Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Buberilla oli sama kiusaus. Hänen äitinsä yksinkertaisesti käveli tiehensä kun Martin oli vasta
4-vuotias. Meni mitään selittämättä toisen miehen matkaan, eikä koskaan tullut takaisin. Sen
myötä purkautui myös lapsuuden koti. Martin lähetettiin isovanhempiensa kasvatettavaksi.
Psykoanalyyttisesti olisi herkullista selittää Buberin myöhempi keskittyminen minä-sinä
suhteen merkitykseen sillä, että hän menetti äitinsä juuri kun oidipaalinen vaihe oli alkamassa.
Voihan siinä olla jotain perääkin. Tärkeintä kuitenkin on se, että Buber ei menetyksensä takia
valinnut loppuelämäkseen eristäytymistä minä-sinä suhteesta. Hänellä olisi ollut ketä tahansa
analyytikkoa tyydyttävät syyt tehdä niin.
Saimme kunnian olla jakamassa erään lapsena seksuaalisesti käytetyn naisen vapaustaistelua.
Hän inhosi kaikkia miehiä, ei sietänyt katsoa heitä alastomina ja jokainen miehen kosketus
oksetti. Hänellä oli erittäin hyvät syyt siihen. Se mikä teki hänen paranemisensa niin nopeaksi
oli prosessin alussa tehty selkeä asennevalinta. Hän näki itsensä kyllä isänsä uhrina, mutta
samalla hän päätti ottaa vastuun omasta käytöksestään muita miehiä kohtaan. Alussa hän ei
nähnyt minkäänlaista vapautta tuntea heitä kohtaan, muuta kuin vastenmielisyyttä, mutta silti
hän suostui näkemään itsensä vapaaksi käyttäytymään heitä kohtaan vähemmän torjuvasti.
Hän myönsi tarvitsevansa rakkaussuhdetta mieheen, eikä voisi ikinä sellaista suhdetta saada,
jos jatkaisi tällä tavalla.
Samalla kun hän alkoi käydä läpi torjuttuja tunteitaan suhteessa isäänsä, hän ei koskaan
käyttänyt niitä vastuusta vapauttavina selityksinä omalle käytökselleen suhteessa muihin
miehiin. Hän laski reilusti isän harteille sen vastuun mikä sinne kuului, samalla kun hän
säilytti oman vastuunsa itsellään. Hän ei suostunut näkemään itseään täysin kyvyttömänä
rakkauteen. Hänellä oli harvinaisen suuria vaikeuksia luottaa rakkauteen, mutta uskoi ja
tunnusti itsensä kaikesta huolimatta vapaaksi siihen. Vastuun ja vapauden tunnistaminen ja
tunnustaminen kulkivat käsi kädessä. Molemmat vahvistivat toisiaan. Usko vapauteen
vahvisti vastuuta ja päinvastoin. Hän ei koskaan antanut isän viedä itseltään vapauden olla
rakastettu.
Kohtaamisen vaikeuteen luonnollisesti vaikuttaa sekä varhaiset täyttymykset että
turhautumiset. Kohtaamiseen suostuminen jää molemmissa tapauksissa kuitenkin meidän
vastuullemme.
AA-piireissä tunnetaan hyvin kuinka vaikeaa on yksinkertaisesti myöntää oma
voimattomuutensa ongelmien edessä. Monet taistelevat pitkään ennen kuin oikeasti
myöntävät olevansa alkoholisteja ja tarvitsevansa korkeamman voimaa selvitäkseen kuiville.
Avuttomuuden myöntäminen on pelottavaa. Mutta paradoksaalista kyllä, kun se vihdoin
tapahtuu myöntäjässä yleensä vapautuu välittömästi uutta voimaa. Kriisiin, kyselyn ja pitkän
kaaoksen kautta löytänyt valon, johon suostuminen on kuin suloinen kotiintuleminen.
Tässä on AA-liikkeen suuri ja ihmeellinen paradoksi. Toisaalta myönnetään täydellinen
avuttomuus oman ongelman edessä. Toisaalta suostutaan ottamaan kokonaisvaltainen vastuu
omasta käytöksestään. Näidenhän ei pitäisi sopia yhteen. Jos oikeasti on avuton, ei oikeasti
ole vastuullinen. Selittäköön ken taitaa. Molempiin myöntymyksiin tarvitaan kuitenkin sinun
vapaaehtoinen suostumuksesi.
Ilo
"Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että lapsi on
syntynyt maailmaan."115 Jeesus
”Iloisuutta ei voi opetella eikä harjoitella. Se joko on tai sitten sitä ei ole.” Suomalainen X
Lahjan vastaanottajan tunnistaa ilosta ja kiitollisuudesta.
115 Joh.16:21.
68