Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

vaatimuksiin. Elämäsi roolit eivät enää maistukaan elämältä. Olet väsynyt normaalielämän
epäkohtaamisiin, ohituksiin ja näennäisyyksiin. Haluat muutosta.
Kirjoitan sinulle, joka olet kaaoksessa, ennenkokemattomassa pimeydessä tai tyhjyydessä,
jossa mikään vanha ja tuttu ei enää tunnu pitävän paikkansa. Masennus, epätoivo ja
tarkoituksettomuuden tuntu on vallannut kaiken tilan siltä, mikä aikaisemmin tuntui
mielekkäältä. Kirjoitan sinullekin, jolla on aavistus siitä, että pelkkä psykologia tai terapia ei
riitä vastaukseksi.
Toivon, että tämän kirjeen avulla voit selkeämmin hahmottaa mistä on kysymys ja sen
seurauksena rohkeammin kohdata sisältäsi nousevat haasteet. Turhautumat työpaikalla ja
lähisuhteissa eivät aina ole vain ihmissuhdeongelmia, joita ratkaistaan uusilla
kommunikaatiotaidoilla ja vuorovaikutusmenetelmillä. Paljon syvemmät kysymykset
odottavat vastaajaansa: Kuka minä olen? Mikä kaiken tämän sotkun perimmäinen tarkoitus
on? Miksi ylipäänsä elän? Kannattaako muuttua? Onko muuttuminen edes mahdollista? Jos
on, niin minkälaisten muutosten edestä olisin valmis ottamaan riskejä tai näkemään vaivaa?
Tekeekö kuolema kuitenkin lopun kaikesta?
Kysymys elämän mielekkyydestä tai hyvän elämän laadusta ei ole vain psykologinen tai
sosiologinen ongelma. Parhaatkaan ihmissuhdetaidot eivät riitä, jos meillä ei ole mitään
perimmäistä mieltä niiden käyttämiseen. Pohjimmiltaan en usko, että hyvä elämä on niinkään
osaamisesta kuin suostumisesta kiinni. Perimmäisiin kohtaamisiin on vain suostuttava.
Kohtaaminen ja sen kautta muuttumisen mahdollisuus, ei ole varattu vain fiksuille ja
taidokkaille. Se on armo, joka avautuu myös sinulle ja minulle, jos vain nöyrrymme ja
rohkenemme.
En ole tarjoamassa mitään uutta muuttumisen tekniikkaa. Elämä itse huolehtii muuttumisen
menetelmistä kunhan me vain suostumme sen oppilaiksi. Olkoon Elämän Henki mukanamme,
haparoidessamme uutta ja muuttavaa kohtaamista itsemme, toisen ja Hänen kanssaan.
Vihjeet muuttumisen mahdollisuudesta tai kehotukset jatkuvaan muutosprosessiin herättävät
hermostunutta levottomuutta:
”Eikö elämässä ole tärkeintä, että ehtii kokea mahdollisimman paljon? Minä ainakin aion
huolehtia siitä, että ehdin kokea mahdollisimman paljon erilaisia asioita ennen kuin kuolen.
Miksi minun pitäisi huolehtia muuttumisesta? Jokainen uusi kokemus muuttaa minua
kuitenkin jollakin lailla. Mitä sillä on väliä minkälaisia muutoksia kokemukset tuottavat tai
minkälaisena ihmisenä aikanaan kuolen? Kunhan vain ehdin nauttia kaiken kokemisesta
ennen sitä. En minä jaksa niin vakavasti suhtautua kaikkiin asioihin.”
”Minä olen kohta jo eläkkeellä. Ei vanha koira mitään uusia temppuja opi. Ja miksi pitäisi
oppia? Näillä eväillä on selvitty tähänkin asti. Ei ihmisen luonne enää tässä vaiheessa
miksikään muutu. Jos minua pidetään vanhana ja kyynisenä ämmänkäppänänä, niin se on
lähinnä lasteni ongelma, ei minun. Miehenikin kuoli jo aikoja sitten.”
"Miksi minun pitäisi muuttua? Mitä armoa tämä on? Enkö olekaan hyväksytty sellaisena kuin
olen? Eikö se riitä, että vanhempani, ystäväni, rakkaani ja lapseni yrittävät muuttaa minua
koko ajan? Seurakunnankaan mittoja en tunnu täyttävän. Kyllä he ensin lauloivat: "Tule
sellais'na kuin oot", mutta nyt lauletaan: "tule sellaiseksi kuin me." En ole vieläkään
muuttunut kunnon uskovaiseksi. Minä haluan kerrankin tulla hyväksytyksi tällaisena. Olen
väsynyt näihin jatkuviin muutospaineisiin. Luulin, että ainakin Jumalan luokse saan tulla
sellaisena kuin olen. Alkaako nyt Hänkin minua hiostamaan?"
En tiedä. Ehkä alkaakin. Minä vain uskon, että kaiken kaaoksen, sattumanvaraisuuden,
epävarmuuden, mielettömyyden, kohtalonomaisuuden ja pahuuden keskellä elää sitkeä ja
perikseantamaton ihmisen elämän pyhä kutsu ja tarkoitus. Vaikka miljoonat lapset kuolevat
ennenaikaisen kuoleman kollektiivisen itsekkyyden jalkoihin, ja vaikka sadat tuhannet
suomalaiset rusikoituvat passiivisiksi syrjästäkatsojiksi ylivoimaisen suurten systeemien
3