Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Kulttuurimme valmistaa meitä aika huonosti kaaoksen kohtaamiseen. Sensijaan meille
tarjotaan innokkaasti rauhoittavia tai piristäviä lääkkeitä, keventävää ajanvietettä,
yksipuolisesti valittuja raamatunlauseita, kaikenlaisia helpotuksia ja pakoteitä kaaoksen
tuottamasta avuttomuudesta, yksinäisyydestä ja hädästä. Myös virallinen mielenterveystyö
keskittyy pääasiassa oireiden lieventämiseen, eikä suostu edes käsittelemään kaaoksen
hengellistä ulottuvuutta.
Wall Street- tai Bona-maitoevankeliumi eivät myöskään tarjoa paljon eväitä. Nykyajan John
Bunnyannit kirjoittavat Kristityn Vaelluksesta, joka on täynnä "uskossa etenemistä" ja
"Herran rauhaa", tiellä ilman lohikäärmeitä, petoja ja erämaita. Kaikin tavoin meitä
varjellaan siltä tyhjyyden tilalta, alkukaaokselta, josta uuden luominen voi alkaa.
”Älä nyt ole noin melodramaattinen, ehkä kysymys on vain vaihdevuosien alkamisesta,
olethan sinä jo sen ikäinen.”
”Mitä sinä oikein puhut? Jos Jumala on meidän puolellamme, niin mitä meillä on pelättävää.
Heittäkäämme kaikki murheemme hänen päällensä. Rukoillaan yhdessä...”
Buddhalainen taru kertoo naisesta jonka ainut lapsi kuolee. Desperaattisessa surussaan nainen
kääntyy Gautama Buddhan puoleen, rukoillen tältä lääkettä, joka herättäisi lapsen henkiin.
Buddha lupaa herättää tytön henkiin, jos äiti toisi hänelle sinapinsiemenen yhdestä sellaisesta
kodista, joka ei ole koskaan kuolemaa kohdannut. Äiti kolkuttaa epätoivoisesti ensin
naapuriensa oville. Kun vierailut naapurikylissäkään ei tuota tuloksia, äiti alkaa vähitellen
herätä surunsa itsekeskeisyydelle. Hän sulaa näkemään, että suru kuoleman edessä on
yhteinen. Hän luopuu mahdottomasta tehtävästään, kokee valaistuksen ja ryhtyy
buddhalaiseksi nunnaksi.
Joillakin on tapana liioitella oireitaan ja toisilla on tapana vähätellä niitä. En tiedä kumpi on
vahingollisempaa. Joskus kriisi ja kysely voi johdattaa tilanteeseen, jossa kaikki psykologiset
nikkaroinnit ja hengelliset kuperkeikat paljastuvat juuri sellaisiksi. Tästä ei tempuilla selvitä.
Toisaalta kaaoksesta on tullut ‖kaiken kohtaaville‖ ihmisille pakollinen turistikohde. Heillä
tuntuu olevan sellainen uskomus, että jos Jussi Parviaisen lailla kaivautuu helvetin alimpiin
kerroksiin asti, niin sieltä löytyy joku ihmeellinen jousi, joka ponkauttaa suoraan taivaaseen.
Kaaoksen kohtaaminen voi kyllä vaatia sankaruutta, mutta sankaroinnille siellä ei ole paljon
tilaa.
Kaikkein yksityisimmät tunteet ovat kaikkein yhteisimpiä tunteita. Olkoon niin. Se ei poista
kaaoksen yksityisyyttä sen enempää kuin sen kauheuttakaan.
Kaaoksen torjuminen
Kaaos vie meidät kivun ja tuskan keskelle. On vain yksi asia, joka voi tämän kivun tehdä
syvemmäksi ja pidempiaikaiseksi. Jos iskemme kantapäämme yhteen paikkaan, kaivamme
varpaamme maahan ja kieltäydymme etenemästä, lukitsemme itsemme kohtaan, jossa kaaos
tuottaa kyllä kipua, mutta ei hedelmää. Muutosprosessin vastustaminen tuottaa pitkän päälle
paljon enemmän kipua kuin muuttuminen itsessään voi koskaan tuottaa. Kasvu on
pysäytettävissä, mutta ei ilman vakavia seurauksia, jotka tuntuvat sekä ruumiissa,
psyykkeessä, että hengessä.
Tietämisen sietämätön rajallisuus
"Tieto, omistaminen ja valta (varsinkin uskonnollinen sellainen) eivät varsinaisesti ole
prosessipäihteitä kuten ovat seksi, uhkapeli ja työ. Niiden yhteinen nimittäjä on siinä, että ne
ovat eräänlaista vahvuuteen sairastumista. Niiden voima puolestaan on siinä, että ne pitävät
36