54 kulttuurivihkot 2 / 2011 Toden näköisiä totuuksia Kirjailija Hannu Mäkelän elämä on tie, jossa on kolme haaraa: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Pala jokaista löytyy Mäkelän uudesta runokirjasta Toden näköistä, joka ilmestyi tammikuun lopulla. Kirjailijan omista kokemuksista ammentava teos käy vuoropuhelua näiden todellisuuksien välillä.
teksti sonja saarikoski kuva mari mäkiö Hannu Mäkelän työhuone Helsingin keskustassa on täynnä muistoja. Niitä on kirjahyllyssä, seinillä, lattialla ja pöydällä. Valokuvat, maalaukset ja Mäkelän teokset, joista osa on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten, muistuttavat kirjailijan elämästä. Elämästä, jossa kirjailijan pitää kiinni kirjoittaminen. »Jos lopettaisin kirjoittamisen, kuolisin», Hannu Mäkelä sanoo vakavana ja katsoo itselleen tyypilliseen tapaan kaukaisuuteen. Katseessa näkyy toinen maailma – ehkä se, joka kirjojen sivuilta löytyy. Lattialla siististi peitettynä lepää vanha kirjoituskone ja pöydällä on tietokone valmiustilassa. Naapurista kuuluu Bachin soolosellosarja. Aika menee eteenpäin, mutta sama työ jatkuu. Työ, joka Mäkelän mukaan on etsimistä, löytämistä ja joskus onnistumista. Kirjailijan työssä tärkeintä Mäkelälle on prosessi, jonka päättymisestä hän tuntee aina suurta tyytyväisyyttä. Sen sijaan valmiisiin teoksiinsa hän ei kajoa. »Kun kirja on toisten arvioitavana, se katoaa. Sitä ei enää ole», kirjailija sanoo ja hörppää teetä savisesta kupista. Proosateokset Mäkelä kirjoittaa, mutta runot hänen mukaansa annetaan. Tällä hän tarkoittaa sitä, että runoja ei voi pakottaa syntymään. »Runot ovat kummallisia säkeitä, jotka vain tulevat jostain. Sitten, kun ne loppuvat, ne vain loppuvat.» Hän on hetken hiljaa ja katselee pöydällä olevaa painotuoretta kirjaansa. Sitten hän hymähtää ja sanoo: »Vaikka kyllähän tuossakin noita sivuja on. Eli onneksi ne loppuivat.» Mäkelälle on annettu runoja jo kahdenkymmenenkahden runokirjan verran. Runot Toden näköistä -kirjaan syntyivät pääosin viime syksyn aikana. Kirjailijan mukaan teos on todennäköisesti henkilökohtaisin hänen kirjoittamistaan runokokoelmista. Siksi hänen on vaikeaa lukea ja katsoa kirjaansa. »Kirja on syntynyt ikävän eroprosessin seurauksena. Muuta en siitä oikeastaan halua sanoa.» Ylipäätään kirjailijalle on tärkeää, että kirjoittamissaan teksteissä hän saa jollain tavalla käsitellyksi asiat, jotka hänen omassa elämässään tapahtuvat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan todellisuus olisi identtinen muun todellisuuden kanssa. »Koska tapahtumat näyttäytyvät kirjan muodossa, ne eivät joka tapauksessa ole täsmälleen niitä kokemuksia, jotka olen kokenut, vaan siinä on aina toden näköisyyden aspekti», hän sanoo ja pitää merkitsevän tauon sanojen toden ja näköisyyden välissä. »Se on intiimiä, mutta kukaan ei voi sanoa, että se on noin.» Tätä kutsutaan kirjailijan vapaudeksi. Mäkelä huomauttaa, että fiktiivinen kirjallisuus on aina sellaista, jonka todellisuutta emme saa tietää. »Silti se monen mielestä tuntuu todemmalta kuin tosi.» Spleen Siitä on kauan. Muistot ovat sellaisia. Tulevaisuus vapisee ja odottaa. Mutta nykyisyys on tässä, Niin kuin hento tytönkäsi Pitää tätä kynää, Ohjaa minua eteenpäin, Tahtoo sitten, että luen ääneen, mitä kirjoitan. Eikä Mäkeläkään tietoisesti kaihda todellisuutta kirjoissaan. Oma kokemus kuuluu kirjoittamiseen, siinä hänen kantansa on ehdoton. »Jos ihminen sanoo, ettei kirjoita omista kokemuksistaan, hän valehtelee. Mistä hän sitten muka kirjoittaisi?» kulttuurivihkot 2 / 2011 55 Kirjallisuusklubilla hän kertoi anekdootin Ernest Hemingwaysta, joka muistinsa menetettyään tappoi itsensä. Kirjailijan muistin elintärkeä asema näyttää olevan kirjaimellisesti tosi. »Muistan kuvina, ääninä ja tuoksuina. Vieläkin jonkun tuoksun tuntiessani muistan, missä olen kokenut sen aiemmin.» Tekstissä muistot muuttavat väistämättä muotoaan, sillä ne suodattuvat lukijoiden omien kokemusten läpi. Tästä huolimatta kieli on verraton keino niiden välittämiseen. Sen merkitystä maailman muistin jäsentäjänä ei Mäkelän mukaan voi korostaa liikaa. »Se kenellä on hallussa kieli, on hallussa maailman luonne ja mieli», hän runoilee. Kirjailija muistelee jatkuvasti. Kysyessäni, miltä muistaminen tuntuu, hän alkaa kertoa pitkää tarinaa Tuomas Anhavasta, joka Mäkelän sanojen mukaan on vaikuttanut hänen työhönsä enemmän kuin yksikään toinen ihminen. Hän kertoo kultaisesta kuusikymmentäluvusta, jolloin Anhava saattoi soittaa kirjailijalle lukien tekstiä ääneen puhelimessa kolme tuntia. Sitten tekstistä keskusteltiin. »Ihmistä, joka enemmän rakasti kirjallisuutta, en ole löytänyt», Hannu Mäkelä sanoo. »Se aika oli sellaista, ettei se ikinä enää palaa. En käsittänyt sitä silloin.» Raskasta muistaminen on kirjailijan mukaan lähinnä silloin, kun ihmisten muistikuvat eivät vastaa toisiaan. »On hyvin vaikea keskustella mistään, jos asiat muistetaan eri tavalla. Että mitä oikein on sanottu ja millä tavalla.» Silti hän kokee muistamisen ennen kaikkea rikkautena. Ja kertoo viimein myös, miltä muistaminen tuntuu. Muisto jää, kuva, haalea / kuin lapsuuden kameralla otettu, / sillä joka putosi veteen. 1. Muisto 2. Mistä tiedän jo jotain Alkuvuonna Prosak-kirjallisuusklubilla »En minä tiedä», Hannu Mäkelä vastaa kysy- Helsingissä eräs nainen kysyi Hannu Mämykseen siitä, miksi hän ei pelkää tulevansa kelältä, miten on mahdollista, että hänellä kyyniseksi elämän ajoittaisista alamäistä huoli- on tallessa kaikki ne muistot, joista kirjoitmatta. »Jos luopuisin, kuolisin. Samalla tavaltaa. Mikä merkitys muistilla on kirjailijan la kuin silloin, jos lopettaisin kirjoittamisen.» työssä? Hänen mukaansa elämässä on katsottava »Muisti, niin, uskon, että se on tärkeä eteenpäin niin kauan kuin sitä jatkuu. Valoi- asia», kirjailija sanoo ja pyörittelee silmälasan elämänasenteen hän sanoo lisääntyneen seja käsissään. vanhemmiten.
Change language