Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Mutta joskus elämä hyydyttää hymyn. Elämän kriisit, levoton kysely ja pimeä kaaos antaa
vähän liikkumatilaa huumorille. Kun kipu, pelko ja masennus on pahimmillaan ei paljon
naurata. Psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään itkua, surua ja neuroottisuutta, paljon
enemmän kuin naurua, iloa ja huumoria. No, eihän keittokirjoissakaan puhuta syömiseen
nautinnoista, vaan ruuan valmistamisesta.
Huumorilla on anteeksiantavainen luonne. Se on todellisuutensa kanssa sovintoon päässeen
ihmisen seuralainen. Mitä monipuolisemmin on kohdannut sisäiset koukeronsa, mitä
kattavammin on suostunut tuntemaan tunteena ja tarpeensa, mitä perusteellisemmin on
antanut itsensä olla itselleen yllätys, sitä vapautuneemmin voi nauraa melkein mille tahansa.
Valo, jonka olen saanut, ei auta vain näkemään tarkemmin. Se on auttanut minut katsomaan
uusista näkökulmista samoja asioita. Kun sydän vapautuu katsomaan samaa asiaa eri puolilta,
on vaikea olla nauramatta sille, kuinka eriltä sama asia täyttää, kun sitä katsoo monelta
kantilta samanaikaisesti.
Kun viimeisetkin yritykset hallita elämää tiukan kontrollin kautta ovat loppuneet, vapautunut
nauru saa tilaa. Kun vallan linnakkeet ovat ympäriltäni sortuneet, vallaton lapseuden henki
pääsee kikattamaan tyhmille sankariteoille ja hassuille urhoollisuuksille. Kun lapsuuden
itkemättömät kyyneleet on itketty, niiden jälkeen vapautuu myös se nauru, joka ei mahtunut
lapsen maailmaan.
Jos naurun lahja joskus kuolee tekemässämme ryhmätyössä, meidän on aika lopettaa. Silloin
on jotain mennyt vakavasti pieleen. Olemme jatkuvasti tekemisissä äärimmäisten tragedioiden
kanssa, silti meillä on poikkeuksetta myös hillittömän hauskaa. Kun tämä työ ei enää tunnu
myös hauskalta on paras vetäytyä jäähylle. Ei siksi, että kaiken tekemämme pitäisi olla
hauskaa, vaan siksi, että silloin alamme luultavasti olla esteenä ihmisten tervehtymiselle.
Mitä lähemmäksi elämän ydintä pääsemme sitä lähempänä tragiikka ja komiikka ovat
toisiaan.
Kiitollisuus
”Vain vapaat ihmiset ovat kiitollisia toisille ihmisille.”116 Baruch Spinoza
Iloinen kiitollisuus voi nousta myös ruman ja vastenmielisen totuuden kohtaamisesta.
Muistan kuinka eräässä terapiaryhmässä jouduin käsittelemään suhdettani omiin lapsiini. En
millään halunnut myöntää vierauttani lasteni maailmasta. Minä kyllä "tiesin" heidän tarpeensa
ja "tunsin" omat lapseni. Minä en ainakaan ole sellainen opettaja, joka kiertää muille
opettamassa rakkaudesta, mutta ei rakasta omia lapsiaan. Olin hirvittävän loukkaantunut
terapeutille, joka sitkeästi kiinnitti huomionsa kyvyttömyyteeni eläytyen vaihtaa roolia117
lasteni kanssa. Pidin ryhmän edessä pitkiä puolustuspuheita.
Lopulta ohjaaja pyysi minua panemaan käden sydämelleni samalla kun puhuin. Ärsyynnyin
moisesta turhasta temppuilusta, mutta tottelin. Panin käden sydämelleni ja olin hetken hiljaa.
Välittömästi kuulin sydämeni sanovan: "Älä valehtele." Torjuin viestin ja jatkoin
puolustelujani. Vasta puoli tuntia myöhemmin murruin myöntämään totuuden siitä, että minä
todellakin kohtelin lapsiani paljon enemmän kuin kohtasin heitä.
Merkillistä kyllä tuo nöyrtymisen hetki tuntui ylösnousemukselta. Rasittunut olemukseni
täyttyi vapauttavalla ilolla ja kiitollisuudella. Kohtasin hävettävän ja nolon totuuden. Mutta se
ei ollutkaan tuomarin totuus, vaan armahtajan vapauttava totuus. Minun oli kuultava se, jotta
pääsisin eteenpäin. En voisi kokea mitään muutosta, jos en ensin suostuisi siihen missä olen.
Näin, että olennainen mielen muutos edellyttää olennaisen mielen kohtaamista.
116 Siteerattu Ollilan kirjassa s.242.
117 Eläytyvä roolinvaihto on sosio- ja psykodraamassa käytetty keskeinen terapeuttinen menetelmä.
70