Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Maija-Riitta Ollila käsitteli puheessaan kirkkopäivillä (-95) Jeesuksen käskyä olla
murehtimatta huomispäivästä. Jeesus ei vain neuvonut ajattelemaan positiivisesti tai
harjoittelemaan yltiöpäisen optimistista asennetta. Hän antoi moraalisen haasteen, joka on
tarkoitettu jokaiselle ihmiselle. Mutta miten sellaiseen voi vastata? Voimme hammasta
kiristellen olla tappamatta, varastamatta tai huoraamatta, mutta miten voin lakata
murehtimasta työpaikasta, pankkilainan maksusta, huomispäivän toimeentulosta jne?
”Murehtiminen on mahdoton lopettaa pelkällä tahdonvoimalla... mutta Jeesus Kristus väitti,
että on olemassa sellainen todellisuuden taso, johon koskettamalla on mahdollista lopettaa
murehtimisen. Ällistyttävää.”
Miten sellainen kosketus saadaan? Tekniikoilla ja menetelmillä ei taida olla paljonkaan
tekemisissä sen kanssa.
Kypsytellessäni tätä aihetta, luennoin eräässä vammaisten seminaarissa. Aloin kysellä heidän
uskonnollisista kokemuksistaan. Pyysin heitä kertomaan tarinoita tapahtumista tai
kokemuksista, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet heidän hengelliseen elämäänsä. Kuulin
monta mieleenpainuvaa kertomusta, joista asianomaisen luvalla kerron yhden. Kerron sen
myös esimerkkinä siitä, että pelastava kokemus ei tunne ikärajaa. Lapsikin on kaaoksensa
keskellä avoin Jumalan valolle.
Kuusissakymmenissä oleva Minna muisti kokemuksensa elävästi yli puoli vuosisataa
myöhemmin.
Isä oli jättänyt Minnan jo ennen syntymää. Äiti antoi hänet heti synnytyksen jälkeen
vanhempiensa hoitoon maataloon, jossa eli kaksi edellistä sukupolvea. Talossa oli paljon
henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Minna joutui jatkuvasti alistumaan erittäin sadistiseen
kohteluun. Kovaääniset solvaamiset ja rajut pieksemiset olivat arkipäivää. Vaikka talossa ei
ollut minkäänlaista uskonnon harjoitusta, hän oli kuitenkin jostakin kuullut Jumalasta.
Eräänä päivänä, kun Minna oli nelivuotias, hän istui pirtin pöydän ääressä ja sai taas eteensä
piimää. Hän ei sietänyt piimää. Sen hajukin oksetti. Silti se oli pakko juoda pilkallisesti
hekottelevien aikuisten edessä.
"Jostain käsittämättömästä mielijohteesta nousin ylös, kävelin pirtin nurkassa olevan
jakkaran ääreen ja polvistuin rukoilemaan ääneen:
"Jumala anna lehmistä tulla niin vähän maitoa, ettei siitä tehdä piimää.""
Talon väki tietenkin julmistui Minnan röyhkeydestä. Hän sai taas kerran maistaa keppiä.
Mutta jotain kummallista oli tapahtunut.
"Sinä hetkenä mieleni täyttyi suunnattoman vahvasta vakaumuksesta, että jossain on joku,
joka on kaikkia näitä ihmisiä suurempi ja vahvempi. Olin aivan varma siitä, että Hän on
minun puolellani."
Seuraavana päivänä lehmät tuottivat maitoa vain yhden päivän tarpeisiin. Siitä ei tehty
piimää.
"Sain senkin jälkeen kokea paljon julmuutta ja hylkäämistä, mutta tuona hetkenä syntynyt
usko kantoi minut kaiken läpi. Vasta päälle neljänkympin aloin käydä läpi niitä tunteita, joille
ei lapsuudessani ollut tilaa, koska kukaan ei suostunut niitä ottamaan vastaan. Pidin
päiväkirjaa kirjoittaen Jumalalle. Itkin ja raivosin sydämeni tuskia monta vuotta. Nyt tiedän,
etten olisi selvinnyt lapsuudestani hengissä, enkä olisi aikuisena voinut tulla todella aidosti
eläväksi, jos en olisi saanut tuota uskon lahjaa. Myöhemmät kokemukseni ovat
moninkertaisesti vahvistaneet uskoani siihen, että kaiken keskellä on koko ajan ollut joku,
59