Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

paljon suurempi, vaikeampi ja radikaalimpi kääntymys. Perinnöölinen
temperamenttirakneteemme ei muutu elämän aikana juuri kuinkaan, mutta opitut asenteet
voivat muuttua hyvinkin radikaalisti.
Moraalinen kääntymys on samansukuinen. Se vain kutsuu piiriinsä asenteiden lisäksi myös
käytöksen ja salaiset pyrkimykset. Luovun manipuloivasta ja toisia hyväksikäyttävästä
käytöksestä. En enää pyri muuttamaan toisia, vaan antaudun itse muuttumaan, toisten
kohtaamisen kautta.
Älyllinen kääntymys, eli mielipiteen ja uskomuksen muuttaminen suhteessa johonkin
teoreettiseen tai moraaliseen kysymykseen, voi olla vaikean ja nöyryyttävänkin
aivoakrobatian hedelmä. Tunnustautuessani uuteen mielipiteeseen tai uskomukseen, joudun
hylkäämään vanhan, kaikkine hyvine perusteluineen.
Uskonnollinen kääntymys koskettaa elämän tärkeimpiä asioita ja kaikkea muuta sen jälkeen.
Nöyrryn tunnustamaan jonkun asian tai ihmisen (ehkä itseni) epäjumalaksi ja Jumalan
Jumalaksi. Aiemmin tärkeimpinä pidetyt arvot ja tavoitteet joutuvat vähintään toiselle sijalle,
uuden luottamisen, antautumisen ja vihkiytymisen tilalle.
Minän uudestisyntyminen pitää sisällään kaikki nämä kääntymyksen tasot, samanaikaisesti
tai vuosien varrella, todentuvana prosessina. Kääntymys on paradoksaalinen kokemus. Se on
selkeä ja epämääräinen. Se tuhoaa ja pelastaa. Se on hetkellinen ja asteittainen, tapahtuma ja
prosessi. Se on Jumalan toimintaa ja ihmisen valintaa. Se on äärimmäisen yksityinen ja
samalla selkeästi julkinen. Se on suostumista ja kieltäytymistä. Se on vastaanottamista ja
hylkäämistä. Se on vetäytymistä maailmasta ja sukeltamista siihen. Se ratkaisee ristiriitoja ja
luo uusia. Se on lopettamista ja aloittamista. Se on lopullinen ja silti avoin uudelle.
Kääntymys hajoittaa ja eheyttää.
Jos se ei ole muuttava kokemus, se ei ole kääntymys.
Jumalan ääni
”Elävä Jumala, ei ole vain itseään ilmaiseva, vaan myös itseään salaava Jumala.”106
Martin Buber
Sartre päätteli Jumalan hiljaisuudesta, että Jumalaa ei ole. Hän ei vaivautunut kysymään
mikä osuus meidän kuulemattomuudella voisi olla Jumalan hiljaisuuteen. Hänelle Jumala oli
korkeintaan subjekti, joka piti meitä objektina, eikä sellainen Jumala häntä kiinnostanut
(niinkuin ei kiinnosta minuakaan). Pelkkä objektia tarkkaileva jumalallinen silmäpari oli
Sartren helvetti. Olen samaa mieltä. Olen saanut tarpeekseni silmistä, jotka vain tarkkailevat
minua, luodakseen arvion minusta, olematta suhteessa minuun. Jos Jumala todella on
sellainen, en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Olen aikanaan suhtautunut kriittisesti ihmisiin, jotka kertovat kuulleensa Jumalan äänen. On
liiankin helppo löytää esimerkkejä ihmisistä, jotka kuvittelevat mitä tahansa
päähänpälkähdyksiä ja tiedostamattomia motiiveja Jumalan puheeksi. Mielisairaaloista ja
vankiloistakin löytyy monia Jumalan äänen kuulijoita. Heihin viitaten voi helposti tehdä
kaikki kokemukset Jumalan puheesta vähintäänkin epäillyttäviksi tai naurettaviksi. Ikäänkuin
sellaista mahdollisuutta ei olisi olemassakaan, että Jumala todella puhuisi ihmiselle.
Monet uskovaisetkin kieltävät taivaan ja maan välisen dialogin kokonaan. Jumalan uskotaan
kyllä puhuneen menneinä aikoina, mutta Raamatun valmistumisen jälkeen Hän on pysynyt
vaiti. Jäljelle jää vain yksinäisen monologin mahdollisuus. Sitä kutsutaan rukoukseksi.
Keskiaikana ranskalaista pyhimystä Joan D'arkia pilkattiin, koska hän väitti kuulevansa
Jumalan äänen:
106 Eclipse of God. s. 66.
61