Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

Hakeuduin ryhmäterapiaan. Ensimmäinen ryhmän ohjaaja oli vakaumuksellinen ateisti, joka
pani halvalla uskoani, mutta ei kauhistellut ongelmiani. Sain apua. Vaikka ohjaaja ei
kohdannutkaan hengellistä todellisuuttani, tulin ryhmässä kohdatuksi.
Tämä kokemus antoi minulle vaihtoehdon pelkälle puhumiselle ja kirjoittamiselle.
Ryhmätyöskentelyssä oli tärkeintä antaa tilaa sille totuudelle mikä on. Siitä on hyvä etsiä
seuraavaa askelta, kohti sitä totuutta, mikä pitäisi olla, tai pikemminkin voisi olla. Ulkonainen
pakko (en enää ollut niin suosittu ongelmineni) ja sisäinen kutsu, osuivat yhteen. Hain
koulutusta ryhmätyöhön ja lähdin etsimään uutta asuinpaikkaa, johon voisi majoittaa
kohtuullisen joukon vieraita. Ystävyyden Majatalossa voin nyt keskittyä totuudellisiin
kohtaamisiin kahden kesken ja pienissä ryhmissä. Tässä roolissa koen pysyväni terveenä ja
tarpeeksi uskollisena sisäiselle totuudelleni.
Ajoittain kaipaan vanhaa rooliani. Olen monta kertaa ollut kiusattu mitätöimään itseni
kokonaan kun minulla ei enää ole sitä. Mutta, kun minua edelleen kutsutaan seurakunnallisiin
tilanteisiin luennoimaan, tulen aika kipeäksi. Joudun preppaamaan itseäni monta päivää
aikaisemmin ja selvittämään päätäni yhtä monta päivää jälkeenpäin. Taistelen edelleen
vanhojen mörköjen kanssa. Osa siitä on tervettä taistelua niitä keinotekoisia rooleja vastaan,
joihin en enää halua mukautua. Suurin työ on pysyä itsenään missä roolissa tahansa. En
edelleenkään ole siinä kovin vahva.
Systeemiin mukautuminen
”Tässä maailmassa, meidän maailmassamme, hellyys ja hentous on suuri pahe. Mahtava ja
anteeksiantamaton pahe. On heikkoa tai järjetöntä olla hellä. Sinulla pitäisi olla hampaat,
kynnet ja sydänkin kiveä. Kuinka sinä siis pystyt elämään keskuudessamme?” Kristos
Jannars13
”Olisiko mahdollista hoitaa tunnevammaiset kuntoon? Kyllä. Olisiko se kannattavaa? Ei.
Tunnevammaista on helppo ohjailla... Tuntevalla ihmisellä ei ole tarvetta päättömään
työntekoon, kulutukseen, tappamiseen eikä mihinkään, mitä kunnolliselta kansalaiselta
odotetaan.” Suomalainen X
Kaikista systeemeistä vahvin on varmasti perhesysteemi. Eräs nainen ihaili perhettään ja
sukuaan yli kaiken. Erityisesti hän ihaili sukunsa naispuolisia jäseniä. He olivat kaikki olleet
‖hyödyllisiä‖ yhteisönsä jäseniä. Hän piti onnettomina ihmisiä, joilla oli ristiriitoja perheensä
kanssa. Omaa sopusointuaan perheensä kanssa, hän piti elämänsä suurimpana rikkautena —
kunnes näki seuraavan unen:
”Olin tullut raskaaksi. Iloitsin sisälläni olevasta uudesta elämästä ja ensimmäiseksi halusin
mennä kotiin kertomaan siitä muillekin. Kutsuin kaikki kokoon ja kerroin odottavani lasta.
Kukaan ei sanonut mitään, mutta hiljaisuus huusi lujempaa kuin mikään sana olisi voinut
tehdä. Kalman koura kosketti sisälläni syntynyttä elämää ja se kuoli siihen paikkaan. Sikiö
yksinkertaisesti haihtui pois.”
Unen jälkeen hän tajusi elätelleensä jo pitkään unelmaa, joka tuntui melkein kutsumukselta.
Hän halusi ihmisten kohtaajaksi tavalla, joka ei välttämättä tuottanut mitään taloudellista
hyötyä. Hän ei nähnyt itseään ensisijaisesti lasten synnyttäjänä ja kasvattajana, vaan orpojen
kohtaajana ja elämään ohjaajana. Hän halusi kyllä miehen rinnalleen. Ei hän ollut enkeli vailla
lihaa siipiensä alla. Hän kaipasi läheisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta ennenkaikkea
kutsumuksen jakamista miehen kanssa, jolle perhe-elämä ja lasten saanti ei ollut elämän
tärkein asia. Ei hän ollut niitä naisia, jotka hylkäsivät sukupuolisuutensa Hengen nimissä. Hän
vain näki itsensä naisena, jolla voisi olla ihan tarpeeksi paljon lapsia synnyttämättä niitä itse.
Hän ei ollut uskaltanut myöntää sitä edes itselleen, koska pelkäsi että se ei millään sopisi
hänen sukunsa sisäiseen arvomaailmaan.
13 Jannars s.57.
11