22 kulttuurivihkot 2 / 2011 All Ears SANOJA SANOMATTOMASTA torstai-iLLasta sunnuntaiPäivään kestänyt All Ears -festivaali esitteli nykyimprovisoijia muun muassa Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Itävallasta, Yhdysvalloista, Japanista ja Etelä-Koreasta. Kolme ensimmäistä päivää järjestettiin Anker-joen varrella Fabrikkenin suuressa mustassa salissa. Sunnuntain pianokonsertti järjestettiin päiväsaikaan Oslon länsipuolella Henie Onstand -taidekeskuksessa. All Ears -festivaalin perusti kymmenen vuotta sitten Paal Nilssen-Love, eräs tämän hetken kysytyimpiä free jazz -rumpaleita. Kolmihenkisen järjestelykaartin muut jäsenet ovat noisemuusikko Lasse Marhaug ja basisti Guro S. Moe, joka soittaa useissa improvisaatio- ja meluyhtyeissä. Soiton spontaanius Ohjelma oli suunniteltu äänen ehdoilla. Marhaug kertoi, että kuraattorikolmikko näkee paljon vaivaa rakentaakseen esiintyjistä tasapainoisen kokonaisuuden. »Ohjelman huolellinen suunnittelu on meille kunnia-asia. Jokaisella illalla on ikään kuin oltava koko ateria, erilaisia muunnelmia: tarvitaan sooloesitys, hiukan elektroniikkaa, akustista soittoa. Mietimme soitinvalikoimaa, mietimme sukupuolta ja mietimme duoja, trioja ja sooloja. Tarvitaan myös tietty määrä yhtyeitä jotka ovat jo soittaneet paljon yhdessä, vakaita kokoonpanoja, sekä ihmisten yhteensaattamista, sellaisia sokkotreffejä joiden uskomme toimivan.» Festivaalin ainoa nimetty teema oli sen alaotsikko »improvisoidun musiikin festivaali». Esityksiä saattoi siten lähestyä vain musiikin kautta, ei käsitteellisenä hahmotuksena joistakin pohjimmiltaan kielellisis- tä kysymyksistä. Ainoan kielellisen tarttumapinnan tarjosivat festivaalin kotisivuilta ja ohjelmalehtisestä löytyneet muutaman lauseen mittaiset asiallisen rehentelemättömät kuvaukset kustakin muusikosta. Kuvaukset oli kirjoittanut Marhaug, joka myös selvitti festivaalin päätyttyä sen luonnetta: »Minua alkaa epäilyttää heti kun improvisoidusta musiikista tulee lajityyppi, ’improv’-musiikkia. Tällä festivaalilla kyse on improvisaatiosta työvälineenä. Tietysti omat mieltymyksemme vaikuttavat. Pidämme energisestä, aktiivisesta musiikista, on se sitten akustista tai elektronista.» Improvisoiminen ei siis tarkoittanut sitä, että soittajat olisivat lähteneet keikalle valmistautumatta ja soittaneet mieli puhtaana, täysin kahleetta ja rajoituksetta. Soiton spontaanius on pikemminkin mielekästä ymmär- tää spontaanina yhdistelemisenä, valmiiden rakennetekijöiden vaistonvaraisena yhteentuomisena. »Akustisia improvisoijia tuntuu usein vaivaavan noisen tekijöitä enemmän kysymys siitä, mikä on todella aidosti improvisoitua. Minusta siitä on turha kantaa huolta: jokainen soittaa joka tapauksessa muistin pohjalta, toimii tilanteissa kokemustensa ja persoonallisuutensa pohjalta, kuten muutenkin elämässä. Niinpä musiikki ei koskaan ole todella kokonaan improvisoitua», Marhaug toteaa. teksti juuso paaso kuvat Carsten stolzenbaCh Tammikuun puolivälissä Oslossa järjestettiin kymmenettä kertaa improvisoidun musiikin festivaali All Ears. Neljä päivää kestänyt elektronisen ja akustisen improvisaation hyöky koostui musiikista puhtaimmillaan. Lumoavan ikävänä kuin virastopäivä. Saksofoni soolosoittimena Pitkää soittokokemusta festivaalilla edusti muun muassa Joe McPhee. Tämä amerikkalainen saksofonisti nousi jälleen huomion kohteeksi, kun Atavistic-levy-yhtiö julkaisi kymmenisen vuotta sitten uudelleen hänen levytyksiään 1970-luvun alusta. McPhee on merkittävästi edistänyt saksofonin asemaa soolosoittimena. Festivaalin yhteydessä häneltä kuultiinkin yksi trio- ja kaksi soolokonserttia. Etenkin sunnuntaina Henie Onstad -kulttuurikeskuksessa Mc- Pheen soolossa oli jotain todella lumoavaa. Hän rakensi melodisia fraaseja äärimmäisen taidokkaasti ja vapaasti mutta yhtä lailla käytti erilaisia saksofonista ja taskutrumpetista löytyviä kohinoita, suhinoita, pihinöitä ja muita ei-soinnillisia ääniä sekä herätteli avoimen flyygelin kieliä resonoimaan soittamalla sen sisään trumpetista valikoiman säveliä. McPheen soitossa hälyn ja musiikin suhde ei vaikuta yksinkertaiselta vastakkaisuudelta. McPhee on lempeän, nöyrän oloinen hahmo, joka vitsaillen pyyteli anteeksi sitä, että ikävystytti yleisöään soittamalla niin pitkään. Se ei estänyt häntä selittämästä erään kappaleen kertosäettä: »I’m singing with a sword in my hand – so don’t fuck with me.» Hyvän vertailukohdan McPheen ilmavaan melodisuuteen tarjosi festivaalin tunnetasolla koskettavin soittaja Peter Brötzmann, joka soitti sunnuntaina duokeikan vain tätä tilaisuutta varten Eurooppaan lentäneen, häikäisevän taidokkaan pianisti Masahito Satohin kanssa. Etenkin keikan loppupuolella duo soitti paljon balladeja, joissa Brötzmann muotoili säveliä kuin kirveel-
Saksofonisti Kjetil Møsterin voimakas soundi oli parhaita asioita muuten hieman hapuilevan monikansallisen kvartetin ensimmäisellä keikalla.
Change language