Lataa PDF-tiedosto - Kulttuurivihkot

teksti sonja saarikoski
kuva mari mäkiö
Hannu Mäkelän työhuone Helsingin
keskustassa on täynnä muistoja. Niitä on kirjahyllyssä,
seinillä, lattialla ja pöydällä. Valokuvat,
maalaukset ja Mäkelän teokset, joista
osa on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten,
muistuttavat kirjailijan elämästä. Elämästä,
jossa kirjailijan pitää kiinni kirjoittaminen.
»Jos lopettaisin kirjoittamisen, kuolisin»,
Hannu Mäkelä sanoo vakavana ja katsoo itselleen
tyypilliseen tapaan kaukaisuuteen.
Katseessa näkyy toinen maailma – ehkä se,
joka kirjojen sivuilta löytyy.
Lattialla siististi peitettynä lepää vanha
kirjoituskone ja pöydällä on tietokone valmiustilassa.
Naapurista kuuluu Bachin soolosellosarja.
Aika menee eteenpäin, mutta
sama työ jatkuu. Työ, joka Mäkelän mukaan
on etsimistä, löytämistä ja joskus onnistumista.
Kirjailijan työssä tärkeintä Mäkelälle
on prosessi, jonka päättymisestä hän tuntee
aina suurta tyytyväisyyttä. Sen sijaan valmiisiin
teoksiinsa hän ei kajoa.
»Kun kirja on toisten arvioitavana, se
katoaa. Sitä ei enää ole», kirjailija sanoo ja
hörppää teetä savisesta kupista.
Proosateokset Mäkelä kirjoittaa, mutta
runot hänen mukaansa annetaan. Tällä hän
tarkoittaa sitä, että runoja ei voi pakottaa
syntymään.
»Runot ovat kummallisia säkeitä, jotka
vain tulevat jostain. Sitten, kun ne loppuvat,
ne vain loppuvat.» Hän on hetken hiljaa
ja katselee pöydällä olevaa painotuoretta kirjaansa.
Sitten hän hymähtää ja sanoo:
»Vaikka kyllähän tuossakin noita sivuja on.
Eli onneksi ne loppuivat.»
Mäkelälle on annettu runoja jo kahdenkymmenenkahden
runokirjan verran.
Runot Toden näköistä -kirjaan syntyivät
pääosin viime syksyn aikana. Kirjailijan
mukaan teos on todennäköisesti henkilökohtaisin
hänen kirjoittamistaan runokokoelmista.
Siksi hänen on vaikeaa lukea ja
katsoa kirjaansa.
»Kirja on syntynyt ikävän eroprosessin
seurauksena. Muuta en siitä oikeastaan halua
sanoa.»
Ylipäätään kirjailijalle on tärkeää, että kirjoittamissaan
teksteissä hän saa jollain tavalla
käsitellyksi asiat, jotka hänen omassa
elämässään tapahtuvat. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita, että kirjan todellisuus olisi identtinen
muun todellisuuden kanssa.
»Koska tapahtumat näyttäytyvät kirjan
muodossa, ne eivät joka tapauksessa ole täsmälleen
niitä kokemuksia, jotka olen kokenut,
vaan siinä on aina toden näköisyyden
aspekti», hän sanoo ja pitää merkitsevän
tauon sanojen toden ja näköisyyden välissä.
»Se on intiimiä, mutta kukaan ei voi sanoa,
että se on noin.»
Tätä kutsutaan kirjailijan vapaudeksi. Mäkelä
huomauttaa, että fiktiivinen kirjallisuus
on aina sellaista, jonka todellisuutta emme
saa tietää.
»Silti se monen mielestä tuntuu todemmalta
kuin tosi.»
Spleen
Siitä on kauan.
Muistot ovat sellaisia.
Tulevaisuus vapisee ja odottaa.
Mutta nykyisyys on tässä,
Niin kuin hento tytönkäsi
Pitää tätä kynää,
Ohjaa minua eteenpäin,
Tahtoo sitten, että luen ääneen,
mitä kirjoitan.
Eikä Mäkeläkään tietoisesti kaihda todellisuutta
kirjoissaan. Oma kokemus kuuluu
kirjoittamiseen, siinä hänen kantansa on
ehdoton.
»Jos ihminen sanoo, ettei kirjoita omista
kokemuksistaan, hän valehtelee. Mistä hän
sitten muka kirjoittaisi?»
kulttuurivihkot 2 / 2011 55
Kirjallisuusklubilla hän kertoi anekdootin
Ernest Hemingwaysta, joka muistinsa menetettyään
tappoi itsensä. Kirjailijan muistin
elintärkeä asema näyttää olevan kirjaimellisesti
tosi.
»Muistan kuvina, ääninä ja tuoksuina.
Vieläkin jonkun tuoksun tuntiessani muistan,
missä olen kokenut sen aiemmin.»
Tekstissä muistot muuttavat väistämättä
muotoaan, sillä ne suodattuvat lukijoiden
omien kokemusten läpi. Tästä huolimatta
kieli on verraton keino niiden välittämiseen.
Sen merkitystä maailman muistin jäsentäjänä
ei Mäkelän mukaan voi korostaa liikaa.
»Se kenellä on hallussa kieli, on hallussa
maailman luonne ja mieli», hän runoilee.
Kirjailija muistelee jatkuvasti. Kysyessäni,
miltä muistaminen tuntuu, hän alkaa kertoa
pitkää tarinaa Tuomas Anhavasta, joka Mäkelän
sanojen mukaan on vaikuttanut hänen
työhönsä enemmän kuin yksikään toinen
ihminen. Hän kertoo kultaisesta kuusikymmentäluvusta,
jolloin Anhava saattoi soittaa
kirjailijalle lukien tekstiä ääneen puhelimessa
kolme tuntia. Sitten tekstistä keskusteltiin.
»Ihmistä, joka enemmän rakasti kirjallisuutta,
en ole löytänyt», Hannu Mäkelä sanoo.
»Se aika oli sellaista, ettei se ikinä enää
palaa. En käsittänyt sitä silloin.»
Raskasta muistaminen on kirjailijan mukaan
lähinnä silloin, kun ihmisten muistikuvat
eivät vastaa toisiaan.
»On hyvin vaikea keskustella mistään, jos
asiat muistetaan eri tavalla. Että mitä oikein
on sanottu ja millä tavalla.»
Silti hän kokee muistamisen ennen kaikkea
rikkautena. Ja kertoo viimein myös, miltä
muistaminen tuntuu.
Muisto jää, kuva, haalea / kuin lapsuuden
kameralla otettu, / sillä joka putosi veteen.
1. Muisto
2. Mistä tiedän jo jotain
Alkuvuonna Prosak-kirjallisuusklubilla »En minä tiedä», Hannu Mäkelä vastaa kysy-
Helsingissä eräs nainen kysyi Hannu Mämykseen siitä, miksi hän ei pelkää tulevansa
kelältä, miten on mahdollista, että hänellä kyyniseksi elämän ajoittaisista alamäistä huoli-
on tallessa kaikki ne muistot, joista kirjoitmatta. »Jos luopuisin, kuolisin. Samalla tavaltaa.
Mikä merkitys muistilla on kirjailijan la kuin silloin, jos lopettaisin kirjoittamisen.»
työssä?
Hänen mukaansa elämässä on katsottava
»Muisti, niin, uskon, että se on tärkeä eteenpäin niin kauan kuin sitä jatkuu. Valoi-
asia», kirjailija sanoo ja pyörittelee silmälasan elämänasenteen hän sanoo lisääntyneen
seja käsissään.
vanhemmiten.