Muuttumisen kipeä armo - Ystävyyden Majatalo

osallistumista jopa siinä määrin, että syntymä, sairaus ja kuolemakin on alistettava tai
ainakin sovittava ”töiden” mukaan. ”12 Yrsa Stenius
Yrsa Stenius kuvaa kirjassaan huomioitaan siitä kuinka jokainen hänen ikätoverinsa lähti
mukautumaan systeemiin, silloin kun se tarjosi heille mahdollisuuden menestyä systeemin
sisällä. Yhteiskuntakriittiset näkökulmat muuttuivat tulkitseviksi selityksiksi. Välitön
radikalismi törmäsi systeemin rajoihin ja alkoi mukautua sen muotoihin.
Hänen kirjansa yhtenä pääteemana on julkisuuden vaikutus ihmiseen, joka lähtökohdiltaan
pitää itseään hyvinkin tietoisena ja itsenäisenä yksilönä. Pitkä ura julkisuudessa ja vallan
kahvassa antaa salaperäisellä tavalla jotain sellaista, jota ilman ihminen on lopulta ihan
hukassa itsensä kanssa. Hyvinkin individualistisista intellektuaaleista voi yllättävän helposti
tulla sopuliksi, sopulilauman keskelle yhdenmukaistavan mediamekanismin paineessa.
Minulla ei koskaan ole ollut yhteiskunnallisesti julkista valtaroolia. Mutta olen kyllä
maistellut valtaa ja julkisuutta muutaman vuoden ajan herätyskristillisessä alakulttuurissa.
Yhdenlainen suljettu systeemi sekin. Olin suosittu luennoitsija, joka karismaattisen
yhteiskristillisyyden aallonharjalla, onnistui löytämään tiensä monenkin kuppikunnan
karnevaaleihin, sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Monituhatpäiset kuulijakunnat olivat
jokavuotista mannaa.
Alusta lähtien pidin yllä jonkinlaista nuoren radikaalin imagoa. Joka käänteessä korostin
yksilöllisyyden merkitystä vahvasti kollektiivisuutta korostavien seurakuntien sisällä. 80-
Luvun alussa se oli verrattain uutta. Herätyskristillisyys oli sitkeästi onnistunut torjumaan
kaiken, mikä vähänkin haiskahti psykologialle. Minä luultavasti onnistuin välittämään sitä
heidän omalla kielellään. Sen lisäksi tein ahkeraa älyllistä työskentelyä, joka ei niissä piireissä
ollut kovin tavallista. Olin vakavissani, uskoin asiaani ja pidin sekä kirjoittamisesta että
puhumisesta.
Nyt pidän enää vain kirjoittamisesta.
Jonkinlaisen pioneerin ja tienraivaajan osa poltti sydäntäni kuin kuluttava tuli. Jokaiseen
tilaisuuteen valmistautuminen oli itkua ja tuskaa. Vastaanotto oli suorastaan huumaavan
positiivista – tavalliselta riviseurakuntalaisilta. Luentokasettejani ja kirjojani myytiin
kymmeniä tuhansia. Olin tulossa tämän alakulttuurin sankariksi, esikuvaksi ja johtotähdeksi.
Aloin vähitellen tuntemaan tässä systeemissä tarvittavat menestymisen salaisuudet. Minulla
oli kova kiusaus alkaa käyttää niitä. Minulle annettu rooli alkoi elää omaa elämäänsä.
Yleisöni kautta minulle oli annettu vaarallisen suurentava peili. Luultavasti olisin voinut
ainakin pidentää tähdenlentoani aika monta vuotta, mukautumalla siihen rooliin.
Vastaan tuli onneksi muutamia ongelmia:
Voin itse koko ajan huonommin. Luennoiminen ja kirjoittaminen oli jollakin väistämättömällä
tavalla keskittymistä siihen miten asioiden pitäisi olla. Ihanteilla oli valtava imuvoima. Ne
olivat inspiroivia ja antoivat toivoa paremmasta. Mutta varsinkin luentotilaisuuksissa
(kieltäydyin aina kutsumasta puheitani saarnoiksi, vaikka ne sitäkin olivat) tuli yhä useammin
vastaan se todellisuus, että ihanteen ja todellisuuden välille jäi liian suuri kipurako. Tauoilla ja
jälkipalautteissa, ihmiset uskoutuivat minulle asioista, jotka olivat tosi kaukana ihanteista.
Tapasin yhä enemmän ihmisiä joiden todellisuudelle ei tästä systeemistä löytynyt tilaa. Nämä
kulissien takaiset kohtaamiset alkoivat vaivata minua yhä enemmän.
Seuraavaksi huomasin kauhukseni itsekin kuuluvani heihin. Olin ohittanut liian paljon
käsittelemättömiä asioita ja kohtaamattomia tunteita itsessäni. Häpeän ja syyllisyyden kautta
olin väkisin yrittänyt polkea sisäistä todellisuuttani oikeaoppiseen muotoon. Vähitellen
torjutut totuudet alkoivat aiheuttaa yksityiselämässäni ongelmia, joita sellaisessa roolissa
olevalla ihmisellä ei kertakaikkiaan saanut olla. Systeemin sisältä en siksi löytänyt apua.
12 Stenius s.31-33.
10