Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Katselin Estonia onnettomuudesta tehtyä surutyöohjelmaa. Siinä eräs nuori mies tunnusti:
”Ennen onnettomuutta olin varma siitä, että kriisitilanteessa toimisin epäitsekkäästi ja
sankarillisesti. Todellisen hädän keskellä löysin itseni valmiina uhraamaan toisen hengen
pelastaakseni omani. Se oli hirveää.“
Jos olet kohdannut tämän äärimmäisen kahtiajaon itsessäsi tiedät, kuinka kammottavasta ja
yllättävästä kokemuksesta on kysymys, kun hakemattomat mielikuvat tunkeutuvat mieleesi,
itsellesi vieraat sanat tulevat suustasi ja sunnittelemattomat teot toteutuvat jäsentesi kautta.
Seisot ikäänkuin itsesi vieressä ja kysyt kauhistuneena: "Voiko tuo olla minä?" Kuitenkin se
olit sinä. Se ei ollut tuttu sinä, eikä ehkä edes sisin ja todellisin sinä, vaan vieras, tuntematon
ja ennenkaikkea hallitsemattoman tuntuinen sinä.
Moraaliset jättiläiset törmäävät varjoonsa yleensä vasta julkisen skandaalin kautta. Mitä
vähemmän lehdistö kunnioittaa yksityisyyttä, sitä todennäköisemmin hyväksi esikuvaksi
antautunut törmää varjoonsa viimeistään lehtien paljastuskirjoitusten kautta.
Jos itse olisin suurempi tekijä Suomen julkisuudessa, olisin epäilemättä lukenut varsin ikäviä
uutisia itsestäni jostakin iltapäivä- tai viikkolehdestä. Onneksi olen tähän asti saanut
suhteellisen rauhassa kohdata hyvyyteni varjopuolta loukkaamieni ihmisten antaman
palautteen kautta.
Joskus meidät on taivaallisella jujitsulla lyötävä alas valkoisen hevosemme satulasta ja
pyöritettävä maan pölyssä tarpeeksi nöyrryyttävällä tavalla, ennen kuin suostumme
luopumaan ylpeästä oikeassa olemisestamme ja hyvyydestämme. On sääli, että joskus
tarvitaan totaalinen moraalinen konkurssi, ennen kuin suostumme olemaan kasvokkain
sielumme varjon kanssa.
Senkin keskellä voimme vielä kääntää tappion voitoksemme tunnustautumalla ‖syntisistä
suurimmaksi‖, tunnustamatta vieläkään oikeasti yhtään mitään.
Kuinka kukaan voi koskaan arvostaa minkäänlaista pelastusta armona, ellei ole kohdannut sitä
sielun pimeyttä, josta tarvitsemme pelastusta?
Monen harhaluulo omasta kelpaavuudesta Jumalan edessä perustuu vain siihen, että ei ole
uskaltanut ottaa mitään riskejä eikä ole kunnolla katsonut itseään peilistä. Torjutun
peilikuvansa hän näkee vain lähimmäisissään ja kiittää Jumalaa (tai itseään) siitä, ettei ole
sellainen kuin he. Näyttää siltä, että mitä valoisampi minäkuva, sitä pimeämpi on pinnan alla
odottava varjo.
Mitä epätoivoisemmin yritämme olla hyviä ja täydellisiä, sitä pimeämmäksi kasvaa
kohtaamaton sielun varjo. Mitä täydellisempi ja puhtaampi seurakunta yrittää olla, sitä
varmemmin se valitsee keskuudestaan — tai ulkopuoleltaan — jonkun kantamaan
kohtaamatonta varjoaan.
Jos yrittää ylittää todellisen kapasiteettinsa hyvyyteen, kohtaamaton sielun varjo laskeutuu
helvettiin asti ja tulee tosi pahaksi. Totuuden näkökulmasta on aivan yhtä synnillistä ylittää
todelliset mittansa kuin alittaa ne.
Jokaisessa liian hyvässä keitossa on tekijän päästä pudonnut hius hilseineen.
Tässä kaaoksessa on suuri kiusaus turvautua torjuntaan, vastenmielisen ja pelottavan totuuden
kieltämiseen tai ulkoistamiseen, jotta tuttu kuvio ja harha rajattomasta itsehallinnasta
palautuisi.
Perinteinen pietismi ei totisesti ole auttanut meitä kohtaamaan näitä sisäisiä varjojamme. Se
on joko torjunut ne tai projisoinut ne demonisoituihin kohteisiin (homot, huorat, varkaat,
kommunistit, pankinjohtajat, poliitikot, newagelaiset jne.). Kumpikaan ratkaisu ei ota
pimeyttä omalle tililleen ja vastuulleen. Keskittyminen yksipuoliseen oman uskon,
47