Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Kleopas ja Simon olivat luopuneet arkielämän rauhasta, etsineet Jeesuksesta vastausta, joka
nostaisi heidät alistuneen arjen yläpuolelle. Tämä valinta oli herättänyt heissä suuria toiveita.
Kolmen rikkaan vuoden jälkeen jäljellä oli vain sietämätön sisäinen ja ulkoinen ristiriita.
Jeesus oli kuollut. Kaaos oli auennut kaikessa kauheudessaan. Mikään ei enää pitänyt
paikkansa. Luottamus arjen kantavuuteen oli murentunut. Vanhojen uskonnollisten
auktoriteettien luotettavuus oli pettänyt. Mutta kaikkein pahinta oli se, että uusikin
auktoriteetti oli pettänyt. Hän oli vapaaehtoisesti antautunut kuolemaan. Käsittämätöntä,
tyhmää, raivostuttavaa. Mikä suunnaton pettymys.
Arki jatkui, niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Synagogat olivat paikallaan ja
rabbit paimensivat kansaansa. Normaalielämä tuntui kuitenkin tyhjältä. ja entiset tietäjät
tuntuivat todella entisiltä. Kummastakaan ei enää löytynyt pelastusta, ja uusi toivo oli
haudassa. Koko heidän identiteettinsä pohja oli murskana.
Kuollut Messias
Mitä he nyt ajattelisivat itsestään? Keitä ja mitä he olivat? Minkä tai kenen kautta he
määrittelisivät itsensä? Voiko enemmän tyhjän päällä olla? He kulkevat kohti ulkoista ja
sisäistä yötä.
Se uusi toivo, johon Jeesus oli heidät kutsunut, oli vielä niin heikosti hahmottunut ja vanhojen
perinteiden värittämä. Jeesuksen antautuminen ristiinnaulittavaksi ei millään sopinut siihen
maailmaan, johon he olivat mukautuneet.
Jeesuksen kuolema ei oikeastaan tuottanut mitään uutta ristiriitaa. Se vain teki vielä
sietämättömämmäksi sen ristiriidan, jossa he tiedostamattaan olivat eläneet jo pitkään.
He olivat uskaltautuneet Jeesuksen eläessä asettaa kyseenalaiseksi vanhoja uskonnollisia
auktoriteettejaan. He olivat antaaneet Jeesuksen puheiden Jumalan valtakunnasta, joka ei ole
tästä maailmasta, sytyttää sydämensä. Vaikka he seurasivatkin sydämensä ääntä ja vastasivat
Jeesuksen kutsuun myönteisesti, heidän unelmansa olivat silti vielä sidoksissa siihen
perinteeseen, joka odotti nimenomaan poliittista messiasta ja sotilaallisesta sorrosta
vapauttavaa kuningasta. Viimeisetkin rippeet siitä unelmasta kuolivat Golgatalla. Pitkään
elänyt alitajuinen ristiriita huusi nyt täydellä voimallaan: Jos hän ei ollut poliittinen messias,
niin mikä ihmeen messias Hän sitten oli? Kuollut messias ei ainakaan ole mikään messias.
Ehkä he jo silloin ajattelivat niinkuin talmudin kirjoittajat paljon myöhemmin:
"Kuinka tyhmiä ovatkaan vääristelijät (=kristityt). He sanovat, että Jumalalla on poika.
Jumala ei sallinut Aabrahamin uhrata poikaansa. Onko siinä mitään järkeä, että Hän antaisi
oman poikansa tulla tapetuksi? Koko maailma joutuisi siitä kaaokseen.”140
Sisäinen opettaja
Heidän toivottomuuttaan häiritsee vain muutaman naisen kertomus tyhjästä haudasta ja
enkeli-ilmestyksestä. Se saattaa heidät "kertakaikkiaan hämmennyksiin." Uusi valo on
tunkeutumassa kaaokseen, mutta koska se ei vielä ole saavuttanut heidän tietoisuuttaan, se
aiheuttaa vain hämmennystä. He eivät kuitenkaan torju hämmennystä eivätkä yritä saada
asioita väkinäiseen järjestykseen. He suostuvat kriisiinsä ja kantavat ristiriitaansa.
Ristiriidan ja kaaoksen keskellä alitajuinen haku on koko ajan päällä, ja tiedostamaton
aavistus vastauksen läheisyydestä polttaa heidän mieltään.
Seuraan liittyneen muukalaisen selittäessä heille kirjoituksia heidän sydämensä "hehkuivat
innosta",141 vaikka myönsivätkin sen vasta jälkeenpäin. Ehkä he tunsivat jotain siitä mitä
140 The talmudic Anthology. Behram House. -87. s.72.
141 Luuk.24:32.
88