tuskansa niiltähetkiltä, jolloin heidän poikansa kuolinsanoma oli saapunut.He olivat milteipä uskoneet, että äiti Hakolasäästettäisiin tältä kovalta iskulta, hän kun oli ollut niinavulias kaikille, tosiaankin oikea kylän äiti. Ja sellainenoli hänen poikansakin ollut. Olisi saanut säästyä MattiHakola. Mutta kun nyt oli näin käynyt, niin nyt pyrkijokainen auttamaan neuvoillaan ja kokemuksillaan.Oli tärkeää että kaikki tapahtuisi niin nopeaan kuinmahdollista. Oli kauheaa, kun ruumiit joutuivat seisomaanasemilla. Kun oli näin kesää ja ukkostakin jo saattoiodottaa. Ja siinä puhelinkeskustelujen lomassa tois-336

tettiin kaatuneen äidille jälleen neuvo, ettei pitänyt enäähaluta nähdä vainajaa.Mutta jota useammin ystävät ja jopa kaatuneen äitiitsekin tätä toistelivat, sitä voimakkaammin kypsyi äitiHakolassa päätös: tahdon nähdä hänet, viimeisen kerran.Vaikka siinä järki menisi.Ja kaiken kauhun uhalla, mikä liittyy tähän viimeiseennäkemiseen, hymyää sen takaa kipeästi lapsi, poikanen,joka jäi pieneksi isänsä äkillisen kuoleman jälkeenja johon sitten vuosi vuodelta kohdistui kaikki rakkaus,usko ja toivo. Vielä kerran äiti voi saada nähdätämän lapsen — tätä tilaisuutta ei hän jätä käyttämättä.Ja tämän viimeisen hetken odotuksessa hän toimii. Kukanyt perii Hakolan vanhat pellotkin? Peltoja tuntui olevanerikoisen surku. Matti aina niistä puhui ja ainaniin keväällä odotti, että jo pääsisi kynnölle. Ei ole enääMatti kyntämässä, vain näkemisen viimeinen kerta onheillä jäljellä .. .Varhain aamulla tuli ruustinna itse ilmoittamaan, ettäkaatuneita tuodaan jo tänään iltajunalla. Hän oli asemapäälliköltäitseltään tämän kuullut. Se onkin mukavampaaillalla, kun ilma on viilennyt. Ja nyt hänkin,ruustinna, kosketti tuohon järkyttävimpään kysymykseen:ei pidä haluta nähdä vainajaa, antaa tottuneidenmiesten hoitaa se asia, naisen luonto ei sitä kestä.Ymmärsihän äiti Hakola, ettei sopinut käydä ruustinnaavastustamaan, mutta hänen päätöksensä lujittuikivikovaksi, ei mikään maan päällä olisi häntä pidättänyt,vaikka häneltä olisi uhattu ottaa iankaikkinenautuus. Hän toivoi vaan että saisi jäädä yksinään japukeutua juhlavaatteisiinsa. Ja jäädä yksinään Matinkanssa. Ja saada nähdä hänen kasvonsa ja katsoa niihinkauan. Hän haluaa hyvissä ajoin lähteä asemalle, lähteäyksinään ja olla yksikseen. Ja niin hän sitten yhdenistuttavissakääseissään ajoi asemalle Matin nimikolla,ajoi hiljaista hölkkää ja tunsi olevansa matkalla juhlaan.Parempaa ystävää ei hänellä olisi tällä matkalla voinutollakaan kuin kaatuneen nuori hevonen. Se oli sekinollut sodassa ja tullut sieltä niin huonona, että oli vainluuta ja nahkaa ja märkiviä haavoja. Kuitenkin se oliollut hengissä ja jäi eloon. Matti sai sen heti varsana ja22 — Talvio, Kootut teokset XII 337

antoi sille Mielikin nimen. Ja niin se oli ollut hänellemieleen, ettei kukaan muu saanut sitä edes sukia ja syöttää,kunhan vaan Matti kotosalla oli. Juosten tuli Mielikkimatkojen takaa, jos isäntänsä kutsuvan äänenkuuli. Ja aina hänen taskussaan oli leivänpalasia Mielikkiävarten ja kyllä sen turpa myös sinne löysiPian tulee heinänteon aikakin. Entisinä onnellisina päivinäkuului niittokoneen särinää kaiket yöt joen varreltakorkean apilan joukosta. Matti ja Mielikki siellä uurastivat.Äiti Hakola ajattelee näitä, tuttujen viljelysten, aitaustenja veräjien ohitse ajaessaan. Kaikki ne tulevat aivankuin muistuttamaan niitä aikoja, jotka olivat eivätkäpalaa. Silloin tällöin hän puhuukin hevoselle jonkinsanan.— Oli se sentään hyvä, että sinä pääsit hengissä, Mielikki.Kuinkas olisinkaan tullut toimeen ilman sinua.Kiirehditäänpäs nyt pikkuisen ...Äiti Hakolan kyyneleet vuotavat, hänen siinä seurustellessaanpoikansa nimikon kanssa, metsätien yhä tummetessaja keväisen maan yrttien hengittäessä tuoksujaaniltaan. Koivut eivät vielä ole täydessä lehdessä,sananjalkojen viuhkat vasta oikaisevat latvojaan pyöreistäkeristä. Tuoksut ilmaisevat, että tuolla koivujenalla jo kielot avautuvat. Niistähän Matti niin piti. Jataas vuotavat äidin kyyneleet niin väkivaltaisesti, ettätuntuu siltä kuin nokimusta vaate laskeutuisi kokokesäillan lumoa peittämään.Vaan nyt päättyy metsätie. Ollaan jo peltoaukean laidassaja lähestyvien hetkien jännitys tarttuu surevaanäitiin ja ravistaa hänet järkiinsä. Tuntuu oudon vieraaltaajatella, mitä varten hän tänne on tullut. Ja tuntuuoudon juhlalliselta astua alas rattailta, sitoa hevonenpuomiin ja ottaa kärrynpohjalta heiniä sen eteen. Neovat nuoria väkeviä heiniä. Hevonen hengittää ahneestiniiden tuoksua ja tarttuu heti kiinni. Mitä varten hänonkaan tänne tullut? Eihän siitä ole kovin pitkältä, kunhe Mielikin kanssa täällä kävivät Mattia saattamassa.Mitäs tämä elämä oikeastaan onkaan? Yhtä tulemistaja menemistä ja saattelemista kotiin ja pois. Ja sitten338

tulee se viimeinen kerta. Aina se siellä askeleen päässäodottaa. Ei, ei ole pysyväistä sijaa.Mutta onpa ihme ettei täällä vielä ole muita vainajienomaisia heitä vastaanottamassa.Entäpä tänne ei olekaan muita tulijoita kuin semeidän Matti. On määrä pysäyttää juna kahdellakinasemalla ja jättää kaukaisemmat ruumiit niille.Mutta pysähtyykö juna yhden vuoksi? hätääntyyMatin äiti äkkiä. Etteivät vaan ajaisi ohitse... ?Kun ruustinna oli puhunut asemapäällikölle, ettäpysähdyttäisiin sen yhdenkin vuoksi — eikös se asemapäällikkömahda olla hänen sukulaisiaan.Oliko ruustinna tosiaankin ollut näin hyvä! läikähtäälämpöisenä laineena äiti Hakolan rintaan.Ja sitten hän istuu puistikon penkillä, mistä näkeeMielikin ja kuulee kuinka se rouskuttaa ruohoa. Muttaennen kaikkea hän kuuntelee maan ääntä junien alla.Tuossa on keltainen tavaramakasiini, tuossa röykkiömaitotonkkia, tuossa polkupyörä... tällaistahan täälläaina on ollut. Ja kuitenkin tänään on ihan outoa. Asemahuoneenrappusilla istuu pari tyttöä, torkkuen matkalaukkujensaääressä. Joku vanha rouva haukkaa voileipääja itkee kyynelvirtoja palan painikkeeksi. Se onkuin omainen, tuo itkeväinen. Mikähän silläkin lieneesuru — vanhalla paralla? Olisikohan siltäkin joku kaatunut?Äiti Hakola aikoo jo liketä häntä, mutta muistaaettei tunne häntä, meneekin hevosen luokse, joka onlikeinen, sivelee sen kaulaa ja turpaa ja puhelee niitävanhoja tuttuja asioita. Kaiken aikaa hän kuuntelee jatarkkailee junan tuloa. Täällä on kaikki niinkuin ainaon ollut. Asemamiehetkin ovat olleet niitä samoja jovuosikymmeniä. Ja kuitenkin on elämä kiertynyt joaivan oudoksi. Hän alkaa astella edestakaisin, sillä kastelankeaa ja alkaa tuntua kylmältä. Eikä vaan vieläkäänmaa tärise.Olisi se Matti ennättänyt edes kihloihin mennä, muttaei hänellä kotona ollut muuta intoa kuin pellot ja suot.Ei kansanopistossakaan ketään sellaista tyttöä sattunuttulemaan häntä vastaan. Palasihan niitä monenmoisiamorsiamia rintamilta, lapset syntyivät milloin missäkinnurkassa. Ei Hakolan nuori isäntä kuulunut siihen sul­339

hasluokkaan. Näin he istuivat tällä samalla penkilläkun poika viime kerralla lähti lomalta. Härkävaunu olitäynnä juopuneita sotamiehiä, ja haitari soitti, tuntuipahalta kun Matti sinne joukkoon katosi.Mutta nyt. Nyt maa selvästi tärisee. Äiti Hakola kiirehtiivielä hevosen luokse, toteaa, ettei siltä mitäänpuutu, ja tulee radan varrelle. Tärinä voimistuu. Varmaanse on tämä juna.Jaa, mitäs kello jo onkaan? Kyllä se hyvinkin voiolla tämä juna. Sillä tämän ylimääräisen pitää ennättääedelle siitä vakinaisesta, joka tulee kahdentoista maissa.Jäätävä kylmyys tarttuu äiti Hakolan jäseniin. Hän onluullut olevansa valmis kaikkeen, mutta nyt häntäpeloittaa. Korva jännittyy äärimmilleen, silmät ovat kuinjähmettyneet tuijotukseen, jäinen kylmyys on jähmetyttänytjoka jäsenen, ei kuitenkaan sydäntä, joka tulikuumanavapisee. Vihdoin näkyvät kiskojen päässä junantuliset silmät.Ja nyt ilmestyy asemalle yhtäkkiä väkeä. Missä lienevätolleetkaan. Nyt tulevat esille. Mutta se äskeinenvanha rouva onnahtelee asemamiehen luota toisen luo jaanoo, että hänet päästettäisiin mukaan tähän junaan.Hänen tyttärenpoikansa ruumis on siinä junassa. »Hänkaatui toista viikkoa sitten — ja kun minä olin hänetkasvattanut, orvoksi jäi isästään ja äidistään. Antakaaminun mennä tässä junassa seuraavalle asemalle...Minä rukuvelen Jeesuksen Kristuksen tähden ... Olenruumisvaunussa, siellä missä poikakin. Voi antakaa,armahtakaa...»— Ei siellä kukaan voi olla. Siellä ei ole tilaakaan.— Ei se mitään, antakaa, armahtakaa... Enkö minäjaksaisi siellä missä poikani.— Menkää matkustajajunassa ...— Se ei pysähdy, minun täytyy päästä ...— Ei näissä saa elävät matkustaa, sen kun kuolleet.Lakatkaa siinä hokemasta.Verkalleen ajaa jyryyttää hidas tavarajuna pientä hiljaistaasemaa kohden. Käen kukunta ja korpirastaanviheltely siitä tuskin laantuvat. Ihmiset eivät kuuntelenäitä, heidän silmänsä ja korvansa seuraavat yksinomaanpitkää vaunujonoa, joka aaveena liikkuu kesäyön340

sumussa. Tuskinpa nuo odottavat ihmiset ovat panneetmerkille mikä väkevä maan ja yrttien tuoksu on irtaantunutsumuun ja ympäröinyt heitä, mutta sitä he eivätvoi välttää huomaamasta, että toinen lemu nyt yhtäkkiäpainuu heitä vastaan, silmät ja sieraimet täyttäen ja hengityksentukahuttaen. Se on imelä mädätyksen katku.Mutta äiti Hakola enempää kuin muutkaan odottavateivät nyt ennätä jäädä tarkkailemaan hirveää hajua,jonka he tietävät lähtevän siitä mikä kerran oli heillenuorta, kaunista ja elämäntäyttä. Sillä vaunut jytisevätjo aseman kohdalla, mutta pysähtymättä. Ja he huutavatkaikki yhteen ääneen asemamiehille ja huitovatkäsiään. Vaunut saadaankin pysähtymään, haju on seurannutruumiskuormaa ja odottavat ihmiset ryntäävätalas ratavallia kuin tavoittaakseen tuon häviävän hajun.Heidän ei tarvitse kysyä mitä vaunua he tavoittelevat.He juoksevat pian sen kiinni ja seisovat alhaalla, suutavoinna ja silmät tuijottaen sumun läpi vaunuun. Äskeinenvanha rouva, joka kävelee niin huonosti, vaappuukuin tuulimylly, hiki valuen kasvoilta. Ei voi tietääpyyhkiikö hän kyyneliä vaiko hikikarpaloja.— Miksette tule aukaisemaan? huutaa äiti Hakolasumujen laaksosta, mistä hänen verestävät silmänsä katsovatlikaisen valkoisen tavaravaunun pintaan. — Yksikaatuneista on jätettävä tänne, kuuletteko: yksi kaatu ...— Ja minun pitää päästä tuohon vaunuun! kiiruhtaasanomaan vanha rouva.Silloin huomataan vastaanottajien joukossa, että asemamiehenon tavoittanut hento pieni nainen, joka joukonhuudoista huolimatta pidättää miehen puheellaan.Se on lottatyttö, helppo on tuntea hänet karusta manttelistaja pienestä tutusta lippalakista. Joukko seuraamalttamattomana keskustelua, josta ei se voi mitäänkuulla, ja alkaa jo äänekkäästi tiukata, että miehen ontultava avaamaan.— Hakolan emäntä, sanoo asemamies kiivetessäänvaunujen portaita pitkin kyseessä olevalle vaunulle. —Tulkaa tänne, tässä on lotta, tai oikeastaan niitä äskenoli kaksikin, joka kysyy teitä.Mutta äiti Hakola ei nyt kuuntele mitään pyyntöjä.Hän odottaa vain, että puomi tuon määrätyn vaunun341

edestä työnnettäisiin syrjään ja hänen kallis viimeinenhetkensä lopullisesti lähestyisi häntä. Asemamies kiertääkinkiinnikkeitä puomin päästä, työntää puomia. Läpipäivän helteen tänne varastoitu katku, joka ei enää olemikään eetterin varassa kulkeva näkymätön ilma, vaantulikiven mustakeltainen hajutiivistymä, syöksyy alassumun laaksossa odottavien ihmisten suihin ja sieraimiin.Heiltä pääsee huuto ja he loittonevat päätäänpidellen. Matin äitikään ei ole voinut kuvitella tällaista.Iso palttinainen nenäliina suun edessä hän kuitenkinpysyy paikallaan ja käsittää, että hänen nyt pitäisi päästänoiden ruumislaatikoitten joukosta tuntemaan oma poikansa.— Auttakaa minut sinne, niin etsimme yhdessä meidänMatin.— Enköhän minä tässä ..., sanoo asemamies. —Pyörrytte vielä. Tuolla alhaalla juuri jotakuta virvoitellaan.Onhan näissä selkeät nimet. Täällä on paha liikkua,näiden laatikkoröykkiöiden keskellä. Ja saappaatkinpitäisi olla...— Mitenkä niin. Kukaties minä voisin löytää hänet.— Katsokaa noita. Matoja. Noin niitä tippuu.Äiti Hakolassa kohoaa koottu urhoollisuus hetkessäjohonkin aavistamattomaan ylevyyteen, missä ei enääole eroa ruman ja kauniin, hyvän ja pahan välillä, onvain väistämätön välttämättömyys, on viimeinen hetki,sen peruuttamaton menetys, jos päästää silmänräpäyksenkäsistään. Äiti Hakolan äsken niin vapisevan olemuksenon täyttänyt lempeä rauha, jokin anteeksiantavasuhtautuminen kaikkiin ja kaikkeen. Hän lausuu:— Onko teillä tulitikkuja, koettakaa pian löytää meidänpoika. Minä maksan teille kunnollisesti.Mies ottaa taskustaan savukkeen ja suitsuttaa sitä voimiensatakaa.Pienet liikkuvat läjät kierittelevät arkkujen vierellä.— Tässä lukee: Matti Hakola.Kesken hetken kurjuuden käy vihlaiseva ilonaalto läpiäidin rinnan. Hän on löydetty, hän on täällä! Mattitulee vielä kotiin. Viimeinen onnen hetki lähestyy.Ikäänkuin jotakin vaistoaisi, hirnuu Matin hevonen,342

tavaramakasiinin takaa. Emäntä käsittää, että vouti jarenki ovat Hakolasta saapuneet, niinkuin määrä oli, jaomalle hevoselle Mielikki hirnahtaa.— Katsotaanpas nyt onko täällä jokin kirjoitus, puhuuasemamies. — Niissä sanotaan usein, voiko vainajia katsoavai eikö. Ei näy olevan mitään. Kaippa sitten voikinkatsoa. Ojentakaappas tänne tulitikkuja.Kymmenkunta kättä ojentuu vaunua kohden, missäkarkeat, harvat ruumislaatikot lepäävät ladottuina ristiintoistensa päälle. Tupakansavu alhaalta on asettunutsinisenä pilvenä vastustamaan kalman laskeutumistaelävien joukkoon. Ja elämä pitää puoliaan. Mieliala onjonkin verran keventynyt. Siirrellessä arkkuja miehetjo laskettelevat pikku kirosanoja. Äiti Hakola ei sittenkäänole ainoa, joka on tullut hakemaan tältä asemaltavainajaansa, mutta se toinen ei saa osakseen sitä hellyyttä,millä äiti Hakola vastaanottaa poikansa.Talon miehet nostavat karkeista laudoista kyhätynlaatikon vaunusta hartioilleen, kansanjoukko antaa paljastetuinpäin tilaa, talon miehet nostavat laatikon olkapäilleenja äiti Hakola pitkässä vanhanaikaisessa surupuvussaanmuodostaa surusaaton. Jota etäämmä jäävaunurivi hälisevine ihmisineen, sitä selvemmin alkaakuulua korpirastaan vihellys. Lintu laulaa ypöyksinään,mutta niin puhdas ja kirkas on sen vihellys, että se täyttääkoko tienoon. Se laulaa kuin kaatuneen äidin puolesta,laulaa kuolleelle pojalle. Niin kirkas on nyt hänenilonsa, etteivät kaikki maailman murheet kykene tästäpuoleenhänen rauhaansa riistämään. Hänen poikansapääsee kotiin, kotoiseen multaan! Pyhä kukkanen puhkeaapitäjän vanhaan hautausmaahan: Matin hauta!Kaatuneitten hauta.Kun pieni surusaatto on päässyt penkin kohdalle jaarkku lasketaan siihen, pyytää emäntä miehiä menemäänhevosten luo. Hänen kaivattu hetkensä on käsissä:hän jää kahden rakkaansa kanssa. Oi sinä poika, oi sinälapsi...! Mutta tuskin on äiti Hakola tuntenut tuon yliluonnollisenkipeän onnen, mitä tämä hetki hänellesisältää, kun joku lähestyy, toivottaen hyvää iltaa. Eikätämä tungettelija väisty, vaikka kaatuneen äiti viittaahäntä poistumaan. Se on se vähänläntä lotta-sisar. Hän343

puhuu hiljaisella yksikantaisella äänellä — niin, mitäpähänen anteeksipyyntönsä tässä merkitsevät. Äidin kallishetki särkyy ...— Ajattelin vaan, että kun satuin näkemään hänenviimeisen silmänluontinsa..., puhuu harmaa pieni nainen.— Ihmisen viimeinen silmänluonti on niinkuin pilkahdusiankaikkiseen elämään. Minä satuin siihen, kuntuotiin haavoittuneita korsusta. Siihen oli tullut täysosumaja ne olivat menneet niin pahasti hajalle. Tämävaan oli jäänyt ihan eheäksi ja vielä aukaisi silmänsä...Ajattelin, että jos emäntä tahtoisi jotain kuulla. Ei silti,että enhän minä muuta tiedäkään. Kuului siinä jokusanovan, että hän oli Matti Hakola ja äitinsä ainoa poika.Ja minun kävi niin surku häntä ja sitä äitiä. Ja hän olisiinä niin kauniina eikä yhtään muuttuneena, aivan niinkuinolisi nukkunut vaan. Ja minä ajattelin, että puetanpahänet nopeasti, että hän ennättää mukaan lähetykseen,jota luvattiin lähteä viemään. Eihän minulla siinämuuta ollut, omia vaatteitani vähän otin havujenpäälle... Niin oli kuin nukkunut olisi, kun naulasimmekiinni kannen.Pieni harmaa lotta-tyttö tarttuu karkein käsin kulmalautaan,joka viimeksi on lyöty kiinni. Hänen ei tarvitsekuin pari kertaa kiskaista, niin jo jää arkkuun rako, jostahavuneulat ja valkoiset kasvot näkyvät. Vieras tyttö onollut kantta naulaamassa ja hän myös osaa kiskoa sitäauki. Hän toteaa, ettei kaatunut ole eilisestään paljonmuuttunut, korjailee hiukkasen karua vaatetusta, hymyileeniinkuin hyvästi jättääkseen, mutta ei häviäkäänkesäillan hämyyn, niinkuin äiti on odottanut.Ja himmeän vihreässä pimennossa äiti nyt sitten onkinyksinään poikansa kanssa. Molemmat elävät uutta outoaelämää, molemmat hymyilevät uutta outoa hymyä. Äidinkädet löytävät lapsen hiukset, nuo samat, joita hän silloinpyyhki hiestyneeltä pojanotsalta, kun poika leikinhurmassa juoksi huoneeseen. Hänen silmänsä löytävätarmaat piirteet ja lepäävät tässä näyssä, joka on hänellelahjoitettu vailla kaikkea odotusta, niin kauniina japyhänä. Matti ei nuku, Matti ei näe unta, Matti on kuollut.Nämä tapaamisen hetket ovat viimeisiä. Äidillä onvoimaa todeta tämä kaikki, mutta hänellä ei ole voimaa344

irroittaa katsettaan tuon ahtaan arkun pohjalta, missähänen lapsensa valkoiset kasvot liikkumattomina nukkuvat.Jälleennäkemisen ilo ja lähestyvän eron tuska keinuttelevathäntä yhtaikaa ylös, alas, ylös, alas.Silloin se pieni harmaa nainen taas yhtäkkiä on hänenlikeisyydessään ja hiljaa puhuu:—- Sanoisin vaan vielä emännälle hyvästi.Jokin iloinen toivo välkähti äkkiä kaatuneen äidinmielessä ja hänkin puhui hiljaa:— Kuka te olette? Ettehän vaan ole ollut poikanimorsian?— En. En. Ystävättäreni oli. Hän on tässä. Häntäon niin ujostuttanut... Minä vaan satuin siihen silloinja jouduin näkemään Matti Hakolan viimeisen katseen.Ajattelin, että emännälle puhun miten kaunis se oli,tämän poikanne kuolema. Hänellä on varmaan nyt hyvä.Kun pieni harmaa lotta-tyttö puhui harvakseltaan jalempeästi niinkuin keväinen sade putoaa, niin äitiHakola yhtäkkiä havahtui tietämään, että hän nyt jäähyvin yksinäiseksi ja että hänellä lohdutuksena voisiolla ihminen, joka oli nähnyt hänen poikansa viimeisenkatseen ja joka oli kauniisti valmistanut tämän hänenviimeisen vuoteensa. Äiti jatkoi sitä kevätsateen kaltaistalempeää puhetta.— Hyvä lapsi, etkö sinä nyt kuulu tänne, minneminun poikani kuului ja kuuluu iankaikkisesti, hänenkotiinsa? Jää meille ja puhut minulle Matista. Olettuntematon tyttö, mutta et ole vieras . ..Tuntematon ei liikahtanut. Hän katsoi rannekelloaanja sanoi ajannäyttäjän pian osoittavan puoliyötä. Niinolikin nyt kesäisen vuorokauden hiljaisin hetki, jolloineivät linnutkaan laula. Niin olikin nuoren vainajan hiljaisinmaanpäällinen hetki, jolloin lahoaminen vielä silmänräpäyksenviipyy ja kaipauskin vielä vaieten katsoohäneen viimeisen kerran.Entistäkin hiljaisemmin se totinen pieni sotasisarpuhui ja tuli puhuessaan aivan likelle kaatunutta, ikäänkuinolisi tahtonut puhua hänen puolestaan.— Eihän minusta voi surevalle äidille olla mitään lohdutusta,mutta tässä on toinen. Hän on poikanne vihki­345

mätön vaimo. Hänelle syntyy puolen vuoden kuluttuatämän Matin lapsi...Onko mahdollista että sellainen tapahtuu, mikä nytkeskellä vuorokauden hiljaisinta hetkeä ja henkeäsalpaavaasydänten sykintää tapahtui?Kuollut puhui. Kuollut todisti sanat tosiksi. Epätodellisenvalkoinen säde kävi yli Matti Hakolan vaikenevienkasvojen ja molemmat naiset, jotka seisoivat kaatuneensotilaan ruumiin ääressä, ymmärsivät tällä hetkellä yliluonnollisenilmoituksen. Toinen oli äiti, toinen oli vihkimätönvaimo. Äskeinen sotasisar oli hävinnyt ja jättänytheidät omaan rauhaansa, nuo molemmat elävät,kuolleen, ja sen vielä syntymättömän.Se mikä tässä äsken yhteenliittyneessä perheessä nytseurasi oli sota-ajan vihkitoimitus, todistajinaan uudenpäivän aurinko ja kukkiva maa.346

KARKURIPOIKAHänen oli onnistunut piikkilangan alitse litistäytyäulkopuolelle aitauksen — koirakaan ei haukkunut, hänoli niukan ateriansa muruilla saanut sen lahjotuksi —ja nyt hän maata myöten ryömi läpi hiekkapihan, pääsimetsikköön ja kimmahti siellä pystyyn, lähtien juoksemaan,juoksemaan, minkä jaloista pääsi, pois, pois,yhdentekevää minne, kunhan vain vartijat eivät enääennättäisi perässä eivätkä kyläläiset huomaisi häntä.Hiki valui pitkin pintaa, jalat nytkähtelivät, koko ruumistutisi. Voimat olivat ihan lopussa, hän lyyskähti pensaaseenistualleen eikä kuullut muuta kuin sydämensä taonnanja pyörryttävän kiehunnan päässään, joka tuntuiolevan halkeamaisillaan. Varmaan hän oli lyyskähtänytliian aikaiseen, eikö vaan tanner tömissytkin takaaajajienaskelten alla ja koiran läähätys hipaissut korvaa?Mutta hän ei enää pääse minnekään, niin on ihminen heikentynyt.Ei ketään tullut; ei kuulunut askelten töminää,ehkeivät pitäneet vaivan arvoisena lähteä haeskelemaan.Saattoi taas hengittää ja uskoa että oli pelastunut!Yhtäkkiä hän tunsi himokasta nälkää, sellaista etteikoskaan ennen. Hän otti poveltaan paksun viipaleenlikilaskoista limppua ja tunsi syljen täyttävän suunsa.Vilja tuoksui viettelevästi. Mutta ei auttanut käydä siihenkoko nälkänsä voimalla. Täytyi jakaa se viiteenkuuteenosaan eikä päivässä ylittää sille tulevaa osuutta.Jo tällä hetkellä hän kuitenkin oli ylittämäisillään määrän.Hän oli säästänyt leipänsä koiralle ja nyt hänennälkänsä oli raju ja hillitön. Koko hänen huomionsakohdistui laskelmoimaan leipäviipaleen kokoa ja mitämahdollisuuksia löytyisi aterian saantiin ulkopuolella347

tämän viipaleen. Hän säikähti itseään huomatessaan,että nieli tätä ainoaa evästään hotkimalla niinkuin eläin,joka ei tiedä huomispäivän tarpeista. Tämä viimeinenkappale oli toki huolellisesti kätkettävä, ja niin joutuileipä risaisen takin ja vuorin väliin, missä se oli kuintaskussa, tämä kallis, himoa herättävä leivänkappale.Kunhan olisi voinut aavistaa missäpäin nyt kulki. Maaoli täysin tasaista ja kasvoi parikymmentä vuotta sittenkaskettua sekametsää. Pitkät suksentapaiset, moniinkertoihin paikatut kengät tarttuivat yhtämittaa mättäisiinja kantojen juurakkoihin. Hän sai itsensä kuitenkinhallituksi aina juuri ennenkuin uuvuksissaan kaatui. Jossattuisi mukava puu, niin nousisi latvaan katsomaan eikötäällä missään olisi asumusta, minne voisi pyrkiä yöksi.Täytyyhän onnistua jostakin saamaan työtä ja ruokaa.Hänen oli yhä kiihtyvä, viiltävä nälkä ja leipäpalanenhänen takkinsa sisässä liikahteli kuin viettelijä kiusatessaansynnintekoon. Kunpa tietäisi minne olisi parastaasettua yöksi ja nukkua. Eikö täällä olisi yhtään latoa?Auringon säteet, jotka halkaisivat metsän pimentoja,menivät jo viistoon ennustaen illan tuloa. Hän lyyskähtimättäälle suuren kuusen alle ja ennätti ajatella,että kuusessakin olisi katosta häntä suojaamaan, jolleilöytyisi muuta. Ja hän oli jo nukkumaisillaan, kun huomasioutoa rapinaa selässään ja sieraimissaan. Muttanämä eivät olleet niin pieniä eläimiä, jotka olivat olleetvitsauksena vankilassa, nämä purivat toisella tavalla jalevittivät jälkiinsä hapanta myrkkyä. Muurahaisia —hän makasi muurahaispesässä ja muisti kaukaisestimiten käärmeen käy, kun se tällaiseen paikkaan pannaan.Hän oli itse kerran ollut muiden poikien kanssasellaisessa toimituksessa mukana. Kesäyön kasteisessahämyssä hän ravisteli vaateriekaleitaan ja joutui nyttoisen puun alle, missä oli pehmoista sammalta. Kerranhän havahtui sikeästä unestaan siihen, että jokin karvainennuuski hänen kasvojaan. Mutta hän huitaisi vainkädellään ja käänsi toista kylkeään ja nukkui, nukkuikirkkaaseen päivään asti. Silloin oli siinä heti paikallavastassa nälkä, niinkuin harmaa halla seisoo juhannusaikaisenviljapellon ääressä. Hänen elämässään olisiluonnon mukaan pitänyt olla juhannusaikaa: kovin nuo-348

ena hän oli karkaamalla lähtenyt sotaan. Ja nyt hänkarkurina oli palaamassa kotiin. Nälkä vei tällä hetkellävoiton siitä ikävästäkin, joka oli häntä kalvanut kokovankeusajan. Kykenemättä hillitsemään itseään hänvapisevin käsin etsi esille viimeisen leipäviipaleensa. Javiluisena niin että hampaat kalisivat hän ahmaisi kirpeänjumalanviljan suuhunsa. Nyt ei kiusausta enääollut. Takinvuorin sisästä löytyi vain murusia. Ei ollutenää syötävää. Eivätkä marjat vielä olleet kypsyneet.Vaan olihan ruohoja ja juuria. Oli niillä sellaisilla elettyennenkin. Ja löytyisihän täältä toki kyliäkin. Jotaetäämmä pääsi vankilasta, sitä helpommin uskalsi lähestyäihmisiä.Vaan eikö tuolla näkynytkin sauhun nousu ja sentakana joki, ja törmällä asumus? Niin ja kokonainenkylä kahdenpuolen jokea! Kaikki tämä veti häntä niinvastustamattomasti puoleensa, ettei hän muistanut olevansakarkuri, vaan lähestyi, metsikön jättäen, kyläaukeaa.Lapsia juoksi vastaan, kanat raaputtivat pellonsyrjällä.Vanha vaimo tuli esiin olkikatoksen alta.Vaimo säikähti ja tarttui luudan varteen. Mies seisahtui:hän muisti oman äitinsä — kuinka lieneekin muistanut,sillä ei tämä vieras risainen vaimo toki vähääkään muistuttanuthänen äitiään. Pois, pois! Ei saa tulla! lausuisävy vaimon särkyneessä äänessä. Karkuri teki liikkeitä,jotka tahtoivat sanoa, että hän pyysi syömistä. Lapsetolivat pysähtyneet, kanat juoksivat kaakattaen asumustakohden, rikkaruohoa kasvava sänkipelto oli siinä välillä.Vaimo, nähdessään ettei outo mies loitonnut, otti kivenmaasta ja heitti häntä kohden. Lapset etsivät kiviä hekinja heittivät. Karkuri kääntyi etenemään ihmisistä jaasteli pellon laitaa jonnekin päin, missä vaistosi olevankylätien. Auringosta päättäen hän sittenkin kulki kotiinpäin, Suomeen.Tämä Suomi se juuri oli pannut hänet ryömimäänkorkean piikkilangan alatse. Tämä Suomi se oli nostattanuthänet pystyyn, vaikka hän kaksi viikkoa oli maannutkuoleman heikkona. Hänen mieleensä oli piintynyt,että hän haluaa kuolla kotona eikä hän lepää ennenkuinon päässyt yli sen pienen joen, jonka toisella puolella onSuomenmaata. Vaikka sitten siihen kaatuisi. Mutta349

ehkei tarvitse siihen kaatuakaan — ei se äitimuorinmökki silloin enää kaukana ole, kun on päässyt sen pienenrajan toiselle puolelle. Tai onko mökkiä olemassakaan?Ehkä ovat pommit osuneet? Ehkä on vieras ottanuthaltuunsa? Ei varmaan äiti ole jaksanut peltoa hoitaa— ehkä on jäänyt kyntämättä ja kuokkimatta, rikkaruohonvaltaan. Hän, karkuripoika olisi nyt pystynytaurankurkeen. Se oli vielä huonoa silloin, kun hän olineljännellätoista ajastajallaan.Olihan siellä kotona leikkitoverikin melkein puhuttuna,mutta mitäpä niistä silloisista, he olivat lapsia silloinja eiväthän tytöt odota. Äiti odottaa eikä väsyodottamasta.Hän kulkea laahautui eteenpäin vaihtelevalla onnella.Hän nukkui usein. Aurinko hautoi hänen pakottaviajäseniään. Hän sattui löytämään paimenen eväät eikähänen mieleensä edes johtunut, että hän teki varkaudenottaessaan repun leipineen, piiraineen päivineen. Hänsai voimaa paeta minkä jaksoi, ettei repun omistajaonnistuisi ottamaan häntä kiinni. Hän voimistui näistäeväistä. Hänellä oli nyt veitsi, hän saattoi sen turvinvalmistaa jonkin tarvekalunkin ja laitumilla käyvistäkarjoista lypsää itselleen maitoa. Kun hän vielä tulivakuuttuneeksi siitä että oli oikealla tiellä, ei hänelläollut hätääkään. Hän ei enää voinut olla kuin parin päivänmatkan päässä rajasta, kun hän joutui työmaan laitaan,missä työskenteli sekä miehiä että naisia ja lapsia.Siinä kitkettiin ja kasteltiin suurta vihanneskenttää.Karkuri pysähtyi katselemaan ja sai vihdoin kysytyksimitä viljaa tässä kasvoi. Sokerijuurikkaita. Näitä vainioitaoli silmänkantamattomiin. Ruhtinas S:n maitaolivat olleet, vaan nyt ne olivat talonpoikien. Karkurisai täällä työtä ja alkoi toivoa, että ansiollaan voisi hankkiavaatetta kotiinpaluutaan varten. Etteivät aivan säikähtäisihäntä! Mutta kun hän oli kaksi päivää ollutharaamassa peltoa noiden vanhain miesten vierellä —nuoriahan ei ollut, kun kaikki olivat sodassa — ja ehtooaterianjälkeen lähtenyt makuulle navetanparvelle heiniin,kuuli hän outoa puhetta pihalta ja ymmärsi, ettäjotkut viranomaiset kysyivät häntä. Silloin oli ryhdyttävääkkilähtöön. Hän laskeutui katonluukusta alas,350

juoksi lantaluukulle, tunkeutui siitä ulos ja kuunteli,pääsi kyyryselin läpi nokkosryteikön, ryömi rakennustentaakse, ryömi suurten nelipyöräisten vankkurien alle,joihin illalla oli sälytetty kuormallinen kaaliksia vietäväksiaamuvarhaisella kaupunkiin. Täällä hän makasikaikenlaisten naattien peitossa, kun talon vanha isäntälevollisesti puhellen saattoi pois vierasta. »Mikä lieneeollut virolainen», selitteli ystävällinen ukko, »kotiinpyrki, Viroon. Emme häneltä mitään tiedustelleet, vaimoaanvain mainitsi. Bog snim, ajattelin, menköön Herrannimeen minne tahtoo. Vähänkös niitä tästä on kulkureitakulkenut. Ei vaan ole tullut meidän poikaa. Pietarinpuolessa on taistelemassa suomalaisten kanssa. Tykittänne asti kuuluu. Suomalaiset julmia tappelemaan ...Ah, Jumala, Jumala ... »Suomalaiset julmia...» ajattelikarkuri »Niin sanoo tämä vanha vaari. Ja mesuomalaiset... Minkä tähden pitää olla sotaa ja verisiävaatteita?» Rauhallisesti vanhus selitti asioita tuollepoliisille. Lienee johdattanut hänet vallan rauhoittuneenapois talosta. Taisi turhaan tulla lähdetyksi navetanparvelta.Oi Jumala, Jumala...! Mutta palkka sejäi kuin jäikin nyt saamatta. Yön ollessa pimeimmilläänja kaikkien äänien vaiettua talossa, hän jälleen vaelsi,vaelsi syvälle vaipuvaa hiekkaista tietä. Ei kuulunutmuuta kuin koirain haukunta vastakkaisilta laidoiltakylää. Hänen askeliaanko ne haukkuivat? Vai kuulivatkone tykkien jylinän Pietarin puolesta? Oi Jumala,Jumala... Yhä tihentyen kokoontuivat sumut yli peltolakeuksien.Ne ryhmittyivät jättiläiskokoisiksi saariksi,jotka yön tummassa valaistuksessa levottomina vaelsivat,milloin pysähtyen paikoilleen, milloin taasen lähtienmatamaan.Koirien haukunta kiihtyi. Lentokoneen surina lähenijostain kaukaa. Pieni tulipallo hypähti äkkiä taivaallanäkyviin, leijaili keveänä ja verkalleen sumujen yläpuolellaja hukkui sitten sumumereen: karkulainen, päässytirti jostain pommituksesta. Koira kivahti joltakin pihamaaltavalveille, haukahti ja äityi sitten ulvomaan. Lentokonettakosen ulvonta tarkoitti vaiko ylt'yleensä tämänajan hätää? Karkurista tuntui siltä kuin se olisi valittanuthänen puolestaan ja tarjonnut hänelle yösijaa351

kopissaan. Hän pysähtyi portille ja katseli, olisiko mitäänsuojaa, jonne voisi päästä näiksi yön kylmimmiksitunneiksi. Koira karkasi raivokkaasti häntä kohdenmutta ei päässyt tekemään pahaa, se kun oli pitkissäkalisevissa kahleissa. Se tuntui sanovan ettei tänne sovipoiketa. Hän ajatteli, että lyyhistyy tähän aidan ääreenvaikkapa pieneksi aikaa. Kahlehditun koiran läheisyystuntui miltei turvalliselta. Pihasta häämötti rattaita jajoitakin maitoastioita. Näkeeköhän hän koskaan kodinpihamaan ja maitotonkat, jotka äiti pitää kuivamassapenkillä sireenipensaiden juurella? Siihenhän se Liisaaina tuli ja siinä odotti kunnekkas äiti kävi täyttämässähänen maitohinkkinsä. Liisa ei ole katsonut kehenkäänmuuhun, Liisa kyllä odottaa... Eipäs odota, kukaan eiodota miestä, joka neljä vuotta on ollut kateissa. Lapsihanhän oli lähtiessään ja olisi lapsi vieläkin, jollei sotaolisi vanhentanut. Äitikään ei ehkä enää odota. Neljävuotta hänen poikansa on viettänyt vangin elämää, karkurinelämää, ja nyt hän on matkalla kotiin. Ja, hullu,uskoo että häntä siellä vielä kaivataan!Heti kun hän päästi polvensa sävähtämään, hän oliunessa, yhdentekevää makasiko hän ojan pohjalla vaikohöyhenvuoteessa. Mikään ei olisi saanut häntä heräämään,eivät pommit, eivät syöpäläiset eivätkä lentokoneet.Hänen unensa oli raskaan kiven unta. Ihmistenhyväntahtoisuus hänet kuitenkin tällä kertaa herätti.Vanha vaimo kosketti hänen olkapäätään, ja silmänsäaukaistessaan hän uskoikin äitinsä siinä olevan, ja vierasvanhus vei hänet sisälle ja antoi hänelle valkoistaleipää ja kuumaa teetä. Ja kissa nousi hänen syliinsä,koukisti selkää ja sipaisi hännällään hänen parroittunuttaposkeaan. Lapsetkin kokoontuivat kysymään kukahän oli ja minne oli menossa. Viroon, sanoi hän oudollakielellään. Eikä häntä enää mikään olisi pidättänyttäällä, hänelle tuli sellainen kiire kotiin. Ties mikähäneen yht'äkkiä meni, hän olisi varmaan saanut täältätyötä ja ansiota. Mutta hänen täytyi rientää. Täytyi.Varmaan hänen äitinsä on sairaana, eikö hän nähnytkinhäntä yöllä unissaan.Niin hän siis uskaltamatta enää antaa väsymyksellevaltaa kiiruhti kohti sitä pientä jokea, jonka toisella352

puolella oli Suomenmaa. Hänen tiensä kulki tästälähinläpi raunioituneiden kylien ja vielä savuavien asumusten,missä ihmiset neuvottomina ja hätääntyneinä liikkuivat.Karkurilla oli kiire. Hän riensi sääliä tuntemattaohi kuolleen tai haavoittuneen ihmisen ja hän ottiovelasti ja omantunnonvaivoitta mitä tarvitsi nälkäänsäja janoonsa. Hänellä oli kiire. Minne? Kotiinko? Missäei kukaan häntä enää tunne. Yli sen kapean joen, jonkatoisella puolella on Suomenmaa. Sen yli hän ui sydänyöllä,kun vartijat torkkuvat. Hänellä oli hyvin kiire.Lopulta hän riensikin puolijuoksua, väsymystä tuntematta.Tännekö hänen siis oli ollut niin kiire? Täällä kotipitäjänkirkolla oli juhlat. Kirkonkellot pauhasivat entisellämahtavalla äänellään, ihmiset kirkkovaatteissaankävelivät kukkakimput käsissä. Oli liikkeellä vanhoja,nuoria ja lapsia. Sotamiehiä marssi pienissä ryhmissäyllään hyvät vaatteet ja juhlaryhdissä. Surupukuisetnuoret naiset kantoivat seppeleitä. Ei ollut vaikeaaarvata, että he olivat leskiä. Karkuri ei tuntenut ketääneikä kukaan katsahtanutkaan häneen. Risaisissa vaatteissaanhän ujostellen väisti näitä hyvin puettuja jajuhlallisia ihmisiä. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä,sillä he puhuivat hänen kieltään, hän olisi voinut heitäpuhutella. Mutta hänen täytyi pelätä heidän kysymyksiäänja tiedustelujaan. Hän oli lähtenyt kotoa lapsenaja karkaamalla. Se tyttökin, jota hän oli vieraalla maallamuistellut, oli ollut lapsi. Yhtä ainoaa hän täältä silmilläänetsi: vanhaa vaimoa, joka olisi hänen äitinsä. Olihantäällä tutunkin näköisiä ihmisiä, kaikkikin olivattutun näköisiä. Ehkä olisi saanut heille puhutuksi, josolisi ollut pyhävaatteissa.Niin antoi karkuri ihmisvirran vieriä ohitseen tuttuaylämaata, mikä johti kirkolle ja hautausmaalle. Pappilaanoli tehty uusi navetta. Kestikievarin naapuriksi olitullut autokorjaamo. Kehrääjä-Miinan keltainen pienirakennus oli kallistunut toiselle laidalleen. MahtoikoMiina olla elossa — Miina oli tämän karkuripojan kummi.Miina hänet varmaan vielä tuntisi, jos punaisten pelakuunientakaa nyt katsahtaisi maantielle. Sielläpä kulkeeEino Mäkelä, hän ajattelisi. Voiko se olla Eino? Ei23 — Talvio, Kootut teokset XII 353

ole Einosta kuulunut moneen vuoteen. Ei ole tuo Einovanha mies on! Kummi ei tule muistaneeksi, ettei sotavankipojallekuulukaan nuoruus. Hän menee lapsuudestasuoraan vanhuuteen.Eino Mäkeläksihän häntä oli sanottu. Nyt hän senjälleen muisti.Juhlallisessa marssissa asteli hänen ohitseen harmaapukuisiavanhempia miehiä, lippuja kantaen. Ei milloinkaanhän ollut täällä kotona nähnyt tällaista juhlakomeutta.Pianhan sen saattoi arvata, että täällä vietettiinhautajaisia. Ja karkuri alkoi arvaella, ettei pitäjässäniin suurellista yksityistä ollutkaan, että hänelletällaista muhkeutta olisi toimeenpantu. Täällä varmaansiunattiin kotiseudun multaan kaatuneita sotamiehiä,poikia, jotka lähtivät silloin kun hänkin vapaaehtoisenalähti. Nämä vainajat hän varmaan olisi kaikki tuntenut,mutta he olivat jo kannetut haudan pohjalle, mistä eienää puhuta. Jokin itkettävä hirveä yksinäisyys alkoipainaa nuoren karkurin mieltä. Olisipa hänkin saanutkaatua niinkuin nuo muut, niin koko tämä loisto olisiollut omistettu myöskin hänelle. Nyt hän hylättynä, nälkäisenäja risoissaan seisoi täällä koko juhlaväen takana.Ei varmaan äitiäkään hänellä enää ollut. Ei yhtä kirjettääiti ollut häneltä saanut eikä hän äidiltä näinä viimeisinäneljänä vuotena, hän oli joutunut vangiksi heti ensimmäisinäpäivinä, kurjuuteen ja vaivaan. Mitä varten häntänne oli ikävöinytkään? Kaikki nuo tutun näköisetihmiset kulkivat kaksittain ja ryhmittäin — hän vain oliyksinään jossakin kauempana, yksinäisempänä kuin yksikäänkaatuneista.Hänen vierelleen aitauksen taakse ilmaantui yhtäkkiäkaksi pientä tyttöä. Hekin olivat kauniissa puhtoisissavaatteissa — enkeleiksi heitä olisi voinut nimittää. Hehaukkasivat voileipää ja heidän kukkakimppunsa olivatasetetut heidän jalkainsa juureen hiekkaan. Rentukoitaolivat, keltaisia, lihavia rentukoita — Eino Mäkelä muistiselvästi jokiniityn, missä niitä kasvoi. Himokas nälkäiski häneen ja hänen kätensä ojentui voileipiä kohden.Hämmästyneinä tyttöset kesken haukkaamisen työnsivätviipaleensa laihaan likaiseen käteen.354

— Menenkö minä hakemaan lisää? kysyi toinentytöistä.— Mene.Suurempi tyttösistä hävisi ja pienempi läksi pian säikähtyneenähänen perässään. Karkuri ei ajatellut mitäänmuuta kuin että hän saisi syötävää. Ihana laulu,lippujen loisto poutaista kesätaivasta vasten, kukkiviensireenien tuoksu aidan takaa, kaikki tämä oli unentapaisessakaukaisuudessa. Karkurin koko odotus keskittyityttöjen palaamiseen ja leipään, jota he olivat lähteneethakemaan. Hän asettui ruohikolle ratasrivin syrjälle,missä kirkkokansan hevoset aterioivat, mikä heinäannoksiaan,mikä kaurojaan. Mitähän hänelle tuodaan?Hänelle tuotiin kokonainen reikäleipä ja jotain hyvääja lihavaa siinä päällä.— Mitkäs juhlat täällä oikein tänään on?— Sankarihautajaiset.— Vai sankarihautajaiset. Keitäs te sitten olette?— Suntion lapsia.— Äitinnekö antoi?— Äiti.— Sanokaa hänelle kiitoksia.Jota pitemmältä karkuri nautti tuttua kotipaikkansaviljaa, sitä selvemmin hän alkoi kuulla laulua ja tajutamitenkä iloista ja juhlallista tämä oli. Ihan ilojuhlaa.Hänen mieleensä johtui yhtäkkiä, että häneltä oli rippikoulukäymättä. Lapsia rupesi naurattamaan, he eivätolleet koskaan nähneet niin ahmimalla ahmivaa ihmistä.Karkuriakin alkoi naurattaa. Ei ollut enää nälkä, eiollut vilukaan, lasten äiti oli ollut hänelle hyvä, kauniistituolla lauloivat, kauniisti liikahtelivat lippujentangot auringossa. Tyttöset ottivat kukkansa maasta jatekivät lähtöä.— Montako noita sankareita tässä on?— Toistakymmentä. Mutta niistä siunataan yksi kentällejääneenä.— Vai yksi kentälle jääneenä.— Viimein oli neljättäkymmentä kaatunutta.— Oliko silloinkin kentälle jääneitä?— Taisi olla joku.Tytöt huomasivat kukkasensa kuihtuneiksi ja lähtivät355

juoksemaan porttia kohden, joka vei hautausmaa-aitauksensisälle. He viskasivat kukkaset käsistään, lakkasivatpuhelemasta ja hävisivät tungokseen.Eino Mäkelää, karkuria uuvutti, mutta hän päätti kuitenkinkuunnella. Nyt siellä lausuttiin nimiä, lausuttiinne selkeällä ykstasaisella juhla-äänellä. »Artturi LaitinenKangas järveltä, syntynyt.. ., kaatui.. ., Erkki Tainio,syntyi... kaatui..., Mikko Viljami Autere, syntyi... kaatui...» Joka nimeltä sävähti karkurin sydän:kaikkiin noihin nimiin liittyi elävä ihminen, joka tuliihan silmien eteen, jokaisen kanssa oli kohdattu kyläraitilla,oltu yhdessä pellolla, istuttu tuvassa ja oltu saunassa.. . Karkurissa alkoi liikkua outo, väkevä elämä.Hän oli taas kylän poika ja halusi heittää palloa, niittääkilpaa noiden suurempien kanssa . . . Kauhistuneena hänhuomasi, että heidät kaikki vasta oli kuopattu syvällepimeyteen, kauas vihreistä niityistä. »Eino JalmariMäkelä .. . syntyi. . . jäänyt kentälle . . . Minä olen ylösnousemusja elämä, joka minuun uskoo, hän elää vaikkahän olisi kuollut...»Eino Jalmari Mäkelä — sehän oli hänen nimensä,karkuripojan, joka aidan takaa kuunteli juhlatoimitusta!He olivat nyt laskeneet hänetkin haudan pohjalle japanneet siunauksen sinetin haudan ovelle. Hänen olinyt oltava poissa maan päältä, ei ollut hänellä enääoikeutta kulkea täällä peloittelemassa ihmisiä. Jokahänet näki, näki aaveen ja kauhistui. Eino Jalmari Mäkelä. .. jäänyt kentälle. Sinne oli jäätävä — mikä panikinhänet tulemaan tänne! Ja sellainen kiire hänelläoli ollut. Olisi pitänyt heti tänne tultuansa avata suunsaja puolustaa itseään. Miksei hän sitä tehnyt? Olisi pitänytvalvoa elävänoikeuksiaan eikä antaa heidän ennenaikojaan sulkea haudanpimeyteen. Hän oli nyt elävänähaudattu.Yhtäkkiä kuitenkin jokin valon välähdys läiskähtihänen pimeyteensä ja hänelle selvisi, että hänen äitinsävarmaan on täällä, jos yleensä elossa on. Tietysti hänon tullut hautaamaan kentälle jäänyttä poikaansa. Hänon tässä kansanjoukossa, joka paraikaa veisaa viimeistäjäähyväisvirttä hautojen ääressä. Ja vasta maahan siunattuEino Jalmari Mäkelä tuntee yhtäkkiä astuvansa356

keveästi kuin ennenvanhaan, valtaisa ilo ja odotus mielessään.Ei vaivaa enää tuntoa kehno vaatetus, hänellekinon siis kuulunut tuo muhkea juhlalippujen kunnianteko,puheet ja kukkaset, ja hänellekin on luettu sanaJeesuksen ylösnousemuksesta. .. Hän ei ole vuosiinkuullut näitä sanomia, hänelle ei tullut kirjaa taskuun,kun hän joutui vieraalle maalle, mutta äiti valistaahänet. Ja äiti senkin asian korjaa, että hänen ylösnousemuksensatapahtuu nyt jo täällä maan päällä ...Tuntematta maata jalkojensa alla karkuri kuin siivilläpujottautui ohi ihmisvirran. Ja seisoi portilla, silmäsalamana läiskien tulijoihin. Liput hulmusivat ohitse,sotamiehet riveissään marssivat ohitse ja sitten alkoitulla surevia, nuoria sotaleskiä, jotka taluttivat pieniälapsiaan. Ja nyt, nyt tulivat vanhat äidit. Kaikkienjoukosta, heti paikalla ja jo kaukaa tunsi Eino JalmariMäkelä oman äitinsä, tunsi hänet totisista valkoisistakasvoista, joilta hän pyyhki kyynelen, tunsi hänen mustansilkkiliinansa, tunsi mustan puvun, saman joka oliollut isän hautajaisissa, tunsi kapean kultasormuksen,joka kiilsi virsikirjaa pitelevässä kädessä. Hän astelitoisten vaimojen keskellä ja kulki aivan karkuripojanlikitse. Ja siinä portista astuessaan sanoi: »Kun en minäosaa sitä uskoa, että Eino olisi kuollut. Aina minä vainhäntä odotan ...»Silloin poika oli huutamaisillaan: täällä minä olen!Hän läksi nyt seuraamaan vaimoja ja kuuli heidänpuhelevan kauniista sankarihautajaisista, jotka olivatantaneet paljon lohdutusta omaisille heidän raskaassasurussaan. Ja vielä äiti puhui siitä, että kaikki hänenlapsensa nyt olivat kuolleet, tämä viimeinenkin. LapsellisuuttaanEino kotoa lähti. Hänellä ei enää ollut yhtäänlasta. Ja mitäpä hän, äiti, enää yrittää viljellä sitä peltoalaakaan,pitänee myydä pois, onhan sitä kysytty.Mutta on se mukavaa, että vaikka se Eino nyt on jo siunattukin,niin ei hän voi uskoa hänen kuolleen . ..Tienhaarassa apteekin kulmassa vaimot lausuivat toisilleenhyvästejä. Karkuri lähti taempaa seuraamaansitä yhtä, joka yksinään asteli nurmettunutta tietä apilapellonläpi. Hänen rintansa oli niin tulvillaan ilon kyyneliä,että ne kohisten täyttivät koko hänen olemuksensa.357

Hän ei kuitenkaan tahtonut säikäyttää äitiään, vaankoetti pakottaa itseään rauhalliseksi. Ja tuollahan näkyijo harmaa asumus. Ja koira haukkui. Se oli heidänvanha Halli...Silloin kiiruhti karkuri askeleitaan. Ja tuli liki jaastui vierellä. Ja kulki pienen matkaa vierellä ja odotti,että äiti ensin sanoisi jotakin. Se oli hänen vakaa rauhallinenäitinsä. Nyt näkyivät hänen kasvonsa, mustasilkkiliina valahti olkapäille ja hän ottikin sen käsiinsäja laski kauniisti käsivarrelleen.Silloin poika vuosien kärsimyksen ja kaipauksen alta,kuin paaden puserruksesta sanoi:— Ettekös te tunne minua? Minähän olen Eino...Sotavankeudesta minä tulen ...Hämmästymättä ja säikähtämättä äiti pitkään katseliviimeistä ja nuorinta lastaan.Tiesihän äiti ettei hän ole kuollut!— Tulehan, tulehan tänne, äidin lapsi...358

JOULUKSI KOTIIN»... Kyllä on ihanaa että taas pääsee kotiin. Me emmeenää laske yksin päiviä, vaan Reino on laskenut minuutitkin.Niitä tuli kyllä hyvin monta tuhatta, en muistakuinka monta, minä kun olen huono matematiikassa,niinkuin kaikki tietävät. Mutta sen ymmärtää minunkinheikko pääni, että minuutit joka hetki vähenevät ja yhälähemmäs tulee päivä, jolloin pukeudutaan koulun päättäjäisiinja sitten kirjat komeroonsa ja asemalle. Minunhameeni on kyllä käynyt niin lyhyeksi että täytyy varoasukkia, etteivät näytä paljaita polvia. Mutta Tuulan onvielä lyhyempi — me olemme niin hurjasti kasvaneet,vaikka onkin tällainen aika. Minä tulin kovin iloiseksi,kun lähetit niin paljon joulurahaa, en osannut ensinkäänodottaa. Mutta sanon heti, rakas pikku kulta oma äiti,että sinä saat vaan hyvin pienen ja mitättömän joululahjan,sillä isän pitää saada suuri ja arvokas. Ja minäkyllä tiedän, ettet sinä mitään pyydäkään, kuuluvat sellaisiaolevan kaikki oikeat äidit, etteivät he mitäänpyydä, kun vaan kaikki muut saavat. Ja kun isäkin nytpääsee lomalle, niin että hän jouluaaton on kotona! Seon ihan huikean hauskaa, hän kirjoitti meillekin ja kertoi,mutta ei tietänyt päivää milloin tulisi. Saa sittennähdä onko isä kotona ennen meitä, vai menemmeköme asemalle häntä vastaan. Tietysti menemme jokajunalle sekä yöllä että päivällä, ei hän pääse salaa tulemaan,niinkuin tuli viime kerralla ja avasi omalla avaimellaanja tapasi meidät kaikki sängyssä. Ei, nyt ollaanjunasillalla ja tartutaan käsivarteen ja tullaan riemumarssissa.Ja isä näkee nyt ensi kertaa meidän pienenpojun, jolla ei vielä ole nimeä, kun et sinä ole tahtonut359

sitä kastattaa ennenkuin isä on kotona. Vai kukaties teolette nimen kirjeessä jo sopineet, vaikkette ole sanoneetminulle ja Reinolle. Vaan meillä on myöskin ehdotuksiaja minun on kyllä erinomainen, sillä minusta vauvanpitää olla isän kaima. Emme ole Reinon kanssa päässeetyksimielisyyteen, vaan mitäpä sellainen vielä ymmärtää,sillä Reino on aika lapsellinen. Hänen luokkansaon päättänyt — ajatteles! että meidän uuden vauvannimeksi pitää tulla Sisu Ilkka. No niin, mitäpä vikaaolisi Ilkassa, mutta Sisu sopii paremmin sotakoirannimeksi kuin lapsen. Ja minusta Yrjö Juhani Karhulaon kaunein nimi minkä allakasta voi panna kokoon. Jasen on mummi kyllä harkinnut, kun sen isälle antoi.Olen minä vaan hirmu utelias tietämään, minkä te isänkanssa panette. Kauniita nimiä on paljon, mutta ei mikäänole niinkuin isän nimi, kun ei ole sellaista miestäkäänkuin on meidän isä-ukko. »Ukko-Pekka» olisi kylläkaunis nimi sekin, mutta Yrjö Juhani on sittenkin rakkainja kaunein. Pian pääsemme kotiin, ei ole enää kuinviikko aikaa, ja isä lupaa meidän kanssa hakea joulukuusenja Tuulan äiti antoi minulle pitkän eheän kynttilän,jonka voimme panna kolmeen osaan, niin se puettaakuusen. Äidin ei pitäisi antaa sitä pois, niinkuin sinäannoit kirkkoon viime vuonna, kun oli sankarihautajaiset.Isän tähden tahtoisin, että meillä olisi kynttelejä javauvan tähden. Pitäähän vauvan ensimmäisenä joulunaannähdä joulukuusi ja kynttilät, kyllä se ymmärtää,vaikka pieni onkin. Kyllä annat isälle hirmuisen hyvänjoululahjan kun annat kokonaisen elävän vauvan, isänostaa sen korkealle kuusen tähteä kohti, eikä se isänkäsissä paina enempää kuin pikku enkeli. Sinun ei tarvitsekaan,pikku-oma-kulta äiti, ajatella mitään muutalahjaa meille kenellekään. Parsithan sitten joulun jälkeenmeidän sukkamme, en minä enää osaa haroa niitäkokoon, ja kengänpohjat olisivat kyllä hirmuisen tervetulleetnekin, vaan mistäpä ne ottaa! Mutta nyt oletvarmasti hyvin halukas tietämään, mitä annan isälle.Olen itsekin ylpeä niistä lahjoista. No, kuuntele sittenäläkä hämmästyksestä putoa nurin-narin: hienon, kauniinja hirveän lämpöisen villapaidan, johon olen ristipistoinommellut kirjaimet. Tuulan äiti sai villoja, kun360

lampaat kerittiin, ja kehruutti ne jo syksyllä, muttaminä sain tämän tietää vasta nyt, ja Tuulan äiti käskiminua pitämään tämän salassa, mutta ethän sinä kumminkaansitä kerro isälle, vaan hänelle se tulee yllätyksenä.Kas, minä olin koulussa kutonut isälle sukat, jane onnistuivat oikein hyvin ja niihinkin tuli kirjaimet.Eikö olekin hienoa! Mutta arvaapas, mitä Reino antaa?Tupakkaa. Hän vaihtoi hyvät rukkasensa tähän tupakkaanja sanoi, että kyllä äiti toimittaa uudet! Toruinhäntä, sillä mistäpä äiti aina toimittaa, kun me hukkaammeja kulutamme. Mutta hyvähän sillä ipanalla oliajatus, sillä rintamalla tupakka kuuluu olevan välttämätön.Vaan eipäs malttanut olla siivolla, tuo samainenipana: toisen laatikon kannen oli avannut ja siitä nipistänytitselleen savukkeita, ja saipa sitä kähvellystäänpotea koko illan. Ei minun tullut surkokaan, nauroinvaan . . . Tätä kirjettä näkyy siunautuvan sopimattomanpitkältä, mutta sitten en enää kirjoitakaan, vaan puhelimessasanon, millä junalla tulemme. Eikä minun omanrakkaan-ainoanäiti-kullan tarvitse tulla asemalle. Ainaolet ollut hellan ääressä, kun olemme tulleet kotiin koulusta,ja rusotus liedeltä on ollut sinun kasvoillasi. Minuaitkettää kun muistan tätä. Ja kuparit ovat kiiltäneet hyllyllä,ja kyökin pöydällä on ollut se pieni sinivalkoinenliina, jonka isä oli antanut sinulle kun olitte kihloissa.Ja lanttuloota ja potaatit ovat tuoksuneet, ja joulukaktuson jo ollut puoleksi avoinna. Minua itkettää, äiti,niin, etten enää näe kirjoittaa. Sillä minä olen onnellinen,että voin sanoa: jouluksi kotiin! Ja siitä, että minullakotona on maailman paras äiti ja isä ja vauva jatiaiset, joille täytyy antaa, niille myös jouluruokaa. Muttakuulehan, äiti, ei se joululahja, jonka sinä saat minulta,olekaan aivan huono: se on uusi kastemalja, kun se kristallinenmeni pommituksessa. Unohda nyt että tämänkerroin, senhän täytyy olla sinulle yllätys. Ja tästäkastetaan sitten kaikki meidän vauvat, kun ne syntyvät.Reinolta saat allakan, niin että älä osta sitä. Mutta tätätietysti ei Reino saa tietää. Se on sellainen sininen naistenkalenteri.Hei sitten vaan, äiti. Ja onpa aika tätä kirjoittaessanilyhentynyt yli sadalla minuutilla. Voi yhtäkaikki, äiti,361

että joulu on niin lähellä. Se on nyt parhaimmalla puolellaan.Kunpa me ennättäisimme ennen isää! Tai ehkäseisottekin molemmat vauvan vaunujen ääressä, kun meaika ilolla ja räiskinällä törmäämme sisään. Ja ollaankotona ja on joulu! Hei sitten vaan!Aili Karhula.»Vihdoin kuitenkin kuluivat tuhannet minuutitkintaakse jääden, sinne, mistä ei ole paluuta. Ja matkatavaratja joululahjat olivat koreissa ja laatikoissa ja selkärepuissaja paketeissa ja käsikasseissa. Ja jokainentunsi käsissään ja selässään pitelevänsä joulupukin viehättäviätaakkoja ja hikoili ja komenteli ja tuuppi, sulloutuneenasiihen tungokseen, joka asemilla ja asemalaitureillaja junasilloilla aaltoili kuin tiivis massa, jokaläikkyy puolelle ja toiselle, päästäkseen jouluksi kotiin!Mutta se on koulupojalle ja koulutytölle niin hirveäiimukavaa, ettei minuuttien laskemista ennätä muistaakaan.Hei-hei, joka asemalla sulloutuma kuitenkinvähenee, kotiasema tulee lähemmä, junan konduktööripääsee jo tungoksen läpi ja vastaa levollisesti alituisestisamoihin kysymyksiin. Sillä samat ihmisetkin kysyvätsamaa asiaa uudestaan ja uudestaan, kukapa siinä jaksaisimuistaa junan täsmälliset tulominuutit. Joulujännityksenvallassa tuntuvat liikkuvan vaunutkin, ihmisetnojaavat seiniin ja pylväihin, pysyttelevät istumassamatkalaukkujen päällä, vuorottelevat penkkien käytössäja niin odottelevat seuraavaa asemaa. Mutta hurjastipanyt viivytäänkin! Juna tulee kauheasti myöhästymään.Tuntikausia! Koulupojat ja koulutytöt, jotka ovat laskeneetminuutteja ja sekunteja, saavat nyt ottaa uudenpuhdin varustautuakseen odottamaan — minkäpä tässämuunkaan tekee! Asemilla tulvehtii tunkkaiseen vaunuuntuoreiden kuusten raikas vihanta. Taas myöhästytään.Aseman tungoksessa syntyy yhtäkkiä pysähdys.Kaikki seisovat, kaikki katselevat tämmöisiä vaunujakohden. Matkustajat sisäpuolellakin kiiruhtavat ikkunoihin.Kuuluu sotilaallista astuntaa.— Noin monta!— Kaatuneita tuodaan.— Jouluksi kotiin.362

Vaunuissa vallitsee äänettömyys. Hiljalleen lähdetäänliikkeelle. Joku kääntyy ikkunaa kohden ja pyyhkiisilmiään.Oliko joulun odotus hetkeksi saattanut ihmiset unohtamaanajan kovan todellisuuden? Sota tuli jälleenlikelle.Mutta kotiasematkin lähenivät, temmattiin kimpsut jakampsut hyllyiltä ja penkkien alta, etsittiin lakkeja jakintaita, suoritettiin vielä viimeiset tuuppimiset ja niinollaan tutulla asemasillalla.Onpa tullut ihana rekikeli. Mutta ketään ei ole vastassa.Aikalailla hämärtää jo lyhyt talvipäivä. Ei näyyhtään autoa. Ja rekikin, mikä lähtee liikkeelle, onjalaksiaan myöten täynnä ihmisiä. No, mikäpä tässä,jaksetaan nämä kantaa kotiin. Hei, hei, onkohan isäennättänyt tulla jo? Mitenkähän suureksi vauva on kasvanut?Joko osannee nauraa?Tutun puutalon kulmahuoneen ikkunapa on auki.Äitikö siellä paraikaa kiinnittää myrskyhakaa? Heihei,eikö äiti tunne, heihei, äitiii!Sisarukset vähentävät tuttuun naapuriin päästyä kantamuksiaan,tölmäävät juoksussa eteenpäin, suorittavatyhdellä silmäyksellä kotinurkissa katsastuksen, todetenettä kaikki on ennallaan, ja tulevat pimeään eteiseen.Keittiössä itkee lapsi. Äitiä ei näy. Matalassa vauvavaunussaliikuttelee käsiään pienokainen. Onpa se tulluthirmu suureksi! Onpa se soma! Heihei, äitiii!Äiti astuu vierashuoneen ovesta ja ottaa lapset lämpöiseensyliinsä. He siinä huudahtelevat ja kyselevät.Eivät he malta vastauksia odottaakaan. Mutta eipä äitiosaltaan nyt mitään kyselekään, kuuntelee vaan mitähänelle kerrotaan.— Onko isä jo tullut?Ei vastausta. Lapsi on lakannut itkemästä ja vain liekkienlepattelu kotoisessa liedessä ääntelee.— Onko isä jo tullut?— Onko isä jo tullut?Äiti peittelee lasta ja pitelee sen pieniä hartioita hellävaroen.— On, isä o n tullut.— Missä isä sitten on?363

— Jopas tiedän, isä on täällä jossakin piilossa. Isäää!Äiti nostaa vauvan syliinsä ja asettaa sen kasvot isojenlastensa kasvojen kohdalle. Hän etsii tältä pieneltäavuttomalta olennolta turvaa ja voimaa. Hän ei tahdoitkeä, hän tahtoo hymyillä.— Äiti, mikset sinä puhu?— Isä on tullut. Hän on täällä meidän luonamme.Eikä hän enää koskaan jätä meitä ...— Onko isä kaatunut?Sotamies Yrjö Juhani Karhulan lapset itkevät väkivaltaisentuskan puistattamina. Äidin kyynelten on lupavuotaa aivan hiljaa. Sillä äiti tietää minkä vuoksi isäntäytyi kuolla. Jo silloin kun isä ensi kerran lähti kotoa,hän oudosti kuiskasi Isänmaan nimen, kuiskasi senuudella tavalla. Nyt pitäisi näille kaikille orvoille antaatämä kallis isän perintö — Isänmaan nimi sellaisenauutena, jommoisena he molemmat, isä ja äiti jäähy väishetkelläsen omistivat.Ja äiti kokoaa lapset syleilyynsä ja kertoo heille hiljaisinsanoin ja hiljaisin kyynelin, mitä hänelle rintamaltaon kirjoitettu. Kuinka isä kovissa tuskissaan hellästiajatteli heitä sidontapaikalla metsässä. Kuinka hänpyysi sanomaan heille, ettei pidä surra. Ja kuinka hänkiittää Jumalaa siitä, että sai antaa henkensä Isänmaanedestä . ..Äiti jo hymyilee pienelle pojalleen, joka on nukkunutlieden himmeään loimuun, ja suurten lasten nyyhkytyksethiljentyvät vähitellen.— Ja ajatelkaahan, lapset, että meille annettiin tämä;pieni Yrjö Juhani. Katsokaa kuinka hän on isänsänäköinen — eikös olekin! Ja että saimme isän kotiinjouluksi! Menemmekö nyt häntä tervehtimään. Hännukkuu Jumalan rauhassa ... Täällä omassa kamarissaan. ..V. 1943.364

LEIJONA-NAPPIJestas sentään, mikäs nyt astui konsulin kyökkiin!Nappiniekka sotamies, joka kohteliaasti teki Miljallekunniaa ja sanoi tulleensa hakemaan herrasväkeä ristiäisiinmajuri Salmion luo, kun siellä kello yhdeltätänään pitäisi olla ristiäiset.Jestas sentään meidän rouvaa, kun ei mitään ollutpuhunut tällaisista juhlista, vaikka yleensä aina ystävällisestiasioistaan puhuu. Vaan tohtii olla, että Milja silloinoli sattunut olemaan jonossa maidonhaussa, juurikun konsulinna on puhua aikonut ja sitä varten kyökkiintullut. Pitää käydä ilmoittamassa.Sillaikaa kun konsuli peilin edessä pani rouvan pieniäkauniita nappeja takaa kiinni, rouva kun otti juhlaanmustan silkkileninkinsä, seisoi sotamies keittiössä hieroenkeskustelua neiti Miljan kanssa, joka ei ollut koskaanollut mikään miesten mielistelijä.— Onpa siellä tänään aika pyryilma. Sentähden kaiketikinmajuri auton lähettikin.— Taitaa olla ... Vaikka tiedänhän minä sen vissistikin,kun aamusta kävin maitopuodissa. Hihhihhih, jestassentään kun ihmisen pitää oleman höntti!— No mitäs siitä — ehkette vielä ole tottunut näihinkaupungin tapoihin. Olette ehkä maalta.— Korpraali on leikkisä mies, huomaan. Se on oikein,että kaikki kääntää Katkismuksen mukaan. Piti tullajustiinsa tännekin auttamaan, kun konsulinna on sieltäsamalta kot'puolelta syntyisin kuin minäkin ja kun täältäkaikki palveluspiiat kuin vimmatut justiinsa nyt tahtovatsotapalvelukseen, nimittäin lotiksi.— Kas kun ette lähtenyt tekin ... Ei siellä ikävä tule,365

kivaa seurustelua me siellä pidetään keskenämme kuinparhaat sisarukset.— Hihihii — uskokoon kuka tahtoo.— Tulisitte katsomaan. Meiltä äsken yksi lotta jäikin»paketin» alle, kun paketti tuli taivaasta...— Jestas sentään mitä sanotte. Pommin alleko se jäi?— Sellaistakin sattuu.— En minä sitten. Niin ja enhän minä enää —hihhihhii — kelpaa siihen sisarelliseen seurusteluun.— Mikäs siinä sitten olisi... Pulska olette kuinvehnäpulla...— Hihhihhii — älkäähän, älkäähän, ei minuun olekoskaan mies koskenut... Mutta jestas sentään, nyt onkonsuli saanut napit kiinni ja konsulinna menee tampuuriinottamaan turkkiaan ...— Ool-reit, sanoi amerikkalainen. Hyvää voimistasitten vain ja tervetuloa keittämään papusoppaa maailmanhauskimpaan korsuun.Milja hyppäsi oven eteen ja kasvot ilon rypyissä kuinpaahdetulla nauriilla sanoi:— Tulettekos te saattamaan herrasväkeä myös takaisin,hihhihhii?Sotamies piteli Miljan lämpöistä, työssä lujittunuttakättä.— En nyt tiedä. Kun siellä rintamilla käy hienojaulkomaalaisia rouvia katsomassa poikia, niin upseeritottavat heidän kätensä näinikään ja mäiskäyttävät siihensuunsa. Mutta minusta menee samalla tämä näin ...Hihhihhii...! Jestas justiinsa mitä se teki! Iiii-ii-ii— keskelle suuta mäiskäytti. Milja jäi seinään nojaamaankuin silityslauta eikä käsittänyt mitä oli tehtävä:pyyhkiäkö pois se sotamiehen muisku vaiko pitää semuistona. Häntä rupesi itkettämään. Koskaan ei hänelleollut tällaista tapahtunut. Pitikö se hävytön häntä näinpilkkana? Vai tottako olisi tarkoittanut? Totta kai tällainenoli kosimista, mitäpä se saattoi muuta olla? Muttakun ei tuo nimeäänkään sanonut. Vaan eihän siinä ollutaikaakaan, kun konsuli jo sai ne napit kiinni... Eihäntok' ikinä armeijan sotamies niin hävytön ollut, että hänrupeaisi laskemaan leikkiä vanhan ihmisen — taikkajollei nyt vanhankaan, niin jo tasaantuneen — kanssa.366

pulska kuin vehnäpulla! Ei se ollut pahasti sanottu.Sellaisia oli paljon, jotka antoivat arvon syöneelle ihmiselle.Kyllähän niitä nälkäkurkia tällaisina sodanaikoina tapasi, mutta siellä kotipuolessa oli sentäänjumalankiitos ruokaa. Hihihihii, se poika ymmärsiyhdellä silmänluomalla, että paketteja varmaan lähettäätämä konsulin likka — kyllä tulee sekä keitettyä ettäpaistettua, jos tuon kihlaa!Ja kihlata molskautti yksintein. Keskelle suuta. Jestassentään kuinka mukavalta se tuntui. Olisipa poikavielä tuossa, niin uuden molskahduksen pyytäisi. Mitäpäniistä turhista sanoista. Ja oliko tässä sellaiseen aikaa.Kyllä hän tulee tuomaan konsulin herrasväet kotiin jatulee vielä uuden kerran tekemään ihan tiiviit kaupat.Konsulin ja konsulinnan askelet olivat jo kadonneetportaista ja hissinkin ovi alhaalla töksähtänyt auki jakiinni. Milja pysyi yhäti paikallaan, miettien tilannetta.Näin se yhtäkkiä voi muuttua ihmisen elämä. Ei edesunen ilmoitusta ollut annettu, ei mitään joka olisi tiedoittanuttällaista elämänmuutosta. Mitähän äiti tähänsanookaan ja sisaret, jotka aina ovat puhuneet: et sinäketään saa, olet pieni ja pullea ja pistävä kuin siili. Janytpä itse korpraali tuli ja loksautti suulle. Suudelmaksisitä sanotaan runokirjoissa ja pyhässä Raamatussakin.Ihihihihii, nyt sitten ollaan kihloissa! Tottahanse sitä tietää, kun suudelma lyödään ihkasen vieraantytön suulle, että »minä rakastan sinua» ... Jestas sentäänkun se poika oli kaunis! Nappeja kalisi edessä jatakana ja olkapäillä kulki siniset viirut. Ja entäs sehaju, joka tuli mukana ja täytti koko kyökin. Siinä olitupakkaa ja lankkinahan tuntua ja hikeäkin oli — jestassentään sitä tuoksahdusta, joka tuli ovesta...! No, no,no tyttö, olethan nyt ennenkin sotamiehen nähnyt, eihäntämä senkummempi ollut... Milja koetti puhua itselleenjärkeä, mutta tuli kaikesta huolimatta siihen varmuuteen,ettei kaikkia niitä nappeja ja hajuja voi ollatavallisessa sotamiehessä, vaan justiinsa tämän täytyyolla korpraali tai muu upseeri. Ja entä jollei olisikaan— nätti poika se oli ja sulavasti kädestä otti ja — ihihihii,suudella sujautti ennenkuin Milja ennätti ajatuksenalkuakaan ajatella. Saa sitten nähdä, koska tuo tulee367

oikein puhumaan asiansa lukkoon ja sormuksestakin puhumaan.Kyllähän nyt on sodan aikaa eikä sormuksia ole niinjoka puodin ikkunassa, mutta rahalla saa — ja Miljallaon kotona pankkikirja eikä se tyhjä olekaan.Vaan etteihän korpraali vaan ollut mahtanut jostakinkuulla, että Milja oli rikas, kun kuitenkin noin äkistitämän päätöksensä teki? Etteihän vaan olisi antanutsuuta rahan vuoksi? Mutta jestas sentään, mikseikäsantaisi säästöistään tuollaiselle korealle pojalle yhtähyvin kuin sukulaisille, jotka aina kuoleman jälkeenovat kärkkymässä. Eivät ne raaski kunnon hautajaisiakaanpitää. Mutta tämä vie pappilaan ja, ihihihihii, sittenasetutaan yhteen ja lapsiakin tulee, pieniä muksuja,ihihihihii, toiset isänsä, toiset äitinsä näköisiä... ihihihihii...Olisi sentään ollut mukavaa, jos morsian olisi tietänytedes sen pojan nimen. Ja mikä se oli miehiään? Etteivain olisi ollut jokin puijaripoika. Sellaisiakin oli näinsodan aikana paikat piukassa. Kyllä varmasti konsulinnanäissä ristiäisissä on ollut sylikummina — ei nyt kukaankonsulinnaa kutsukaan, jollei tällaiseen tärkeimpääntehtävään. Konsulinna helposti kysyy majurskalta, ettäkuka oli ajamassa autoa, konsulinna on sieltä Miljankotipuolesta kotoisin... Ihihihihii — keskelle suutamaiskautti, jestas sentään sitä poikaa! Mutta juuri sellainenhanmiehen olla pitää, käy niinkuin tuulispää ruiskuhilaankimppuun ja maasta nostaa huiskin häiskin.Milja olikin nyt maasta nostettu huiskin häiskin. Häntäitketti ja nauratti, hänen sieraimensa särpivät outojahajuja, hänen suunsa maiskutteli ja mutrueli. Mitään eivielä puhuta konsulinnalle. Antaapas olla kunnekkakorpraali itsestään tulee. Ihihihihiii!Jestas sentään — nyt se jo tuleekin. Herrasväetkääneivät vielä ole kotona, mutta pojalla näkyy olevan kiire!Rakastaako poika näin vinhasti? Milja kuuli selvästi,että sotamiehen saappailla noustiin portaita.E-ei, vaan mentiin yläkertaan. Ohi menivät askeleet.Monta päivää — ja ehkä yötäkin — hän odotti näitäaskeleita. Kun ei hän sitten enää odottanutkaan, naputettiineräänä iltana hiljaa ovelle. Konsuli ja konsulinna368

olivat onneksi teatterissa ja Milja jo kampasi tukkaansapannaksensa nukkumaan, kun sattui olemaan sumua eikätarvinnut pelätä hälytystäkään. Nak-nak-nak-naknak...Milja päästi paksun palmikkonsa riipuksiin.,— Mikä siellä koputtaa?— Na-nak-nak-nak... Se sotapoika vain. Se jokaajoi konsulin herrasväet ristiäisiin. Eikös neiti muista.Miljan sydän takoi niin että korvia myöten kohisi.— Herrajestas sentään, vai pitäisi minun muistaakaikkia sivistymättömiä tollakoita. Ei visiittiin tullaöiseen aikaan, koska vielä päivääkin on tulla.— Ei mutta, neiti, onkos tämä nyt yötä, parasta iltaahantämä on. Ei, ei neiti, kun minulta jäi tänne käsineetsilloin . ..— Jestas sentään — en minä ole mitään käsineitänähnyt!— Avatkaapa ruikku-pikkusen, niin löydän ne itse,muistanhan mihin ne panin. .. Nahkarukkaset, ensiluokkaiset.— Vai rukkaset hihihihihii... Vai rukkaset — täältäpäinne annetaan, eikä niitä muualta tänne tuoda tarvitse... rukkasia.— Hei hei, neiti, ei saa olla niin julma. Tulee taastästä lähtö rintamalle. Ja piti viime kerralla se asiajäädä toimitetuksi niin lyhyesti. Mutta vietetään nytkiva ilta, mitäs me tässä torailemme ja pidämme tätäovea kiinni. Nak-nak-nak. Rintamalle pitää lähteä eikäole ketään, joka lähettäisi yhtä pakettia.Emiljan sydän olisi hypännyt oveen ääntä vastaan,jollei tytön luja rintakehä ja hyvinvoipa lihasvarustusolisi pidellyt sitä häkissä.— Minä päästän sitten, mutta konsulinnan mammanvanhan puntarin otan käteeni ja se paukahtaa päin naamaa,varmasti, jollette ole siivolla. Jestas sentään mitätulettekaan minulle sanomaan, että täällä vieraita käsineitäpitäisin! Ei ole näillä minun käsilläni kynnen vertaakähvelletty . . . Jestas sentään — ei tarvitse tullahalailemaan. Hihihihihii.. .Mutta korpraali vain halasi.— Sinä makea vehnäpulla, olepas nyt hiljaa, että saan24 — Talvio, Kootut teokset XII 369

oikein hyvänä pitää. Viskataan puntari nurkkaan. Kasminä pyydän anteeksi äkkipikaista käytöstäni viimekerralla. Mutta eihän minulla voinut olla mitään tarkoituksia,kun en voinut tietää minkälainen pehmoinenpyllykkä täällä olikaan. Vaan se rakkaus tuli sitten, kunse muiskahduskin oli ollut. Ja minä olen Sulo SalminenSuomaalta ja olen ajanut herrojen autoa välillä, muttatykistössä oikeastaan palvelen. Ja minä kirjoitan sittenkyllä osotteen, että paketteja lähettää voit. Emilja, lähetätkösSulollesi paketteja? ... Kiva sinä olet, Emilja, jamimmoiset sinulla on hiukset! Ihan niinkuin KoivulanManun ajokilla, joka onkin aivan nuori ja vasta rintamallelähetetty.Emilja oli tukahtumaisillaan tupakan, uuden saapasnahan,hien ja saunan lemuun.— Sulo on ollut saunassa? sai hän kitistetyksi rinnastaan.— Olinhan minä, sieltä juuri suoraan tulen ...Miljasta tuntui kovin mukavalta, että sotamies näinhänen luokseen tullessaan oli ollut puhdistamassaitseään. Kainostellen hän sanoi:— Mitäs niihin paketteihin pitäisi panna?Sulo Salmisen suu oli juuri ottamassa uutta muiskua.— No mitä vain: sukkia ja alusvaatetta ja voita jakahvia ja tupakkaa ja ...Milja kovin torjuili ja kainosteli.— Jestas sentään, mistäs minä niitä otan, hihhihhii?Älkää nyt kutittako ...— Ehkä Emilja keksii... Ehkä konsuliltakin jotakinliikenee.— Niitä on niin tullut pyytäjille annettua... Muttasormuksiin minulta ehkä kyllä liikenee. Hihhihhii —onhan minulla pankkikirja... Kihlasormuksiin, meinaan.— Vai, vai on pankkikirjakin. Taitaa olla paljonkinsiinä pankkikirjassa?— Hihhii, se nähdään sitten. Jestas sentään, kun jorupeaa kyselemään pankkikirjaa ...— Enhän minä. Itsehän Milja sormuksista rupesi..— Minä vaan sitä—— Niin, ja minä vaan, ettei minulla pankkikirjoja ole370

vanhukset hallitkoot taloa kuolemaansa asti. Minäolen sotilas ja maailman Matti ja minulla on rakkauskuin nuoren kukon heltta. Istupas siihen polvelle, ettäoikein katselen.Milja muisti, että hänen suupielissään ja silmäkulmissaanoli selvät rypyt. Ja hän kaivoi kasvonsa Sulon kainaloonja hypisteli siinä hänen näppejään ja olkaimiaan.Ne olivat pojalla totisesti koreat ja tuoksut, jotka hänestälähtivät, ylen makeat — mitäpä hänen tarvitsi tehdätiliä iästään. Mitä se tähän kuului, ihihihihii! Paremminkuin sekään, että hän lapsena oli pudonnut heinienmukana tallinparvelta ja kauan ollut kuin sekaisin päästään— ihminenhän hänestä silti oli tullut.Ei Sulo toki mitään siihen suuntaan tiedustellutkaan,pisti vaan kätensä Miljan niskaan, kun Milja sähköpannullakahvia keitti. Ja sanoi nyt aina tästä puoleenmenevänsä Koivulan Manun ajokin harjaa sivelemään,se kun oli juuri näin kiva niinkuin tämä tukka. Teatterinpäättymiseen oli vielä sen verran aikaa, että ennättiasiat puhua selviksi. Ja Sulo näytti vanhustensa kuvaa— he olivat siinä yhdessä ja äiti näytti olevan yks'­oikoinen maan vaimo, saman tyylinen kuin Miljan omakinäiti, niin että Miljalta oli itku päästä, kun hän vanhaamammaansa siinä muisteli ja sulhasensa äidin kuvaakatseli. Jestas sentään — hänellä oli nyt sulhanen jamistäs se oli tullutkaan! Isä Salminen ei ollutkaan yhtämukavan näköinen — vähän kekkuli tuntui olevan jaSulon kellotaulu elikkä naamataulu oli isän tekemäparemmin kuin äidin.Mutta oikea sotapoika oli kun olikin konsulin kyökissäja hän poltti siinä tupakkaa ja polki paperossin pätkätsaappaansa alle ja joi tyhjäksi kahdenlitran kahvipannun,ja piteli Miljan täyteläisiä olkapäitä ja lupasilähettää potrettinsa ja kirjoittaa. Ja Milja hypistelihänen koreita näppejään ja olkaimiaan ja joi sieraimensatäyteen hänen miehekkäitä hajujaan ja lupasi antaapankkikirjastaan rahat sormuksiin — eikä se kirja aivantyhjä ollutkaan — jestas sentään: pitihän siinä ollakinjotakin, kun siihen aina oli koottu.Ja niin Sulo Salminen vielä viimeisen kerran istuttimorsiamensa polvelleen ja kahmaisi häneltä aikamoisen371

muiskahduksen niin että Milja oli tukehtumaisillaan jaihan huutamalla huusi, että . . . iijiijiijii.. . nyt riittää!Ja mitä siinä vielä puhuttiin paketeista ja kirjeistä japotreteista, jäi Miljalta oikeastaan terävästi huomaamatta.Sillä hän ajatteli: kylläpä sillä oli taito antaasuuta, sen taidon hän oli aikaisemminkin jo oppinut eikätänään tässä kyökissä. Sotamiehen saappaiden kopinavielä kuului portaissa, kun Milja jo työnsi auki ikkunan,jotta liiallinen tupakka ennättäisi mennä huoneestaennenkuin herrasväki tulisi, ja ryhtyi lakaisemaan tuhkaaja savukkeenpätkiä lattialta. Oli vahinko kokonaanajaa ulos näitä hyviä hajuja, mutta joskus konsulinnatuli kyökkiin vielä huveista palattuaankin.Eikähän tätä asiaa niin yhtäkkiä sopinut lähteä hänellepuhumaan. Täytyi se salakihlausaikakin olla, jolloin eiasiaa puhuttu muuta kuin parhaalle ystävälle. MuttaMiljan ystävät olivat siellä maalla. Jestas sentään, eiollut täällä kaupungissa ketään.Vaan täytyi kaiketi kuitenkin pyytää konsulinnaltasitä lähetettävää pakettia varten. Kas, konsulinnalla olisellaiset niinkuin oikeat kahvit takanaan. Ei niitä sieltäsaanut pyytämättä. Jollei joskus laatikko sattuisi jäämäänauki.. . Konsulin tupakat kyllä olivat avonaisinahänen huoneessaan. Ja konsulilla oli paljon hienojakauniita sukkia, mistä lienevät ulkomailta asti tuodut,niinkuin muutakin vaatetavaraa. Lieneekö tuo sittenniin suuri synti, jos niitä rintamalle lähetti. Jos olisipyytänyt, niin kai olisivat justiinsa antaneet. Mitäpäsiitä sitten turhaan näki pyytämisen vaivaa. Jestas sentään,silloinhan se salakihlaus olisi heti tullut julkikihlaukseksi— hihhihhihhihhii...Niinpä konsulin Miljalle sitten alkoi salakihlauksenmakea aika ja pakettien teko. Kerran kysyi konsulikonsulinnalta, minne hänen sikaarinsa häviävät — jestassiunatkoon: konsuli oli laskenut, montako sikaariajätti laatikkoonsa! Ja nyt hän lukitsi laatikon. Ja sielläolivat myöskin paperossit. Mikä pahus Miljan oli pannutkinottamaan sikaareja — eihän Sulo ollut niitä pyytänytkään,ainoastaan savukkeita. Vaan eivätkö sikaaritkinolleet savukkeita? Kerran konsuli rupesi ajamaantakaa silkkistä nenäliinaansa — kehtasikin sitä yhtä372

uveta jahtaamaan, vaikka hänellä kymmeniä oli. Jajuuri sen oli Milja Sulolle lähettänyt, jestas sentään,siksi että se oli sinivalkoinen ja soveltui sotamiehelle.Konsuli oli sen jostakin saanut — ties vaikka olisi ollutkaunis heila jossakin siellä ulkomailla! Milja punehtuija sinehtyi ja jo oli sanomaisillaan, että hänelläkin, Miljalla,on sulhanen siellä jossakin, mutta päätyi itkemäänkonsulin kysymyksiä. Ja kun ei Miljan herrasväki koskaanollut nähnyt hänen itkevän, niin he jättivät hänetrauhaan ja keskenään tuntuivat pohtivan kysymystä,keneltä tai mistä konsuli oli sen kauniin liinasen saanut.Konsulinnalta hävisi neulomaseuran suuresta säilytyskoristaalushousut, mutta rouvat vatkasivat senkysymyksen keskenään eikä Miljalta kysytty mitään.Kerran oli käydä hullusti, kun postinkantaja myöhästyieikä Milja ollutkaan vartioimassa korttien tuloa. Sulhasmiehenkortti oli joutunut konsulinnan käsiin jasiinä kiitettiin vastaanotetusta kahvista, mutta sanottiin,ettei niin herraskaisia sukkia kannattanut lähetellä —tanakkaa tekoa piti kaiken pakettitavaran olla. Ja vieläkysyttiin eikö savukkeita enää tulekaan. Onneksi konsulinnajoutui pitkään puhelinkeskusteluun ja Miljahyökkäsi postiläjän kimppuun. Ja sitten tuli vielä hälytyskin.Jestas sentään, kun tuli hyvään aikaan. Muttavalokuvaansa ei poika vaan lähettänyt. Ja merkillisestihänen ulkomuotonsa alkoi Miljalta mennä mielestä. Kunsen sijaan komeat napit ja olkaimet hän aina unessakinnäki ja niitä oli hypistelevinään.Tulivat sitten ne kovat taistelut. Milja ei enää uskonutnäkevänsäkäään Suloa. Kuolemansanomia vain rintamiltasaapui. Eivät enää kulkeneet kortit eivätkäpaketit. Koulut, lepokodit ja loistohuvilat muutettiinsairaaloiksi. Kaipa Sulo Salminenkin haavoissaan makasitällaisessa sairaalassa, jollei jo ollut kuollutkin. Ja oliolevinaan rauha, vaikkei siihen kukaan uskonut. Ei enääollut hälytyksiä ja kellareihin hankittiin jälleen halkoja.Mutta ei tuntunut olevan kenelläkään rauhaa. Missähänlasaretissa se Sulokin kuolemistansa odotti?Nak-nak-nak-nak . . .Vaan jestas sentään, mitäs nakutusta tämä oli? Naknak-nak-nak.Ihan tällä lailla oli Salminen juuri naku­373

tellut kyökin oveen. Mutta sitä ennen oli kuulunut sotilassaappaidenluja astunta. Ei ollut tämä naksuttaminenmitään laillista, sillä askelet olivat sipsuttaneet niinkuinminkäkin mamsselin patiinit... Nak-nak-nak ...Milja keskeytti askartelunsa hellan ääressä ja kuunteli.— Emilja, minä vaan täällä — päästäpäs sisälle.Jestas sentään, ihan se oikea ääni se oli, SalmisenSulon ääni, vaan eikös hänellä enää saappaita ollutkaan?Ei ollut, eikä muitakaan entisiä viehättävästi tuoksuviavarusteita! Hän seisoi kuin ilkisen alasti Miljanedessä, vailla sotapojan pukua, vailla sen nappeja jaolkaimia, siviili-miehen tollakkaissa vaatteissa kuinmikäkin liukas tursas, johon ei voi miltään kulmaltatarttua. Kun tuo limainen kiiski yritti Miljan olkapäitäkoskettaa, niin Miljasta tuntui, ettei hän ikinä ollut kokomiestä nähnytkään, ei tuntenut olisi, jos kadullakin olisivastaan tullut. Vain ääni ja nakutus olivat tutut. Jajos sitten oikein tarkastamaan rupesi, niin justiinsa kellotaulunkinmyös tuntemaan rupesi.Mutta jestas sentään kuinka oli mies muuttunut. Jatuolle sileälle mieshenkilöllekö nyt pitäisi ruveta hankkimaansormusta omasta pankkikirjastaan? Kuin mikäkinimeväinen hän seisoi Miljan edessä, huulet mutrussaikäänkuin olisi tuttia pyytänyt hampaattomaan suuhunsa.— Jestas sentään, mikäs siveeli sieltä nyt tulee?— Hei hei, Emilja, terveisiä vaan Kannakselta. Jakiitos vaan paketeista.Konsulin Milja seisoi kädet puuskassa keskellä lattiaa.— Mihinkäs kaikki miehen-merkit jäivät, mihin leijonanapitja olkakoristukset?Sulo vastasi hiukkasen surumielisesti:— Tuli paha rauha — piti riisua koristukset. Ihmettelenettä joku hengissä pääsi siitä helvetistä.Miljapa ei taipunut siihen surumielisyyteen.— Jaa jaa, jestas sentään — kyllä se univormu korpraalintekee ja kun sen riisuu, niin on jäljellä tuttiaimevä poikalapsi, hihihihihii.Milja huomasi äkkiä, että Sulo Salminen nyt tiukastitarkasteli hänen kasvojaan. Konsulinnan emännöitsijä374

oli unohtanut kääntyä pois päivänvalosta. Pommikellareissavalvotut yöt eivät olleet silittäneet ryppyjä hänensuupielissään. Ja alituinen pikkunälkä oli aiheuttanutlaihtumista, joten ihon laskokset olivat syventyneet riipuksiin.Jestas sentään, nyt tuo sen kaiken näki. Peilistäoli Milja sen itsekin nähnyt ja nyt sen näki tuomieskin. Milja kiiruhti sanomaan:— Istu nyt sitten, niin tuon paperossin ja keitän kahvia.Konsuli on ulkomailla ja rouva...Eihän tuo mies istuutunut.— Kiitoksia vaan, sanoi. — Lähdenkin tästä maatöihinvanhusten luo. Hyvää voimista sitten vaan. Täälläsattuukin olemaan taskussa nappi — se on niitä leijonanappeja.Niistähän Milja niin pitää.Nappi naksahti pöydälle ja mies painui kättä antamattaovelle. Jopa taisi pitääkin itseään kenraalina, kuntuolla tavalla käyttäytyi. Eikä tullut takaisin.Jestas sentään — jokos se tosiaan lähti! Milja ei liikahtanuthellan äärestä, missä punaisena hillosi marjoja,vaan ihmetteli, että tuli sellainen tyhjä olo. Jos portaissaolisi kuulunut sotilassaappaiden mahtavaa astuntaa, niinehkäpä hän olisi huutanut takaisin lähtijää. Muttamamsselimaiset patiinit siellä vaan sipsuttelivat. Jasaivat sipsutella.Vaan kun hän sitten pöydältä tapasi leijona-napin,yhden niistä, joita hän oli kosketellut sinä iltana, jolloinSulo Salminen oli pidellyt häntä polvellaan ja antanuthänelle suuta, niin hän nosti sen kuumaa poskeaan vastenja kauan piteli sitä siinä. Ja säikähtäen tunsi, etteihäntä enää milloinkaan mies pitäisi hyvänä.Kyynelten vuotaessa hän vaistosi, että leijonanapintuoja oli hänen köyhään elämäänsä armeliaasti kuljettanutmurusen rakkautta — pienen hitusen siitä rakkaudenroihusta, jolla verinen sota oli rintamalla lahjonutuhrejaan.375

SE ODOTETTU LAIVAOnhan täällä meillä toki ennenkin odotettu laivoja.Niin paljon kuin Suomessa on merenrantaa, niin täytyyaina olla laivojakin tulossa. Kyllä maar' se PauliinanKallekin laivaa odotti senjälkeen kun hän oli tietoonsasaanut, että Amerikasta hänelle oli lähetetty perintöraha.Ja laiturilla itkien istui sekin sepän Santra, jokaodotti sulhastaan Ruotsista tulevaksi — hänelle oli näetpuhuttu, ettei tulekaan hänen sulhasensa, tällä kun onsiellä Ruotsinmaalla jo toinen morsian, mutta Santraodotteli myöskin pienokaista ja odotteli niinmuodoinsamalla kuin itselleen sulhasta, niin tälle isää. Tietäähänsen, että odotus oli sellaisissa olosuhteissa täyttätotta. Niin, eikä sovi unohtaa Naumon isäntää, jokaodotti Eirsiirin maasta rotuvasikkaa, sellaista kymmenientuhansien markkojen elukkaa eli kanta-lehmää,jonka kautta piti uusittaman koko Naumon kartanonsatapäinen karja.Mutta ei sentään milloinkaan missään liene niin kiihkomielisestiodotettu laivaa kuin meillä nyt suurtensotien jälkeen. Tämän laivan ei ollut määrä tuoda sulhasta,tai perintörahaa tai rotuvasikkaa, vaan kahvia,kansan mielijuomaa, jota oli saatu olla vailla monet raskaatvuodet. Sillä kahvikulta se kuitenkin on virkistystenvirkistys niinhyvin miehisille miehille kuin naisväelle.Ja nyt oli sekä sanomissa että radiossa ja ihmistenkesken suusta suuhun tiedoitettu, että suomalainenlaiva Osiris on lujassa kahvilastissa lähtenyt Rion satamasta,ennättääkseen vapunpäivän tienoissa purkaa antimensajanoiselle kansalle. Saarnatuolista tosin ei tätätiedoitettu, mutta kyllä uutinen varmasti oli tullut joka376

kulmalla tietoon. Sanottiinko että laiva oli vahvassalastissa? Jopas ne ovat ajattelemattomia, kun niin piukkaanpakkaavat. Kuinkas kävi Kivisalon saaren miehille,kun panivat veneeseen sellaisen myllykuorman,että laita kulki ihkasen veden rajassa: tuulispää veiveneen nurin, miehet töin tuskin pääsivät uimalla rantaan.Etteivät nyt vaan vierittäisi sitä kahvilastiakinmeren kaloille!Olisihan tällä hetkellä ollut keskustelun aiheitamonenmoisia, niinkuin sellaisiakin kuin murhista ja varkauksista,puhumattakaan taivaanmerkeistä ja ihmeistä,jommoisia ei enää vanha-kansakaan muistanut. Niin, jaentäpäs sitten rakkauden roihusta, joka sytytti tulipalojaihmisten sisälmyksiin niin etteivät he tietäneet, aviopuolisotkaan,kenelle he papin edessä olivat sanoneet,että »vastaus tahdon». Kyllä näistä olisi ollut puhumista.Mutta ihmiset puhelivat kahvista.Tiettyä on, että sellainen keskuspaikka kuin Pirisenkauppapuoti joutui asiassa lausumaan sanansa moniinkertoihin. Ensin alussa, kun sotien aikana kaikkinainenliiketoiminta oli ollut uhkaavasti seisauksissa, tuntuioikein mukavalta, kun tuon kahvilaivan vuoksi puhelimenäärestä ei tahtonut päästä minnekään.— No päivää, se tulee kai sitten varmasti, se kahvi?Kyllä kaiketi minut tunnette, vaikken nimeä sanonutkaan— Rahkojärveltä puhutaan. Emme oikein tahtoisiristiäisiämme siirtää pitemmälle, meillä on aina ollutse tapa, että kuukauden sisällä ristitään lapset ja tämämenee jo siitä ohitse. Lapsi on kuitenkin pahanhengenalaisena kunnekkas se kastetaan . . . Vai on se niin epävarmaa?Pitääkö sitten tosiaan toimittaa se kaste korvikkeella?Hei-hei, Pirinen, olette leikkisä — kyllä metiedetään, että se veden ja hengen kautta tapahtuu,mutta onhan se korvike kuitenkin jotakin kuravettä jaolisi mukavaa tarjota vieraille oikeata ainetta. Pitääköhänsitten sentään yrittää odottaa — ei, lapsi on terve,ei senpuolesta — ja nimikin on jo päätetty, vaikka eiväthänvanhemmat sitä ilmaise, vasta juuri siinä papinedessä se pamahtaa. Mutta pitäkää sitten myös Rahkojärvenvaralta tarpeeksi niitä Osiriksen papuja, etteimeille puutetta tule. Meidän vieraat aina juovat neljä377

kuppia ja neljättäkymmentä niitä pitäisi tulla — kas,sitä sukua on niin taitamattoman paljon eikä kuitenkaankutsutakaan muuta kuin tädit ja sedät ja ensi kädenorpanat. Ja kuitenkin meillä on pikku-orpanoitakinlauma... Ei, ei, minä lopetankin jo. Sanokaa nytAleksandralle terveiset. Ja vähempää kuin kahta kiloasitä Osiriksen ryytiä ei kannata meille ...Pirinen pyyhki hikeä otsaltaan ja kiiruhti vanhan Lutvikinavuksi, kauppapuoti kun oli täynnä kansaa. Kahviapääasiassa kysyttiin, joku kuitenkin pyysi saippuaatai lipeäkiveä tai hevosen mahavöitä, tai silmäneulojaja lankarullaa. Lutvikki, joka oli myynyt täällä jo tämänPirisen isän eläessä, ei vastannut niin hienotunteisestikuin kauppias itse koetti vastata. Lutvi otti lukuun, ettäkevään myrskyt ja jäälautat voivat kääntää nurin kokokahvilastin. Eikä hän tietänyt vastata tämän papulajinpuolesta, oliko se hyvää vaiko huonoa. Siellähän oli,siellä kuumissa maissa, täytetty teitä kahvipavuilla, kunEurooppa oli sodassa eikä ostanut mitään. Sen kahvinsai nyt ottaa sellaisena kuin se tuli.Kymmeniä kertoja päivässä soitettiin Pirisen puotiin.— Terve, terve Piri-poika. Sitä kahviahan minä vaan,että eikös se kohtapuoleen ala tulla. Minä en enää saanukkua yhtä juupelin silmällistä, kun minun vaimoninäkee kahviunia ja jauhaa kahvia unissaan ja toruu piikaakinunissaan siitä että tämä tuhlaa hänen kallistakahviaan. Niin että armahda nyt minua ja ala jo jakaasitä ...— Huomenta-huomenta. Vaimoni on kait jo sinullesoittanut siitä Osiriksen kahvista. Hän on, niinkuin tiedät,suuri tuntija eikä ensinkään pistä suuhunsa muuta kuinkaikkein parhainta lajia. Niin että jos tulee useampialajeja, niin ota meille sitä parasta. Meillä on paraikaa sikalihomassa, kun niitä pieniä potaatteja jäi viime vuonnaniin paljon. Meidän mamma tahtoo sinne teille tuodaoikein muhkean kappaleen, kun vaan saa sitä Osirista.— Hyvää iltaa, Piri-Piri, tiedätkös, minkä hullunkurisenunen minä näin viime yönä. Osiris oli tarttunutpohjaan Hyväntoivon niemessä ja siinä se huojui puolelleja toiselle kuin vanha akka, joka ei pääse paikalta!Tämänhän pitäisi tietää että matka on mennyt hyvin ja378

että pian ollaan perillä! Mutta sitten ... ennätätköhänvielä kuulla ... Onkos siellä nyt niin kiire ettet ennätä?Ei, kuuntele pois vaan, niin joudut hyvälle päälle. No,anna niiden odottaa. Tämä Lulla, tämä sinun kummityttösi,rupeaa nyt puhumaan. Ja arvaapas, mitä sesanoo. Sanoo että »ahv-ahv-ahv-ahv» — eikö nyt oleselvästi: kahv , -kahv , -kahv'.Nimismies Ahtimäen rouva siellä nauroi ja kehoittisylilastaan puhelimessa lausumaan tuon merkitsevänalkusanasensa kummilleen, Piriselle. Mutta ihmisjoukontähden, joka tungeksi myymäläpöydän ympärillä, miellyttäväkeskustelu täytyi lopettaa.Puodissa hääri nyt vanhan Lutvikin lisäksi rouvaAleksandra Pirinen ja olisipa täällä ollut neiti Ruusu-Marja Pirinenkin, jos hänen koulunsa jo olisi loppunut.Ja tämän Ruusu-Marjan ympärillä siinä suurin tungosolisi kiehunutkin, sillä Ruusu-Marja oli päältä kauniseikä hullumpi sisältäkään. Ennen rauhanaikana, kuntyttönen muka isänsä tai Lutvikin apuna liehui tiskintakana, käyttivät vanhat mummut hyväkseen niitä hetkiä,sillä Ruusu-Marja mittasi kitsastelematta ja pistilapsillekin rusinatötterön tai karamellipussin. Hän eitullut äitiinsä, sillä Pirisen rouvan mitat olivat paremmintiukat kuin väljät, niinkuin arvasi laihan rouvanpäältäkin katsoen. Pirinen itse oli siltä väliltä. Ja PirisenLutvikki taas käytti omaa arviointiaan henkilöihinnähden, hän paremmin otti rikkailta ja antoi köyhille,hän kun hyvästi tunsi koko pitäjän kukkaronpohjat.Eräänä aamuna keskellä tuota kahvi-hullutuksenaikaa, yön jälkeen, kun nähtävästi Hermanni ja AleksandraPirinen olivat tilanteesta keskustelleet, sanoikauppamies Lutvikille, että eiköhän olisi parasta ottaatänne tiskin taakse nuori apulainen, kun tuo puhelinoli päässyt sellaiseen vimmaan, että se melkein vaatiyhden ihmisen ajan.Ohhoh, kuinka Lutvikki siitä myrkyttyi. Ei niitä sovitoistellakaan mitä vanha tiskimies nyt esivallalleenpuhui. Samanlaisia tosin latelee, kuin ruostuneita jateräviä rautaharkkoja, jokainen uskollinen palvelijaherransa eteen, kun hän tuntee armottoman vanhuudentulleen, joka aiheuttaa hänelle katkeraa loukkausta ja379

vääryydentekoa niiden puolelta, joita hän on pitkän elämänsäaikana hyödyttänyt. Pankaa vaan pois, kyllähänhän, Lutvikki Koistinen lähtee, lentäköön täällä vaankuin pääskynen se uusi — ja nuori — herra puhelimenja makasiinin väliä! Kyllä perästä kuuluu.Ei Pirinen ollut tarkoittanutkaan, että tuo uusi pääskynentäällä yksikseen lentelisi, vaan että hän auttaisiLutvikkia ja toimisi Lutvikin valvonnan alla. Mutta sitäei Lutvikki uskonut ja myrtynyt mieli, kuin mikäkinhomehtunut etikankatku matasi puodissa permannostaylöspäin myymäläpöydän laitoja pitkin ja siitä kohtihyllyjä, joilla oli sille yllin kyllin tyhjää tilaa, ja kattoon,josta se joitakin korvikenuoria pitkin laskeutui alasostavan kansan sieraimiin. Mutta kaikkien yhteinentunnettu, vuosikymmenet Pirisen puodissa nähty jakoettu Lutvikki oli kahvivimmassa väsynyt. Ja murheenpilvet, eivät ne suinkaan suotta pimentäneet itsensäkauppamiehen otsaa niin että hänen piti silloin tällöinkäväistä klahvillaan ottamassa virkistystä. Kaikkeinpahimmin koski Osiriksen odotus rouva Piriseen. Hänlääkitsi itseään kahvilla. Heillä oli sitä, itseään varten,»pieni määrä» vintin takakonttorissa. Mutta sitä pitiniin taiten käyttää, etteivät tuoksut tuntuisi. Perätiyritti myrtyä ja myrkyttyä mieli Pirisen puodissa, jokaoli suurin paikkakunnallaan. Ihmiset olivat malttamattomiaja epäluuloisia aivan kuin olisivat saaneet tietoonsasen salaisen kahvivaraston. Ja olihan siellävähän muutakin. Ties miten siinä olisi käynytkään,jollei yhtäkkiä myrkkyaalto olisi pysähtynyt ja keväinentuulahdus puhaltanut sisään Piriselle.Se laskeutui alas autobussista, lauantaina, sellaiseenaikaan, jolloin kylässä saunat jo savuavat ja hevosetmalttamattomasti kuopivat maata postikonttorin ja pankinja ennen kaikkea kauppapuotien nurkkauksilla. Setuli nuoren tytön hahmossa, joka tyttö on ensi kertaauudenaikaisesti kiinnittänyt päähänsä muodikkaan kukallisenhuivin ja ripustanut hartioilleen heleänsinisenaivan uudenuutukaisen sadetakin ja nyt tulla tupsahtaakotiin.— Ruusu-Marja! kuiskasivat hymyillen akat Pirisen380

puodin rappusilla. — Ehkä hän tietää jotakin varmaasiitä Osiriksen tulosta, sen kahvilaivan.— Heiluli! suikauttivat pojat polkupyöriensä äärestämakasiinin seinustalla eivätkä nousseetkaan pyörien selkään.Tyttö nyökytti päätään puolelle jos toiselle ja tulijuoksujalkaa puotia kohti, aivan kuin hänellä olisi olluthyvin kiire. Eihän se ollut kuin silmänräpäys, kun hänoli keskellä kahvinostajien piiriä.— Niin, päivää — päivää, terveisiä vaan tuolta naapuripitäjästä.Kivaahan tänne on tulla kun täällä jo onnäin keväistä. Mutta se Osiris, ei se ole mailla-halmeillakaan.Sehän on Gotlannin saaren suojassa, kun oli niinsuuria jäävuoria, että olisivat särkeneet koko laivan.Vasta juhannukseksi voi kahvijakelu tapahtua. Radiossahantämä ...Näin se korea tyttö iloisessa hengenvedossa toimittiaivan kuin ei hän puolestaan ikinä olisi kaivannut omaansuuhunsa kahvin taika-virkistystä.Ihmisetpä kaikki siirtyivät Pirisen kaupasta pihalleja tekivät siinä loppuselvittelyä.Semmoisia ne ovat herrojen kiireet. Tässä tätä nyton odoteltu haikeammin kuin kevättä. Ja monet markatpantu telefooni-puheluihin ja siirretty häitä ja nimipäivänviettoja.Ja onko se sanottu ensinkään, että laivaon suojasatamassa saaren kyljessä — entäs jos jäävuoretovat sen murskanneet, vaikka ostajille luihutellaan,että kahvinjakelu siirtyy juhannukseksi. Ja kun tuleejuhannus, niin sitten sanotaan, että vasta jouluksi.Kukas maksaa tämänkin turhan matkan, jonka RuusaKukkila nyt teki tänne?Jokunen vanha viivyttelevä vaimo osti vielä kortillaankorvikekahvia ja meni sitten menojaan. Puodissaei ollut ketään muuta kuin Lutvikki, kun Ruusu-Marjatouhusi sisälle ja repäisten tomutusvaatteen hänen käsistään,ravisti hänen kättään ja karskisti kuin ihanteellinenkerho-poika sanoi, että »vai pois Piriseltä», ei, jaei tule mitään! Lutvikki oli jo vaarin aikaan ja Lutvikinon oltava vielä sittenkin, kun minun poikani pitäätätä puotia. Muistaakos Lutvikki, kuinka kannoitte mi­381

nua turkkinne sisässä saunaan — oli sellainen hyvin tähtinenilta ja minä olin hyvin pieni.Olisikohan se touhukas tyttölapsi ennättänyt huomata,että vanha puukhollari pyyhki vuoroin silmiään, vuoroinmyymälän hyllyjä samalla säämiskänahkaisella rääsyllä,jota oli käsitellyt tomuriepuna jo vuosikausia.Heiluli kohtasi vanhempansa ruokasalin pöydänääressä ja heidän ympärillään leijaili hyvän puhtaankahvin tuoksu. Tytär tuiskaisi kätensä molemmille vanhemmilleen,otti yhteenkyytiin itselleen kahvikupit kaapistaja sitten ruvettiin puhumaan.— Tuli asioita, sanoi tytär kahvia hörpätessään, nopeastija tarmokkaasti.— Ja mitähän ne olisivat, vastasi hänen isänsä ilkeänhitaasti ja totisena.— Anna nyt, kun juon tämän kahvin. Niin, sitä vaan,että minun tiedossani on oikein kiva ja etevä mies,jonka voimme saada tänne avuksemme.Ja taas isä oli niin ilkeän tuntuinen, kun hän sanoi:— Näytpä sinä olevan piukkaan lastattu, kuin kahvilaivaOsiris. Minkähänlaista tavaraa sinun ruumassasioikein mahtaa ollakaan? Minä otin sinut pois tästä meidänomasta koulusta, kun rupesi kuulumaan sellaisiakulkupuheita, että olisi ollut jotain teerentanssia senmaisterin kanssa. Mutta tiedätkös, että sen saman maisterinserkku on nyt ministerinä. Että älä sinä ryhdytanssittamaan muita. Ja se ei ole ensinkään sanottu,että isäsi voi palkata passareita Lutvikille. Meillä kauppamiehilläon nyt tiukat päivät käsissä. Tavaraa ei saa,verot ovat pohjattomat, mitä hyötyä on minulla ollutniistä puodintäyteisistä ostajista, jotka ovat kysyneetkahvia. Saa vaan nähdä eivätkö ne rouvat ja emännät,jotka suuttuivat kun ei kahvilaiva tullutkaan, vielä toimitaminulle entistäkin kovempia veroja. Oikein yksinkertaistenihmisten silmissä oli liikevaihto Pirisen puodissahyvin vilkas, mutta se liikehtiminen oli vaan tappioksi.Vähän tietää näistä kaikista se tytär, joka tässänyt komentelee ja nakkelee niskojaan. Onko se ehkäjo sinun sulhasesi se erinomainen mies, jota tässä isällesityrkytät?382

— Äih, tuskin olen miestä nähnytkään, ainoastaanvalokuvan.— Tätä puhumaanko sinun sitten piti tulla kotiin?Tuo vanha hupsuko sinut sitten tänne usutti!— Äih, kahvinjonottajat tietysti. Mutta minulla onmuuta ja paljon tärkeämpää. Heiluli liikkuu nyt omannuoruutensa asioilla.— Ruusu-Marja! keskeyttivät molemmat vanhemmatyhtaikaa ja manasivat tytärtään jättämään tällaisensopimattoman nimityksen. Kuka sellaisen rumiluksen olikeksinyt. Olisi luullut, että siinä koulussa oli parempienihmisten lapsia. Heiluli — juopuneet voivat olla Heiluleja,mutta ei neiti Pirinen.Laiha, sairaalloinen kauppiaanrouva oli hellittämättäseurannut tyttärensä liikkeitä, tämän askarrellessa kahvipannunääressä. Hän oli kahvikuumeen kestäessä kerrassaanheikentynyt.— Kuulehan, hyvä lapsi, — mitä sotkua sinun huulissasion? Tulepas tänne. Ihan kuin olisit pureskelluttiiliskiviä. Voi ihme sentään, älähän nyt siinä naureskele... Vai on äitisi lapsellinen. Vai ei seuraa muotia...Kun nyt edes voisin seurata sinun kasvamistasiihmiseksi. Aika kehitys siellä uudessa koulussa onkinjo tapahtunut. Älähän siinä naura. Ota se liina poispäästäsi. Ennen käyttivät piikatytöt liinaa. Voi ihmesentään... jo sinusta onkin tullut aika heiluli!Tyttö seisoi äitinsä edessä, kädet kiinni keinutuolinnojapuissa ja nauroi makeaan. Hän tiesi vastoin äitinsätahtoa ja omaa lupaustaan käherryttäneen hiuksensa jaleiskautteli nyt kiharoitaan puolelle ja toiselle.— Jaa, jaa, mutta kannattaako äidin tätä itkeä. Seihailtu palmikko on minun kassissani, annan sen sinulleikuiseksi muistoksi. Mahdottomia te olette, kaikki vanhatihmiset. Ette soisi lapsillenne nuoruutta. Minuntäytyi itse ottaa itselleni nuoruus, kun et sinä sitä suosiollaantanut. Ja niinkuin minä pyysin. Ihan itkin japyysin, mutta ei vaan! Minä olin ainoa koko luokalla,jonka tukka saparona roikkui selässä. Vihasin minä sitä— ota se, ota äläkä ikinä minulle näytä! Minua naurettiin.Kauppias Pirisen rystyset iskivät pöytään että jyrisi.383

— Kuules nyt, Ruusu-Marja, eikö se kahvilaivanruuma jo ala tyhjentyä? Mitä sieltä vielä saa kuullakseen?— Ehkä riittää tällä kertaa. Olen vielä huomennatäällä ja puhun sitten.Ruusu-Marjan paksu pellavanvärinen palmikko lepäsikuin taitettu ja lakastuva lyhde Aleksandra Pirisen polvillaja kauniit pellavanväriset kutrit tytön olkapäillänauroivat voitonvarmuudessaan sen avuttomuutta.— Vai huomenna tulee lisää. Etkös luule isäsi arvaavanmitä se lisä on. Sinulla tietysti ei ole rahaa. Kaikkiolet pannut turhuuteen. Mutta minä en laske leikkiä,kun sanon, että moni meistä kauppiaista näinä päivinätekee vararikon ja sinun isäsi voi olla yksi niistä. Oletkovalmis ottamaan rikkaan, joka voi elättää sinut? Menenyt ja pese tuo tiiliskiven tahna huulistasi. ..Mutta kevät tuli kiirehtien valtameriä pitkin ja sulattinopeasti jäävuoret, jotta kahvilaivat pääsisivät kulkemaan.Ja puksuttaen ja toksotellen ne nostivat ankkurinsasaarten kyljistä missä olivat olleet paossa kaikkinaisiavaaroja. Ja niiden edellä kulki suuri torventoitotusja tiedonantopauhu, jonka suorittivat sanomalehdetja radio. Ja niin saattoivat kaikki odottavat melkotarkoin seurata missä liikkui heidän kaivattunsa. Jotkatahtoivat lisätietoja, voivat soittaa kauppapuoteihin jakysyä hintoja ja laatuja, tai muutakin asiaan kuuluvaa.Tai ehkä kuulumatontakin. Niinkuin kysyttiin Pirisenpuodista eräänä iltana, tulisiko neiti Heiluli olemaanmukana kahvia jakelemassa. Hänen isänsä, jolle tämäkysymys sattui, kiivastui inhoittavaa »Heiluli» nimitystäja vastasi, ettei sellaista henkilöä ollut heillä jaettä kahvinjakelu täällä kyllä suoritettaisiin täsmällisesti,kun aika tulee. Yleensä olivat ihmiset onnellisestiunohtaneet pienet kiukustumisensa ja puhuivat Osirislaivastalevollisesti ja iloisessa odotuksessa.Onhan selvää, että niin keskeisellä paikalla kuin Pirisenkauppapuoti alkukesän tehtävät olivat suoritetutkiireenvilkkaa, jotta olisivat poissa tieltä, kun tuo odotettujakeluaika koittaisi. Pihamaa oli tasoitettu, pihlajatolivat päässeet kukkaan, pieni puutarhamaa raken-•384

nuksen kyljessä ennätettiin kylvää juuri oikeaan aikaan.Ei sopinut olla ihmettelemättä millä vauhdilla liikkuipitkin paikkoja tytär Ruusu-Marja, korea tyttö, iältäänalle kahdenkymmenen. Hän meni kuin kanervikossairti päässyt liekki, meni huoneesta ulkosalle ja ulkosaltahuoneeseen, kaivoi itsensä kellariin ja taas sukelsi sieltämakasiiniin. Isä katseli sitä leiskuvaa tukkaa ja niitävälähteleviä silmiä, joilla hänen lapsensa veti puoleensaei yksin tuota pattijaikaista Lutvikkia, vaan vanhojamummoja, ukkoja ja lapsiakin. Mikäs oli Ruusu-Marjaanmennyt? Liekkiöksi sanottiin ennenvanhaan sellaistahaltian tapaista ilmiötä, joka lensi ihmiseen ja pani hänethengen täyttämäksi, mutta ei milloinkaan näyttänytitseään. Ruusu-Marja ajatteli jotain poikaa — muutenei tätä voinut selittää. Iloisella helinällä tyttö vastasipuhelinsoittoihin, kun emännät taas hyvissä ajoin alkoivattiedustella Osiris-laivan saapumista ja olisiko joitakinepäedullisia uutisia kuulunut näissä kahvinjakeluasioissa.— Ei, ei, kyllä kaikki on kunnossa. Jopa uutta hyvääkintiedoitetaan. Perässä kuuluu olevan tulossa toinenkinkahvilaiva. Niin että nyt ei pitäisi tulla puutetta...Eiköhän sieltä tule — niin, kaikki eivät pidä riosta,mutta toisille se taas on parasta —, eiköhän kolumbiaaja santosta ja sitten oli jokin uusi nimi, jota en puhelimessavoinut kuulla. No, kyllä minä soitan, aivan heti,kun vaan saan tarkempia tietoja. Käkikin kukkuu —kuuluuko se sinne? Niin, se istuu tuolla pihlajassa. Ei,ei täällä nyt ole kiirettä, on liiankin hiljaista. Isä murehtiitätä hiljaisuutta. Äiti on kylpylaitoksessa, muttakyllä hän uhkaa tulla kotiin kahvijakeluun. Vaikka eise viimein tehnyt hänen heikolle terveydelleen hyvää,kun ihmiset kävivät niin malttamattomiksi odotellessaansitä laivaa. Ei, kyllä se nyt tulee ... Kyllä soitan...Isä haki sanomalehden palstoilta kauppa-apulaista jamurahti siitä istualtaan tyttärelleen: »voisit smalla mainita,että äitisi sai sydänkohtauksen, kun viskasit häneneteensä ison vanuneen palmikkosi».Mutta samalla hän ajatteli, että ehkä olikin tuo käheräksipoltettu lyhykäinen tukka muuttanut tytön. Ennenhän oli Ruusu-Marja, nyt hän on Heiluli ja huilaa sekä25 — Talvio, Kootut teokset XII 385

ministerit että paronit. Kun vaan olisikin täällä näköpiirissäsellainen hyvin korkea herra. Pikkuherroille eitytärtä annetakaan. Onpa tämän ilmoituksen alla kummanimimerkki: »Kauppoja ette kadu.» Jospa nyt niin olisi,sillä tämä hiljaisuus kauppapuodissa on konkurssia jamaailmanloppua. Isä ojensi sanomalehden tyttärelleenja osoitti etusormellaan ilmoitusta. Punehtuiko Ruusu-Marja? Oliko tämä mies hänellä jo katsottuna? Voi ollasilläkin lailla, että tuollaisen nuoren Eevan huokosetaina ovat selkoselällään vastaanottamassa Aatamia, joshän mutkan takaa tömähtäisi näkyviin. Pitikin sen äidinnyt joutua kylpylaitokseen. Täytyypä tästä taas lähteäklahville.Mutta joku tuli puotiin kysymään apulantoja. Toinenosti kivivadin ja kahvikuppeja. Pirisen palvellessa näitäasiakkaita ajoi Lutvikki takaa suuria kärpäsiä, jotkataas olivat tulleet ulkoa. Kädessään vanha säämiskännahkakappalehän ovelasti houkutteli elämänhaluisetpörriäiset ikkunan kulmaukseen ja litisti ne siinä kuoliaaksi.Niitä jäi silti tarpeeksi puotiinkin. Niiden surinatäytti unettavalla kiinteydellä myymälän monituoksuisenilmattomuuden.Tytär päätti lähteä keittämään kahvia ja ojensi sanomalehdenisälleen. Huonoa olisi ollut tämä elämä, jolleiolisi ollut kahvia!— Onhan se sellainen se ilmoitus. Antaa tuon nyttulla!— Taidat sinä tuntea hänet, vaikket puhu. Muttakatsokin sitten, ettet hänen kanssaan ryhdy mihinkäänkotkotukseen. Minun tyttäreni annetaan vain hienolleherralle...— Trrrrrr... Voisiko saada tavata neiti Piristä? Olenhänen toverinsa kauppalasta. Eikö ole kotosalla? — Noettekö te voisi mennä hakemaan. Mitä? En minä olesoitellut sinne ... hävytöntä, kuinka te sellaisia kyselette?Olisin puhunut siitä kahvilaivasta. Anteeksi, herra Pirinenitsekö puhuu? Olisin vaan neiti Piriselle ilmoittanut,että Osiris on lähtenyt Tukholmasta ja läheneeTurkua ... On se totta ... Pyydän saada lähettää terveisiäneiti Heilulille ...Oli kuin lintuhäkki kymmenine visertelevine varpusi-386

neen olisi sijoittunut kauppias Hermanni Pirisen rintakehänsisäpuolelle. Tätä uutista varmaan täällä ei vieläkukaan tuntenut. Nyt vaan nopeasti tänne se kauppaapulainenja sitten ...,— Heiluli, kuule, kuule, Heiluli: Osiris lähenee Turkua.Joku herra, sinun toverisi, soitti tänne. Ilmoitammekomammalle vai emmekö?Ruusu-Marja Pirinen, viipyen kuin mikäkin kauppapuodinhengetär hyvien kahvihöyryjen keskellä kotinsakeittiössä, päästi naurun ja päästi laulun ja kiskaistenryyppylasin isänsä kädestä tarttui häntä olkapäihin jakieputteli häntä siinä niin että jakkarat pöydän ympäriltäkaatuivat. Ja vähitellen oli talo yhtä hippaa ja heilulia.Ja niin koko tämä Pirisen lääni kokonaisuudessaan.Sillä se odotettu satulaiva oli nyt todellisuus. Kuinmerten majesteetti se mitä kauneimmalla ilmalla purjehtikaipaaviensa rantaan ja alkoivat kaikki ne viehättävätkäytännölliset toimenpiteet, jotka tällaisissatapauksissa tulevat kysymykseen.Ja kun sitten kuorma-autot pitkin maata kuljettivatkallista lastiaan, niin mummot pienten asumustensaikkunoista katselivat pelakuuniensa takaa ja puhelivat:mahtaakohan tuo nyt olla sitä kahvia? Ja onkohan sesitä rioa vai santosta, vai kolumbiaa? Toiset olivat luottavampiaja puhelivat: tulipa se sitten kuitenkin lopulta,se kahvilaiva. Tietenkään ei rouva Piristä olisi enäämikään pidättänyt kylpylaitoksessa. Jakopäivien alkaessapani hän taasen vaaranalaiseksi terveytensä. Kahvijonoulottui Pirisen myymäläpöydän luota yli pihamaan jamaantienkin. Ja kun jonon alkupää, saalistettuaan saatavansasitten kääntyi takaisin päin, oli ostajien käsissäepämääräisen värinen neljänneskilon paketti, josta eioikeastaan lähtenyt kahvin haju, vaan jokin muu, mikälienee ollut. Kuitenkin kaikki tunsivat, että olivat saaneetolla ikävöimässä kotiin historiallista laivaa, odotetuintajälkeen kovien vuosien.Mutta olikohan tämä sitä oikeata osirista? uskalsivatjotkut jonottajat ääneen lausua Pirisen kauppaliikkeenuudelle myyntiapulaiselle, Kivisalolle, joka nuorena japuoleensa vetävänä miehenä erinomaisella tottumuksellahoiti jakelua. Mutta ei jäänyt tämä vastausta vaille.387

Tavara oli mitä hienointa rioa ja nykyään saatiin senaroomi aikaan erikoismenetelmällä kastelussa puimatantereellaja kuivatuksessa. Ostajat eivät enää puhuneetmitään. Kukaan ei tahtonut paljastaa tietämättömyyttääntällaisessa kulttuuriasiassa. Herra Kivisalo tiesimuuten, että Osiris heti aiottiin lähettää noutamaanuutta lastia ja että muitakin kahvilaivoja oli tulossa.Niinmuodoin sai ostava yleisö paljon tietää. Ja hyvinpian se oli tietävinään senkin, että herra Kivisalon huulillaoli nähty jotakin tiilenkarvaista — etteihän vaanolisi ollut samaa kuin se kaunistusmaali, jota neiti Pirinenkäytti huuliaan varten.Mutta sitä ei yleisö saanut tietää, että yksi kahvilaivaOsiriksen laivamiehistä oli Pirisen uuden kauppa-apulaisenveli ja että nämä molemmat veljekset Kivisaloolivat keskellä päivää kantaneet kuorma-autosta Pirisenmakasiiniin säkillisen kaikkein parasta kahvia, mitämaanpinta kasvattaa. Sitä oli onnistuttu tuomaan Osiriksenpiikissä. Ja yleisön nähden ja keskellä päivää olitämä herkkukahvi suoraan kahvilaivasta tuotu Pirisenmakasiiniin!Tarkkailija kuitenkin olisi voinut panna merkille, etteiPirinen enää havitellut kauniille tyttärelleen ministeriäeikä paroonia. Kahvilaiva Osiris oli hoitanut sen asianhänen tyydytyksekseen.388

ASIOITSIJAKuvitelmaCATHEUSLähetysompeluseuran valkoinen laiva lähenee kanavaa.No, eikö nyt olekin tavatonta että pienenpuoleisenkirkonkylän ompeluseura vuokraa tällaisen uuden komeanlaivan huviretkeään varten, laivan, missä on niinpaljon hyttejä ja korsuja ettei tiedä lukuakaan. Jokatapauksessa Lainetar nyt on ompeluseuran käytettävänäja paraikaa se lähenee kanavaa. Tämä kanava valkearunkoisineriippukoivuistutuksineen ja näköaloineensuurille järvenselille on kauneinta mitä Suomen kesäaamusaattaa tarjota, ja niinpä jokaisen lähestyvän aluksenmatkustajat hurmaantuvatkin joutuessaan tälle paikalle.Eipä ihme, että nyt lähestyvä laiva, Lainetar, sekinpuhkeaa — voipa melkein sanoa — laulamaan. Kaikkimatkustajat ihastuksen vallassa täyttävät sekä ylä- ettäalakannen ja kaikki yrittävät alkaa hymistystä nousevalleauringolle ja tuoksuville kevätkoivuille. Muttaeivät ainoastaan ihmiset laula — tuntuu siltä kuin laivansiro runkokin, sen pelastusveneet ja köydet, lepotuolitkinesittäisivät jotain omaa ja tunteellista nuottia.Tällä lähetysompeluseura-laivalla nimittäin vallitseeaivan ainutlaatuinen tunnelma, sellainen joka syntyyainoastaan monipäiväisen yhdessäolon jälkeen, yhdessävietettyjen hartaushetkien, jumalanpalvelusten, ripitystenja rukoustilaisuuksien suojeluksessa. Ja kun kaikentämän jälkeen tulee viimeinen päivä — niinkuin nyt ontullut —, niin kuinka haikean ihana onkaan se yhteenkuuluvaisuus,ystävyys ja rakkaus, mikä tänä pyhänälauantaiaamuna vallitsee Lainetar laivalla, kauniille389

kanavalle saavuttaessa! Ei mikään sukulaisuus voi saadaaikaan sitä riemullista palvelemisenhalua, mikä ilmeneekaikessa mikä tapahtuu tuollaisella lähetysompeluseuranlaivalla, mikä on viettänyt vesillä eristettyä elämäänsäparin vuorokauden ajan. Täällä on kamppailtuomantunnonkeskusteluissa tilapäisillä olkivuoteilla, hyvinkinmonenlaiset vakaumukset ovat törmänneet yhteenja kaikesta on rukouksen avulla selviydytty mitä kauneimmallatavalla. Kuinka monenlaisia ja monimutkaisiasieluntiloja onkaan paljastunut! Ei, ei voi käsittäämiten ovelasti sielunvihollinen punoo paulojaan heikonihmisen ympärillä. Ja kuinka ihanalta tuntuu, kun sitävihdoin on päästy tarttumaan sarvista kiinni, pantu sekovalle ja nujerrettu se katumuksessa ja nöyrässä synnintunnossa.Kun rikas kauppias Astelokin koko kansankuullen tunnusti vuosikymmeniä mitanneensa liianlyhyitä kyynäriä ja vietelleensä kanttorin kauniin vaimonsilloin laulujuhlien aikana, juuri kun oli kuorojensuuri yhteisharjoitus... Ja ajatella Hotkia, sepänsälliä,joka oli asemalta vienyt sairaanhoitajattaren polkupyörän,myynyt sen, ja vasta nyt tuli tuntoihinsa! Muttakaikkein kauneintahan kuitenkin oli, kun naapurinemännätSantra ja Marja vierekkäin polvistuivat ehtoollispöydässäja siinä itkivät ja sopivat. Sillä he olivatvihanneet toisiaan rippikouluvuosilta asti, jolloin heilleoli tullut riita tukkimiehistä ja varsinkin siitä Maailman-Matista, joka sitten juhannuskokolta otti pappilan sisäpiianja vei metsään. Niin, ja entäs Aartelo, kunnankirjuri,joka kuvasi miten työlästä on kääntyneen juomarinkoettaa palata kunnon ihmisten maailmaan. Hänetkinolivat entiset ryyppytoverit päättäneet tuhota jahoukutella saastaisille teilleen. He olivat vartioineethäntä metsässä, kun hän palasi hartauskokouksesta, jamitä mahtoi yksi mies viittä vastaan, jotka kävivät raahaamaanhäntä kallionkylkeen ja siinä virnailtuaan jairvailtuaan uhkaamaan hänen henkeään! Kysyttiin siinäsielun uskallusta Aartelolta, kun hän yhä hyvällä puheellakoetti taltuttaa ryyppymiehiä ja taivutella heitäkinluopumaan onnettomasta elämästään. Vaan mitäsauttoi hyvä puhe hurjille. Entisen ystävänsä kurkkuunsuorastaan pyrkivät kaatamaan myrkkyjään ja ties mi­390

ten siinä olisi käynyt, jollei Aartelon huutoa olisi kuultutielle. Kauhea oli kyllä totisesti pahan mahti maailmassa.Ja kun se perisynnin kautta jo oh päässyt pesiytymäänpieniin lapsiinkin, niin että tälläkin ihanalla laivamatkallaoli täytynyt ojennella noita pikkupoikia, jotka toisilleenolivat kateellisia siitä leikkiautosta, joka vierituolla pitkin laivankantta kaikkien haittana — muutenaivan turhaa ottaa lapsia mukaan tällaisiin suuriin herätyskokouksiin!Kenen tuo leikkiauto oikeastaan lieneeollut? Hanna Autin poika ja Hilma Ryylän poika senperässä vakituisesti juoksivat — jommankumman kai sesitten oli. Oikein villeiksi he tulivat silloin kun keskelläselkää otettiin mukaan ne taiteilijat tai kirjailijat, vaikeitä lienevät olleet, jotka veneestään heiluttivat liinaaja pyrkivät matkaan. Eihän tämän Lainettaren olisiollut velvollisuus nyt palvella yleisöä, sehän oli seurallevuokrattu. Mutta rovastihan aina oli niin ystävällinen.Kun kapteeni tuli kysymään, saako heidät ottaa, niinvastasi vaan, että pitäähän lähimmäistään auttaa. Jaeiväthän he olleetkaan häirinneet, kerran vaan tuli seherra tarjoilijalta kysymään konjakkia ja tämä vei häneterilleen. Ja sitten he olivat omissa oloissaan nuo molemmat,jotka oli otettu mukaan keskellä järvenselkää,jossakin alakannen hytissä. Kuiskailtiin että he kirjoittavatfilmitekstiä, ja sehän tuntui kivalta ja jännittävältä.Kunhan nyt ymmärtäisivät aikaansaada puhdashenkisen!Vaateliaampi oli ollut se vihreäpukuinenherra, joka menomatkalla hyppäsi, lupaa kysymättä, joltakinpieneltä laiturilta Lainettareen, kun emännät sillaltaottivat matkalle tuoretta kermaa. Hän se vastavillitsi pikkupojat, tarjoten jollekin naskalille tupakkaakin.Niinkuin pörriäiskärpänen hän huhki sekä yläettäalakannella, mutta pyrki lopulta yhtäkkiä jonkinonkijan veneeseen, ja Lainettaressa oltiin taas kohteliaita,pysäytettiin ja päästettiin hänet menemään. Kohteliaastihän kyllä kiitti ja hattua heiluttaen huusi rovastille,että ihanaa oli ollut joutua kyydittäväksi näinpyhään laivaan. Niin, joitakin tällaisia pieniä harmejaoli sattunut tälläkin pyhitetyllä retkellä, mutta täytyisanoa, että suurin piirtein katsottuna siunaus oli seurannutLainetarta tällä kauan valmistellulla matkalla.391

Pienessä sinisessä alasalongissa istui sävyisänä pianonääressä lukkari-urkuri Tanero, säestäen virkaveljensäAntti Savilan uusia lauluja hänen itsensä sovittamina, jaihastunut kuulijakunta vaati laulun laulun jälkeen, kunneslaulut loppuivat. Olivat kuitenkin laatuunkäypiänuo Savilan Antin laulelmat, totesi hengessä Tanerovaikka hän aikaisemmin oli heidän paikkakuntansa lehdessäpidellyt niitä vähän pisteliäästi. Nyt hän hyvittiaikaisempaa ankaruuttaan, jopa esitti, sopivana välihetkenäomankin laulelmansa — se oli ensiesitys, eikä siitäpitänyt kenellekään mitään virkkaa, hänhän oli leikitelfytsävelillä vain omaksi huvikseen.Alakannella katettiin aamiaispöytää ja emännät MiljaMikkonen ja Aura Kaartinen availivat ties kuinka monennenkerran eväitään, joista jo oli ennättänyt huvetaparhaat palat ja tuoreimmat tuoksut. Nämä ompeluseuranvanhimmat ja uskollisimmat jäsenet, Milja ja Auraolivat ehkä hiukan väsyksissä ja ikävöivät koteihinsakin,mutta samalla heissä ailahteli mielenhaikeus sen johdosta,että nyt oli jouduttu hartausretken viimeiseenpäivään. Ennen puoliyötä oltaisiin erolaiturissa.Mutta tämän kokouksen erikoiset »lapset», ne jotkanäinä päivinä olivat joutuneet kääntymykseen, viettivätihmeellistä yhdessäoloa Lainettaren yläkannella, pelon,kiitollisuuden ja hartauden vallassa. Heitä pelotti»maailma», johon he nyt joutuisivat yksinään: ei ketääntukemassa, kun kiusaukset ja viettelykset tulisivat!— Oi pastori, kuiskasi kaunis Laina Laiho, — minäolen niin heikko, minä niin pelkään! Kun kuulen tutunhanurinsoiton seurojentalolta ja kun kaikki muut lähtevät,ja kun minua vielä kehoitetaan tulemaan, niin ...Minä tiedän, etten voi olla yhtymättä syntiin . . .Ja kyynelet kurkussa Laina kuulee nuoren pastorinäänen:— Rukoilkaa, lapsi, Jumala on heikoissa väkevä jaHän on luvannut kuulla rukouksen. Olettehan kokonaanantautunut Hänen johtoonsa. Asuuhan ystävättärennesiellä aivan lähellä. Pysykää näinä ensimmäisinä vaikeinailtoina yhdessä, niin tuette toisianne. Tehkäätyötä joka vie ruumiillista voimaa. Kun voitatte kiusauksenparikin kertaa, niin ei tee ensinkään mielenne ...392

Te olette molemmat rukouksen lapsia. Kaikki vielätänäpänä rukoilemme puolestanne.Senja ja konttoristi Akseli Hurtti istuivat autuaassahiljaisuudessa sillä puolen laivaa, minne pienten avattujenikkunoiden läpi kuului alasalongista laulu. He olivattällä matkalla »löytäneet toisensa» ja solmineet elinkautisenliiton, mutta eivät tietysti vielä julkaisseet kihlausta.Sehän oli tietysti säilytettävä pyhänä salaisuutena,ja Senjan sinipunerva huppuliina peitti laskoksiinsane kaksi kättä, jotka nyt kuumasti painoivat toisiaankahden ylitsevuotavan ihmisrinnan tunteesta.Vielä nähtiin Lainettaren moninaisen väen joukossahiljaisena ja vaatimattomana liikkuva Helli Alava, jostaoli tullut, tällä matkalla, kaikkien yhteinen suojatti.Helli oli orpo ja vasta rippikoulunsa päättänyt. Tiedettiin,että hänen suuriin kysyviin silmiinsä moni asiakangasti toisin kuin muille. Helli näki unia, missä hänenäiti-vainajansa ilmestyi neuvomaan häntä. Kun pitäjänkirkossa tapahtui varkaus, niin tämä pieni tyttönen osasisuoraan kuin poliisikoira mennä sille paikalle hautausmaata,minne varkaat kiireissään olivat saaliin kätkeneet.Ja kun eräänä aamuna soitettiin sanomakelloja,virkkoi Helli sukkakutimensa äärestä: »VanhantalonEmma on kuollut.» Mitä hullua, Emmahan nähtiinkauppapuodissa toissapäivänä. Vaan Helli oli sittenkinoikeassa. Kiintymyksen ohella, jota ihmiset tunsivatHelliä kohtaan, toiset kyllä häntä myös tunnossaan vieroivatja pelkäsivät. Kun hän näki kanssaihmisten silmistäja kuuli heidän äänestään asiat, jotka he olisivatmieluimmin pitäneet omana tietonaan ... ! Tuntia ennenkuin vieras tuli taloon, Helli jo näki hänet pihamaalla.Tyttö oli pienenä paljon sairastellut ja tohtorit olivatkatsoneet, ettei hän jää henkiin. Eilen kun tässä tulilaivaan se vihreäpukuinen herra, niin Helli parahti, silläheitä oli ollut laiturilla kaksi miestä, mutta se toinenoli äkkiä hävinnyt tietymättömiin. Sillä oli ollut sarvetpunaisen tukan alla. . . Varomattomasti tyttö tämänkertoi, kun häneltä kysyttiin minkätähden hän parahti.Mutta hän ei kertonut kaikkea, nimittäin ei sitä, minkäsarvipää sanoi vihreäpukuiselle. »Mene, tee tämä kansaminulle alamaiseksi. Mars!» ja sarvipää paiskasi vihreä­393

pukuisen laiturille niin että tömähti. Vanha riihivaarioli kertonut lapsille, silloin kun Helli vielä oli kotona,että toisilla ihmisillä aina on matkassaan suojelusenkelija toisilla sarvipää. Se minkä pieni Helli oli kertonut,riitti osoittamaan, ettei kukaan järkevä ihminen oikeastaanvoinut muuta uskoa kuin että lapsiparan päässä olivikaa. Lapsenlikkana hän kuitenkin palveli pappilassaja nöyränä hän tällä matkalla oli auttanut joka paikassa.Ja laulamassa hän oli varsin verraton, hänellä oli niinkaunis ääni, että se helisi ylinnä kaikkien muiden äänten.Toisella puolen laivankantta, siellä missä nousevanauringon alkuvaiheissa nuoret koivut arkaillen kannattivattuoksuvaa tuoreuttaan ja laulavia lintujaan —täällä piti hurskasta iloaan matkustajien valtaisa enemmistö,eri-ikäiset ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvatmiehet ja naiset, keskeisimpänä ja johtavana henkenäjoukossaan R:n seurakunnan herttainen vanha rovastiitse, jonka moniin kertoihin kuullut, alati tuoreet leikinlaskutaina vastaanotettiin ilomielellä uudestaan. Tunnettiinrovastin hauskat kädenliikkeet, jotka säestiväteri kohtia esityksissä, ja tiedettiin millä paikalla sopinauraa, millä ihmetellä, tai suorastaan osoittaa pahoittelua.Hauskan jutun jälkeen rovasti sanoi:— Mutta missä ovatkaan laulunjohtajamme? Laulajatovat lauma ilman paimenta. Eikös otettaisi »Maa on niinkaunis»?Otetaan, sehän on kuin tehty tätä hetkeä varten.Vaan laulusta ei tulekaan mitään. Täytyy juosta noutamaankanttoreita sinisestä salongista. Hiljaa lipuu laivakanavaan. Taas se on siellä, se vihreäpukuinen herra!Nyt ei hän enää kysykään lupaa, hän tulee kuin kotiinsa,silittää ystävällisesti pikkupoikain päitä ja asettuu penkinpäähän kuuntelemaan laulua. Mahtavana kaikuulaulu asiantuntijan johdolla kohti kesäisiä rantoja.Mutta mikäs taas tarttuikin noihin poika-naskaleihin?Mistäs ne taas kaivoivat esille auton, joka ennenkin oliollut häiriöksi? Kuin vimmattuina he nyt ajoivat leikkikaluaanlaivan toiselta laidalta toiselle, tönivät toisiaanja tappelivat. Molemmat äidit, niin Hanna Autti394

kuin Hilma Ryyläkin erkanivat nopeasti laulajaryhmästäasetellakseen poikiaan.— Kuunnellaanpas kaunista laulua, kuiskasi vierasystävällinen herra pikkupojille. — Kuule, Matti, vaimikä sinä olet, anna Rietrikin pitää autonsa. Setä antaasinulle rannassa paljon paremman.Mutta mitä ihmettä! Nyt heitti Matti äkäisesti leikkikalunRietille. Vaan Rietipä kiukuissaan viskasi lelunleikkitoverinsa silmille.— Minä tahdon sen paremman!— Ei, kun minä tahdon sen paremman.— No no, no no, sovitaan sitten siitä, sanoi vieras setänauraen. — Rauhoittukaa, rauhoittukaa...Rietin äiti kuljetti nopeasti itkevän poikansa syrjäänlaulajista. Matti sensijaan jäi seisomaan hyvän sedänvierelle. Matin äiti tulee häpeissään siihen hänkin. Mattiistui jo vieraan herran polvella.— Kukas herra oikein onkaan, kun olette niin lapsirakas?— Olen asioitsija Catheus — sattuipa somasti, ettätaas pääsin tähän jumaliseen laivaan. Ettekö muistaminua: minähän tuonnoin jo tulin tänne, kun te otittekermaa sillalla. Jo silloin ystävystyimme näiden poikainkanssa. Jo silloin ihmettelin, että te viitsittekin,tuollainen hieno rouva, kuivata kahvikuppeja... Niin,antakaa anteeksi, mutta ei se nyt ole teidän työtänne... Sitten täällä oli sellainen puolihullu tyttö —piru vie, kuinka se oli ruma!Matin äiti totesi maireana muistavansa herra asioitsijanja ymmärtävänsä, että hänellä, ompeluseuran vanhimmallajäsenellä, olisi voinut olla muutakin työtäkuin pestä astioita... Se nuori tyttö oli Helli, oikeaJumalan lapsi, joka näki aivan ihmisen sisään, nimittäinhänen ajatuksensa.Asioitsija Catheus irvisti pahasti ja painoi huulilleensilkkisen nenäliinansa.— Vaan eikös herra tahtoisi käydä tervehtimässämeidän kunnianarvoisaa rovastiamme?Ei voinut tietää, minkäkaltaisen ilmeen vihreäpukuinenherra peitti silkkiliinaseensa. Tiettävästi hän erikoisenmielellään halusi osoittaa rovastille kunnioitus-395

taan ja kiitollisuuttaan. Ja niin tämä nuori komea mieskumartaen seisahtui rovastin eteen.— Catheus on nimeni. .. Olen ihastunut saadessani... Catheus, asioitsija Catheus. Herra rovasti suvaitseekatsella niin tarkkaan — suvaitsette ehkä ajatella,että missä tavaralajeissa minä asioitsen. Olen tietystikiitollinen huomionosoituksestanne. Toimin hiukan jokapaikassa ja joka alalla, sillä mikään inhimillinen ei oleminulle vierasta. Missä ihmissydän sykkii, siellä se voiminuun luottaa, nimittäin tiettävästi me aina voimmetoisiamme palvella. Taiteilijoihin olen erikoisen kiinnostunut.Ja myöskin he minuun. Myös hengellisen säädynjäsenille olen silloin tällöin saattanut olla hiukkasenhyödyksi. Tiettävästi rajoitetussa mittakaavassa. Tuntuuerittäin mieluisalta, kun saattaa lausua kauniin tunnustuksenesimerkiksi hyvästä saarnasta ... Niinkuinnyt haluaisin sallia itselleni tällä hetkellä... Herrarovastin hartauspuhe silloin menomatkalla juuri tälläsamalla paikalla oli erittäin vaikuttava ja syvälle luotaava.Kyyneleet nousivat silmiini.Vanha rovasti ikäänkuin heräsi, yhtäkkiä. Hän olisiihen asti tarkastellut vierasta aivan ulkoapäin.— Kuuliko asioitsija todella puheen? huudahti hän.— Ja minä kun olen ajatellut, etten enää kykene mihinkäänja että pitää antaa suunvuoro meidän nuorelle pastorille.Hauska kuulla, hauska kuulla... Tuollahanpastori tuleekin ...Matin äiti katsahti rovastiin ja huomasi auringon langettavankumman vihreän valaisun vanhan rovastinylle. Sama valaisu puhkesi yhtäkkiä näkyviin nuorenkinpastorin olemuksessa, kun asioitsija nyt mairittelevastipuhutteli häntäkin. Matin äiti tunsi vahvan vihreänkeltaisentunteen kiertävän sisässään ajatellessaanHilma Auttia, joka olisi ollut omiaan pyyhkimään nekahvikupit silloin menomatkalla ...Itse asioitsija Catheus vihreänkeltaisessa hienossamaailmanmiehenpuvussaan liikkui liukkaasti joka tahollaja viehätti minne hän tulikin herttaisella olemuksellaanja viisaalla myötätuntoisella puheellaan. Kaikillehänellä riitti neuvon ja kehoituksen tai makeanoikaisun sana. Jokainen laivan matkustajista jäi siihen396

käsitykseen, että häntä kohtaan — huolimatta hänenloistavista ominaisuuksistaan — oli tehty vääryyttä jaettä jokin viha jäyti hänen ytimiään, sekä että häntä nyttäytyi kohdella erikoisen herttaisesti. Eipä olisi ollutkummaa jos näin viehättävää miestä olisi kadehdittu.Jokin kuparinvihreä lieska paloi hänen silmissään, kunhänen katseensa kierteli lähetysompeluseuran huvilaivanmatkustavaisia, ja jokainen otti tuosta tartuttavastalieskasta osansa. Niinpä äsken kihlautuneen parin kädetirtaantuivat toisistaan huppuliinan alla — nainen katsahtiystävättäreensä ja tunsi äkkiä, että tämän kauneusvei voiton hänen omasta kauneudestaan ja että hänenrakastettunsa ihastuisikin ystävättäreen. Sulhanen alkoisamassa hetkessä epäillä naapuriaan, kauppamiestä, siitäettä tämä kosimistarkoituksessa katseli hänen lemmittyään.Sillä oli, tuolla kauppamiehellä, vauras koti sillankorvassa,salissa peilejä ja tallissa auto.Mutta nytpä kävi siitä ohitse se kalpea tyttönen, jokapalvelee rovastilla lapsenlikkana. Herra Catheus kimmahtikohteliaasti paikaltaan, tarjosi tilaa vierellään javirkkoi hymyillen:— Eikö neiti ennättäisi yhtään istahtaa? Teillä onhyvin kaunis ääni ja muutenkin . .. Teistä voisi tullasuuri laulajatar. Te muistutatte maailmankuulua Silvestraa,jonka äskettäin kuulin Amerikassa ... MuttaSilvestra on jo vanha. Minulla on suhteita joka paikkaan,voisin toimittaa teidät...Catheus katsoi tyttöön niinkuin iso-mato katsoo pieneenlintuun.Tyttö vei kädet silmilleen ja nojautui seinää vasten.Hän oli pyörtymäisillään . .. Herra Catheus seisoi silmänräpäyksessähänen vierellään.— Sallikaa ... Minulla on erittäin hyvää lääkettä. Teolette rasittunut. Ettekö suvaitsisi seurata minua alas,siellä on salkkuni...Pieni Helli peitti kasvot käsillään. Hänen sydämensäjyskytti niin ettei hän enää kuullut mitä vieras puhui.Hänen rinnastaan kuului ääni: »Mene pois minuntyköäni, saatana ...» Mutta lausuiko hän sen ääneen,sitä ei hän tietänyt. Joka tapauksessa hän nyt, seinäämyöten kulkien, läksi pakoon. Vieras herra nauroi397

hänen takanaan. Helli vaipui penkille alakannen kärjessäja katseli vettä. Kaunis kuohuva vana seurasi laivaa.Vana tyyntyi matkan päässä.Laivassa ei enää laulettu. Käytiin aamiaisen kimppuun.Puhuttiin ruuasta ja juomasta. Puhuttiin myöskinhinnoista ja ihmisistä, jotka olivat vääryydelläanastaneet jotakin, joka olisi kuulunut muille. Asioitsi jaCatheus kierteli sekä ylhäällä että alhaalla, teki tuttavuuksia,järjesteli suhteita, nauratti terävillä leikinlaskuillaja ennenkaikkea puhui paremmista oloista jossakinmuualla sekä kehoitti kansalaisia pyrkimään niihin.Hän, tämä asioitsija, saattoi järjestellä monenlaisiaasioita, hänellä oli hyvin laajat läänit tuttavuuksia.Minkätähden täällä raataa huonoissa ikävissä oloissa,kun maailma oli täynnä iloa ja rikkautta ja huvia?Ihmeellinen mies, miten sulavasti hän liikkui! Hänenäänensä oli kuin kuiskaus korvaripissä ja yhtäkkiä sesaattoi jylähtää kuin pitkäisen tuli. Ei kukaan nyt olisivoinut ryhtyä laulelemaan Lainettaressa psalmeja. Hiljainenja makea uneliaisuus oli sieltä poissa. Muttapientä Helliä ei näkynyt ja häntä tässä tapauksessaasioitsija Catheus etsi. Hän halusi että tuo itsepintainentyttölapsi kuulisi hänen vakuuttavan ja valloittavanäänensä. Hän halusi että tuo enkeli taipuisi hänen tahtoonsaja rupeaisi ihmisiksi. Hänen pitää tulla tännetoisten joukkoon ja hymyillä niinkuin muutkin. Sellaisetsalaiset näkemiset ja aavistukset, mitä sillä on, pitäärepiä siltä pois. Herra Catheus kuvitteli miten suloistaolisi istua tuon valkoisen tyttölapsen vierellä laskettelemassaruusunpunaisia rivouksia hurskaan laivaseuransalaa rakastelevista matkustajista. Herra Catheus kuvitteliettä hän houkuttelee tyttölapsen johonkin alasalonkiin,siellä hän tarjoaa hänelle pienen virvoituksen jasuutelee hänet siniseksi ja punaiseksi. Herra Catheustunnusti itselleen, että hän jollakin lailla oli rakastunutlähetysompeluseuran vaarallisimpaan enkeliin ja ettähänelle tuotti vaikeuksia vangita lemmitty. Mutta eitässä niinkään hellitetä. Hän ei olekaan vielä hoitanutasiaa loppuun. Jos tuo taivaallinen vuona saadaanansaan, niin on koko laiva ansassa ja Catheus menestynyttehtävässään. Herra Catheus haisteli ympärilleen398

joka suuntaan ja tunsikin kaikkien hajujen joukostaenkelin läheisyyden. Hän istui kun istuikin äärimmäisessäpyhyydessänsä laivan perässä eikä Catheus uskaltanutmennä aivan lähellekään, sillä tyttö olisi varmaanyhtä helposti vainunnut, kuka häntä etsi. Varovasti täytyilähestyä tätä taivaallista riistaa. Herra Catheuspäätti lähteä tutkimaan alasalonkia ja sen mahdollisuuksia.Mutta ah, mikä löytö. Johan olikin Catheuksen sydänollut tulessa, kun ei hän ensinkään ollut valvonut sitäherkullista paria, mikä täällä Lainettaren uumenissavietti makianleivän päiviä. Irma Tuokio ja Vili Vauhkovaihtelivat täällä kiihkeästi ajatuksia draaman tehtävästä.Catheus saattoi todella ihastua, sillä hän ymmärsijoutuneensa todella vihreille laitumille. Suloisessasovussa ja yhteisymmärryksessä olivat täällä kirjailijatkahden. Ensiluokan tehtävä oli asioitsijan edessä. Tiesihänsen koko maailma, että nuo molemmat olivatyhdessä matkustelleet ulkomailla ja yhdessä antaneetlausuntailtoja — niin, mitäpä siitä. Catheus tunsi suurtaennakko tyydytystä jo tervehtiessään ja pyytäessäänlupaa tulla heidän hyttiinsä. Hän tilasi lohta sitruunakastikkeenkera ja muutakin hyvää. Hänen vihreänkeltaisenpukunsa hohde kuvastui kulmasohvaan, missä kirjailijatoverit pienessä humalassaan istuivat.— Oikeinko sinä nyt sitten todenperään hyväksyttämän uuden näytelmäni? sanoi Vili Vauhko. — Puhusuoraan, Irma.— Loistodraama! vastasi naisen sointuva ääni. — Toistanmitä jo sanoin: pari pientä piirtoa hyvän teatterinjohtajankädestä. Vaan siinähän se on, ettei meillä olesitä teatterinjohtajaa. Ei, ei, enhän nyt tosissani tarkoittanutkaanettä pitäisi tehdä korjauksia. Kyllä sinä tällänäytelmälläsi olet ylittänyt entisetkin voittosi. Iloitsenkanssasi!Irma joi lasinsa pohjaan ja oti Vilin savukerasian.Vilin kasvoissa kuohahti ilkeästi.— Mutta Irma, tämänhän sanot minulle ensi kertaa!Koko päivän olet vain vietävästi osoittanut hyväksymistä.Kirjoitapas sinä parempi näytelmä. Muistapasvaan omia »näytelmiäsi». Niin, arvostelut — ne ovat399

olleet kohteliaisuuksia sinun kauneudellesi. Mainitsepasne kohdat, jotka tässä vaativat hyvän teatterinjohtajansorkkimista. Hitto vie, sano pois. Tämähän vasta hauskaaonkin tässä jumalisessa laivassa, missä me olemmeolleet kuokkavieraina!Irma hapuili käsiinsä konjakkipullon.— Vili, rakas, kiltti Vili, ole siivolla, muuten viskaanikkunasta tämän näin. Molemmat olemme hiukkasenhöyryssä ja tupakansavua on niin että tukahdumme.Mikä sinuun meni, olet kasvoiltasi ihan keltainen? Tiedäthänetten ole lakannut olemasta ainoa ystäväsi. Tulinnyt sanoneeksi... en tiedä oikeastaan mikä sinua niinsuututti...— No niin, ainoa ystävätär, puhu vaan suusi puhtaaksija sano mitä sisimmässäsi ajattelet. Mutta minäpäajattelen jotakin mitä en sano. Annapas sen pullon olla,minä olen sen maksanut. Ehkäpä tässä pitää ruvetatulemaan toimeen ilman »ainoaa ystävää». Kukatiesvaikka se ainoa ystävä kaikki nämä vuodet olisikin karsaastikatsellut minun voittojani. Kuinka lienee ollutsilloinkin, kun sain palkinnon romaanistani, minä etkäsinä. Olin hiukan haistavinani ettet pitänyt siitä ettämenin sinun laitumillesi, romaanin suursuohon ...— Vili, kuule... Sanoin jo silloin suoraan, että näytelmäon sinun varsinainen alasi niinkuin romaani onminun. Sait palkinnon, sinulla oli suosijoita... Muttaminähän soin tuon palkinnon niin mielelläni sinulle.Lakataan nyt jo tästä ...— Valehtelet! keskeytti Vauhko, — et ensinkään suonutpalkintoa minulle. Ja nyt ajattelet tuossa, että osaatkirjoittaa parempia näytelmiäkin. Sano ne kohdat, olehyvä, missä johtajan käden pitäisi tulla sorkkimaan...En olisi uskonut sinua noin lahjattomaksi... Jos sinäheität järveen tuon pullon, niin sen konjakkitilkkasenmukana meni helvettiin myöskin meidän ystävyytemme.— Vili, mutta enhän minä enää aiokaan kirjoittaanäytelmää, en minä kykene siihen .. . ollaan nyt niinkuinennen...— Minä en enää sinuun usko. Yritä, yritä sinä näyttämöllä.Yritä ja ylitä Vili Vauhko ... Hahhahhah ...Asioitsija Catheus nieli nautinnolla loppuun lujan400

lohiannoksensa ja päätteli, että hän ainakin tämän osanLainetarta saattaa katsoa vallatuksi alueeksi. Olipa hänjälleen pitkästä aikaa kokenut iloisen victorian ja saattoihyvällä mielin lähteä kiertämään kalpeaa taivaanvuonaansa.Sen kun vielä saisi verkkoonsa! SisimmässäänCatheus kuitenkin tunsi, että se ärsyttävä pienienkelityttö on lopultakin mahdoton valloittaa. Ja ettänäillä kohdin oli silta, jolle sopisi pyrkiä poistuakseenkoko tästä haisevasta seurasta. Catheus tyhjensi nopeastilasinsa ja kiirehti ovelle. Mutta siinä kolahti hänen jalkoihinsatyhjä pullo, itsensä Vili Vauhkon viskaamana,ja Vili puhkesi puhumaan:— Irma, en olisi uskonut sinua näin kateeksi — tämäon kateutta!— Kade olet itse!Irma sanoi sen tosissaan.Nyt havaitsi herra Catheus parhaimmaksi heti hävitä.Ja hän pujahti liukkaasti alakannelle ja kiirehti kapteeninpuheille.Vaan pyhällä laivalla kyselivät ihmiset jo kuiskatentoisiltaan mitä oli tapahtunut. Rovasti kehoitti yhäuudelleen ja uudelleen kansaa laulamaan — olihan eronhetki pian käsissä. Kanttori ja tirehtööri kehoittivattaukoamatta toisiaan aloittamaan laulua, mutta siitä eitullut mitään.— No mitä otetaan? Ala sinä.— Mitäs minä, minähän olen sinun rinnallasi vaantällainen vähäpätöinen ...Ääniraudat heläyttivät epätoivoisesti alkusävelen,johon ei kukaan tarttunut.Yhtäkkiä tuli juosten etualalle se nainen, joka onnellisenakihlattuna oli alkumatkalla pidellyt rakastettunsakättä huppuliinan peitossa.— Tuo, tuo, sanoi hän kiihkeästi, osoittaen herraCatheusta, — tuo herra se oli, joka tänne toi riidan hengentullessaan. Miksi sellainen päästettiin laivaan?Catheus — se on peloittava nimi... Eikö meidän kaikkienollut hyvä olla — ja nyt! Helli, tule tänne, ymmärräthänsinä minut.— Catheus, sanoi Helli särkynein lapsenäänin. —Kateus.26 — Talvio, Kootut teokset XII 401

— Kateus! kuiskattiin miehestä mieheen Lainettarenkannella.Herra Catheus nosti kiireisen kohteliaasti hattuaanjäähyväisiksi lähetysompeluseuran matkustajille ja loivihreänkiiltoisen silmäyksensä kalpeaan Helliin.Laiturilla oli vastassa musta loistoauto, jonka pintaanpainuva päivä johti säteensä. Nämä säteet kiersivät iloisestiautossa istuvia nuoria naisia, joiden juhlapukujavälkehtivät viitat suojelivat.Hymyillen ojensi sarvipää herra Catheusta vastaankätensä. Hän oli iltapuvussa, päässä silkkihattu.— Hyvä että tulet, puhui hän ystävälleen ja holhokilleen.— Laita itsesi juhlakuntoon, menemme suuriinhäihin — rikkaan miehen ainoa tytär Eeva ja johtajaSuli-Stern. Minä en ennätä kirkkoon — sinä saatmennä. Tulen kyllä illaksi huvilalle. Mutta hoida nytasiat.Laiva oli irtaantunut sillasta ja kääntyi viheltäentakaisin selälle. Vilunväreet ruumiissaan kietoi pieniHelli takkia ympärilleen ja näki miten naiset mustastaautosta ojensivat kätensä Lainettaren äskeiselle matkustajalle.Ja eivätkö molemmat herrat vielä ennenkuinastuivat autoon, kohottaneetkin hattuaan valkoista Lainetartakohden!— Mene taakse, hymähti sarvipää herra Catheukselle.— Saat kunnian pitää seuraa daameille. Ajan itse.Loistoauto lähti kiitämään alas mäkeä.Lähetysompeluseuran laiva solui äänettömänä tyyntyvässäillassa pitkin hiljaisia vesiä. Ei kuulu sieltä soittoa,ei laulua.

PAKOLAISPARONITTARENTESTAMENTTIKalevi Friman, kaunis nuori saarnaaja, astui nopeastiylös sairaalan portaat ja katseli levottomasti ympärilleensaadakseen kysyä lääkäriltä tai hoitajattareltamiten yö oli kulunut. Illalla hän matkaltaan oli soittanuttänne ja saanut tietää, että hänen sairas ystävättärensäusean kerran oli kysellyt häntä ja käskenyt viemäänsanan, että »lähtö ei ole kaukana».»Amico», oli hän kuiskannut — ja hoitajatar oli jooppinut tietämään että tämä sana merkitsi »ystävää»,mutta mitä vielä seurasi, sitä ei hän osannut selittää.Tämä sairas puheli joskus ihmisille, joita ei ollut läsnä— ehkä olivat vainajiakin.Pitkät viikot oli loppua odotettu, mutta aina vaan tuohento vanha nainen virkistyi ja hämmästytti sekä sairaalayhdyskunnanettä tämän tilapäisen pakopaikkansa,maaseutukaupungin, eloisuudellaan ja veikeillä kujeillaan,joilla hän vuoteestakin käsin yllätti potilastovereitaan.»Se taide, se taide», sanoi sairaalan vanha viisasylilääkäri, »tuo salaperäinen voimanlähde, jota me emmepysty selittämään. Näemme ainoastaan ilmiöt... ilmiöt,hengen vallan yli lahoavan tomun.» Nämä taiteen ilmiöt,nämä salaperäiset vallat valmistivat tietenkin maaperäämonenlaisille juoruille, niin että nämä rehevänä kasvistonatäyttivät tienoon, missä sammuva oopperatähti riutumistaanriutui. Ärsyttävin näistä huhuista ehkei ollutse, että paronitar sotien melskeestä oli onnistunut pelastamaanpussillisen jalokiviään, eikä sekään, että hänsyntyperältään todennäköisesti oli suomalaisen naisenavioton lapsi, vaan se, että hän oli rakastunut Frimaniin,403

kauniiseen saarnamieheen — ja tämä häneen! Tätäilkeää juorua laahattiin nyt pormestarin iltaseurastakauppiasklubiin, vastaperustettuun kotiapulaiskerhoonja niin yhä edelleen ulkopuolelle kaupungin rajojen.Friman nauroi koko tuota likaista juorupaholaista,kun se hyppäsi hänen silmilleen, ja päätti olla siitä piittaamatta,vaikka se kuinka hyppäisi. Mutta outo makeusseurasi paholaista kuin tahmea sokeriliemi. Tähänliittyi myöskin syyllisyyden tunne, johon ei voinut ollaminkäänlaista järjellistä syytä.Nytkin, kun hän matkalta palasi, jolle matkalle hänehkä oikeastaan oli lähtenytkin päästäksensä eroon kokojutusta, tuo outo makeus tuntui suussa ja pani hänensydämensä sykkimään levottomassa odotuksessa. Mitäsitten olisi saattanut olla tulossa? Mitä hän olisi voinutodottaa? Vastenmielinen tunne saattoi johtua ainoastaanhyvin vastenmielisestä tehtävästä, jota häneltävaadittiin. Niin hän päätteli.Sairaalan kiiltävät ja ikävän asialliset käytävät ainaistenpuhdistusaineittensa hajuttamina juoksivat tänäaamuhetkenä tyhjiltään ja pitkin pituuttaan pienellepihamaalle asti, missä syysasterit vielä suojelivat loistoaanhallaöiltä. Miten kauan oli tämä sairaalan syysasteri,tämä laulajatar, suojeleva itseään hallayöltään?Koko sairaala oli tällä hetkellä kuin mykkä hallayö.Oliko sen outo hiljaisuus pantu papin eteen sitä varten,että hän selvittäisi itselleen, miten nyt toimisi, mitäsanoisi, mitä tekisi?Ei enempää eikä vähempää: yhdistyksen »Suursisar»vaati häntä, Frimania, käyttämään vaikutusvaltaansarikkaaseen paronitar Juliaan saadakseen paronittarentekemään testamenttinsa yhdistyksen hyväksi!Allianssitalossahan paronitar oli tutustunut Frimaniin,saarnaajana ja löytänyt synneilleen anteeksiannon —suursisar katsoi selväksi, että tämä velvoittaisi katuvaaja sovitettua ihmistä muistamaan yhdistystä.Suursisar oh kerran perustanut yhdistyksen, suursisarenkomennon mukaan kävi kaikki yhdistyksessä, hänensormensa viittaus määräsi papinkin kulkusuunnan. Tätäkulkusuuntaa ei aina ollut niinkään mieluisaa noudattaa.Ja nyt suursisar vaati hänen, yhdistyksen saarnaa­404

jan kautta tätä lahjoitusta. Sillä yhdistys oli jatkuvastiköyhä. Köyhyys panee ankaria rajoituksia toiminnalle.Ja mitä mahdollisuuksia avautuisikaan, jos esimerkiksiparonittaren kaunis huoneisto saataisiin lahjoituksena jasiihen lisäksi vielä tarpeellinen pääoma. Paronitar olivanha ja sairas ja kaukana kotimaastaan — mikä tämäkotimaa oikeastaan oli ja kuka hän itse lienee ollut, sitäoli paras jättää vakuuttamatta. Suomalainen tuo väittiolevansa, sieltä jostain Pietarin porteilta. Ja sukulaisiakinhänelle täällä oli ilmaantunut, tietenkin varsin Aataminaikaisia. Suursisarta viehätti kaikki kerhoileminen.Jos nyt saataisiin käytettäväksi viisi suurta huonettakaupungin parhaimmasta talosta, jotka huoneet tuo seikkailijataroli onnistunut juuri yhdennellätoista hetkelläostamaan, niin siinähän vasta voitaisiin hoivata niin vanhuksiakuin lapsiakin, pitää kokoukset ja hartaustilaisuudetja ompelu-illat ja mitä vaan. Paronittaren kuolinhetkeätietenkään ei saattanut edeltä käsin arvata,mutta kaukanahan ei se voinut olla. Jos nyt sattuisi niin,että Iris Frimanin häät vaatisivat suurempaa huoneistoa,niin voisi tietenkin yhdistys luovuttaa saarnaajalleenkäytettäväksi tämän hänen ystävätär-vainajansakodin tuota tilaisuutta varten. Iris oli vielä hyvin nuori,mutta maisteri ja attashea Lähteensilmä ei näyttänyt,mikäli kerrottiin, haluavan odottaa. Tällainen hääjärjestelyvarmaan olisi paronittaren mielen mukainen. Tiedettiinhäntoki, kuinka kiintynyt hän oli yhdistyksensaarnaajaan, Iriksen isään!Friman oli ollut iskemäisillään nyrkkinsä pöytään,kun suursisar ensikerran esitti hänelle tätä asiaa. RouvaJulian tilan yhä huonontuessa, hän oli palaamistaanpalannut siihen. Ja nyt Friman yhtäkkiä tunsi, että joshän tästä puoleen haluaa olla yhteistyössä suursisarenkanssa, niin nyt on ratkaiseva hetki tullut. Nyt täytyyhänen etujaan valvoa, tässä on tienhaara, tässä voi ollasen asian viimeinen hetki.Tämä kaikki oli totisesti likaista muistettavaa tässäsairaan taiteilijattaren oven edessä aamuna, joka saattoiolla hänen viimeisensä. Vaan sittenkin: kaikkein käsittämättöminkysymys luikerteli yhtäkkiä kaikkien intohimokerrostumienalta esiin hänen omasta povestaan405

kuin käärmeen pää ja herätti uhrissaan vastaiseksi hämmästystäenemmän kuin inhoa. Asia oli niin käsittämätön,että nuoren miehen piti johdattaa ajatuksiinsa kaikkinaisetveijarit ja vääränvalantekijät sekä pyhän kirjankertomuksissa että sen ulkopuolella, todetakseen, ettäsellaisia käärmeenpäitä aina oli madellut esiin ihmisrinnanonkaloista — ja myös hänen omastaan. Sillä viheliäinenon ihminen! Se iljettävä ajatus, joka tällä hetkelläluikerteli hänen tajuntaansa, pysytteli vielä jollakinulkopuolisella alueella, edes pyytämättä asuntolupaa.Hän vielä tarkasteli ajatustaan ja muovaili sitälauseeksi: minkätähden minä pyytäisin rakkaan ystävättärenikaunista asuntoa yhdistykselle, kun itsekinvoin sen yhä lisääntyvälle perheelleni hyvin tarvita.Eikö meidän kotimme ole ahdas ja huono. Ja kun seitsentoistavuotiastyttäreni itsepintaisesti tahtoo mennänaimisiin tulevan diplomaatin kanssa, joka panee arvoaedustavaan häätilaisuuteen, niin miksen avoimesti puhuisitästä kaikesta sellaisen juhla-ihmisen kanssa kuinJulia von Bockhoven?Pieni ylikuormitettu ajan rahtunen sairashuoneenkäytävällä särkyi siihen, että kerroksista ja ovista astui,ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, hoitajattaria tarjottimineen,lääkevälineineen. Tuttu tohtorikin suuntasiaskeleensa juuri paronittaren huoneesta suoraan Frimaniakohden. »Terve, terve, ihmisjärjen mukaan hänenolisi pitänyt loppua viime yönä. Kuka kuitenkin taastietää, vaikka hän virkistyisi, kun saa kotiin Romeonsa.Taiteilijat ovat mieltäkiinnittäviä potilaita.»Saarnaaja Kalevi Frimania oli sairaalassa ruvettukutsumaan Romeoksi sen mielisuosion vuoksi, jota salaperäinenparonitar Julia hänelle omisti. Olisi ollut viisaintaottaa nimitys leikin kannalta, mutta Friman näkivain tapauksen traagillisuuden ja haavoittui joka kerta,kun kuuli viittauksen kirjallisesti kuuluisaan rakkauspariinRomeoon ja Juliaan. Tuollainen kurja vanhaoopperadiiva, joka monikirjavien papereiden turvassapakenee linnastaan Mustanmeren rannalta ja läpäistyäänhengenvaarat ja seikkailut päätyy Suomeen, mistä tarpeenmukaan löytää sekä kotimaan että sukulaisiakin —hän on toki säälittävä, yksinomaan säälittävä!406

Mutta paronitar Juliassa oli sittenkin jotakin muutakin:viehätysvoima, joka hänen lakastuneesta olemuksestaanvälitti näköaloja loistoon, jommoisesta ei kaukainenja karu Suomi voinut saada aavistusta paitsi kirjojenvälityksellä. Tässä loistossa kimalteli, säteili jakiehtoi tarumainen yhdistelmä rakkautta ja vihaa, riemuaja tuskaa, mikä lainehti huikaisevien salien laidaltalaidalle kuin missäkin merenvaltiaan simpukkalinnassatai vuorenpeikon kristallipalatsissa. Täällä sukeltavatvaikuttajanaisten joutsenkaulat esiin silkkisten kankaidenlaineista, täällä julistavat valloittajamiesten tähditetytrinnat nautinnon oikeutusta — ja tätä kaikkea piteleesyleilyssään musiikin poljenta ja tuoksuvesissä kylvetettyjenihmisruumiiden hengitys. Saarnaaja KaleviFriman on koulupoikana lukenut jonkin romaanin Venäjänhovista ja muistaa aina tämän, lähetessään paronitarJulian sairasvuodetta. Sillä Julia tulee tällaisestamaailmasta. Julia on siellä ollut lumotar.Tämä sama hauras olento, joka nyt innoittaa kaupunginkoulupoikia tekemään pilkkalauluja ja saarnaajaFrimania veisaamaan katumus virsiä! Mutta näitä tehdessäänei Friman koskaan ole lakannut suussaan tuntemastajotakin oudosti kiehtovaa ja kuvottavaa makua.Ja lieneekö koulupoikakaan pilkkalauluja tehdessäänpysynyt puhtaana vaistoamasta jotakin kielletyn puunhurmasta.Koko tämän oudon tilanteen alku oli hyvin yksinkertainen:vanha sairas pakolaisnainen oli sielunsa hädässäkierrellessään kirkkoja, tullut myöskin allianssitalolle.Sinä iltana oli saarnavuoro sattunut olemaan Frimanillaja saarnan päätyttyä hän oli alttarilta laulanut, niinkuinmonesti ennen. Ja nyt oli tämä laulu väkivaltaisestiherättänyt vieraassa naisessa eloon muiston nuoruudenrakastetusta. Ja hän oli yhtäkkiä nähnyt tuntemattomassasuomalaisessa saarnamiehessä peloittavaa yhtäläisyyttäammoin kuolleen rakastettunsa kanssa. Hän oliheti antanut saattaa itsensä tämän asunnolle ja pysähtynytodottamaan. Ja saarnaajan astuessa köyhään työhuoneeseensapurkautui vieraan naisen hellyys oudostihäneen. Hän myrskysi ilosta ja surusta ja piteli nuorenmiehen käsiä, painaen niitä huulilleen. Mutta Friman407

kuuli kaiken aikaa, miten hänen nuori vaimonsa kierteliompelukonetta seinän takana ja heidän heikko nuorinpikkulapsensa kirkui. Tämä kaikki tuntui hänestä niinpahalta, että hän nopeasti irtaantui pitelevistä käsistäjättäen oudon naisen polvilleen tuolin eteen keskellelattiaa. Eikä kuitenkaan Kalevi Friman ollut ensikertalainentällaisiin lemmenpurkauksiin nähden. Tuontuostakinoli hänen laulaessaan joku nainen saanut itkunkohtauksenja ollut kuljetettava ulkoilmaan. Outoa olivaan hurmio tämän paikkakunnalle arvoituksellisen naisenpuolelta, joka vastoin kaikkia muita pakolaisia olionnistunut säilyttämään varojansa ja joka oli paronitar,niin, paronitar Julia. Sota oli paiskannut hänet paikkakunnalleollessaan vasta alkuasteella ja hänellä oli kaikinpuolin ollut onni matkassaan, sillä korkeat viranomaisetolivat hänen kohdallaan tehneet erinäisiä poikkeuksiaja hän oli saanut noiden korkeiden suojelijainavulla jopa ostaa huoneiston, jonka oli kalustanut salakuljetetullatavaralla ja jossa oli lyhyen hetken pitänytjonkinlaista kääpiöhoviakin. Sitten tuli sairaus ja ennenkaikkea se kohtalokas ilta, jolloin Friman »lauloi itsensä»hänen kipeään, kaipaavaan sydämeensä. Ja hän tuli Frimaninkautta kääntymykseen, jätti kaiken kutsujenpidon,seurusteli yksinomaan tämän kauniin miehenkanssa, kuunteli hänen ihmeellistä ääntään, opettelihänen hartauslaulujaan ja rukoili hänen johdollaan.Siinä sivussa sai saarnaaja kuitenkin toisella jalallaanastua siihen maailmaan, jossa laulajatar oli elänyt, jopaesitti paronitar Julia sellaisen mielettömän ajatuksen,että suomalainen sankaritenori hänen, Julia von Bockhoveninkanssa laulaisi jonkun hänen kuolleen rakastettunsasuur-osan. Jollakin Euroopan suurella näyttämöllä— ei enempää eikä vähempää! Kiertolaiselämänvaikeudet eivät olleet kokonaan tuhonneet hänen ääntään,niin hän uskoi. Ja Kalevi Friman oli voimansakukkulalla, mutta kiire hänellä jo oli.Julia raukka ei ole täydessä järjessään, ajatteli saarnaaja.Pakolaisen seikkailuissa ovat hänen aivonsa ravistellutsekaisin. Hänen kohtalotoverejaan kulkee pitkinmaailmaa, ei hän liene ainoa.408

Sairaan paronittaren huone oli täynnä auringonpaistettaja hänen silmänsä säteilivät tulijaa vastaan, kuntämä hetkeksi pysähtyi ovelle. Hymyn lahja oli annettutälle naiselle, jonka hän tahtoi voittaa, sille hänen tarvitsivain hymyillä. Friman tunsi, että hän jälleen auttamattomastivajoaa lumoojattaren pauloihin. Muttahän muisti myöskin, että hänen nyt oli hoidettava suursisarenmääräämä testamenttiasia. Jos hän kaikellavakaumuksellaan ajaa yhdistyksen etua, niin tässä säkenöivässämielentilassa paronitar voi paiskata koko omaisuutensahänen käteensä. Mutta hänpä ei lainkaan nythalua ajatella yhdistystä ja kaikkein vähimmin suursisarta.Jollei hänen olekaan lupa törkeästi anoa, mitähänen sydämensä halajaa, nimittäin majanmuuttoa niihinsuojiin missä tämä ongelmallinen olento on asunut,niin ainakaan ei suursisaren pidä saada jalallaan astuasinne.— Paronitar, lausui hän totisena, — Jumalan rauhateille!— Romeo — amico! Enkö ole teidän sielunne ystävä,jonka olette löytänyt tuhannen vuoden takaa? Antakaaminun nyt tuntea se. Pelkäsin, etten enää saisi nähdäteitä. Oi, kuinka te muistutatte häntä, jota enimmänrakastin. Tulkaa, tulkaa, ottakaa minua kädestä. . .Antakaa sormukseni tuosta pöydältä, olenhan sanonut,että sen aina pitää olla tässä luonani. Amico, tarvitsenapuanne. Kukaan ei vielä ole toimittanut minulle advokaattia.Älkää t e unohtako. Tiedättekö, olen läpikäynytkoko ihanan elämäni, viime öinä ja päivinä. Olen laulanutsuuret osani. Kun vaan saan laulaa, olen ihan terve— ihan nuori...»Sentia che amore, che amore è palpitodell'universo, dell'universo intero,misterioso, misterioso altero,croce, croce, e delizia al cor!»Ja todella: kun hän, unohtaen että oli kiellettyä sairaalassakorottaa ääntään edes tämän Verdin korkeanveisun ilmentämiseen, päästi valloilleen hopeanheleänsäveltulvansa, niin hän oli tyttömäisen hauras ja hur­409

maava. Olisi ollut mieletöntä käydä tekemään vastarintaatälle voimalle, joka tulvi kuin lähde maan uumenista,tulvi Jumalan omasta käskystä. Nuori pappi tunsiomankin äänensä murtavan auki telkeitään ja väkivaltaisestipyrkivän liittymään tuohon aurinkoiseen lauluun,joka ratkoi auki hänen sydämensä. Kun laulu pitkäänääneen vaikeni, totesi hän, tunteitaan hiljentäen,että hänessä tapahtui jotakin outoa ja selittämätöntä.Hän saneli itselleen tekstin suomeksi eikä kääntänyt katsettaanlaulajattaresta.»Rakkaudessa sykkii kaikkeus,rakkaus on salaperäinen ja ylpeä,rakkaus on sydämen riemu ja risti...»Hän ei tietänyt oliko oudon liikuttava piirre paronittarenkasvoissa elämäksi vaiko kuolemaksi ja pitiköhänen, saarnamiehen siitä heltyä vaiko koettaa vakavastiryhtyä johdattamaan keskustelua sille autuuden tielle,jolla he jo jonkin lyhyen hetken silloin tällöin olivatolleet, rukoiltuaan ja veisattuaan. Se taide, se taide, sevaarallinen, se jumalallinen ... Kun taiteilijatar näinoli uponnut muistoihinsa, oli vaikeaa johdattaa häntäjärkipuheeseen.— Paronitar, yritti Friman taasen, — te väsytätteitseänne. Enkö saisi kertoa teille matkastani? Meillä olipari oikein suurta iltaa, jolloin Jumalan henki teki voimakastatyötään. Me ...Julia rouva heilautti läpinäkyvää kättään.— Ah niin, amico, — tiedän, tiedän: kerrankin Scalassa,Alfredon ja Violettan laulaessa loppuaarian duettoa,Jumalan henki otti meidät valtaansa niin, että luulimmekohoavamme ikuisuuteen ...Milanon Scalassa oli Giulietta von Bockhoven saanutsuurimmat voittonsa ja näihin herkimpiin muistoihinsahän aina palasi aivan kuin hänen verenkiertonsa yhätisäännösteltäisiin sieltä käsin ja pysähtyisi, jollei hänolisi yhteydessä Italian kanssa.Julia hyräili ja hypisteli sormustaan. Hänen ajatuksensaoli yhtäkkiä pistäytynyt Gretchenin kammiossajalokiviaarian hetkellä. Sormus oli sininen, suuri ja410

hyvin kaunis. Se oli taudin aikana käynyt hänen sormelleenväljäksi. Hyräilystä tiivistyi esiin sävel. Gretchenvei sormuksen huulilleen ja vaikeni muistoihinsavaipuneena.Frimankin muisti jotakin. Hänen tyttärensä oli kerranlausunut, että hän haluaisi saada omakseen tämänsormuksen. Se kotiutuisi niin luonnostaan tulevan diplomaatinrouvanympäristöön. Isää hävetti, hävetti sekäitsensä että Iriksen ja suursisaren puolesta. Mutta ymmärsikösairas nainen ajatusten salakielen? Sillä nythän sanoi:— Annoin sen suuren rannerenkaan tyttärellenne —pitiköhän hän siitä? Paroni von Bockhoven lahjoitti senminulle kerran, kun lauloin Margaretan osan Moskovassa— siellähän oli niin tunnetusti korkea kultasepäntaito.Suomalaisia kultaseppiä, sanoivat. Mutta tätä sinistäsormusta minä en voi antaa kenellekään, sen vien mukananihautaan — tiedättehän keneltä olen sen saanut?Hän oli ainoa, jota olen rakastanut... Kritiikki sanoi,ettei ole voitu nähdä täydellisempää Alfredoa ja Violettaakuin me molemmat. Mutta niinpä me emme olleetkaankaksi palkattua näyttämöhahmoa, vaan kaksirakastavaista ihmistä, jotka eivät muista, että heidänedessään on katsomo.Ja yhä hän hypisteli sormusta ja silmät valoivat siihenhellyyttä.— Tänä yönä kuulin unessa Lilithin, koirani, haukkuvan.Hänellä oli tapana pyrkiä koristaan minun vuoteeseenija silloin hän haukahteli määrätyllä tavalla.Nousin aina istumaan ja tartuin häneen. Hän oli niinpieni, ettei hän voinut itse hypätä niin korkealle. Nytkinnousin. Heräsin, olin yksin oudossa paikassa. Uskollisempaaystävää ei minulla ole ollut kuin tämä pienikoirani. Ja häntä en voinut pakomatkallani pelastaa.Hän oli hento ja herkkä kuin henkäys. Ja hänet minuntäytyi jättää raakoihin käsiin rajan taakse ...— Paronitar, älkää toki noin kiihtykö, yritti Frimanja ojensi suojelevasti kätensä häntä kohden. Mutta eihän sitä nähnyt. Hänen silmänsä tuijottivat jotakin kauhunkuvaa kohden.— Mieheni vanha kamaripalvelija kantoi minut rajan411

yli ja laski minut jonkin ojan pohjalle. Hänet ammuttiinsiihen paikkaan. Ojassa oli kuolleita ihmisiä ja eläimiä.Mutta minä huusin vain ainoaa uskollista eläintäni... Hän oli nauttinut ruokansa kädestäni kuin lintuja nukkunut povellani.. .— Paronitar, te väsytätte itsenne kokonaan. RakasJulia, pankaa silmänne kiinni, niin laulan teille, saanko?Olette osoittanut minulle niin suurta luottamusta, kuunnelkaaminua nyt. . .— Mutta te ette ole osoittanut luottamusta minulle.Enkö ole sanonut että teillä vielä on aikaa: heittäkääkaikki ja laulakaa, laulakaa ja sovittakaa syntinne...Niin, juuri syntinne! Sellainen ääni on ihmiselle annettuja hän viskaa sen pois kuin tyhjän kaarnan . . . Minäsanon: laulakaa kanssani edes tuota yhtä tuttua Verdinosaa, jonka olen teille opettanut. Te osaatte sen. Muttate puhutte synnistä, aina vaan synnistä.— Julia, kuiskasi Kalevi Friman tuskaisena, — missäteidän ajatuksenne nyt kulkevat, en löydä tietä luoksenne.Muistakaa että olen saarnaaja ja pyhittänyt itseniJumalalle. Oletteko voinut unohtaa kuinka jo yhdessäastuimme kaitaa polkua Golgatalle... Ettekö ole ollutonnellinen?Laulajatar nauroi. Se oli sydäntäsärkevää naurua.— Onnellinen? Onnellinen olen ollut ainoastaan silloinkun olen laulanut ja laulussa temmannut tuhansiamukaani...Laulajatar kohoutui istumaan ja korotti katseensaikäänkuin hänen yläpuolellaan olisi ollut taivaan kupu.Dio! morir sì giovane, io che penato ho tanto!morir sì presso a tergere il mio sì lungo pianto!»Jumala, pitääkö minun näin nuorena kuolla . . . Onkotoivoni ollut vain houretta» — tämä ystävättären huutosyöksyi kuin kuuma veren säie nuoren miehen suoniin.Ah! dunque fu delirio la credula speranza!invano di costanza armato avrò il mio cor!Taas hän siis lauloi Traviatan viimeisiä säveliä jatodennäköisesti kuuli vuorolaulajansa vastaavan lau­412

luunsa, koska hän pysähtyi vastaanottamaan Alfredonkiihkeää valitusta:— Oh mio sospiro, oh palpito, diletto del cor miole mie colle tue lagrime confondere degg'io!Or più che mai del credilo, m'è duopo di costanzaah tutto alla speranza non chiudere il tuo cor!»Oi rakastettu, ota vastaan huokaukseni, kyyneleeni,koko sydämeni, mutta älä päästä toivoa sydämestäsi...»Olisiko nuori mies milloinkaan näin sielunsa uumenistamitään purkanut ilmoille ...Ja taas jatkui Violettan tuskaisa laulu.Hän näkee rakastettunsa, sen ainoan, jota elämässäon rakastanut! totesi nuori pappi. Laulussa he nyt kohtaavattoisensa. Onko siis koko se Jumalan-työ, jotahän, Friman, on yrittänyt tehdä, ollut turhaa? KaleviFriman putosi polvilleen ystävättärensä vuoteen ääreen,niinkuin niin monesti ennen, tarttui hänen käteensä iayritti rukouksessa pidättää häntä. Mutta rukouksen asemestapuhkesi hänen rinnastaan esiin Alfredon lauluosaja hän täytti nyt kohdat, joita Traviata äsken oli odottanuthiljaisuudelta.Tätä outoa hetkeä vanha oopperadiiva kyllä koko heidäntuttavuutensa ajan oli valmistanut. »Tällä äänelläte laskette maailman jalkojenne juureen ja voitattemäärättömiä omaisuuksia. Mutta on kiire, on kiire.Ettekö ymmärrä mikä synti on tuhlata laulumateriaaliatäällä ... Oh, amico, amico, vapautukaa ... !» Tähäntapaan hän oli puhunut, tuo raihnainen maankiertäjäparonitar— lauloiko hän nyt lopullista kuolinaariaansa?Oliko hän todella jo kohdannut lemmittynsä? Vai vieläkötämän maanpäällinen varjo, saarnaaja-amico merkitsihänelle jotakin?Tällä hetkellä, kun Kalevi Friman vaistosi taiteilijattarenpois pakenevaa innoitusta, todellista viime hetkeä,hän koki aavistamatonta intomielen voimaa ja tiesi:kaikki minä jätän, ei vielä ole myöhäistä, alas maailmajalkaini juureen, omakseni rikkaus ja valta, omaksenikauneus ja hurma! Violetta, Alfredosi on valmis, vieminut minne tahdot, ota minut, laulamme, laulamme! Te413

sanoitte, että minulle on annettu sama ainoa ääni, jotarakastitte, että olen viimeinen säde teidän elämässänne— lähdemme yhdessä, laulamme yhdessä ... !Polvillaan mahtavan taiteilijattaren edessä hän painoikasvonsa hänen rannettaan vasten ja tunteen pyörretempasi hänet tasa-arvoisena laulun papittaren vierelle.Ja vieretysten he seisoivat ikäänkuin alttarilla ja laulaenyhteen ääneen he kohosivat kohoamistaan.Saarnaaja havahtui hurmiotilastaan — oliko se olluthetki, vaiko vuosi? — pääsi pystyyn ja loi katseensaystävättäreen. Äänetönnä ja liikkumattomana rouvaJulia tuijotti johonkin harmaaseen kaukaisuuteen. Hiljainenharmaus, ikäänkuin tomuharso, oli laskeutunuthänen kasvoilleen ja käsi oli enää vain lakastunut kukkanen.Kuolema oli kesken laulun ottanut hänet haltuunsa,lempeästi vienyt hänet laulun siltaa myöten poistästä maailmasta, jossa hän oli jäänyt niin oudoksi jayksinäiseksi. Hänelle oli lahjoitettu viimeinen armoitettuhetki ja nyt hän onnellisesti oli päässyt toisellepuolelle. Yksinäistyneelle miehelle, köyhälle saarnaajalle,näytettiin vielä se silmänräpäys, johon kuintimanttipisaraan oli kokoontunut taiteilijattaren loistavamenneisyys. Hänen sallittiin elää hänen vierellään kuintimanttipisarassa taiteen hurmio, jommoinen se hänellä,Kalevi Frimanilla, ehkä olisi voinut alati olla, jos hänolisi joutunut taiteilijan houkuttelevalle tielle. Silloinkun oli nuori.Mutta oliko tämä hurmion silmänräpäys oikeastaanhänelle outo? Sukua tälle olivat kaikki ne innoituksenhetket, jotka hänen oli sallittu Pyhän Hengen vaikutuksenalaisena viettää köyhissä ja matalissa majoissasaarnamatkoillaan, niinkuin myös suurissa Jumalanhuoneissa,kirkoissa. Julia von Bockhoven oli kertonuthänelle miehensä linnasta Mustanmeren rannalla. Sielläkulki pitkä jasmiinikuja puistosta pienelle joelle. Täälläolivat satakielet illoin olleet ihmislapsen opettajina.»Jasmiinipuun kukka on innoituksen ja pyhityksenkukka. Jasmiinin tuoksussa on jotakin siitä pyhityksestä,minkä täytyy tapahtua taiteilijassa ennenkuin hänvoi sielussaan vastaanottaa säveltäjän ja välittää hänetmuille.» Kalevi Friman oli tuntevinaan, että Violettan414

sielu nyt liiteli tuoksuvassa jasmiinikujanteessa. Kohtitaivastaan, Jumalan suurta taivasta. Hänen oli sanomattomanikävä. Jotakin korvaamatonta oli poissa. Hänoli jäänyt yksin.Saarnaaja seisoi hiljaa, vaipuneena rukoukseen, kunhoitajatar aamiaistarjottimineen astui huoneeseen.Oli siis vielä aamu, vaikka niin paljon oli tapahtunut.Nuori mies koetti selvitellä itselleen, olivatko jotkutrikolliset ajatukset tai teot tässä kuoleman partaalla saaneethänessä sijaa ja nyt tuottivat hänelle kipua. Taivaallisetelämykset, kauneuden jumalallinen läsnäolokuitenkin painoivat synnin alleen niinkuin aurinko painaasumun.— Hoitajatar, lausui hän, — kun te nyt valmistattehäntä viimeiseen vuoteeseen, niin muistakaa jättää tuosininen sormus hänen sormeensa. Se oli hänen tahtonsa.Käytävällä tuli tohtori pappia vastaan ja sai tietäämiten tuon ongelmallisen paronittaren lähtö oli tapahtunut.Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä. Kokokoneisto oli hänellä loppuun kulunut. Hän eli ainoastaanja yksinomaan taiteellisen innoituksensa varassa.Siitä hän nautti ravintonsa niinkuin me nautimme leivästäja juomasta. Ja vaikka tämä pääasiassa oli sijoitettumuistoihin, niin hän samalla kuitenkin kaikenaikaa suunnitteli uusia taiteellisia tehtäviä, palaenheleällä liekillä ja sitten yhtäkkiä sammuen.— Näin on parasta hänelle. Sinun tehtäväksesi jäänyt lähinnä hautajaisten järjestäminen. Sinähän olithänen uskottu ystävänsä. Ja ennen kaikkea hänen perijänsä.Kalevi Friman kiihtyi.— En suinkaan. Hän on Iris-tyttärelleni lahjoittanutkalliin korun eikä enemmästä ole ollut puhetta. Ei tarvitsepelätä etteivät niinkutsutut sukulaiset ilmaantuisisuurine seppeleineen hautajaisiin ja saaliinjakoon. Meidänyhdistyksemme suursisar on toivonut vainajan huoneistoa.— Mutta senhän hän juuri on määrännyt sinulle.Etkö nyt sitä tiedä? Olihan hän nähnyt sinun pimeänja ahtaan asuntosi.Friman valahti punaiseksi. Vielä tänä aamuna hän415

oli toivonut huoneistoa yhä lisääntyvälle perheelleen.Mutta toki ei hän ollut lausunut toivomustaan ääneenei nyt eikä aikaisemminkaan.— Olisiko sitten olemassa testamentti? Tuskinpa. Jajäikö omaisuutta?— En tiedä, sanoi lääkäri katsahtaen kelloaan. —Mutta nämä hoitajattaret ovat sellaista höpisseet, varsinkinse, joka vainajaa hoiti. Pitää tentata häntä. Muttamennäänpä nyt Julian luo. Etkö tule mukaan?— Olen ollut koko aamun poissa kotoa. Suursisartulee kyllä hyvin suuttumaan, jollei hän saa yhdistyksellehuoneistoa.— Koeta tyynesti kestää se.— Mutta vielä toistan mitä jo sanoin hoitajattarelle.Rouva Julian suuren sinisen sormuksen on seurattavahäntä hautaan. Se oli hänen tahtonsa.— Tjaa — maltappas. Onko meillä lupa haudatamaahan arvoesineitä? En luule.— Mutta tämän hän on saanut rakastetultaan. Eikähänse ole suomalainen koru, vaan sen hän on tuonutkaukaa Venäjältä.— Katsotaan nyt. Terve-terve.Kotimatkalla Kalevi Friman kiihtyneenä ajatteli asiaa,jonka sairaalan ylilääkäri oli hänelle ilmaissut. Hänenhänolisi pitänyt iloita kuolleen ystävättärensä suurestahyvyydestä ja huolenpidosta. Mutta minkätähden häntäoudosti alkoi ahdistaa. Oliko hän sittenkin pyytänytsairaalta ystävättäreltään tätä suurenmoista lahjaa. Noniin, ei tarvitse pelätäkään että se joutuisi hänelle. Kylläsekä suursisar että sukulaiset hoitavat sen asian. Jaruma riita siitä nouseekin. Violetta raukka! Tai oikeamminsanoen: onnellinen Violetta. Viheliäisiä ovat ihmiset.Näin ajatteli tällä hetkellä allianssitalon kaunis nuorisaarnaaja. Mutta kun hän tuli kotiin ja astui makuuhuoneeseen,missä hänen nuori vaimonsa paraikaa rinnoillaanruokki lastaan, niin hänen ajatuksensa ottivattoisen suunnan ja istuutuen vuoteen laidalle Hiljan viereenhän ääneti katseli tätä köyhää kamaria, missä olipieni vuode vuoteen vierellä, maali kaikkialla kulunut,peitteet haaltuneet, permantoa peittävä matto rikkinäi-416

nen. Ja hänen mielensä kävi iloiseksi niin että hän olimiltei kuin irti maasta, kun hänellä nyt oli niin vapauttavasanottava vaimolleen.— Mitä sanoisit, jos pian voisimme muuttaa tilavaankauniiseen asuntoon? Niin, tietysti sinä hämmästyt janiinhän minäkin. Eikähän se vielä ole aivan varmaakaan.Voisi... ehkä . .. kuitenkin käydä niinkin. Olet kovinepäileväisen näköinen . .. Sano jotakin ... Ja sanoppassinäkin, Urho, isän pieni poju, eikö olisi mukavaa, kunolisi suuri huone ja paljon aurinkoa... Ja lapsellekylpyhuone...Äiti nosti punastuen katseensa.— Isä kulta kertoo satuja...Mutta nyt vasta isä siirtyi oikeaan satuun, kun kertoimitä oli tapahtunut ja mitä oli paronitar Julian huoneistostasairashuoneella puhuttu. Isä ei ollut kuitenkaanottanut lukuun, että hänen vaimonsa näin tunteellisestisuhtautuisi kauniiseen satuun paronitar-tädistä.Hilja Friman itki tuon yksinäisen hylätyn naisen orpoakuolemaa täällä vieraiden ihmisten parissa ja itki miehensäturhamaista halua päästä nauttimaan hänen testamentistaan.Ja itki vanhimman lapsensa jumalatontahalua päästä viettämään suurellisia häitä miehen kanssa,joka mielenlaadultaan ensinkään ei kuulunut heidänsäätyynsä. Kuinka monet lelut ja makeiset paronitartätiolikaan lähettänyt tänne lapsille. Tästä pienestäUrhosta hän kerran oli sanonut, että hän kuuluu taiteennoidankehään, sillä hän on tunteellisempi kuin suru.Kuinka he voisivat muuttaa niin ylelliseen kotiin kuinhänen kotinsa oli? Millä he sen kalustaisivat. Muttamahdottomuuksien peloittavan kukkuran muodostaisisuursisaren viha. Suursisar oli suuttuessaan yhtä hirmuinenkuin hän hyvällä mielellä oli herttainen. Sitäei kaupunki ikinä unohtaisi kuinka hän peittosi sen piikatytön,joka oli käynyt kähertäjällä. Eihän voinut ajatellakaan,että lasten isä vielä senjälkeen olisi yhdistyksentoimessa.Kesken kaiken alkoi perheen pienin kansalainen nytyhtäkkiä itkeä äitinsä käsivarsilla. Tunteellisempi kuinsuru — niinpian kuin ympärillä sanottiin jotakin surullista,alkoi tämä pienokainen osoittaa mieltään. Mitenkä27 — Talvio, Kootut teokset XII 417

sellainen tulee elämässä toimeen? Nyt hän nähtävästivaistosi jotain hyvin uhkaavaa, sillä häntä ei voitu lohduttaa,hänen rauhaansa oli niin pahasti ruhjottu. Pienetkasvot rypistyivät ja sinettyivät. Äiti hyssytteli jamaanitteli, isä piteli päätään ja syytteli itseään tästävarsin epätavallisesta ja julmasta aikaansaannoksesta.Vaan tämäpä ei päättynyt tähän. Iris tuli, tumma, koreaseitsentoistavuotias tyttönen, tuli juoksujalkaa, iloinenleiske silmissään ja tarttui tarmokkaasti isänsä käsivarsiin.— Sano, sano, onko se totta! Kuule isä, miksi oletniin surullinen, mitä sinulle on tapahtunut? Onko sinunhäntä noin ikävä? Olitko todella rakastunut häneenniinkuin ihmiset sanovat? Kuule, olihan hänelle sentäänhyvä, että pääsi pois ... Ajattele kuinka suurenmoista,että saamme lähteä tästä lahoavasta pesästä.Tuskin kehtaan täällä ottaa vastaan Mauria, kun häntulee minua tervehtimään! Ja nythän hän joutuu sinneBalkanille lähetystöön ja tahtoo että menisimme naimisiin... Kultainen täti Julia, kyllä hän ymmärsi meidäntarpeemme. Mutta onko ihan varmaa, että hän on meillemäärännyt huoneistonsa? Kukaan ei oikein tiedä, vaikkakaikki jotain sellaista edellyttävät. Mutta vielä: isä, entäse sormus? Kuka sen saa? Ei, ei, isä, älä nyt suutu.Jollei se tule meille, niin suursisar vie sen ja myy sen jakeittää rahoilla kahvia...Friman repi komeita hiuksiansa niin että ne valahtivatyli hänen kasvojensa.— Anna isäsi nyt olla! Mene, mene! Etkö käsitä ettäminulla tällä hetkellä on muuta tekemistä.— Tietysti hienot hautajaiset. Sinä laulat HändelinLargon ja sitten on Allianssitalossa kahvitarjoilu ja...— Mene pois, mene, mene. Händelin Largohan onrakkauslaulu.Iris voihkaisi samassa yhtäkkiä ja juoksi nopeasti perheenmakuuhuoneeseen, mistä taukoamatta kuului pienenlapsen parku. Hän oli nähnyt suursisaren, napittamatonmusta päällystakki liehuen vinhasta kävelystä,likenevän heidän vanhaa kallistuvaa puutalo aan.Pyörremyrsky likeni Kalevi Frimanin kotoa. Pyörremyrskykävi tämän kodon yli. Suursisar oli suuttunut...418

Asiat kehittyivät kaikkinaisten vaikeiden ristiriitojenja oikeudellisten neuvottelujen tuloksena niin, ettäkevätkesällä pastori Kalevi Friman perheineen saattaisimuuttaa paronitar-vainajan kauniiseen aurinkoiseenhuoneistoon. Kaupunki ei ihmetellyt tarmoa, jolla hänasiaansa ajoi. Hän oli päättänyt viimeistään juhannukseksiasettua tähän omaan asuntoonsa, kävi miten kävi.Asia oli tullut hänelle kohtalokkaaksi senkin takia, ettäheidän pieni lapsensa syksystä asti oli hellittämättä sairastanut.Niin, sinä hetkenä, jolloin isä oh palannutkotiin laulajattaren kuolinvuoteen äärestä ja kuvannutvaimolleen tätä tapahtumaa, niin, sinä hetkenä oh suloinenpieni poju parahtanut ja heittäytynyt itkemään. Jaitkenyt yötä päivää niin että lääkäri oli kutsuttava. Lääkäriteivät päässeet selville tästä salaisesta tautitapauksesta.Ja siitä lähtien oli pastori Frimanin niin onnellisessakodissa majaillut sairaus, velkaantuminen jamurhe. Lapsi riutui riutumistaan. Saattaisiko sairausjohtua siitä, että äiti juuri lasta ruokkiessaan kuuliuutisen kuolemantapauksesta ja purskahti itkemään?Suursisaren ja isän välinen kiivas yhteenotto osaltaanmyöskin varmaan oli pelästyttänyt lapsen. Oli aivanvälttämätöntä, että molemmat pääsisivät pois ummehtuneestakosteasta vanhasta talosta. Sehän oli käynytheille, niin isälle kuin äidillekin vuosien kuluessa rakkaaksi,mutta nyt oli kysymys pienokaisen hengen pelastamisesta.Kalevi Friman, nykyään uskonnonopettajanayhteiskoulussa, pani kaiken toivonsa tähän muuttoon.Kun hän ensi kerran omalla avaimellaan ja yksinäänastui tähän huoneistoon, joka nyt oli oleva hänen omansasen jälkeen kun se oli tyhjennetty niin että ainoastaannaulat taulujen jäljeltä olivat seinissä, tunsi hän mielessäänsamaa makeaa kaipausta ja syyllisyyttä kuin niinmonesti aikaisemmin. Violettan laulu liikkui huoneissakuin tänne unohtunut pääskynen, Violettan tyttömäinenhurma hiveli täällä kainosti hänen kättään ikäänkuin seolisi tahallisesti jätetty tänne häntä lohduttamaan. Noniin, nämä typerät tuntemukset ovat tukahutettavatniinkuin synti tukahutetaan.Vapunpäivän humu täytti kadut, kouluilla oli lupaa,kulkueet lippuineen, torvisoittokuntineen ja laulukuo-419

oineen marssivat ristiin rastiin eri kokoontumiskukkuloitaankohden, yhteiskoululaisten nauttiessa esplanaadinpenkeillä ilmapalloistaan ja marjamehustaan. Eiolisi voinut olla kauniimpaa ilmaa, ei suloisempia sointujataivaan ja maan välillä. Sillä jäät olivat menneet,muuttolinnut saapuneet ja tuomet kukkivat.Kalevi Friman asteli vaimonsa kanssa Rantapuistonhalki Rauhankatua kohden. Hän halusi että Hilja tänäännäkisi heidän asuntonsa, heidän oman uuden asuntonsa,josta ei kukaan enää voisi määrätä heitä muuttamaanja jonka aurinkoisissa suojissa he kaikki tulisivat terveiksi.Avain oli hänen taskussaan. Hän piteli kättäänsen ympärillä, tästä puristuksesta ei se pääsisi karkaamaanminnekään. Hän otti avaimen käteensä ja näyttisen vaimolleen. Näin pieni se oli, mutta sillä avautuisiheidän uusi rakas valtakuntansa. Kun he olivat päässeetpuukujanteen päähän, missä joku mies paraikaahäikäisevän sinisen veden partaalla maalasi venettä,tarttui Kalevi Friman vaimonsa käsivarteen ja veti häntäkiinteästi puoleensa. Pitkien tuskallisten kuukausienjälkeen tunsi hän vapautunutta riemua ja uskoa onnelliseenelämään. Mikseivät he olleet panneet kuntoon ylioppilaslakkejaan?Ja ruusunkukkanenhan heillä olisipitänyt olla rinnassa!— Hilja, tule — mikä sinun taas on? Väsyttääkö sinuanoin? Mehän olemme heti perillä.Mutta Hilja hakeutui puun luokse ja nojasi sen runkoon.— Mennään kotiin, pyysi hän. — Kyllä minä tiedänettä siellä on kaunista ja kaikin puolin hyvä. Mutta olenniin levoton.— Kuulehan, kotiinhan minä juuri vien sinua. Nuoikkunat toisessa kerroksessa ovat meidän. Katso nyt:sali on keskellä, aurinko hakee juuri niitä ikkunoita.Mutta paras on kulmakamari, sinne tulee sekä aamuettäilta-aurinko ja sinne, sinne sijoitamme lapset! Hilja,kultaseni, itketkö? Talutan sinut ylös .. .— Kotiin, mennään kotiin . . . Lapsi tarvitsee minua.Hän oli tukahtumaisillaan. Eihän auttanut muu kuinantaa hänen levätä siinä puuhun nojaten ja sitten lähteäjohdattamaan häntä kotiin.420

Kodiksi hän nyt näkyi haluavan tunnustaa vain senvanhan. Hänen täytyy oppia, tottua!Friman tunsi äskeisen toivorikkaan ilonsa painuvanpohjaa kohden, niinkuin vuotava vene painuu. Hänyritti kuitenkin käyttää äyskäriä ja tukkia vuotoa. Kunhe tulivat virvokekioskin luo, olivat äsken niiailleetyhteiskoululaiset poissa, ja heidän jäätelötikkunsa jakonfettipaperinsa peittivät kirjavana rääsymattona maan,Friman johdatti vaimonsa penkille ja nouti mehulasin.Hilja ei vastustanut. Hetkisen hän näytti rauhalliseltaja kuunteli lintuja, jotka vähän näkyivät välittävänetääntyvästä torvisoitosta.— Kalevi, sanoi hän yhtäkkiä hyvin levollisesti, —millä me olemme suututtaneet armollisen Jumalamme?Kuinka hän niin osasikin pistää veitsen juuri siihenkohtaan miehensä rintaa, missä tämä sama kysymyspakottavana paiseena oli läähättänyt jo pitkät viikot.Sitä ei nyt kumminkaan saanut näyttää levottomalleäidille ja mies hymyili häntä vastaan.— Minä, minä olen voinut suututtaa, mutta sinä etmissään tapauksessa.Hänen hymyilevä itsehillintänsä joutui kuitenkinsamassa kovan paineen alle, sillä jo kaukaa hän tunsituolta rannalta tulevan naisen siksi, jota hän ehkävähimmin nyt halusi tavata. Suursisar, yllään tuttuankara takkinsa ja vanha musta lierihattunsa — astelitarmokkaasti suoraan heitä kohden, osoittaen heille kohteliaankumarruksen ja vastaanottaen heiltä samanlaisen.Ei muuta. Mutta tuskin hän oli päässyt ohitse, kunHilja, kaiken tarmonsa kooten, nousi ja kipeästi tarttuimiehensä käsivarteen.— Nyt minä sen tiedän: hänen kirouksensa seuraavatmeitä. Annetaan paronittaren huoneisto yhdistykselle,niin pääsemme rauhaan! Annetaan, minä pyydän sinua.Etkö muista kuinka kauheasti hän uhkasi meitä, ei yhtäiloista päivää hän luvannut meille tässä uudessa asunnossa.Taasen Kalevi Friman tunnossaan tiesi, että se ukkosilma,jonka suursisar syksyllä oli heidän kodissaan nostanut,pahasti oli järkyttänyt heidän hermostonsa, isästäja äidistä pikkulapsiin saakka.421

— Voitko, rakkaani, kuvitella, etteivät hyvän ja valoisantaiteilijattaren siunaukset lannistaisi tällaisen synkänja pahan vaimon kirouksia?— Mutta määräsikö hän koskaan todella meille huoneistoaan?— Ainakaan ei hän määrännyt sitä yhdistykselle. Tulikyllä todistetuksi, että hän meille oli ajatellut kotinsa.Meidän lapsemme ja me itsekin sairastamme vain siksi,että olemme päästäneet hermomme lamaantumaanpimeässä asunnossamme.— Ei, ei, on jotakin aivan toista. Jumala on jättänytmeidät. Mikähän lieneekään se rikos, jota meidän pitäisikatua? Viettelikö Violetta meitä syntiin? Annetaanpois kaikki mitä saimme. Myöskin Iriksen rannerengas,ja annetaan vaivaisille ...— Niin ei meidän ole lupa rikkoa vainajan tahtoavastaan. Sitä sinistä sormustakaan ei annettu hänenmukaansa. Se oli hyvin paha, pidän sitä rikollisena laiminlyöntinä.Onneton se ihminen, jolleka sormus joutuu...Aviopuolisot, joiden yhteisymmärrys vanhassa kodissaoli ollut häiriintymätön, kiusasivat nyt itseään ja toisiaanloputtomilla kysymyksillä ja selvittelyillä. Suurinosa heidän tuskaansa ei ensinkään löytänyt ulospääsyäsanoissa, vaan hautui ajatuksissa, mädäntyi ja paisuipainajaisuniksi, milloin ei ollut unettomuutta kauhunäkyineen.Mitä kummaa sitten oikeastaan oli tapahtunut?Pastori Friman totesi, ettei hän sitten Julianhautajaisten enää ensinkään laulanut. Ei koulun rukouksissakaan.Kaupungissa kerrottiin, että laulajatar olivienyt mukaansa hänen äänensä. Paholainen itse oliasustanut siinä ihmisessä ja tehnyt Frimanin hulluksi.Yhdistyksen naiset, jotka aikoinaan olivat hurmaantuneetkauniiseen laulajasaarnaajaan, sekä itkivät ettäsadattelivat häntä. Toiset lähettivät hänelle kukkia jasokerikakkuja, toiset herjaus- ja uhkauskirjeitä. Mitenkälujat paulat tuo syntinen nainen oli punonut hänen ympärilleen,todisti sekin, ettei hän koskaan sallinut lausuttavanhänestä pahaa sanaa, nimittäin totuutta. Eikähän ensinkään katunut tekoaan. Niin oli tuo hulttiohänet lumonnut. Suursisar lausui mielipiteenään, ettei422

parannusta voinut syntyä ilman katumusta. Kas, eivätne loistohuoneet tee onnea, vaikka ne olisivat pullollaanauringonpaistetta. Katuva ja nöyrä mieli — siinä ainoapelastus. Paljon kerrottiin. Omaisten ja suursisaren riidellessäperinnöstä oli sovittu sillä tavalla, että jalokivetpantaisiin tasan. Suursisar halusi paronittaren kuuluisaasormusta ja lupaili lähteä myymään sen Helsinkiin,jossa oli mahdollisuus saada siitä suuri hinta. Kävi selville,että jalokivet olivat lasinpalasia ja tästä aiheutuipaljon mieltäkiinnittävää ja jännittävää toimintaa, jokahuvitti kahviseuroja ja mikseikäs kortinpeluuyhtymiäkin.Julia oli vienyt Romeon sielun ja jättänyt tännekuoren. Mitäpä tämä seikkailuromaaninteko enää olisihuvittanut Frimaneja, he kun kamppailivat sielullisessaumpikujassa eivätkä löytäneet ulospääsyä.Oltiin noidankehässä.Heidän yhteiset rukoushetkensä, ennen niin yksinkertaisetja rauhoittavat, vaativat syntyäkseen keinotekoistaponnistusta, lyhenivät lyhenemistään ja jättivätjälkeensä vain syyllisyyden tunnetta. Lapset eivät saapuneetniihin paitsi uhkausten ja rangaistusten avulla.Romeo toimitti komean ruusu-istutuksen Julian haudalleja kävi sitä itse hoitamassa. Mutta saadakseenmyöskin ravintoa perheelleen täytyi hänen istua tuntikausiaonkimassa ahvenia. Iris Friman, Hiljan ja Kalevinkorea tytär, oli surulla todennut, ettei Violettantilavasta huoneistosta ollut hänen häätilaisuuteensamitään hyötyä, siellä kun nyt vallitsi sairaus ja täysikurjuus. Maurin vanhemmat halusivat ottaa haltuunsanämä juhlat — heillähän oli siihen tilaisuus. Pankkineititoveritlahjoittivat eroavalle virkasisarelleen komeankäsintaotun kahvipannun, jotta hän siellä kaukana Balkanillasaisi nauttia kotoisesta tunnelmasta ja muistellaheitä. Myötäjäiset kotoa supistuivat vähiin. Ei edesiloisia onnentoivotuksia ollut panna matkaevääksi, isäja äiti kun suorastaan murehtivat tyttärensä lähtöä tällätavalla. Pikkuruikkusen lohtua sisälsi Iriksen lupaus,että he Maurin kanssa vielä käväisevät kotona ennenkuinlähtevät Balkanille. Ehkä Jumala lähettäisi jonkinarmon säteen heidän elämänsä surkeuteen.Sillä pikkulapsi, se pieni Urho, jonka olisi pitänyt423

parantua aurinkoisissa suurissa huoneissa, itki itkemistäänantamatta millään tavalla ilmi, mikä hänen riutuvaapientä ruumistaan oikeastaan vaivasi. Hänen sielunsaon kipeä, sanoi tohtori. Ei ollut ihme, että kaunisterve Iris-neiti halusi pelastaa itsensä. Olette rakentaneetitsellenne tautipesän. Hilja-äiti oli saanut uskotukseenja ainoaksi ymmärtäjäkseen sairaalan vanhan viisaantohtorin ja tämä saarnasi hänelle uutta oppia hänenherkän taiteilija-lapsensa tapausta varten. Lapsi saattaatulla terveeksi ainoastaan jos kiitollinen, iloinen ja tervemielentila astuu sen murheellisen, painostavan ja syntisenmasennuksen sijalle, mikä nyt asustaa keskelläilmavaa uutta kotia. Kasvaako kukkanen kuivassa hiekassa,vaikka aurinko kuinka paahtaisi, jollei vilvoitetahäntä kirkkaalla vedellä. Kukkasen tohtori tavallisestitaittoikin tiepuolesta ja ojensi sen pienen Urhon käteen.Kaupungilla sanottiin vanhan tohtorin näin ikärajansaylittäneenä käyneen uudestaan lapseksi. Mutta Hiljaäitisiunasi häntä ja otti todella harkittavakseen, olisikotässä uudessa puheessa jotakin järkeä ja pitäisikö ryhtyätoimittamaan kotiin iloista mieltä. Rikkaaksi tulisi varmastise apteekkari, joka voisi pullossa myydä hyväätuulta. Mutta mielenrauhan langanpää oli häneltä hukkunutniinkuin kultainen koru voi hukkua mereen.Olisiko sitä kalaa tai sukeltajaa, joka tavoittaisi kalliinkorun ja toisi hänelle siihen kotiin, mikä oli syntynytsuursisaren käynnin jälkeen? Tai oikeastaan siitä lähtien,jolloin baronessa Julia ilmaantui paikkakunnalle.Oliko siis se hyvän mielen tila ja se sellainen sielunrauha,josta vanha lapsekas tohtori nykyään puhui, niintärkeä lääke ihmiselle? Ja mikseikäs koko ihmiskunnalle?Heillä oli ennen, siinä pimeässä ahtaassa kodissaollut tämä kaikki. Vanha lapsekas tohtori saarnasinykyään kuin apostoli uutta oppia ympärilleen. »Telaiskurit», sanoi hän ja hänen silmiensä säteet välkähtelivätkuin säilän terät, »te laiskurit, te tahdotte kuormittaalaboratorioita ja parantajia keksimään viisastenkiven teitä varten, jotta keskeytymättä saisitte rikkoakaikkea luonnon lakia ja Luojaa vastaan. Te laiskurit:valmista pitäisi teille olla, te haluatte rahalla päästä vaivannäöstä.Minkätähden teitä pitäisi toisten käydä424

parantamaan, kun itsekin voitte sen tehdä. Taistelkaamieleenne rauha ja hyvä tahto! Siinä se suotuisa ilma,missä kaikki terveys edistyy ja työnteko luistaa.Oliko hän, Hilja Friman, kerran suorittanut ylioppilastutkinnonja kirjoittanut gradunkin? Nyt hän hikoilinoidankehässä voimatta ratkaista elämän yksinkertaisimpiaprobleemoja!Sulhanen kuului ostaneen Irikselle koruja antiikkiliikkeistä,Iris kun sellaisista hyvin piti.Frimanien pikkupojat tappelivat toisten poikain kanssakaduilla ja teillä ja tulivat kotiin verissäpäin. Ja he kunennen olivat olleet niin säyseitä ja tottelevaisia. Muttamitäs: kun koko perhe oli joutunut noidankehään, niinsiitä ei päässyt ulos. Siinäkin tarvittiin avain. Niinhänoli käynyt Orrelan sepänkin, joka suunnitteli ikiliikkujaa:hänkin joutui ikiliikkujan kehään, jota voi pitääihan samana kuin noidankehää. Orrelan seppä päättipäivänsä hullujenhuoneessa. Oli se aika noita se laulajatar,joka täällä huilasi ihmisiä.Päähullattu, pastori Kalevi Friman istui avonaisenikkunansa ääressä keskellä auringon paistetta lukemassaJobin kirjaa. Hän eli niin painuneena kiusatun Jobinmielialaan, että hän paukutteli tätä profeettaa niinä päivinäkadulla kävellessäänkin. Mutta hänen kotiesityksiäänpysähtyivät ihmiset kuuntelemaan, sillä hänenlukemistaan ei paras teatterilainenkaan olisi pystynytvoittamaan. Oli tosiaan ihan sellaista kuin jos itse Jobolisi noussut ylös ja huutanut julki tuskaansa ja puhutellutJumalaa. Eikä myöskään puuttunut kansalaisia,jotka tulivat neuvomaan tätä uutta Jobia, niinkuin eiheitä vanhaltakaan puuttunut. Kalevi Friman luki:»Sieluni kyllästyy elämiseen; valitukseni minä päästänvaltaansa ja puhun sieluni katkeruudessa. Minä sanonJumalalle: älä minua tuomitse, anna minun tietää minkätähdenSinä riitelet minun kanssani!»Kaikki Kalevi Frimanin ystävät eivät tarkkaan tunteneetJobin kirjaa, vaan luulivat papin panevan omiaan.Ja juuri tällä äskeisellä kohdalla huusi eräänä päivänäyhdistyksen nykyinen saarnaaja, asioitsija Tapenius toisenkerroksen avonaista ikkunaa kohden:— Kyllä sinä sen tiedät, älä siinä yhtään itseäsi kehus­425

kele, minkätähden Herra sinun kanssasi riitelee. Vaipitäisi Hänen suvaitseman sellaista teerenpeliä mitä sinäpidit sen maankiertäjä-naisen kanssa. Hyi, sanoo sellaiseenHerra. Ja vielä häneltä hänen huoneensa otit, ihanköyhän yhdistyksen suusta otit, itsellesi pyysit vaikkaolit luvannut... Ja ruusunkukkasia kasvatat sinä tämänsyntisen vaimon haudallakin, niin ettei enää yhtäänhurskaan hautaa meidän hautausmaalla voi verratatähän ruusutarhaan ...Niin pian kuin Kalevi Friman kuuli tämän, sulki hänikkunan ja jäi miettimään, lupasiko hän jotakin toimittamista... Ja pitikö sen herättää pahennusta, että ruusutkukkivat kuolleen pakolaistaiteilijattaren leposijalla.Ja taas hän palasi Jobin kirjaan.— Onko sinulla ilo siitä että väkivaltaa teet, että hylkäätkättesi teoksen ja annat valoa jumalattomain aivoituksille?... Ovatko sinun päiväsi niinkuin ihmisen vuodet,koska kysyt vääryyttäni ja tutkit pahaa tekoani? —vaikka tiedät, etten minä ole jumalaton, ja ettei yhtäänole, joka taitaa sinun kädestäsi vapauttaa. Sinun kätesiovat minut muodostaneet ja valmistaneet minut jokapuolelta, ja nyt sinä hukutat minut. Muista kuitenkin,että sinä olet minua valmistanut niinkuin saven ja muutatminut maaksi jälleen. Sinä itse, Herra, olet minullesen äänen antanut, joka vetää ihmiset minun puoleeni.Etkös siis tiedä, että ääni on Sinun vaikka se hetkenminussa majailee? Tästäkö minua rankaiset? Siitäköriitelet, että yksinäinen ihminen löysi lohdutusta tästäSinun omasta äänestäsi, jonka minulle annoit... ?Kalevi Friman solui pyhän kirjan tekstistä oman viimeaikaisenelämänsä tekstiin eikä huomannut, ettähänen vaimonsa oli tullut huoneeseen ja hartaasti kuuntelihäntä. Hän kehi auki elämäänsä siitä asti, kun vierasnainen oli tullut hänen huoneeseensa, kehi sitä aukikuin vyyhteä ja tunsi siinä samaa hurmaa ja tuskaa kuinlaulussa. Heidän pieni poikansa ei itkenyt, kaikki talossaoli hiljaista.Koulun rehtori astui huoneeseen, pysähtyi hänkin senvaltaisan voiman eteen, joka henki häntä vastaan papinsanoista. Hän ei enää kysynyt, minkätähden Herra »rii-426

teli» häntä vastaan. Hän kysyi minkätähden hän riiteliHerraa vastaan.Rehtori halusi näin ennen lukukauden alkua — niinvastenmielistä kuin se hänelle olikin — tulla saamaanselvää siitä ristiriidasta, mikä oli asettunut kalvamaanennen niin sopusointuista kotia ja mikä ristiriita ei voinutolla vaikuttamatta koulunkin sisäiseen elämään. Olieletty toivossa, kun pastori Friman myös oli etevä laulaja,ettei hän panisi kynttilää vakan alle, vaan ilahuttaisikoulua ja varsinkin sen rukoushetkiä kauniilla laulullaan,niinkuin oli ensi aikoina tapahtunutkin. Oppilaattekivät johtopäätöksiään, sitä ei voitu estää. Kuuluivatkoiranhampaat kysyvän: jos Julia olisi ollut nuori,eikä vanha akka, niin miten olisi käynyt?Kalevi Friman pysähtyi esimiehensä eteen poissaolevana,ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt mitä sanat merkitsivätja toisti: »... ollut nuori eikä vanha, niin mitenolisi käynyt.»— Haluaako arvon veli tällä sanoa minulle, että minunolisi otettava ero koulusta?Hän piteli päätään, yhtäkkiä tajuten, että hänellä olisuuri perhe.— En, en mitenkään, kiirehti rehtori sanomaan. —Katsoin vain velvollisuudekseni saattaa tietoosi, ettäihmetellään muutosta, mikä uskonnon opettajassammetapahtui sen jälkeen kun tuo vanha ulkomaalainen taiteilijatartuli tänne. Ja niin kuin me kaikki toivoimmeperheellesi tätä kaunista asuntoa, mutta...Friman leiskautti ylpeästi päätään:— Tietysti minä olen valmis lähtemään, että saattemieleisenne.. .— Tule järkiisi, keskeytti rehtori suuttuneena. —Mehän kaikki olimme hiukkasen pyörällä päästämme,kun olimme saaneet yhdenkin illan olla tuon paronittarenvieraina — hän oli taiteilija korkeaa luokkaa ja juhlaihminen.Mutta nythän hän on poissa ja me voimmepalata arkeemme ...Friman kiihtyi...— Vai palata arkeemme! Taitaakin tässä olla kokominun onnettomuuteni, etten voi palata arkeen, niinkuinte muut...427

— No, ei pahitteeksi ensinkään. Vedä sinä meitä myötäsijuhlaan. Mutta ymmärrä, että niinsanotun arjenkintyöt on tehtävä. Minä pelkään, että vaimosi nyt itkeeja sinun paikkasi on hänen luonaan.Varmaan oli käynyt juuri niin. Äidin valitusta tosinei saattanut kuulla, mutta pieni poika itki sitä läpitunkevaakipuaan, mitä ei lääkäri voinut parantaa. Se saialkunsa kodin repeämästä. Lapsen isä tarttui tukkaansaja huusi. Tätä huutoa ei kuulunut kadulle enempää kuinmakuusuojaankaan. Se suuntautui sisäänpäin ja tuhosisiellä. Miten olisi käynyt jos Julia olisi ollut nuori? Jajos hän itsekin olisi ollut nuori?Kalevi Friman kuunteli ääntä, joka hänen sisimmässäänteki kysymyksiään. Hän kuunteli ääntä, joka puhuihänelle hänen pienen kärsivän lapsensa kautta. Hän, isä,hän on syypää tähän kaikkeen. Eikä parannusta voisyntyä, ellei hän, pappi, keksi siihen keinoa. Jokin rikoson tämän onnettomuuden pohjalla ja se on katumuksellasovitettava... Taiteilijattaressa ei ollut syytä, hän olikiitollinen lintunen, joka palveli Jumalaa laulussaan.— Minä, minä, minä! ajatteli Friman.Hän ei tietänyt, että porraskäytävän alapäässä, ikkunalaudallaistuen, kaksi miestä paraikaa piti neuvoahänen auttamisestaan. Toinen oli lääkäri ja toinen koulunrehtori. He olivat siinä talon ulkopuolella sattuneetvastatusten ja harkitsivat mitä oikeastaan oli tapahtunutja mitä olisi tehtävä. Kun Friman lakki kourassa töytäsialas portaita, tarttui vanha viisas tohtori häntä rintapieliinja pysäytti hänet.— Noh, taiteilija, minnekkä niin kiire. Näytät siltäkuin aikoisit paiskata itsesi kaivoon. En kiellä, en käske.Jos siellä on parempi kuin tässä huonossa kodissa, niinsopiihan mennä. Mutta ehkä vielä voisit kuulla paripikku uutista jotka suoraan sanoen kerron vain johtaakseniajatuksesi pois kaivosta: tyttäresi on nyt kuitenkintullut sen sinisen sormuksen omistajaksi! Se oli Helsingissämyyty ja joutui nuoren rakastuneen pariskunnanulottuville. Ja nyt se alkaa punoa taikakehäänsä uudensukupolven ympärille. Usko minua: tyttäresi, joka onsinun herkkää rakennettasi, on ajatuksillaan vetänytluokseen sen korun! ... Ei hänen ole tarvinnut sitä pyy­428

tää. Hänen suunsa olisi voinut jopa kieltäytyä sitä ottamasta,mutta jos ajatukset toimivat toiseen suuntaan,niin tämä oli määräävää.Friman tuijotti puhujaan ja ajatteli: minäkin mukatoivoin tätä huoneistoa yhdistykselle, mutta ajatuksillanikerjäsin sitä itselleni! Tämä tuli määrääväksi. Eikötuo tunteellinen taiteilija olisi kuullut ajatuksiani —mitenkäs muuten. Viheliäinen, viheliäinen olen ollut!Ja kaiken aikaa kun muka koetin sanoilla ja rukouksillajohdattaa Magdaleenaa Jumalan puoleen, ajattelin hänenystävyytensä huumaavaa omistamista. Ja jos hän olisiollut nuori: miten olisi käynyt?Vanha viisas tohtori jatkoi:— No niin, se koski tytärtäsi. Toinen uutinen koskeeystävätärtäsi. Kaikki ruusut ovat varastetut hänen haudaltaan.Aivan niin. Väitetään että jostakin ohi ajavastaautosta astui jonkinlainen herra, joka meni hautausmaalle.Kun hän palasi portista, oli hän paitahihasillaan,takki käärönä kainalossa. Joku oli tietävinäänkuka hän oli ja hänen tarvinneen kukkia morsiuskukkavihoksi.Hienoa, hienoa.Friman ei sanonut yhtään sanaa. Mutta hän seurasitahdottomana tohtoria, joka häntä käsivarresta taluttaenjohdatti heidän kulkuaan rantaa kohden. Koivuissa saattoijo nähdä jonkin kellastuneen lehden. Frimanin huomiokohdistui tähän. Koivunsiemeniä oli laiturin tienoopiukkanaan. Niistä olisi tullut miljoonia koivuja, muttatässä ne menivät mäsäksi ihmisten j aikain alla.— Niin, alkoi tohtori ja puheli ikäänkuin itsekseen,lainkaan pyytämättä, että häntä kuunneltaisiin, — aikahelppoahan tuntuu olevan katkaista diplomaattiset suhteet.Mutta se tietää sotaa. Myöskin Jumalaan mevoimme katkaista diplomaattiset suhteemme ja sekintietää repeämää. Kuinka hullunkurisen vaikeaa onkinsitten saada aikaan rauhaa... Konferensseja, konferensseja.Vaikkei siihen tarvittaisi muuta kuin sovittavasana ja sovinnollinen mielenlaatu.— Puhu, puhu, sanoi pappi, hiekkaiseen tantereeseentuijottaen.— Olet taiteilija. Kohtasit toisen taiteilijan. Ensi kerranelämässäsi. Leiskahditte yhteen. Se onkin aika hul­429

mahdus, kun kulovalkealla kahdelta taholta liekit leiskahtavatyhteen ... Kyllä minä paljon opin siltä Julialta.Hänen iloisuutensa ja elävyytensä olivat ilmiömäiset.Ja kuitenkaan ei hän koskaan laskenut ristiähartioiltaan. Eiköhän hänen testamenttinsa meille kaikilleoikeastaan ollutkin hänen persoonallisuutensa? Häntulee vielä antamaan aiheen lauluihin. Ja niitä lauletaanvielä kun me olemme poissa.Kalevi Friman pysähtyi yhtäkkiä.— Ja minä opin paljon. Paljon, paljon. Kiirehdin nytkotiin. Ymmärrät, että minun täytyy tavata vaimoni.— No niin, diplomaattiset suhteet täytyy solmia puolellajos toisellakin.Ja edelleen hän ajatteli vanhaa toteamistaan, ettätaide on ongelmallinen taivaanlahja, jota täytyy varoenkäsitellä... hellävaroen käsitellä. Se taide, se taide,säteily yli päivien karuuden. Ilon säteily... mutta eivailla ristiä. Tuolla asteli tarmokkaasti Kalevi Frimanjo matkan päässä ...Niinä aikoina tapahtui sitten muutakin pientä varovaistaliikehtimistä kaupungin esplanaadilla, nimenomaanFrimanien asunnon edustalla, kun heillä oli setapa, että he pitivät ikkunoitaan auki. Tohtori näkiensin parin herrasmiehen pysähtyvän toisen kerroksenikkunoiden alle, sitten sinne tuli itse kirkkoherra, jonkauljaasta ryhdistään tunsi kaukaa, sitten tuli ompeluseuranrouvia. Kaikki seisoivat äänettöminä, iloisen jännityksenvallassa. Pormestarin rouva, joka päivällisvieraidenvuoksi ei voinut jäädä toisten joukkoon, puhui jokaukaa vastaantulevalle tohtorille:— Aijai, tohtori, kiirehtikää, kiirehtikää: kun Frimanjälleen laulaa! Kalevi Friman laulaa! Aijai sitä ääntäja sitä charmia! Koko vuoden tätä hänen laulamattomuutensakurjuutta on kestänytkin, mutta nyt kun noidankehäon särjetty, niin ei sitä osaa kuvatakaan, mitäihania ääniä sieltä tulee. Katsokaa tuota väen paljoutta!Päätimmekin tuossa häthätää, nimittäin me ompeluseurannaiset, että lähetämme kukkia sekä hänelle kotiinettä Julian haudalle... Julia jätti hänelle äänensä jahänellä oli ääntä jo ennestään, niin että ..., mutta kiiruhtakaa,kiiruhtakaa tohtori...430

Todella: kauas pitkin kellastuvaa puukujannetta jaistutuksia, missä syysasterit vielä suojelivat loistoaanhallaöiltä, kaikui puhdas mahtava laulu. Laulaja tuntuikohotetuilla käsillään puhkovan auki pilviä auringonvaunuja varten. Pilvet väistyivät, sininen taivaankupuavartui. Nöyrä, kiitollinen ihminen lauloi Händeliä,samaa Largoa, joka kerran oli ollut lemmenlaulu, muttajonka ihminen sitten oli tarpeensa mukaan kehittänythautaushymniksi:On varjo vaan tää meno maallinenrinnalla riemun sen,min tarjoaa taivainen maa:siell' aukee kahlehet,siell' ehtyy kyynelet,ja taisto maanpois rauhaan raukeneekuin varjo vaan ...431

VEDENPAISUMUS JA ÖLJYPUUNLEHVÄVarhaisesta lapsuudesta on mielessäni säilynyt muistopienestä löydöstä, jonka tein pimeällä ullakolla, minnekerran olin kiivennyt oikeastaan ilman vanhempienihmisten lupaa. Lapsen käteen sattui vanhan koulukirjanlehti, missä oli kuva. Ja lapsi katseli kuvaa pienenullakkoikkunan edessä ja ihmetteli, mitä siinä oli. Olivettä ja vedestä kohosi käsiä, jotka haroivat ilmaa, jaoli hukkuvien ihmisten päitä. Jotkut näistä onnettomistaolivat onnistuneet tarttumaan puun oksaan, jokavielä kohosi vedestä. Naisten pitkät hiukset viistivätvettä. Äidit, epätoivoisina, kohottivat lapsiaan ylös vedestä.Hirmuiset tuskat kuvastuivat kaikkien kasvoilla.Mutta jonkin matkan päässä nukkujista ui suuri talovähääkään välittämättä vedestä ja avunhuutajista. Varmaantuon hirveän suuren laatikkotalon ikkunoista paraikaakatseltiin, missä hädässä yltympärillä oltiin, muttakukaan ei sieltä lähtenyt auttamaan. Niin pahoja olivatnuo pelastuneet ihmiset.Kysyin nyt isolta veljeltä, joka oli merimies, mitenkänuo pelastuneet saattoivat olla niin julmia. Ja nyt saintietää, että Jumala itse oli lähettänyt vedenpaisumuksenrankaisemaan ihmisiä, kun he olivat olleet niin syntisiäja tottelemattomia. Herra itse oli määrännyt hurskaanNoan pelastumaan arkkiin ja ottamaan mukaansa kaiken,mistä elämän piti uudelleen pystyä alkamaan, kunkaikki pahuus ensin olisi hukutettu maailmasta vedenkautta. Sekä pikkusiskon että isonsiskon mielikuvituslähti nyt vinhalla vauhdilla liikkeelle. He näkivät, ettävesi virtasi taivaasta. Ihmiskunta oli niin ryvettänyt432

itsensä, että vaadittiin kaikki ne vedet, mitkä Herra luomisenpäivinä oli johdattanut syvyyksien päälle, pesemäänsitä puhtaaksi. Satoi yöt ja päivät. Ei voinuterottaa milloin aurinko nousi ja milloin se laski, sillä oliyhtä ainoaa harmaata vedentuloa vuorokaudet umpeensa.Kaikki liha sai nyt hukkua tulvaan. Ei enää näkynytyhtään ainoaa kättä kohoamassa vedestä, ei kukaan enääetsinyt pelastavaa puunoksaa. Ei ollut puuta eikä pensasta.Viattomat kasvit ja eläimet olivat saaneet hukkuasyntisen ihmisen kanssa. Ainoastaan hurskaan Noantalo ui yksinäisenä saarena mittaamattomassa vesiaavassa.Ei voinut tietää liikkuiko se hitaasti, vaiko kiitämällä.Veden kohina hävitti äänet ja etäisyydet. Mitäsisällä talossa tapahtui? Eikö siellä mahtanut hyvinpeloittaa? Ei enää tullut vastaan yhtään maan matkalaista,Noan ja hänen tyttäriensä kaltaista. Ainoastaanvettä tuli julmasti pauhaten ja kohisten. Arkki kohosiyhä korkeammalle sitä mukaa kuin vesi sitä kohotti.Jollei sade lakkaisi, niin täytyisi arkin katon kerrankolahtaa taivaan kanteen ja mennä rikki. Eivätkö mahtaneetNoa ja hänen lankonsa ja lapsensa tätä pelätä.Varmaan he kaikki seisoivat arkin pienten ikkunainluona tähystelemässä ja kuuntelemassa, eikö yhtäänainoaa tuttua elämänääntä alkaisi kuulua heidän hirmuiseenyksinäisyyteensä. Sillä vaikka arkissa oli sekäihmisiä että eläimiä, niin nämä eivät enää jaksaneet katsellaeikä kuunnella toisiaan. Ne olivat sulaneet yhdeksikiinteäksi taikinaksi, niinkuin oli koko sekin mennytmaailma, joka makasi synteihinsä hukkuneena, suurenaja mädäntyvänä alhaalla vesimassojen alla. Tämän suurensynnintuhon päällä vaelsi Noan arkki sumussa jasateessa, kantaen ruumiissaan siementä uutta aikaavarten.Mutta hirveän ikävää mahtoi arkissa olla, pimeää janukuttavaa. Kaikki olivatkin horroksissa. Ainoastaanisä Noa kulki hapuillen arkkinsa ahtaudessa, kuunnellenja tähystellen, eikö jo olisi synti saanut täyteen mittaansaseurausta ja eikö jo Jumalan kasvojen armahtavavalkeus alkaisi näkyä.Peräti kyllästyneitä olivat tähän purjehtimiseen isäNoan pojat ja tyttäret. He ärtyivät pienistä turhista ja28 — Talvio, Kootut teokset XII 433

sättivätkin toisiaan. Isä Noa sai väsymykseen asti varoittaaheitä, etteivät he toki itse tässä arkissa, missä uudenja synnittömän elämän tuli alkaa, viljelisi niin kiellettyämenoa kuin riita ja tyytymättömyys. Jollei tästämuu auta, niin hänen täytyy avata ikkuna ja paiskatapahankuriset veteen.Pojat ja tyttäret talttuivat ulkopuolisesti, mutta sisässäänhe saattoivat ajatella: mitenkäs isäukko meitä heittelee— hänhän on yksin ja meitä on monta. Tämä ikäväajatus tuli poikain ja tyttärien isän mieleen, mutta hänsylkäisi sen suustaan kuin myrkyn ja odotti ja seurusteliHerran kanssa.Ja sitten kerran tapahtui, että linnut arkin orsillaalkoivat liikahdella. Kukko kiekaisi ja riikinkukkolevitti pyrstönsä. Heti ryntäsi nyt Noa kovalta lavitsaltaanja kiiruhti pikkuruikkuisen ikkunan luo. Ja mitähän näkikään: valoviiru kimmelsi vesiaavan pinnalla.Ja Noa tunsi: nyt on Herra lähellä! Hänen sydämensähypähti riemusta ja hän terästi korvansa kuuntelemaan,mitä Herra nyt tahtoisi hänelle sanoa. Mutta mitään eihän voinut kuulla. Kuitenkin tunsi hän luissaan, ettävesiaava hänen aliansa alkoi vavahdella ja laskeutua.Ja pilvet ylhäällä pakenivat.Vanhurskaan Jumalan mitta on nyt täysi, ajatteli arkkilaivanNoa-kapteeni. Synti on kokenut seurauksensa janyt alkaa jälleenrakentaminen vanhurskaudessa ja korkeimmanarmossa. Puhu Herra, palvelijasi kuulee!Noa ajatteli, että hänen nyt olisi määrä langoillensa jalapsillensa kuvata, minkätähden tällainen hirvittävätuho oli ollut tuleva. Synnin palkka on kuolema ja vanhurskaanjärjestykseen kuuluu hukuttaa se, mikä pahaatekee ja on jumalaton. Mutta joka lähtee tästä puoleenasumaan maata, hän kavahtakoon synnintekoa. Ainaseuraa synnintekoa vedenpaisumus ja vaikkapa verenpaisumus,niinkuin tapahtui hurskaalle Aabelille. Täytyypuhua tämä asia langoille ja lapsille. Vaan eipäuskoisi että kukaan näistä luontokappaleista, jotka ovatpelastuneet arkissa, unohtaisi niitä tuskanhuutoja, jotkaovat lähteneet hukkuvien suusta. Vaan ehkäpä Herrayhtäkaikki katsoo, että nämä erikoisesti mieleen painettaisiin.Kukapa tässä sentään itsensä voi taata — unoh­434

taminen, kun se koskee ihmisen omia pahoja tekoja, onniinkuin kimalaisen hunaja. Hän mässää mielellänsä iahakee juopumusta viinapuun hedelmästä, kunnekkasHerra havaitsee hänet ylenmäärin tahratuksi.Kun Noa-vanhus on näin puhunut, johtuu hänen mieleensä,että entäpä jos olisi jo aika käydä katsomassa,miltä tuolla ulkona näyttää. Vain siivekäs taikka hyväuija tässä voi tulla kysymykseen. Ja siinä samassa hänseisookin lintujensa orsien alla ja näkee, että niillä siipisulatvärähtelevät. Kaikki näyttävät menonhaluisilta —mikä nyt olisi luotettavin lähettää suurelle asialle?— No, sinä vakaa Jumalan lintu, puhelee Noa kyyhkylleen,— jokos näit valkoisen viirun mustien vesienpinnalla? Lentoonko lähtisit? Kuinkas olisi jos päästäisinsinut tiedustelumatkalle? Voisinko sinuun vakaastiluottaa? Olethan tasainen lintu etkä mikään pyryharakka.Ja kaunis olet, selkäsi kimaltelee niinkuin auringonsäteet vuorilla ja vedessä.Lintu vapisee menonhalusta. Eikä se enää odota mitäänlupaa, vaan sujahtaa arkin ahtaasta aukosta ulossuunnattomaan tyhjyyteen.Vähitellen koko arkin asujaimisto sai kuulla, että tiedusteluretkioli aloitettu ja että kyyhkystä saatettiinodottaa kotiin. Uneliaassa arkkiyhteiskunnassa syntyiheräämisen oireita. Etenkin lintukanta osoitti valppautta.Sen orsilta kuului kukertamista ja kakertamista.Ja olihan luonnollistakin, että asia lintuja erikoisestikiinnosti, koska lintujen rotua oli se rohkea yksilö, jokaoli uskaltanut lähteä kahden hennon siipensä varassaseikkailemaan tuohon kolkkoon hiljaiseen vesiyksinäisyyteen.Tuleeko kyyhky takaisin? tätä kysyttiin ja pohdittiinorsilta lavitsoille ja lavitsoilta lattioille. Ei tule, hukkuuharmauden huminaan, väsyy ja uppoaa sinne minne kokosyntinen maailma upposi, vastattiin arkin ääreltä äärelle.Mutta lintu tuli. Ei ollut vielä illan pimeys täysinpeittänyt vesiaavaa, kun sen nokka kolahti seinään. Eiköolisi Noa erottanut tätä elonmerkkiä ulkoapäin? Hänhänoli taukoamatta pysytellyt tähystyspaikallaan ja nythän nopeasti veti syrjään ikkunaluukun. Kyyhkynen!Se lyyskähti heti hänen kättään vastaan, sillä se oli pit-435

kästä lennosta uupunut, lisäksi kun oli tottumaton käyttämäänsiipiään. Mutta lujasti se piti nokassaan saalista,jonka toi matkalta. Mikä . . . mikä oli kyyhkyllänokassaan? Noa tarttui varovasti saaliiseen ja katso,hänen hyppystensä väliin tuli turpea harmaa lehti —.öljypuun lehvä.Noan teki mieli silitellä lintunsa pintaa, se kun toihukkuneesta maailmasta tämän elonmerkin! Ei siiskaikki ollut vielä tuhoutunut. Oli jäljellä öljypuu, jonkaoksasta oli irtaantunut lehti, hopeanharmaa tuore lehti.Noa tuli hyvin iloiseksi. Koko arkkikunnan piti saadatietää, että kuolleesta maailmasta oli saatu elävä lehvä.Se tiesi, että Jehovan vihan mitta oli täyttynyt ja ettäpian olisi aika arkin kansan astua kuivalle maalle jaalkaa kylvää.Siinä sitten oli lasta ja lankoa ja nuorta vaimoa jatyttöä ja poikaa katselemassa, päät yhdessä ja silmätsuurina, tuota hiljaista pientä Jumalan-luomaa, jokajulisti, että kuolema on korjannut satonsa, ja nyt alkaavanhurskauden elämä versoa öljymäillä.Arkin asujaimet kyselivät siinä keskenään, kuinkakyyhkynen juuri tämän pienen harmaan lehden tempaisituodakseen. Eikö ollut mirhaa ja aloeta, tai viinipuunlehvää, tai oleanderinkukkaa? Etenkin Noan tyttäret jatyttärentyttäret kyselivät, miksei kyyhkynen tuonut edesmyrtinlehvää tai kimaltelevaa kiveä Araratilta.Kyyhkynen ei kääntänyt päätäänkään, sillä se nauttiparaikaa himoruokaansa, herneitä, matkasta väsyneenä.Eivät ne ymmärtäneet, nuo tytöt, mikä lentäminen siinäoli ollut ennenkuin tuonkin lehvän löysi.Mutta isä Noa, kuunnellessaan tyttärentyttäriensä kevytmielisiäkysymyksiä, kävi miettiväksi ja kääntyi hengessäJehovan puoleen. Kukaties Herralla oli juuri erikoinentarkoituksensa, kun Hän vedenpaisumuksen hirmujenjälkeen lähetti viimeisille eloonjääneille ihmisilletämän harmaan lehvän. Olisiko niin? Silloin oli hänennyt hiljennyttävä kuuntelemaan mitä Herra tahtoi sanoa.Ja hän huomasi murheekseen, etteivät tyttäret ja heidännuoret vesansa laisinkaan ottaneet lukuun, että pienelläöljypuunlehvällä saattoi olla tuotavana erikoinen Jumalansanoma. Nuori kansa riehui lehden kimpussa kuin436

minkäkin mitättömän lelun. Eivätkö nuo ymmärtäneet,mikä hirmuinen rangaistus oli käynyt yli maailman?Kaikki liha oli tuhottu, Jumala oli näyttänyt, ettei hänkevytmielisyyttä kärsi ja aina, kun ihminen antautuusyntiin, niin hänen pitää kuolemalla kuoleman. Totisellamielellä ihmisen pitää vastaanottaa Jumalan merkit,tapahtuivatpa ne sitten taivaan tähtien kierroksissa, taipienen lehvän hiljaisessa tuoksussa.Ja Noa otti käteensä öljypuunlehvän, joka kaikkeinensimmäisenä oli tullut entisestä ihmisten maailmastaviimeisten ihmisten luo, ja puhui:— Jumala on asettanut tämän puun kasvamaan mäkilöilleja kukkuloille. Hän on määrännyt sen elämäänmatalana eikä se koskaan ole ylitsekäynyt Herran käskyä.Hän on antanut öljypuulle hyvin pitkän iän, niinettä sen päivien luku on niinkuin patriarkkain. Hänsallii sen uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa täyttää tahtoaanlähes tuhannen ajastaikaa. Nöyränä, verkkaan javoimakkaasti öljypuu imee ravintonsa karusta kamarastaja tuottaa ihmiselle hedelmän, jonka siunaustaemme pysty kuvaamaan. Tämä harmaa nöyrä puu tuottaaöljyn meidän leipämme särpimeksi, se tuottaa lääkkeenmeidän haavoihimme, se antaa valon meidän lamppuumme,se luovuttaa verensä meidän käytettäväksemmeHerran alttarilla, kun meidän pappimme siinälähestyvät Jumalaa meidän Herraamme. Öljypuu onharmaa ja hiljainen. Sen ilo ei ole niinkuin maailmanlastenilo, vaan se tuntee iloa niinkuin aarteenkaivaja,joka salasta kutsuu päivän valkeuteen jalon raudan jakullan ja hopean ja niitä sulattelee ja takoo. Eikä yksikäänseppä, ei kaikkein taitavinkaan, kuitenkaan pystytakomaan korua, joka olisi niin täydellinen kuin on vanhanöljypuun ihmeellinen oksaverkosto, kun se vuosisadastavuosisataan on Jumalan oman käden alla tullutsiksi kunniakoristukseksi, mikä se on. Mutta täytyy Herraltarukoilla näkevää silmää, että käsittäisi tämän.Noa-vanhus oli niin vaipunut Öljypuunlehvän salaisuuteen,ettei hän kiinnittänyt huomiota siihen ikävystymiseen,mikä vallitsi hänen arkkinsa nuorimmassapolvessa. Hän puhui ja puhui.— Eipä tuonut kyyhkysemme koreata kukkaa. Vaan437

juuri tämän karun uskollisen puun kautta tahtoi Herrameille puhua nyt kun ehkä pian saamme astua kansoittamaansitä uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Kuunnelkaammesitä sanaa, mitä Herra tässä tahtoo lausua,ja painakaamme se visusti sydämiimme, ettei meidänJumalamme enää milloinkaan tarvitsisi niin kovan vitsauksenkautta rangaista lapsiaan.Nyt virkkoi yksi tyttäristä:— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, minkätähdenJumala loi käärmeen?Isä Noa ei löytänyt tähän heti vastausta. Hän oliäskeisistä sanoistaan vielä niin huumauksissaan. Muttakun hän katsoi tyttäreensä ja näki oudon välkkeen hänensilmissään, niin häntä kammotti, öljypuun lehvä makasitallattuna maassa. Hän olisi tahtonut säilyttää sen alatimuistuttamassa, että ihmisen pitäisi pyrkiä niinkuinöljypuu.Ja jälleen kysyi Noan tytär:— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, haluaako HerraJumala, että käärmekin otetaan mukaan ja päästetäänirti, kun tulemme siihen uuteen maahan?Noa taivutti harmaan päänsä. Hän oli ymmärtänyt,että se uusi ihmiskunta, jonka siementä hän oli arkissaanvarjellut, vielä tarvitsisi monta vedenpaisumusta. Jaehkä verenpaisumustakin.Mutta nyt minä kysyin isolta veljeltä, että eikö Noaollut hyvin surullinen.Ja isoveli vastasi:— Noa ajatteli, että kun päästään asumaan maata,niin hän nauttiikin viinapuun hedelmää ja nauttii niinpaljon että nukkuu.Ja nukkuu kauan.

TERVEISIÄPUHEITA JA KIRJOITELMIA

Ensimmäinen painos ilmestyi 1936

TERVEISIÄTerveisiä!Mitä ovat terveiset?Tyhjä sanako, jonka ohimennen huudahdamme toisillemme,kiirehtiessämme kiireestä kiireeseen?Kerran monta kymmentä vuotta sitten, kun olin pienityttö ja asuin äitini kodissa kaukana Hartolan sydänmailla,tuli taloon vanha vaimo pyytämään, että kirjoittaisinkirjeen hänen tyttärelleen, joka oli palveluksessaetäällä, vieraalla seudulla. Siihen aikaan vanhat ihmisetnäet eivät osanneet kirjoittaa, vaikka osasivatkin lukea— kansakouluja oli vähän ja matkat niin pitkät, ettävain harvat voivat lähettää lapsensa kouluun.Ja tuo vanha vaimo oli keskellä kiireistä heinänteonaikaa tullut jalan, pitkän matkan takaa ja pukeutunutkirkkovaatteisiinsa. Yllä oli musta puku, päässä silkki,joka joskus oli ostettu markkinoilta, silloin kun »mentiinyhteen», ja kädessä oli virsikirja, kiedottuna suureenkotona kudottuun nenäliinaan. Mutta virsikirjanlehtien väliin oli pistetty mynttiheinän oksa, jonkatuoksu aina johdattaa mieleen kesäisen aitan, sellaisen,missä talon tyttäret suviseen aikaan nukkuvat, nähdenunia omasta kodista. Koko tämän vanhan vaimon olemusjohdatti voimakkaasti mieleen hämärän aitan, johonnoustaan korkean kynnyksen yli, matalasta ovestaja jossa orsilla riippuu, kaikkia muotien vaihteluja kysymättä,kodin ahkerien ja vakavien naisten vaatevarasto.Tässä hän siis istuu pöydän ääressä vastapäätä pikkutyttöä,joka on noutanut paperia ja kynän ja joka odottaavieraan sanelua, tuo juhlapukuinen äiti, päivän paahtamin,työn kovettamin sormin hypistellen virsikirjan441

lehtiä. Hänen ei ole helppo päästä alkuun ja hän tuijottaa,silmäluomet alhaalla, helmaansa.No, mitä nyt kirjoittaisimme?Terveisiä.Tyttönen piirtää paperille sanan ja odottaa kirjeenvarsinaista sisältöä. Mutta sitä ei kuulu. Vaimo yhä katseleeeteensä, rinnan kohotessa kuin mielenliikutuksesta.Pikkutyttö lukee ääneen, mitä on piirtänyt paperille:»Rakas tyttäreni! Terveisiä nyt paljon täältä kotoa.»Mitä sitten kirjoitetaan?Terveisiä, saa äiti hiukan vaikeasti sanotuksi.Minä jo sen kirjoitin. Eikö nyt kirjoitettaisi, mitäuutta kuuluu kotiin.Kyynelet tuntuvat kohonneen vaimon rintaan, kunhän nyt hiljaa lausuu:Terveisiä.Mutta nehän minä jo olen pannut tänne. Kyllä tyttärennevarmaan mielellään kuulisi uutisia kotoa.No, jos nyt sitten sen sanoisi, että isä on kuollut jasisar on naimisissa. Ja terveisiä.Vasta kauan jälkeenpäin ymmärsin, että tuo köyhääiti oli tähän yhteen sanaan mahduttanut kaiken, minkähänen äidinsydämensä tunsi. Hän uskoi, että tytär saadessaanhänen terveisensä, pysähtyisi askareissaan. Hänuskoi, että koko koti kohoaisi lapsen silmien eteen: harmaatupa, minkä permannolla hän äidin käsien varassaotti ensimmäiset askelensa, minkä ikkunasta hän ensikerran katsoi ulos, minkä pöydän ääressä hän äidin polvellaaterioitsi. Ja myöskin pihamaa: kapeat syvät poluttuvasta kaivolle, navettaan ja saunaan, nuo pienet tiet,joita tytärkin paljain jaloin oli astellut, kesän erilaistenkukkien ja heinien viileinä lyödessä nilkkoja vasten.Äiti uskoi että tytär saadessaan hänen terveisensä ymmärtäisi,että äiti aina häntä muistaa ja hänen puolestaanrukoilee.Niinpä ei hän osannut kirjeeseen sanella kuin sananterveisiä. Mutta kannattihan kiireisenä heinänteonaikana, kirkkovaatteisiin puettuna lähteä tuomaan tätäyhtä ainoaa sanaa lapselle, joka kaukana maailmallaansaitsi leipäänsä.Niin paljon saattavat terveiset sisältää.442

SUURIKYNTÄJÄPieni poika seisoi vainion laidassa tuvan takana jakatseli seutua, jota hän aina oli katsellut, eikä hän tuntenutsitä enää. Tätä samaa polkua hän oli juossut hetiaamusta, kun äiti oli hänet nostanut vuoteesta. Talvellatäytyi olla tuvassa, kun oli paljon lunta, mutta siihenkohtaan paistoi aurinko niin kauniisti, että lumi suli heti,ja kun ensimmäinen nurmiläikkä tuli näkyviin, niin häntoi tänne lelunsa ja karjansa ja rakensi tuvan ja navetan.Ei saanut mennä rantaan, kun pieni veli oli siellähukkunut, ja jos meni kalliolle, niin siellä oli käärme,ja jos meni portin taakse, niin äiti tuli surulliseksi. Muttatämä oli pojun oma keto, täällä sai rakennella ja paimentaaomia karjojaan. Täällä näki äidin, kun hän tuliikkunaan ja vilkutti kädellään, täältä näki isän, kun hänajoi kuormaa, milloin viljaa myllystä, milloin heiniä taipuita. Isä lupasi, että kun lapsi kasvaa suuremmaksi,niin hän pääsee isän apulaiseksi. Mutta nyt lapsi vieläleikkii. Niin, se on lapsen oma leikkikenttä, sanoi äiti.Eikö olekin siinä kaunista? Heti keväällä puhkeaa kimputtainvihreitä apilanlehtiä. Koko kenttä käy niitä täyteen.Sitten tulevat nuput ja kukkaset. Koko keto onpunaisenaan. Mutta jo varhain aamusta laulavat leivosetSitten saapuvat monet muut linnut. Ja tulee mehiläisiäja perhosia. Kaikki ovat kovin ahkeria. Äiti näyttäämiten linnut kokoavat nokkansa täydeltä korsia. Kuormaon pienille lintusille niin suuri, että ne tuskin jaksavatlentää, mutta ne rakentavat pesää ja nämä ovat niidentuvanhirsiä. Ja poikanen seisoo äidin vierellä ja katseleemiten mehiläinen uppoaa syvälle kukkakelloon noutaakseenkaiken sen makeuden ja lennättääkseen sen443

pesälle ravinnoksi talvea varten. Pyhäpäivänä, kunaskaret ovat tehdyt, tulevat isä ja äiti pojun leikkikentälleja isä katselee pojun navettaa ja tupaa. Ja siinähänon tarhakin. Se on lehmitarha, selittää poju, ja tässä onhevoshaka. Ja isä asettuu pitkäkseen päiväpaisteeseen,käsi pään alla, ja katselee taivaan korkeuteen. Sittenisän silmät menevät kiinni ja pienen pojankin silmätkäyvät raukeiksi, kun hän äidin sylissä makaa kuin kehdossaikään. Äidin leuka koskettaa hänen päälakeaan.Äitiä itseäänkin raukaisee, kun on pyhäpäivä ja apilavainiohehkuu...Pieni poika seisoi tutulla polullaan eikä tuntenut seutua.Missä olivat nyt lelut ja leikkikenttä? Keto olimusta ja täynnä pitkiä syviä haavoja. Haavojen välistänäkyi runneltuja nurinkäännettyjä apilankukkia. Varmaanoli tehnyt kovin kipeää. Varmaan kukat olivattuskissaan huutaneet. Nyt ne jo olivat hiljaa, varmaanne olivat kuolleet.Pieni poika muisti haavan, jonka sirpinterä kerran oliviiltänyt hänen jalkaansa.Ja tuolla kedon päässä kulki mies, kyntäen auki apilapellonviimeistä sarkaa. Se oli isä, poika näki sen. Muttahän päätteli, että se ei ole isä, vaan vieras mies, jokasärkee hänen kauniin vainionsa ja surmaa kukat.Ja poika katseli isoja juuria, jotka kesällä olivat tehneetniin paljon työtä apilankukkien hyväksi, ja pieniäjuuria, jotka kaukaa olivat etsineet ruokaa lehdille.Niillä ei enää ollut märkyyttä eikä ravintoa. Ne läähättivätjanoisina nurinkääntyneissä turpeissa. Lapsen rintakintyrski ja läähätti. Hän pusersi kokoon huulensaja tuntui siltä kuin kirkas terä olisi viileksinyt häntäkin.Kyynelten vuotaessa näki hän lelunsa, jotka isä oli kauniistinostanut ojan pientareelle. Isä olisi saanut ajaakumoon nekin, mitä hän niistä, hän ei enää huoli niistä,hän ei koskaan enää tee taloa, hän juoksee kalliolle, hänmenee rantaan niinkuin pikkuvelikin!Ja lapsi parkaisi ja puhkesi itkuun.Hän havahtui siihen, että isä nosti hänet maasta,irroitti hänen kätensä nyrkistä ja kyseli mikä oli tullutlapselle. Äitikin tuli juosten, pyyhki hänen silmiään jakosketti joka paikkaa saadakseen tietää, mitä oli tapan­444

tunut. Mutta poikanen ei voinut puhua. Hän ei tahtonutnähdä isää! Hän meni äidille ja kätki kasvonsa äidinolkapäätä vastaan. Hänen rintansa tyrski taukoamatta.Äiti toi hänet sisään, antoi hänelle vettä ja soudattelihäntä sylissään. Poika näki yhä silmissään mustan pellonja siinä pitkät haavat. Hänen olisi tehnyt mielikysyä, miksi isä oli kyntänyt rikki hänen leikkivainionsa,mutta hän ei voinut puhua. Ja ensimmäisensurunsa uuvuttamana hän vihdoin meni syvään uneen.Kun hän siitä nosti päänsä vuoteen laidan yli, näkihän, että aurinko paistoi tupaan ja hänen lelunsa olivattuolilla vuoteen luona. Ja siinä oli uusi kaunis lapio!Silloin äiti iloisesti tuli ja sanoi, että isä oli tehnyttämän kauniin lapion, kun hän nyt pian alkoi kaivataapua peltotöissä. Ja pojuhan onkin jo suuri poika. Eikäkai mistään enää tee kipeää? Äsken juuri isä teki lapion.Siinä tuvan hiljaisuudessa poikanen, pidellessään kädessäänisän lahjaa, sitten sai kysytyksi, minkä tähdenisä oli lyönyt syviä haavoja peltoon. Sehän oli luvattupojulle omaksi! Sehän oli hänen leikkipeltonsa!Silloin kävi äiti aivan äänettömäksi ja hänen silmänsätulivat täyteen kyyneliä. Sekö se olikin lapselle tullut!Näkikö hän ensimmäisen kerran, että heinäpelto täytyykyntää, kun se aikansa on kantanut satoa? Olisi pitänytlapselle selittää, ennenkuin isä läksi työhön, että uusikukoistus aina tulee vasta kun vanha on kuollut. Ensikesänä ei enää olisikaan noussut kaunista apilaa, vaanrikkaruohoja. Mehiläiset eivät enää olisi tulleet, kun eiolisikaan ollut makeita kukkasia. Kun ei äiti tosiaanmuistanut, ettei äidin oma pieni poju ole nähnyt tätäpeltoa kesantona.Ja nyt äiti puhui niinkuin hän puhui suurille ihmisilleja poika kuunteli hiljaa, totiset silmät äidin silmiinkatsoen.Täytyy olla kynnön aikoja, sellaisia, että maan rintaviilletään auki. Se tekee silloin kipeää. Pelto on surullisenja synkän näköinen. Mutta sen jälkeen kylvetäänsiihen uusi siemen ja uutena keväänä nousee uusi ja voimakaskasvu. Näin on aina ollut. Ei ole muuta tietä.Kyntäjä ei ole vieras mies. Oma isä kyntää syvän kynnön.Se on raskasta työtä, sekä isälle että hänen uskol­445

liselle eläimelleen. Mutta jollei tätä kyntöä tehdä, niinpelto tulee kelvottomaksi.Ja vielä äiti, katsellen lapseensa, jonka silmät tuntuivatpyytävän enemmän selvyyttä, kertoi, että ihmistenja kansojen elämää sopii verrata peltoon. Heillekin tuleekoettelemusten ja kärsimysten aikoja, jolloin ihmisrintaviilleskellään syville haavoille. Sellainen oli isän jaäidin elämässä silloin, kun pieni veli kuoli. Ihminen tuskitteleeja kysyy miksi näin pitää käydä. Mutta aikakirjatkertovat, että näin on aina ollut. Ja näin tuleeaina olemaan, sen opettaa kokemus. Pääasia on, että kunsurun ja koettelemuksen päivät tulevat, me muistamme,että Suuri Kyntäjä tuntee meidät ja tietää, mitä me tarvitsemmekantaaksemme hyvää hedelmää.446

KRISTALLIMALJATalossa oli kristallimalja, hyvin kaunis ja syväänhiottu. Sen paikkana oli salin pöytä ja äiti yksinään sitähoiti, pyyhki siitä tomun ja puhdisti sen. Lapsille olisanottu, ettei saa kajota pöytäänkään, ja jokaiselle jokatuli talon palvelukseen, huomautettiin vakavasti, ettäemäntä itse liikuttelee tätä kristallimaljaa, milloin tarvevaatii. Vanhemmat tyttäret olivat panneet merkille, ettääiti lähestyessään kaunista maljaa kävi hiljaiseksi jahajamieliseksi. Mikähän tämä malja oikeastaan oli?Keneltä äiti oli mahtanut sen saada? Isältäkö? Vai joltakintoiselta? Oliko tuo toinen kuollut? Tuntui jotenkutensopimattomalta kysyä tätä äidiltä suoraan. Ja niintyttäret arvailivat asiaa keskenään, kuiskaillen ja rupatellen.Hiottu lasi tuntui palavan hiljaisella tulella. Pimeälläkin,kun ei mitään muuta esinettä voinut erottaa, viipyipöydän yllä kummallinen, salaperäinen kajo. Malja onnoiduttu! kuiskasivat tytöt toisilleen. Huu, mennään pianpois! Tämän he tietysti sanoivat aivan leikillä, sillä heolivat jo suuria tyttöjä eivätkä enää kymmeneen vuoteenolleet uskoneet joulupukkiin tai haikaraan. Koko maljaoli itse asiassa naurettava — kauniimpia saattoi olla,paljon kauniimpia! Että äiti saattoikin olla niin lapsellinen.Mitä hyötyä oikeastaan oli tuollaisesta maljasta,jota ei koskaan käytetty? Olisiko se nyt siitä pahentunut,jos siihen silloin tällöin olisi pantu hedelmiä? Rikastätikin, kun joskus suvaitsi tulla, olisi nähnyt että heilläkinoli jotakin kaunista. Rikkaalla tädillä tuskin oliollut aikaa huomata äidin maljaa — rikkaalla tädillä oliaina olevinaan kiire. Että äidin oikea veli olikin voinut447

ottaa sellaisen naisen kuin täti oli, niin itserakkaan jatyperän. Todella typerän, sillä itserakas ihminen ei voiolla muuta kuin typerä. Kaikkein kamalinta oli, kuntäti toi mukanaan »pikku prinssin». Pikku prinssi saitehdä mitä ikinä tahtoi. Hän iski kepillä poikki kukkaset,hän hyppeli likaisin kengin pehmustetuille huonekaluille,hän otti lupaa kysymättä sokerileipää eikä kuitenkaansyönyt sitä palaa, jonka oli ottanut, vaan tarttuiheti toiseen, hän viskasi pallonsa peiliä kohden —.ihmettä kyllä, ettei se mennyt rikki. Rikas täti piti poikansavilkkautta erikoisen lahjakkuuden merkkinä. Hänoli niin ylen ylpeä siitä, että hänellä oli tällainen poika,oikea pikku prinssi. Pikku prinssi ei edes enää saattanutsaada veljeä tai sisarta, joka hänen kanssaan olisijakanut äitinsä rakkauden, sillä eno, tädin mies oli kuollut.Hän oli elänyt niin lyhyen ajan. Äiti tuli aina hyvinkalpeaksi, kun rikas täti saapui. Oliko äiti levoton maljastaan?Saattoi kyllä tapahtua, että pikku prinssi iskisisiihen keppinsä. Mutta tätihän tuli joskus yksinkin. Silloinolisi maljaan voinut panna hedelmiä. Niin, ja mitäpäikävästä rikkaasta tädistä. Kävihän heillä hauskojakinihmisiä, joilla olisi voinut olla iloa kristallimaljasta.Täytyipä joskus, kun äiti oli erikoisen hyvällämielellä, ottaa puheeksi tuo malja, joka loisti auringonpaisteessaja säteili pimeällä, mutta joka ei hyödyttänytketään.Mutta ikäänkuin äiti olisi aavistanut, että jotakin olitekeillä hänen kristallimaljaansa vastaan, toi hän eräänäpäivänä puusepän sisään ja keskelle salin seinää tehtiinhylly ja tänne siirtyi nyt salaperäinen esine. Siellä seoli entistä luoksepäästämättömämpi, sinne ei ollut kenelläkäänasiaa. Siellä sai malja kaikessa rauhassa kootapintoihinsa valoa ja kirkkautta. Se on lumottu! kuiskasivattytöt toisilleen. Kuka on ollut lumooja? Kukaäidille on antanut maljan? Eikö äiti joskus seisonutkinaivan yksinään katselemassa kristallimaljaa? Eikö hänsilloinkin kerran aivan itkettyneenä tullut salista?Äiti on rakastanut sitä ihmistä, joka hänelle on antanuttuon maljan! päättivät tytöt.Eräänä kevätpäivänä, kun otettiin sisäikkunoita irti jaäiti nauroi kilpaa tyttäriensä kanssa — syyttä suotta448

vain, koska oli niin ihmeen kaunista —, kysyi toinentytöistä:Mistä äiti oikein on saanut tuon kristallimaljan?Hän katui heti, kun oli kysymyksen tehnyt. Veripakeni yhtäkkiä äidin kasvoilta ja kesti hetken ennenkuinhän vastasi:Parhaalta ystävättäreltäni.Tytär sai uutta rohkeutta kuultuaan, että nainen oliantanut äidille maljan.Et ole koskaan puhunut hänestä. Missä hän asuu?Äiti vastasi yksikantaan:Hän on kuollut.Tyttäret eivät kysyneet enempää. Mutta he pohtivatasiaa illalla kävellessään rannalla ja vielä vuoteessakin.Äidillä oli ollut niin hyvä ystävätär. Suriko äiti yhävielä ystävättären kuolemaa niin, ettei voinut hänestäpuhua? Mahtoivatko he olla niin hyvät ystävät kuinnämä kaksi sisarusta, jotka jakoivat jokaisen ajatuksenja aavistivat toistensa tunteet ennenkuin silmäyskään oline ilmaissut. Heillä oli miltei sama verenkierto, oli jokuleikillä sanonut. Mutta eihän se ollut ihme: heillä eiollut muita kuin toinen toisensa. Tämän jälkeen oli äidinkristallimalja käynyt vähemmän salaperäiseksi, muttasamalla läheisemmäksi. Parhaimman ystävättären lahja,ystävättären, joka oli kuollut — tyttäretkin seisahtuivatnyt katselemaan vanhaa esinettä. He painoivat toistensakäsiä ja nuorempi saattoi yhtäkkiä purskahtaa itkuun.Hän oli tullut ajatelleeksi jotakin kauheaa.Ikäänkuin äiti olisi aavistanut lapsensa tuskan ja syynsiihen, tuli hän juuri silloin huoneeseen:Kuolema ei ole pahinta, sanoi hän ja hymyili oudosti.Kuolema ei ole pahinta. Voi tapahtua paljon pahempaa.Mitä? kysyivät tyttäret, pitäen toisiaan käsistä.Kristallimaljan kajo oli sinertävä kuin aarnivalkean,iltahämärän siinä pehmeästi hivellessä kotoisia esineitä.Hämärästä kuului yhtäkkiä helähdys. Äiti oli nostanutkätensä ja koskettanut kristallimaljaa. Helähdyskuului kuin toisesta maailmasta, hyvin kaukaa. Huudahtikoäidin kuollut ystävätär sieltä sinisten kirkkauksientakaa? Ja vielä kosketti äiti maljaa, tällä kertaalujempaan.29 — Talvio, Kootut teokset XII 449

Oli kuin hopeakello olisi soinut.Näin, sanoi äiti, näin soi kristallimalja, kun se on eheä.Kristallimalja on kuin ystävyys, niin kirkas, niin valoisa,niin luja. Varokaa, lapset, ettette koskaan riko ystävyyttä.Ystävyys ei ole mikään kumipallo, joka kestääkolhimista. Ystävyys on hauras ja särky vainen, sitäarempi, jota jalompaa ainesta se on. Älkää milloinkaanpettäkö ystävää. Jos ystävyyteen tulee pienikin särö,niin sen heleys on poissa. Mitä tekisi tuolla kristallimaljalla,jos siihen tulisi näkymätönkin halkeama. Senhelähdys olisi poissa. Sellainen on suuri jalo ystävyyskin.Ystävyyttä täytyy pidellä hienotunteisesti.Tyttäret luulivat nyt ymmärtävänsä, että jokin ystävyysäidin elämässä oli menny rikki — ehkäpä juurihänen ja hänen parhaan ystävättärensä. Oliko ystävätärkuollut ennenkuin he sopivat? Ja nyt äiti varmaan tässämaljakossa, joka oli rakkaan ystävättären lahjoittama,säilytti jotakin kuolleesta itsestään, koko heidän ystävyytensäajasta, joka sitten oli särkynyt. Äiti oli kauniiseenkristallimaljaan koonnut ystävättärensä muistonja vaali sitä hiljaisuudessa yksinään. Monet kysymyksetnousivat tyttösten mieleen. Ei kuitenkaan voinutniitä äidiltä tiedustella. Sisarukset valvoivat vuoteessaanja keskustelivat ystävyydestä, siitä mitä ystävyysoikeastaan oli. Jos ystävyyttä täytyi pidellä niin hellävaroenkuin tuota kristallimaljaa, niin vähän siitä silloinoli hyötyä. Jollei ystävä koskaan saanut sanoa ystäväävastaan, vaan kaikkeen piti sanoa jaa ja amen, niinpaljon kiitoksia vain sellaisesta ystävyydestä!Mehän usein olemme eri mieltä, sanoi toinen sisarista.Me riitelemmekin! vakuutti toinen. Mutta me emmemene vieraille puhumaan toisistamme pahaa. Me sanommesen suoraan toisillemme.Niin kyllä. Takanapäin me emme puno paulaa. Josniin tekisimmekin, niin kyllä ystävyyteemme tulisisärö ... Ja saattaa olla toisenlaisiakin tapauksia, jotkapahasti särkisivät ystävyyttämme.Nämä meidän riitelemisemme ovat pieniä ja ulkonaisiaasioita — ne ovat sitä tomua, jota aina täytyy pyyhkiäkristallimaljastakin. Nehän eivät tee halkeamaa.Malja säilyttää sointunsa.450

Ystävyys on sentään jotakin hyvin hienoa.Talon nuoret tyttäret olivat alkaneet ymmärtää kristallinkauneutta ja sisältöä. He pysähtyivät mielelläänsekä yksinään että kahden maljan ääreen ja keräsivätsiihen vaistomaisesti jotakin omasta sielustaan. Maljansäteily, eri valaistuksessa niin erilainen, mutta ainapalava ja jalo, puhui heille kuin elävä olento. Milteipähe uskoivat tunteneensa äidin kuolleen ystävän ja kuulevansahänen äänensä. Totisesti: kalleus oli tämä kristallimalja.Tyttäret varjelivat sitä nyt yhtä paljon kuinäitikin. Ja äidin ja hänen lastensa väli oli käynyt entistäläheisemmäksi.Eräänä päivänä palasi »pikku prinssi» äitinsä kanssaulkomailta. Rikas täti oli matkustanut ympäri maailmaaja ostanut kauniita vaatteita, koruja ja leluja. Myöskinköyhiä sukulaisiaan hän oli muistanut ja astui pikkuprinssin kanssa lahjoineen saliin, uskoen ilahduttavansatyttöraukkoja ja heidän äitiään. Ketään ei ollut näkyvissä,ei pihamaalla eikä salissakaan. Varmaan he olivatpuutarhassa, heidänhän täytyi kitkeä ja kaivaa. Kyllätässä nyt oli heille kauniita pukuja, kunhan vain olisitilaisuuksia, missä he niitä käyttäisivät.Rikas täti ja pikku prinssi päättivät leikkiä joulupukkiakeskellä kesää ja asettivat lahjat salin pöydälle.Tässä oli vielä kauniita hedelmiä — otetaanpa alas tuomaljakko tuolta! Pikku prinssi oli paljon kasvanut, hännousi jo helposti sohvalle ja käsi ylettyi kristallimaljakonlaitaan. Mutta se oli painava, pikku prinssi tuskastuija tönäisi maljan seinää vasten. Äiti hymyili kauniinainoan lapsensa innolle ja kiirehti häntä auttamaan.Mutta sellainen tarmo ilmeni poikasessa, että hännopeasti kasasi sohvatyynyt jalkojensa alle ja sai kunsaikin alas maljan.Ai, lapsi kulta, taitathan niskasi! huusi rikas tätipeloissaan. Ja vihdoin kolahti malja äidin ja pojankäsistä pöydälle. Kas vaan, menikö heidän kristallimaljansarikki? Mutta niin vähän vain, tuon pienen sirunvoi liimata kiinni.Ja nyt he jo saisivat tulla sisäänkin, nyt oli jo joulupöytävalmis!451

Pikku prinssi juoksi puutarhaan, huitoi ja huuteli.Mikä ihastuttava lapsi! lausuivat äidin kasvot, hänenseuratessaan poikasta. Mutta ei saa sapelilla lyödä kukkasia.Rikkaruohoja vain! Ei, nämä ovat kukkasia eipidä lyödä niitä. Nokkoset ovat kasakoita, niihin pitääiskeä ...Talon äiti ja lapset saapuivat juoksujalkaa saroiltaan,missä olivat olleet työssä. Olipa todella ystävällistä, ettävieraat tulivat. Ja niin heti ulkomaanmatkan jälkeen!Äiti ehdotti, että jäätäisiin sireenimajaan, heidän täytyivain ensin käydä puhdistamassa kätensä mullasta. Ei,ensin saliin, vaati pikku prinssi. Joulupukki on käynytsiellä, »me olemme olleet joulupukki».Vaan miksi kalpenivatkin talon naiset tullessaan lahjojenääreen? Ei yhtään iloista huudahdusta, ei yhtäänkiitoksen sanaa! Vihdoin viimein alkoivat he väkinäisestikiitellä. Olivatko he todella suuttuneet tuosta pienestähalkeamasta, joka oli tullut kristallimaljaan?Mutta senhän voi helposti paikata! Nykyään valmistetaansellaista kittiä, ettei koko halkeamaa näy. Rikastäti selitti ja selitti.Äiti ja tyttäret eivät häntä kuunnelleet. He tuntuivatjääneen yksinään muistoesineensä kanssa. Niin, javarmaan siinä oli läsnä joku vielä, joku kaukainen janäkymätön. Äiti nosti hedelmät maljakosta ja koskettilaitaa, joka ennen oli helähtänyt kuin hopeakello.Rikki oli rikki.Mutta äiti kokosi voimansa ja kiitti lahjoista. Häntiesi, etteivät rikas täti ja poikanen olleet tarkoittaneetpahaa. Päinvastoin he olivat tahtoneet tuottaa iloa. Tämämalja vaan oli ollut heille niin kallisarvoinen.Täti lupasi uuden ja paremman. Hän oli suuttunut jalöi hyvästi sanomatta oven kiinni. Pikku prinssikin olisuuttunut, nauroi, huitoi sapelillaan ja haukkui niinkuinoli kuullut koirien tekevän.Taloon jäi outo hiljaisuus. Äiti ja hänen nuoret tyttärensäseisoivat ääneti niinkuin seisotaan vainajanääressä, ennenkuin hänet siirretään talosta. Oliko aivanmahdotonta herättää eloon entinen heleä sointu?Rikki on rikki.452

Vihdoin alkoi jokin muisto kehrätä lankaansa, teräsharmaatakovaa lankaa, vailla viulunkielen tai kristallinhelähdystä. Joku oli joskus sanonut:Ystävyys on kirkas, valoisa ja luja. Ystävyys säteileepimeydessäkin. Ystävyys on hauras ja särkyväinen.Kristallimalja.453

MERIPIHKAINENKORUKatselen kädessäni meripihkaista korua. Tässä onsilkkisen nauhan yhteen liittämänä kuusineljättä täyteläistä,himmeästi läpikuultavaa helmeä. Ne ovat oudonkeveät ja samalla oudon painavat, niiden pinta on pehmeänviileä kuin hyvä käsi, joka laskeutuu otsallemme,kun sitä polttaa, ne tuntuvat yhä elävän jotakin elämää,josta ei tämä helmeksitulokaan ole voinut niitä vieroittaa.Salaperäinen tenho on näissä helmissä. Tekee mieliyhä uudelleen niitä katsella, niitä koskettaa, painaa niitäkasvojaan vasten. Ei ole yksin, kun ovat läsnä nämähelmet. Niissä on jotakin siitä arasta hienotunteisestaystävyydestä, jota emme näe myötäkäymisen päivinä,mutta joka ilmaantuu vierellemme raskaina aikoina.Mikä on sitten tämä meripihkainen koru?Se tuo mieleeni sunnuntaipäivän erään pienen kansankeskuudessa, jonka vapaus on yhtä vanha kuin meidän,joka on ollut meidän naapurinamme kaksituhatta vuottasitten ja joka uskollisesti tahtoo olla ystävämme: Latviankansan. Tilaisuus, mistä nyt puhun, olikin järjestettyystävyyden ilmaukseksi Suomelle. On käsittämätöntä,miten juhlan järjestäjät olivat onnistuneet saamaankoolle kuusineljättä kansansa vaikutusvaltaisinta,johtavinta naista, näin samalla hetkellä. Mahtaa ollaerinomainen järjestyskyky tällä Itämeren kansalla, jonkanaapurina Suomen kansa kaksituhatta vuotta sitten asui.Tai juhlan erikoisen suuriarvoinen tarkoitusko se oli —ystävyyden ilmaus Suomelle — joka teki, että oli pitänytvoittaa kaikki esteet, että oli pitänyt saada irti aikatätä yhdessäoloa varten, kaiken uhalla, ikäänkuin siitäolisi riippunut jokin hyvin tärkeä asia — kukaties yhteinentulevaisuus.454

Heti kokoonnuttua — ja minä näin miltei kaikki nämäkuusineljättä kulttuurijärjestöjen edustajaa ensi kerran— oli mieliala hyvin lämmin. Ilmapiiri tuli heti täyteenelämää-synnyttävää ja meitä kaikkia miltei sisarellisestiyhdistävää iloa ja hartautta. Pidettiin hyvin montapuhetta, parissa tunnissa tiesin näiden kuudenneljättäsivistysjärjestön edustajan kautta, miten tämä ystäväkansammetekee työtä, taistelee, ponnistaa, uskoo ja toivoo,ja miten urhoollisesti se on lyhyessä ajassa parantanutmaailmansodan lyömiä haavojaan ja miltei tyhjästäluonut sivistyskotinsa ja nostanut sivistyneen naisenvaikuttamaan kaikilla kulttuurielämänsä aloilla.Koko tässä yhdessäolossa tunsin jotakin kevään kasvuvoimasta.Miltei kaipauksella tunsimme kaikki — siltäminusta näytti — juhlan nopeasti lähestyvän loppuaan.Silloin ojennettiin minulle muistoksi latvialainen kansalliskoru,meripihkainen helminauha.Kukapa nainen voisi ottaa käteensä tuollaisen lempeästihehkuvan keltaisen helmikimpun, joka on kuinvangittua auringonpaistetta — ihastumatta!Mutta meripihkainen koru tuli minulle olemaan paljonenemmän kuin kaunis koristus. Hiukkasenhan olinkuullut puhuttavan vuosisatoja kestäneestä painosta japimeydestä, mitä meripihkan on ollut kestettävä ennenkuinse on saanut loistonsa. Ja tulipa mieleeni, siinä seisoessaniystäväkansan tyttärien keskuudessa, että eiköpävain liene kalevalaiseen aikaan Suomessakin käytettytätä suloista kullankeltaista koristetta. Varmaan oli niidenhelmien joukossa, joita Aino riisui kaulastaan, juurinäitä tällaisia. Varmaan oli näitä koruja Pohjolan häissäsekä uljaalla emännällä että hänen kauniilla tyttärillään... Eikö ollutkin niin, että myrskyt meren pohjaltanostattavat esiin bernsteinin? Aallokon hiljennyttyä lähtevätkalastajien vaimot ja lapset kokemaan sitä, millämeri on siunannut heidän köyhiä rantojaan. Tulee hylkyjähaaksirikoista, mutta tulee myöskin kaunista meripihkaa!Eipä liene mahdotonta, että suomalaisetkin kerran,asuessaan Itämeren rantaa latvialaisten rinnalla,näin ovat meren tyynnyttyä lähteneet etsimään välkkyviäkeltaisia kimpaleita.Kun minut nyt kerran on vallannut halu saada tietää455

enemmän siitä aineesta, mistä helminauhani on syntynyt,avaan kaikkitietäväisen kirjan — tässä tapauksessa saksalaisentietosanakirjan, ja kuulen:Että bernsteinin käyttö on ikivanha. Että salaperäinenharrastus siihen on askarruttanut niin viisaita kuin narrejakinläpi vuosituhansien. Ei nimittäin ole saatu selvillemeripihkan — kreikaksi e 1 e k t r o n — alkuperää.Aristoteles uskoi sen vuotaneen puista, Demosthenes pitisitä eläinkunnan tuotteena, Nicaeas auringosta kiteytyneenäeetterinä. Se saattoi olla villien mehiläisten hunajaa,se saattoi olla suurten metsämuurahaisten vahaa.Carl Linnekään ei ollut selvillä siitä, mitä meripihka oli.Kerran historian aamuhämärissä houkutteli elektroninhurmaavan pehmeä ja aromaattinen pinta ihmistä ryhtymäänhankaamaan sitä. Ja tapahtui jotakin tavatonta,jotakin peloittavaa ja kiihoittavaa: sinkosi sinisiä kypeniäja sihisi ja sähisi, ikäänkuin paholainen olisi asunuthiljaisen pinnan alla ja herännyt uhkaamaan ja ärsyttämään.Sähkön, elektrisiteetin ensimmäiset ilmauksetolivat astuneet ihmistä vastaan! Vuosituhansien jälkeenihmiskunta sitten ratkaisi elektrisiteetin arvoituksen.Häntä, joka ensi kerran, hangatessaan elektroninpintaa, näki siniset kipunat, ei kukaan muista, enempääkuin me muistamme mainita sähköäkään meripihkanyhteydessä. Nimi »elektro n» vain jäi sähkön kansainväliseennimitykseen, meripihkan kreikkalainennimi.Bernsteinin kuuluisuus oli ilmenevä toisella tavalla.Salaperäinen, monivivahteinen aine, joka milloin näyttäytyirauhallisena kuin auringonpaiste, milloin oli kuinkiehumistilaansa kivettynyt terva tai maito, hurmasinaiset. Se oli paljon kallisarvoisempaa ja harvinaisempaakuin kylmä, kova kulta. Kaikki historian kuuluisatkauppakansat lähtivät vuoronsa perään ajamaan sitätakaa kaukaisia kotimaitaan varten. Vain Eurooppatuotti elektronia, ja rikkain alue oli tässä suhteessa serannikko, jolla suomalaisetkin kerran asuivat, Itämeren.N. v. 2000 e.Kr. käyvät seemiläiset kauppiaat Tonavalla,filistealaiset Reinillä, sidonilaiset Juutinmaalla, tyyrolaisetRone-virralla ja foinikialaiset Genuassa noutamassabernsteiniä. Tuhannessa vuodessa meripihka on456

saavuttanut valta-aseman koristeiden markkinoilla jalevinnyt kaikkialle, minne eurooppalainen on astunutjalallaan. N. v. 600 e.Kr. ovat ligurialaiset ja etruskitottaneet haltuunsa kaupan, bernsteininkin alalla, muttaheidän on vuorostaan muutaman vuosisadan jälkeenluovutettava se roomalaisille. Tällöin on jo olemassaselvät kauppayhteydet bernsteinin rikkaille alueille, Itämerelle.Tiedetään itsensä keisari Neron v. 54 j.Kr.lähettäneen tänne kauppiaita tuomaan elektronia hovitarpeitaanvarten.Vanhat historialliset hauta-alueet, sellaiset kuinMykenai, ovat luovuttaneet päivänvaloon runsaasti elektronistavalmistettuja koristeita. Egyptiläisissä haudoissaei niitä tavata yhtä paljon. Myöskin Suomen 2000vuotta vanhoissa haudoissa on tavattu meripihkakoristeita.Niitä hautojamme, jotka jäivät bernsteinirannikoille,ei tunneta. Varmaan olisi niissä paljon tuotaaurinko-eetteriä, jonka alkuperästä vuosituhansienaikana kiisteltiin.Saksalainen professori v. 1796 j.Kr. vihdoin lausuiasiassa ratkaisevan sanansa.Ns. tertiäärikaudella kohosi nykyisen Itämeren tienoillalaaja vuoristoalue, jonka runsaasti kalkkipitoinenja merilevän höystämä maa oli kasvattanut troopillisenrehevän metsän. Paitsi monenlaisia jaloja, nyt sukupuuttoonkuolleita havupuulajeja kasvoi täällä tammia,laakereja ja palmuja. Vuosituhansien kuluessa valuihavupuiden pihka maahan, ikivanhojen puiden kuivuessaja lahotessa. Ei kuulunut ihmiskättä, ei kuulunut kirvestä.Ei mitään ole jäänyt todistamaan ihmiselämästä,mutta kyllä sensijaan hyvin suurista nisäkkäistä, jotkaovat liikkuneet aarniometsissä. Maapinnan valtavanalenemisen vuoksi on tuo korkea, hedelmällinen metsäaluesittemmin joutunut meren varaan, veden ja hiekanhuuhdeltavaksi. Pihkakiteytymät ovat uponneet syvyyteen,maan ja veden painojen alle. Troopillinen ilmastoon vaihtunut kylmäksi, aarniohonkien nesteet ovat olleetmittaamattoman pimeyden ja kylmyyden alla. Ja ainoastaanhyvin suuret luonnonmullistukset ovat kyenneetjärkyttämään niiden hautaa ja saaneet lohkaistuksi ne457

liikkeelle. Jääkausi oli niitä vallankumousaikoja, jotkahajoittivat meripihkaa sen varsinaisesta pesästä laajemmalle.Vuosituhansien aikana sitä on nostettu päivänvaloonja käytetty ihmisten iloksi. Mutta sittenkin sitä yhä riittää.Jokainen suuri myrsky kutsuu alati esiin sukupuuttoonkuolleiden bernsteinimäntyjen auringosta imemäänestettä. Syksyllä 1862 nosti eräskin myrsky Itämerenrannoille 4000 naulaa meripihkaa!Kun Faethonin sisaret itkivät kuollutta veljeään jaZeus vihassaan muutti heidät poppeleiksi, muuttuivatheidän kyyneleensä elektroniksi. Näistä ajoista on aarniohonganpihka saanut mukautua moninaisiin eri aikojentehtäviin. Palveltuaan antiikin runoa ja kaunistanaista alistettiin bernsteini kristinuskon tarkoituksiin:siitä tehtiin rukousnauhoja ja muitakin hartaus välineitä.Älkäämme unohtako, että tupakan nautiskelijat sekäaikaisempien että myöhempien vuosisatojen kuluessaovat käyttäneet bernsteini-suukappaleita tehostaakseenetsittyä vaikutusta. Vanha usko meripihkan suojelevaanja parantavaan voimaan ei sekään vielä ole kadonnut.Tieteelle on bernsteini tehnyt suuria palveluksia sillä,että se on itseensä koteloittanut tuhansia vuosia sitteneläneitä kasveja ja eläimiä, säilyttäen nämä sukupuuttoonkuolleet lajit meidän päiviimme asti. Tällä hetkelläei bernsteini maailmanmarkkinoilla liene siinä määrinkysyttyä tavaraa kuin joitakin vuosituhansia sitten.Mutta Itämeren kansat käyttävät yhä kansalliskoristeinaanbernsteinihelmiä ja niiden lauluissa kukkii runousalati tämän kauniin ja suloisen ambran ympärillä.Kukapa tietää, vaikka eräs hyvin kaunis suomalainensana — sana, jota me käytämme tytönnimenä ja jokaonkin kaikkein kauneimpiamme — Helmi — alkuaanolisikin merkinnyt bernsteiniä, nimenomaan silloin, kunasuimme bernsteinirannalla. »Meripihka» on uusi tulokaskieliperheessämme. Kukaties »helmi» on merkinnytjuuri tuota myrskyn tuomaa loistavaa ja salaperäistäauringonkiteytymää, mistä syntyi kauneimmat korut.Pitelen kädessäni meripihkaista helmiläjää. Aavistanjotakin sen syntymisvaiheista vuosituhansien takana,auringon suudellessa troopillisia, nyt sukupuuttoon kuol­458

leita havupuita, rannalla, joka upposi syvälle meren helmaan.Aavistan jotakin niistä painoista, jotka ovat sitäpeittäneet, pimeydestä, joka on tukahduttanut tätäaurinkoeetteriä, aavistan, mikä myrsky on käynyt,ennenkuin tämä loistava kourallinen meripihkaa jälleentuli päivänvaloon.Kosketan kädelläni lempeitä helmiä, kolmeakymmentäkuuttahelmeä pivossani. Ajattelen ystävyydenarmasta lahjaa, jääkausien käydessä yli kansojen planeetan.Ajattelen ihmissydäntä, joka kantaessaan omiamuistojaan ja murheitaan jaksaa lämmössä kohdata toisenihmissydämen.Helsingissä, uudenvuoden aattona 1935.459

SYYSPIMEÄ JA SISÄISETVALOMMEArvoisat kansalaiset kautta syksyisen Suomenmaan,ja eritoten siellä, missä ei syyspimeitä raitteja valaisemuu kuin pieni valojuova pirtistä, tallista, navetasta taisaunasta, milloin joku sattuu ovea avaamaan,tai isännän taskutuikku hänen tehdessään iltakierrostaanrapakkoisilla pihoilla,tai emännän lyhty, kun hän vielä käy katsomassa,etteivät vaan ole unohtaneet ovia auki — se on nyt sellaistaaikaa, ettei voi pitää ovia lukitsematta!Kyllä on tavatonta tämä pimeys!Kun ei pidä näkemän eteensä kämmenen leveydeltä!Niin, arvoisat kansalaiset, tämä on syyspimeää!Syyspimeä on vähitellen tehnyt tuloaan ja nyt se ontäällä. Me olemme oikeastaan jo kauan tunteneet senlähestyvän. Kun juhannuslehvät ovemme pielissä alkoivatlakastua, niin me jo kaukaa vaistosimme, että nytkuljetaan syyspimeää kohden. Kun viikate katkaisi kukkivanheinän, kun kuhilas tuli pellolle, kun kätkettiinsyyskylvö pimeään maahan, niin me sen totesimme:syksy. Pääskyset kokoontuivat parviin ja kurjet huusivat.Me nostimme päämme taivaan sineä kohden jatotesimme: tuo sinikin pakenee pian. Syksy tulee peruuttamattomastiniinkuin vanhuus ja hauta. Mutta me pelkäämmesyksyä ja kuolemaa! Talvi on toista, sehän onsovittava, valkoinen ja lohdullinen. Mutta syksy onvankeutta maanalaisessa tyrmässä, pimeys sydänsuruavailla toivon pilkettä. Lumen vaippa on kaunis valkoinenpaita rakastetun kuolleen yllä, se on meidän armaanmaaemomme kuolinvaippa — hän antoi kaikkensa, syn­460

nytti elämää, ravitsi, ruokki, vaali ja vaatetti. Hänuupui, ja aurinkokin meni pois. Valkoinen peite ylikuolleen maan, lumen kimmeltävä juhlapuku yli meidänarmaan maaemomme — lumi, lepo!Mutta tämä aika auringon mentyä, tämä sakea, sokea,läpipääsemätön, masentava pimeys — tätä voi verratapitkään ja piinalliseen kuolinkamppailuun.Voi kodittomia, orpoja, köyhiä syyspimeässä! Voiniitä, jotka ponnistavat vajottavilla poluilla ja syysmyrskyssä!Voi niitä, jotka itkevät muistojensa ääressäja voi kaksinkerroin niitä, joilla ei ole muistoja! Voimaailmanmurjomia hallaöissä. Voi sairaita heidän unettomienöittensä pitkinä tunteina. Voi kymmenin kerroinniitä, jotka eivät osaa tietä työn ja unohduksen lähteelleja voi satakertaisesti niitä, jotka eivät löydä valkeutta,mikä on kätketty kaikkeen olevaiseen — MaailmanValkeutta! Syyspimeä moninkertaistuttaa meidän sairautemme,orpoutemme, puutteemme ja puutteellisuutemme,valoton, lämmötön, syyspimeys, ruumiin ja sielunvihollinen.Minulla on vanha ystävä, puutarhuri, jonka kanssasilloin tällöin mielelläni puhelen. Hän on paljon ajatellutnäitä valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman asioitaja koko hänen olemuksensa on jotenkuten niin valaistu,että on erikoisen mukavaa näin vuoden painostavimpanaaikana lähestyä häntä. Kerrotaan, että hänen on tapanaensimmäisenä hallayönä valvoa ulkona, kärsiäkseen kaikensen kanssa, mikä silloin kuolee. Ja talvisin hänkuuluu ääneen puhelevan puutarhassa, kehoittaakseenkasveja kestävyyteen ja urhoollisuuteen. Tuossa näemmehänen nytkin uurastavan syyspimeässä.Menemme hänen luokseen ja alamme puhua tästäsyyspimeästä. Tämä pitää ihmisen niin kauhean alakuloisena,ei tahdo jaksaa tehdä työtä. Tämä on kuolemaa,tämä on ruttoa ja mustaasurmaa. Tulisipa lunta.Pääsisi edes yli joulun. Myrkkyä tämä on mielelle.Silloin hän lyö talikkonsa maahan, kouraisee kätensäselällä hikeä otsaltaan, hymähtää ja taittaa pensaastaoksan. Repii pois kuorta, suojusta, silmukkaa: kas tätä,tässä on jo uusi virkeä lehtiaines, uusi kukinta, kaikkivalmisna avautumaan, viheriöitsemään ja kukoistamaan!461

Aivan oikein — ihmeellistä!Toisen kerran huudamme hänelle rankkasateeseen,että hän toki tulisi sateensuojaan.Ei hän nyt, kun yhtenään satelee, ja on niin lyhyttämä päiväkin. Kas, ei aina saa työtä. Hän tuntee työttömyydenkin,se on kaikkein pahinta. Siitä vasta tulevatpahat ajatukset, rikokset ja synnit. Työttömyyttä sopiisanoa kiusauksen ja synninpimeäksi. Mitäpä syyspimeästä,sehän on kirkkaiden sisällisten valojen aikaa,mutta on paljon synninpimeää pitkin vuotta, keskellävaloistakin aikaa.Me huomautamme, että voi saada taudin, kun kastuulikomäräksi.Eipä sentään, tämä on vielä lämmintä sadetta, hän onterve mies nyt. Tuntee hän sairaudenkin ja olihan hänkerran niin likellä kuolemaa, että tohtori eräänä iltanahiljaa sanoi hoitajattarelle: tuo ei enää näe aamua. Jahoitajattaret päättelivät keskenään: kai on parasta nytjo siirtää hänet »viimeiseen huoneeseen». Voisi ajatella,että tämä jo oli pimeyttä. Mutta siinäpä selkeni asioita,joita ei milloinkaan ollut ajatellut. Kuoleman varjossaloisti ihmeellinen valo. Se lupasi elämää itse kuolemassakin.Niin, mikseikä sisäisiä valoja saattaisi nähdävaloisimpanakin aikana, mutta valoisena aikana on paljonmuuta katseltavaa. Kun syyspimeä lähenee, näyttävätsisälliset valot kirkkaimmin.Oli näin syksyä, kun hän ensimmäisen kerran tulitähän uuteen suureen kaupunkiin. Karja joutui navettaaneikä paimenta enää tarvittu. Koko palkka menijunamatkaan. Pennittömänä hän astui asemahuoneenvalaistuun saliin. Kiiltonappinen mies sanoi, ettei saaasettua portaille ja hän tuli suurelle aukealle paikalle.Oli nälkä ja oli vilu. Rupesi satamaan, mutta ei saanutasettua holviinkaan. »Laputa koreasti kotiin», sanoi mies,joka tuli sulkemaan porttia. Kotiin? Koti oli ollut sielläkotipuolessa, mutta se oli nyt vierailla, kaikki kotiväkioli kuollut kovaan tautiin. Orpo hän oli ja ympärillä olisyyspimeä. »Mutta olisikohan minulle koskaan koittanutse tärkein sisäinen valo ilman sitä yötä. Olin joutunutjollekin rakennuspaikalle niinkuin koira, jota onviskelty pois kotien ovilta. Asetuin lautapinon alle. Sii-462

hen ei satanut, vaikka maa kyllä oli märkä ja minun olihyvin vilu. Olin kuitenkin nukkunut, kun heräsin huutoonja tappeluun. Jotkut tuntemattomat miehet uhkasivattappaa toisensa. Joku huusi apua. Lautakasaan,jonka alla makasin, helähti pullo ja särkyi. Minun täytyivetää käteni pois, etteivät temmellyksessään tallaisiminua. Kukaan ei kuitenkaan keksinyt minua ja kuntappelu siirtyi loitomma, olin taas yksin pilkkopimeässä.Silloin minä itkin ja rukoilin sillä rukouksella, jonkaäitini oli minulle opettanut ja minun hätäni oli niin suuri,etten enää tuntenut viluakaan. Ja minä ymmärsin, ettälöytyi toistakin laatua pimeyttä kuin tämä syyspimeä.Mutta pimeästä näkyi kuin tulinen kirjoitus: 'Minä olenMaailman Valkeus, joka minua seuraa, ei hän pimeydessävaella, vaan saa elämän valkeuden, sanoo JeesusKristus.' Ja nämä sanat oli vanha pastori kirjoittanutsen uudentestamentin kanteen, jonka rippikoulustasain, kun olin hyvä lukija. Tämän kirjoituksen minänyt sain omakseni niin että se on aina ollut kuin tulikirjoitusminun sielussani.. . Mutta minun teki niinkovin mieli lukea papiksi. Kun kuljetin käsirattaitakadulla ja näin koululasten aamulla menevän kirjatkainalossa kouluun, niin minun täytyi kääntyä porttikäytäväänitkemään sitä etten saanut oppia ja lukea noitamonia hyödyllisiä kirjoja. Minä olisin tahtonut rippikoulussaopettaa mistä löydetään se sisäinen valo, mikäpaistaa kaikessa hädässämme ja tuskassamme. Ero onluonnon syyspimeän välillä, joka annetaan ihmisellelepoa ja hengen kokoontumista varten ja ero on synninpimeänvälillä, johon ihminen uppoaa, kun hän uskooomin voimin tulevansa toimeen. Ja tätä syntipimeäähän koettaa valaista kaikenlaisella huvituksella, muttase on kuitenkin toivotonta. En päässyt kouluun. ..Aamulla löysivät miehet rakennuspaikalta kohmettuneenpuolikuolleen maalaispojan ja huusivat poliisia korjaamaansitä talteen. Tuli kuitenkin joku, joka vei minutkotiinsa. Hän oli puutarhuri ja tämän hurskaan armeliaanihmisen kautta pääsin vähitellen työhön. En moitisyyspimeää — se on valmistettu meille siunaukseksi.»Ihmeellinen mies — me näemme siinä hänen puhuessansa,että valon kajo totisesti häntä ympäröi.463

Eräänä päivänä tulivat puutarhaan kuormarattaat.Puutarhuri nosteli maasta juurakkoja, erotti niitälapiolla toisistaan, pani ne läjiin ja nosti siitä rattaille.Siinä oli mustia elottomia turpeita, mitään elämää einiissä voinut havaita.Kieloja, sanoi puutarhuri. Kymmenen tuhatta kieloturvetta.Ja tuolta nousee vielä monta senvertaa. Nelähtevät nyt eri haaroille maata. Muutaman viikonkuluttua ne kukkivat.Ja jälleen hän näyttää meille, miten suojuslehtien altajo voi löytää koko kukinnan. Saattaa laskea jokaisenkielokellon luvun. Muutaman viikon päästä ne kukkivat.Ja katso: jo voimme hengessä nähdä nuo kymmenettuhannet loistavat kukkaset ja tuntea niiden huuman.Koivulehdoissa ylenevät kielonvarret kuin valkoisetsuitsuavat kynttilät.Musta turvekuorma lähtee liikkeelle ja häviää sumuun.Sumu tihkuu puiston alastomille oksille ja läjälle, mistäjonkin viikon kuluttua voi avautua tuhansia pieniävaloja. Jokainen noista silmukoista tallettaa verhojensapimeydessä elävän valo tuikun. Voiko puhua pimeydestä?Eikö täällä kaikki tuiki ja valmistaudu säteilyyn? Voikopuhua kuolemasta, kun kaikkialla jo syntyy elämää?»Heti kun kuoleminen on tapahtunut, alkaa uusikasvu. Mikä kuoli päivän helteeseen tai myrskyyn, taiväkivaltaisen taittamisen kautta, tai oman kasvunsa rauhalliseentäyttymiseen, se alkaa heti jossakin muodossaelää tai edistää uutta elämääntuloa. Täällä vallitseelakkaamaton kuoleminen, syntyminen, toimelias kasvu,pyrkimys riutumiseen ja lepoon. Mutta tärkeintä onnähdä tulikirjoitus: minä olen Maailman Valkeus, jokaminua seuraa, ei hän pimeydessä vaella.»Ja katso, me, jotka kuulemme tuon vanhan miehenpuheen, me voimme päätellä, että pimeän ja kuolemankammo pohjimmaltaan aiheutuu siitä, ettei tuo tulikirjoitusole tullut meille omaksi. Maailma on pimeä, levoton,vailla rauhaa ja ihminen orpo, sairas, koditon, onneton,siksi, ettei Maailman Valkeus saa lämmittää sydämiäniin, että ne tuntisivat rakkautta toisiaan kohtaan,tukisivat toisiaan, auttaisivat ja lohduttaisivat toisiaan,464

kantaisivat toistensa kuormaa ja niin täyttäisivät rakkaudenlakia.Ja katso, me näemme orpojen, sairaiden, kodittomien,köyhien ojentavan kätensä meitä kohden. Niin monion uppoamaisillaan vajottavalla tiellä. Onko meidänsydämemme valaistu? Tuhannen tuhannet lapset vaeltavatsyyspimeässä koulutiellä — sisäisiä valoja he etsivät.Mutta me kaikki olemme lapsia ja kuljemme koulutiellä.Koko elämämme. Sitä sisäistä valoa me etsimme,joka näyttää elämässä eikä sammu kuolemassa. Eiköihminenkin ole Jumalan kukkanen? Kaikki Jumalankukkaset lepäävät syyspimeässä, sylkytellen näkymätöntävaloisaa pientä ituaan, syventäen sisäistä olemustaanja voimistuen ikuisessa kasvussaan.Ole siunattu sinä hiljainen ystävä, sinä syyspimeä!30 — Talvio, Kootut teokset XII 465

KÄRSIMYS JA KIRKASTUSTuberkuloosipäivänäJälleen on maaliskuun päivä koonnut meidät suurenkärsimyksen ympärille, sen kärsimyksen, jolle maaliskuunsulavat ja säteilevät päivät niin usein ovat kohtalokkaita:keuhkotautisten kärsimys. Tahtoisin tähänpäivään sovelluttaa tunnuksen, jonka erään pienenparantolan potilaat olivat sepittäneet ja kesäisenä sunnuntainapiirtäneet juhlakoristeiden keskelle lehditetyssäiltamatalossa, kerran, kun lyhyessä yhteenvedossa tahtoivatlausua, mitä heillä oli sydämellään:»Elävä usko, palava toivo ja toimiva rakkaus kovimmankinkohtalon voittaa.»Nämä sanat olivat lohjenneet nuorten keuhkotautistensisimmästä. Ne olivat syntyneet kovan paineen alla janiissä on jotakin tähtivalojen korkeasta tuikkeesta jaauringon terveeksitekevästä säteilystä. Kimmeltäin nekohtaavat meidät, toiselta puolen pyrkien viemään meitäkorkeutta kohden, missä me uskomme autuaitten asuntojensijaitsevan, toiselta puolen haluten kohti tätä ihanaamaata, joka vielä tällä hetkellä on kotimme. Sinäiltana ne kohdistuivat maan asujaimiin, nimenomaan niihinterveihin, jotka saivat iloita lehditetyssä iltamatuvassaja jotka huomenna saivat käydä pellon töihin,kodin töihin, kaikkeen tuohon armaaseen, mistä heidän,sairaiden täytyi pysyä poissa. Ehkäpä saattaisi selittää,että nuo kirkastuneet sanat vetosivat terveiden toimivaanrakkauteen ja että ne sairaiden puolesta lupasivatylläpitää elävää uskoa ja palavaa toivoa. Tai ehkäpä nesittenkin olivat tarkoitetut kaikille yhteisesti, koska kärsimyskinalati on yhteinen. Kukaan ei pääse vailla kär-466

simyksiä tämän elämän läpi, yhdelle annetaan yksi, toiselletoinen ja kaikille ja jokaiselle on varattu kärsimystyönteko,sekä mahdollisuus päästäosalliseksi kirkastumisesta. Jos kärsimyksenvaikea työnteko on suoritettu hyvin ja onnellisesti,niin on oikeastaan asianomaiselle yhtä hyvä, painetaankohänen päähänsä kirkastuksen kruunu elämässä vaikokuolemassa. Tuon pienen parantolan potilaat olivatasettaneet tunnussanansa keskelle kukkaseppelettä. Jakun joku meistä on päässyt niin pitkälle, että hän elämässään,omassa lihassaan ja veressään on toteuttanutnuo sanat, silloin hän puolestaan voi kietoa ilon kukkakiehkuranniiden ympärille. Mutta jos koko kansaon päässyt niin pitkälle, että se elämässään toteuttaatunnusta, niin on koko isänmaa yksi ainoa lehditettypirtti ja sama kirkastus säteilee kuolinvuoteiden ylläkuin koko maisessa elämässä. Ja toteutuu suuri sana:joko me elämme tai kuolemme, niin me Herran omatolemme. Nuorten keuhkotautisten sisimmässä kiteytynyttunnus, »elävä usko, palava toivo ja toimiva rakkauskovimmankin kohtalon voittaa», sisältää kaikille kovissakohtaloissa kamppaileville kuolevaisille voiton kirkastuksen,jos he vain kaikella halulla ahkeroivat sen vastaanottamaan.Tänään se kohdistuu Suomen kansaan,nimenomaan sen suhteessa keuhkotautikärsimykseen.Niin, maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on jälleenkoonnut meidät sen kärsimyksen eteen, jolle olemmetämän päivän omistaneet. Me emme pääse siitä yliemmekä ympäri, enempää kuin pääsemme omastatunnosta.Aina se palaa, omatunto, luoksemme ja kolkuttaaja kolkuttaa. Tämä keuhkotautipäivä palaa niinkuinuudenvuoden aatto, tai rakkaan ihmisen kuolinpäivä, taimeidän syntymäpäivämme, tai muu merkkipäivämme.Ja vaatii meiltä hiljaista hetkeä, jolloin käymme tilitykselle.Ja niinkuin tuo meidän epämukava omatuntommesekaantuu tuntiemme hupaisaan tai vaikeaan kulkuun,niin tämäkin maaliskuun päivä kärsimyskysymyksineenkolkuttaa meitä hiljentymään, syventymään päiväntekstiin ja omalta osaltamme ratkaisemaan suhteemmesiihen. Tämän päivän sisällys on muka niitä, jotka eivätratkea ilman meidän persoonallista myötävaikutus-467

tamme, väittää omatuntomme. Todellako? ihmettelemme.Ja jatkamme ajatuksissamme: mutta entä josme olemme aivan terveet, entä jollei meillä ole ketäänläheistäkään, joka kuuluisi keuhkotautisten lukuun?Mutta kolkuttaja lyö, lyö omaantuntoomme: kärsimyskysymyso n niitä, joista voidaan sanoa, että »joka eiole minun kanssani, se on minua vastaan». Ja tämä kuuluuvalta-asemien haltijoille yhtä hyvin kuin mierolaisillekaduilla ja teillä, yhtä hyvin terveille kuin sairaillekin.Kysymys on meidän itsekunkin omakohtainensamalla kun se on yhteinen suuri ratkaistavamme, aivanniinkuin kysymys vuodentulosta, tai kulkutaudista, taimuusta niihin verrattavista. Tai tahtoneeko ehkä jokuväittää, ettei kysymys vuodentulosta kuulu hänelle? Taiettä kulkutauti on lääkärien ja hoitajien asia eikä koskeminuun?Kun katovuosi tulee, oikea totinen ja vaikea katovuosi,niin elinvoimainen ja valistunut kansa järjestää liikkeellepanonkaikilla linjoilla, ja viipymättä. Kaksi pahintasisällistä vihollista nujerretaan heti: tietämättömyys javälinpitämättömyys. Kun tällainen maanvaiva kohtaakansaa, niin jokaisen kansalaisen täytyy siitä tietää jaottaa osaa sen poistamiseen. Vielä kerran: kaiken parannuksenpahimmat vastustajat tietämättömyys ja välinpitämättömyysmaasta pois! Kova pakkotila selvittääyhdellä iskulla kaikille, että vain yhteisin voimin voidaanpäästä yli ankaran ajan. Älköön kukaan väittäkökään,ettei hän voisi ottaa osaa pelastustyöhön. Tarvitaankaikkien uhrimieli, kaikkien kieltäytyminen nautinnostaja heikentävien intohimojen tyydyttämisestä,tarvitaan kaikkien omaisuus, kaikkien työ, ponnistus,usko, toivo, rakkaus. Meidän kehuttu persoonallinenvapautemme, joka julistaa, että me saamme tehdä mitähaluamme, joutuu kovalle koetukselle ja päätyy lopultatunnustamaan, että persoonallinen vapautemme on vainvapaaehtoista alistumista siihen mikä takaa yhteisönmenestyksen. Tätä tietä syntyy se korkea yhteenkuuluvaisuudentunne, jonka ainoastaan yhteisesti kannettukärsimys tuottaa, muuttaen onnettomuuden onneksi.Raa'asta alkuaineesta on syntynyt jalo luomus: kirkastus.Mutta jalo ponnistus ei suinkaan aina vie suoraviivai­468

sesti voittoon. Tulee yllätyksiä, tulee takaiskuja. Nälkävuosikulkee harvoin yksinään. Se kulkee kaksittain jakolmittin. Täytyy olla varuillaan ja hellittämättä valvoa.Kaiken varalta on saatava aikaan laaja, kaikkiyksilöt ja koko yhteiskunnan käsittävä mielialan pohja,vastustuskyvyn maaperä, joka jatkuvasti kykenee kasvattamaanuhrimieltä, kieltäymistä, vapaaehtoista jailoista alistumista, uskoa, toivoa ja palvelevaa rakkautta.Kaiken varalta.Tämä kansan läpikotainen muokkaus, jonka avullataataan terveys ja työkyky kokonaisuudelle, on monestiyksilölle, isänmaanystävällekin, vastenmielinen, kun pyydetäänhänenkin osuuttaan siihen. Me emme suvaitse,että tullaan määräämään mitä syömme, juomme ja mitenvietämme päivämme ja yömme. Kuitenkin: yksilöt muodostavatkansan ja kansan terveys riippuu siitä, mitenyksilöt viettävät päivänsä ja yönsä, mitä he syövät, mitähe juovat, ovatko he siveellisesti kuntoiset vaiko heikot,taistelevatko he mukana rintamassa vai ovatko he poissa.Saattaa sitten tässä taistelussa tulla hetki, jolloinsaamme maistaa ainutlaatuista ilon tunnetta: me aavistammeolevamme voiton puolella. Kuorma on tuotapikaakuilun reunalla! Nyt on ponnistettava kaikki voimat,jottei mennä takaisin. Nytpä vasta tarvitaankin noitakalliita arvoja, jotka vievät lopulliseen voittoon, elävääuskoa, palavaa toivoa ja toimivaa rakkautta. Jos kuormaalkaa luisua takaisin päin, niin sitä on vaikea pysäyttää.Mitenkä kauas yli vaaran ajan meidän sitten onkaanylläpidettävä tuota kireää elämänohjetta uskosta, toivostaja toimivasta rakkaudesta?Niin. Koska päättyy vaara — varsinkin pienen kansanvaara? Päättyykö kärsimys koskaan?Tuo epämukava omatuntomme seisoo jälleen tuossa javäittää, että meidän alati ja lakkaamatta on ylläpitäminensitä mielentilaa kautta koko yhteiskuntamme, jokajohtaa kirkastukseen. Kärsimyshän on usein se alkuaine,josta kirkastus taistelun kautta puristuu esiin, niinkuinhiilestä syntyy timantti. Tosin tuo oikein kannetunkärsimyksen tulos, kirkastus, on ylhäinen vieras, jokaviipyy joukossamme vain hetkittäin ja joka alati täytyyvalloittaa. Mutta niin korkeat ovat kirkastuksen hetket469

olleet, että ne ravitsevat meitä muisto-Haankin ja säteilevätjuhlaa yli koko elämämme. Kannattaa siis ponnistaaja pyrkiä.Kulkutauti saapuu maahan. Mistä? Silmin näkymätönarmeija silmin näkymättömiä tuholaisia tulee keskelleihmisten rauhallista kotoista askartelua. Tuulenko mukana?Laivassako? Tartutettujen kanssaihmisten yskähdyksessänämä tuholaiset lähtevät liikkeelle. Käsi välittääystävällistä tervehdystä — käsi antaa ehkä samallaruton siemenen. Kukaan ei vielä aavista mitään. Ystävällisetkädet ojentuvat kohti kokonaista juhlaseuraa.Eivät aavista nauravat huulet, että ne jo huomenna saattavatpolttaa ja ylihuomenna kylmetä. Koko tuo iloinenjuhlaväki saattaa yhtäkkiä joutua häälymään elämän jakuoleman rajoilla. Joku perheenisä voisi ajatella, ettähänpä ottaa haahden ja pelastaa lapsensa ja vaimonsaasumattomalle saarelle, mutta hänhän ei tiedä, onkoruton siemen jo ennättänyt langeta johonkin hänen rakkaistaan,seurataksensa yli meren ja puhjetaksensa esiinitse tuolla pelastuksen saarella. Nyt ei kukaan enääväitä, ettei tautitila koskisi häneen. Kukaan ei enäähalua pysyä tietämättömyydessä eikä välinpitämättömyydessä.Eikä kukaan niskoittele yhteiskunnan määräyksiävastaan. Eikä kukaan väistä velvollisuuttaan.Eikä kukaan kiellä uhriaan.Ja vähitellen syntyy, kesken taudin tartuttaman jarunteleman yhteiskunnan, kesken painostavan epävarmuudentilan, se elävä usko, se palava toivo ja palvelevarakkaus, jonka kirkastuksessa sairaat elpyvät, toisetmaista elämää kohden — joko me elämme tai kuolemme,niin me Herran omat olemme. Kärsimyksestä kirvonnutkirkastus on luotettava matkaopas niin hyvin elämänkuin kuoleman tiellä.Ja selviää, että samalla kun on oikeassa hengessä suoritettukärsimyksen työtä, samalla on myöskin suoritettu,aivan käytännöllisesti katsoen, kulttuurityötä. Kotien jasielujen pimennot, sydänten tunkkaiset komerot ovattuuletetut ja niihin on tullut terveyttä ja valoa. Eläväusko, palava toivo ja toimiva rakkaus ovat tehneet tehtävänsä.Keuhkotauti, meidän päiviemme levinnein tautikärsi­470

mys, on ikivanha. Tauti saapui meidän maahammekauan, kauan sitten — niin, tuojan tai tuojien nimiä eivätaikakirjat ole säilyttäneet. Saapuiko se laivalla? Saapuikose maitse? Kukaan kanssamatkustajista ei aavistanut,kun asianomainen nuori mies tai nainen, poskipääthehkuen ja silmät loistaen, ehkäpä tuontuostakin yskähtäen,seurusteli matkatoverien kanssa, mitä hän kantoiruumiissaan ja minkä ylimääräisen lahjan hän yskähdyksessäänantoi jäähyväisiksi. Eikä aavistanut hän itse— kaikkein vähimmin juuri hän. Heti kun kirkonkirjammealkavat mainita kuolemansyyn yleensä, alkaanäkyä: keuhkotauti, rintatauti, hivutustauti ja, jonkinkerran myös verensyöksy. Tauti tunnettiin, mutta eimiten sitä olisi lääkittävä, eikä Hioin mitä se vaikuttiympäristöön. Vanha kansa sanoi: se on niin sallittu, eikäse kysynyt syytä siihenkään, että peräperään kokonaisetsisarussarjat riutuivat — se oli vaan niin sallittu. Janiin nukkuivat terveet ja sairaat tietämättömyyden javälinpitämättömyydenkin suuren, paksun ja tiheän peitonalla, käyttämättä mitään varovaisuuskeinoja. Jatässä tietämättömyyden kyllästämässä levossa voimistuitauti kuin ansarissa, niin että se lopulta rehoitti rentonaan.Se oli saapunut Suomeen samoja reittejä kuinkulttuuri ja se haki uhrinsa sieltä, missä ihmiset ystävällisessäkanssakäymisessä seurustelivat keskenään.Ennen pitkää olivat kaupungit, viljavat jokilaaksot jakukoistavat kirkonkylät sitä ansarialuetta, missä lapsetja nuoriso kylvettiin täyteen tautituhoa ja siirrettiin,kesken elämää ja kesken elämäntyötä, kodeista hautausmaihin.Mitä voisivatkaan tässä suhteessa kertoa Suomenhautausmaat! Eikä tauti mennyt hautaan uhriensamukana. Sen itiöt olivat visusti pitäneet huolta jälkipolvistaan:siemen oli elinvoimaisena ja nälkäisenä kylvettynuoriin ihmisruumiisiin ja levitteli voimallisestihävitystyössään.Ne vuosikymmenet eivät vielä ole varsin kaukana,jolloin meillä — ja kautta maailman — vihdoin pantiinkova kovaa vastaan. Oli keksitty se silmin näkymätöntuholainen, joka runteli ihmiskuntaa, oli käsitetty, etteiole ihmisen arvoista tahdottomasti sortua, ettei oleoikeutta kansan ja isänmaan kannalta antaa sen parhaan471

voiman vuotaa hukkaan. Ja samalla, kun koulutettiin setieteellisesti pätevä parantajakunta, jonka piti astuataistelun johtoon, ryhdyttiin valmistamaan itse sairaissaja yhteiskunnassa sitä elävän uskon, palavan toivon jatoimivan rakkauden mielentilaa, missä meidän vuosikymmenemmenyt ponnistaa.Me elämme tällä hetkellä jännittävässä ajankohdassa:vuosisataisen toivottoman kohoamisen jälkeen osoittaakeuhkotaudin valtakaari laskua.Niille omaisille, jotka ovat kokeneet rakkaittensa sortumisen,niille sairaille, jotka paraikaa kärsivät, parantajille,jotka ovat antaneet kaikkensa pelastaakseen kärsijätterveydelle, niin, meille kaikille, jotka henkeäpidättäen olemme seuranneet taistelua keuhkotautia vastaan,on tämä tieto vapisuttavan onnellinen. Olisimmekotodella voiton puolella, olisiko taudin selkä todella taittunut,olisiko päästy talvesta maaliskuuhun ja oltaisiinkomenossa kohti terveyden kevättä? Vai onko taudin laskusuuntatilapäinen?Joka tapauksessa on 3 1/2 miljoonan kansastamme neljäkymmentäviisituhattaihmistä yhä sairaana — jos heidätkoottaisiin kodeista ja parantoloista, niin he muodostaisivatsuuren kaupungin! Ja joka vuosi kuolee heistäkahdeksantuhatta ihmistä eli yhtä paljon kuin suurenseurakunnan koko asukasluku. Suuri on siis yhä edelleenkeuhkotautikärsimys maassamme, ja siitä johtuvaliikkeellepano kautta linjan on parhaimmassakin tapauksessavaativa meidän kaikkien koko uhrimielen, elävänuskon, palavan toivon ja toimivan rakkauden, sekä senmielentilan kirkastuksen mikä varataan kotiin, kun sielläsairas suorittaa kärsimyksensä työtä, viedäkseen senvoittoon.Nykyisellä ratkaisevalla ajankohdalla ehkä saattaasanoa itse keuhkotautistemme alkavan tietää, mikä suunnatonosuus heidän omalla työllään on heidän parantumistaistelussaan.Myöskin parantajakunta ponnistaa,koettaen täyttää velvollisuutensa. Vielä ei kuitenkaanyhteiskunta ole jaksanut ulottaa parantavaa ja valistavaakättään kaikkialle missä sitä parantajien tueksi tarvitaan.Entä sitten suuri yleisö? Kuvitteleeko se, etteikeuhkotautikärsimys koske siihen? Ymmärrämmekö472

tässä isänmaan kodissa, että meidän jokaisen kannanotostakeuhkotautikärsimykseen riippuu sen ratkaisu?Luovummeko määrätietoisesti nautinnoistamme, himojemmetyydyttämisestä, uhraammeko työtämme, omaisuuttamme,mukavuuttamme luodaksemme raikkaillaelämäntavoilla sen puhtaan ja elvyttävän ilmapiirin,jossa tällä kriitillisellä ajankohdalla tautikaaren laskusuuntasaataisiin pysyväiseksi — ovatko kaikki nyttodella kiinteästi mukana rintamassa?»Elämme aikaa, jolloin monin tavoin karille laskenutihmiskunta on neuvottomana myrskyn keskellä suuressahädässä.» Nämä suomalaisen piispan äsken lausutut sanatkuuluvat meidänkin maallemme. Maassamme ei vallitsese raikas elvyttävä mieliala, mikä valmistetaan jokaiseenkotiin, missä toivotaan sairaan parantuvan. Niinkuinjuopotteleva, öitä kulkeva nuoriherra suhtautuukotiin, missä hänen äitinsä makaa raskaalla tautivuoteella,niin suhtautuu suuri joukko yleisöä pimeänä japiittaamattomana keuhkotautikärsimykseen, ruumistaheikentävällä ja henkeä alentavalla elämäntavallaanedistäen vastustuskyvyttömyyttä ja niin lujittaen keuhkotaudinvaltaa. Juuri tällä hetkellä, jolloin näemmekeuhkotaudin valtakaaren alenemisen väikyttävän toivoaettä olisimme päässeet maaliskuuhun ja kuljettaisiinkohti terveyden kevättä, näytetään meille myöskinräikeästi se hillittömyys, millä me vielä täytämme päivämmeja yömme.On kysymyksessä vuosisatoja kestänyt kärsimys javuosikymmeniä kestänyt määrätietoinen taistelu, koko sekyynelten, tuskien, rukousten, tiedon, taidon ja aineellistenuhrausten yhteissumma, jota me nyt juuri olemmekuljettamaisillamme voiton vuorelle. Tahdommekoyhteisvoimin nostaa sen partaan yli, vai annammekokaiken suistua takaisin kuiluun?Uskollinen ja hellittämätön taistelu saattaa parissavuosikymmenessä tehdä lopun keuhkotaudista maassamme.Olemmeko kaikki mukana pelastamassa kansaammesen vitsauksesta?Elävän uskon, palavan toivon ja toimivan rakkaudentietä käy matka kuiluista kirkastukseen ja terveydenaurinkoisille rinteille.473

ONHEINÄKUUOn heinäkuu, on sydänkesän kuu. Me tiedämme, ettäjuuri tämä hetki antaa meille tämän vuotuisen osuutemmeauringosta. Huomisen hetkistä emme mitääntiedä. Joka ei tänään ota, voi jäädä ilman.Kaikki toimet neljän seinän sisäpuolella tuntuvatluonnonvastaisilta. Tuntuu siltä, kuin olisi olemassa yksiainoa synti: laiminlyömisen. Tänään jaetaan sinulleosuutesi — ota, tai hukkaat sen peruuttamattomasti.Meidän veneemme viiltää lämpöisiä uneliaita merenlahtia. Vesi, maa ja pilvet ovat auringon kyllästämät.Ne ovat juoneet kultaisesta kalkista yötä ja päivää. Mekiirehdimme mekin samaan toimeen. Sillä nyt on heinäkuunja auringon aika. Kaikki kivimuurien asujametnäkyvät sen oivaltaneen, niinkuin mekin. Sillä tuhansittainon heitä kiirehtinyt maan ja meren povelle: heovat imeytyneet kiinni kallioihin, he ovat hautautuneethiekkaan, he viruvat kivillä ja he polskivat vedessä. Kunheidät veneestä näemme, niin tuskin teemme itsellemmeselkoa siitä, kuuluvatko he eläin- vaiko kasvikuntaan.Tuskinpa tiedämme, mihin itsekään kuulumme. Meilläon kiire pois neljän seinän sisäpuolelta, sinne, missäaurinko jakaa runsauttaan eroa tekemättä.Nämä saaret ovat jo suurten vesien tuomia. Paadetovat nostetut päällekkäin niinkuin tehdään, kun rakennetaankaupunkeja. Ehkä täällä onkin salainen kaupunki?Rakennettu meren aarteita varten? Vaiko niitävarten, jotka ovat jääneet tänne suurilla syysmyrskyillä?Vaiko meitä varten, jotka olemme kuluneet loppuunihmiskiireessä ja itsekidutuksessa?Tässä on saari juuri meitä varten. Ei yksikään puu474

ole täällä löytänyt sijaa juurilleen. Mutta katsohan:oudot kukkaset ovat puhjenneet esiin kivestä, ja vesilampareissalepää loistavia höyhenmättäitä, joista ettiedä ovatko ne eläimiä vaiko kasveja. Seis nopeasti!Mitä olitkaan tekemäisilläsi. Älä liikahda! Etkö olehuomannut, että suurten lintujen pilvi huutaa pääsipäällä? Kalliot, mättäät ja vesilampareet ovat täynnäniiden pesiä. Olet tullut niiden kaupunkiin. Niiden poikasetlepäävät noissa munissa, joita tuskin saatat erottaakivistä, lepäävät sammalikoissa ja vesilampareissa. Näetheinän liikahtavan: se ei tapahdu tuulen voimasta, vaanlinnunpoikanen siinä juoksee ruusunpunaisin räpyläjaloin.Toinen lepää munankuorensa vieressä, jonkajuuri on puhkaissut, se liikahtelee ensi kerran päivänvalossa,kolmas nukkuu kallionkyljessä, neljäs vedessä.Saatat kuulla kuinka ne kasvavat ja voimistuvat. Niidenhäntäytyy pystyä jo talveksi lentämään vesille, jotkaeivät jäädy. Täällä on satoja pesiä. Tämä on suuri kaupunki.»Mene pois»! huutavat valkeat linnut pääsipäällä. »Mene omaan kaupunkiisi!»Omaan kaupunkiini? Missä onkaan minun kaupunkini?Kuka minä olenkaan? Eikö sydämeni tänään sykipaahtavaa kalliota vasten niinkuin sinunkin, lokkilintu?Eikö pääni raukeana kohoa kivien revelmästä, niinkuinsinunkin, merilevän kukkanen? Emmekö siis ole yhtä,me kaikki, jotka elämme auringon armosta?Myöhään muistan, että vene, joka toi meidät, ihmiset,lepää tuolla lahden poukamassa. Linnut ovat meidät jounohtaneet. Lepäämme hiljaa veden rajassa ja vastaanotammelämpöä ylhäältä ja alhaalta. Kuulemme valtamerenkaukaisen hengityksen, näemme hylkeiden sukeltavanja jälleen nostavan päätään. Näemme pesän, jonkakolmea suurta, raskasta munaa aurinko hautoo, näemmepienet tarmokkaat poikaset ruskeassa sammalikossa,näemme emojen uljaan lennon.Mutta mitenkä onkaan tämä poikanen tässä niin liikkumatonna?Se on kääntynyt selälleen ja vaalea rintaon niin ihmeen hiljaa. Linnunpoikanen on kuollut.Kuinka? Koska? Miksi?Keskellä kihisevää elämää käy täälläkin kuolema.Tuhannet eläjät täällä syntyvät, taistelevat, kuolevat.475

Aivan niinkuin siinä kaupungissa, jota me ihmisetsanomme omaksemme ja johon pian palaamme elämään,taistelemaan ja kuolemaan. Tuhansien vuosien luvussaei ole suurta eroa välillämme. Sama meri syleilee lintujenkaupunkia ja meidän kaupunkiamme. Itämereksisanotaan sitä tällä kohdalla. Itämeren tytär on kaupunkimme.Itämeren lapsia ovat nämä saaret. Me olemmenuoria iältämme me ihmiset, linnut, hylkeet ja kukkaset.Vanha on maa ja vanha on meri. Ja vanha on aurinko,joka mittaamattomia aikoja ruokki ja eteenpäin ruokkiiluomakuntaa. Ja josta me nyt otamme osaamme, kun onsydänkesän hetki, kun on heinäkuu.Helsingissä, 8. 7. 1930.476

SUVEN LINTUNENSe lentää, se lentää yhä ja yhä. Ja tätä lentoa on nytkestänyt aamusta asti.Kuin nopeat säilänterät halkovat linnun siivet raskastaharmaata ilmaa. Eivät hetkeksikään ne pysäytä iskujaan.Luulisi kymmenen siipiparin sotivan lumihiutaleidenmäärätöntä laumaa vastaan, joka hiljalleen, hiljalleen,hellittämättä putoilee, putoilee. Siellä ylhäälläoli kerran sineä, lämpöä ja säteilyä — nyt sieltä tulviiharmaata, kylmää, pimeää ... Lintu iskee terästummatsiipensä tuohon kylmään kammottavaan, lävistääkseenpuhki tuo hirvittävän, joka peittää sinen, lämmön javalon. Aamusta asti ovat siivet iskeneet ja säilät soineet.Marraskuun päivä näkee taistelun, jota käydäänelämästä ja kuolemasta. Kuin vangittuna vähäisenaukean alalle, on lintu kamppaillut pienessä kehässä,joka jo on kauttaaltaan valkoisen peitossa. Tuo valkoinen,jota ei se tunne, kahlehtii sen tänne. Ja minnekkäse yrittäisikään? Ei missään näy ystävää, ystävällistäsineä, lämpöä, säteilyä, noita ainoita voimia, jotka suvenlintunen tuntee omikseen. Kaikkialla on vastassa kammottavaaharmaata. Ja jota kauemma päivä kuluu, sitätummemmaksi käy metsän seinä, sitä peloittavammaksituo jäätävän valkoinen, jota ei lintu käsitä, jota se kiertää,katsoo, puhkoo siivillään ...Kun se tänne tuli, oli täällä vihreää, tuoksuvaa ja lämpöistä.Sitä samaa oli alla ja ympärillä, ja ylhäällä tulvija säteili sineä. Ja missä lintunen lensi, siellä pysähtyivätmaan asujaimet ja sanoivat: »Pääskynen on tullut!Pääskysestä ei päivääkään!» Lintusta tervehdittiin ilohuudoin.Pääskysen nimi lausuttiin riemun vallassa. Ja477

lintunen oikaisi riemun vallassa pitkät siipensä, välkyttitaivasta vasten valkoista rintaa, juopui voimastaan jakauneudestaan ja mittasi sinen rantoja ääreltä äärelle.Maan asujaimet kääntyivät peltosaroillaan ja kotiensapihamailla, nostivat kätensä ikäänkuin olisivat anoneetitselleenkin siipiä, ja hymyilivät. Joku sanoi: jo joutuiarmas aika.Ja nyt — minne kaikkosi kaikki tuo? Mitä tietää tämäkylmyys, jota ei suven lintunen tunne? Muut aavistivatsen ja lensivät pois. Tämä yksin myöhästyi parvesta jajäi kylmyyteen. Kaiken sen voiman, jolla se olisi lentänytyli merten ja maiden, kauas ikuisen sinitaivaan alle,se nyt käyttää kamppailuun jäätäviä valkoisia hiutaleitavastaan. Yksinäinen pääskynen marraskuun taivaan allahalkoo terästummin siivin yhä sakenevaa lumisadetta.Sen siivenlyönnit moninkertaistuvat. Kymmenet siipiparitiskevät ja viileskelevät yhä hämärtyvää ilmaa.Viimeisen kerran välähtää terästumma siipi.. .Lumi ja pimeys.Sydämeni, lintuseni, ihmissydän, sinä joka seurasitsuven lintusen taistelua marraskuun päivänä, tunsitkooman kohtalosi?478

PIENI PUHE MEIDÄN HELSINGILLEHelsingille, Suomen pääkaupungille ja Itämeren tyttärelletuon terveisiä hänen vanhemmalta sisareltaanvapaa- ja Hansa-kaupunki Lyypekiltä.Muutama viikko sitten seisoin Lyypekin kirkontornissaja näin kuin karttana jalkaini alla sen laajanlakeuden, joka ympäröi Itämerta, Pohjolan omaa merta,tuota merta, jota niin monelta taholta on kosittu jatavoiteltu. Mutta vierelläni seisoi nuori mies, joka kädelläänosoitti kaupunkikarttaa ja kertomuksillaan menneisyydestäelävöitti ja syvensi nykyhetkeä.Niin pienestä alusta oli kaupunki lähtenyt liikkeelle.Mutta kun tuli hyvinvointia, ilmaantui myöskin anastajia.Ja seurasi sotia, ryöstöretkiä, saaliinhakua — elämännousua ja elämän laskua, valta-asemaa ja vallanalaisuutta,kunnes syntyi Hansa-liitto, jonka päänä Lyypekkisaavutti sen kukoistuksen, mistä vielä tänäkin päivänätodistaa loistava kaupunginkuva, mikä tässä leviääkatsojan eteen, hänen seisoessaan kirkontornissa.Joka ei tästä korkeudesta näe vanhaa Hansa-kaupunkia,se ei saa siitä täyttä käsitystä. Lyypekki on nähtäväkirkontornista!Näiden tiilikattoisten talojen sisällä, näillä toreilla,näiden muurien ja porttien turvissa, koko tämän välähtelevän,yllätyksiä tarjoavan rakennusyhdyskunnan sisäpuolellasiis on suoritettu se ihmiskotien ja sydänten työ,minkä voimasta Lyypekki on hengittänyt ja elänyt.Ei ole vaikeaa todeta, minne päin on ollut pyrkimyksensuunta. Kaikki on pyrkinyt kohti merta. Varmaanon laiva ollut se lelu, jonka jokainen poikalapsi ensinnäon kuluttanut pienissä käsissään. Purjelaivan ihastut­479

tava näky varmaan on ollut se kuva, mikä ensimmäisenämuistona kodin muistojen vierellä, on painunut lyypekkiläisentytön silmäkalvoon. Laivan kuva on usein upotettujo kotitalon otsikkoon. Kaikki puhuu täällä merestä.Itämeri, Pohjolan kylmä karu meri, jolta palmurantatuhansia vuosia sitten upposi pohjaan, on kasvattanutne järjen ihmiset, ne mielikuvituksen ihmiset,jotka tämän omalaatuisen kaupungin rakensivat. KuinItämeren jättiläislakeuteen upotettu jalokivi säteileeLiibeck nyt tuossa, uskollisena omalle tyylilleen, laadulleenja itselleen, väläytelien pintojaan vieraankin iloksi.Tätä kaupunkia on totisesti rakastettu ja hellitty. Niinkuinnainen koristaa kammiotaan, niin on tätä kaupunkiakoristettu. Merenkävijä-isät ja -veljet ovat tuoneetkotiin voittosaaliinsa ja ilokseen tuhlanneet siitä kaupungilleen.Vielä tänäkin päivänä käyttää lyypekkiläinenmielellään mainintaa unser Liibeck, »meidänLyypekki». Hän tekee sen peitetyn hellästi ja ylpeydellä.Mutta inhimillisen kaipauksen korkeudesta ja sydämenuhrivalmeudesta kertovat ennen kaikkea Lyypekin kirkot.Tällä pienellä ja tiheään rakennetulla alueella nähdäänharvinaisen suuri määrä valtaisia kirkkoja taivastatavoittelevine torneineen. Doomi ja Pyhä Maaria nostavat,kuin lyyrillistä ylistysvirttä laulaen, torniparejaan,mutta Pietari, Jaakoppi ja Egidius keskittävät kaikenminkä he Jumalan kunniaksi tahtovat lausua, yhteenyksinäiseen karuun ja huimaavaan torniin.Holvien alla on suotu sija ihmiskielelle — täälläylhäällä puhuvat tuulet ja meri. Meri on torneille lainannutvärinsäkin. Jokin kumma yhteenkuuluvaisuustuntuu vallitsevan kirkontornien kesken, milloin niitä onnäin monta ja milloin ne ovat näin tasaväkiset. Lapsellista— mutta on kuin ne puhuisivat keskenään! Eikäsiinä kyllä. Kun hiljaa tarkkaa sitä selittämätöntä ääntelyä,mikä tuntuu käyvän tornista torniin, niin johtuumieleen, että kaikki Itämeren tornirikkaat kaupungitsalaperäisellä tavalla yli etäisyyksien ovatkin hengenyhteydessä keskenään. Kukaties kangastus näyttääkintornit toinentoisilleen. Kukaties kaupungit seuraavattoistensa kohtaloja, nämä sisarukset äiti Itämeren ympärillä!480

Nuori mies vierelläni yhä kuljettaa kättään pitkin elävääkaupunginkarttaa ja kuvaa, mitä entisaikaan täällätapahtui. Niin yhtyvät entiset nykyisiin ja kirkontornit,jotka ovat nähneet entisajat, todistavat: jaa ja aamen.Mutta meri, joka on vielä vanhempi kuin tornit, henkiivihreän siltansa alta, antaen hyväksymisensä yhteenkuuluvaisuudelle,jonka tulee vallita Itämeren kaupunkienkesken.Minun silmäni tähyävät Lyypekin kirkontornista merenvihreään siltaan, ja hengessä näen meren tiet,jotka kaukaa pohjoisesta tullen ovat jatkaneet siitämihin maan tiet päättyivät. Suomen miehet ovattulleet, tuoden metsiensä tuotteita, puuta, tervaa, turkiksiaja meren teiltä ovat he etsineet suolaa, leipää, tietoa— Lyypekin vanhat suola-aitat tuolla alhaalla voivatjotakin todistaa, nekin. Ne ovat jäljellä. Ja meren tietovat jäljellä. Itämeren silta ja laivojen tiet pitävät. Sekoettiin silloinkin, kun Suomen vapaussotaa käytiin.Kuinka hauras onkaan tuollainen kotiintulon hetki,jolloin hellyyden tunto ja herkistynyt näkö koskettavattoisiaan ja me toteamme, että kotona on parasta, muttaemme voi sulkea silmiämme näkemästä, mikä poissaehkä oli vielä paremmin. Palaako kukaan HelsinkiinTallinnasta, tai Danzigista, tai Tukholmasta näkemättä,että meidän Helsinkimme kaupunginkuvasta puuttuutornien nousu?Heti kun tulen kotiin, alan lapsellisesti kaivata tornia,mistä näkisin kaupungin ja minne voisin luovuttaaHansa-sisaren terveiset. Onhan täällä erinäisiä tulokkaita,jotka nimittävät itseään torneiksi. Mutta nämäeivät ole sukuakaan sille, mitä vanha kulttuurikaupunkimahduttaa käsitteeseen torni. Arki ja ajallisuus ovataina näistä torneista loitolla. Itse historian genius tekeetänne säännöllisesti kierroksensa, rouva Musica tallettaatänne holvien alle jaloimmat sävelensä, Satu kansoittaavakituisilla asukkailla portaat, pimennot, kellojen kuvutja ikkunakomerot. Tarinat kukkivat vanhojen vartioidenja kelloseppien ympärillä ja heidän uskovainensydämensä kokee lapsuudenaikaista iloa, kun he luotettavillekuulijoille saavat kertoa kokemuksiaan. Tämän­31 — Talvio, Kootut teokset XII 481

luontoisille ihmisille näyttäytyy salaisuuksien ja salattujenilmiöiden ihme, niinkuin »yön kuningattareksi»mainittu kukka näyttäytyy yölle. Uusilla kaupungeillaei vielä ole muistoja eikä maaperää ihmeelle. Niin, jajollei kaupungilla ole niitä asujaimiakaan, jotka tahtovatkatsoa yli arjen ja ajallisuuden, niin sittenhän niilleriittävätkin tornit, mistä makkara-annoksen äärestä katsellaannäköaloja. Mutta heidän kaupungeistaan ei milloinkaansynny Runon kaupunkeja. VanhaHansa-väki ymmärsi kadehdittavasti yhdistää asiallisuudenja runouden. Heissä nämä molemmat kunnioittivattoisiaan eivätkä kieltäneet toisiaan. He liikkuivat sellaisissakaupungeissa kuin Lontoo ja Brugge, Bruggestätuli heidän mukanaan Memlingin ihmeellinen alttarikaappiLyypekin tuomiokirkkoon ... Se oli hyvä kauppa.Vanha Hansa-väki oli ihmeellistä väkeä ja heidän henkensäelää alati Lyypekissä.Tässä kaupungissa on muuan vanha mies, hotellinomistaja, johon kerran tutustuin. Hotelliin astutaan korkeastakauniista ovesta, joka heti ilmaisee, että tässäennen on ollut patrisilaiskoti. Jotakin ylhäisen yksityiskodinasettelusta ilmenee vieläkin eteishallissa. Palveluskuntaliikkuu hiljaa ja kohteliaana. Jostakin syrjemmaltanäkyy konttorikirjojen takaa vanhan miehen harmaapää. Aamulla hämmästyy vieras tuoretta tummaaruusua, joka on pantu kahvikupin viereen. Hän ei kuitenkaanarvaa koskea ruusuun. Noustessa aamiaispöydästäkysyy valkopäinen herra, eikö vieras haluaisi ottaakukkaa mukaansa. Hän on isäntä. Hänellä on Travemiindessäpuutarha ja hänelle tuottaa iloa, jos hän saanäin kukkasin toivottaa vierailleen hyvää huomenta.Tämän palatsin hän kolmekymmentä vuotta sitten osti,kun se joutui orvoksi, ja muutti sen hotelli-asuun. Kuitenkinon koko vanha arvokas sisustus tallella, kallisarvoisetkaakeliuunit, puuleikkaukset y.m.s. Hänen tarkoituksensaon, mikäli hän nyt jaksaa, panna talo entiseenkuntoonsa ja lahjoittaa se kaupungille — kaupungillaon muutamia tällaisia museotaloja, niinkuin tiedämme... En koskaan unohda sitä nöyrää kirkasta iloa,mikä kareili miehen kasvoilla, hänen tätä kertoessaan.Kerran, kun hotellissa sattuu olemaan hiljaisempi hetki,482

jättää isäntä paikkansa tarjoilupöydän takana, tuleeavopäin vieraan mukaan ja opastaa häntä näkemään tätäkapeaa korkeaa katua tässä aivan likellä. .. »UnserLübeck, tämä meidän Lyypekki on aivan ihmeellinenpaikka, tätä ei koskaan väsy katselemaan. Aina se onuusi. Aina täältä löytää jotakin, jota ei ennen ole huomannut.Ja kun sitten tulee tietämään talojen ja katujenhistorian, niin kaikki käy niin läheiseksi... Minäkin,vaikka luulen tarkkaan tuntevani joka solan, kohtaanaina yllätyksiä» ... Ja nyt hän näyttää. Koko katuon kuin elävä museo.Lyypekki on eksymättä kohdannut tilapäisten makusuuntienpuuskat ja pysynyt omalle itselleen uskollisena,uudistuksiakin tehdessään.Mutta sillä näkyykin olevan niitä asujaimia, jotkarunon kaupungille muodostavat ilmapiirin ...Hiukan levottomana tulen tämän kaiken jälkeen meidänHelsinkimme kadulle. Helsinki on siisti kaupunki,asiallinen kaupunki, puhdas kaupunki, kaunis kaupunki,Sitä kehtaa näyttää. Se on suloinen pieni suurkaupunki.Mutta se voisi olla enemmän oma itsensä, se etsii,haparoi ja turvautuu esikuviin. Eikä aina parhaisiin. Sevoisi paljon selvemmin näyttää läheisen suhteensa jakiintymyksensä mereen, joka sitä niin armaasti ympäröi,antaen sille niin paljon etuja ja kauneutta.Engelin tori, Suurtori ylhäisessä sopusointuisessayksinkertaisuudessaan puolustaa paikkansa minkä kaupunkikeskuksenvierellä tahansa. Täällä tuntuu hyvältä,tuntuu turvalliselta, varsinkin kun kaikki se mikä ontapahtunut tällä Helsingin keskeisimmällä paikalla,vuosisatojen takaa alkaa palautua mieleen, hahmoittuaja elää. Kun nykypäivien juhlallisten rakennusten jaihmisvilinän takaa saa silmiensä eteen kutsutuksi entisetturvekattoiset talot, punaiseksi maalatun puukirkon,virstanpatsaan korttekaarten edustalla ja hautausmaan,mikä täytti suuren osan tätä toria, niin on kaikki saanutsisäisen valaisunsa — hellyys ja nöyryys ovat astuneetäskeisen kylmän toteamisen tilalle... Kuinka onkaanarmas tämä meidän Helsinki, kuinka onkaan sen menneisyysrikas työstä, vaivannäöstä ja kärsimyksestä, mitenpitkät ovatkaan sen köyhyyden, nälän, sodan ja483

uton kourissa eletyt vuosisadat! Niinkuin Tuhkimo kyyrötit,Kaupunkimme, hautausmaasi kupeella, pienen puukirkkosijuurella, mutta kaipaustasi et päästänyt kuolemaan,sinä Itämeren partaalle syntynyt. Ja tuli kun tulikinSusisaarten linnoittamisen aika. Helsingin kaduillaasteli, saappaat savessa ja muurauskauha kädessä, Susisaartenrakentaja, taiteilija Ehrensvärd. Hänestä tuli seprinssi, joka Tuhkimon käteen ojensi »Kreivin kukkasen»,sireenintertun. Ja prinssi nosti Tuhkimon pystyyn,ja kävi niinkuin sadussa: hänestä tuli kerran prinsessa.Mutta minunhan piti päästä Suurkirkon torniin jaesiinkantaa juuri täältä terveiset meren takaa...Meidän Suurkirkon torni ei, totta puhuen, liene aiottunoustavaksi. Mutta pääsen kun pääsenkin hyväntahtoisenoppaan avulla sinne, missä riippuu se suuri kellominkä ääni meidän sukupolvellemme ilmoittaa vuorokaudentuntien kulun ja missä kuuluu tasainen hiljainentikitys, kun sekunnit siirtyvät jäljellepäin. Suurkirkkoon vasta yhden vuosisadan ikäinen, mutta sen hartausja arvovaltaisuus ottavat etsijän pian vangikseen. Historianvyyhti alkaa keriytyä auki, pienten sameittenikkunoiden takaa näen Helsingin mustat peltikatot — janyt tahdon sieluni silmällä nähdä meidän Helsinkimmevuosisadat niinsanoakseni synteesinä. Tahdon kädelläniseurata kaupungin karttakuvaa ja todeta mitä missäkinoli ja tapahtui:Tuossa Kristiinan kirkko, joka paloi samoin kuin kokokaupunki, silloin kuin venäläiset galeereineen yllättivätsuojattoman kansan suomalaisessa jumalanpalveluksessa,rukoussunnuntaina kerran. Kuinka vaivaloisesti kaupunkisitten vähitellen kohoaakaan entiselle paikalleen!Kuinka työlästä onkaan saada pystyyn kirkko. Se omistetaannyt Ulrika Eleonoralle ja pappi sepittää alttarinyläpuolelle varoittavat säkeet:Tu stadh o Helsingfors, thin gamble synd lägg af,Om tu ej segla viii ännu en gång i qvaf.Tuossa »lyötiin lasit» — se tapahtui, niinkuin laivoillavieläkin, corps de gardesta käsin —, siten annettiin silloisillekaupunkilaisille tieto ajan kulusta ... Tässä on484

aatihuone, sieltä jaettiin oikeutta ja rangaistusta kahdestiviikossa, siellä säilytettiin kaupungin liput, ikkunastalaskettiin jouluaattona alas lippu ja julistettiinkaupungille joulurauha. Istuntosaleissa vietettiin myösseurapiirien assembleet, korkeina syntymäpäivinä jajoskus muutenkin. Torille marssitettiin väsyneet joukotsotien jälkeen ja päästettiin siitä kotiin. Ruotsinsalmentaistelun jälkeen säteili torilla kunnian loisto, Viaporinantautumisen jälkeen painoi sitä musta häpeä. Vapaussodankinjälkeen, Suomen oman sodan, kokoontuivatjuuri tälle torille Suomen sotajoukot, kohdaten täälläItämeren toiselta rannalta saapuneet auttaja-aseveljet... Kellotapuli, triviaalikoulu, porvarien maaseutuisetpihamaat kai voineen, saunoineen, navettoineen jatalleineen ... Talviaamujen hämärässä kuljettavat naisetnaapurista, päreillä, lainaamaansa tulta, öisin huutavatpalovartijat julki kellonlyömät, lisäten: Jumalanlempeä ja mahtava käsi suojelkoon meidän kaupunkiammetulelta ja palolta. Keväisin toitottaa kaupunginpaimen mutkittelevan Suurkadun päästä torvella kokoonporvarien lehmät. Kluuvin lahti — liejuinen, kaislikkoinen,tulvimaan altis meren pohjukka, tunki vähän asujaimistonvuorten, kapan-alojen, ryytimaiden ja hevoshakojenlomiin, antaen kaupungille miltei saari-yhteiskunnanulkonäön. Kaksi oli valtaväylää, toinen veiitään, toinen länteen, eteläinen oli suurimman osanvuotta jääkahleissa, mutta rannalla odottivat kauppamiestenaitat, ja merimiehet ja porvarit, keväisinä pyhäpäivinäkokoontuneina Kasa-vuorelle, löivät vetoa, lähtisivätköjäät huomenna vaiko ylihuomenna. VanhallaHelsingillä oli ilmeinen veto merelle, läpi niukkojenajantietojen välähtelevät porvarien keskustelut omistalaivoista, joilla päästäisiin, vallanpitäjistä riippumatta,merten taakse. Odotettiin suolaa, odotettiin viljaa, tuskastuttiinloputtomaan odotukseen. Usein täytyi odottaavihollista. Rutto tuli odottamatta, tuo hirvittävä surmanenkeli,joka pyyhki pois kolmannen osan asukkaista.Tulipalo oli pelätty tuttu, vinkuen ja laulaen saattoi seviedä kokonaiset korttelit. Hävityksen iskuja sateli pienelleköyhälle kaupungille niin usein, ettei se milloinkaanennättänyt tointua toisesta, kun toinen jo tuli. Hel­485

sinki tunnustettiinkin vihdoin paikallisuudeksi, joka erikoisluontoisessaasemassaan kahden mahtavan valtakunnanvälillä oli ollut tuomittu erikoisesti kärsimään jajoka vaati erikoista huolenpitoa. Kaupunkilaiset olivaturhoollisesti ponnistaneet elämänsä puolesta ja uudestaanja uudestaan nostaneet tuhasta ja raunioista kotinsa.Näin läpi vuosisatojen, kunnes Ehrensvärd tuli ja tarttuiTuhkimon käteen.Vanhalla Helsingillä on ollut myöskin erikoisia hellijöitäja vaalijoita. Heidän lahjoituksensa — sellaiset kuinkynttiläkruunut, lampetit, öylättiastiat, saarnatuoli —tarkoittivat pääasiassa kirkkoa. Sehän olikin suojaisinpaikka noina epävarmoina aikoina. Myöskin kaupunginköyhiä he ajattelivat. Helsingin hellijöistä on ennenmuita mainittava sen ensimmäinen historioitsija HenrikForsius, jonka teos »Akateeminen väitöskirja kuuluisastauusmaalaisesta tapulikaupungista Helsingistä» ilmestyiv. 1755 ja jonka esipuheessa lausutaan:»On ja tulee aina olemaan eittämätön totuus, etteimikään käy meille rakkaammaksi kuin koti ja niin useinkuin meille käy mahdolliseksi jälleen nähdä, jälleen tuntea,tai vaikkapa vain muistella lapsuutemme leikkitannerta,me ikäänkuin nuorrumme ja palaamme menneisiin.Kun minun nyt omasta puolestani, vaeltaessaniinhimillisen tiedon aavoilla kentillä, pitää etsiä aihe,jonka muokkaamisessa saan koetella neroni vähäistäkykyä, niin olen havainnut yhtäpitäväksi sydämeni taipumuksenkanssa enkä mitenkään riitaiseksi velvollisuudenkanssa, mikä kehoittaa minua tähän, laatia kuvaussyntymäkaupungistani elikkä Helsingistä, Uudellamaalla, sen entisessä ja nykyisessä tilassa. Tämä seutu,jossa ensinnä näin päivän valon ja sain kasvatukseni, eiainoastaan pitänyt huolta välttämättömistä tarpeistani,vaan otti kantaakseen kalliin vastuunalaisuuden kehittämisestänikansalaiseksi valtiossa ja valvoi, ettei ajan tietämättömyysturmelisi tapojani. Kun nyt tämä seutunäissä tärkeissä suhteissa on ollut minulle suosiollinen,niin toivon, ettei kukaan paheksu, tai lue minulle viaksi,että tässä, harjaantuakseni, ponnistan kaikki voimanisaattaakseni sen kaupungin nimen kuuluisaksi, ja erikoisellamielihalulla käynkin käsiksi työhön.»486

Totisesti: sydän lämpenee ja kunnioitus täyttää mielen,kun kahden vuosisadan jälkeen lukee nämä Helsinginhistorioitsijan sanat. Niissä on itse asiassa ilmaistu,mitä kaupunkilainen voi odottaa kaupungiltaan ja mitähän on velkaa kaupungilleen ...Sanoiko joku, ettei Helsingillä ole historiaa, menneisyyttä,muistoja, vanhaa kulttuuria? Kokonainen aarrelepää odottamassa kullankaivajiaan! Se saattaa kylläsuurelta osaltaan olla kärsimyksen historiaa, mutta sillapase vasta loistonsa onkin. Ja me, jotka tietämättömyydessäja ymmärtämättömyydessä usein olemme niinnopsat arvostelemaan — muistakaamme, että me vuorostammetällä hetkellä elämällämme, verellämme, hengellämmekirjoitamme kaupunkimme historiaa.Mutta malmin vavahduttava ääni tässä vierelläni tornissamuistuttaa, että aika kuluu. Voinkin nyt turvallisestitässä Sinun kasvojesi edessä, Helsinki, Suomenpääkaupunki ja Itämeren tytär, esiinkantaa Hansasisaresiterveiset.Vaan ennenkuin astun alas ihmisten joukkoon, sano,Kaupunkimme, millä voisimme sinua ilahuttaa.Uskon kuulevani, että Helsinki yksikantaan ja suomalaisittainvastaa:Tunne kaupunkisi.Ja nyt kuuluu ääni, kuorossa, kauempaa. Itämerenkaupungit, koko sisarussarja puhuu, eikä kaupungille,vaan meille helsinkiläisille:Olkaa arat kaupunkinne arvosta, viekää kaupunkinnenimi kunniaan!Johtuu kun johtuukin uudelleen mieleen vanhan Helsinginpalovartioiden huuto yöhön: Jumalan lempeä javäkevä käsi varjelkoon meidän kaupunkiamme ... !487

LENTÄVÄN PAPERIN AVULLANiemelän torppa Seurasaaren ulkomuseossa kuuluuniihin kansallisiin pyhäkköihin, joissa suomalaisen mielihiljenee hartaaseen mietiskelyyn. Suomalaisen talonpojanelämä kaukaisessa korvessa, hänen raadantansa,hänen surunsa ja ilonsa tulevat Niemelän torpan seiniensisäpuolella jokaiselle vierailijalle niin läheisiksi, ettähän tuntee ne omaksi lihakseen ja verekseen. Väkevänelämyksen kokee se, joka kuuntelee hiljaisuutta Niemeläntorpassa, keskellä niitä tarvekaluja, jotka torpanväki kerran on omin käsin valmistanut ja sitten käsissäänkuluttanut, kesien ja talvien, öiden ja päivien vaihdellessavuodesta vuoteen. Monta kymmentä vuotta onjo kulunut siitä, kun ihmiselämä täällä mykistyi ja raukenihiljaisuuden helmaan. Mutta siinä määrin oli seennättänyt imeytyä seinien pihkaan, lieden nokeen, vuoteenvällyihin, rukin kuontaloon, kirveen varteen, seinäpenkkeihin,leipävartaaseen, kaikkiin noihin moniinmonituisiin pieniin, liikuttavan puhuviin esineihin, jotkayhteensä muodostivat Niemelän väen maailman ja nytyhäti lakastumattomalla tenhovoimalla todistavat heistä,että me vieläkin tunnemme noiden entisten ihmistenverenkierron kättämme vastaan ja kuulemme heidänhengityksensä.Kun Niemelän torppa v. 1907 siirrettiin KonginkankaaltaSeurasaarelle, seurasi museoon pinkka kirjeitä,jotka torpan Amerikkaan siirtynyt poika Johan Turpeinenon kirjoittanut vanhemmilleen. Nämä kirjeet,jotka ovat lähetetyt vuosien 1893—1907 välillä ja joistavuoden osalle tulee 3—10 kirjettä, luovat valaisuaelämään, jota elettiin tuossa tuvassa ja tuolla pihamaalla,488

mitä me nyt pidämme kansallisomaisuutena, kerran,silloin kun isä Johan Turpeinen Niemelää asui. Parinvuoden osalle ei ole säilynyt mitään kirjeitä. Eikö poikanoina vuosina ole kirjoittanut kotiin? Tai ovatko kirjeethukkuneet? Kokoelma käsittää 68 kirjettä ja todistaaniiden ulkoasu, että niitä on hellävaroen pidelty jahuolellisesti säilytetty. Hartaalla mielellä ovat »lentävätpaperit» Amerikassa täytetyt terveisillä ja uutisillaja hartaasti on näitä kirjeitä Niemelässä odotettu ja moniinkertoihin luettu. Kotoinen murre on Niemelän torpanpojankirjeissä pysynyt muuttumattomana läpi vuosien— säilytämme aluksi niistä pari näytettä. Ainoastaanristinimi Johan muuttuu parin vuoden perästäJohniksi. Kirjeet alkavat tähän tapaan: »Rakas IsäniÄitini ja veli nyt lähestyn tässä teitä muutamalla sanaltahton tervehtiä teitä etä olen voinut hyvin ja ollutterve ja sitä samaa toivon teille kaikille yhteisesti.» Tai:»Rakaat vanhempani, rienän tykönne muutamalla sanallaja tämän lentävän paperin avulla ja saan antaa tietä ettäolen terve jota sama Herran lahja toivon teitänkin saavannautia.» Tai: »Aikomukseni olisi tulla ja tervehtiäteitä muutamalla sanalla Rakaat vanhempani, Ja olenollut terve sitä samaa toivotan teileki.» Tai: »Koska aikaja tilaisuus myöten antaa niin tervehtin muutamallasanalla teitä rakas Isä Turpeinen ja saan tietää antaaettä olen terve, vaan tämän kuun alussa olin yskässä ettäen tahtonut jaksaa olla työssä.» Jokunen harva kirjealkaa tähän tapaan: »Iloisella mielellä tulen tervehtimäänteitä, rakkaat vanhempani, koska sain kirjannevastaanottaa juuri nyt, josta lausun kiitokset, ja myösilmoitan, että olen ollut terve, jota samaa kallista Herranarmolahjaa toivon teitänki saavan nauttia.» Erikoisensydämellisiä ovat pienelle sisarentyttärelle osoitetut kirjeet:»Rakas lapsi Iida Johanna Liimatainen, aikomuksenioli tervehtiä sinua muutamalla sanalla, ilon rauhanja rakkauten terveisillä pitkän ajan perästä, ja saanmainita elämäni riennosta, että olen tavallisen terve,vaan männeen Pyhän aikana olin vähäsen yskän touvissakolme päivää, kulkut olivat kans kipiät jota tautiaovat ihmiset täällä sairastaneet hyvinki pahasti erittäinkilapset vaan olen sinulle toivova terveyyttä Herralta489

kaikkivaltiaalta. Kirjan sain sinulta vastaanottaa jostalausun monet tuhannet kiitokset ja että laitoit etes vähäsenkirjan minun ilokseni jota monast ototan Sinultatulevaksi ja kiitän myös Sinuva siitä ahkeruuvesta jaetistymisestä, jonka olet etistynnä sitte kun viimen kirjoitit.Sano paljon terveisiä Waarilles mummulle Setälletätille Akust enolle Isälles äitilles Siskolle veikolle jamuille tuttaville.» »Aina muistissa oleva rakas lapsiIida Johanna» on kaikesta päättäen hyvin lähellä enonsasydäntä. Hän seuraa lapsen kehitystä, iloitsee saadessaanhäneltä pieniäkin kirjelippuja, valittaa, että hänkirjoittaa liian harvoin ja määrää usein jonkin summankotiin lähettämistään säästöistä Iida Johannalle huivinostoon, tai muuhun. Myöskin hänen koulunkäyntiääneno tiedustelee. Tervehdykset ja terveiset vievät kirjeissätärkeimmän tilan. Tiedot nuoren miehen »olostaja riennosta» ovat niukat ja karut. Ilmatietoja puuttuukirjeistä harvoin. Loppu kuuluu suunnilleen: »Eikämuuta tällä kertaa kun jätän hyvästi juuri kun kättälyöte ja ole tervehtitty ensin ja viimeksi näitä toivoinlausuu rakas Enosi John Turpeinen.»Minkä tähden on sitten Niemelän torpan poika jättänytkotoiset tanhuvat, jotka kuitenkin alati ja lähtemättömästipysyvät hänen mielessään? Mitään pakottavaasyytä ei näy olleen. Kaukokaipausko ja tarve nähdäja kokeako siis pakottivat nuoren miehen jättämäänahtaan Niemelän? Tai lieneekö pohjimmaisena syynäollut suomalaiselle niin ominainen opinhalu? Monetpienelle Iida Johannalle osotetut kirjeet tukevat tätäolettamusta. Viimeisessä näistä kirjeistä, jossa eno kieltää»aina muistissa pysyvää lasta», nyt jo aikaihmiseksivarttunutta, tulemasta Amerikkaan, puhkeaa kuin vahingossaesiin tunnustus, ettei kaukomaa ole täyttänytkaikkia hänen toiveitaan eikä nimenomaan tyydyttänythänen opinhaluaan. Valitusta ei konginkankaalaisen kirjeistäole voinut lukea, mutta kyllä rivien välistä kotiikävän.Ensimmäinen kirje on lyijykynällä pantu paperilleGlascovissa toukokuun 15 p:nä 1893 ja siinä vaientavatvärikkäät matkavaikutelmat koti-ikävän. Varmaan onsiirtolainen tuntenut helpotusta saatuaan taakseen tus­490

kallisen erkanemisen kotoa ja Myllymäen asemalla kohdattuaan»kamraatit» Karstulasta, Kivijärveltä ja Viitasaarelta,joilla oli sama määränpää kuin hänelläkin.»Tohtori syynäsi Hankoniemessä vaan ei meitä, jotkakulkee Suomen höyrylaivoilla Hangon kautta. 11 p:naamuna tulimme Tanskan maalle Köpenhaminaan, helatorstaina,ja lähdimme puolen päivän aikaan Hulliin.Tanskan maalla oli lehti puussa, kaikki ihanaa. Sittentulimme Hulliin 13 p:nä, Englantiin. Sinä iltana lähdettiinrautamasiinassa, joka kulkee paljon nopeammin kuinSuomessa.»Myrskyisen merimatkan perästä, jolloin useampi reissaavaisistasairasti, saapuvat Suomen pojat Long CaveenHarborissa. Työtä on vähän saatavana ja palkat ovathelpot eikä ole tietoa kuin yhden kuukauden työstä. Niemelänpoika pyytää useaan otteeseen, että kotiväki hetikirjoittaisi, ja lähettelee moneen kertaan terveisiä.Kuukautta myöhemmin lähtee häneltä Konginkankaalleharvinaisen iloinen kirje: »Ajat ovat kuluneethauskasti, väliin ollut iloisia juhlia. Täällä vietettiint.k. 4 p:nä sellainen, jota sanotaan Woortulan juhlaksi,joka on Amerikan suurin juhla, jota vietetään tämänmaan voittojuhlana. Voiton on akkanen ihminen voittanutkeskinäisessä sodassa intiaanein kanssa, sillä naisillaon täällä suurempi valta kuin miehillä ja heitä pidetäänsuuremmassa arvossa kuin miehiä.» Joh. Turpeinen jatkaakuvaamalla »Nyorkissakin» vietettyjä juhlia. Muttapyhäpäivät ovat tykkänään toiset kuin Suomessa, juhannuson arkipäivä, »koska minäkin lapuja hakkasin».Hänellä on vielä riittänyt työtä entisellä isännällä, muttahän haluaa kivitoihin, »sillä se on paremmin hyödyllistä.Ja tämä työ ei lopu tässä maassa milloinkaan. Niitäsanotaan peeveiksi, ne ovat kuin Suomessa tiilet, muttaovat vähä isompia, ja on vähä pienempiäkin. Niistä tehdäänkaikki kaupungin kadut. Ne laittaa syrjälleen eikäne kestä kuin kolme vuotta ja taas laitetaan uutta.» Kuitenkaanei Niemelän poika ensi alussa pääse käsiksihaluamaansa kivityöhön. Hän on »talonpoikaisessatyössä», samanlaisessa kuin ennen kotona, mutta ruokaon hyvää, vehnäleipää monenlaista saa syödä mielinmäärin.Makuusija on pehmoinen. »Tämän maan ihmi­491

set näyttävät rakkautta juuri kuin olisi yhdessä kasvettu.»Eräänä elokuun iltana, sijan reunalla istuen,ottaa nuori Turpeinen kuitenkin jo takaisin, mitä onsanonut, sillä veli on uhannut lähteä Amerikkaan hänkin:»... niin älä sinäkään meinaa talveks tänne.»Kotona Niemelässä nähtävästi eletään jotakin levottomastiliikehtivää aikaa. Olisivatko siirtolaisen kirjeetaiheuttaneet, että ajatellaan muuttoa Niemelästä ja haaveillaanparempia oloja? Amerikasta käsin poika ottaaosaa talon-ostoneuvotteluihin, valittaen ettei voi lähettäärahaa, kun ajat ovat olleet huonot. »... Eihän sitä tiedäeteenpäin. Kun parastaan koettaa, niin huonompaankäy, eikähän sitä tiedä ennenkuin koettaa, sillä teidänhuusholli ei ole häävillä kannalla, niin olen tuuminut,että kun saisi sopivan talon, joka ei olisi kovin kallis.»Viimeisessä kirjeessään siirtolaisuutensa ensi vuodeltakertoo Turpeinen nyt tekevänsä erään toisen suomalaisenkanssa noita peevejä, joista hän jokaisessa kirjeessäänon haaveillut. »Mutta en tiedä vielä, paljonko tuleemeille palkkaa, kun täytyy ottaa meidän kivi kalliostairti. Tuhannelta peeviltä saa 30 Taalaa. Lupasi mullevähän antaa palkkaa.»Se on kovaa työtä tämä peevinteko, minkä Konginkankaanmies on valinnut osalleen. »Sivuni kävivätkipeiksi ja tunsin sen ruumiissani, että pitää olla terveennenkuin kykenee raskasta työtä tekemään.» Yhätiheämmiksi käyvät kirjeissä tiedonannot, että kivityöntekijänterveys heikentyy. Kivityö on ilmoista riippuvaa,eritoten se pakkasella on »pahaa tehdä». Ei siiskumma, että Turpeinen tarkkaa säiden vaihtelua niinkuinkonsanaan maamies Konginkankaalla, ja senpätähdenkotiväkikin joka kirjeessä saa selostuksen ilmoista,jopa verrattuina edellisen ja edellisten vuosien ilmoihinsamoihin aikoihin vuotta. Turpeinen ei milloinkaanunohda kertoa, milloin ensi kerran satoi lunta. Muttalumi, joka nähtävästi tuo hänen mieleensä kotoisia muistoja,sulaa tavallisesti heti. Ja milloin se hiukankinpysyy, selostetaan sen kaikki vaiheet tarkalleen. »Tienestion ollut huonoa ja ilmat kylmät, hyvä kun saavain ruokansa tienatuksi.» »Joka härällä kyntää, se härjistäpuhuu», mainitsee Niemelän torpan poika kerran492

leikillisesti, tarkoittaen, että hänkin kivityömiehenäkivistä ja kallioista niin usein puhuu. »Jokunen mies onollut tekemässä kallion sisään tunnelia, jota porataanhöyryn voimalla. Tätä reikää pitäisi tulla kaihoon satajalkaa. Kallio, jonka rinnasta rupesivat sen sisään menemään,on kahdeksankymmentä jalkaa korkea. Sinnetehdään perään vielä kahtaanne päin haara, johonkatällätään latinki ja ammutaan kalliota irti. Saa nähdäminkälainen paukku siitä lähtee.» Kotiväki saa jokatyömaalta kuulla, mimmoista kivilajia siinä on. Ja myöstämän työn yhteydessä esiintyvistä vaaroista poika kertoo.Työ nimittäin ei ole lainkaan vaaratonta. Ruhjoutuminenon alati lähellä. »Tässä kerron Long Cavenkivilouhimon tämän kesäisistä tapaturmista. Ensin keväälläloukkaantui eräs vieraskielinen poika. Pään luuhäneltä puhkesi, kivennostokoneen rautainen koukku löipäähän, niin että paareilla kantoivat hänet kivihaudastapois; hän ei kuitenkaan kuollut. Toinen tapaus: työmiestenpaasi eli päällikkö ampui itseään vahingossa.Hän rupesi kymmenen jalkaa syvää reikää ammuttaessakaatamaan ruutia reikään, samassa syttyikin ruuti japoltti hänet hyvin pahaksi. Näkö ei kuitenkaan pilaantunut.Hän on jo taas ruvennut töitä tekemään. — Tällaisiaampumalla polttamisia tapahtuu täällä tämäntästä, milloin enemmän, milloin vähemmän. Viime kuun25 päivänä loukkaantui kansalaisemme John Kaipainen,kotoisin Kivijärveltä. Hän joutui ylempää vierivän kivenalle. Tohtorit sanoivat hänen selkänsä olevan poikki,häntä on hoitanut Compania ja on hänellä ollut hoitomiehetyötä ja päivää. Hiljattain hän on mennyt naimisiinja heillä on vasta kahden viikon vanha lapsi.» Vähänmyöhemmin kertoo siirtolainen jälleen: »...viime viikollaoli aamuisin maa kuurassa. Lehti kellastuu jopuissa. Viikko sitten loukkaantui taas kaksi kansalaistamme.Toinen ammuttaessa. Häneltä paloivat kasvothyvin pahaksi. Toinen loukkaantui eilen. Häneltä jäijalka kivikaaren alle, vaan onneksi ei pyörä mennythänen ylitseen, muuten olisi jalka katkennut poikki kiskonja pyörän välissä. Loukkaantumiset ovat tänä kesänäolleet pahat ja monet. Sen vuoksi tulisi ihmisen ainamuistaa: oo Herra, meitä suojele kaikkina aikoinamme,493

vaaroista meitä varjele kotona ollessamme. Monet taitavatunohtaa tämän, muu maallinen huvi näyttää heitäviehättävän.»Kotoiset virrenvärssyt näkyvät entistä useammin muistuvanNiemelän pojan mieleen. Hänen yksitoikkoisen jaankaran elämänsä kulussa ne tuntuvat antavan hänellesamantapaista lievennystä, kuin ne ovat antaneet hänenvanhemmilleen ja monille sukupolville ennen heitä.»Kirjeestänne näin, että ajat kuluvat siellä milloin suru-,milloin ilomielellä. Minä lausun kanssa puolestani, ettäsamoin ne ajat kuluvat täälläkin. Eivät ne aina täälläkääntahdo iloisia olla, kun eivät ne tahdo mennä oikeinihmisen mielen mukaan. Minä olen monta kertaa luullut,ettet sinä, veli, tiedäkään maailman vaivoista mitään,kun näytät niin huolettomalta, vaikka saat ollasyntymämaassasi. Ne reissut ovat ly hyviä, joita kerrottehneesi Saarij arvelle. Kun vaan tulisi muistetuksi, etteikukaan voi surulla lisätä yhtään kyynärää hänen pituudellensa.»Yhä useammin sukeltaa kirjeissä esiin kysymys kotiintulosta.Kysymys nostetaan kotoa käsin eikä ole epäilystäkäänsiitä, ettei se järkyttäisi nuorta miestä, joka siirtolaisentavoin elää kaksoiselämää: päivät kuluvat Amerikassa,mutta yöt kotona Suomessa. Ei ole tietoa kotiintulosta,»voi se tapahtua piankin, vaikkei siellä taidahäävi olla Suomessakaan. Tienata pitää sielläkin, vaikkeiniistä palkoista parane täälläkään. Verotonta maata eiole.» Joskus, kesken kivi- ja ilmauutisten luemme kirjeistätietoja Suuren Lännen valtiollisista asioista. »Nytvalitaan täällä presidenttiä ja ensi marraskuussa 4 päiväon presidentin vaali ja ensi kevännä maaliskuussa hänjoutuu istumaan. Nyt on kova kiista rahakannasta,kulta- vai hopeako tulee pohjarahaksi. On kaksi puoluetta,kulta- ja hopeapuolue ja kova kiista niittenvälillä. Tämä on suurena syynä huonoon aikaan, kuneivät kaupungit tiedä ostaa, ei kullalla eikä hopeallapeevejä.» Pari kuukautta myöhemmin kertoo Turpeinenkultapuolueen ehdokkaan Mac Kinleyn tulleen valituksipresidentiksi suurella äänten enemmistöllä, ja neljänvuoden kuluttua hän tiedoittaa: »Nyt ilmoitan lyhyesti,että murha presidentti Mc. Kinleytä vastaan tehtiin494

tämän kuun 6 päivänä Buffalon näyttelyssä, ja hän kuoli14 päivänä. Tänään on hänen hautauspäivänsä. Presidenttiäsuree kovasti Amerikan kansa, erittäinkin Yhdysvallat.Hän sai murhan anarkistin käden kautta. Sosialismielinenmurhaaja ampui kaksi kertaa revolverilla.Toinen laukauksista sattui rintaan ja toinen vatsaan.Tohtorit eivät ensin pitäneet haavoja vaarallisina. Raivostunutkansa olisi tappanut murhaajan heti, kun hänoli murhayrityksensä tehnyt, mutta valppaitten poliisienja sotamiesten avulla hänet ryöstettiin pois kansalta javietiin vankilaan.» Ohimennen mainitaan kirjeissä sotaintiaaneja vastaan ja Venäjän ja Jaappanin sota.Rinnan sen elämän kanssa, jonka keskellä viettää päivänsä,elää Turpeinen ajatuksissaan Niemelän, kotitorpanelämää. Hän kysyy kotiväeltä, miten metsänkäyntion onnistunut, onko ollut oravia ja lintuja ja onko Niemelässäkoiraa. Onko saatu kaloja? Onko nuotta pysynytkunnossa? Kenen maalta saa kotiväki polttopuut?Mitä vilja maksaa? Millainen oli vuodentulo? Kuinkamonta lehmää Niemelässä nyt on? Montako verkkoajoutui hukkaan? Ovatko veneet kunnossa?Talon osto askarruttaa Konginkankaan miehen mieltävuosikaudet. Olot Niemelässä ovat käyneet epävarmoiksi.Talon isäntä ottaa pois viljelyksiä, jopa rakennuksiakinja tämä kuohuttaa kaukana olevan pojanmieltä. Kuitenkin on talonkauppaa tyystin harkittava.»Kuuleppa, sinä veli, älä ota itseesi, vaikka sinulle sanon,että älä mene lupaamaan kaikista talo-resuista kovinpaljon, niinkuin sanoit luvanneesi. Anna isän tehdä vieläkauppaa, sillä hän on hankkinut eniten rahaa. Ei olehauskaa olla isossa velassa eikä täälläkään nykyään paljontienaa.»Paitsi uutisia kotoa ja naapurista, kulkevat lentävienpaperien avulla tiedot sellaisista suurtapahtumista paikkakunnallakuin pappilan rakennuksen laittaminen, kirkonkorjaus, kirkonkellon osto ja rautatien rakentaminen.Maaliskuussa 1903 lähettää Turpeinen viisi taalaa»oman kunnan nälkääkärsivien köyhien hyväksi». »Ostakaajauhoja ja jakakaa joku kilo niitten kesken, jotkanäyttävät olevan huonoja ja avun tarpeessa.» Sanoma-495

lehdissä on ollut tietoja, että Suomessa on kova nälkä jaAmerikan suomalaistenkin kesken on koottu varoja.»Olen kuullut monen sanovan, ettei sitä apua Suomessatarvita, eivätkä ne täältä lähetetyt rahat tule mihinkäänkuuloon eikä niistä tule minun kuntaani eikä minunsukulaisilleni. He epäilevät, että jakajat, etenkin rikkaatkäyttävät rahat hyväkseen. Sanovathan yhtä jatoista saadakseen vaan itse nauttia. En tahdo tätä rahaalahjoittaa kuuluisaa mainetta saadakseni, vaan köyhäinauttamiseksi. Muistan sen vuoden, kun läksin sieltä,kuinka moni oli kovassa tarpeessa, ja miten vaikeatameilläkin oli. Vaikkei varsinaista puutetta ollut, tunsikuitenkin olevansa liikaa tässä maailmassa ja muittentiellä.»Tässä siis aavistamme syyn, minkä vuoksi Niemeläntorpan poika läksi Kaukaiseen Länteen. »Jos olisi sielläasumus ja vakituinen työ, niin olisin paikalla lähtenyttulemaan.» Uudessa isänmaassa on kuitenkin jotakin,joka kovankin työn uhalla ja huolimatta kalvavastakoti-ikävästä, sitoo hänet tänne. Hän lausuu sen kirjeessäv.lta 1898. »Kysytte, onko täällä tuttuja. Ei olesellaisia, joita olisin Suomessa tuntenut, olen täällä heihintutustunut. Yhtä tuttuja ovat täällä kaikki, jotkaovat kerran toisensa tavanneet. Tämän maan asukkaat,jotka ovat tällä paikkakunnalla, ovat hyvin rakas-luontoisia,etenkin, jos taitaisi heidän kanssaan puhua englanninkieltä. Ovat kuin olisivat lapsuuden tuttavia.»Tämä ystävällisyys ja hyvä toveruus siis korvaavatKonginkankaan miehelle kaiken sen, minkä kotimaan,lapsuudenkodin ja omaisten menettäminen hänelle tietää!Hän on siis kotoa lähtenyt pakoon torpanpojan turvatonta,masentavaa ja ihmisarvoa tukahuttavaa kohtaloa.Vuoden 1899 kirjeet koskevat äidin sairautta. »Kirjeestännenäin, että äiti on ollut kipeä. Se on kovastipaha. Minä sanon puolestani, että jollei hän ole terve,kun saatte tämän kirjeen, niin pitää lähteä tohtoriin hetiviipymättä. Parempi on koettaa apua ajatella, ennenkuinkovin pahaksi tauti tulee. Te ette saa surra tohtorinpalkka- ja rohtorahoja, sillä ei teillä ole niistä puutetta.Jolleivät muut tohtorit näytä saavan apua, niinpitää mennä vaikka Helsinkiin, tulkoon sitten vaikka496

enemmänkin maksamaan.» Niemelän torpan pojan kirjeetkäyvät, pohtiessaan äidin sairautta ja sen parantamista,sekä laajoiksi että kaunopuheisiksi. Hän puhuuniin hellittävästi, että uskoisi kivenkin sulavan, muttakotiväki vaan ei lähde lääkäriin. »Mielestäni olette olleetkovin huolimattomia ja pitäneet sen halpana asiana.Mutta minä sanon, ettei saa viivyttää tohtoriin lähtöäyhtään päivää, jos vaan suinkin kärsii kuljettaa. Eikäsaa epäillä, vaikka hän jo on pitkät aikaa sairastanut,ettei enää parata. Kun tohtoriin menee, ei saa epäilläparanemistaan, sillä moni on tohtorissa parantunut.Älkää myöskään lähemmäksi menkö kuin Helsinkiin .. .Vai tokko te minun puheestani mitään väliä pidätte, kunolen näin kaukana.» Monessa kirjeessä toistaa poikapyyntönsä, tuloksetta. »Olkaa, olkaa hyvät ja lähtekäätohtoriin, ette usko kuinka minä olisin hyvällä mielellä,jos lähtisitte paremmalla toimella apua etsimään.» Muttakuukaudet kuluvat ja yhä saa poika toistaa: »olen odottanutvastausta äidin kohtalosta, kun en tiedä miten hänmilloinkin voi.» Lokakuussa vihdoin kotiväki kuuleesiirtolaispoikansa pyyntöä ja poika kirjoittaa kotiin:»Olen siitä suuresti iloinen, että te olette koettaneet apuaÄitille, vaikkeivät voikaan parantaa. Onhan rohtojennauttiminen kumminkin taudille helpompi, sillä eihänkuolemasta voi kukaan estää.» Ja konginkankaalainenpyytää nyt tarkempia tietoja ja lupaa koettaa Amerikastatoimittaa rohtoja, jolleivät suomalaiset auta. »Minäkysyn, onko Äiti käynyt hyvin huonoksi ja voiko hänomin apuineen ollenkaan kulkea? Kysyn myös, mitensiellä Suomessa ihmiset rupeavat elämään, kun tuli niinhuono vuosi?»Viisi vuotta myöhemmin päättyy se vaihe Niemelänperheen elämässä, jolloin käsitellään äidin sairautta.»Riennän tervehtimään murhemielellä täältä kaukaisestalännestä. Kirjeestänne näin, että Äiti oli ollut kauanhuonossa terveyden tilassa ja viimein kuollut. HyvähänÄitille oli päästä pois, hyvä myöskin niille ihmisille,jotka häntä hoitivat. Keveät mullat hänen haudalleen.»Tämän kirjeen jälkeen ei kahteen vuoteen ole kulkenutlentäviä papereja Konginkankaan pojan ja hänenvanhan kotinsa välillä — ainakaan säilyneistä kirjeistä32 — Talvio, Kootut teokset XJl 497

päättäen. Äidin kuolema näyttää kuolettaneen jotakinsiirtolaispojassakin. Side kotiin ja kotimaahan on höltynyt.Se ei ole kokonaan katkennut, sen todistaa JohnTurpeisen kirje Iida Johannalle, missä hän kieltäytyylähettämästä hänelle tikettiä Amerikkaan. Hän kysyyonko tytöllä paha olla Suomessa ja ovatko eno ja vaarihänelle pahat. »Minun oikea tarkoitukseni Sinua kohtaanon, että Sinusta tulisi hyvä ja sivistynyt ihminen.»Amerikassa hyvät aatteet ja sivistys jäävät syrjään. »Envoi muuta neuvoa sinulle antaa, vaan paras on sinunolla vaarisi ja enosi luona. Heidän luonaan on sinullahuolettomat päivät.»Tämäkin kirje antaa meidän aavistaa, ettei siirtolaisemmeelämä Amerikassa ole vuosien mittaan entisestäänvaljennut. Vieläkö hän yhä louhii irti kiviä kallioista,joita muovaillessa hän panee alttiiksi terveytensäja jotka kolmessa vuodessa kuluvat katukansan anturoidenalla kelvottomiksi? Tämäkö on hänen elämänsäoleva? Kannattiko tämän tulevaisuuden vuoksi lähteäNiemelän torpasta ja sen pellon niukalta leivältä?Siirtolainen on kiviä louhiessaan vuosikausia ajatellutSuomen torpparin masentavaa kohtaloa ja omaistensaosaa Niemelässä. Hän on havitellut talonostoa, ja kysymyksenratkaisu on ollut hänelle kovempi ratkaistavakuin kivien taltuttaminen uuden kotimaan katuja varten.Niemelässä on ollut ahdistavaa ja köyhää. Pois hänitse pakeni Niemelästä ja muualle hän on koettanut toimittaaomaisiaankin.Mutta yhtäkkiä astuu uusi ja järkyttävä vaihe, ei yksinomaisiin vaan itse Niemeläänkin nähden hänen silmiensäeteen. Omaiset ilmoittavat, että aikovat muuttaa Helsinkiin.Ja koko Niemeläkin muutetaan.Kaikki hellyys, minkä siirtolainen salaa on säilyttänytrinnassaan syntymäpaikkaansa kohtaan, purkautuu nytkipeänä ja katkerana kirjeessä, minkä hän tämän uutisenjohdosta kirjoittaa kotiin. »No niin, joko teille nyttulee vanhoilla päivillänne taivas maan päälle, vai mikäihannevaltakunta teille sinne Helsinkiin perustetaan,kuten Matti Kurikka perusti tänne Amerikkaan Malkosaarelleihannevaltakunnan? Onko Seurasaarella ihanampipaikka niille Niemelän lahonneille huone-rätis-498

köille, koska ne aiotaan sinne muuttaa? Voivatko muinaistutkijatarvioida, kuinka paljon niitä vanhoja lahonneitahirsiä voi kuljettaa Seurasaarelle. Onko heillätästä minkäänlaista tietoa. Luulen, etteivät he ole voineettehdä siitä mitään laskelmaa eivätkä tarkkoja mittauksiakaan.Mielestäni ne eivät tule samanlaiseen asentoonkaan,jos ne puretaan ja taas kootaan. Tokkopa netulevat miellyttämään muinaisihailijoitakaan.Mielestäni olisi niitten yhtä hyvä seistä vanhoilla peruskivillääneteenkin päin, joilla ovat seisoneet satoja vuosia.Pidän, että Niemelä on luonnonihanalla paikalla jatarpeeksi kaunis muinaismuiston ihailijoille. Ovathan jonykyaikana kulkuneuvot hyvät ja niitä on monta erilajia, joilla muinaismuiston ihailijat voivat päästä Niemelääihailemaan. Nykyaikanahan voi ajaa vaikka ilmalaivallaja ilmasta kiikailla.Minulla ei ole mitään heitä, enempää kuin teitäkäänvastaan! Suomen herrain mieltä en tahdo kääntää, enkämyöskään vastustaa, vaikka veisivät vanhat huoneetaina Pohjoisjäämeren Grönlannin saarelle asti. Mahtaisikosentään teille harmaapäille, jotka olette lapsuudestaasti yhdessä paikassa asuneet, tulla ikävä, kun joudutteHelsinkiin.» Tässä kipeässä katkerassa kirjeessä, jokaon pisin kaikista torpanpojan kirjeistä, hän vieläkin toistaaettei voi taloa laittaa eikä asua, kun eivät hänenoltavansa ole hyvällä kannalla. Suomeentulo, jota vartenhän aina tuntuu säilyttäneen valmiina matkarahat,on nyt siirtynyt loitolle. Hän määrää, että hänen vaatteitaansaa pitää niin paljon kuin haluttaa, ja mitä tuleehänen valmistamiinsa puuastioihin, niin ne saa myydä,jos joku haluaa ostaa, tai ovat ne poltettavat ennenkuinkotiväki lähtee Niemelästä. »Ne muinaistutkijat kehuvatniitä minun tekemiäni esineitä, mutta minä pidänsitä ivan kehumisena.» Niitä olisi voinut tehdä joka toinenmies, jos olisi tahtonut.Tämän kirjeen lopussa — ja kirje on kokoelman lähesviimeinen — pusertuu jälleen esiin torpparin ja siirtolaisentunnustus, mikä vei hänet pois kotimaasta ja mitähän on saavuttanut matkallaan maailmalla. »Olisin mielelläniSuomessa, jos olisin vapaa, ja vielä nytkin rakastansyntymäkotiani, ikävä vain, että siinä hätyyttämistä499

toimitettiin. Pidin itseäni aina arvottomana, en edesihmissukuun kuuluvana. Mieleni oli raskas aina siksikunnes tänne pääsin lähtemään. Tuntuu usein siltä, ettäolisi mukavampaa, ettei sellaista kotia olisikaan. Muttakun aina väliin sain tietoja sieltä, että niin ja niin tehdään,niin ei koti mennyt milloinkaan pois mielestä.Toisinaan tuntui, että olisi mielelle parempi, jos uppoaisimeren syvyyteen kuin San Fransiskon kaupunki, silloinhanvoisi yhdellä kertaa unohtaa kaikki. Nyt lopetankirjeeni ja jätän teidät kaikki hyvästi. Näitä toivooJohn Turpeinen.»Kokoelman viimeinen kirje on päivätty Long Cavessajoulukuun 4:nä 1907 ja kysytään siinä, ovatko omaisetkovin pahastuneet viime Amerikan-kirjeestä, koskei siihenole vastattu. Tämä kirje on lyhyt ja kertoo huonostaajasta. Ei mitään hellivää alkulausetta, ei mitäänterveisiä. Miehen mieleen tuntuu syksy tulleen, toiveetovat varisseet ja tunne vetäytynyt jääriitteeseen.Korpiseudun raskas veri ei siis ottanut keventyäkseen.vaikka nuorukainen keventymisen toivossa lähti korpeapakoon. Sydänmaa ei päästänyt häntä irti lumoistaan,vaikka valtameri lepäsi hänen ja kotiseudun välillä. Sisuei tyhjentynyt, vaikka hän puski voimaansa kiviin: kärsimysjäi, tuska jäi. Unohdus ei tullut, vaikka mies toivottiitsensä meren pohjaan.Maattoman maan-rakastajan kohtalo, siirtolaisen kirous!Mutta Niemelän torppa, joka Seurasaaren museossatallettaa suomalaisen perheen elämää, ei ole menettänytmitään lumousvoimastaan. Se pitelee jokaista museossakävijää muistojensa pyhällä hiljaisuudella.500

E. A. FORSSELL, KIVEN YSTÄVÄHajatietoja kirjeiden ja muistitietojen pohjallaAleksis Kiven elämäkerrassa kohtaamme useasti Forssell-veljesten,Ernst Albertin ja Adolf Theodorin nimet.Heidän karussa »ylioppilaspuulaakissaan» asuu Kivijonkin aikaa, heidän luonaan kohtaa hän milloin minkäkinheidän ystävistään, kunnes heidän ystäväpiirinsä ontullut hänenkin omakseen, Forssell-veljekset yrittävät,vaikka itsekin ovat varattomia, aineellisesti tukea häntä.Theodor Forsselliin vetoaa Kivi, kun hän kiihkeän jatäyteläisen luomiskautensa päättyessä kipeiden pettymystenjälkeen ja huolten ja sairauden painamana pyrkiimaaseudun rauhaan. Pehtoorin virka on se vihreäoksa, jolle hän »ahkeruuden ja hartauden» kautta puolentoistavuoden harjoituksen perästä toivoo pääsevänsä.Lääninagronoomi Forssell omistaa maatilan Vihdissä, onvasta nainut suloisen pappilantyttären kaukaa Itä-Hämeestä ja elää ja rakentaa nuorikkonsa kanssa oloissa,jotka sairaan runoilijan silmissä kangastavat kaukaisenja kaihotun unelman hohteessa — ei muuten liene mahdotonta,että kaino, suloinen Anna, Theodor Forssellinpuoliso, olisi lainannut runoilijalle piirteitä ja vaikutelmiasellaisiin naishahmoihin kuin Eeron vaimo, »Tuonenlehdon» hyräilijä. Kivi toivoo nyt Forssellilta saavansaopetusta »aritmethikistä, maanviljelyksen kemiasta jamuista». »'Kesäiltaisin käysin minä joka päivä hänentyössään ulkona vainiolla ja niin oppisin maanpruukinpraktillisesti, joka onkin pääasia. Työhön pellolla ja niitullaolen tottunut lapsuudestani, sillä isäni harjoitteliaina myös maanviljelystä. Ja yhtä taidan kehua:uskollisen pehtoorin saa minusta se, joka minun saa; ja501

uskollisuus oliskin paras huvitukseni virkani toimituksessa.Vaikken saisi palkakseni enemmin kuin vapaanylöspidon ja 600 markkaa vuodessa, niin olisinpa 5 tai 6vuoden päästä veloistani vapaa; ja sitten vielä muutamanvuoden palveltuani taitaisin laskea eloni ankkurinNurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majanja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen,välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä, kiväärikourassa.» Albert Forssell taasen kuuluu niihin ystäviinja ymmärtäjiin, joille Kivi ensinnä lukee vastavalmistuneitateoksiaan. Albert Forssell oli Kiven parasystävä ja hänestä vihdoin tulee se aikalainen, joka jälkimaailmalleikuistaa Aleksis Kiven kasvonpiirteet.Tämä tapahtuu viimeisellä hetkellä ennenkuin isänmaanmulta ottaa haltuunsa kuolleen runoilijan tomumajan.Hautajaiskellojen soidessa kohotetaan vainajan pääarkusta pystyyn ja Albert Forssell riistää unohdukseltaja lähestyvältä hävitykseltä yksinoikeuden omistaa kasvonpiirteet,jotka sittemmin ovat käyneet kokonaisellekansalle ylen rakkaiksi. Aspelin-Haapkylä kertoo:»Paitsi kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkastikoko pään muodon, joka sitä varten kohotettiinylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekinkorkeakaarisen jalon runoilijaotsan, mutta kasvojenalaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuolemankouran jälkiä.»Ne harvat kansalaiset, jotka vielä eläen keskuudessammeovat omin silmin nähneet Suomen rakastetuimmanrunoilijan silmästä silmään, väittävät, että juuri tuoAlbert Forssellin kädestä lähtenyt kuva niiden monienjoukosta, mitä Suomen taiteilijat sen jälkeen ovat sisäisennäkemyksensä avulla tehneet, olisi näköisin.Kuka oli sitten tämä Albert Forssell?Tietokirjat vastaavat: hän kuoli Helsingissä senaattorinav. 1904.Totta. Mutta ihminen, Aleksis Kiven paras ystävä,kansalainen, jota meidän on kiittäminen runoilijan kasvonpiirteidenikuistamisesta — kuka hän oli?V. 1864 tapaamme Antinkadun ll:ssa silloin niin vähäisessäHelsingissä pienen ylioppilas- ja koululaispuulaakin,jonka vastuunalaisena isäntänä toimii ylioppilas502

Albert Forssell, kotoisin Alhon kartanosta Padasjoelta.Hänen holhooja-asemansa tarkoittaa pääasiassa sisarenpoikia,10—12-vuotiaita Bruno, Arthur ja Ivan Böökiä,jotka kunnon maalaispoikien ahkeruudella kilvoittelevatsaadakseen päähänsä koululäksyjään. Albert lukee lakiaja seurustelee siinä tunnetussa fennomaanien piirissä,joka Snellmanin herätyshuudon kuultuaan liittyi hänenopetuslastensa lukuun ja alkoi täynnä uskoa ja innostustaajaa suomalaisuuden asiaa.Forssellien suku on liiviläistä alkuperää ja Albertinäidin suku taasen Mathesiuksia, joiden kaukaisiin esiäiteihintarinan mukaan kuuluu Martin Lutherin vaimoKatarina von Bora. Alhon kartanon silloiset lapset olivatpoikkeuksellisen kauniita ja miltei jokainen tämän hyvinlukuisan perheen jäsenistä oli saanut runsaan annoksentaiteilijalahjoja, joiden viljelemiseen silloinen ajankohtaantoi sangen niukalta mahdollisuutta. Yksi veljeksistä,Richard, kuitenkin kustannettiin Dresdeniin jatkamaanopintojaan, jotka oli alkanut Taideyhdistyksen koulussaHelsingissä. Richard Forssell toimi sitten piirustuksenopettajana Jyväskylässä, vaikka vain lyhyen ajan. Hänhalvaantui jo nuorena. Yksinpä Alhon tyttäretkin piirustivatja maalailivat kotitarpeeksi. Idan lahjoja pidettiinniin huomattavina, että kaikin mokomin olisi suotuniiden saavan kehittyä. Mutta siihen aikaan sai moniluonnonlahja etsiä itselleen ulospääsyä toista tietä. Alhonkartanon erinomaisen kauniit tyttäret joutuivat varhainnaimisiin ja tuli heistä hyviä perheenäitejä, lukuunottamattaMarie-Louisea, joka jäi naimattomaksi ja jonkauhrautuva rakkaus sittemmin kohdistui koko sisaruspariin,etenkin sen kovaosaisiin jäseniin, heidän lapsiinsaja kaikkiin köyhiin ja kärsiviin yleensä, aina eläimiämyöten. Kaikki Alhon pojat tietysti piirustivat ja maalasivat,pääasiassa itseoppineina. Albert, joka vastaperustetussa Taideyhdistyksen koulussa oli saanut hiukanopetusta, joutui taulujaan myymäänkin, siten ansaitakseenjotakin lukuaikansa menojen peittämiseksi.Sisaren, Karolina Böökin lapsista tunnemme varhainkuolleen Bruno Böökin Suomalaisen Teatterin loistoajoilta,ja Alarik ja Toini Böök'kin joutuivat samalle503

näyttämölle, vaikkeivät heidän lahjansa vetäneet vertojaBrunon taiteilijalahjoille.Alhon nuoret Forssellit olivat, porvarillisella kielelläpuhuen, kaikin puolin kunnollisia. He olivat uskonnollisuuteentaipuvaisia, vilpittömiä ja herkkiä. Miltei flegmaattisenulkokuoren alla hehkui heissä alati tyydyttämätönelämänjano ja kauneudenkaipuu. Kun he kokosukupolvensa mukana sekä tunnustivat että tunsivatomantunnon valta-aseman kristinuskoon kastetun ihmisenelämässä, niin joutuivat he ristiriitaisiin tilanteihin,josta eivät aina aivan onnellisesti selviytyneet. Tahdonheikkous valmisti näille herkästi tunteville ihmislapsillejoskus varsin kohtalokkaita kepposia. Tai ehkäpä heidän»tahdottomuutensa» ilmaukset pohjimmaltaan sittenkinolivat heidän sisäisimmän itsensä toteuttamista.He eivät sillä vaikeuttaneet muiden elämää niin paljonkuin omaansa.Albert Forssell ei ollut perinyt ulkonaisen kauneudenlahjaa yhtä suuressa määrin kuin hänen sisaruksensa.Kuitenkin oli hänelläkin suvun tummat palavat silmät,alabasterinvalkea iho, sinimustat hiukset ja lisäksi hienostuneenmiehen elegantti pidättyväinen käyttäytymistapa.Hän oli kaikista sisaruksista monipuolisin, älykkäinja jalolaatuisin. Theodor Forssell oli koko joukonkovempaa maata ja kun hänen nuori rouvansa AnnaBonsdorff oli varustettu sukunsa tahdonlujuudella, niinsiinä perheessä ohjattiin elämänpurtta läpi vaikeuksienvarmalla kädellä.Alhon poikain ylioppilas- ja koulupoikapuulaakissaAntinkadulla 11 elettiin karusti ja säästäväisesti, niinkuinuseimmissa samantapaisissa siihen aikaan. Alhonhevoset kulkivat monet kerrat vuodessa Helsingin jaPadasjoen välin, tuoden talouteen miltei kaikki mitäsiinä kulutettiin: leivän, voin, potaatit, nauriit, palvatunlihan, juustot, suolatut muikut, yksinpä polttopuutkin.Pienipalkkainen matami asui kyökissä ja hoiti talouden.Lämmintä ruokaa valmistettiin harvoin. Täytyi elääsäästäen, ja tottuihan kuivaankin ruokaan.Mutta annammepa Albert Forssellin kirjeiden kertoa.Ne ovat, tietenkin ruotsinkielellä, osoitetut äidille jasisaruksille ja johdattanevat lyhyet selostukset ja niukat504

otteetkin niistä meidän aikamme lukijan likelle AleksisKiven aikaa, sekä siitä jonkin vuoden taaksepäin jaeteenpäin, Albert Forssellin oman elämän valaisemiseksi.Albert Forssell oli syntynyt 1840 ja hänen ensimmäinensäilynyt kirjeensä on neljäntoista vanhan koulupojankäsialaa. Se kuvaa sisarelle keisarin käyntiä Helsingissäv. 1854. »Paljon kansaa oli liikkeellä. Palatsinedusta oli koko päivän aivan täynnä ihmisiä, jotka tervehtiväthäntä mitä innostuneimmin hurraahuudoin, kunhän vain suvaitsi näyttäytyä. Minä näin hänet, kun hänajoi yliopistolle ja kaksi kertaa kun hän ajoi venäläisenkirkon ohi. Tiistai- ja keskiviikkoiltana oli kaupunkikauttaaltaan juhlavalaistu, mutta tiistaina oli sumua,joten ei juhlavalaistuksesta paljon näkynyt. Lauantaistaviikko sitten marssi Suomen Kaarti Pietariin; ensimmäisenäpäivänä eivät ne ennättäneet kauemma kuin Helsinginpitäjään. Nyt minun täytyy ruveta lukemaan läksyjäniniin etten enää ennätä kirjoittaa.»Kirjeessä maaliskuun 11 p:ltä 1859 puhutaan — niinkuinniin usein näissä kirjeissä — kaikenlaisista pienistäostoksista ja tehtävistä, joita kotoa on annettu nuorenylioppilaan huostaan ja jotka hän on hoitanut parhaanymmärryksensä mukaan. Theodor on maksanut lainansaja korkonsa ylioppilaslainarahastoon. Myöskin omistalainoistaan ja koroistaan Albert puhuu. »Nyt on Taideyhdistysostanut minun tauluni (saman, joka oli kirjakaupassa)25 ruplasta. Lisäksi se on antanut minulle5 dukaatin (= 15 hopearuplaa) palkinnon, joten minäyhteensä sain taulusta 40 ruplaa. En ole vielä saanutrahoja, mutta saan kai ne pian. Kyllä minun nyt pitäisiaika hyvin läpäistä tällä lukukaudella. Mamma kirjoitti,että olisi hyvä, jos kesäksi ottaisimme kotiopettajan toimen,ja hyvähän tietysti olisi ansaita rahaa, mutta minäluulen, että sentään tulen kesäksi kotiin. Luultavastitämä kesä lisäksi on viimeinen, jonka saamme asuaAlhossa, ja kun minä nyt koko lukukauden olen ollutopettajana, niin kävisi melkein liian raskaaksi olla sitäkesänkin. Aikomuksestamme lähteä kesäksi kävelyretkelleei kai tule mitään; kaikki joiden piti ottaa siihenosaa, ovat ilman rahaa. Theodor kaiketikin ottaa kotiopettajantoimen Melanilla kesäksi ,505

Nyt minä olen saanut tänne bolagistin; hänen nimensäon Stenvall ja hän on ylioppilas. Se on hyvin mukavamies. Hän asuu sinun huoneessasi (ulommassa) ja minäsisemmässä. Hän maksaa 3 rupi. kuussa ja saa huonekalutja lämmön. Ehkä kyllä huoneesta olisi voinut saadaenemmän, mutta hän on köyhä mies, niin etten tahtonutottaa häneltä varsin paljoa; ja tästä tulee kuitenkinenemmän kuin puolet siitä vuokrasta, jonka me maksamme.— Minä elelen yhä samaan tapaan kuin aikaisemminkin,nimittäin en ota ruokaa, vaan syön voileipääja maitoa; jonkin kerran olen syönyt Lukuseurassa.Se käy halvimmaksi ja terveellistä se myöskin näyttääolevan; ainakaan en minä ole huomannut, että siitä olisiollut haitallisia seurauksia.Tiistaina taidetaan saada tiedekuntalahjoja. Kilpakirjoitustenjoukossa on muutamia lyyrillisiä kappaleitaWeckselliltä ja Oscar-serkun tekemiä käännöksiä englanninkielestä. Ylioppilaskomiteakysymystä yhä pohditaan,mutta tuskinpa siitä tälläkään lukukaudella tuleevalmista; mielipiteet ovat niin jaetut...»Siitä koulupoika- ja ylioppilaspuulaakista, johon Kivijoutui v. 1859, on elävien joukossa vielä virkeä ja nuorekaskruununvouti Ivan Böök. Hän muistaa selvästiylioppilas Stenvallin, joka sillointällöin tuli poikain huoneeseenja kysyi jotakin heidän läksyistään. Kerran olivatAlbert ja Kivi tulleet yöllä kotiin ja nälkäisinä ryhtyneethakemaan ruokaa säiliöstä poikain huoneentakana. Albert oli siinä kopeloidessaan rikkonut porsliinisenvoirasian ja kyykistynyt etsimään kokoon sirpaleita.Kivi oli pitkähkö, laiha ja ystävällinen. Hänelläoli hiukan pysty nenä, muuten Albertin piirtämä kuvaoli aivan hänen näköisensä.Kesäkuun 1860 viettää Albert Forssell Helsingissä,odotellen kotiopettajan tointa Bergbomilla Hertonäsissä.»Bergbom kävi täällä ja sanoi toivovansa, että hänenpoikansa alkaisivat lukea vasta heinäkuun keskivaiheilla.Sitä paitsi sinne odotettiin vieraita, luultavasti senaattoriBergbomin väkeä ja kaiketi minä hänen mielestään olinliian halpa olemaan mukana niin ylhäisessä seurassa.Kymmenen ruplaa kuussa minä siellä saan, mutta se eitee paljon, kun olen siellä vain kaksi kuukautta. Ja506

maksaahan oleskeluni täällä tämän kuukauden. »Kaupungissa on hirvittävän kuuma ja koti-ikävä vaivaanuorta ylioppilasta. Hertonäsissä jatkuu kuumuus,isäntä käy pelloillaan ja niityillään ja rouva huokaakuumuutta. Forssell tekee sen havainnon, etteivät nämäihmiset osaa nauttia maaseudun ihanuuksista. Kirjeestäkirjeeseen toistuu kaipaus Padasjoelle ja ristiriita, minkäansaitsemisen velvollisuus ja toivottu lomanvietto kotonaaiheuttavat.Helsingin elämä pilkottaa kirjeissä tuon tuostakin esiinrivien lomitse. »Täällä ei nykyään (syksyllä v. 1860)puhuta muusta kuin siitä suuresta seuranäytelmästä,millä Uusi Teatteri aiotaan vihkiä. Siitä tulee jotakinerinomaisen koreaa ja komeaa ja kalliita pukuja ja dekoratsioonejaja proloogeja ja kuoroja. Itse kappale kuuluuolevan järjetöntä sekamelskaa, jonka tarkoituksenaon vain efektin tavoittelu. Vihkiäisjuhla on nyt siirrettyepämääräisiin aikoihin keisarinnan kuoleman tähden.Viime huhun mukaan olisi eilen kuitenkin tullut sähkösanomaPietarista, että kaikki teatterit, paitsi Keisarillinen,saataisiin tiistaina avata. Sähkösanoma oli otettuHelsingfors Tidningiin, mutta Berg katsoi hyväksi pyyhkiäsen. Suuttuneena pitkästä odotuksesta on ihmiskuntaalkanut tehdä pilkkaa Uudesta Teatterista ja vihkiäisistäja kaikesta, ja kyllä näyttääkin siltä, että kaikesta tuleepannukakku.» Etualalla ovat uutiset yliopistosta, huhutkorkeiden viranomaisten mahdollisista siirtymisistä javaihdoksista sekä juorut heidän oletetusta kannastaansiinä tai siinä tärkeässä kysymyksessä.Kesällä 1861 tulee Albert Forssellin kauan suunnitellustakävelyretkestä vihdoinkin tosi. Wilhelm Forssellilla,Albertin veljellä, on toimi Porvoossa, tulevan appiisänsä,liikemies Orrmanin konttorissa — toimi, jostaei hän ymmärrä yhtään mitään, niinkuin Albert kirjoittaa— ja reittiä Porvoon kautta lähtevät ystävykset liikkeelle,kulkien Haminaan, Anjalaan ja aina Viipuriinasti. Kirjeissä, jotka Albert tämän kävelyretken johdostakirjoittaa sisaruksille, kohtaamme huolista vapautuneen,joskin ujon ja pidättyvän nuoren miehen. Kirjeissäei mainita kutka toverit retkeen osallistuvat, muttahauskaa heillä oli, he joutuivat uusmaalaisiin kansan­507

juhliin ja pitkin matkaa he viipyivät tuttavissa tai tuttavientuttavissa perheissä ja kaikkialla heitä pidettiinhyvänä.Syyskuussa tapaamme Albert Forssellin kotiopettajanaKeuruun Lehtiniemessä pastori Bergrothin perheessä.Hän toivoo voivansa opettajatoimensa ohellaitsekin lukea kandidaattitutkintoa varten ja iloitseehauskasta vinttikamaristaan, jonne näkyy peltoja jametsää ja kirkkokin, kun pistää päänsä ulos ikkunasta.Tuskin hän kuitenkaan on päässyt kotiutumaan uudessaansiopaikassaan, kun Forssellin perhettä kohtaa järkyttäväsuru: liiaksi rasittunut Wilhelm on päättänyt päivänsä.Tämä itsemurha kävi sitä traagillisemmaksi, kunsyy siihen myöhemmin osoittautui aiheettomaksi —Wilhelm Forssell oli tehnyt epätoivoisen tekonsa luullenmorsiamensa Fiken Orrmanin kylmenneen hänelle, kunei vastausta hänen kirjeisiinsä kuulunut. Odotettu kirjeoli jonkin sattuman vuoksi postissa sekaantunut ja viipynytja saapui juuri, kun epätoivoinen sulhanen olilopettanut itsensä. Joulun jälkeen palattuaan Keuruulleei Albert tahdo päästä kiinni työhönsä ja kuollut veli onaina hänen mielessään. Siitäkin hän syyttää itseään,ettei kotona käydessään osannut lohduttaa äitiään jasisaruksiaan niinkuin olisi tahtonut. Wilhelmin velatjoutuvat nyt eloon jääneiden veljesten yhteisesti maksettaviksi.Vähitellen Albertin mieliala kuitenkin keventyyja kirjeet tietävät kertoa maalaisista huvitteluistaajeluretkillä, ristiäisissä ja lukusijoilla. »Päivällisen jälkeenlähdimme toiseen taloon, nimittäin Jonttimäki, jossaBergrothin piti ripittää vanha veteraani v. 1808 sodasta.»Jota enemmän Albert Forssell eläytyy paikkakunnanoloihin, sitä vähemmän hänellä riittää aikaa omiin lukuihinsa.Syksyllä 1862 hän Keuruulla ansaitsemiensa varojenturvissa jälleen jatkaa lukujaan Helsingissä. Hänpelkää, ettei ennätä valmistautua kevääksi, paljon onvielä lukemista, mutta ensi syksyksi täytyy valmistua!Kun hän joulukuun alussa kirjoittaa kotiin pyytääkseen,että lähetettäisiin hänelle ja Richardille turkkeja kotimatkaavarten, kertoo hän: »En saanut suorittaa tutkintoaniAhlqvistille vielä sunnuntaina. Hän sanoi halua­508

vansa jonkin verran valmistautua tätä tutkintoa varten,joten tentti jäänee viikon lopulle.»Syksyllä 1864 Albert Forssell sitten valmiina maisterinakirjoittaa omaisilleen Heinolasta, missä hän on saanutopettajan viransijaisuuden alkeiskoulussa. Emeliesisarellehän on täältä lähettänyt kaksi suomenkielistäkirjettä, käsialan puolesta sirosti muovailtuja ja kielellisestilaadittuja kauniilla suomenkielellä. »Sen jo ennenoli kuullut, että vieraita yleensä täällä ystävällisestikohdellaan, ja luultavasti majsterinarvonikin on vaikuttanutniihin, jotka ovat sellaisiin ilmestyksiin vähemmintottuneet.» Albert Forssell iloitsee maisterinarvostaanja kun muistamme miten monta kertaa hänen onpitänyt keskeyttää lukunsa lähteäkseen ansaitsemaanvaroja, niin emme sitä ihmettele! Äidilleen hän pitkässäkirjeessä avomielisesti kertoo kaikista kaupungin perheistäja tyttäristä, lisäten viimemainituista, että häntodennäköisesti tulee rakastamaan jotakuta heistä -—ketä, sitä ei hän vielä tiedä. Muunmuassa sanotaan kirjeessä:»Nyt on sitten käyty vierailulla Nyynäsissäkin.Sielläkin oli taasen koolla väkeä, mamsselit Hultin jaHahl ja fröökinä Tandefelt veljensä kanssa, joka on neljännelläluokalla täällä koulussa. Eräs Hultinin mamsseleistaon talvella oleskellut Helsingissä ja siellä käynytfennomaanittareksi, ja nyt me olemme alkaneet puhuakeskenämme suomea täälläkin. Tänä iltana se onnistuiniin hyvin, että useimmat muutkin tekivät niin. Olisihauskaa jos täällä saataisiin aikaan jonkinlainen suomalainenkotteria, mutta niin harvoja asiaan saisi innostumaan,että sitä tuskin saisi toteutetuksi.»Pariisin maailmannäyttelyn aikana kehoittaa itsensäunohtavaja alttiiksipaneva sisar Marie-Louise veljeälähtemään Pariisiin, luvaten toimittaa hänelle matkarahatkorottomana lainana. Albert vastaa: »Velkaniovat jo suuret ja ne tulevat vielä kasvamaan ennenkuinsaan palkallisen toimen ja kun ei tämä matka mitenkäänole välttämätön, tekisin väärin, jos senvuoksi lisäisinniitä.»Tämän kirjeen jälkeen seuraa useita kirjeitä tälle naimattomallesisarelle Padasjoella, jonka luona halvaan­-509

tunut ja täysin kykenemätön veli Richard asuu, nauttienhänen hoitoaan ja saaden elatuksensa häneltä, ja nämäkirjeet koskettelevat miltei yksinomaan raha-asioita.Albert kirjoittaa sisarelle ikäänkuin hän olisi tekemisissämiehen, hyvän toverin kanssa. Hän on valtiolta saanutmatkarahan oppiakseen venäjää, mutta tämä raha eiriitä velkojen korkoihin kotona ja elatukseen Pietarissaja Moskovassa. Pietarista käsin Albert teki matkan Viipuriin— rautatie ei vielä ollut avattu, mutta matkustaminenoli sallittu, jopa ilmainenkin, kun juna vain sattuikulkemaan. »Viipurissa tulen ensi vuonna toimittamaan, Ilmarista ,ja olemaan viransijaisena hovioikeudessa.Ilmarinen varmaan tulee antamaan paljontyötä palkkaan verraten; mutta onhan se pieni lehtija ilmestyy vain kerran viikossa.» Tässä yhteydessäilmoittaa Albert haluavansa ostaa Viipurissa kirjapainon,kuvaa etuja joita kaupasta koituisi ja kysyy haluaakosisar häntä auttaa. »Sinä olisit siten tavallaan osakasyhtiössä — vaikka se olisi meidän keskeinen asia — kunnesminä olen maksanut velan.» Pari vuotta askarruttitämä asia sisarusten mieliä, kunnes Albert Forssell luopuisekä Ilmarisesta että kirjapainoajatuksesta. »Ilmaristaen toimita enää ensi vuonna. Todennäköisesti sekuolee; ja tarkoitus jonka vuoksi halusin itsekin tännekirjapainon, lakkaa samalla olemasta. Tuottava afäärise kai kyllä olisi ollut, mutta jääköön sikseen. Olenoppinut niin paljon epäilemään kykyjäni, etten halualiittyä asioihin, jotka ovat jossain määrinkin epävarmoja.Minulla on niukasti aikaa, minua vaivaalevottomuus ja rahahuolet, joten en tahdo saada käsistänimuuta kuin sen, mikä on välttämätöntä. Ei tämäsilti ole sen vaarallisempaa kuin ohimenevä on. Aikaamyöten kai valkenee. Oikeastaanhan kuitenkin olenonnellinen ja tyytyväinen elämään, vaikka pilvet joskusovatkin synkät.» Kirje josta tämä ote lainataan on päivätty:Viipurissa toukok. 24 p:nä 1870 ja sen lopullatapaamme lauseen: »Paljon terveisiä Kerstiniltä ja anopilta.»Kerstin — tästä Kerstinistä tuli Albert Forssellin kohtalo.Läpi hänen elämänsä kudonnan, kultaisista nuoruusvuosistaaina hautaan asti kulkee Kerstinin väläh­510

televä kuvio, milloin kiehtovan heleänä, milloin veriruskeana,milloin yön mustana.Kerstin ja Töölön ravintola — Albert Forssell ei ollutainoa, joka Kerstinin luona Töölön ravintolassa kokihumalan huuman, sekä ruumiillisen että henkisen.Vaikka se hänelle kävi kohtalokkaammaksi kuin useillemuille. Töölön ravintola Hesperiassa oli Kiven aikaisessaHelsingissä kultaisen nuorison kokoontumispaikka.Monet monituiset ylioppilaskekkerit vietettiin tässä pääkaupunginulkoravintolassa ja sitä aikaa kuvaavat muistelmateoksetovat säilyttäneetkin useita kuvauksia innostuneistaja iloisista öisistä juhlista, joissa aatteellisetkeskustelut ja riuskea ilonpito muodostivat ainutlaatuisenelämänhuuman. Ainutlaatuisen — siitä syystä, ettäaika heräävän kansallisuuden elämässä silloin oli ainutlaatuinen,ja että se antoi taustan ja pohjan sekä yksilölliselleettä yhteiselle seurustelulle, varsinkin jos asianomaisetkuuluivat fennomaaneihin ja patriootteihin. Hesperiassaei pidetty vieraskirjaa, jos sellainen olisi ollutja jos se olisi säilynyt, niin me sieltä nyt voisimme lukeamonta armasta ja historiallista nimeämme. Aleksis Kivija hänen ystäväpiirinsä kuuluivat Hesperian kantajoukkoon.Salin pitkän bufetin takaa hymyilivät heille kaikilleystävällisen Britta Kristina Almin viehättävät kasvot.Ruotsinmaalainen Britta Kristina oli todennäköisestiensin ollut tarjoilijattarena laivassa ja sitten äitinsäkanssa, joka tunnettiin nimellä »mor Alm», asettunutHelsinkiin. Hän oli komea ilmestys, kookas, sorjavartaloinenblondiini, joka lisäksi osasi älykkäästi keskustellaja nokkelasti vastata. Kivi lähettää maaseudulta terveisiä»Kerstille Thöölöössä», ja sanoo muistavansahäntä useammin kuin olisi luullutkaan. »Häntä muistelisiihanuudella», jolleivät liian monet mehiläiset kävisimaistelemassa hänen makeuttaan. Kerstin oli totisestiTöölön ravintolan mieluisimpia houkutuksia. Mutta kunjonkin vuoden kuluttua ystäväpiirin herrat, toinen toisensajälkeen alkoivat hälvetä, joutuessaan vastuunalaisiinvirka-asemiin, kerrotaan kauniin Kerstinin kysyneen,kuka hänet nyt sitten lopulta aikoo naida. Ja AlbertForssellista tuli tämä mies. Lieneekö hän kaikista ollut511

kunniantuntoisin vai lieneekö hän todella ollut kiintynytKerstiniin, sitä emme tiedä. Joka tapauksessa tämänintelligentin hienostuneen miehen suhtautuminen vihittyynvaimoonsa oli sen laatuinen, että se sittemmin kaikkiallaherätti ihmettelyä ja kunnioitusta.Aluksi hän lienee toivonut voivansa kasvattaa Kerstiniäja nostaa häntä omalle sivistystasolleen. Mutta Kerstinsai heti vaarallisen yliotteen sen kautta, että Albertinelämään kuului poikanen Karl, joka oli syntynyt ulkopuolellaavioliiton, ja jonka läpeensä kunnollinen isätunnusti lapsekseen ja otti hoitoonsa. Lienee puolisoillasiinä ollut vaikeita selvittelyjä ja sovitteluja. Kerstinkaipasi omaa lasta — Karl ei ollut hänen lapsensa —mutta ei saanut sitä. Hänen hermonsa, joita ei Töölönravintolan aika liene erikoisesti kasvattanut kuriin, alkoivatärtyä ja temppuilla. Kun aviomies läksi nuoren vaimonsakanssa sukulaisiin maalle, saattoi tapahtua, ettäKerstin paiskautui permannolle ja kiukuissaan potki siinä.Suku, joka ei milloinkaan ollut suhtautunut Albertinavioliittoon suosiollisesti, oli kauhuissaan. Vähitellenjoutuivat Kerstinin hermot täydelliseen kurittomuudentilaan. Se oli jo täyttä mielipuolisuutta ja aviomiehellehengenvaarallistakin, sillä kauniin Kerstinin raivo kohtasiaina juuri häntä, Kallen isää. Samoihin aikoihin,jolloin hämäryys verhosi Aleksis Kiven järjen valon,koki hänen ystävänsä Albert Forssell samaa järjenhämärtymistä siinä naisessa, joka Töölön ravintolassakerran oli heille molemmille, Kivelle ja Forssellille, niinkiehtovasti hymyillyt ja joka nyt oli lujilla velvollisuudensiteillä ikuisesti liitetty toiseen heistä, Forsselliin.Kun Kerstinin tila joutui varsin vaikeisiin vaiheisiin,tuli pakko lähettää hänet mielisairaalaan. Mutta täällähän käyttäytyi niin mallikelpoisesti ja täysin terveenihmisen tavoin, ettei lääkäri löytänyt hänestä mitäänvikaa, vaan kehoitti aviomiestä ottamaan hänet kotiin.Ja Kerstin tuli, ja loppumattomalla kärsivällisyydelläja kristityn rakkaudella Albert jälleen yritti alkaa elämääuudelleen. Sukukin tottui pakosta asiain tilaan jatuki miestä hänen ponnistuksissaan. Kerstin oli nyttalossa yksinvaltias. Hän kulutti mielettömästi rahaaja pukeutui milloin hepeniin, milloin rääsyihin.512

Sattui sitten Helsingin Alianssitalossa saarnaamaankaunis vanha ulkomaalainen mies, ja hänen kauttaan tuiimoni herätykseen. Kerstin kuului niihin, joiden sielunyöhönnyt lankesi valoa. Uskonnosta tuli hänelle ja hänenmiehelleen yhdistävä side. Ei tosin niin, että Kerstinolisi parantunut normaali-ihmisen kuntoon, mutta hänkävi rauhallisemmaksi. Äidin vaistot ovat nähtävästiolleet tässä Töölön ravintolan entisessä tarjoilijatytössäharvinaisen väkevät, koska hänen uskonnolliset harrastuksensaveivät siihen suuntaan ja niin pitkälle, että hänkokosi taloon joukoittain ottolapsia, sekä juutalaisia ettäkristittyjä, täyttäen kodin niin, että isäntä sai nukkuajossakin nurkassa, miten tila salli. Joku sittemmin tunnettunuori taiteilijakin mainitaan niiden joukossa, jotkanauttivat rouva Kerstinin äidillistä hoivaa. Musertavasuru kohtasi perhettä, kun Albertin poika Kalle purjehdusmatkallahukkui. Kerstiniltä on säilynyt liikuttava,puutteellisella ortografialla, miltei vailla välimerkkejä,ja vikuroivalla käsialalla kirjoitettu kirjelappu, joka nytvuosikymmenienkin jälkeen vaikuttaa kuin huuto syvyydestä.»Kiitos, käly,' ystävällisestä, lämmittävästä jasydämellisestä kirjeestäsi. Minulle teki niin hyvää, ettäajattelit meitä hädässämme ja hirvittävässä polttavassatuskassamme. Niin, meidän pieni Karlimme sai niinkauhean äkillisen ja julman lopun ja niin laajan ja kylmänhaudan. Jumala, meidän Jumalamme ympäröiköönhäntä siunaten ja varjellen, kunnes me saamme nähdähänet ylösnousemuksessa, olkoon hän silloin vailla tahraaja ryppyjä, kirkkaampi aurinkoa ja kokonaan valkoinenja kirkas! Kiitos että myöskin ajattelit mammaa(tarkoittaa »mor Almia», joka asui Forssellilla)! Tervehdianoppia ja Richardia pyytää B. Christine Forssell.»Pojan ruumista etsittiin kauan. Merestä. Turhaan.Kerstinin tila ei tästä parantunut. Hän kävi kaupungissakuuluisaksi. Suku tottui ja valmistui kaikenvaralta. Kerstin saattoi eriskummallisissa pukimissailmestyä mihin seuraan tahansa. Näiden rivien kirjoittajamuistaa hänet erään sukulaisen hautajaisista, jolloinhän kainalossaan kantoi avonaisen haudan ääreen pitkänfiikuksen ruukkuineen päivineen. Kun muut pudottivatkukkakimppunsa hautaan, päästi Kerstin arkulle fiikuk-33 — Talvio, Kootut teokset XII 513

sensa kolisevine ruukkuineen. Itse asiassa siinä oli jotakinliikuttavaakin, että hän kodistaan toi tänne vihreänkasvinsa, mutta tämäkin tietysti pantiin hänen hulluutensalaskuun. Eikä se ollut pahinta. Albert Forssellkantoi ristiään nurkumatta, lausumatta valituksen sanaa,lempeänä, alistuvana, syventyneenä kirkastuneeksi kuinvoitollinen marttyyri. Kaikki ajattelematon pilkka vaikeni,kun hän vaimoaan taluttaen ilmestyi johonkin seuraantai ihmisjoukkoon. Hänen kalpean otsansa ympärillätuntui palavan orjantappurakruunu.Ei liene ollut pelkkä sattuma, että juuri tämän miehenkäsi joutui jälkimaailmalle ikuistamaan Aleksis Kivenkasvonpiirteet juuri ennenkuin hänet laskettiin hautaan.Tällaisten jännittävien ja järkyttävien kotiolojen ohellahoiti Albert Forssell yhteiskunnallisia toimiaan omantunnontarkastija erittäin suurella taidolla, niinkuinvakuutetaan. Sanomalehdentoimittajana tapaamme hänetuseaan otteeseen ja vihdoin tulee hän suomalaisuudenasiaa ajavan ruotsinkielisen Morgonbladet-lehden päätoimittajaksi.Virkamiesurallaankin hän pääsee, olemattakaikkea muuta kuin tungettelija, niin pitkälle kuin saattaapäästä. Huhtikuussa 1902 kirjoittaa Albert Marie-Louiselle sen iloisen uutisen, että hänet on nimitettysenaattoriksi oikeusdepartementtiin. »Toukokuun 1 p:näastun, jos Jumala suo, toimeen. Se tuottaa tosin nykyoloissapaljon enemmän huolta kuin ennen, mutta minäluotan Jumalan apuun. Ilman sitä menee kaikki hullusti,oli ihminen missä asemassa tahansa.» Paremman palkantoivo ei velkaantuneelle miehelle ollut, sekään, vaillamerkitystä. »Kersti Thölööstä» ei ollut aiheuttanut menojenvähentymistä perheestä. Niin joutuu siis AlbertForssell Bobrikoffin senaattiin, noina vaikeina aikoinajohtamaan isänmaan kohtaloja.Kun ei tämä kotirakas ja hellyyttä kaipaava mies asunnostaanlöydä kotia eikä lämpöä, käy hän kiireellistentöiden lomassa sisarustensa luona virkistymässä ja »lainaa»milloin minkäkin sisarusten lapsista yksinäisenruokapöytänsä ääreen, jottei yksinäisyys tuntuisi niinkolkolta.V. 1904 oli Kerstin jälleen kotona ja eräänä päivänähän hourupäissään alkoi ajaa takaa miestään. Albert514

pakeni viereiseen huoneeseen, mutta ei ennättänyt saadaovea kiinni. Hänen jalkansa jäi oven väliin ja loukkaantuipahoin. Tätä ruumiillista ja sielullista järkytystäei kauan kärsinyt ihminen enää kestänyt.Ernst Albert Forssell kuoli joitakin tunteja tämänjälkeen.Kerstin, järkiinsä tulematta, joutui nyt Niuvanniemeenja kuoli siellä v. 1908.Niin päättyi vuosien marttyriuden jälkeen AleksisKiven ystävän E. A. Forssellin elämäntarina.Olisiko Kohtalo ehkä määrännyt hänet suuren kärsimyksentehtävään? Olisiko Töölön ravintolassa mahdollisestikaiken voimallisen ja hedelmällisen elämänhuumanohella tapahtunut jotakin, joka vaati sovitusta?515

KUOLLEEN MIEHEN JÄLJETHannes Gebhardin hautauspäivänä.Tuntuu niin oudolta.Ne, jotka meille annettiin jatkamaan ensimmäistenluomispäivien työtä, ne joiden elämä maan päällä muodostuikuin unennäöksi ...Tarkoitan tässä erästä määrätynlaista unennäköä, jokakuolevaiselle annetaan joskus, harvoin: hän herää aamuyöstä,siinä neljän tienoilla eikä muista missä hän oneikä kuka hän on, eikä tahdo päästä kiinni minkään ajatuksenpäähän ja vasta vähitellen entinen elämänjuoksualkaa hänelle palata; hän ymmärtää, että hän on ollutkaukana ulkopuolella elämää, ilma hänen ympärilläänoli ikäänkuin täynnä alkuvoimaa, sitä mistä kaikki syntyy,hänet oli unessa viety sinne minne emme koskaanvalveilla pääse: suuren salaisuuden esikartanoon, lähellesitä seutua missä iankaikkisen elämän lähde kumpuaaJumalan kasvojen edessä; hän ei ennättänyt muuta kuinaavistaa Pyhän läheisyyttä, hän kuului vielä maahan,eikä kuolema ollut avannut hänelle sinne pääsyä, muttahän oli siltä puolelta saanut jonkin viestin, hänet oli kutsuttutäyttämään jotakin luomisen Herran tehtävää.Kukko laulaa, kello osoittaa aamuyötä ja hän selvitteleeitselleen, mitä tämä uni mahtoi tietää, ja vähitellen taiehkäpä silmänräpäyksessä hänelle lyödään auki tie, jokahänen on kuljettava, se määränpää, mihin hänen on saavuttava,se työ mikä hänen on suoritettava, se mahdottomaltanäyttävä uusi ihana työ; mutta siinä ensi hetkessäjolloin unennäkijä tämän tulevan työnsä vaistoaa,on hänellä luomistyön riemu — mitkään maiset sanateivät kykene sitä kuvaamaan; myöhemmin vaihtelevat516

tien varrella orjantappurat ja ruusut ja joskus kuljetaanverisin jaloin, kivittäjien ympärillä huutaessa »ristiinnaulitse»;mutta unennäön alkuvoima, se pisara, joka onkotoisin elämän alkulähteestä, se on niin voitollinen,etteivät mitkään yritykset sitä tukahduta — niin, tarkoitantämäntapaista unennäköä ...Niin ne, jotka meille annettiin jatkamaan ensimmäistenluomispäivien työtä, ne joiden elämä muodostuiunennäöksi ja työn helteeksi, nämä armoitetut, ne menevätpois toinen toisensa perästä ja elämä autioituu, sammuu,mykistyy meidän ympärillämme. He kuuluivatmeidän elämäämme niinkuin ilma, jota me hengitämme,me emme muistaneet, että hekin ovat kuoleman lainalaisia, emme tahtoneet sitä muistaa, sillä emme tietäneetmiten voisimme tulla toimeen ilman heitä. Menäimme heidän korkeat päänsä yli tasapäisen joukon.He iskivät sauvansa kallioon — me saimme vettä. Heastuivat korpeen, lausuivat »tulkoon»-sanansa ja mesaimme leipää. Me nukuimme turvallisesti, sillä he valvoivat,he ravistivat meidät hereille, kun tuli se aika.Kun alettiin aavistaa vaaraa maassa, niin he nousivattorniin, katsoivat yli seudun ja soittivat kansan koolle.He nousivat vaaroille ja jo me kuulimme: »ValmistakaaHerralle tietä, tehkää polut Hänelle tasaisiksi, kaikkinotkot ovat täytettävät, kaikki vuoret ja kukkulat ovatalennettavat... Valmistakaa Herran tietä ...» He olivatkansan omatunto, he olivat maan suola. Me tiesimme,että kajastus joulun sanomasta, heijastus ensimmäisenkristillisen seurakunnan mielenlaadusta alatiympäröi heitä. Siellä ei tehty kauppaa omasta edustaeikä maisen kunnian helystä. Kiusaaja sai siellä kuullasanat: mene pois ... Unennäön ja työnhelteen miehetkuuluivat meidän elämäämme niinkuin auringonpaiste.Ja nyt he menevät pois, toinen toisensa jälkeen. Jameidän ympärillämme mykistyy, pimenee. Me seisommeneuvottomina tulevaisuuden edessä. Aurinko on poissa— unennäkijä on poissa, hän joka nouti viestit elämänalkulähteiltä.Näinä viime päivinä jälleen me olemme seisoneet leppymättömäntodellisuuden edessä, lyöneet kätemme rautaisiinportteihin ja kysyneet ja kysyneet. Meistä on517

tuntunut siltä, että on lyöty paimenta ja lampaat laumastaovat hajoitetut. Lapsi katselee aurinkoa joka laskeutuutaivaanrannan taa: äiti missä on auringolla huone?Ja lapsi katselee hautasaattoa, joka kulkee kodin ohitse:äiti, minne hän menee? Kansanlaulu on kiteyttänyttämän ihmisen syvimmän kysymyksen säkeihin: missäon auringolla huone ja missä ovat kuolleen miehen jäljet?Hänen jälkiensä, jonka me tänään olemme peittäneetkaikkiin niihin yrtteihin, mitä pohjoinen aurinko, tämäsuuri työnhelteen kantaja, on voinut mustasta mullastatuottaa, ja rakastavin käsin vieneet sinne, missä ei enäämikään kukonlaulu herätä nukkujaa raatamaan ja raivaamaan— hänen jälkiensä toisen pään me näemmekeskellämme. Hannes Gebhardin jälkiä on niin paljon,ne ovat niin tiiviit, niin voimakkaat, niitä on niin laajallaalalla, että me hämmennymme nyt, kun yhtäkkiäjoudumme katselemaan koko tuota yhden ihmisen työnmäärää. Koko Suomen maankamara on niitä täynnä,metsän pilarikot, korvet ja suot, pellot- ja puutarhat,oppisalit ja luentohuoneet, mutta ennenkaikkea kodit.Siellä missä elämä oli ankarinta, köyhyys ja avuttomuussuurin, siellä missä unohdetut kamppailevat, siellä ovathänen askeleensa mukana ennen kaikkea. Köyhän pienenkodin pihamaa on niitä täynnä, kaikki polut tuvan,saunan, tallin, navetan ja kaivon välillä. Hän on ennättänytisännän avuksi laihalle pellolle ja hallaiselle suolle,hän on ennättänyt nääntyvän emännän avuksi tupaan,hän on avannut hänenkin pientä ikkunaansa maailmalle,hän on lausunut rohkaisevan sanan hänen arkisistaaskareistaan ja luonut runon hohdetta koko tähän vähäväkiseenkotiin, ja eikö hän taipunutkin lapsen puoleenköyhässä kehdossa ja siitäkin sanonut jotakin kehoittavaaja rohkaisevaa. Sadattuhannet lehdet ja odotetutkaivatut Pellervot tulivat kuin suven linnut mustiin tautisiinkoteihin, tuoden toivoa ja opetusta. Ne olivat »senGeephartin terveisiä», kun ei se itse joutanut tulemaan.Ja vihdoin tuli hänen oma tyttärensä, tuli viisaana, virkeänä,toivoa tuoden, sydän tulvillaan sitä oikeata Geephartinkodin henkeä. Mutta siunaus kukki molempienjäljissä. Ja entä ne matkat Helsinkiin ennen vanhaan,518

mitkä se professori sai aikaan, kun koko maaseutu nousija lähti liikkeelle. Ja hän oli toimittanut sellaiset alennuksetjunassa ja majapaikoissa, että köyhäkin saattoilähteä. Ja monethan eivät koskaan olleet nähneet junaaeikä kaupunkia, saatikka Helsinkiä. He tulivat sarkatakeissaanja pieksuissaan. Ja emäntienkin oli määrätulla, jos vaan niinkuin voivat lähteä yhtaikaa isännänkanssa. Ja kyllä oli näkemistä ja kuulemista. Ihanuudeksi ihmiseksi siellä tuli. Ylioppilastalon juhlasalissaniitä kokouksia pidettiin — siellä oli seinillä suurtenmiesten veistokuvia ja yksikin maan äijä sanoi, että missässe sitten tämän itsensä, nimittäin tämän professorinkuva on, tämän Geephardin, mutta toinen sanoi, ettäole vai — se pannaan vasta, kun hän tulee vanhaksi.Monet puhuivat oikein hyvin ja viisaasti, mutta ei kuitenkaankukaan niinkuin »se itse». Ja silloin oli maassapimeintä sorron aikaa ja helsinkiläiset sanoivat kaikki,että oikein oli niinkuin toivon armeija olisi tullut kaupunkiin,kun maan äijät tuohikontti selässä pääkaupunkiinmarssivat. Mutta oikein sydän rinnassa kiertyi, kunse itse kajautti joukkoon, että lauletaanpa taas seoma uusi laulumme:Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata.Ja:aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi. . .Siinäpä se oli: Hannes Gebhard taikoi köyhäksi mainitunSuomen kamaran mainioksi maaksi! Hän nostisauvaansa ja jo elpyi elo ympäri maata. Hän upottikätensä mustaan multaan ja siitä tuli pyhää maata. Hänsiunasi kodin arkiset askareet, pienimmätkin, ja niihintuli kauneus ja runous. Tämä oli unennäkijän tekoa jahänen askelissaan kukki valtaisa määrä työtä, kantaenhedelmää läpi vuosikymmenien ja kauas aavistamattomiinaikoihin.Hannes Gebhard oli pari vuotta sitten, pitkästä aikaa— jos oikein ymmärsin — käynyt pohjoisella syntymäseudullaanja kesäyön aurinko oli tehnyt häneen syvänvaikutuksen. Tämä aurinko, jonka edessä on pitkä pimeäja takana jälleen pitkä pimeä, tämä suunnaton valonlieskasuorittaa helteistä työpäiväänsä vuorokaudetumpeensa ja kypsyttää muutamissa viikoissa sadon. Hän519

oli ikkunasta yli järven yöllä seurannut tätä auringonpaloa. Hän oli jälleen nähnyt lapsuutensa tunturienääriviivat, kokenut tuon pohjoisen maan yksinäisyyden,käynyt hautausmaalla kohtaamassa vainajiaan ja ryhtynyttoimenpiteihin pannakseen tämän hautausmaan kuntoon.Aurinko ei laskenut levolle. Yötä ja päivää viipyikultainen kiekko työmaallaan. Hän kohtasi lapsuutensaaikaiset mökit, minkä vaurastuneena, minkä kallistuneena,hän kohtasi vaarit ja mummot, jotka muistivathänet lapsuudesta, hän kohtasi leikkitovereja. Aurinkohehkui yötä ja päivää.Täällä, täällä tapaamme Hannes Gebhardin lapsenjäljet,täällä hänen juurensa. Tunturi antoi hänelle kaukokatseensa,juhannusajan aurinko hehkunsa, mökit myötäkärsimisenonnen ja tuskan, kotiseudun herkkä aavistelevakauneus hauraan, tunteellisen ja haavoittuvansydämen. Täällä yksinäisyydessä Hannes Gebhard varmaankerran on vaipunut siihen uneen, josta herätäänaamuyöstä ja ollaan kauan niinkuin unta-näkeväiset javihdoin ymmärretään, että on oltu rajan takana, sielläminne vasta kuolema avaa portit, jossakin sen seudunvaiheilla, missä kumpuaa ikuisen elämän lähde Jumalankasvojen edessä. Täällä Hannes Gebhard on nähnytunennäkönsä — sitä sanotaan myöskin taiteilijanäkemykseksi.Täällä hänestä tuli taiteilija ja työntekijä.Täällä hänestä tuli näkijä. Hänen elämäntyönsä vaiheillasattuu kaksi pitkää pimeää: routavuodet ja pula-aika.Siinä välissä suorittaa hänen lämmin hehkuva sydämensäjättiläistyön. Toinen pää hänen jäijistään on hävinnytnäkyvistämme: se on häipynyt unennäkijäin maille,pyhille maille, missä Jumalan kasvojen edessä pulppuaaikuisen elämän lähde. Unessa raoitetaan portteja,mutta vasta Kuolema ne avaa. Näkyviin jäi kultainenvana, hänen askeltensa tie, josta meidän on jatkettava.Kultaisen vanan varrelta kuuluu raskaiden lyhteidenkahinaa — elomiehet siellä korjaavat viljojaan, jaaurinko paistaa yli ihmiskotien ja pihamailla leikkivienlasten. Meidän haltuumme jäävät nyt elopellot, meidänkeskuudestamme täytyy nyt kasvaa uusien unennäkijöidenja työntekijöiden. Meidän on vastattava HannesGebhardin työn säilymisestä ja jatkumisesta.520

Mutta elopelloilla kokoavat tänään pojat ja tyttösetkauneimpia tähkäpäitään ja solmivat niistä seppeleen.Sellaistahan ei yleensä tehdä, sillä kallis vilja korjataanaittaan. Mutta nyt uhrataan raskaimmat tähkäpäät, nejotka ovat täynnä maan, auringon ja ihmistyön voimaa.Niistä on solmittu kunniakruunu. Tämä kruunu kuuluuHannes Gebhardille. Se on maaemon ja auringon antipojalleen, se on myöskin ihmissydämen anti puhtaallehehkuvalle ihmissydämelle. Se on meidän kiitollisuutemmeseppel hyväntekijällemme.521

ELÄMÄNRATTAATUuno Kailaan kuoleman johdosta.Me saamme jokainen, niin pian kun lapsenjaikammepääsevät polkemaan maanpintaa, hyvältä vaariltamme taimummoltamme, tai ehkäpä isältä tai äidiltä, leikkirattaat,joita koko lapsenvoimallamme lähdemme kiidättämäänkodin pihamaalla, tai tuvan permannolla. Usein me silloinolemme niin pieniä, ettemme jälkeenpäin enäämuista ihmeellistä tapausta lapsuudessamme, jolloinjuoksimme leikkirattaita vetäen ja onnesta nauroimmeja huusimme. Usein me kuitenkin tämän muistammekin.Ja aina kun näemme jonkun lapsen — hän saa olla ventovieraskin— kaupungin puistikossa tai maaseutuisellatiellä, ilon valtaamana vetävän pieniä rattaitaan, niinmeille tulee se voimakas mielikuva, että mekin kerranjuuri noin olemme leikkineet, noin riemullisesti, noinviattomina.On yhdentekevää, ovatko meidän leikkirattaammevanhan vaarin kömpelöä tekoa, vai ovatko ne keveäätehdastyötä. Syvällä tunnossamme me vaistoamme, ettänyt se alkaa. Elämän leikki alkaa. Itse Elämä on nytvaljastanut meidät rattaiden eteen ja näin ihanaa se on!Emme vielä aavista mitään elämän kuormasta. Tuollaistenleikkirattaiden ympärillä tapahtuu aina ihmeitä. Joskylän vaimo, joka tulee äitiä tervehtimään, pyytää:otathan minut rattaillesi, niin me empimättä kutsummehäntä asettumaan. Emme lainkaan käsitä sellaista asiaakuin että rattaamme ovat pikkuruikkuiset. Me voimmeniillä kuljettaa vuoren, jos meidän iso veljemme niinsanoo. Meidän rattaillemme mahtuu kourallinen hiekkaakodin pihamaalta ja se on meille puhdasta kultaa.522

Me kasaamme siihen pienin käsin kuloheinää, ja ruohonkorsion meille valtikan veroinen. Kapea pariraidejää siihen paikkaan, missä me kuljimme.Sitten myöhemmin avautuvat silmämme. Leikkirattaatovatkin toden palveluksessa ja me, entisetlapset, olemme valjastetut kuorman eteen. Elämänleikki on käynnissä ja näin vaikeaa se on! Keveät pienettehdasrattaat särkyvät helposti, törmätessään esineitävastaan, ja keveästi ne vaihdetaan uusiin. Kömpelötleikkirattaat, jotka sydänmaiden vanhat vaarit ovat valmistaneet,kestävät valjaissaan. Joskus vaaditaan sellainenmahti kuin kokonainen Uusi Aika ennenkuin nemurskautuvat.Se kotiseutu, jolla Uuno Kailaan lapsuus ja nuoruuskuluivat sijaitsee kaukana Itä-Hämeessä, kolmen pitäjän,Hartolan, Heinolan ja Sysmän rajoilla. Morsiussaatot ovattäällä helposti kulkeneet pitäjänrajojen yli, vaikka tietovat olleet vain jalan kuljettavia polkuja. Vanhat sotatietmutkittelevat näiden seutujen ulkopuolella eikä siihenaikaan päästy Kailasten rustholliin enempää kuinHonkapään taloihinkaan paitsi jalan tai selkähevosella.Talvella ajettiin kinosten halki saarten poikki, järvienja niittymaiden yli. Laajojen saloseutujen helmassa elelihiljainen harva asutus. Tavat olivat vanhanaikaiset jaankarat, elinehdot vaativat ahkeruutta ja kieltäymystä.Kun aikojen aamuna luonnonmullistukset olivat liikutelleetvuorimassoja, niin olivat kivet siltä kohdalta mitänyt sanomme Salpausseläksi, vierineet Itä-Hämeen puolelleja sileät kauniit aukeamat jääneet Uudellemaalle.Kailasten ja Honkapäiden talot ovat näistä kiviantimistasaaneet runsaan osansa, joskaan ei niitä luonnonkauneuksia,mitä ihailemme Päijänteen välittömässä läheisyydessä.Sen sijaan on ykstotinen sydänmaanseututäällä kolmen pitäjän rajamailla tunnettu runsaasta floorastaan.Lukemattomat — osittain harvinaisetkin —luonnonkukkaset rehoittavat riuttaisessa mullassa, tehdensuvisen maankamaran satumaiseksi. Ja niissä tähkäpäissä,mitkä täällä hien ja vaivan kautta kutsutaanesiin kivien kyljistä, on tykkänään toinen sisällys kuintähkäpäillä siellä, missä peltoaukeat ovat sileät ja avarat.Täällä on jokainen tähkä persoonallisuus.523

Täällä vuollaan leikkirattaatkin raskaiksi kuin sukupolviavarten ja vanhojen talojen vaarit ja muorit seuraavatnousevaa polvea hiljaisin rukouksin.Noin neljäkymmentä vuotta sitten vietiin Hartolanpuolelta jykevästä Honkapään talosta nuori emäntä Kailastenrustholliin Heinolan puolelle. Kailasten ainoapoika — tämänkin vanhemmat alkuaan hartolaisia —lienee sinä kesänä tavallista useammin matkannut Honkapäänohitse myllylle tai kauppapuotiin ja kujallatavannut Honkapään totisen ja ankaraan henkeen kasvatetunOlga-tyttären. Eräänä päivänä oli Olga sitten tullutkujalta ja sanonut nuorelle sisarelleen: »nyt minäsain sormuksen», ja rientänyt viemään sormustaankamarin piironginlaatikkoon. Mutta Kailasten poika olikomea ja solakka nuori mies ja levottomampaa vertakuin honkapääläiset.Hän ryhtyi heti häiden jälkeen rakennustöihin, vanhapäärakennus hajoitettiin, antaakseen tilaa uudelle, jatilapäisesti asuttiin piharakennuksessa, jonka ikkunaruutuihinkirsikkapuiden oksat löivät.Nuorenparin ensimmäisinä vuosina avattiin kirkkomaallakolme pientä hautaa ottamaan vastaan sen kolmeaensimmäistä lasta. Uuno jäi eloon. Hän olikin ainoa,joka Honkapään Olga-tyttären monista pienistä lapsistajäi maailmaan, kun vielä nuori äiti siirtyi hautausmaahan.Ne syntyivät niin tiheään ja kuolivat niin pian.Varsin pienenä vietiin orpo Uuno sitten isänsä kodistaHonkapäähän, vaarin ja mummon hoitoon.Honkapään tuvasta ja pihamaasta tuli niinmuodoin setanner, mille Uuno Kailaan leikkirattaat piirsivät pienetpariraiteensa vanhaan hirsipalkkiin tai kukkanurmeen.Hän kasvoi nyt monilukuisen perheen keskuudessa —tähän suureen kantakotiin oli otettu muitakin orvoksijääneitä lapsenlapsia — ja se mummo, joka täällä lahjoittiUunolle rakkautensa, jopa kuvista päättäen kasvonpiirteenäkin,tuntuu olleen tavallista syvemmässämerkityksessä kodin sydän. Uunonkin rakkauden hänvoitti. Hänestä tuli hänen vaalijansa ja esirukoilijansaja varmaan hän läpi lapsuusajan korvasi Uunolle äidinja sisarusten varhaisen menetyksen. Niin kauan kuinmummo eli, olikin herkällä pojalla asiaa kotiseudulle.524

Ei ollut kodin syy, että hän nyt siitä vieraantui. Hänoli maailmalla kohdannut itse Uuden Ajan.Tämä Uuno, niin toisenlainen kuin suvun muut lapset,oppi lukemisen hyvin varhain, siinä sivussa vain,kun sitä opetettiin muille. Ja vaikka hän oli kaikkeinpienin, tunnustivat muut pojat hänelle eräänlaisen johtaja-aseman.Kansakouluaikanaan luki hän läpi pitäjänlainakirjaston ja läksy kirjoihin hän katsoi vasta koulutiellä.Tarvittiin siinä tyttärenpojassa harvinainen kiintymyskirjoihin, ennenkuin Honkapään viisas, taloudellinenja voimakas vaari päätti kustantaa hänet opin tielle.Varsin varhain lienee poikanen vaihtanut leikin toteen,nähnyt monet ristit sukunsa haudoilla ja tuntenut yksinäisyytensä.Varsin varhain lienee hän elämänsä rattaillatuntenut sen kuorman, joka on niin monen mietiskelijänosa: risti!Mutta alkaen Golgatan suuresta ristinpuusta, joka kahdenvuosituhannen aikana oli lääkinnyt sairasta, syntistäja ikävöivää ihmistä, on jälkeenpäin ja pientenkin ristinpuidenympärillä tapahtunut ihmeitä.Uuno Kailaan elämänrattaille laskettu ristinpuu alkoiviheriöidä ja kantaa kukkaa, ja jota kipeämmin se painoi,sitä ihmeellisemmiksi kävivät kukkaset. Ja mieskielsi suullaan, mutta ei päässyt irti sisimmästä itsestään,johon sukupolvien usko Golgatan Ristiinnaulittuunoli vuodatettu. Ja samalla kun hän poltti itseään poroksi,näki hän »sen vanhan vaimon silmät» alati edessään.Ja mies meni kuolemaan, mutta hänen kukkivaristinpuunsa jäi. Ja Uuden Ajan lapset löytävät hänessänyt veljensä ja tulkkinsa ja kohottavat ikävöivät katseensaRistin ihmettä kohden.525

RAUMAN POIKA ALFRED KORDELINNiinkuin maailmansodan tapaukset alkoivat Sarajevonmurhalla, niin antaa alkusysäyksen Suomen punaiselleliikkeelle murha Mommilassa marraskuun 7 p:nä 1917.Omistaja, maanviljelysneuvos Alfred Kordelin oli edellisenäpäivänä, pienen omaisten ja ystäväin piirin ympäröimänä,viettänyt yhdeksättäviidettä syntymäpäiväänsä,ja tunki hänen kotiinsa silloin rosvojoukko — ensimmäinenniitä monia, jotka sittemmin tuona vuonna tuhosivatSuomen koteja —, tehden hänestä ensimmäisenuhrinsa, ensimmäisen niitä monia, jotka tämän kohtalokkaanvuoden aikana Suomessa saivat väkivaltaisenkuoleman. Tuoreessa muistissa säilyy Suomessa alatiMommilan kaamea syntymäpäivänvietto ja tuskinpa milloinkaanlähtee Mommilan nimen yhteydestä se kaiku,minkä tapahtumat marraskuun 7 p:nä 1917 siihen syövyttivät.Mommilalla alkaa vähitellen suomalaisen korvissaolla jotakin siitä mitä Laukollakin on: viaton ihminensai siellä surmansa mielettömän raivon kädestä.Vapaussodan vuosien kestäessä tosin on monen suomalaisentalon nimeen liittynyt viattoman kärsimyksenmuisto, mutta Mommila pysyy sittenkin rivissä ensimmäisenä.Niinikään on laatuaan ainoinen se persoonallisuus,jonka punakapina vaati ensimmäiseksi uhrikseen,se rikas mies, joka oli tehnyt kaikkensa saattaakseentyöväelleen ja alustalaisilleen hyvät olot ja jonka jälkisäädöshänen kansalleen määräsi sivistystarkoituksiinkymmeniä miljoonia.Alfred Kordelin oli odottamalla odottanut viidettäkymmenettäsyntymäpäiväänsä, saadakseen silloin alkaajakaa aineellisista saavutuksistaan kansalleen. Hän oli526

valmistamalla valmistanut suunnitelmia lahjoitustensaluovuttamisesta. Mutta hän ei koskaan nähnyt odotettuapäivää. Hänen elämänsä katkaistiin vuotta ennen. Suomalaisellayleisöllä ei ollut tilaisuutta juhlia runsaskätisintälahjoittajaansa — Alfred Kordelinille lienee tuskinhänen eläessään pidetty yhtään kiitospuhetta, vaikkahän hiljaisuudessa paljon auttoi sekä yksityisiä että laitoksia.Hän ei ollut mukana viidentenäkymmenentenäsyntymäpäivänään, jonka hän mielellään olisi halunnutelää. Mutta hänen työnsä saavutukset jäivät hänen kansansakäsiin ja takaavat jatkuvasti suomalaiselle sivistykselletukea.Kuka oli sitten tämä Alfred Kordelin, tämä suurlahjoittaja,joka kuoli murhaajan luodista maantielle?Me tiedämme, että hänen isänsä, perin hyväsydäminen,hiukan viinaanmenevä raumalainen merimies, Alfredpoikansavielä ollessa pienenä, purjehti puosmanninavaltamerillä, ollen silloinkin poissa, kun hänen toinenvaimonsa, Alfredin äiti kuoli. Poikasella oli kova lapsuus.Kolmivuotiaana hän joutui vieraiden hoidettavaksija pian saivat lapset äitipuolen, joka kohteli heitä niinkovasti, että kun isä hänen kuoltuaan vielä neljännenkerran meni naimisiin, lapset pelon vallassa odottivatuutta kärsimyksen aikaa. Koti, jossa Alfredin äidineläessä oli vallinnut järjestys ja verraten huoleton elämä— oma lehmäkin oli perheellä ollut —, köyhtyi köyhtymistäänja kävi niin ilottomaksi, että lapset varhainalkoivat pyrkiä pois elättämään itseään omin avuin. Kaikestapäättäen on raumalainen merimies Fredrik VilhelmKordelin ollut herttainen, mertansa rakastava mies,joka hellyydellä muisteli perhettään ja kotiaan eikä koskaanunohtanut kaukaisilta matkoiltaan tuoda lapsukaisilleenpieniä lahjoja: tauluja, huiveja, huuliharppuja jamuuta senlaista. Äiti taas oli hiljainen, uskonnollinen,siisteyttä rakastava ihminen, jonka muisto aina säilyiAlfred Kordelinin mielessä kirkkaana ja lämpimänä.Alfred Kordelin käy valmistavaa kansakoulua, kunhänen setänsä, raatimies Kordelin, tuntien pojan tukalanaseman kotona, toimittaa hänet seuralaiseksi »Sokki­Palmrothille», sokealle ukolle, joka kaupustellen kiertääLänsi-Suomea aina Ahvenanmaata myöten. Hyväpäinen527

tiedonhaluinen poika näkee retkillään sokean vanhuksentaluttajana maailmaa ja saa viisaalta vanhukselta neuvoja,sellaisia kuin: ole aina rehellinen, opi tulemaan toimeenomillasi, myö ensin nuppineuloja ja kengännauhoja,niin opit vähitellen myömään muutakin. Sokki-Palmroth oli itse elävä esimerkki siitä, että näillä keinoillapääsee pitkälle. Hän oli lainarahoilla ostanutensimmäiset rihkamansa ja nyt oli hänellä kolme pientäpuotia eri haaroilla Länsi-Suomea. Puotipaikoilla viivyttiintietysti retkeillessä jonkin aikaa, mutta minnekäänei Sokki-Palmroth asettunut. Vielä kuului hänenopetuksiinsa pojalle, jota hän rakasti miltei lapsenaan:karta naisia ja väkijuomia.Sokki-Palmroth oli ollut Alfredille ystävällinen josinä kovana aikana, jolloin hän oli kotona. Hän olisokean tunteellisin käsin sivellyt lasta kiireestä kantapäähänasti, koetellakseen, milloin hän kykenee hänensaattajakseen. Suhde sokean vanhuksen ja köyhän raumalaisenpojan välillä oli siis muodostunut sekä helläksiettä luottavaiseksi, ja painuvat sokean opetukset syvällelapsen sieluun. Äidin luonteen perintönä oli pojan mielessäotollinen pohja näille opetuksille. Isän luonnonrakkaudenperintöä taas aavistamme kymmenvuotiaassapojassa, kun hän tullessaan Sokki-Palmrothin kanssaKultarantaan vastapäätä Naantalia, niin ihastui paikankauneuteen, että huudahti: tänne jos saisikin rakentaakotinsa!Salaperäiset vaistot vaikuttavat tässä merimiehenpojassajo varhain eivätkä ne koskaan häntä heitä, niinkäytännöllisille aloille kuin hänen elämänsä kääntyykin.Kerran ilmoittaa hänelle muuan ennustaja-eukko, ettähän tulee hyvin rikkaaksi ja kuolee maantienojaan. Tämäennustus kävi lapselle miltei uskonkappaleeksi. Häntiesi tulevansa rikkaaksi ja hän tahtoi tulla siksi. Ehkäpäunohtui vaihtelevien vaiheiden kestäessä ennustuksentoinen puoli. Viikkoa ennen kohtalokasta syntymäpäivääoli Mommilassa pudonnut seinältä suuri peili ja olitämä tapaus vaikuttanut kuin paha enne sekä talon herraanettä muihin väkiin. Kun sitten rosvot syntymäpäivänjälkeisenä päivänä vaativat sekä herraa että hänenvieraitaan vankeina seuraamaan itseään, oli Alfred Kor­528

delin sanonut vanhemmalle veljelleen: »Isä parka» —hän kutsui häntä tässä isäksi —, »että sinun pitikin tullatänne kuolemaan!» Ja kun Mommilan herra sitten rosvojenvankina, pienen ystävä joukon seurassa, neljäntenäkymmenentenäyhdeksäntenäsyntymäpäivänään ajoivaunuissaan kohti tuntemattomia kohtaloja, niin muistikohän silloin tietäjäeukon ennustusta, joka päättyikuolemaan maantienojassa? Alfred Kordelin oli olluthyvin äänetönnä ja hyvin kalpeana. Aavistiko hän kuolemanhetkensätulleen?Joka tapauksessa vanhan vaimon ennustus kannustihäntä läpi elämän. Se teki hänet varhain kunnianhimoiseksi,hän ei tyytynyt pieniin saavutuksiin eikä mihinkäänkeskinkertaiseen. Hän tavoitti suurinta ja parasta.Yhtä tärkeäksi kuin vanhan vaimon ennustus, tulivathänelle Sokki-Palmrothin opetukset: hän tahtoi ollarehellinen ja hän tahtoi tulla toimeen omillaan. Siinätavassa, jolla hän myöhemmin heittäytyy uhkarohkeisiinliikeyrityksiin, on jotakin unissakävijän vaistomaisestavarmuudesta. Tämä todellisuuden ja käytännöllisyydenmies eli pohjimmiltaan eräänlaista unielämää. Hän näkiunia, hänellä oli aavistuksia. Ennen maailmansodansyttymistä hän unissaan näki hyvin elävästi, miten paljonmiehiä kaatui ja hän heräsi unestaan tykkien paukkeeseen.Aavistiko hän myöskin nälän olevan tulossa,kun hän sodan syttyessä, jolloin kaikki muut maanviljelijätsanoivat irti työväkeään, ilmoitti ottavansa Mommilaanrajattoman määrän työmiehiä raivaamaan uudismaata?Vai vaistosiko hän, että työpalkat suunnattomastikohoaisivat? Joka tapauksessa oli Mommilassa todellakoko sulan ajan työssä kolmattasataa miestä. Usein hännäki unissaan kaukaisia maita, joissa ei hän koskaanollut käynyt. Varsinkin kangasti hänen mielessään Aleksandriapalmulehtoineen. Hän ei koskaan tullut Aleksandriaan.Laajat afäärit kotona eivät antaneet hänelleaikaa kuin parin kolmen viikon matkoihin Euroopassa.Mutta niitä hän teki joka vuosi, saaden siten sammuttaasitä kaukoikävää, mikä lakkaamatta asui merimiehenpojassa. Niinikään ei hän koskaan päässyt merenkaipuustaan.Hän rakasti suurta Mommilaansa, jonka vainiotaaltoilivat kuin meri, mutta iloitessaan tästä vilja-34 — Talvio, Kootut teokset XII 529

meren lainehtimisesta, kaipasi hän sittenkin alati isänsäelementtiä, merta. Ja vaikka hänellä myöhemmin olimonta kiinteimistöä, joille hän olisi voinut asettua elämäänlevossa, pysyi hänen varsinaisena kotinaan rautatievaunu.Tuskinpa hän lienee matkustanut yksin asioidenvuoksi. Eiköhän liene ollut yhtä paljon merimiehenpojan vaihteluntarve, joka ajoi tätä raumalaissyntyistämiestä toiselta laidalta isänmaata toiselle. Hän tahtoitulla rikkaaksi, hän oli asettanut rikkauden saavuttamisenpäämääräksi, mutta eikö liene tämä nerollinen liikemies-maanviljelijäja alati tiedonhaluinen todellisuusihminen,kootessaan rikkautta, itse asiassa yhtä paljoniloinnut pyrkimisen jännittävyydestä, keksimistarpeentyydyttämisestä ja ennen kaikkea tarkoitusperistään, joihinhän kerran tahtoi luovuttaa varansa, nimittäin viidentenäkymmenentenäsyntymäpäivänään, marraskuun6:ntena päivänä 1918.Alfred Kordelinin määrätietoiseen pyrkimykseen viittaamuunmuassa se seikka, että hän siitä lähtien, jolloinhän jotakin omisti, yhä uudelleen teki testamenttinsa.Ennen jokaista ulkomaanmatkaa hän teki jälkisäädöksen.Ja aina samaan suuntaan: yleisten isänmaallisten jasuomalaisten tarkoitusten hyväksi. Suomalaisen kulttuurin,tieteen ja taiteen avustaminen olivat aina hänenpäämääränsä. Lähempiin määräyksiin viitataan testamenteissaaina, vaikka nämä lähemmät määräykset jäivättekemättä. Viimeinen testamentti on tehty huhtik.3:ntena päivänä 1917.Tässä jälkisäädösten laatimisessa tunnemme myöskin,miten läheinen kuolemanajatus on ollut Alfred Kordelinille.Ihmiset näkivät liikemiehen lakkaamatta matkoilla,he näkivät hänen kuumeisen kiireensä, kuulivathänen heittäytyvän yrityksestä yritykseen, milloin tehneenvararikon, milloin voittaneen huimaavia summia.He luulivat ehkä myöskin hänen koko sielullaan olevankiinni näissä voitoissa tai tappioissa. Miehellä, joka hartaastisäilytti sydämessään varhain kuolleen äitinsäkuvaa ja joka piti tämän vainajan uskontoa pyhänä, olikuitenkin mielessä muutakin. Hän kävi uskollisesti rakennuttamassaanMommilan kirkossa ja jouluaamunateki hänen vierasjoukkonsa ja koko väkensä hänelle seu-530

aa kirkkoon. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei elämäpääty ihmisen maalliseen vaellukseen ja otti sen ainalukuun.Alfred Kordelinin miljoonat eivät ole kootut sotakeinottelunkeveään tapaan. Ne ovat joustavan lahjakkuuden— etten sanoisi innostuksen — ja sitkeän työn tulos.Ulkoapäin oli Kordelin saanut osakseen sangen vähän.Hänen koulutietonsa supistuivat alemman kansakoulunkurssiin. Liikemiessivistyksensä sai hän Sokki-Palmrothiltaheidän retkillään, ja käytännöllisen puolenhänen tiskiensä takaa. Kun hän nuoremman veljensähyväksi luopui kuljettajatoimestaan sokean palveluksessa,yritti hän antautua isänsä ammattiin, ja meni, huomattuaanitsensä siihen sopimattomaksi, puusepänoppiin.Vasta siinä hän keksi varsinaisen kutsumuksensa: kauppiaanalan, ja valmisti nyt itse kaluston ensimmäiseenkauppaliikkeeseensä.Raumalla, pienessä matalassa laitakaupungin puodissa,19-vuotias kauppias alkoi myydä sekatavaraa, ja myöskinompelukoneita ja kelloja, joita hän oli hankkinutLyypekistä, aluksi Sokki-Palmrothin lainaamilla varoilla.Myöhemmin suureni liike ja siirtyi Kalatorille. Muutamanvuoden kuluttua oli Kordelinilla sivuliikkeet Eurassa,Taipaleessa ja Säkylässä, ja kulki näiden sivuliikkeidenvälillä paikkakunnan ensimmäinen puhelin.Kordelinin kauppa Raumalla oli vakituisesti auki kellokuudesta aamulla kello yhdeksään illalla, mutta huoletisaivat hyvät kaupunkilaiset puoliyöhön asti tulla sinnetekemään pienimpiäkin ostoksiaan. Mitä ystävällisimminkohteli nuori kauppias aina liiketuttaviaan. Viiden penninostos tuottaa lapsille kaupanpäällisiksi karamelleja,miehille tupakkaa ja ryypyn, naisille nenäliinan tai lasihelmelläkoristetun sormuksen. Puoti oli aina, ikäänkuinkilpailijain harmiksi, täynnä väkeä. Mutta kunlauantai-ilta tuli, suljettiin ovet ja luukut tarkalleen janyt piti väsymätön nuori kauppias ypöyksinään suursiivouksenliikehuoneustossaan: hän lakaisi, pesi ja pyyhkitarkkaan kaikki paikat laesta lattiaan saakka, sekä järjestihyllyt. Tämän tapahduttua hän pani kuorman täyteentavaraa ja lähti läpi yön viemään sitä sivuliikkei-531

siinsä. Maanantaiaamuna varhain hän jälleen seisoi tiskintakana raumalaisessa liikkeessään.Jokunen meillä muistanee vielä n.s. »kellokirjat», nuolaajat romaanit, mm. Dumas'n, joita eräs porilainenkauppias vihoittain julkaisi, antaen tilaajilleen lahjaksikelloja. Tämän porilaisen kauppiaan asiamiehenä toimiKordelin, ryhtyen myöhemmin itse Raumalla julkaisemaanMuskettisotureja. Hyväsydämisyydessään tuli hänkuitenkin etukäteen antaneeksi kelloja Muskettisoturientilaajille, kaikki eivät sen jälkeen enää lunastaneetkaanvihko jaan ja yritteliäs nuori mies joutui vararikonpartaalle.Varoja ei Kordelinilla sanottavasti ollut ennen vuotta1900. Mutta sen jälkeenkään eivät vaikeudet hänen liikeelämässäänsuinkaan loppuneet. Uhkuen tarmoa, työiloaja ennen kaikkea alotteita, vastoinkäymiset vaan kannustivathäntä. Niinpä hän nyt perusti liikkeitä eri osiinmaata, osti tehtaita ja uusi niiden koneet, osti metsiä jamaatiloja, sanalla sanoen: pani elämää liikkeelle kaikkiallaminne tuli. Rahalliset vaikeudet olivat usein niinsuuret, että Kordelin myöhemmin lausui, muistellessaantätä aikaa, ettei hän enää mitenkään jaksaisi elää sitäuudelleen. V. 1903 osti Kordelin Mommilan kartanonsekä sen jälkeen enemmistön Jokioisten kartanon ja siirappitehtaanosakkeista, rautatehdas Ferrarian, suurenmäärän laivaosakkeita kotikaupungissaan, sekä Reposaarensahalaitoksen siihen kuuluvine maatiloineen. Reposaarensaha oli ulkomaalaisissa käsissä ja Kordelin tahtoisaada sen suomalaisiin. Näitä jättiläiskauppoja tehtäessäolivat vastustajat ja kilpailijat monesti nujertamaisillaanrohkean miehen. Niinpä koetettiin saada pankitkieltämään häneltä luoton. Kordelin muisteli sittemminaina kiitollisuudella niitä muutamia miehiä, jotkaäärimmäisellä hädän hetkellä auttoivat häntä.Kuvaavaa on, että se arvonimi, jonka yhteiskuntaAlfred Kordelinille antoi, ei ollut »kauppaneuvos», kutenolisi edellyttänyt tällaiselle suurliikemiehelle. Hänestätuli »maanviljelysneuvos».Sitten kun Kordelin oli myynyt arvokkaan kartanonlähellä Viipuria, missä mm. oli erinomainen polttoturvesuo,kiinnitti hän maanviljelysharrastuksensa Mommi­532

laan ja piti tätä taloa kotinaan. Kartanon viljelyksetkäsittivät paitsi torpparien viljelyksiä, 300 ha alan. Niitäryhdyttiin heti laajentamaan. Säännöllisinä ilmoituksinaluettiin tästäpuolin lehdissä: »Kuokka- ja ojamiehet saavatedullista työtä Mommilan kartanossa, osote Oitti.»Lähes 1000 hehtaarin mittaan oli Mommilan isäntä ehtinytlaajentaa viljelysalueensa, kun kuolema herpauttihänen kätensä. Karja oli tänä aikana ehtinyt 150 kappaleestakasvaa 500:ksi, sen vuosituotanto 300 000 litrasta800 000. Jalostettu karja vaati hyvät suojat ja huolellisenruokinnan. Rakennettiin kaksi kaikinpuolin tarkoitustaanvastaavaa navettaa, toinen pää-, toinen ulkotilalle.Muutenkin rakennettiin paljon, sillä maanviljelysneuvostahtoi, että talo joka suhteessa olisi vankka.Työväen asunnot järjestettiin niin, että joka perheellä olioma eteinen, keittiö ja kamari. Vanhuudenkotia iäkkäillepalvelijoilleen suunnitteli »neuvos» Mommilan järvenrannalle ja kauniiksi piti tämä koti rakennettaman -kin. Kuolema kuitenkin ehkäisi tämänkin suunnitelmantoteuttamisen.Suurin kustannuksin oli Mommilaan toimitettu sähkövaloja saatettiin alustalaisetkin siitä osallisiksi. Siinämäärin helposti perehtyi Kordelinin käytännöllinen älyaivan outoihin aloihin, että hän saattoi neuvoillaan, huomautuksillaanja suunnitelmillaan hämmästyttää ammattimiehetesimerkiksi maatalouden alalla. Haluten ollamukana harjoittamassa Suomen pääelinkeinoa ja laajentamassaisänmaan viljelystä pani Alfred Kordelin kiinnipaljon pääomia ja harrastusta Mommilan ja Jokioistenmaihin. Hän ei ehtinyt saada niistä sanottavasti rahallistavoittoa, mutta sen sijaan hän ehti kantaa maanviljelijänvastoinkäymiset ja iloita maanviljelijän ilot.Kultaranta, johon poikanen Alfred Kordelin Sokki­Palmrothin kanssa kerran oli joutunut, tuli maanviljelysneuvosKordelinin omaksi v. 1910. Tila oli palstoitettueikä siitä ollut maanviljelystilaksi. Sen sijaan houkutteliKultarannan harvinainen luonnonkauneus toisenlaisiinsuunnitelmiin. Etevän arkkitehdin johdolla kohosikalliolle vastapäätä Naantalia graniittilinna ja ympäristöäryhdyttiin koristamaan sen tyylin mukaisesti. Suunnitelmienlaajuutta kuvaa, että Ruotsista oli tilattu seit­533

semäntuhatta ruusupuuta. Täällä tahtoi Kordelin tyydyttääkauneudenikäväänsä, täällä tahtoi työntekijälevätä, täällä hän näki ikävöimänsä meren. Istutuksiatehtäessä seurasi Kordelin mieskohtaisesta työtä. Hänhelli jokaista vaivaispuuta Kultarannan kalliolla, varjellen,ettei taiteellista suunnitelmaa toteutettaessa luontoaloukattaisi. Kun työmiehet huomauttivat, että mitänoista, otetaan pois ja pannaan sijaan kunnolliset kasvit,niin isäntä pelasti pieniä rohkeita puita, jotka karustamaastaan ponnistivat ylöspäin, aivan kuin hän olisi tuntenutniissä jotakin sukulaista. Lieneekö hän ajatellutitseään ja muistellut niitä monia, jotka ankarasti taistelevatelämänoikeuksiensa puolesta. Mommilassa oli vallinnuttavallinen porvarillinen maku, Kultarannassa olikaikki valikoitua ja hienostunutta. Kordelin iloitsi Kultarannastaanja toivoi saavansa elää niin kauan, ettänäkisi sen valmiina. Tämä toivo ei toteutunut.Suhteessaan kanssaihmisiin oli Kordelin ystävällinenja hyväntahtoinen. Se vetovoima, mikä aikoinaan olituonut ostajat hänen matalaan kauppaansa, ei ollut laskettua,puoleensa houkuttelevaa ystävällisyyttä. Se olihänen luonnollinen hyvänsuopuutensa ja iloisuutensa.Omaistensa kanssa hän eli ystävällisissä väleissä jakokosi heitä mielellään ympärilleen juhlapäiviksi jalepohetkiksi. Vanhoja tuttaviaan Raumalla hän muistilahjoilla ja kävi usein heitä tervehtimässä. Isänsä ammatinhän säilytti lämpimässä muistossa, avustaen merimiehiäja merimieslähetystä. Naimisiin ei hän ollut»ehtinyt», selitti hän leikillisesti. Nuorena hän kylläiloisesti otti osaa tanssiin ja tytöt ihastuivat häneen helposti,mutta hän puolestaan joutui läheiseen suhteeseenainoastaan jonkun vanhemman sukulaisnaisen kanssa,joka hoiti hänen talouttaan ja piti hänestä äidillistähuolta. Äidin kuva säilyi pyhänä hänen sydämessään.Tämä äiti, joka oli pitänyt lapsuudenkodin järjestyksessä,pysyi hänen naisihanteenaan ja nainen saavuttihänen arvonantonsa vain mikäli hän pystyi niihin tehtäviin,mitkä äiti-vainaja oli niin tunnollisesti hoitanut.Kilpailijoitaan ja liiketuttaviaan ei Kordelin kadehtinuteikä vihannut. Koston ajatus oli hänelle yleensä vieras.»Kyllä iso Isä rankaisee», oli hänen tapana sanoa.534

Hän taas pysyi liiketuttavilleen arvoituksena. He heräsivätusein näkemään jonkin kaupan edut vasta, kunKordelin oli tuon kaupan tehnyt. Silloin kun mainittukauppa oli heidän käsiensä ulottuvilla yhtä hyvin kuinhänenkin, eivät he tehneet sitä. Kordelinia johti kauppaasioissavaisto, joka pettämättömyydessään muistuttaamiltei eläimen vainua.Hän sääli köyhiä ihmisiä ja auttoi mielellään niitä,jotka pyysivät häneltä apua. Hiljaisuudessa hän avustitaiteilijoita ja opiskelijoita, seuraten heidän kehitystäänja iloiten heidän menestyksestään. Kiitollisena hän vastaanottiheiltä kirjeen, jos he muistivat hänelle kirjoittaaja kertoa harrastuksistaan. Kerran tapahtui, ettämuuan mies, jota hän oli auttanut, käytti luottamustaväärin — väärentäen hänen nimensä. Tämä loukkasiKordelinia siinä määrin, että hän oli valmis panemaanlikoon koko omaisuutensa, saadakseen petoksen näytetyksitoteen. Hän oli paljon pitänyt tuosta köyhästäpojasta. Nyt hän otti hänen kuvansa albumistaan jarepi sen kappaleiksi.Iloisena, valoisana ihmisenä Kordelin luottaen lähestyityöväkeäänkin. Kun hän tuli taloilleen, puhutteli hänjokaista, joka vastaan sattui, kysyen kuulumisia. Riitaaei hän sietänyt, kaikkea melua hän karttoi. Hän ei juurimilloinkaan kiihtynyt eikä käyttänyt kirosanoja. Sensijaan hän valoisasti nauroi ja kun hän tuli työmaille,sai hän kaikki hyvälle tuulelle. Hän ei koskaan äkkipikaisestimoittinut työmiestensä työtä. Jos hän näkivikoja tai puutteita — eikä hänen silmältään sellaisetjääneet salaan —, niin hän kutsui puheilleen työnjohtajanja teki hänelle huomautuksensa.Yhteisiä perhejuhlia vietettiin Mommilassa määrättyinäpäivinä vuodessa, kuten jouluna, juhannuksena jaisännän syntymäpäivänä. Silloin oli työväen joukkokoolla vaimoineen, lapsineen. Juhannuksena poltettiinyhdessä kokko, jouluna paloi kuusi ja jaettiin lahjoja.Marraskuun kuudentena päivänä kuului ohjelmaanmyöskin lyhyt tanssi. Aina oli runsaasti kestitystä jahyvää tuulta. Jos joku alustalaisista oli sairaana, ottiisäntä selkoa taudista ja toimitti apua.Mommilaan tullessa kävi maanviljelysneuvos heti läpi535

tallit ja navetat ja katsoi, että jokaiselle talon eläimelletapahtui oikeus. Mitään loistohevosia ei talossa ollut,hän ei ratsastanut — niinkuin ei hän metsästänytkään—ja vaunuhevosia käytettiin myöskin työhön.Suurin osa Kordelinin liiketuttavia kuului maammeruotsia puhuviin. Itse hän huonosti osasi ruotsia eikämitään ulkomaalaisia kieliä. Hän puhui ruotsia latoensanat perätysten niitä taivuttamatta, eikä koskaan kirjoittanutruotsalaista kirjettä. Yleensä hän kirjoittimahdollisimman lyhyesti, siliä kaiken piti mennä nopeaan.Hän oli kiitollinen jokaisesta ystävällisyydenosoituksesta,mikä hänen osakseen tuli ja säilytti uskollisestipienetkin muistoesineet, mitkä hänelle oli annettu.Hän iloitsi, kun tapasi kukkia työpöydällään ja makuuhuoneessaan,jotka molemmat olivat yksinkertaisimmathänen talossaan. Hän eli ystävällisissä suhteissa ihmisiin,hänellä oli harvoja ystäviä eikä yhtään aivan läheistä.Musiikkia Kordelin suuresti rakasti ja pahoitteli, etteiollut saanut oppia soittamaan. Konserteissa hän kävi,milloin vain ehti. Teatteriin hän meni pääasiassa katsomaankomedioja, saadakseen liikeasiat pois mielestään.Vanhaa näytelmää rikkaasta miehestä, »Jokamiestä» hänkävi katsomassa monta kertaa. Näytelmä oli tehnythäneen syvän vaikutuksen.Ihmiset näkivät tanakan, samalla ystävällisen ja sulkeutuneenmiehen, hyvin puettuna, usein kukka napinlävessä,liikkuvan kadulla, tai istuvan rautatievaunussa.He tuskin tiesivät hänen nimeään. Liikemaailma tiesihänen nimensä ja tunsi hänet, mutta lakkasi tuskinihmettelemästä ja kadehtimasta häntä. Henkisen työnSuomi tutustui häneen vasta hänen kuoltuaan. Kuitenkinjäi raumalainen merimiehenpoika Alfred Kordelin, jostatuli suomalaisen kulttuurityön suurin tukija, pohjimmiltaanarvoitukseksi niillekin, jotka olivat häntä lähinnä,niinkuin myös niille, jotka nyt joutuvat osallisiksi hänenantimistaan. Voimaihminen ja uneksija — tämä äärimmäisyyksienyhdistelmä takasi Alfred Kordelinille yksinäisyyden.Hänen syntymäpäiväänsä viettää nyt vuodestavuoteen koko Suomen kansa ja kunnian hohdeympäröi hänen nimeään.1918.536

KREIVI RÜDIGER VON DER GOLTZKun vuonna 1871 kautta Saksanmaan kulki tieto, ettäsota Ranskaa vastaan oli syttynyt, antoi muuan saksalainenisä, maaneuvos kreivi Gustaf von der Goltz, jokasilloin oli matkalla, nelivuotiaan poikansa Rudigerinkäteen sähkösanoman ja käski hänen toimittaa sen sähkösanomatoimistoon.Sähkösanoman oli määrä ilmoittaakotiin Zullichau'iin, että kreivi viipymättä palaa sinne.Lapsi, joka kaikilla vaistoillaan oli tuntenut lähestyvänsodan jännityksen ilmassa ympärillään, tunsi nyt,saadessaan sähkösanoman käteensä, yhtäkkiä outoa vakavuuttaja mieskohtaista vastuunalaisuutta. Oli kuin kokosodan ratkaisu olisi levännyt hänen hartioillaan.Saman sodan kestäessä joutui hän kerran äitinsäkanssa erään rouvan luo, jonka poika oli kaatunutsodassa. Äidin suru teki lapseen lähtemättömän vaikutuksen.Sedan'in taistelun jälkeen valmistautui Zullichaunkaupunki juhlallisesti vastaanottamaan sodasta palaaviaulaaneja. Kaupunki oli koristettu ja maaneuvoksen puolisolle,kreivitär von der Goltzille uskottiin tehtävä ojentaajoukkoja komentavalle everstille laakeriseppele.Kreivitär, vaikka sairaana, oli kuitenkin ottanut vastaantehtävän. Hän seisoi parvekkeella ja hänen pieni poikansaRiidiger oli hänen vierellään. Kun äiti päästi seppeleenjoukkojen etunenässä ratsastavan everstin käteen,otti tämä sapelilleen seppeleen. Juhla humisi yli Zullichaunkaupungin, yli äidin ja lapsen.Lapsi ei koskaan unohtanut näitä kolmea elämystäsodan ajalta: vaaran koko jännitystä ja vakavuutta, sankarikuolemantuomaa surua ja kirkastusta, voiton juh-537

lallisuutta ja iloa. Näissä kolmessa elämyksessä sai hänkäsityksen siitä, mitä sota on ja niistä muodostui tavallaanpohja hänen elämälleen.Lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin ratsastikreivi Rüdiger von der Goltz voitollisten joukkojensaetunenässä erääseen pohjoiseen pääkaupunkiin, joka hänessäjuhli vapauttajaansa. Juhla humisi yli kaupungin,juhla oli kiitollisissa ihmissydämissä. Vapauttaja oli saapunuthädän hetkellä ja pelastanut kaupungin tuhosta.Hän seisoi parvekkeella, ihmismeren aaltoillessa kaduillahiljaisessa kevätsateessa, ja lausui uuden ystäväkansankielellä ne sanat, joihin hän mahdutti kaikki mitä häntälle kansalle toivotti. Hänen toivotuksensa ei ollut tyhjäkorulause. Sillä hän oli tämän pääkaupungin ja tämänkansan vuoksi pannut alttiiksi sotajoukkojensa hengenja oman henkensä. Hän seisoi parvekkeella, katseli kansaaja kaupunkia ja lausui:Eläköön Suomi!Ja kevätilman täytti vuoroin Saksan, vuoroin Suomenkansallislaulu ja vihdoin vanha virsi, joka oli yhteinennäille molemmille kansoille, virsi josta niin Saksan kuinSuomenkin kansat ovat ahdistuksen hetkinä etsineetturvaa:Jumala ompi linnamme,varustus vahva aivan.Tuo päivä kuuluu nyt tämän pohjoisen kansan ja senpääkaupungin historiaan. Se oli Rüdiger von der Goltzinpäivä. Se oli yksi Suomen vapaudenkevään kauneimpiapäiviä.Kokonainen miehentyö, kokonainen ihmisikä lepääsen hetken välillä, jolloin poikanen Rüdiger von derGoltz kotikaupungissaan Züllichaussa, äitinsä vierelläseisoen, näki voitonseppeleen laskeutuvan kotiinpalaavienjoukkojen tielle, ja sen hetken, jolloin kenraaliRüdiger von der Goltz omalla teollaan Suomessa punoiitselleen voitonseppeleen. Se karu henkilöluettelo, jokajokaisessa saksalaisessa päämajassa säilytetään jokaisestasen soturista, tietää kreivi Rüdiger von der Goltzistaesittää pitkän sarjan tekoja. Hän astuu sotapalvelukseenv. 1885, v. 1895 hänet komennetaan suureen yleis-538

esikuntaan, v. 1913 hän tulee everstiksi ja 76 jalkaväkirykmentinkomentajaksi, 1911 hänet määrätään sotaakatemianjohtajakunnan jäseneksi. V. 1914 hän lähteerykmentinkomentajana sotaan Ranskan rintamalle,ottaakseen siellä osaa yhtämittaisiin taisteluihin, mm.joulukuussa Bois St. Manden taisteluun. Koko seuraavanvuoden aikana tapaamme hänet Venäjän rintamallamurtotaisteluissa, takaa-ajotaisteluissa ja mitä nimiäniillä lieneekään, Puolan mailla, Liettuan soissa. Se onkuuma työvuosi ilman levähdystä. Vuosi 1916 tietäätaasen työtä länsirintamalla. Kenraalimme on mukanaRoye-Noyon'in ja Sommen taisteluissa, mainitaksemmevain pari tuttua nimeä pitkästä luettelosta. Vuoden1917 taistelujen joukossa on kaksoistaistelu ChampagnessaAisnella, taisteluja Argonnien metsissä, Chemindes Dames'issa, Courteron'in valtaus, Mavignon'in taisteluym. Käsityksen siitä mitä laatua kreivi Riidiger vonder Goltzin osanotto maailmansodassa on ollut, saaneejonkin verran niistä kunniamerkeistä, joilla hänet onkoristettu. Yllämainittu karu henkilöluettelo mainitseeniitä olevan neljättäkymmentä, joukossa kaikkein korkeimmatsaksalaiset kunniamerkit. Henkilöluettelo päättyysanoihin: Sotaretki Suomeen.Tämän teoista kylläisen sotilaallisen uran taustalla jarinnan sen kanssa näemme kulkevan ihmiselämän iloineen,suruineen niin samanlaisena kuin useimpien ihmistenelämä, ja kuitenkin muutamassa suhteessa aivan erikoisena.Erikoisena piirteenä Goltzin suvussa mainitaanrehellisyys, joka määrää sen toiminnan suunnan.Maaneuvos Gustav von der Goltz oli naimisissa Cäciliavon Perbandhin kanssa, joka kuului vanhaan itäpreussilaiseensukuun. Toisena neljästä lapsesta syntyi kreiviGustav Adolph Joachim Riidiger von der Goltz ZullichaussaOderin varrella joulukuun 8 p:nä v. 1865.Avioliitto oli mitä onnellisin. Ei edes äidin pitkä sairausvoinut viedä kodilta sen iloa. Äiti oli kookas,solakka, kaunis nainen. Hän sairasti kuolemantautiaanjo silloin, kun hän kaupungin ensimmäisenä naisena laskilaakeriseppeleen sodasta palaavien joukkojen jalkainjuureen. Heinäkuun kolmantenakymmenentenä ensimmäisenäpäivänä leikkivät lapset puutarhassa. Tultiin539

sanomaan, etteivät he saa huutaa, koska äiti on hyvinsairas. Pieni Rüdiger unohti sen pian ja huusi ilonsayltäkylläisyydessä. Samassa tultiin sanomaan, että äitioli kuollut. Rüdiger tunsi suurta tuskaa: hän luuli huudollaansurmanneensa äidin. Läpi raskaiden vihreidenuudinten tuli ikkunasta valo kuolinhuoneeseen, kun lapsetastuivat äitinsä vuoteen ääreen. Suru kodissa olisuuri, isä oli sen alle murtumaisillaan.Hän kohdisti nyt kaiken rakkautensa lapsiin ja koettityöllä saada suruunsa helpotusta. Lämmin luonnonystävä,jolle auringonnousu vuoristossa oli suurimpia iloja,teki nyt koko päivän työtä alhaalla toimistossaan — hänoli äidin kuoltua muuttanut Kasteniin — ja tuli vainaterioiden ajaksi yläkertaan perheensä piiriin. Kotiopettajattaretkorvasivat huonosti äidin. Isän, joka ylinnäkaikkea rakasti rauhaa, täytyi ympärillään kärsiä riitaa,selittelyjä, jopa kantelemistakin. Pääasiassa päästäkseenkotiopettajattarista meni hän 1876 uusiin naimisiinja onnistui todella muutamaksi vuodeksi saamaankotiin rauhan, viihtyisyyden ja rakkauden. Pitkän sairaudenjälkeen kuoli kuitenkin lasten hellä äitipuolikin.Rüdigerin ollessa 12 vuoden vanha tuli isä Potsdamiinsalaneuvokseksi ylirevisionikamariin.Poika, joka tähän saakka oli sairastanut monia lastentauteja,käy nyt koulua, ollen erikoisesti innostunuthistoriaan, mikä aine koulussa oli hyvän opettajan käsissä.Myöskin klassillisuuden kauneudelle avautuu nuorenkreivi Rüdigerin mieli, erikoisesti hän pitää Homeroksestaja Sofokleesta. Johdatus logiikkaan ja filosofiaanon hänen mieliaineitaan. Hän ei oikeastaan olemikään mallioppilas. Pääsiäiseksi hän usein tuo kotiinheikot arvosanat. Mutta sitten hän istuutuu lukemaaneikä lukukausitodistus enää jätä toivomisen varaa. Abiturienttitutkinnonhän suorittaa korkeimmilla arvosanoilla.Ensimmäisen ylioppilasvuotensa viettää kreivi Rüdigervon der Goltz Sveitsissä oppiakseen ranskaa. Isätoivoo hänestä juristia, mutta sotilaskaupunki Potsdamon ehtinyt häneen vaikuttaa ja on hän päättänyt valitasotilasuran. Vastaiseksi hän nauttii Sveitsin luonnosta,soutelee, ui, nousee vuorille, miekkailee ja oppii käyttä­540

mään florettia. Lausannessa on koolla ulkomaalaisiakaikilta maailman kulmilta, tanssitaan, pidetään hauskaa,on tilaisuus oppia eurooppalaisia kieliä. Suurissahotelleissa pitkin Genève-järven rantoja saattaa tehdämieltäkiinnittäviä tuttavuuksia, niissä on miltei kuinsuurilla laivoilla, joilla tuntee rajojen katoavan erottamastakansoja ja ihmisiä. Oltuaan vuoden Sveitsissä,palaa kreivi von der Goltz kotiin ja astuu ensimmäiseenkaartinrykmenttiin, samaan mihin keisarilliset prinssittulevat. Tässä rykmentissä vallitsee vanha preussilainenhenki ja mitä kovin kuri, opetuksen pohjana velvollisuudentunnon,luonteen kasvattamisen ja itsehillitsemisenkehittäminen. Eikä tämä koulu vapaan ylioppilasvuodenjälkeen Sveitsissä ollut elämäniloiselle kreivillehelppo. »Mutta se oli minulle hyvä koulu», lausuu hänsiitä myöhemmin.Pian tapaamme nuoren upseerin Potsdamissa harjoittamassanahkapoikia. Siinä oppii hän tuntemaan ihmiset— ja oppii kohtelemaan heitä ihmisiksi. Se on hyvääkoulua sekä upseerille että nahkapojille. Persoonallinen,mieskohtainen seurustelu upseerin ja sotilaan välillä onsaksalaisessa sotaväessä tärkeimpiä asioita. Nuoren luutnantintulee siellä olla väkensä isänä. Hänen täytyy tunteajokaisen miehensä perheolot, kotoiset tavat, tietäätuleeko sotilas varakkaista vaiko köyhistä oloista, ja mitähuolia hänellä on. Nuoren upseerin täytyy saada aikaanniin luottava suhde miehiinsä, että he voivat uskoahänelle tämän kaiken. Hänen täytyy omassa itsessäänkäydä läpi heidän kehityksensä, voidakseen jokaistakohdella ja kasvattaa hänen luonteensa ja edellytystensämukaan. Hänen täytyy tietää mitä viettelyksiä on maalaispojallakaupungissa, tietää miestensä henkinen jaruumiillinen tila täydelleen. Hänen täytyy miehiltäänvaatia äärimmäistä velvollisuudentäyttämistä, uskollisuuttatoimessa kuolemaan asti. Ja samalla täytyy hänessäsykkiä jokaista kohtaan ihmissydän.Näissä yksinkertaisissa asioissa piilee saksalaisen sotataidonvoima. Se ei elä ulkonaisen kurin varassa — seelää velvollisuuden-tunnosta.Kerran esimerkiksi astui nuori upseerimme pitkästäharjoituksesta hiestyneenä kortteeriinsa ja riensi juo-541

maan lasin vettä. Hänen kapteeninsa kysyi häneltä silloin,oliko hän jo hoitanut väkensä: ensin tulee upseerinpitää huolta väkensä virkistyksestä, sitten vastaomastaan.Potsdamin nuoret upseerit etsivät tavallisesti virkistyksensäBerliinistä. Kreivi Rüdigerin huveihin kuuluivatetupäässä käynnit museoissa ja teattereissa, varsinkinkatselee hän mielellään Shakespearea ja klassillistaohjelmistoa. Myöskin oli tilaisuutta seurusteluun perheissä,niinhyvin Berliinissä kuin Potsdamissakin.Potsdamilaisista kodeista tulee kreivi Rüdiger von derGoltzille merkitseväksi varsinkin hovisaarnaaja vonHasen henkevä koti. Tunnetun kirkkohistorioitsijan Carlvon Hasen henki elää tässä hänen jälkeläisessään, hänenpuolisonsa taas on syntyisin kreivitär Kalkkreuth, arvossapidetynalppimaisemamaalarin tytär ja vieläkin vaikuttavankuuluisan maalarin sisar. Tiede, taide, historiallinen,terve mieli ja valoisa elämänkatsomus yhdistyneinätekevät tästä kodista onnellisen kolkan sotilaallista,ankaraa Potsdamia. Vähimpänä viehätyksenä varmaanei myöskään ole neiti Hannah, talon tytär, jonkasuloudelta muuan ystävätär jo ennen tutustumista onvaroittanut kreivi Rüdigeriä. Pian ovat nuoret sydämetlöytäneet toisensa ja maaliskuun 5 p:nä 1893 vihitäänHannah von Hase ja kreivi Rüdiger von der Goltz siinäkirkossa, missä Fredrik Suuri lepää haudattuna.Heidän hopeahääpäivänsä sattui juuri niihin aikoihin,jolloin kreivi von der Goltz Danzigissa valmistautuijoukkoineen lähtemään Suomeen. Tuskin ehti hän pistäytyäBerliinissä juhlapäivänään.Suorana ja rehellisenä luonteena on kreivitär Hannahvon der Goltz saattanut kasvattaa kolme poikaansa mitätoverillisimpaan suhteeseen vanhempiinsa. Hän on hyväpedagoogi, joka rakkaudellaan ja vakavalla iloisuudellaanon ymmärtänyt saattaa poikansa niin lähelle itseään,että hän aina on ollut heidän uskottunsa. Molemmat vanhemmatpojat tulivat seitsentoistavuotiaina ylioppilaiksi,opiskelivat vuoden Sveitsissä ja valmistuivat upseereiksi— saaden kumpikin »kuningaspalkinnon», s.o. korkeimmantunnustuksen — juuri kun maailmansota puhkesi.Ne jäähyväiskirjeet, jotka he rintamalta kirjoittivat ko-542

tiin, todistavat osaltaan mikä henki vallitsi kenraaliRudiger von der Goltzin kodissa. Ne todistavat niinikään, missä piilee saksalaisen voiman lähde: saksalaisessakodissa. Yhdeksäntoistavuotias luutnantti Hansvon der Goltz ei enää palannut elävänä kotiin. Hän kaatuitaistelussa elokuun 23 p:nä 1914. Luutnantti Rudigervon der Goltz haavoittui vaikeasti St. Quentin'in taistelussaelokuun 29 p:nä samaa vuotta, menettäen toisenjalkansa. Kolmas veljeksistä, syntynyt 1902, kävi silloinvielä koulua Berliinissä.Nuoren kreivillisen upseeriparin koti siirtyi ensi aikoinaanpaikasta toiseen, toiselta laidalta saksalaista isänmaatatoiselle. Siinä oli tietenkin viehätyksensä, jos olihankaluutensakin, varsinkin nuorelle rouvalle, jolla olikaksi pientä poikaa. Niinpä saattaa toinen vuosi kuluaBerliinin kuumeisessa elämänkeskustassa, keskellä maailmanhistoriantekoa, toinen vuosi Altonassa ja Hampurissa,Elben suulla, meren säestäessä käytännöllistä toimintaa,kolmas Altenburgissa, missä pienen hovin tavatvielä ovat patriarkaaliset. Vanha herttua, jota kansarakasti, otti torstaisin vastaan jokaisen joka halusi tullapuhumaan hänen kanssaan. Ja hyvin monet halusivat,sillä vanha herttua oli kansansa uskottu. Eräänä torstainasattui kreivi von der Goltz tapaamaan kaupunginkunnianarvoisan nikkarimestarin täydessä juhla-asussa,silinteri päässä. Kun kreivi kysyi mistä nikkarimestarinyt tulee, sai hän kuulla, että tämä oli ollut kysymässäherttualta neuvoa pulmallisessa kysymyksessä: lapsettahtoivat, että hän myisi liikkeensä — katsoiko herttua,että oli viisasta tehdä se? Altenburgista tuli kreivi vonder Goltz taasen Berliiniin. Hänellä oli nyt erinomaisenmielenkiintoinen tehtävä ensimmäisenä esikuntaupseerina.Hän joutui joka päivä tekemisiin hovin ja valtiollisenelämän huomattavinten henkilöiden kanssa, häntutustui maansa suurpiirteisimpiin persoonallisuuksiin.Näistä mainittakoon kenraalit von Moltke, von Hindenburgja Falkenhain. Jonkin aikaa oltuaan Magdeburgissatuli kreivi von der Goltz kolmannen kerran Berliiniin,jossa hänet vihdoin nimitettiin sota-akatemianjohtajaksi. Maaliskuussa kohtalokasta vuotta 1914 tapaammehänet jälleen Hampurissa ja n.s. Kielin viikkoa543

viettää hän hovin ja upseeriston kanssa Kielissä. Onjuhlat ja ylhäinen seura on käymäisillään tanssiin, kuntulee tieto Sarajevon murhasta. Ollaan maailmansodankynnyksellä.Mitä uhreja tämä sota von der Goltzien perheeltävaati, on jo mainittu. Kun kenraali von der Goltz olikuullut vanhemman poikansa haavoittuneen, läksi hänhäntä etsimään.St. Quentinin kaupunkia pommitettiin paraikaa jahaavoittuneet olivat kannetut kellariin. Isä tapasi poikansahyvin heikkona ja sai häneltä tietää, että hänennuorempi poikansa Hans oli kaatunut. Syyskuussa samaavuotta haavoittui kenraali von der Goltz itsekin, päähänja jalkaan.Millä mielellä uhrit kannettiin, todistavat molempiennuorten sankarien kirjeet.Hans von der Goltz kirjoitti 5 p:nä elok. 1914 Berliinistääidilleen:Rakas Äiti! Sydämellinen kiitos paketista, jonka tapasintänne saapuessani. Matka Metzistä tänne oli todellinentriumfiretki. Varsinkin Reinin maakunnassa oliinnostus suuri. Uskon, että saat tämän sodankuluessa kuulla vielä usein ja paljon minusta ja toivonvielä saavani nähdä jälleen vanhempani ja veljeni. Luonnollisestitäytyy kuitenkin jokaisen ottaa lukuun se mahdollisuus,että joutuu kuolemaan isänmaan puolesta.Minäkin olen päättänyt elämäni kirjanpidon ja suo sentähdenminun lausua sinulle vielä muutamat jäähyväissanat.Kun en saanut sitä tehdä silmästä silmään katsoen,täytyy sen tapahtua kirjeellisesti.Tiedät, kuinka onnellinen olin saadessani lähteä sotaanja, mikä on vielä enempi, saadessani olla siinä johtajana.Sinä tiedät myöskin, kuinka ylpeä ja onnellinen olensiitä, että minulla on saksalainen äiti, joka uljaasti jamielellään antaa kaikkensa kansan ratkaisevaa taisteluavarten. Elämästä eroaminen ei tule olemaan minulle raskas.Jos sankarikuoleman suuri onni on tuleva minunosakseni, niin voit olla vakuuttunut siitä, että pojallasiHansilla on ollut onnellinen elämä, sillä ei pituus annaelämälle sen arvoa, vaan sisällys. Mitä puhunkaan sinulleonnesta ja siunauksesta vanhempaini kodissa! Myöskin544

toimessani olen löytänyt onneni, kaiken onnen ja menestyksen,mitä mies saattaa itselleen toivoa. Sotakoulussamainittiin minua viime päivinä sen parhaimmaksioppilaaksi. Taktiikan opettaja sanoi minulle jäähyväisiksi:näkemiin yleisesikunnassa! Ehkäpä oli edessänikaunis ura. Mitä siitä kaikesta sanoa! Iloitse kanssani,rakas äiti! Jäähyväisten tuska on voitettu. Me elämmesuurta aikaa, varmaankin suurinta, minkä Saksa on nähnyt.Jälkeläisemme tulevat meitä kadehtimaan. KokoSaksa seisoo jäykkänä aseissa, leimuaa innostuksessa,puolustaa meidän kanssamme kaikkea, mikä on meillepyhää: protestanttista kristillisyyttä, germaanilais-saksalaistakulttuuria, saksalaista monarkista valtioaatetta.Meidän häviömme merkitsee kaikkien näiden ihanteidentappiota ja vanhan Euroopan tuhoa sodassa, jossa senperintöä koettavat riistää itselleen rappeutuva Englanti,Ranska ja Venäjä. Meidän voittomme tekee Euroopanpystyssä pysymisen edelleen mahdolliseksi, vieden sengermaanilaisen kulttuurin aavistamattomaan kukoistukseen.Mutta jos historian kuluessa on oikeutta ja jumalallistajohtoa — ja että niin on, sen sanoo minulle selväkatseeni —, silloin voiton täytyy olla meidän, ennemmintai myöhemmin. Ja me olemme osaltamme mukanauhraamassa vertamme ja omaisuuttamme tässä Saksankansan ristiretkessä. Jumala meidän kanssamme!— — — Kiitollisena ja rakkaudessa poikasi Hans.Hans von der Goltz kirjoitti isälleen 8 p. elok. 1914.— — — Tänään on upseeri-ylennykseni »MilitärWochenblattissa». Se on käynyt nopeasti. Voit arvata,kuinka iloinen olen, että saan elää mukana tässä suuressaajassa upseerina ja johtajana, ja toimia sellaisena.Minä en ole jättänyt tänne jälkeeni mitään jäähyväiskirjettäteitä varten, rakas isä. Toissa päivänä kirjoitinrakkaalle äidille. Enhän olisi ihminen, jos ero teistä eikouristaisi sydäntäni. Mutta ilo, jonka suuri aika tuo,karkoittaa eron tuskan. Tämä sota tällä hetkellä on kansanikorkein onni, josta kiitän Jumalaani. Se on myöskinkorkein onni, mitä itselleni milloinkaan olen saattanuttoivoa. Sinä tunnet varmaan samaa uljaan rykmenttisietunenässä. Ajatelkaammepa, että sota olisi tullutkolme vuotta sitten! Missä on elämän arvo? Siinä mitä35 — Talvio, Kootut teokset XII 545

on sen aikana tehnyt. Ja voiko olla olemassa miehellemitään korkeampaa kuin toimia ja kuolla ihanteittensaja vakaumuksensa puolesta, kaiken sen puolesta, mikähänelle on pyhää. Se onni on liian suuri. Minä toivoisinitselleni kuolemaa, jotta en seuraavan rauhanajan kauttapettyisi. Ajattelen kuitenkin ja toivon, ettei suuri aikalopu sodan mukana, vaan että Saksan kansan mitä suurenmoisinnousu perustuu voittoon. Jätän siis elämäniJumalan käteen. Jos hän tahtoo, niin näemme toisemmejälleen. Muuten huudan sinulle:Drum, die Ihr uns liebt, nicht geweint und geklagt!Das Land ist frei und der Morgen tagt,wenn wirs auch nur sterbend errangen! 1Ja, rakkahin Isä, se tiedä pojastasi: sinulle arvottomanaet koskaan tule minua näkemään. Joko me voitammetai me emme koskaan näe toisiamme!Jää hyvästi, rakkahin isä! Iloiseen jälleennäkemiseenvoiton jälkeen. Alati rakkaudella ja kiitollisuudellauskollinen poikasi Hans.Hansin sankarikuoleman jälkeen elokuun 23 p:näkirjoitti Rüdiger (20-vuotias) muun muassa:Rakas täti Cilla! Monet kiitokset rakkaasta kortistasi.Minä voin hyvin, kestän kaikki hyvin ja olen haavoittumattomana,vaikka jo olen ollut kaksi kertaa tulessa.Meidän rakkaan Hansimme suhteen oli Jumala toisinpäättänyt, niinkuin te kai jo olette kuulleet. Hän kaatuivoittotaistelussa Sombren varrella, joutuen vihollisenkuulan uhriksi ja sallittiin hänen antaa henkensä isänmaanedestä, jota hän sellaisella hartaudella rakasti.Ei itsensä vuoksi, vaan toisten — se oli hänen elämänsisältönsäja elämänloppunsa. Kiitän Teitä vieläkin viimekohtaamisesta, johon sain tilaisuutta Teidän vaivannäkönnekautta ja jolloin sain tavata unohtumattomanveljeni. Siitä on minulle sisältöä ja muistoa elämäniajaksi.Parhaimmat on Jumala valinnut itselleen uhreiksi, niinmeidänkin rykmentistämme, missä H. S. v. Oppen kaatui1Siksi te, jotka meitä rakastatte, älkää itkekö ja valittako!Maamme on vapaa ja huomen koittaa, vaikka olemmekinvain kuolemallamme sen itsellemme voittaneet.546

ja komppanian kelvollisimmat miehet. Ja mitäpä ihanampaakuolemaa olisi kuin ihanteensa puolesta, auringonpaisteessa,vihreällä kentällä saada nukkua yhdessämonien tovereiden kanssa, nukkua tietoisuudessa: enkuole turhaan. Niin pyydän Teitäkin: koettakaa lohduttaaäitiä niin hyvin kuin voitte. Ainoastaan rauhallisiakasvoja näin noiden monien kuolleiden joukossa jahänelläkin on rauha. Mutta me tulemme voittamaan,maksoi mitä maksoi. Tähän asti kannetut uhrit älköötolko turhaan kannetut! Joka on nähnyt meidän väkemmeryntäävän tuleen, se tietää, että meidän täytyy voittaaniinkuin tähänkin asti, ratkaisevassakin taistelussa, jotaodotan noin kahdeksan päivän kuluessa. Ranskasta kirjoitanTeille tämän tervehdyksen. Belgialainen sotaretkion lopussa. Näkemiin asti — missä sitten nähnemmekiatoisemme!Teidän kiitollinen Rüdiger.Niin on siis kenraali Riidiger von der Goltz omassaelämässään saanut läpikäydä kaiken sen, minkä hän lapsenakerran aavistellen tajusi: sodan vaaran, sodan kärsimyksenja voiton hurman.Tämä hajanainen pieni elämäkerta pantiin paperilleHelsingin voittajan omien suullisesti antamien tietojenpohjalla vapauden keväänä 1918.Voitto — hänen isänmaansa lopullinen voitto on ollutmonien odottamattomien vaarojen ja vaiheiden alaisena.Pitkän kärsimyksen jälkeen on Saksan kansa tänään,vuonna 1936 voitollinen kansa.547

PIIRTEITÄ IDA AALBERGINLAPSUUDESTAKädet täynnä kummilahjoja tulivat hyvät haltiattaretIda Aalbergin kehdon ääreen. Hän sai kaikki vaistotihmisolemuksen äärten sisäpuolella. Hän sai kyvyn imeäitseensä ihmisen ilon, ihmisen kärsimyksen, ihmisentaistelun,ihmisen kirkastuksen. Häneen pantiin hiushienojavivahduksia myöten eri voimat ihmisluonnossa, rautaisestatarmosta lauhaan heikkouteen, intohimon veriruskeastauhmasta aina syyttömään lumivalkeuteen asti.Kun muiden kuolevaisten sielu pantiin kuvastamaan hiljaisensisäjarven näköaloja, pantiin hänen sielunsakuvastamaan rannatonta merta.Mutta meren syvyydessä kehittyvät kipeät, kalliit,hohtavat helmet ja meren syvyydessä versoaa ihmeellinenkasvillisuus, joka keinuu aroissa, häikäisevissä värisoinnuissa.Ja sen ihmisen sielu, joka pantiin kuvastamaanrannatonta merta, kehittää sekin kipeät, hohtavathelmensä ja troopillisen kasvillisuutensa ...Hyvien haltiattarien kummilapsi kasvoi sorjaksi javoimakkaaksi. Hänen jäsenissään oli terästä, oli suloa,oli viivojen puhtautta. Hänen kasvonsa olivat eloisat jamahdolliset tuomaan ilmoille kaikki sielun vivahdukset.Hänen silmänsä olivat kuin meri, milloin syvästi arvoitukselliset,milloin täynnä aurinkoista selkeyttä, milloinoli niissä tähtitaivaan välke, milloin syyspäivän myrskytai alakuloisuus. Ja ihmeellisimmät olivat ne silloin, kunne itkivät. . . Haltiattarien turvatilla oli lisäksi täyteläinen,sointuva ja taipuisa ääni. Se myrskysi ja se nyyhki.Mutta ihanin oli se silloin, kun se rukoili... Haltiattaretsanoivat: »Mene karuun maailmaan ja siroita täysin548

käsin rikkauttasi. Mene arkipäivän humuun ja valmistakanssaihmisille juhla!»Hän seurasi käskyä povessaan, hän meni karuun maailmaaneikä säästänyt sielunsa rikkauksia. Hän meniarkielämän harmauteen ja toi sinne juhlan. Suomiiloitsi kauniista tyttärestään ja ulkomaillekin vei hänviestejä pienestä kansasta pohjoisten lumien rajoilla,joka aikoo luoda oman sivistyksensä. Itse oli hän kumoamatontodistus siitä, että hänen nuoressa kansassaan eliihmeellisiä voimia. Ihmeissään kysyivät taiteentuntijatvanhoissa sivistysmaissa: kuka onkaan tämä Ida Aalbergja mikä onkaan se kansa, joka tuottaa tällaisenilmestyksen?Eikä kumma jos sitä kyseltiin ulkomailla — jokainensuomalainen on, katsellessaan Ida Aalbergin yksinäistä,loistavaa persoonallisuutta, niin outoa meidän oloissamme,kysellyt itseltään: kuka hän on? Mistä hännouseekaan ilmoille? Me kysymme sitä kuten yksinäisen,rikkaan lähteen ääressä kysymme: mistä kokoontuvatkaanhopeiset vesisuonet?Helsingistä päin tullessa 1on oikealla kädellä, aivanlähellä Leppäkosken asemaa, siisti, vaatimaton ratavartianasumus: punainen talo valkeine ikkunalautoineen,nurkkauksineen. Taustana näkyy metsää ja kesällä ympäröiasumusta iloinen nurmikko. Rautatien puolellakasvaa pari suurta omenapuuta, muutama marjapensassekä puutarhakukkia. Jonkin askelen päässä portailtatulee kaunis koivikko, sorjia, viileitä puita, ja koivikonalla kiertää joki, muodostuen Leppäkosken kartanonluona koskeksi. Kartano näkyy runollisena puidensakeskeltä ratavartian asunnolle. Tässä kartanossa, koskenpartaalla, on Ida Aalberg syntynyt. Koivukujan,joka johtaa kartanoon, on hänen isänsä istuttanut. Ratavartijanasunnosta tuli hänen lapsuutensa koti ja koivikonsen ympärillä on senkin istuttanut Antti Ahlberg,tällä kertaa lastensa kanssa yhdessä.1Tiedonannoista, joiden pohjalla kirjoitus on syntynyt,kiitän taiteilijatarta itseään, kunnallisneuvos Kiipulaa ym.Kirjoittaja.549

Siihen aikaan ei Leppäkosken seutu ollut tehdas- jaliikepaikka kuten nyt, vaan hiljaiset, loppumattomatmetsät peittivät seudun. Ratavartian asunto oli yksinäinen,vain kartano, silloin Späre-suvun hallussa, katselisitä joen takaa kuten tänäänkin, ja rautatieradan toisellapuolella oli kenraali Minkwitzin kaunis huvila puistonsaympäröimänä. Pitäjässä eleli hiljalleen omaa elämäänsävaitelias, uurastava hämäläinen kansa ja lukuistenvanhojen aatelissukujen tiloilla jatkettiin Ruotsinaikaista elämää Suomessa. Asemarakennukset makasiineineenolivat nykyisillä paikoillaan ja paja oli, kutennytkin, parin kivenheiton matkan päässä ratavartianasunnosta.Ratamestari Antti Ahlberg on kaikesta päättäen ollutharvinaisen lahjakas ja kykenevä mies. Tapaamme hänetSpareilla mitä erilaisimmissa toimissa. Hänen puutarhuriaikansakäsialoja on puukuja, josta jo mainittiin.Kerrotaan hänen parikin kertaa juuri ratkaisevalla hetkelläkäyneen kiinni suitsiin, kun jonkun vieraan pillastuneethevoset olivat syöksymäisillään kuormineen päivineenjokeen Leppäkosken kartanon sillalta. Hänenteettämänsä on Leppäkosken rautatiesilta. Tällä työlläalkoi hän varsinaisen uransa. Hän rakensi myöskin kenraaliMinkwitzin huvilan ja sen kautta joutui hänenperheensä ja varsinkin Ida-tyttärensä tekemisiin huvilanvakavan ja sivistyneen herrasväen kanssa.Antti Ahlberg rakasti kukkasia ja eläimiä. Hän lukimielellään ja kokosi illoin lapset ympärilleen lukeakseenheille ääneen. Muun muassa luettiin Walter Scottia jaDickensiä. Suomenkieleen oli Antti Ahlberg itsetietoisestikiintynyt. Joskus, kun rouva Ahlberg puhui ruotsiatuttaviensa kanssa, sanoi hän: »Älkää te aina puhukotuota 'kapulakieltä'. Puhukaa oikein suomea. Vaikkeitulisi kuin sana päivässä, niin älkää puhuko tuota kapulakieltä.»Ajan ilmiöitä oi' metsäkauppa, siitä johtuvamatkusteleminen ja seurustelu kauppatuttavuuksien kesken.Puukauppa houkuttelevine voittoineen tapasi AnttiAhlbergissa, tässä leveäkätisessä, pikkumaisuudesta vapaassa,liikkuvassa ja syttyväsä miehessä, innostuneenyrittäjän. Seisoen kansan ja herrassäädyn välillä ja ollenystävyyssuhteissa molempiin, hän olikin kuin luotu vä-550

littämään kauppoja näiden kesken. Rohkean mielikuvituksenmiehenä, herttaisena ja vilkkaana hän onnistuierinomaisesti. Hän oli jo kerran päässyt niin suuren pääomanhaltijaksi, että saattoi ostaa Taappolan talon. Montakaanvuotta ei hän kuitenkaan saattanut pitää sitä.Seurustelu kauppatuttavien kanssa toi mukanaan juomingit.Maljojen ääressä sitoutui hyväsydäminen miessuuriin takuihin ja niin tuli menestyksen päivistä pikainenloppu.Antinpäiville kokoontui ratavartian kotiin lukuisajoukko vieraita, sekä talonpoikaisia että herrassäätyisiämaatilanomistajia. Silloin oli talo juhla-asussa ja vieraanvarainenemäntä valmisti varsin suurellisen pöydän.Vieraiden joukossa nähtiin uskollisesti Antti Ahlberginystävä lukkari Skruf, »lystikäs ukko, jolla oli hauskatpuheet ja joka ajeerasi». Hänenkin nimensä oli Antti jaystävysten kesken näkyy olleen pientä, leikillistä kinaasiitä, kuka heistä saisi viettää niitä oikeita Antinpäiviä.Luultavasti etuoikeus tavallisesti lankesi Antti Ahlberginosalle, jolla oli niin suurellisia ystäviä, ja ukko Skrufinnimipäivät vietettiin viikkoa myöhemmin.Ymmärtävänä ja ystävällisenä miehenä pysyy AnttiAhlberg, herrojen ja aatelisten maatilanomistajien ystävä,lähellä kansaa. Hänet mainitaan ensimmäisenätyöväenaatteen ajajana Janakkalassa. Tietenkin esiintyiliike aivan toisissa muodoissa kuin nykyään. Työväenyhdistysoli kun olikin kuitenkin olemasa ja Antti Ahlbergtavataan jonkin aikaa sen rahastonhoitajana.Antti Ahlbergissa ilmenee, niin hyvin hänen voimansaja mahtavuutensa päivinä kuin hänen onnensa tähdenlaskuaikoinakin, selvä taiteilijaluonne, rikas ja herkkä.Suuri tytär on saanut voimakkaat idut tästä isästä. Vanhoillapäivillään tavataan Antti Ahlberg pari kertaaesiintymässä näyttämöllä — tietysti vaan kotipitäjässään,siellä esitettäessä seuranäytelmää. Mutta hän herättääyleistä huomiota sekä esityksensä että naamioituksensakautta. Eräässä osassa oli hän puettuna yötakkiin, suurityyny vatsalla. Kuka tietää miten merkillinen taiteilijaAntti Ahlbergista olisi tullutkaan, jos hän olisi joutunuthyvän teatterinjohtajan käsiin!Miehensä täysi vastakohta on ollut Charlotta Lind­551

oos, suuren Lahdentaustan kartanon taloudenhoitajatar,joka oivallisten ominaisuuksiensa takia nautti yhtäsuurta suosiota isäntäväkensä puolelta kuin hänen sulhasensahaarallaan Leppäkoskella. Äidiltään on Ida Aalbergperinyt ulkomuodon. Lotta Ahlberg kuvataan komeaksi,voimakkaaksi, solakaksi naiseksi, jonka hiuksetolivat vaaleat ja silmät suuret ja siniset. Leveässä vieraanvaraisuudessaja runsaskätisyydessä veti hän vertojaAntti Ahlbergille, ja tämä piirre lienee ollutkin heidänharvoja yhteisiään. Lotta rouva oli taitava talousihminen,suuressa määrin siisteyttä rakastava ja tarmokas.Hän piti seuraelämästä ja kun vieraita otettiin vastaan,esimerkiksi Antinpäivänä, piti talossa olla tarjottavaa.Rouva Ahlberg jakoi köyhille runsain käsin. Hänoli oikea »köyhäin äiti». Jo ollessaan Lahdentaustassataloudenhoitajattarena oli hän keittiössä jaellut apuapyytävilleenemmän kuin oli lupa antaa ja myöhemminantoi hän omista varoistaan enemmän kuin varat olisivatmyöntäneet.Rouva Ahlbergin äidinkieli oli ruotsi ja Lahdentaustassakintottuneena puhumaan tätä kieltä, puhui hänsitä mieluummin. Kotikielenä oli kuitenkin suomi, sitäpuhuivat vanhemmat keskenään ja lasten kanssa. Äitipiti lapset siististi puettuina ja tahtoi itse hyvin tehtyjävaatteita — niin hyvin kuin paikkakunnalla ja hänenvaroissaan oli mahdollista. Hän riippui ankarasti kiinniperintätavoissa, hän ei ryhtynyt miettimään eikä muodostamaanitselleen omia mielipiteitä, vaan otti vastaanmitä oli valmiina. Uskonnollisia menoja oli tarkkaannoudatettava. Hän kävi säännöllisesti kirkossa, vaikkamatka kirkolle kesäisin oli aika hankala, ja lastenkinpiti tottua käymään kirkossa. Syvempää uskonnollistaelämää rouva Ahlberg nähtävästi ei elänyt.Kun Antti Ahlbergin asiat rupesivat menemään huonosti,pani toimelias rouva pystyyn pienen kaupan ruokasäiliössään,joka oli erotettu laajahkosta eteisestä.Myytiin pääasiassa ruokatavaraa ja ostajina olivat työmiehet.Mutta kokoavan kauppiaan vikaa ei Lotta rouvassaollut.Ahlbergin puolisoiden yhdyselämää on luultavastipitänyt koossa vain avioliiton umpisolmu. Avioero ei552

siihen aikaan juolahtanut kenenkään kelpo ihmisen mieleen,vaan mikä oli liittynyt yhteen, se pysyi yhdessä,olivat ristiriidat ja vaikeudet miten suuret tahansa. Ahlberginpuolisot olivat liian eriluontoiset ymmärtääkseentoisiaan. Riitaisuutta heidän välillään ei kuitenkaanollut. Mies taipui tavallisesti. Väkijuomat tulivat aikoinaantuottamaan suurta onnettomuutta kotiin.Ahlbergin puolisoiden seitsemästä lapsesta on Ida toinenjärjestyksessä. Hänen ainoa sisarensa Alma kuolinuorena. Tämä Alma näkyy olleen hiljainen, sävyisälapsi, joka usein puhui kuolemastaan.Idan lapsuudesta tiedetään paikkakunnalla kertoa verratenvähän. Ratavartian asunto oli siksi yksinäinen,ettei naapureja ollut, paitsi se perhe, joka asui rakennuksentoisessa päässä. Ahlbergien hallussa oli kaksihuonetta ja keittiö, katto lepäsi paksujen parrujennojassa. Osa eteisestä oli erotettu ruokasäiliöksi. Idankerrotaan kymmenennen ikävuotensa tienoilla olleen»hyvin nätin näköisen, pitkän ja kapean». Leikkitoverejaei hänellä ollut eikä hän sellaisista välittänyt. Minkwitzinneidit olivat lahjoittaneet hänelle nuken ja velvollisuudentunnostaantajia kohtaan ompeli hän sillejoskus vaatteita. Eräs neiti Minkwitz, joka soitti pianoahuomattavan hyvin, piti tyttöstä vieressään virkkaamassanukelle pitsiä, soittaessaan. Muuten ei Ida välittänytikäistensä leikkikaluista enempää kuin leikeistäkään.Jo varhaisessa lapsuudessaan ikävöi hän iltaa,jolloin pääsisi omiin oloihinsa. Joskus, kun pojat, veljientoverit, kiusottelivat häntä, tokaisi hän: »Olkaa tevaiti, ette tiedä mikä minusta vielä tulee.» Kerran hänpitkällä vitsalla ajoi pois luotaan kokonaisen laumansuurempia ja pienempiä lapsia. »Sen kädet kävivät ainaniin mukavasti, sillä oli niin mukavat liikkeet ja se oliaina niin toisenlainen kuin muut. Korkeahenkinen jaarvonsatunteva se oli jo varsin pienenä.» Harvoin saiäiti tytärtään taipumaan taloustoimiin. Joskus oli häntarjonnut kahvia jollekin vieraalle. Hän oli ollut lyhyessähameessa, kaksi pitkää palmikkoa riippumassa niskassa.Turhaan sai äiti tavallisesti häntä käskeä. »Ida, tulekuivaamaan astioita», sanoi äiti. Ida katsoi häneen yli553

olkansa ja vastasi päättävästi: »Kyllä Alma kuivaa», tai»Tietäähän mamma, etteivät sellaiset ole minua varten.»Tavattoman voimakkaat vaistot tässä lapsessa sanovatjo hyvin varhain, että hän on kutsuttu johonkin muuhuntyöhön kuin se, mihin häntä tahdotaan pakottaa.Hän on kalliisti ostanut tietoisuutensa. Sillä hän onkyllä tahtonut totella äitiä. Kun äiti, tämä aito talousihminen,vakaumuksensa koko voimalla on ajanut häntätaloustoimiin, ainoaan työhön mikä ajan katsantokannanmukaan sopii tytölle, on hän kyllä koettanut parastaan.Äiti on hyvien sanojen avuksi käyttänyt ankaruutta jakuria. Lapsi on taipunut. Mutta puuro on hänen hoidossaanpalanut pohjaan, hän on polttanut hyppysensä,jokainen yritys on epäonnistunut, jokainen työ mennytnurin. Hän on vihdoin ymmärtänyt, ettei hän voi tehdämitä äiti tahtoo ja hänessä on kasvanut luja vakaumussiitä, että äiti tekee hänelle vääryyttä. Itsepintaisena jataipumattomana on hän juurtumistaan juurtunut kantaansaja äiti on omalta kohdaltaan, parhaimmassa tarkoituksessa,täyttänyt kasvattajantehtäväänsä. Varhainon niin muodoin näiden molempien, äidin ja tyttärenvälille ratkennut kuilu ja sen ylitsepääsemättömyydenkahden puolen jäävät he iäkseen.Kerran oli Leppäkosken kartanossa Spareilla suuretkutsut ja rouva Ahlberg oli siellä auttamassa. Pojat,Idan veljet, jotka kävivät Hämeenlinnan lyseoa, olivatkutsutut vieraiksi, mutta ei Ida. Tyttönen oli silloinollut sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja rajustiilmaissut suuttumustaan siitä, ettei häntä oltu kutsuttu.»Johanna täti», jonkun aatelisperheen uskottu palvelija,viisas, vanha ihminen, joka näkyy ymmärtäneen Idaaparemmin kuin hänen äitinsä, oli koettanut häntä rauhoittaa.Pojan asema on toinen kuin tytön, oli Johannatäti selittänyt. Ei tytöstä koskaan voi tulla sitä mitäpojasta. Silloin Ida selvästi oli tuntenut, että hänestätulee jotakin ja hän oli lausunut sen ilmi tulisella kiivaudella.Rajun voiman rinnalla asuu lapsessa tarve olla yksinäisyydessäja hiljaisuudessa. Paja parin kivenheitonpäässä kotoa, joki koskineen ja suuret metsät ravitsevathänen mielikuvitustaan. Varsinkin vetää paja häntä554

puoleensa. Usein seisoskelee hän ovella, kuuntelee kalkettaja ihmettelee miten tulista rautaa saatetaan pakottaaniin monenlaisiin eri muotoihin. Koivikossa käyskeleehän yksinään ja tähystelee maailmaan, josta aivanpieni piiri on hänen näkyvissään. Aavistelevia ajatuksiasyttyy ja sammuu tuossa oudossa lapsessa, joka ei tunnelasten leikkejä eikä lasten iloja.Kun veljet tulivat koulusta lomalle, puhkesi Idassavillinä ilmoille kaikki voima, mitä äiti äidillisen rakkautensaja kasvattajavelvollisuutensa nimessä kaikinkeinoin oli pitänyt aisoissa. Tyttönen oli ylenannetunvallaton. Veljet pitivät häntä vertaisenaan ja ottivathänet mukaansa retkilleen metsään. Eikä hän missäänrohkeuden- tai voimannäytteissä jäänyt jäljelle veljistään.Katonharjoille, korkeille mäille ja äkkijyrkillekallioille kiivettiin. Kun pojat pääsivät yli korjauksenalaisena olevan sillan, jonka paljas runko oli jäljellä jaalla ammottava syvyys, piti sisaren myöskin päästä.Hän oli niin pieni, ettei ulottunut astumaan poikkiparrujamyöten, mutta hän konttasi polvillaan ja riippuikäsiensä varassa. Kun pojat keinuivat ympäri yhdenkerran, piti sisaren keinua kaksi.Opinhalu, ehkäpä saaden virikettä isän lukuiltojenkinkautta, elää tyttösessä varhain. Minkwitzin perhe joutuuhänen avukseen ja hän pääsee kolmeksi vuodeksiHelsinkiin, Kjöllerfeldtin ruotsalaiseen pikkulastenkouluun,jossa pääkaupungin hienosto käyttää lapsiaan. Hänasuu Minkwitzien vakavassa kodissa, jossa on pelkästääntäysikasvaneita ihmisiä, ja leikkii joskus parin suojelijaperheensätuttavan lapsen seurassa pihamaalla, muttaei mitenkään innostu ystävystymään koulutovereihinsa.Joskus tuntee hän kipeästi olevansa huonommin puettukuin muut lapset koulussa, ja lapsille ominaisella julmuudellanäyttävät nämä varakkaiden kotien vesatkinhuomaavansa sen. Minkwitzien kodissa käyttäytyy vallatontyttönen muuten varsin sävyisänä ja ahkerana.Sivistynyt ympäristö on helposti sulattanut hänetitseensä. Mihinkään iltahuveihin tai teatterinäytäntöihinei tyttönen näinä kolmena vuotena joudu.Onnellisen opinajan päätyttyä alkaa hän sitkeällä itsepintaisuudellapyytää vanhemmiltaan, että hän saisi jat-555

kaa vasta perustetussa suomalaisessa tyttökoulussa, jossaparaikaa on avoinna vapaapaikka. Äiti on aivan vastaantätä yletöntä koulunkäyntiä, mutta isä ymmärtää tyttärensäja hän pääsee kun pääseekin kouluun ja vapaaoppilaaksi.Ei hän nytkään toverien kanssa solmi mitäänystävyyssuhteita, jommoisia hänen ikäistensä tyttöjenon tapana solmia. Hän kiintyy paremmin opettajiin.Varsinkin pitää hän johtajattaresta ja ihailee suurestihänen hillittyä käytöstään. Kun johtajattarenmieltä jotenkin pahoitetaan, koskee se häneen kipeästi.Lyhyeksi tulee muuten ilo tyttökoulussa, sillä kateetkielet levittävät huhua, etteivät Idan vanhemmat ensinkäänole varattomat ja että on turhaa pitää häntä vapaaoppilaana.Vuoden perästä on Idan keskeytettävä koulunkäyntija palattava kotiin. Pitäjän sivistyneet naiset,joita nähtävästi liikuttaa opinhalu tässä toiselta puolenniin rajussa, toiselta puolen niin sävyisässä lapsessa,ottavat hänet nyt suojaansa ja parin vuoden aikana käyhän säännöllisesti lukemassa, ensin neiti Tavaststjernan,sitten rouva Qwistin johdolla. Rouva Qwistillä oli Idanohella muutamia muitakin oppilaita, pitäjän hienostonlapsia. Lukuvuoden päättäjäisissä oli Ida saanut lausua»Adlercreutzin». Hiiden kartanon tytär, neiti v. Kothen,oli silloin sanonut, että siinä lapsessa varmaan piileejotakin, josta pitäisi ottaa vaaria. Antti Ahlberg oli tähänpäästötutkintoon teettänyt tyttärelleen punaisen, mustajuovaisenpuvun. Idasta tuntui kauhean sopimattomaltaesiintyä punaisessa. Olisi pitänyt olla mustaa tai valkeaa!Lienee väitetty, ettei näytelmätaide olisikaan luovaataidetta samassa merkityksessä kuin muut taiteenhaarat,jotka puhkeavat ilmoille luonnon pakosta, niin että esimerkiksipoikanen, joka on saanut sieluunsa maalarinkipinän,hiilellä alkaa hahmoitella kuvia ensimmäiseenvaaleaan pintaan mikä eteen sattuu, ennenkuin on nähnytainoaa taulua; tai että kuvanveistäjänlahjat puhkeavatilmoille puunpalasen tai savimöhkäleen kautta, jonkaarmoitettu lapsi saa käsiinsä. On väitetty näytelmätaiteenvaativan esikuvien näkemistä, herätäkseen.Pitkäpalmikkoinen tyttö Hämeen sydämessä ei ollutkuullut puhuttavan teatterista. Sana »teatteri» oli aivan556

kuolleena ja sisällyksettömänä jäänyt hänen korvaansa,kun hän äitinsä ruokasäiliössä oli käynyt kuorimassamaitoa ja hänen silmänsä olivat liitäneet yli seinien,jotka olivat päällystetyt sanomalehtipaperilla. Äiti olijostakin kartanosta saanut ruotsalaisia sanomalehtiä,koskei isä tahtonut luovuttaa hänelle suomalaisiaan, janäistä seinäpapereista oli sana »teatteri» sattunut tyttösensilmään. Tämän sanan yhteydessä luki hän hyvinusein herra Raa'n ja rouva Raa'n nimet. Hän ymmärsiirtonaisista sanoista, että herra Raa oli kuninkaana jarouva Raa kuningattarena. Tuon asian ympärillä, ettäherra Raa oli kuninkaana ja rouva Raa kuningattarena,askartelivat hänen ajatuksensa. Hän mietti mitä merkitsi,että he olivat jonakin muuna kuin mitä he olivat.Mutta yhä läpipääsemättömämmäksi tiheni tulevaisuustyttösen edessä, joka kaikilla vaistoillaan oli tuntenut,että tulevaisuus häntä varten oli valmistanut jotakin erikoista.Hän oli aikoja sitten ymmärtänyt, ettei hänestäole kodissa olijaksi. Isän ja tyttären suhde kyllä oliläheinen ja suora, mutta äiti loittoni hänestä loittonemistaan.Uudeksi loukkauskiveksi heidän välillään tuliväkijuomatarjoilu, jota äiti katsoi tarpeelliseksi pitäätalossa kauppatuttavia varten. Idaa se raivostutti. Inhonvaltaamana iski hän lapsennyrkkinsä pöytään, vaatienäitiä ajamaan ulos humalaisia. Äiti kauhistui hänenrajua luonnettaan. Sinä juhannuspäivänä, jolloin Idamuutaman päivän kestäneen rippikoulun perästä ensikerran oli päässyt ripille, katseli hän, astellessaan kirkostakotia kohti, entistä vakavammin tulevaisuuttaan.Minne minä nyt joudun? kyseli hän itseltään kyselemistäänja itki yksinään. Tähän asti oli kestänyt lapsuusaikaaja hyvät ihmiset olivat auttaneet eteenpäin. Nytoli turvauduttava omaan apuun. Mutta miten?Kesän ja syksyn oli hän vielä kotona, mietti, haaveilija taisteli. Syksyllä sitten sattui tapaus, joka osoitti harhailevalletien pään.Janakkalan talonpoikaistaloissa asui siihen aikaankesäisin ja jouluajoin ylioppilaita, ja tullessaan toivathe aina uuden elämän pitäjään. Moni näistä ylioppilaistaon sittemmin tullut huomatuksi mieheksi. Maalle päästessäänpanivat he lukujensa lomassa toimeen huveja ja557

eräänäkin syksynä piti esitettämän näytelmäkappale.Isäntäväkensä kautta luultavasti olivat ylioppilaat kuulleetIda Aalbergista ja tulivat pyytämään häntä mukaanseuranäytelmään.Äiti pani jyrkästi vastaan ja muodon vuoksi isäkin.Tyttären palavat pyynnöt mursivat vihdoin vastustuksenja kun hän oli saanut vanhemmiltaan luvan päästä mukaantuohon salaperäiseen, josta ei hän tietänyt mitäse oli, mutta joka huumaten piti häntä vankinaan, olihän sellaisen riemun vallassa, ettei saanut unta yöllä.Matalassa huoneessaan viettää viisitoistavuotias ensimmäistäunetonta yötään ja tuijottaa hurmion vallassapimeään. Hän ei milloinkaan ole elänyt tällaisessa taikatunnelmassa.Hän muistaa jossakin kertomuksessalukeneensa nuoresta tytöstä, joka ei voinut nukkua —se oli aina tuntunut hänestä perin ihmeelliseltä ja ihanalta.Ja nyt on hänkin saavuttanut tämän onnen: hänkäänei voi nukkua, niin onnellinen hän on! Ja hän onäkkiä siirtynyt sadun maille, hänestä on tullut runojenja tarujen sankaritar, ihana prinsessa, joka ei voi nukkuayöllä!Sipilän talon ladossa näyteltiin sitten »Kassan avain»,jossa Ida Aalberg esiintyi ensi kerran.Yleisö oli haltioissaan ja tanssissa, joka seurasi näytelmää,monen pojan sydän tulessa. Tytölle, jonka ylläoli pilkullinen, vastatärkätty karttuunihame, kaksi paksuapalmikkoa niskassa, kuiskattiin tanssin pyörteissäpaljon ylistystä ja ennustuksia loistavasta tulevaisuudesta.Tuskinpa kukaan kuitenkaan aavisti miten loistavase tulisi olemaan. Tyynesti kuunteli tyttönen tunnustustalahjoistaan. Olihan hän aina tietänyt, ettähänestä tulisi jotakin. Nyt hän tiesi mistä alkaisi. Tanssihäntä hurmasi, mutta ei kukaan tanssijoista erikoisesti.Lauri Kivekästäkään ei hän pannut merkille tanssittajiensajoukossa.Se riemun tunnelma, jossa hän oli viettänyt ensimmäisenunettoman yönsä, tuon oudon edessä, joka hurmasija huumasi, ei uudistunut. Syvästi vakavana katsoiyksinäinen lapsi silmiin kohtaloaan. Sillä horjumattomanakuin kohtaloa kantoi hän seuranäytelmäillan jälkeenpovessaan tietoa, että hänen pitää päästä teatteriin.558

Ensi tehtävä oli saada isä ja äiti suostumaan asiaan.Molemmat olivat ehdottomasti vastaan, isä luultavastisiitä syystä, että äiti oli niin jyrkkä.»Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vainhuonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne joutuu,on kadotettu ja tuomittu.»Tällaisia ajatuksia toistelee äiti toistelemistaan javäkevänä kuin luonnonvoima pysyy tytär kannallaan.Nämä molemmat naiset, se vanha ja se nuori, ovat niintoistensa näköiset, he ovat niin tasaväkisen lujat ja päättäväiset,mutta he seisovat vastatusten ja vaihtavat koviasanoja! Veri vetää heitä toistensa puoleen, mutta juopa,niin syvä kuin se voi olla ainoastaan aivan läheistenomaisten välillä, erottaa heidät. He haavoittavat haavoittamistaantoisiaan ja viiltävät epäsoinnut vihlovatkodissa.Kun Suomalainen Teatteri tulee vierailemaan Hämeenlinnaan,on Idan päätös kypsä. Luonto hänessä ottaaomansa. Hänelle ei ole annettu lupaa lähteä teatteriin— hänen on siis lähdettävä väkisin. Hän valitsee hetken,jolloin isä ja äiti ovat poissa. Hänellä on rahaa sen verranettä hän pääsee Hämeenlinnaan. Muuten ei hänelläole kuin vaatteet yllään. Hän kiiruhtaa tuttua polkuaasemalle. Ja kun hän on päässyt junaan, laskeutuu rauhapitkien taistelujen jälkeen hänen ohimoilleen. Ratkaisevanaskelen vaikea otto on ohi, hän on tehnyt mitäpiti tehdä.Hämeenlinnassa turvautuu hän Johanna tätiin, jonkaluona veljet asuvat. Bergbom ei ole Hämeenlinnassa jaVilho, jonka puoleen hän on kääntynyt, neuvoo lähtemäänBergbomin puheille Helsinkiin. Viikon viipyi IdaHämeenlinnassa ja näki nyt ensi kerran esityksen teatterissa.Näyttelijä Tervo osoitti hänelle paikan salissa.Esitettiin saksalainen kappale »Viulunsoittaja», muttaesitys ei mitenkään huumannut eikä hämmästyttänytIdaa. Se pysyi kuitenkin kumoamattomana, että teatteriinhänen pitää päästä. Veljet antoivat hänelle sen verranrahaa, että hän pääsi lähtemään Helsinkiin. Junavei hänet ohi hänen entisen kotinsa. Matkalla näki hänensi kerran Lauri Kivekkään. Tämä, johon tyttönen tietenkinjo Sipilässä oli tehnyt vaikutuksen, lähestyi559

kysyen: »Minne te matkustatte, neiti?» »Helsinkiin!»vastasi neitonen lyhyesti ja vakavasti, nosti päättävänäpäätään ja teki lopun pitemmistä keskusteluista. Nähtävästihän eli niin omassa maailmassaan, ettei häneltäriittänyt ajatusta minnekään muualle.Bergbom, tuo mahtava mies, joka kantoi käsissäänhänen kohtaloaan, asui siihen aikaan Bulevardinkadun10:ssä.Hän oli säkenöivä, ystävällinen mies.— Tässä on sisareni, esitti hän.Huoneeseen astui vilkas, vaalea nainen, joka hänkintervehti ystävällisesti, mutta iski samalla tyttöön katseen,joka meni läpi luiden ja ytimien. Tyttö tunsi, etteihän pelkää tohtoria, mutta neitiä hän pelkäsi.Viikon luki Bergbom Ida Aalbergin kanssa, tutkien jaohjaten häntä. Se oli opinjanoiselle onnen viikko. Viikonlopussa julisti Bergbom: te pääsette teatteriin jasaatte 50 mk kuussa.Pian läksi teatteri kiertämään maaseutua ja Ida Aalbergsen mukana.Äiti oli tyttärensä ratkaisevasta teosta niin suuttunut,että hän katsoi häntä kuolleeksi eikä sanonut haluavansanähdä häntä. Hän suri ja hän kärsi. Tytär kärsihänkin haarallaan siitä, että oli pahoittanut äidin mielen.Mitään katumusta ei hän koskaan voinut tuntea.Olihan hän tehnyt mitä hänen piti tehdä.Parin vuoden kuluttua, kun teatteri vieraili Hämeenlinnassa,tuli isä katsomaan ikävöityä lastaan ja näkihänen esiintyvän. Hän ihastui siitä niin, että vähillärahoillaan osti tyttärelleen hopeakellon.Vähitellen tasaantui suhde äidin ja tyttären välillä jatytär saattoi tulla kotiin käymään. Mutta hän oli lapsuutensakodissa aina vieras eikä hänellä ja äidillä ollutmitään puhumista. Se suuri kysymys, Idan elinkysymys,lepäsi ylipääsemättömänä heidän välillään. Tytär tiesiseuranneensa jumalkäskyä — äiti tiesi hänen astuneenkadotuksen tielle.Pari kertaa kävi äiti katsomassa tytärtään Helsingissä.Hän näki hänet ainakin Norassa ja Regina von Emmeritzissä.Mutta teatteri pysyi kun pysyikin hänelle syntinäja kurjuutena ja hänestä oli kauheaa, että hänen560

tyttärensä oli mukana sellaisessa. »Mitä siitä, jos hän onvaikka miten suuri taiteilija, kun ei hän osaa edes velliäkeittää», saattoi hän sanoa. Isä sen sijaan kävi niinusein kuin suinkin katsomassa kuulua tytärtään ja seurasiylpeänä ja onnellisena hänen voittoretkiään. Kyynelsilminkertoi hän sitten ystävilleen, että Idaa oli tervehdittykukkassateella tai että ylioppilaat olivat kantaneethäntä tuolissa ja laulaneet hänelle.Helsingissä, elok. 15 p:nä 1911.36 — Talvio, Kootut teokset XII 561

KIRJA-MATTISata vuotta sitten, aikana jolloin ei Suomessa ollutyhtään ainoaa suomenkielistä koulua, yhtään ainoaa suomenkielistäsivistyskotia ja vain harvoja suomenkielisiäkirjoja, aikana jolloin suomalaista pidettiin niin hitaana,saamattomana ja typeränä, ettei hän kykene, eikähänen kielensä liioin, kohoamaan korkeampaan sivistykseen,tapahtui, että Suomenmaata mitteli voimakashiljainen mies, talvella vetäen perässään kelkkaa, kesälläkantaen olkapäillään painavaa reppua. Tällaisia tosinSuomenmaassa on ollut montakin — tavallisesti meolemme sanoneet heitä mierolaisiksi, mutta tämä meidänmiehemme erosi heistä siinä, että heti kun hän taloonpääsi, hänen silmänsä alkoivat katsoa, olisiko jossakinnäkyvissä kirjaa. Tai edes kirjan lehteä. Miehen hartiatolivat kantamisesta käyneet kumariksi ja koko hänenolemuksensa teki hitaan ja poissaolevan vaikutuksen,mutta annapas olla: heti kun tuli näkyviin kirja, taivaikkapa vain kellastunut lehti, niin mies havahtui jahänen silmiinsä tuli älykäs ilme. Heti hänen kätensäikäänkuin hyväillen tarttuivat kirjaan ja silmät alkoivattutkia kansilehteä tai sivumääriä. Ja niin pyhä näyttikulkijalle olevan tämä toimitus, ettei hän kuullut eikänähnyt mitä ympärillä tapahtui, hänen laihat kätensävain hellävaroen käsittelivät kirjaa ja kun hän oli saanutselville, mikä painos oli kysymyksessä, minä vuonnakirja ilmestynyt ja muu, mikä koski tätä kirjaa, niinhän alkoi hieroa kauppaa kirjan tai irrallisen lehdenostamisesta. Mutta mitäpä hän sitten saattoi tarjota hinnaksinoista hänelle niin kallisarvoisista niteistä —köyhä mies, köyhissä vaatteissa, paikka paikan päällä,562

vaikka tosin puhtaat kädet ja kasvot todistivat korkeampaatasoa kuin tavallisen maankiertäjän? Hänhän elileipäpalasesta, jota hän kuljetti taskussaan, ja vesi olihänen juomansa. Jos hänelle tarjottiin viinaa tai viiniä,niin ei hän ottanut sitä vastaan, koska »hänen ei sopinuttottua elämäntavoille, jotka eivät soveltuneet hänenvaroihinsa». Hän tarjosi vanhoista kirjoista maksuksiuusia, joita kantoi repussaan ja jotka siis eivät olleetharvinaisia; tai hän tarjosi työtään — kirjansitomista.Ja olihan hänellä joskus hiukkasen rahaakin. Hänansaitsi sitä myymällä arkkiveisuja ja sitomalla kirjoja.Hänen elämänsä oli halpaa, hänen tarpeensa vähäiset.Ei mennyt huonevuokraakaan, sillä kesällä hän nukkuiyönsä ladoissa ja talvisin hän kallistui kovalle tuvanpenkille,reppu päänsä alla. Kansa kutsui häntä Kirja-Matiksi, ja Veisu-Matiksi, jotkut sanoivat Maailman-Matiksikin.Retkillään, jotka aina olivat kävelyretkiä, mikäli eijoku hyväntahtoinen ajomies tarjonnut hänelle jonkinvirstan ilmaista kyytiä, Matti kulki Suomen ristiin rastiin,joutuen tietysti myös kaupunkeihin. Helsingissätapahtui hänelle kerran ihme: Kirja-Matti otettiin vastaanystävällisyydellä, jopa ihailulla ja innostuksellakin,hänen ympärilleen kokoontui oppineita ja häneltä kyseltiinja hänen tietojaan pantiin kirjoihin. Heitä ihmetyttitämä mies, joka ei osannut kuin suomenkieltä ja jossaasui pohjaton harrastus kirjoihin ja nimenomaan suomenkielisiin.Kerrottiin hänen jalan kulkevan peninkulmia,vain nähdäkseen jonkin vanhan kirjan! Ja hän kieltäytyikaikista elämän mukavuuksista, kodista, perheestä,vain omistaakseen noita vanhoja kirjoja!Kas, Helsingissä, yliopistokaupungissa, oli siihen aikaankourallinen nuoria miehiä valmistumassa elämäntehtäväänsä,miehiä, jotka olivat kuulleet Arvidssonin julistuksen:ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule —olkaamme siis suomalaisia. Ja Snellmanin huutavanäänioli vaatinut Suomea täydellisesti suomalaiseksi kansallisvaltioksi!Näille nuorille ylioppilaille oli selvennyt, että he jäävätmuukalaisiksi isäinsä maalle, jolleivät osaa isänmaankieltä. Eikä isänmaa voi tuntua omalta, jolleivät563

he tunne sen kansaa ja sulaudu yhdeksi hengeksi javereksi sen kanssa. Tämä kieli on tuntematon ja ylenkatsottu,mutta se on nostettava kunniaan sivistyskieltenjoukossa. Tämä kansa on sekin orpo, väärinymmärrettyja yksinäinen, mutta sen täytyy omien lastensa rakkaudenvoimalla kohota arvovaltaisten kansojen rinnalle.Suomen kielen täytyy tulla sivistyneiden kotien kieleksiniinkuin se nyt on rahvaan kieli, koulujen kieleksi, yliopistonkieleksi, ja sen täytyy saada kaikille elämänaloille vaikuttava ja kaikilta elämän aloilta vastaanottavakirjallisuus.Mitä sinisiä korkeuksia tavoittikaan noiden nuortenylioppilaiden mielikuvitus, kun he loma-aikoinaan samosivatsuomalaisella maaseudulla, puhutellen isiä jaäitejä, vaareja ja muoreja ja entäs sitten punastuvia neitosia,jotka taisivat laulaa heille kansan omia lauluja!Kaksin verroin ihaniksi kävivät nyt suviset yöt, kun henukkuivat ne aitoissa, jonne tuntui tuomien, puhkeavienkoivujen ja monenlaisten yrttien läheisyys. Käet kukkuivatläpi noiden valkoisten öiden ja leivoset ja pääskysettulivat auringon noustessa esiin yöpuultaan. Jakuului lehmänkellon kalkatus tarhasta ja emännän jatyttären astunta, kun he pihapolkuja pitkin riensivätaamuaskareille. He puhuivat suomea! Ja vaari,joka tiesi loitsut ja taiat — vaari kuului jo kolistelevanairoja ja tuhtoja venevalkamassa — tämä, tämä oliisänmaan omaa kansaa! Mutta vaikka monetpalavassa kaipuussaan rakastivatkin tätä kansaa, tuliheille silti epäilyksen hetkiä — vastukset tuntuivat liiansuurilta! Silloin oli jokainen todistus Suomen kansankyvystä kallisarvoinen.Maailman-Matti, kirjojen keräilijä tuli yhdeksi tällaiseksitodistukseksi, jopa varsin suuriarvoiseksi. Eiköhän ollutkin kuin ilmetty Suomen kansa, sitkeä, voimakas,hellittämätön ja pyrkimyksessään määrätietoinen?Hänessä oli myöskin kiintymys kansansa vanhaan kuvalliseenhistoriaan — meidän aikamme sanoisi sitä museohengeksi—, hän osteli vähillä rahoillaan huutokaupoistakaikenlaisia esineitä, jotka olivat joutumaisillaan poiskäytännöstä: kuparihinkin, tinalautasia, sapelin, painetin,vanhoja rahoja. Mitä kieltäymyksiä olikaan tämän564

köyhän miehen pitänyt tehdä pannessaan vaivaisetroponsa näihin vanhoihin esineisiin, jotta nuori kansasaisi nähdä miten ennen elettiin! Nuo vanhat esineethänoikeastaan toimittivat saman asian kuin kirjat: todistivatisien ja äitien aikaansaannoksista, heidän elämästäänja kokemuksistaan. Mutta suuressa kirjassa sanotaan:kunnioita isääsi ja äitiäsi ettäs menestyisit ja kauaneläisit maan päällä. Matti itse todisti koko olemuksellaanesivanhempien luonteenlaatua ja elinvoimaa. Tämänkäsitti se nuorten fennofiilien joukko, joka kuunteli harvasanaistaKirja-Mattia ja ammensi hänestä uskoa Suomenkansaan. Se käsitti, että Matti nyt kokoilee talteenjuuri niitä kirjoja, jotka menivät hukkaan Turun palossa.Monesti verisin jaloin tämä köyhä mies astelee satojavirstoja, toisesta maanäärestä toiseen, pelastaakseen itsekansalta takaisin, minkä tuli tuhosi!Kirja: henkisten arvojen lipasto, mahdin arkku, mikätallettaa ihmisajatusta ja ihmiskokemusta, aikojen tiedonvartia,vuosisatojen taidonhaltia — Matti vaistosiväkevästi kirjan arvon! Kauaa ei hän malttanut viipyäsielläkään missä häntä oli pidetty hyvänä. Hyvä oli, joshän sai matkaansa turvakirjan ja passin, sillä Matinkokemuksiin kuuluivat myöskin selkkaukset järjestysvallankanssa, olihan häntä irtolaisuudesta istutettu linnassakin.Ja taas nosti mies repun selkäänsä ja samosiuusia kirjalöytöjä kohden. Mahtoivatkin nämä retketolla täynnä jännitystä ja seikkailuja. Mökistä missä eiasujaimilla ollut leipää, saattoi löytyä Agricolan raamattu!Entisestä piilopirtistä, minne sotaa paenneet olivatjääneet asumaan, saattoi löytyä lehti, joka puuttuijostakin harvinaisesta kirjasta! Matilla oli mielessään— niinkuin parhaassa muistikirjassa — selvät luettelotkaikista lehdistä, mitkä hänen kirjoistaan puuttuivat jasaaliinodotuksen kuume poltti hänen suonissaan, kun hännäki irrallisia lehtiä tai vaikkapa lehtien kappaleita.Mikään niistä ei saanut joutua hukkaan!Maantiestä tuli Matin varsinainen koti. Varastopaikkojahänellä oli siellä täällä — täytyihän hänen jossakintyhjentää selkäreppunsa — ja näistä on erikoisestimainittava Kanajarven talo Kalvolassa, missä isäntä olivanhapoika ja hiukan kirjahullu hänkin, niinkuin Matti.565

Mahtoikin olla somaa, kun nämä molemmat vakaat miehetjoskus harvakseltaan juttelivat kirjoistaan ja muinaisesineistään.Kanajärvellä toki oli peltonsa ja karjansa.Matilla oli vain kirjansa. Ei vaimoon, ei lapsiinmennyt hänen ajatuksensa. Kerran, pari vuodessa hänentuli ikävä Herran armopöytää Ylistaron, syntymäpitäjänsäkirkossa. Mitäpä merkitsi Matin jalkavaivoissamuutama kymmen peninkulma sinne tai tänne.Kuka oli sitten tämä merkillinen Matti, tämä koditonja unissakävijä, jonka järjestysvalta sulki telkien taakseja jota oppineet ja suomalaisuuden ystävät Helsingissäihaillen kuuntelivat? Jokin eteläpohjalainen runoniekkaoli tehnyt hänen kunniakseen viisun, josta on säilynytmuutama säe:Matti Pohto jäitä potkii,Hän on aina kulkeileva.Tietää tien Turkuhunkin,Sieltä tormaa Tornioonkin;Ei laiska kelpaa laulamahanEikä nilkku tanssimahan,Mut se kun jalo jaivoistansaSepä kelpaa kiertämähän,Pitkät matkat mittaamahan,Sepä sihtaa Suomen saaren,Arvaa poikki Pohjanlahden,Sepä kokoo konttihinsa,Vanhat kirjat kirstuhunsa,Parhaat kirjat laukkuhunsa,Tavarat taskuhunsa.Matti Pohto — se siis oli tämän Maailman-Matineli Kirja-Matin oikea nimi.Hänen elämänsä tarina alkaa samalla tavalla kuin niinmonen muun Suomen pojan noina orpoina aikoina: kotitalokaukana kulkureiteiltä, paljon lapsia, sitten kodinhäviö ja perheen hajaantuminen mierolle. Toki yhdessäsuhteessa eroaa Matin tarina niiden tarinoista, jotkahalla ja nälkä ajoivat kodista maailman selkään. Viina,hallan hyvä veli armaassa isänmaassamme, tekee yhtätyötä hallan kanssa. Viina ajoi kunnollisen äidin, juo-566

mari-isän ja yksitoista lasta Ylistaron Yli-Pohtolastakerjuun tielle. Matti, syntynyt kahdeksantena yhdestätoistasisaruksesta, maalisk. 7 p:nä 1817, näki kurjuuttaja kurjaa elämää varsin varhain. Äiti näyttää kauanraataneen pitääkseen kotia tasapainossa. Hänen voimansakuitenkin uupuivat samaa vauhtia kuin velat lisääntyivät,ja Matin ollessa kahdeksan vuoden vanha, myytiinYli-Pohtola ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista. NämäPohdotkin olivat kotoisin Ilmajoelta, sillä Matin isänisäoli Kuivilta tullut Yli-Pohtolaan kotivävyksi.Ainoa perintö minkä Matti kodistaan sai, lähtiessäänkarjapaimeneksi ja kerjäläiseksi, oli lukutaito. Juoponkurjan miehen vaimo ja yhdentoista lapsen synnyttäjäoli ehtinyt hänelle antaa kotoa tämän perinnön.Ja Matti Pohto loisti lukutaidollaan papinkinkereissä,jopa hänen intonsa oli niin suuri, että hän pappien reenjalaksillaseurasi toisillekin lukukinkereille. Harvinaistamielenvirkeyttä todistaa sekin, että poikanen viiden vuodenikäisenä oli yksikseen lähtenyt katselemaan maailmaalaajemmaltakin, jopa hän taapersi niin kauas, ettähänet vasta kirkossa kuuluttamalla löydettiin. Tosinsaattaa lapsen karkaaminen kyllä todistaa sitäkin, etteikodissa jaksettu pitää lapsilaumaa silmällä — kukatiesäiti silloin oli ylen uupunut, tai kukaties isä silloin juomaseuroineenpeloitti lapset ulkosalle. Suuretkin koditovat juopottelijoille käyneet ahtaiksi. Yli-Pohtolan harmaassatuohikattoisessa rakennuksessa oli tupa, kamarija eteinen — lienee tämä koti myöhemmin monesti kangastanutsen miehen mielessä, joka maailmanmattinamitteli maanteitä.Pikku poikana seisoskeli Matti veräjällä ja sai sillointällöin ohikulkijoilta lantin. Kahdeksanvuotiaasta hänsitten oli kokonaan oma elättäjänsä. Kesät kuluivat vihreissämetsissä ja ahoilla, linnut lauloivat, paimenetpuhaltelivat pilleihinsä, karja käveli rauhallisena jalepäili märehtien. Syksystä vaihtoi Matti paimenpussinkerjuureppuun. Me näemme silmissämme pienen pojan,ryysyissä, sierettynein jaloin, tuulessa, sateessa, räntäsääliä,polttavasa pakkasessa, yskäisenä, nälkäisenä,näännyksissä. Hän seisoskelee ovensuissa, kuulee koviasanoja, kuulee myöskin hyviä sanoja, pääsee pankon567

suloiseen lämpimään, unohtaa kurjuutensa, näkee unessaäidin, näkee kodin harmaan rakennuksen, näkee sen kohdanpihamaasta, mikä keväällä ensinnä suli: siinä heleikkivät, heillä oli hevosina kuusenkävyt ja lampainapetäjänkävyt, he rakensivat taloa.Matin talo ei koskaan tullut valmiiksi. Monen suomalaisenlapsen elämä oli sellaista noina orpoina aikoina.Sitten kun Matin kirjankokoojan-aikakausi alkoi, kävihänen elämänsä vaihtelevammaksi. Tosin ei se suinkaanhelppoa ollut, häntä rangaistiin irtolaisuudesta ja läheteltiinpaikasta toiseen, kun ei saatu selkoa hänen kotipaikastaan.Mikä lienee kerran mennyt Matin päähän,kun hän ei ilmaissut mistä oli kotoisin. Hänestä ei saatuirti halaistua sanaa, hän oli tekeytynyt kuuromykäksi.Olisi todella mukavaa tietää, minkä tähden tämä yksivakainenpoika nyt antautui komeljanttariksi. Jokatapauksessa valheen jäljet tällöinkin kävivät lyhyiksi,sillä Matti unohti yhtäkkiä näyttelemisensä, lausui jotakinselvällä Ylistaron kielellä ja joutui pahasti kiinni.Silloin kerrotaan hänen lyöneen asian leikiksi ja selittäneen,että niinkuin kevään lempi lintujen talven allajähmettyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niinoli hänenkin nyt käynyt.Tämä pieni käänne omalaatuisen nuorukaisen mielessäantaa aavistaa, miten tunteellinen, herkkä ja luonnonkauneudellealtis hän pohjimmiltaan oli. Miten hänmahtoikaan yksinäisillä loputtomilla jalkamatkoillaanelää kiinni vuodenajoissa, milloin kevään havahtumiskaudenlumoissa, milloin ensimmäisten syyshallojenkuolemantunnelmissa, milloin missäkin. Varmaan hänenkiintymyksensä kotipaikkaan, Ylistaroon, on ollut syväja pakottava. Mikäpä hänet muuten olisi ajanut peninkulmientakaa juuri kotikirkkoon. Mutta hänen pitinähdä tutut polut ja pellot, taloryhmät, joki, kirkkomaa,haudat ja kirkko. Kodin ruokapöytä oli aikoinaan ollutniukka, mutta armorikas on aina taivaallisen Isän pöytä.Matti oli ensi kerran polvistunut sen ääressä kahdeksantoistavuotiaana, silloin jo paljon koettuaan maailmaa.Muistot vetivät häntä tänne, kovan lapsuuden kovat jaarmaat muistot. Ehkäpä myöskin isä ja omaiset, jotkavielä olivat elossa.568

Muuten keskittyi hänen kaipauksensa kirjoihin, vanhoihinesineihin ja vanhoihin rahoihin.Miten tämä kirjarakkaus oikeastaan sai hänessäalkunsa? Ehkäpä hän joskus, kyllästyneenä kerjuuseen,alkoi myyskennellä halpoja arkkiveisuja, ja onnistui. Janäin alkoi tie kulkea yhä suurempia ja merkitsevämpiäkirjan-ostoja, -vaihtoja ja -hankintoja kohden. Työkehitti tekijäänsä. Erinomaisen muistinsa avuksi käyttikirjoitustaidoton Matti Pohto merkintöjensä tekoon latinalaistaaapistoa, nimenomaan sen isoja kirjaimia. Vähitellenoppi Matti tuntemaan koko senaikaisen suomenkielisenkirjallisuuden, ensimmäisen raamatunkäännöksenensimmäisestä painoksesta hamoihin keisarillisiin julistuksiinasti. Ja niin kalliit olivat Matille hänen kokoelmansa,että kun hän Turkin sodan aikana katsoi Isonkyröntienoot epävarmoiksi, hän kelkalla kuljetti tuhannetkirjallisuusnumeronsa Kalvolan Kanaj arvelle, mistäisäntä oli luovuttanut ullakkohuoneen hänelle ja hänenaarteilleen. Miten monta kertaa hän lieneekään vetänytkelkallisensa tuon 30 peninkulman taipaleen, ennenkuinsai kaikki perille.Tällaisessa vaivaloisessa mielityössään kulutti MattiPohto vuotensa. Hän ei enää ollut tuntematon eikä häntäuhannut irtolaisuuden rangaistus, mutta hän oli lisäksisäilynyt itsekyllyyden vaaroista ja kulki köyhänä javaatimattomana Suomea ristiin rastiin. Suomalaisuudenystävät suunnittelivat nyt Matille retkeä Inkeriin, Pietarinkeisarilliseen kirjastoon ja yleensä kaikkialle,missä saattoi toivoa löytyvän suomenkielisiä kirjoja.Lainaamme tähän erään suosituskirjeinään, jonka turvissaMatti oli liikkunut, koska tämä suosituskirje monissasuhteissa valaisee aikaa ja tilannetta.»Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron KappelistaIso-Kyrön pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omastamieli-tahostaan ja rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiinlaitoksihin on ruvennut ympärin-matkustamaanSuomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa jakoottaksensa niitä vanhanaikuisia, nykyisin harvoinnähtäviä, Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussaehkä meillä löyttynnöön, ja joista hään on jo suurellakiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut ja tännek tal­569

lellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä, ennentuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä,hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämiselläkielemme kunniaksi ja hyväksi tulevillenkin ajoillen —on nyt peällensäk ottanut, samassa luvallisessa peällentarkoituksessa,kulkeaksensa minun asioillani aina Suomenja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella jakokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myösikivanhoja käsikirjoituksia ja nahkakirjoja, jotka jollakullatavalla koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavatmeillen valaistusta ja selitystä vanhoista maanlaitoksistamme,tavoistamme ja esivanhemmistamme. Jakoska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa, varustettuKuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soanminä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellanija toivotuksillani hänen tiellen saattamiseksijohtattaa häntä, rukoellen jokaista, liijoitenkin moammeystäviämme, kielemme rakastajoitamme ja Suomalaiseenkirjallisuuteen halullisiamme, että olisivat hänellenavullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja ylösvalaistuksillaan,mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisiavanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista ontässä puhuttu, niin myös kuin mitä löytynnöön muitavanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja, niin kuin e.m. kivinuijia(joita ukkoisen voajoiksikin kuttutaan), Riimi-Keppiä (joita poalikoiksikin mainitaan), rauta-jousia jamuitaik muinosaikaisia aseita, talon kapineita, työn kalujaja puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tännektuotaisi korjuhun ja talteisehen iäksi säilyttämiseksi.Anon vielä viimeisellä niitä moamiehiämme, jotkajossa kussa varsinaisessa asiassa hyövyttävät häntänäissä tarkoituksissa, jotta erinäisellen tässä myötenseuraavaiselle paperille kirjuttaisivat nimiänsä ja antimiansa,muistoksi ja kunniaksi muillenkin, liijoitenkinminullen.Helsingin kaupunnista annettunna 28:na päivänä Tammikuuta,vuonna 1842.Carl Axel GottlundSuomen kielinen lehtoriKeisarillisessa Aleksanderin AkademiassaHelsingin Kaupunnissa.»570

Isänsä sairastaessa kuolintautiaan oli Matti teettänyttestamenttinsa. Siinä määrättiin hänen kirjakokoelmansayliopistolle, Kuopion ja Turun tuomiokapituleille sekäVaasan kimnaasille. Kanajärven isännälle luovutti Mattisen, mitä hänen kuolemanhetkellään oli Kanajärventalossa.Tämä hetki, Matti Pohdon kuolemanhetki saavuttihänet äkkiarvaamatta ja olosuhteissa, jotka ainiaaksijäävät hämärän peittoon.Hän oli juhannusaattona 1857 lähtenyt KanajärveltäHelsinkiä kohden, viipynyt täällä pari viikkoa ja suunnitellutmatkansa ulottuvaksi Pietariin asti. Hänellä olimukanaan erikoisen hyvät turvakirjat, vanha hylkeennahkainenmatkalaukkunsa, sisältävä kirjoja ja kirjoituksia,säkki jossa oli kaikenlaista irtainta omaisuuttasekä kolme kukkaroa, joissa yhteensä oli 6 ruplaa ja66 ja 1 / 4kopeekkaa — epäillä kyllä sopii, olisiko häntällä matkakassalla voinut suorittaa pitkän matkansa jatehtävänsä, vai olisiko hänen täytynyt köyhyytensävuoksi kääntyä takaisin, niinkuin joskus oli käynyt. Jokatapauksessa Matti Pohto nyt 40-vuotiaana, siis parhaimmassamiehuuden iässään, jalkaisin, niinkuin aina, lähtiliikkeelle.Ja oli hän jo sivuuttanut Viipurin ja tuli Nuoraankylään ja poikkesi aamusta Tetrin taloon.Ja sattui niin, että samaan taloon oli edellisenä iltanasaapunut Nuoraan kylässä palveleva renkimies JohanNiilonpoika Löfgren, hänkin syntynyt Isossakyrössä.Mutta Löfgren oli huonomaineinen ja tämän vuoksi sotaväestähylätty. Matti Pohdon tullessa taloon makasiLöfgren heinäladossa. Molemmat pohjalaiset eivät milloinkaanolleet tavanneet toisiaan.Matti istui tuvassa ja kun talonväki läksi työhön,pyysi hän saada levätä penkillä. Ja siihen hän oli laskeutunut.Ja tuvassa oli hiljaista ja väsynyt mies nukkui.Puolenpäivän aikaan astui tupaan renki Löfgren.Tässä pimenee meille kaikki. Emme tiedä emmekäsaa tietää, miten kaikki tapahtui.Kun talonväki parin tunnin kuluttua saapui tupaan,makasi kirjankokoilija verissään, ohimossa syvään iskettykirveenterä.571

Löfgren tavattiin metsästä, missä hän pari päivää oliharhaillut. Hän tunnusti tekonsa, mutta minkä tähdenhän oli iskenyt levolle panneen kulkijan hengettömäksi,sitä ei hän kyennyt selittämään. Mitä tapahtui puolenpäiväntienoilla Tetrin tuvassa tuona kesäisenä päivänä1857 ylistarolaisen ja isokyröläisen miehen välillä, jotkanäkivät toisensa ensi kerran? Hurjimus väitti vieraanmiehen ärsyttäneen häntä. Mutta sitä vastaan todistaaMatti Pohdon koko olemus ja elämä.Se oli Kirja-Matin maallisen vaelluksen loppu. Muttahänen kirja-aarteensa jäi isänmaalle: neljättätuhattanumeroa, suuri osa sellaisia kirjoja, joita ei enää voituostaa millään rahoilla.Suomen kansa hautasi hyväntekijänsä kauniisti jaarvokkaasti. Ylioppilaiden toimesta koottiin myöhemminrahasumma, jolla hankittiin hautamerkki: jättiläiskokoinenkivestä hakattu kirja. Me löydämme sen Ristinmäenhautausmaalta Viipurista ja tämän kivisen kirjankanteen on kullalla piirretty Matti Pohdon nimi.Tämän ylistarolaisen miehen nimi on myöskin piirrettykultaisin kirjaimin Suomen kansan kiitolliseen sydämeen.Hänen elämänsä oli täynnä puutetta, vaivannäköäja hengenpaloa — näillä hän kalliisti osti elämäntyönsä.Sen minkä villi luonnonvoima Turun palossa oli tuhonnut,sen Matti Pohto henkensä pyhällä tulella isänmaallepelasti.572

YLISTARONJAAKOTukholmassa, »kuninkaan kaupungissa» asuu YlistaronJaako Rantakadun varrella. Se on hienoston kaupunginosaa,siitä avautuu mitä ihanimpia näköalojamerelle ja kaupunkiin. Usein nähdäänkin Jaako ikkunassaan,kun aurinko säteilee satamaan, tai valot syttyvätlantalaiturilla ja laivoilla. Hän katselee erikoisenmielellään satamaan, minne Suomen laivat laskevat.Hänellä on siihen painavat syynsä: tässä satamassa hänon suorittanut tärkeimmän työnsä. Kaukana Ylistarostahän tässä rannassa on vuosikymmeniä odotellut Suomestatulevia laivoja. Paljon kaipausta liittyy tähänodotukseen ja sadat Suomen siirtolaiset, uhman ja viinanhumalassa ovat tässä satamassa ja tällä rannallaYlistaron Jaakossa kohdanneet ainoan, joka on ymmärtänytheidän kieltään ja auttanut heitä. Jaako on yksinkertaisellatavallaan ja omien kovien kokemustensaopastamana vuorostaan opastanut maanmiehiään. Tämäon tapahtunut hetkellä, jolloin koti-ikävä on siirtolaisenrinnassa kamppaillut uhman kanssa. Viimeisenä suomalaisenaon Ylistaron Jaako joutunut painamaan lähtevänkättä. Kauniin tukholmalaisen kotinsa ikkunastakatsellessaan satamaan, muistelee Ylistaron Jaako myöskinsitä päivää, jolloin Suomen laiva tänne toi hänenkeväisen onnensa, sen Isonkyrön tytön, josta tuli hänenelämänsä toveri. Tyttö astui huojuvaa lautaa myöten,tuulessa ponnistaen laivasta maihin. Jaakossa heräsimuisto »opsitusta» Vaasassa, jolloin hän, Jaako, oli tarjonnut»koko joukolle» olutta. Tuvassa roihuivat päreet,öljylamput ja talikynttilät, viulut soivat ja permantopaukkui tanssin tahtiin — silloin oli Jaako kaukaa näh-573

nyt tämän tytön, Kauppilan Liisan. Ja lähettänyt hakemaanolutta koko joukolle! Liisa saapui nyt leivänhakuun meren taakse, niinkuin kerran Jaakokin. Jaakoojensi hänelle kätensä, auttaakseen häntä maihin, japian lupasivat nämä molemmat toisilleen uskollisuuttamyötä- ja vastoinkäymisessä läpi elämän.Kauppilan Liisasta tulikin hyvä ja tarmokas elämäntoveri,jota Ylistaron Jaako, yksin jäätyään, kauniistimuistelee. Mutta ennen kaikkea hän, elämänsä painuessaehtoopuolelle, muistelee syntymämaataan. Kunhän kadulla sattuu kuulemaan suomea, niin hän,mikäli mahdollista, liittyy seuraan ja johdattaa suomalaisettukholmankävijät kotiinsa, tarjoten heille vierasvaraisuuttaan.Uutisia kuunnellessa tai muistoja kertoessavierii voimakkaan vanhuksen poskelle helpostikyynel. Isänmaa, joka antoi hänelle niin kovan lapsuuden,on niin likeinen, niin ylen armas. Unessa näytetäänhänelle usein tutut tienoot Ylistarossa ja Vaasassa. Jasinne kotiin pääsee Jaako kerran nukkumaan pitkääsuloista unta monivaiheisen elämänsä jälkeen.Kuka on sitten tämä Ylistaron Jaako? Tukholmansuomalaiset tuntevat nykyään hänet nimellä konsulija he käyttävät tätä nimitystä miltei kuin hyväilynimeä.Kun heidän kerhonsa kipeästi tarvitsee jotakin, niinkonsuli se lopultakin on heidän varmin turvansa. KunVaasan museota pantiin pystyyn, niin konsuli tuliyhdeksi sen suurlahjoittajia. Ja hänen syntymämaansasuojeluskunnat ovat, nekin, saaneet tuntea hänen karttuisankätensä. Puhumattakaan monista yksityisistä jayhdistyksistä.Ylistaron Jaako on nyt kahdeksankymmenen vuodenikäinen vielä voimakas ja suoraryhtinen mies. Hän saikunnon vanhemmiltaan perinnöksi rautaisen terveyden.Nälkävuosina 1867 omistivat nämä Tuokkolan talonYlistarossa. Tuokkolan suurta perhettä — lapsia oliyksitoista — ei kaatanut ruttotauti eikä nälkä, vaikkanekin näinä raskaina aikoina tekivät tuhojaan kauttaSuomen. Tuokkolan isäntä oli piirtänyt paperille pienenmerkin — tämä merkki kaatoi kodin. Hänelle oli tuotupaperi ja pyydetty hänen puumerkkiään, kovan ajanahdistama naapuri oli pyytänyt apua eikä Tuokkolan574

mies voinut häneltä sitä kieltää. Seurasi tuskan ja taudinaika. Ylistaron mies, joka nyt elelee kauniissa talossakuninkaan kaupungissa, säilyttää sielunsa syvimmässämuiston pienestä kuolleesta veljestä, jonka arkun ääressähän seisoi, suuresta kotoisesta tuvasta, missä vieraskansa vaelteli, vieden pois tutun esineen toisensa jälkeenkun sitä hajoitettiin eri haaroille. Huutokaupan jälkeenpääsi perhe naapurin saunaan asumaan. Yhdestätoistalapsesta oli silloin jäljellä seitsemän — kaikki pieniä,kaikki vailla leipää ja vaatetta. Siihen aikaan tunnettiinainoastaan sisäänlämpiävä sauna ja sehän antaa makeanlöylyn. Mutta ennenkuin tällainen sauna selkiää, on setäynnä sankkaa sauhua. Tässä sauhussa kodittomaksijäänyt perhe asui. Pää kävi raskaaksi, silmiä kirveli jajalkoja paleli. Kun sitten lähestyi kylpemisen aika, täytyisaunakestien lapsineen lähteä talliin ja navettaan.Vihdoin, kun kaikki olivat kylpeneet, nostettiin lämpöisellelavolle olkia ja entinen Tuokkolan perhe unohtiunen helmassa huolensa ja kurjuutensa. Siihen aikaanei säästetty metsää ja saunailtoja mahtui viikkoon jokaarkipäivä. Konsulin mieleen on näiltä ajoilta painunutsyksyiset lokaiset tiet, jotka upottivat paljasjalkaisialapsia puolisääreen, ja miten lapset viluissaan lämmittelivätlehmien vierellä, pistäen kohmettuneet jalkansaystävällisten eläinten alle.Kevätpuoleen pääsi isä kaupunkiin työhön ja lapsetlähtivät kerjuulle. Jaako oli silloin 11 v. ikäinen. Hänpysähtyi ryysyisenä ja nälkäisenä kotien oville, pyörittelikohmettuneissa käsissään lakkirisaa ja anoi ruokaa.Monet emännät antoivat ystävällisesti siitä mitä heilläoli — kaikilla oli puute — mutta monet, kyllästyneinäkerjäläislaumoihin, lausuivat pyytäjille kovia sanoja.Kerrankin ojensi emäntä Jaakolle pahasti homehtuneenleivänkappaleen ja sanoi: kun syö hometta, niin tuleeväkeväksi. Köyhä lapsi kiitti ja söi, eihän ollut valitsemisenvaraa. Emännän ennustus kävi kyllä myöhemmintoteen, sillä pojasta kasvoi todella voimakas mies. Yötvietti kerjäläispoika tuvan takalla, missä palvelusväensukat ja kengät olivat kuivamassa. Monasti hän aamuisinsai kuulla: tuo kerjäläispoika on taas pitänyt näitäpäänsä alla eivätkä ne ole kuivaneet!575

Kerjäläispojan päiviltä on konsuli lähtemättömästisäilyttänyt mielessään kuvan harmaista surkeista ihmisolennoista,jotka pysyttelevät tuvannurkissa, kääntäenkäsinkiveä, jos jaksoivat, kehräten villoja tai pellavaajos näkivät, ja pimeässä sopessaan tyhjentäen puurokupin,kun se heille ojennettiin. Ne olivat »ruorikeet»,pitäjän vaivaiset, vanhuudessaan vieläkin säälittävämmätkuin kerjäläiset, jotka pääsivät liikkeelle. Kerransaapui Jaako hyvin nälkäisenä vesimyllylle, juuri kunmylläri oli jauhamassa kauroja. Kivien välitse tirsuijauhoja ja poikanen kokosi niitä himokkaasti lattialtataskuihinsa. Hän ei jaksanut odottaa että pääsisi sillaltamaahan, vaan hänen piti heti saada niitä suuhunsa!Joukossa oli niin paljon kivisirua, että oli vaikeaa sitäniellä. Mutta nälkä oli samalla kova ja sekä kivet ettäjauhot menivät tuota pikaa samaa tietä. Nälkä pakottijoskus suostumaan varsin outoihin ehtoihin. Kerrankinsattui naapurin ikkunalla olemaan sankka kärpäskarjaja leikkitoveri sanoi Jaakolle: jos syöt nuo kärpäset, niinsaat tämän leipäpalasen. Ja köyhä poika nieli kärpäsetja sai leivänkappaleen.Eräänä aamuna hän heräsi suuressa tuvassa, jonkaseinillä oli lavitsoja ja näillä samanlaisia matkalaisiakuin hän itsekin. Hän aavisti olevansa Vaasan kaupungissaja sai kuulla, että tämä oli »herperi», yömaja, muttamiten hän sinne oli joutunut, sitä ei hän voinut muistaa.Luultavasti hän oli pyörtynyt kadulla ja kannettutänne. Mutta tänne ei saanut jäädä, täytyi lähteä liikkeelle.Pihalla ristiportaiden ääressä seisoi muutamiapoikia, katsellen jotakin toimitusta. Ylistaron Jaakokinpysähtyi. Korjattiin pois niitä majamiehiä, jotka sinäyönä olivat kuolleet. Poikanen seisoi kuin kynttilä, kauhustajähmettyneenä siihen paikkaan. »Herperistä» eiollut pitkältä torille. Päivän hän pyyteli apua niillä tienoinja keksi illalla paikan, mihin oli varastoitu tyhjiätynnyrejä. Näiden takana hän makasi yönsä. Siellä oliolkiakin. Nykyään on tällä kohdalla PohjoismaidenYhdyspankin talo. Onnistipa poikaa vihdoin niin, ettähän pääsi juoksupojaksi kauppiaalle, »Kilu-Vikmanille»,ja sai olla apuna, kun hänen isäntänsä maalaisilta ostimunia, vasikannahkoja ja muuta senkaltaista. Ja vielä576

suuremmalle kauppiaalle Jaako joutui, joka keskipihallaanjoka aamu jakoi kerjäläisille silakkanelikon sekäleipää — suuresta portista tultiin sisään ja pienestä päästettiinulos. Rosenbergin pellolla keitettiin potaattejasuurella padalla. Kerjäläiset saivat 3—4 potaattia henkeäkohden. Jaako muistaa istuneensa syömässä näitäarmopaloja siinä missä Vaasan museo nyt sijaitsee. Eipähän silloin aavistanut, että juuri tälle paikalle kerrankohoaisi mahtava talo, muistoesineiden koti, ja että hän,silloinen kerjäläinen, sitä tukisi 100 000 markalla!V. 1874 tapaamme Jaakon apulaisena reilulla ja hyvintunnetulla kauppiaalla. Mistään palkoista ei näihinaikoihin voinut olla puhetta, ruokapalkka oli suuri asia.Huhtikuun 1 p:nä äskenmainittua vuotta — konsulimuistaa selvästi päivämääränkin — sattui viisi työtöntänuorta miestä, niiden joukossa Ylistaron Jaako, yhteenVaasan kadulla. Keskusteltiin vaikeista ajoista japimeästä tulevaisuudesta ja siinä sanoo yksi yhtäkkiä:Mitäs jos mentäisiin Ruotsiin.Mennään vaan, sanoo toinen.Koska mennään? kysyy kolmas.Ja neljäs vastaa: vaikka huomispäivänä.Ja niin oli lähtö päätetty. Mitään valmistuksia eitarvittu, sillä muuta eivät miehet omistaneet kuin nepuutteelliset vaatteet, jotka olivat heidän yllään, ja seuraavanapäivänä kokoonnuttiin jo alkamaan jalkapatikkaameren yli. Yksi nuorukaisista tiesi sen kalasaunan,mistä oli lyhin tie Uumajaan. Kenelläkään ei ollut rahaa,kelloa tai kompassia. Lisäksi sattui kova lumisade.Mikään ei kuitenkaan säikyttänyt matkamiehiä. Yksipojista sylkäisi sormeensa, painoi märän sormen paksuimpaannietokseen ja otti tämän taikatempun avullasuunnan. Taivallettiin raskaassa lumessa. Ponnistuskehitti hyvän toveruuden, jopa ystävyydenkin. Merikylästäpyydettiin ja saatiin hiukan ruokaa — leipää jamustaa hylkeenlihaa. Oli ilta, kun uupuneina päästiinkalasaunalle. Siellä oli lattiana paljas maa ja katto olirikki, mutta makuupaikaksi oli tehty lavitsa ja edellisetyöpyjät olivat jättäneet puunkappaleita, joista tehtiintuli ja joista saatiin päänalanen. Aamulla varhain nousivatystävykset jatkamaan matkaa. Oli kuitenkin kova37— Ta\vio, Kootut teokset XII 577

pyryilma ja jää kirkkaana kuin lasi. Lähdetäänkö tuollejäälle ja noihin nietoksiin? Tohditaanko? Ystävyksettekivät sen johtopäätöksen, että on tohdittava, koska kerranon lähdetty matkaan. Muutaman tunnin kävelyn jälkeenolivat pieksut rikki, oljet tippuivat tielle ja paljaatkantapäät olivat esillä. Väsymyskin saavutti vaeltajat,väsymys oli niin tavaton, etteivät he jaksaneet nostaajalkaa nietoksista, vaan jäivät pitkäksi hetkeksi istualleenlumeen. Siihenkään ei sentään auttanut jäädä, silläsiitä olisi seurannut paleltuminen. Silmiä, jotka olivattuijottaneet kiiltojäähän ja hankiin, poltti. Vähitellenalkoivat he nähdä outoja värejä ja vihdoin tuli hetkiä,jolloin eivät he nähneet mitään, ainoastaan tunsivatpäätä oudosti huimaavan. Tulta! Siellä on ihmisasunto!Tulen välke antoi heille voimaa ponnistaa läpi pimeydenja vihdoin tulivat he kylään. Mutta niin oudon näköisiäolivat matkamiehemme, että poikalauma kerääntyi seuraamaanheitä. Vihdoin he sitten tulivat lämpöiseentupaan ja pysähtyivät ovensuuhun. Säikähtyneet ihmisetkiirehtivät nopeasti käskemään pois näitä myöhäisiä vieraitaja kesti pitkän aikaa, ennenkuin he olivat saaneetrauhalliset ihmiset vakuuttuneiksi siitä, etteivät olleetpahantekijöitä. Kukaan ei uskonut heidän puhettaan.Ei ikinä kukaan ollut kulkenut päivässä sellaista matkaa!Ja sellaisessa ilmassa. Vihdoin tuotiin permannolleolkia ja nuoret miehet saivat oikaista levolle pirtin lämpimään.Jospa vain olisi voinut nukkua! Mutta ylenmäärinrasitetut ja vilustuneet jäsenet olivat niin arat,etteivät sietäneet makuullaoloa. Joka paikkaa särki. Tulijääsokeus. Mitä on jääsokeus? Sairaus, joka ilmeneetunteessa ikäänkuin miljoonat terävät neulat pistäisivätsilmiin. Ja itätä tilaa kesti kolme päivää. UumajastaSundsvalliin on 30 peninkulmaa ja Sundsvallia kohdennuorukaiset nyt, jalat verillä, ponnistivat. Eikä heilläollut tässä sahojen, parakkien ja kapakoiden kaupungissayhtään tuttavaa.Tapaamme pian nuoret miehet Storhammarin paperitehtaalla.Siellä on kymmenittäin työnhakijoita. Aamullaasetetaan nämä kaikki riviin ja päällysmies valitsee laumastaväkevimmät. Muut saavat joutua minne tahansa.Ajetaan pitkissä rautatievaununveissä kapeita raiteita578

pitkin puutavaraa, joka on jäässä ja usein nostettavamatalalta korkeihin vaunuihin. Jokaista kuormaa seuraapari miestä, hiestyneinä lastaustöistä ja nyt istuenkylmillä hirsikasoilla. Ajetaan lujaa, koska muuten tartuttaisiinkiinni lumikinoksiin. Lakki ei tahdo pysyäpäässä ja mieskin on vaarassa tipahtaa tielle, ellei pidäkiinni rautatolpista, jommoisia joka vaunussa on neljä.Mutta täytyy varoa, ettei käsistä jää nahka jääkylmääntolppaan. Sama on otettava huomioon, kun liikutteleerautaisia kettinkejä, joilla kukkuraiset kuormat kiinnitetään.Maantiesiltojen kohdilla oli nopeasti kumarruttavakettinkien alle, jottei pää jäisi siltoihin. Asemallesaapuessa ei sieltä tapaa minkäänlaisia lämmitysvehkeitä.Illalla klo 10 tienoilla vihdoin päästään takaisin kaupunkiinja puolen tunnin kävelyn perästä ollaan parakissa.Läpiväsyneenä tuskin jaksaa haukata ruokaa, joka kuukaudestakuukauteen on yhtä ja samaa: Amerikan läskiä,Göteporin silliä ja leipää — ei koskaan mitäänmuuta. Parakin paljaalle lattialle on levitetty olkia,kengät asetetaan päänalaseksi ja takki levitetään peitteeksiolkapäille. Konsulimme muistaa, että hänellä kerrankolmen peräkkäin sattuvan juhlapäivän ajaksi olivarattuna ravinnoksi läskinpala, silli ja kaksi leipää,joita hän säilytti uunin päällä. Sillistä poistettiin pää,suomukset ja pyrstö, muu kaikki syötiin. Jos sai päivässä1 kr. 25 äyriä niin se katsottiin suureksi ansioksi.Ylistaron Jaako oli yhdenkolmatta ikäinen, kun tästäjäisten hirsien lastaustyöstä tuli loppu ja hän siirtyi toiseksi»masunistiksi» laivaan. Tämä oli tulisen kuumaatyötä. Ensimmäinen lämmittäjä ei kestänyt paikallaanja kapteeni kehoitti väkevää nuorta Jaakoa yrittämäänyksinään. Hän lämmittikin nyt kahta suurta uunia, jotkaolivat aivan likekkäin, mutta olisi tuskin pysynyt hengissä,jollei vähäväliin olisi saanut pistää päätään kylmäänvesiämpäriin. »Eltari» ei kuumuuden vuoksi voinutpitää muita vaatteita kuin nahkaiset housut. Yläruumisoli paljaana ja housut liimautuivat kiinni ihoon.Mutta makuukopin seiniä peitti paksu kuura ja vesisiellä oli jäässä, kun hän työstään sinne tuli. »Täkkimiehille»annettiin ostettua suolatonta vettä, mutta sitäei riittänyt lämmittäjälle. Hän puri hammasta, öljysi579

koneet ja ryyppäsi merivettä. Vihdoin jäätyi meri ja työoli lopussa siltä purjehduskaudelta.Mutta Jaakolla oli nyt taskussaan 400 kruunua eli kokokesän palkka ja hurja halu veti häntä kaupunkiin huvittelemaanja tapaamaan vanhoja tuttuja. Vaan mitäpämuita huvittelupaikkoja tällaisessa kaupungissa olisi ollutkuin kapakka. Näitä oli yllin kyllin eikä puuttunut niitäkään,jotka raskaan työnsä jälkeen etsivät virkistystä.Ylistaron Jaako joutui heti paikalla olutpuotiin. Ja nythän vaati korvausta kaikilta niiltä päiviltä, jolloin hänoli liikutellut raskaita jäätyneitä hirsiä ja seisonut tulikuumienuunien helvetissä. Hän joi kolme päivää jakolme yötä. Hän ei liikkunut kapakasta, vaan joi juomistaan.Lopulta ei hänellä enää ollut koko palkastaankolikkoakaan ja koko hänen ruumiinsa tuntui olevantulessa. Silloin kapakoitsija otti häntä niskasta ja viskasikadulle. Siinä nuori mies makasi, väännellen kauheissatuskissa. Tuntui siltä, että hän ylenantaa sisälmyksensä.Talvi oli edessä eikä työstä tietoa. Ja jälleenalkoi elämä parakin permannolla, nälässä ja vilussa.Jokin tilapäinen pieni ansio kuitenkin piti miehen hengissä.Ja tuli kevät ja ulkomaalaisia laivoja ja niiden mukanaansiotyötä. Jokaisen laivan lastaukseen kului suunnilleenkolme viikkoa. Ja taaskin oli taskussa silliä, leipääja amerikanläskiä. Ja niin pian kuin palkka oli nostettu,veivät jalat olutpuotiin. Eivätkä ne osanneet takaisinkadulle ennenkuin viimeinen kolikko oli juotu ja pääkiehuvana helvettinä. Tämä toistui toistumistaan. Eivätauttaneet tunnonvaivat, eivät hyvät päätökset. Viina oliväkevämpi kuin väkevyydestään tunnettu mies.Kerran sattui sitten, että Ylistaron Jaako tällaisenhummauksen kestäessä oli ajelehtinut rautatiesillalle jaseisoi puoleksi tiedottomana, nojaten kaiteeseen. Yhtäkkiähänet herätti ihmisääni ja käsi löi häntä olkapäähän:Kuule, poika, tahdotko elää? Jo on aika nousta.Tuntematon ihminen, näköään työmies, seisoi hänenvierellään.Ja humalainen tunsi hänen läpitunkevan katseensa580

sameissa silmissään ja kuuli miehen vielä kerran toistavanäskeiset sanansa, jotka olivat ruotsinkieliset.Jaako pääsi pystyyn ja hoippui pois. Hänen päänsäselkeni vähitellen ja hän koetti etsiä äskeistä miestä.Tätä ei kuitenkaan löytynyt mistään. Minne hän joutui?Kuka hän oli? Oudot vaistot tekivät työtään nuoressaYlistaron miehessä. Vanhojen vakaiden esivanhempienperinnöt hänen veressään olivat havahtuneet ja johdattivattuhlaajapoikaa kotoisiin muistoihin. Hän ei kaikkinanäinä kovina vuosina ollut saanut omaisistaan minkäänlaistatietoa, eikä hän kirjoitustaidottomana liioinollut antanut itsestään mitään sanomia. Nyt oli kokohänen olemuksensa laskettu alasimelle ja moukariniskutpanivat: »Kuule, poika, tahdotko elää? Jo on aikanousta!»Kunpa hän tapaisi äskeisen miehen. Pitäisi saadapuhua hänen kanssaan. Jaako ei vielä tietänyt, ettäjokainen hänen askelensa nyt kuljetti häntä poispäin, eiyksin siltä paikalta missä hän äsken oli virunut, vaankoko siitä elämästä, jota hän oli viettänyt. »Jo on aika,jo on aika!» pani moukari, iskiessään alasimeen, ja sejoka oli pantu alasimen ja moukarin väliin, otti vastaanjokaisen iskun.Aamun koittaessa ei Ylistaron Jaako enää ollut samakuin eilen. Hän ei voinut tarttua viinapulloon, jotaryyppy-ystävät ja toverit entiseen tapaansa hänelle tarjosivat.Viinapullohan otettiin esiin aamun ensi hetkenäja Jaako käsitti, että toverit lyövät hänet kuoliaaksi, joshuomaavat hänessä eristäytymisen aikomuksia. Hänsanoi tohtorin kieltäneen häntä tällä kertaa juomasta, jasäästyi vastaiseksi ystävien vihalta.Ja tämä ensimmäinen voitto muodostaa käännekohdanYlistaron Jaakon elämässä. Alkaa se hiljainen nousu,jonka kaarella hän nyt on. Kaikki tapahtui yksinkertaisesti:kun eivät ansiot enää menneet viinaan, niin heräsinuoressa miehessä yritteliäisyyden tarve. Hän osti kruunullapaperikaupasta teräskyniä, kumia ja lyijykyniä jamöi näitä pienellä voitolla kaduilla. Elämä muuttuinopeaan. Puolessatoista vuodessa oli miehestä tullutäveriäs pikkukauppias. Ja voitto seurasi voittoa. Järkyttävänonnellisia olivat hetket, jolloin hän Sundsval-581

lissa nousi laivaan lähteäkseen Vaasaan, tai jolloin hänastui kotimaan kamaralle, tai jolloin hän Vaasassa Raastuvanja Rauhankadun kulmassa kohtasi isänsä, tuliäidin ja sisarusten piiriin, joutui »opsituun» ja tarjosikoko joukolle kestitystä. Hänen ensimmäisiä toimenpiteitäänoli niin ikään turvata vanhempansa, jotteiväthe joutuisi Ylistaroon »ruorikeiksi». Vaasasta Jaakovielä palasi Sundsvalliin, mutta vain väliaikaisesti. Sillähänen näköpiirissään häämötti jo muutto Tukholmaan,missä hän kerran oli käynyt, ja Tukholmasta hän sittenlöysikin työmaansa.Konsuli muistelee aina kiitollisena kolmea hyväntekijääelämässään: vanhempiaan, jotka lahjoittivat hänelleterveen ruumiin, tuntematonta, joka Sundsvallissaherätti hänet alennustilasta, sekä ensimmäistä isäntäänsäTukholmassa, meklaria, joka opetti hänet tottelemaan.Suomenkielen-taitoisena joutui hän tälle meklarilletulkitsemaan suomalaisten siirtolaisten asioita.Niihin aikoihin siirtyi paljon nuorta kansaa Atlantintaakse ja järjestettyä matkatoimistoa ei vielä ollut.Ylistaron Jaako, nyt tunnettu liikemies, pani pystyynsentapaisen laitoksen, konjunktuurit olivat erittäin suotuisatja työ menestyi. Eräs puoli tässä työssä oli se,että Jaako monen monille siirtolaisille sai välittää kallisarvoisetkokemuksensa ja erikoisesti sen saarnan,jonka tuntematon mies hänelle piti, kun hän humalaisenavirui rautatiesillalla Sundsvallissa. Jaako ottihumalaiset siirtolaiset kahdenkesken, kuvasi heille juomisenja kortinpeluun vaarat ja kehoitti heitä viipymättälähettämään ansaitut rahat kotiin, vaimolle ja lapsille.Moniin vaikuttikin saarna ja moni kiitti jälkeenpäinhyvää neuvonantajaansa. Kun Ylistaron mies niin pitkänajan kuin viisikolmatta vuotta joutui läheisesti tekemisiinlähtevien suomalaisten kanssa, niin olipa hänelläonni nähdä monen palaavankin, ja silloin oli jälleennäkemisenilo suuri kahdenpuolen, ja rakkaat terveisetmatkasivat jokaisen palaavan siirtolaisen mukana syntymämaahan.Tuntemattoman sanat, jotka kerran Sundsvallissa olivatherättäneet Ylistaron Jaakon humalan kuilusta, eivätmilloinkaan ole lakanneet soimasta hänen korvissaan.582

Hän ei saanut koskaan kiittää sitä, joka kohtalokkaallahetkellä ne lausui, mutta kultainen neuvo siirtyi, voimaaantaen, sadoille ihmisille ja konsulimme silmä kyyneltyy,kun hän unohtumattomasta hyväntekijästään puhuu.Sanat ovat lakanneet tuntumasta moukariniskuiltaeivätkä ne enää soi tuomiokelloina. Konsuli, jokavapaasta Suomesta on saanut osakseen monta kaunistakunnian- ja tunnustuksen osoitusta, katselee kiitollisenataaksepäin elämäänsä ja näkee kauniita unennäköjäisiensä kansalle ja synnyinmaalleen. Vanhat surkeat»ruoriket» ja köyhät lapset saavat yhä osakseen hänenlämpimimmät ajatuksensa ja Suomen kotien onnellisuus— miten se voitaisiin lujittaa — askarteleeerikoisesti hänen mielessään. Kun muistamme, ettäYlistaron Jaako varhain menetti kodin ja vanhempienturvan ja että hän parikymmentä pitkää kovaa vuottaeli vailla kaikkea lämpöä ja viihtyisyyttä, niin käsitämme,että oman kodin perustaminen kasvoi hänenponnistustensa päämääräksi. Hänen täytyi päästä osalliseksielämän mukavuuksista, ilosta, kauneudesta jarunsaudesta! Ja niin pian kun tarmokas isokyröläinentyttö oli tullut hänen elämäntoverikseen, alkoi yhteisenkodin pystyttäminen. Vähitellen on sitten kasvanut sekaunis taideteoksilla koristettu, tilava ja viihtyisä kotihienoston kaupunginosassa Tukholmaa, missä konsulinyt vierasvaraisesti vastaanottaa ystäviään ja miettii,miten voisi parhaiten hyödyttää synnyinmaansa koteja.Hän miettii — mainitaksemme yhden hänen mielikuvistaan— suunnilleen näin: Mikä on kodin pahinvihollinen? Riita. Jollei lausuttaisi ensimmäistä pahaasanaa, niin ei syntyisi riitaa. Ensimmäinen paha sanaolisi siis tehtävä tyhjäksi ennen syntymistään. Voisikoehkä ajatella, että kohtalokkaan pahan sanan lausuminentukahutettaisiin samassa tilaisuudessa, jolloin tulevataviopuolisot vihkituolissa lupaavat toisilleen uskollisuuttaja rakkautta? Eikö juuri riita revi rikki rakkautta?Eikö siis riidan siemen — ensimmäinen pahasana — olisi tuhottava kestävän rakkauden vakuudeksi?Lupaus, ettei kumpikaan aviopuolisoista aloita riitaa,varmaan tukisi kotien onnea. Ja vaikkapa vain puolet583

pitäisi lupauksensa, päättelee Ylistaron Jaako, niin olisiSuomessa paljon enemmän onnellisia koteja.Muitakin kauniita ja liikuttavia suunnitelmia hautookonsuli mielessään, silmäillessään satamaan, minne Suomenlaivat laskevat. Itse puolestaan hän toivoo, ettähänen tomunsa kerran saa yhdistyä isänmaan multaanja että hänet, kun häntä saatetaan viimeiselle matkalleenkotiin, peitettäisiin sillä kauniilla silkkisellä siniristilipulla,jonka ystävät ovat hänelle lahjoittaneet.Mutta ennen tätä matkaa ennättää nuorekas ja virkeäkonsulimme tehdä vielä monta matkaa rakastettuunkotimaahansa!Hänen myöhempiin elämänvaiheisiinsa emme olekajonneet. Suurin piirtein katsottuna on hänen elämänsäsiitä hetkestä, jolloin hän kuuli sanat: jo on aika! ollutvoitollista. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi kuullutnäitä sanoja? Hän olisi mennyt hukkaan, niinkuin niinmoni muu. Nyt hänestä tuli hyödyllinen ihminen jauskollinen isänmaanystävä.584

JUMALANPUISTOTTämä hetki tuo meille sanoman Hiljaisuudesta, siitäetäisestä ja samalla likeisestä seudusta, jonne omaisemmeja ystävämme sekä lukemattomat kanssaihmisemmeovat menneet, seudusta, jonne jokainen meistäkerran menee.Kukaan lähteneistä ei palaa kertomaan, millaista onkuoleman maassa. Tuskin on sitä kuolevaista, joka eiolisi elämänsä päivinä koettanut raottaa porttia, jokaajallisuudesta johtaa kuoleman maahan. Tuskin on sitäihmistä, joka ei olisi koettanut ratkaista kysymystä: mitäseuraa kuoleman jälkeen, mikä on se salaisuuksiensalaisuus, mitä ei mikään inhimillinen viisaus tai voimakaikkien vuosituhansien aikana ole pystynyt ratkaisemaan.Kukaan ei ole saanut salaisuutta tietää. Ja kuitenkin:uskon ja toivon silmälle on näytetty seutu, missäviha ja vaino ovat lakanneet, missä synti on pesty poisja missä vallitsee rauha. Ja myöskin on muistamisessaja rukouksessa sallittu maan matkamiehen järkyttääsalaisuuden muureja ja kokea yhteenkuuluvaisuuttavainajien kanssa. Korkeina armon hetkinäon sallittu meidän ihmisten tuntea maan tomun menettävänpainoansa ja autuuden säteilevän kasvoillemmeikäänkuin jo olisimme autuuden mailla. Kesken kuolemanhetkenväkivaltaista erottamista olemme saattaneettodeta, että ero onkin vain näennäinen ja että kuolemaon ihmiselle voitto. Hiljentyessään rukoukseen pääseeihminen rajalle, josta hän kerran itse siirtyy hiljaisuuteen.Tällä rajalla voivat elävä ja vainaja kohdata toisensa.585

Tämä hetki tuo myöskin sanoman niiltä seuduilta,joihin olemme kätkeneet omaistemme, ystäviemme jakanssaihmistemme tomun, niiltä seuduilta, joihin ajallinenosa meitä itseämme kätketään — hautausmailta.Tuhansia ja tuhansia siellä nukkuu, taajoissa riveissä.Näettekö: yhä uusia saattojoukkoja lähestyy joka päivähautausmaan portteja. Tuhannet ja tuhannet ihmisetkamppailevat tälläkin hetkellä kuolinkamppailussa.Koska on meidän vuoromme? Koska on minun vuoroni?Sadan vuoden kuluttua ei koko siitä sukukunnasta, jokatänään astuu maan pintaa, ole jäljellä ketään. Kaikkinukumme, mekin, hautausmaissa.Paljon on vuotanut kyyneliä, moni on kohonnut huokaus,moni on korkeuteen pyrkinyt rukous sillä ahtaallaalalla, jota hautausmaan muuri ympäröi. Isänmaanmulta on siltä kohdaltaan tiivistetty ihmissydäntentomulla, tämän hauraan, levottoman sydämen, joka kerranniin kuumasti kärsi. Isänmaan multa on siltä kohdaltaantiivistetty muistoilla, ihmissydäntensä,työntekijöidensä historialla. Mitäpä kansojen historiamuuta onkaan kuin sen ihmissydänten historiaa, ja hautausmaahanpäättyy sydänten historia. Ja hautausmaistaenimmäkseen löydetään ne ihmiset, jotka kansan historiankirjoittivat, kodin historian, paikkakunnan historian,ihmiskunnan historian. Musta multa ottaa ilmanerotusta vastaan rikkaat ja köyhät, nuoret ja vanhat,kuuluisuudet ja tuntemattomat. Vuosisadasta vuosisataankasvavat ja kansoittuvat kuoleman kaupungit.Vuosituhansia sitten kuolleet ovat niiden kansalaisia jasyntymättömätkin kuuluvat niihin. Pienen-pieni osaihmiskuntaa on se, joka kerrallaan asuu maata. Elämäon totisesti kokoonpantu vainajista enemmän kuin elävistä.Vainajien työ jäi niiden käsiin, jotka seitsemäntai kahdeksan vuosikymmentä — tuhansien vuosienkeskeytymättömässä kulussa — asuu maata. Vainajientomu asuu suurissa hiljaisissa hautausmaissa — heidänhenkensä siirtyi siihen kaukaiseen ja likeiseen maahan,jota vain uskon ja toivon siivillä voimme lähestyä.Elävien maan asujainten puistojen ja puutarhojenkeskellä kohoavat isänmaassa hautausmaat, Jumalanpuistot, tummina, totisina, hiljaisina. Ei ole yhtään586

niin köyhää seurakuntaa, ettei sillä olisi omaa J u m a-lan-puistoaan, aivan niinkuin ei ole yhtään niinköyhää seurakuntaa, ettei sillä olisi omaa Jumalanhuonetta, kirkkoa. Nämä molemmat: Jumalanhuone ja Jumalan puisto ovat seurakunnan kalleuksiaja niiden hoitokuntoisuuden mukaan voidaan mitataseurakunnan ja sen yksilöiden kuntoisuus. Jos seurakuntarakastaa ja hellii Jumalanhuonettaan ja jos sehartaudella vaalii Jumalan-puistoaan, niin voimmeilman muuta päätellä: henkinen elämä on siellä korkeallatasolla. Isänmaa on siltä kulmaltaan uskollistenvartioiden varassa.Nämä molemmat kuuluvat yhteen: Jumalan huone jaJumalan puisto. Kirkon, Jumalan huoneen suojassa elääJumalan puisto omaa ainutlaatuista elämäänsä. Jumalanhuone on rakennettu Jumalan kunniaksi, kokoamaanihmishenkiä maisen elämän päivinä rukoukseen ja ylistykseenJumalan kasvojen eteen. Jumalan puisto ontemmattu irti ihmisten puistoista, vihitty Jumalannimeen niinkuin Jumalan huonekin, kokoamaan maanlapsia maisen elämän päätyttyä odottamaanJumalan salattujen lupausten toteutumistaylösnousemuksen päivänä. Jumalanpuisto vastaanottaa meidän ruumiimme, jokakerran rakennettiin pyhän hengen temppeliksi kun henkemmepalaa alkulähteelleen, Jumalaan. Samat kuolevaisetihmiset, jotka elämänsä päivinä Jumalan huoneessapainavat päänsä rukoukseen ja avaavat huulensaylistykseen, kannetaan kerran kylmenneinä Jumalanpuistoon ja jokaisen kylmennyt olemus muodostuu uudenpyhän kylvön siemeneksi: se peitetään maan multaanJumalan nimeen ja jätetään Jumalan varjelukseen. Niinon vainajan leposijasta tullut Jumalan pelto ja vainajienyhteisestä leposijasta Jumalan puisto. Molemmatovat maan kansallisomaisuutta.Paikka missä kuolleidemme muisto aivan erikoisestiviipyy, on juuri se sija, minne laskemme heidän maisenruumiinsa. Hautajaistilaisuudessa tuli Jumalan pelto jaJumalan puisto meidänkin omaksemme. Kukaties se oliläheinen meille aikaisemminkin, kukaties meillä olitapana etsiä siellä hiljaisuutta, ajatella kuolemaamme ja587

punnita, miten elämää olisi käytettävä niin kauan kuinmeidän vielä sallitaan viipyä tämän ihanan maan päällä.Kukaties vallitsi meidän ja maan välillä jo sesalaperäinen selittämätön suhde, joka ainutlaatuisellatavalla tuodaan julki sanoissa: maasta olet sinä tullut,maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Mutta kukatieskuljimme kylminä, välinpitämättöminä hautausmaanohitse. Tai ehken oli kammo ainoa tunne, jokarintamme täytti, kun yli kivisen aidan näimme ristit jakivet hautakummuilta. Ehkäpä hautausmaa oli meillekolkko seutu, minne ei meillä ollut asiaa, paitsi kentiesuteliaisuudesta, päivän aikaan, eikä milloinkaanyksin.Me olimme silloin niin kokemattomia, niin kiinni maantomussa, niin ahdas oli näköpiirimme, niin vähän meymmärsimme.Kun Jumala kuoleman kautta kutsuu pois jonkunrakkaistamme, niin me yhtäkkiä vastaanotamme suurenja syventävän kokemuksen. Maan arvot menettävätjotakin painostaan ja silmiemme nähtyä kuoleman rannan,saa mainen elämä uuden ja kirkkaamman valaistuksen.Niinä päivinä näemme myöskin, ettei hautausmaa olekammon, unohduksen ja hylättyneisyyden seutu, vaanpyhä hiljainen tienoo, joka lempeästi vastaanottaa meidänrakkaamme väsyneen ruumiin, meidän kyyneleemmeja meidän hellyytemme. Hautausmaa tuleemeille hiljaisuuden tienooksi, jonne me ikävöimme hiljentymään,muistamaan, rukoilemaan. Ylimaallinen ilovoi 'täyttää mielemme, kun me rakasta hautakumpuahoidamme. Ja täällähän ehkä oma hautammekin tuleeolemaan! Ja nuo toisetkin haudat, joiden pohjalla nukkuutuntemattomia vainajia, käyvät, nekin, meille vähitellenläheisiksi. Onhan kuolevaisen ihmisen osa kaikilleyhteinen ja niinmuodoin yhdistävä. Ihmisten puistojenkeskellä kohoavat isänmaassa Jumalan puistottummina, totisina, hiljaisina.Mitä olisikaan isänmaa vailla Jumalan-puisto jaan,mitä paikkakunta vailla hautausmaitaan, mitä ihminenvailla viimeisiä leposijoja, mitä elämän aamu vaillaauringonlaskua, mitä vuorokausi ilman yötä? Hautaus­588

maat ovat annetut meille, päivän helteessä kulkeville,yökasteeksi. Muistaminen hautakummulla on linnunnousua siniseen ilmaan. Kyynel hautakummulla on terveellinenarmolahja. Viisaasti menettelemme, me kuolevaiset,jos matkamme viimeisestä määränpäästä, viimeisestäkodistamme teemme hiljaisuuden, kauneudenja pyhyyden kirkastaman seudun. Meidän hartautemmevarassa tulee hautausmaastamme siunattu tienoo,missä voimme hiljentyä kuuntelemaan sellaisia Jumalansanoja kuin: Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet,tai: Jumala on rakkaus, tai: Minä olen ylösnousemus jaelämä... Ja: Jeesus Kristus Vapahtajasi on sinut viimeisenäpäivänä herättävä.589

IHMISEN KODIT»Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesänsä.»Jokainen elävä olento on kotirakas eikä suinkaan vähimminihminen. Kodin ympärille keskittyy useimman elävänolennon harrastus, kodin rakentamiseen ja vaalimiseenkuluu suurin osa hänen elämänsä ajasta ja kodissatoteutetaan hänen olemassaolonsa sisin tarkoitus. Maanmatonen rakentaa itselleen luolan mullan alla ja toimittaatalven tullen lehtipeiton kotinsa aukon suulle.Lintusen ensi tehtävä, sen päästyä pitkän muuttotienpäähän, on panna kuntoon pesä. »Ihmisen pojalla ei olekuhun hän päänsä kallistaa» — vain ihmiskunnan suuriristinkantaja on kieltäytynyt kodin omistamisesta, voidakseenantautua yksin kutsumukselleen.»Kuhunka hän päänsä kallistaa» — tähän sisältyyyksi kodin sisimpiä tarkoituksia. Ihminen syntyy raadantaanja taisteluun. Yli monien päivien helteen lankeaayö odotettuna ja toivottuna. Useimmille ihmisillelienevät muistot kotoisessa hiljaisuudessa vietetyistäöistä onnellisimmat elämän antimista. Kodin tuttuvuode, mihin saa matkalta palatessa kallistaa päänsä,on totisesti armas. Haavoittunut eläin etsii luolaansa jakun tuhlaajapoika on polkenut jalkansa verille elämänteillä, niin hän nääntyvänäkin ponnistaa kotia kohden,saadaksensa kallistaa päänsä vanhan kodin pihtipieleen.Me joudumme elämässä usein muuttamaan majaa.Myrsky pudottaa lintusen pesän, kulovalkea tuhoaajänösen mättään. Ajattelematon kulkija tallaa muurahaisenkeon. Ihminenkin menettää monenlaisista syistäkodin ja pystyttää sen kaipauksensa voimalla uudelleen.590

Kun tulivuoren purkaus tai maanjäristys on ohi, rakentaahän tuhkaan uuden kodin ja ahertaa ja ponnistaa senpuolesta.Tulee sitten päivä, jolloin ei hän omin voimin astutästä kodista, vaan ystävät nostavat hänet käsivarsilleenja kantavat hänet uuteen kotiin. Tähän meidän uuteenkotiimme eivät enää ulotu maailman myrskyt. Täälläon nukkujalla pienet tarpeet, hänelle riittää pieni kappaleisänmaata. Täällä ei ole hävittävää vainoa eikä riitaa,täällä nukkuvat kaikki turvallisesti vieri vieressä.Tästä kodista ei enää tule muuttoa. Väsynyt pää onlopullisesti löytänyt päänalasensa. Tämä on matkamiehenlopullinen ja viimeinen koti.Emmekö me, kotirakkaat, jotka vielä kuljemme elävienjoukossa, vaalisi tätä viimeistä kotiamme, niinkuinolemme vaalineet edellisiä kotejamme?Kuinka onkaan tuhlaajapojille ja -tyttärille otollistamaantien tomusta astua hautausmaalle ja kallistaapäänsä kumpua vastaan, minkä alla menneet sukupolvetnukkuvat! Miten onkaan tässä soveliasta tehdä tiliäelämästä ja kuolemasta!Meidän silmämme kyynelet, meidän rintamme huokausja ikävöitsevien käsiemme hellyys ovat ne antimet,jotka tämän viimeisen kotimme kaunistavat.591

PÄÄSIÄISPELTO — JUMALANPUISTOLähenee suuren kärsimyksen muistonvietto — läheneepääsiäinen.Siinä on pienessä ystäväpiirissä vietetty hiljainenviikkonsa, jolloin hetkestä hetkeen ja päivästä päiväänaavistettu kärsimys lähenee. Pienet toivonpilkkeet —ehkei pahin kuitenkaan tapahdu, ehkäpä tuskan kalkkikuitenkin otetaan meiltä pois! — syttyvät ja sammuvat.Muutamat inhimilliset tunteet, sellaiset kuin ystävyyden,rakkauden ja hellyyden kasvavat tuollaisenhiljaisen viikon kestäessä aavistamattomiin mittoihin.Miten läheiseksi käykään monelle meistä, jotka tunnemmekärsimyksen, pääsiäisajan hiljaisen viikon kestäessäIhmisen Poika, kun Hän herkkänä ja ymmärtämystäkaivaten kokoamistaan kokoaa ympärilleen pienenystäväpiirinsä, vielä kerran sen kanssa astellaksensatuttuja polkuja, läpi tuttujen vainioiden ja nähdäkseentutut taivaanrannat, tutut maisemat, kotoisetkylät, karjat, majat, kaupungit, ihmiset, vielä kerranvuodattaakseen sydämensä siunauksen yli tämän maisenelämän. Viimeisen kerran. Kaikki tapahtuu tällä viikollaviimeisen kerran. Kaikki sisältää viimeisen tervehdyksen.Lähestyvän kärsimysmuiston viettoon kuuluu nyttäydellinen yksinäistyminen, sydänjuurten väkivaltainenirtaantuminen kaikesta, mikä oli armasta ja lämmintä,siitäkin, mikä kantoi kutsumuksen ylhäistä nimeä. Jäljellepäin jää elämäntehtävä, jää ystävä ja ystävät.Kaikki katkeaa käsittämättömän kesken. Edessä onvain kuolinkamppailu ja kuolema.592

Miten inhimillisen läheisiksi käyvätkään meille jokaiselle,jotka olemme vastaanottaneet kuoleman kodissamme,nämä suuren kärsimysviikon viimeiset vaiheet.Mehän tiedämme sen epätoivoa hipovan tunteen, milloinolemme todenneet, että ystävä liukuu luotamme, kääntyyjonnekin, minne emme enää voi seurata häntä.Kaikki laiminlyönnit, tylyt sanat ja teot, kärsivällisyydenpuute, kaikki millä rikoimme häntä vastaan, polttaaomaatuntoamme. Me lupaamme, että jos hän vielä palaaluoksemme, niin me muutumme paremmiksi, me hyvitämme,me olemme tämän piinan aikana oppineet jotakin.Mutta hän liukuu liukumistaan pois, hän ei enäätunne meitä, hän ei enää kuule ääntämme. Hänen viimeinenkatseensa — tämä armolahja meille — antaameidän aavistaa, että rajan toisella puolella, siellä minnehän menee, on rauha ja kirkkaus. Se katse, kauniimpikuin milloinkaan elämän päivinä, oli kotoisin kirkkaudesta.— Viimeinen vaihe meidän hiljaisen kärsimysviikkommepäivinä on sitten matka hautausmaalle. Niinkauan kuin poismenneen ystävän tomumaja vielä oliluonamme, oli meillä mielestämme jotakin hänestä.Irtaantuminen kotoa on uusi repivä ja tuskantäysi hetki.Kuvaamattoman vaikea on sitten se vaihe, jolloin meidänrakkaamme meidän silmiemme edestä lasketaansyvään mustaan hautaan. Viimeinen silmäys maanpoveen, multa putoaa kumisten sinne alas, lapiot ovatarmottomasti työssä: hän peittyy peittymistään, kyynelemme,rukouksemme sekaantuvat multaan ja vihdoinon edessämme pieni kumpu. Ei mitään muuta.Tämä kumpu pitelee nyt meitä, me emme hennoisisitä lainkaan jättää. Se on nyt meidän kalleutemme.Koko tämä tienoo, ennen ehkä kolkko ja kammottava,on käynyt läheiseksi. Tuottaa lievennystä ajatella, ettäitsekin kerran saamme levätä täällä. Tuntuu oudoltapalata maailmaan. Sen kiire, sen kuume, minne ne pyrkivät?Vielä äsken me itse kuumeisina kiirehdimmetomuisilla teillä, ajaen takaa joitakin arvoja. Nämäarvot ovat nyt suurelta osaltaan menettäneet merkityksensä.Piinaviikko on meille jotakin opettanut. Se loimeidät uudelleen. Omistamme nyt vain kalliin hautakummun,jonka ääreen saamme työstämme kiiruhtaa.38 — Talvio, Kootut teokset XII 593

Mikä kalleus voikaan olla hautakumpu! Emme mistäänhinnasta — miten mieletöntä siitä puhuakaan! —antaisi sitä pois. Emme vaihtaisi sitä mihinkään maalliseenaarteeseen. Hautakumpumme ääressä, ja tuntienvainajan läsnäoloa, meidän sielumme puhdistuu, kirvoittuuja avartuu! Me joudumme yhtäkkiä suurten katkeamattomiensukupolvien perintöjen välittäjiksi. Mepidämme kiinni ketjusta, jonka toinen pää jo on kaukanaiäisyydessä ja toinen pienen tuokion meidän käsissämme.Me jätämme sen pian ja toinen sukupolvi ottaasen. Kummallista ettemme aikaisemmin ole käsittäneet,että hauta elävälle ihmiselle voi antaa niin paljon!Vähitellen me sitten oman kipeän surumme keskeltäjaksamme omistaa ajatuksen noille muillekin hautakummuille,joita täällä on vieri vieressä, kymmeniä, satoja.Onko vainajien luku todella näin suuri? Ja useimmanhautakummun ääressä on vallinnut sama kipeä suru jakorkea kirkastus. Vainajien lukuhan on paljon suurempikuin elävien. Heidän haudoillaan palava kirkastus jaksaavalaista yli koko elävien maan. Pian me itsekinolemme täällä maan raossa ja ehkäpä joku jota rakastimmetulee tänne muistelemaan meitä. Me olemme silloinrauhan mailla ja voimme hiljentyneille sieluillejakaa rauhastamme. Ei missään maan päällä meidän jameidän osatoveriemme hiljaisenpyhän kärsimysviikonmielialat, kaikki mitä koimme, kaikki mitä opimme,siinä määrin säily kuin täällä, minne hänet kannettiin,minne heidät kannettiin, minne meidät jaminut kannetaan.Tämä tienoo, jos mikään, on toki kaiken tämän vuoksiinhimillisestikin katsoen pyhää maata ja velvoittaa jälkeenjääneitäsitä pyhäkkönä vaalimaan. Niille,jotka tahtovat kantaa kristittyjen nimeä, tulee uusi jaehdoton velvoitus lisää.Heitä lähenee suuren kärsimysmuiston voiton vietto:pääsiäisaamu. Hiljaisen viikon viimeisimpänä vaiheenakangastaa voitto, joka voitollisuudessa vastaa kärsimyksenmittoja: »Ei Hän ole täällä, Hän nousi ylös.»Ylösnousemuksen lupaus, niin mahdotonarkisen ihmisjärjen käsittää, niin luonnollinen lapsenmielenvastaanottaa, ylösnousemuksen lupaus on mul­594

lattu avonaisiin hautoihimme. Tämä on tehnyt hautausmaastaJumalan puiston, pääsiäispellon, jossa salaperäisesti,niinkuin siinä pellossa jonne me olemme kätkeneetsiemenen, tapahtuu itämisen ja kasvamisen ihme,täyttyy sana: Jeesus Kristus meidän Vapahtajamme onsinut viimeisenä päivänä ylös herättävä. Mutta ei missäänmaan päällä pääsiäisaamun sanoma ja jälleennäkemisenlupaus ole meitä niin likellä kuin siinä pääsiäispellossa,jonne kymmeniä, satoja, tuhansia kertoja ylösnousemuksenlupaus on mullattu maahan, maan matkalaisensiirtyessä sen salaisuuden piiriin, missä siemenherää elämään.Pääsiäispelto, Jumalan puisto on annettu meille, jotkavielä viivymmme maan päällä, meidän hiljaisen piinaviikkomme,meidän Golgatan-päivämme ja meidän pääsiäisaamumme— niiden suurimpien muistojemme —tallettajaksi, säilyttäjäksi. Samalla myös ovat Jumalanpuistot, pääsiäispellot muistoineen annetut meille kestävimpieninhimillisten ominaisuuksiemme ylläpitäjiksi.Ne ovat annetut heijastamaan sitä kirkkautta,joka on kuolevan viime katseessa, sitä rauhaa, jota vaillaihmishenki turmeltuu.Lähenee pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Läheneeluonnon heräyksen aika. Olkoon jo läsnä sekin ihmismielenkevät, joka herättää hellyyden vaalimaan vainajiemmeleposijoja ja Jumalan puistoja.595

HAUTOJENPÄIVÄNÄTämä päivä on hautojen päivä, meidän viimeistenleposijojemme, meidän viimeisen kotimme päivä. Kohtaon kulunut kaksituhatta vuotta siitä hautajaistilaisuudesta,jonka muisto alati, vuodesta vuoteen, kokoaameidät kuolevaiset tämän haudan ympärille, tänäänkin.Se on kallioon hakattu uusi hauta. Varakas miesteetti sen omaa tarvettaan varten. Tiedämme tästä miehestä,että hänellä oli arvokas yhteiskunnallinen asemaja että hän ikävöi Jumalan valtakuntaa. Hän on tulluthistorialliseksi henkilöksi sen kautta, että hän omistihaudan ja että hän Golgatan kauhujen jälkeen kätkitähän omaan hautaansa Jeesuksen Kristuksen ruumiin.Eikä kristikunnan suurinta juhlaa, pääsiäistä, milloinkaanvietetä ilman että Josef Arimatialaisen nimi mainitaanja että hänen haudastaan puhutaan.Samantapaisen hellyyden teon suoritti se Maaria, jokaJeesuksen viimeisten elonpäivien aikana tuli hänenluokseen, kun hän aterioitsi spitaalisen Simonin huoneessaBetaniassa ja kallisarvoisella narduksella voitelihänen hiuksensa ja jalkansa ja kuivasi ne hiuksillaan.Jeesus antoi suuren arvon hänen lapsellisen hartaalleteolleen, jota jotkut läsnäolijat kylmäkiskoisesti arvostelivat.»Totisesti sanon minä teille: missä ikinä tämäevankeliumi saarnataan koko maailmassa, siellä sekinminkä hän teki, on mainittava hänen muistokseen.»Varmaan oli Arimatialaisella Jerusalemissa kaunisrikas koti, johon hän työstään tullessaan saattoi kallistaapäänsä. Mutta hän oli tämän maisen kodin rinnallapitänyt huolta myöskin viimeisestä kodistaan: hän olikaupunginmuurin ulkopuolelle hakkauttanut kallioon596

itselleen haudan. Tämä toimenpide osaltaan raoittaameille ovea hänen sielunsa kammioon.Rikas mies oli varmaan huomannut maisen elämänlyhyyden ja epävarmuuden, sen tavaran ja arvojen kestämättömyyden,sen nautintojen tyhjyyden. Köyhäihmeellinen saarnaaja, jonka huulilta vuoti totuuden jalaupeuden sanoma ja jonka koko olemus oli pyhyyttä japuhtautta, oli saapunut syntisen sukukunnan keskuuteenja veti ihmisiä Jumalan puoleen. Myöskin ArimatianJosef oli tuntenut piston sydämessään ja herääväomatunto taisteli syntisten halujen kanssa, jotka eivättahtoneet jättää huonettaan, ihmissielua. Mies ei helpostivoinut luopua niistä eduista, mitkä hyvä asema jarikkaus hänelle soivat, mutta outo kaipaus ei antanuthänelle rauhaa sekään, ja yön aikaan hän menee tapaamaanJumalan miestä ja tulee hänen salaiseksi opetuslapsekseen.Kukaties hän on ollut läsnä jossakin Jeesuksensaarnatilaisuudessa, milloin Jeesus on puhunutvalvomisesta, koska ei tiedetä päivää eikä hetkeäjolloin kuoleman kutsu tulee. Ja Arimatialainen on alkanutajatella kuolemaa ja kävellyt kaupunginmuurienulkopuolella ja etsinyt hautapaikkaa. Ja viimein hänon mieltynyt erääseen kohtaan, kauan katsellut siitänäköalaa, valinnut puhtaan koskemattoman paaden,mitannut sen omien mittojensa mukaan ja teettänythaudan valmiiksi. Ja kukaties hän jälkeenpäinkin, surunaikaan, vaikeuksien aikaan on mielellään tullut tällehautapaikalleen, joka siinä häntä odottaa, ja tuntenutjotakin kuolemanrauhan esimausta.Kidutetun, solvatun ja vihatun Jeesuksen kuolemaaseurasi kiireellinen hautaanpano, vailla kaikkia juhlallisuuksia.Ystäväpiiri, joka oli uskonut Jeesuksenjumalalliseen ja kuninkaalliseen kutsumukseen, joka olirakastanut Häntä ja jättänyt kaikki seuratakseen Häntä,oli säikähdyksen lyömänä hajonnut. Mies, joka rohkaisimielensä ja pyysi lupaa ottaa ristiltä Jeesuksen ruumiin,ei ollut kukaan heistä, hänen julkisista opetuslapsistaan.Se oli Josef Arimatialainen, rikas mies, joka yön peitossaoli etsinyt Jeesukselta virvoitusta sielunsa janoon.Nähtyään Jeesuksen kuoleman on tämä arka mies597

kasvanut rohkeaksi. Hänelle ei enää merkitse mitään,kohtaako häntä ystävien pilkka ja jerusalemilaistenvaino. Jeesus on Golgatalla, ristin puussa lopullisestija kokonaan tullut hänen omakseen ja ylivuotavassa hartaudessaanhän nyt muistaa oman kauniin kalliohautansa,johon hän uskoi kuoltuaan saavansa joutua lepäämään.Emme tiedä mitkä kohtalot olivat saattaneettämän elämän suosiman miehen hankkimaan itselleenhaudan jo eläessään, mutta meillä lienee lupa uskoa, ettähän nyt tunsi hautansa joutuvan hyvään tarpeeseen.Hellyys ja hartaus henkivät kahden vuosituhannentakaa vieläkin vastaamme, kun raamatun niukoistamaininnoista luemme, miten Josef Arimatialainen ostaaliinavaatteen, ottaa alas ristiltä Jeesuksen ruumiin, kietoosen puhtaaseen pellavaan ja kuljettaa omaan uuteenhautaansa. Vain pari Jeesuksen uskollista ystävää onläsnä tässä vaatimattomassa tilaisuudessa.Mutta kun näin parin vuosituhannen takaa seuraammetätä köyhää hautaustoimitusta, niin toteamme, että siihentoki sittenkin liittyy koko se sydämen palo, kaipausja kiitollisuus, millä ikinä elävä ihminen voi vainajansaattaa hänen viimeiseen leposijaansa. Arimatian Josef,joka niin huolellisesti oli pannut kuntoon viimeisen leposijansa,joutui kuin koko ihmiskunnan puolesta suorittamaanviimeistä palvelusta ihmiskunnan Vapahtajalle.Tämä päivä, pääsiäislauantai ja yöt sen kahdenpuolen,tallettavat meille muiston ajasta, jonka Jeesuksen ruumislepäsi arimatialaisen kalliohaudassa. Niinkuin Jeesuksenelämästä virtaa siunaus ja pyhitys jokaiseenmaiseen kotiin ja elämään, niin Hänen haudastaan virtaasiunaus ja pyhitys jokaiseen hautaan ja jokaisen haudannukkujaan. Vain yhden päivän oli Jeesuksen ruumishaudan pimeydessä. Me vietämme tänään tämän päivänmuistoa. Tämä päivä on siten tullut hautojen päiväksi,meidän viimeisten leposijojemme päiväksi.Kaukainen veljemme, Josef Arimatialainen, niin liikuttavahartaudessaan, inhimillisessä heikkoudessaan jamyöhemmin voimassaan, seisoo Jeesuksen haudanääressä, tehden ne monet vaikeat kysymykset, jotkamekin sitten hautojemme ääressä olemme tehneet jatulemme tekemään, ja miten hyvin hänet ymmärrämme,598

kun hän nyt yhtäkkiä on tullut uudella tavalla haudanomistajaksi. Kokonaan uusi ja ihmeellinen sisältö onpuhjennut hänen elämäänsä, niinkuin uusi outo jatumma loistokukka olisi näyttäytynyt hänelle. Hänomistaa Jeesuksen haudan ja on vastuussa siitä! Jokainenmeistä, joka on saanut vastuunalaisuuden haudanhoidosta, tietää tämän ainutlaatuisen tunteen.Tänään, haudan päivänä, hautojen päivänä, pyrkiiajatuksemme Josef Arimatialaisen mukana sille haudalle,jonne viaton nukkuja sovittajakuolemansa jälkeenlaskettiin. Tuhansien tuhannet ihmiset ovat näinämuistojen päivinä pyrkineet saamaan osuutta tästä haudasta.Myöskin m e vaadimme omistusoikeutta Jeesuksenhautaan. Sillä niin totta kuin meillä on osuutemmesovitusta huutavissa synnintöissä, kuuluu meilleosuus armahtajaan, lunastajaan ja Vapahtajaan!Mutta olisikohan meillä oikeus — kenties täytymyskin— arvaella, mitä Jeesus vastaisi meille, jos valittaisimme,että Golgata ja pyhä hauta ovat meistä niinetäällä, ettemme voi päästä näille kaipauksemme paikoille?Sanoisiko Hän ehkä tähän tapaan: jokaisessa haudassanukkuu veljesi ja Minun veljeni, sisaresi ja Minunsisareni, joiden syntien tähden ja lunastuksen tähdenolen ristiinnaulittu — siinä sinulle Minun hautani!Voisimmeko siis näillä kaukaisilla maanäärillä käydähaudoille, missä nukkuu oma syyllinen ja syntinen sukukuntamme,osoittaaksemme niille sen hartauden,minkä tahtoisimme omistaa Vapahtajamme haudalle?Hän sanoi elonsa päivinä, että se rakkaus minkä osoitimmeyhdelle pienimmistä, jotka uskovat Häneen, oliosoitettu Hänelle. Hänen nimeensä, Jeesuksen Kristuksennimeen suljettiin jokainen meidän hautamme, jajokainen vainaja lepää odottaen Jeesuksen salattujentarkoitusten täyttymystä.Hän itse raoitti meille ovea haudan salaisuuksienvaltakuntaan. Ei ollut sittenkään hauta ja kuolemaoleva elämän viimeinen määränpää. Vaan pääsiäisaamuja ylösnousemus!Pääsiäislauantaina, IV. 1936.

MAILA TALVION KOOTUT TEOKSETEri osien sisällys on seuraava:I osaHaapaniemen keinu — Nähtyä ja tunnettua — Aili— Kaksi rakkautta.II osaKansan seassa — Pimeänpirtin hävitys — JuhaJoutsia — Muuan äiti.III osaLouhilinna — Tähtien alla.IV osaPuheita — Kirjava keto — Hämähäkki — Elämänleikki— Valkea huvila.V osaSuomesta pois — Kauppaneuvoksen kuoltua —Eri.teitä — Anna Sarkoila — Elinan häät — Kunmeidän kaivosta vesi loppuu — Talonhuijari —Huhtikuun-Manta — Lempiäniemen tyttäret —Viimeinen laiva.VI osaYölintu — Niniven lapset — Elämän kasvot.VII osaKultainen lyyra — Silmä yössä — Näkymätönkirjanpitäjä — Yötä ja aamua.VIII osaKurjet — Kihlasormus.IX osaKirkonkello — Opin sauna.X osaSydämet — Hiljentykäämme — Ne 45 000.XI osaItämeren tytär.XII osaLinnoituksen iloiset rouvat — Lokakuun morsian— Terveisiä.XIII osaRuma Ankanpoikanen — Juhlavalkeat — Rukkasetja kukkaset.