Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

”Olenko todella sairas, vai johtuuko pahoinvointini vain siitä, että olen mukautunut
sairaaseen systeemiin?”
Minua huvitti kun eräs seurakunnan uskollinen palvelija kertoi, että hänet oli siirretty
varhaiseläkkeelle mielenterveydellisistä syistä. Minusta näytti nimittäin siltä, että hänellä
todellakin oli liian terve mieli mukautuakseen sovinnolla liian sairaaseen systeemiin.
Ne joilla ei ole ollut rohkeutta itse asettaa systeemiä kyseenalaiseksi, eivät voi sietää sitä, että
joku muu tekee sen. Aikaisemmin aivan kohtuullisistakin ihmisistä tulee yhtäkkiä fanaattisia
perinteen puolustajia, armottomia tuomareita, niitä kohtaan, jotka alkavat epäillä koko
instituution oikeutusta. He varoittavat sinua omaperäisyytesi vaarallisuudesta. Eivätkä he
aiheetta varoittele. Totuuden etsijä voi joutua maksamaan aitoudestaan jokapäiväisellä
tuhoutumisen tunnolla. Voi sitä, jossa koko systeemin sairaus alkaa oireilla. Hänet voidaan
tuomita valtakunnan petturuudesta.
Buber näki historian jatkuvana dialogina ihmiskunnan ja Jumalan välillä. Ne jotka systeemin
näkökulmasta ovat epäonnistuneet ja romahtaneet, ovat usein niitä, jotka ovat olleet kaikkein
uskollisimpia tälle dialogille. Ehkä he ovat tehneet sitä vain salaa sydämessään, samalla kun
ulkonaisesti ovat yrittäneet mukautua systeemiin ja sen henkeen. He ovat kahden maailman
välisen taistelun ensimmäisiä uhreja. He menehtyvät valtakuntien väliseen ristiriitaan. He
eivät ole sankarillisia marttyyrejä, koska taistelu on uuvuttanut heidät jo ennen kuin sen syy ja
sisältö on tullut ilmeiseksi. Jumala kuitenkin tunnistaa heidän ‖turhan‖ uhrinsa. Ehkä joku
muukin tunnistaa sen. Ehkä se jää siemeneksi jonkun toisen sydämeen.
Systeemin kannalta on aina vaarallista kun joku sairastuu mukautumisensa ja
totuudenrakkautensa väliseen ristiriitaan. Vaarallista se onkin kun mukautuja romahtaa —
raunioista voi nousta tinkimätön totuuden etsijä, joka on systeemille vaarallinen.
Loppuunpalanut voi palata alkuun. Hän voi muuttua. Hän voi alkaa esittää ‖tämän maailman
menon‖ kannalta vaarallisia kysymyksiä.
On surullista että totuus murtautuu systeemiin vasta totuuden rakastajan murtumisen kautta.
Hänestä tulee ikäänkuin aukko, josta totuus pääsee läpi. Hän ei kestänyt, hän ei jaksanut
mukautua, hän ei pysynyt normaalina, mutta hänen sortumisensa oli profetaalinen:
”Jos tämä systeemi ei muutu, se tulee kokonaisuudessaan seuraamaan ensimmäisen uhrinsa
kohtaloa.”
Yhden kriisistä on tullut koko systeemin kriisi. On aika rikkoa patologinen normaalius ja
kysyä koko systeemin kannalta uhkaavia kysymyksiä.
Olen viime päivinä saanut puheluita erään mielisairaalan suljetulta osastolta:
”Miksei kukaan tule, kun mä huudan apua. Miksi tällaista pahuutta on tässä maailmassa.
Minä en voi antautua ennen kuin joku tulee taistelemaan kanssani tätä julmuutta vastaan.”
Hänen haluaan taistella suljettuja osastoja ja niiden kylmyyttä vastaan on helppo pitää
suuruudenhulluna harhana. Silloinkin kun hän on vapaana, hän ei voi elää rauhassa niin kauan
kun hän tietää, että yksikin ihminen huutaa hätäänsä kuuroille korville. Miten noin sairas
ihminen voi kuvitella pystyvänsä mihinkään terveeseen sairaalatyön uudistamiseen? Ei siitä
tulekaan mitään. Olen samaa mieltä. Hänen on opittava ensin huolehtimaan itsestään. Silti
hänen vuosia jatkuneessa itkussaan on jotain jonka kanssa en voi millään kiistellä. Voin
paaduttaa sydämeni ja sanoa, ettei se kuulu minun kutsumukseeni. Voin kääntää sen
analyyttiseksi kysymykseksi siitä kuinka paljon hän ‖rajatilapsykoosissa‖ sekoittaa oman
problematiikkansa toisten hätään. Silti minulla on koko ajan kiusallinen olo siitä, että hän
kiusaa itsensä kuoliaaksi ihan oikealla asialla, josta en itse jaksa välittää sen verran, että
tekisin asialle mitään. Täytyyhän minun realistiset rajani tunnustaa.
26