Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo
Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo
Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
Kun en enää keskittynyt puolustamaan hyvää isyyttäni, vaan suostuin kömpelöksi ja<br />
avuttomaksi isäksi, joka on kyvytön antautuneesti leikkimään lastensa kanssa, vapauduin<br />
samalla olemaan muutakin. Suostuttuani olemaan mitä olen, vapauduin samalla tulemaan<br />
joksikin muuksi.<br />
Ihmettelin itsekin sitä vapautunutta ja kiitollista iloa, joka seurasi näin vaikeasti myönnettävän<br />
totuuden kohtaamisesta. Siinä samassa mieleeni juolahti Paavalin sanat: "Rakkaus iloitsee<br />
yhdessä totuuden kanssa." Todellakin. Jumalan rakkaus kestää totuuden meistä, oli se sitten<br />
mikä tahansa. Jumalan rakkaus iloitsee, kun suostumme totuuteen, vaikka ikäväänkin<br />
sellaiseen. Vain totuudesta voi lähteä eteenpäin.<br />
Siitä alkoi uusien löytöjen aika suhteessani lasten maailmaan. Viime vuosien suurimpia iloja<br />
on ollut hetkittäin toteutuva spontaani eksyminen nuorempien lasten mielikuvitusmaailmaan<br />
ja leikkiminen siinä. En enää leiki lasten kanssa siksi, että hyvän isän tulee tehdä niin, vaan<br />
siksi että se on hauskaa. Hyviä neuvoja antavan hyvän isän tilalle on tullut vähän enemmän<br />
lasten iloihin ja suruihin eläytyvää miestä ja pikku poikaa.<br />
Joka ei koskaan ole suostunut iloitsemaan paskaisesta tai kultaisesta totuudesta, ei voi<br />
osallistua toisenkaan iloon. Hän keskittyy itsessään vain siihen, minkä pitäisi olla totta, eikä<br />
siihen, mikä on totta. Näin hän tekee myös suhteessaan toiseen. Siksi hän tunkeutuessaan<br />
toisen sydämen puutarhaan kiinnittää huomionsa vain paskalantaan, huomaamatta ollenkaan<br />
kukkia, jotka saavat siitä ravintonsa.<br />
Kateus on kaiken hyvyyden vihollinen ja kiitollisuuden vastakohta. Kun vapaudun olemaan<br />
kiitollinen siitä mitä omien rajojeni sisäpuolella on, minun ei tarvitse enää olla kateellinen<br />
sille, mitä niiden sisäpuolella ei ole. Kun vapaudun olemaan kiitollinen siitä<br />
(vaatimattomastakin) muutosprosessista, mikä minussa tapahtuu, voin iloita vastaavasta myös<br />
toisissa.<br />
Varjo jää<br />
”Minä vielä neljä vuotta myöhemmin ihmettelen, toipuuko siitä koskaan täydellisesti. Pitääkö<br />
sitä ylipäänsä toipua täydellisesti?”118 Yrsa Stenius<br />
Uskallammeko sanoa Auschwitzista pelastuneille, kaasukammioiden Jobeille:<br />
”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen <strong>armo</strong>nsa.”?119<br />
Ainoa vastaus, minkä Raamatun Job sai, oli Jumalan läsnäolo, että hän tunsi Jumalan taas.<br />
Mitään ei tullut selitetyksi, mikään ei ole tullut korjatuksi, vääryys ei ole muutunut<br />
oikeudeksi, eikä julmuus lempeydeksi. Toipuuko sellaisesta koskaan?<br />
Jokaisen kriisin ja kaaoksen varjo jää elämään. Se on tumma tai musta väri, jota ilman emme<br />
enää voi, emmekä saa elää. Sieluun jää surullinen kaikupohja, joka antaa syvyyttä kaikille<br />
elämän äänille. Vaikka se tuo lisää lujuutta minuuden rakenteisiin, se on samalla haikea<br />
muistutus siitä, kuinka haurasta kaikki on.<br />
Mikään oivallus, parantuminen tai valaistuminen ei tee historiaa tyhjäksi. Se täyttää<br />
historian, mutta ei muuta sitä toisenlaiseksi. Tarinaamme ei tule valon myötä uusia aukkoja.<br />
Varjotkin kuuluvat kokonaiskertomukseen. Ne jäävät muistuttamaan valon vastakohdasta ja<br />
sellaisina vain syventävät kiitollisuuttamme. Ne jäävät opettamaan läksyjä, joita vain pimeät<br />
värit voivat opettaa. Niiden unohtaminen on tyhmistymistä. Viisautta on muistaa mitä pahaa<br />
ihminen voi tehdä itselleen tai toiselle, samalla kun jää luottamaan siihen, että hyväkin on<br />
mahdollista. Niiden muistaminen pitää meidät tietoisina niistä ihmisyyden rajoista, joita<br />
illuusiot joskus sumentavat.<br />
118 Stenius s.102.<br />
119 Ps. 106:1.<br />
71
Change language