Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

olio, joka vastoin tahtoasi istuttaa sinuun jotain, mitä et halua kantaa. Totuus ei raiskaa, eikä
rakkaus pakota. Uusi elämä haluaa olla toivottu lapsi.
Jos on olemassa kutsumus on myös kutsuja. Kohtalo ei kutsu meitä, eikä meidät tarvitse sitä
etsiä. Kohtalo ei ole sinä, joka etsii meitä, vaan se, joka vain tapahtuu. Kohtalolle alistutaan.
Kutsujalle vastataan. Joka kuulee kutsun, vaikka vain aavistuksenomaisena kuiskauksena,
lähtee matkalle, vaikka ei vielä tiedä minne. Kutsu muuttuu kutsumukseksi vasta sitten, kun
minä vastaan kutsujalle sinä koko olemuksellani. Kohtalo on se, joka meitä riivaa. Kutsumus
on minun vastaukseni Sinälle.
”Mitä sitten pitäisi tehdä?”
Ei pitäisi tehdä mitään. Se on vanhojen velvollisuuksien ja sisäisten piiskurien kieltä. Jos
kuulet kutsun, oikea kysymys sen syventämiseksi on:
”Minkä aika on nyt, minun elämässäni?”
Tämän kysymyksen esittäminen koko olemuksellaan, on jo kutsuun vastaamista. Olen
antautumassa sen toteuttamiseen.
Joka tällaiseen vastaamiseen suostuu, saa kumppanikseen ystäviä, joita ei aikaisemmin
tuntenut ja oppaita, joita ei aiemmin ole nähnyt. Jostain kuuluu ikuinen kutsu:
”Älä pidätä itseäsi”,
ja sen yksilöllinen sovellutus:
”Nyt on aika...”
Ruoka ei pakota syömään. Tie ei pakota kävelemään. Kolkutus ei pakota avaamaan. Mutta
Jumalan kutsu pakottaa vastaamaan — jotakin.
Valitseminen
Vuosia sitten opetin railakkaasti, että rakkaus on ymmärryksen pohjalta tehty valinta, jota
seuraa sitä vastaavat tunteet. Jossain vaiheessa tämä yksinkertainen määritelmä alkoi maistua
liian teknokraattiselta. Asian teki vielä kiusallisemmaksi se, että samaan aikaan (noin
viisitoista vuotta sitten) heräsin huomaamaan, etten minä oikeastaan rakastanut ketään.
Toimin kyllä mm. rakastavasti, mutta vahvimmaksi motivaatiokseni löysin hyväksytyksi
tulemisen pakon ja hylätyksi tulemisen pelon. Se oli ikävän tuntuinen kohtaaminen itseni
kanssa. Jäljelle jäi vain rukous:
”Opeta minua rakastamaan niinkuin Sinä rakastat.”
Vaikka aloinkin ujostella edellä mainitsemaani määritelmää, huomaan jälkeenpäin, että tämä
rukous, oli minun vastaukseni Kolmannen kutsuun. Olin kohdannut ihanneminäni
harhaisuuden ja reaaliminäni köyhyyden. Hätäinen rukoukseni oli kuitenkin valintani ilmaus.
Rukoukseeni vastattiin seuraavien vuosien aikana sen verran rajusti, että pudotin siitä
viimeiset sanat pois. Jäljelle jäi vain ”Opeta minua rakastamaan.” Jumalan kaltainen rakkaus
osoittautui liian suureksi pieneen sydämeeni. Hänen sydämensä halkesi ristillä. En minusta
ole niin suuren rakkauden kantajaksi. Minulle riittää pieni ripauskin siitä.
Sen jälkeen rakastuin moneksi vuodeksi määritelmään:
”Tunteet eivät ole oikeita taikka vääriä, ne vain ovat, ja niiden suhteen tulee olla rehellinen.”
Sinänsä hyvä väite. Se vapautti jatkuvasta tunteiden asettamamisesta moraalin vaakakuppiin
punnittavaksi. Kaikki tunteet saivat olla tosia. Ei enää ollut hyväksyttäviä ja hylättäviä
tunteita. Hyvä niin. Se löysäsi ihmeesti neuroottista tunteiden torjuntaa.
81