Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

tottelevaisuuden, antautumisen ja rakkauden vahvistamiseen on johtanut vain epärealistiseen
"kirkkauden tien" kulkemiseen. Torjutut osat itsestä nimitetään vain "vanhaksi Aatuksi"
tutustumatta siihen koskaan sen tarkemmin.
Buber palasi ensimmäistä kertaa Saksaan 1951. Sodan loppumisesta oli vasta kuusi vuotta.
Saksalaiset kirjakustantajat halusivat palkita hänet omalla rauhanpalkinnollaan. Miten hän
saattoi juutalaisena suostua vastaanottamaan sellaista kansalta, joka oli vasta murhauttanut
miljoonia juutalaisia? Eikö jokainen saksalainen muka ollut osavastuussa kansanmurhaan?
Auschwitzin ja Treblinkan ympärillä asuvat ihmiset tiesivät hyvin, että jotain kauhistuttavaa
oli tekeillä, eivätkä tehneet mitään. Monet muutkin tiesivät tai aavistivat mutta vaikenivat
visusti. 75-vuotias Buber sanoi arvostelijoilleen:
“Sydämeni, joka on hyvin tuttu inhimillisen heikkouden kanssa, kieltäytyy tuomitsemasta
lähimmäistäni siitä ettei hän uskaltanut ryhtyä marttyyriksi.”79
Jumalan seuraaminen johdattaa meidät oman sydämemme pimeyden todelliseen
kohtaamiseen - ei siksi, että tulisimme sieltä kirkkain kasvoin kohtaamaan Jumalan, vaan
koska kohtaamme Hänet juuri siellä - sydämemme pimeydessä.
Paras sisäisten riivaajien ulosajaja on armollinen rakkaus, joka sulkee syliinsä kaiken torjutun
ja tekee sovintoa sen kanssa. Jokaisen elämästä löytyy tekoja, joiden kanssa voi olla
sovinnossa vain anteeksiannon kautta, ja minuuden ulottuvuuksia, joiden kohtaamiseen
tarvitaan armollisuutta.
Loputon pimeys
Kaaos voi taannuttaa meidät varhaislapsuuden kokemuksiin, jossa ei vielä ollut ajan tajua.
Tiedät varmaan, että kaksivuotiasta lasta on turha lohduttaa sanoilla ”äiti tulee ihan kohta.”
Hän ei kykene siirtymään ajassa eteenpäin ja lohduttautumaan sillä, mitä siellä voi tapahtua.
Äärettömän yksinäisyyden ja hylättynä olemisen tunne on nyt, ja se tuntuu ikuiselta —
kunnes se loppuu.
Psykologisella tasolla on kysymys taantumasta ensimmäisten elinvuosien kokemuksiin.
Ehkä olet viettänyt ensimmäiset kuukautesi keskoskaapissa. Ehkä sinut pantiin toiseen
huoneeseen itkemään itsesi nukuksiin, koska mikään lohdutus ei sinua kuitenkaan hiljentänyt.
Ehkä jouduit pienenä sairaalaan, ja sen kautta pitkään eristykseen vanhemmistasi. Näiden
vaiheiden uudestaan läpieläminen ja jälkitiedostaminen voi olla eheyttävää. Sen seurauksena
voin hyväksyä kokemuksen osaksi kokonaispersoonaani samalla kun tiedostan, että minun on
kohtuutonta odottaa äitiä vastaavaa pelastajaa esim. puolisostani.
Olen itsessäni tavoittanut tuon tason, jossa epätoivoinen itku yhtäkkiä vaihtuu loputtomaksi
kylmyydeksi:
”Turha itkeä, ei kukaan kuitenkaan tule.”
Olen intuitiivisesti voinut palauttaa sen tiettyihin varhaislapsuuden kokemuksiin (joiden
todenperäisyyden olen äidiltäni tarkistanut), eikä minun enää tarvitse pyytää vaimoani
pelastamaan minua tuosta tunteesta. Olen suostunut tuntemaan sen uudestaan, hyväksynyt sen
osaksi itseäni ja tiedostan nyt mistä se on saanut alkunsa. Siksi minun ei enää tarvitse torjua
sitä tai palata siihen toistamiseen.
Silti tässä kokemuksessa on olemassa myös hengellinen ulottuvuutensa. Se on esiaavistus
aikuisen minäni perusteellisemmasta kriisistä, jokaisen ihmisen perusyksinäisyydestä,
olemassaoloni perushädästä, johon kukaan ihminen ei riitä lopulliseksi vastaukseksi.
79 Vermes. s.67.
48