sisäänkäyntejä - Saunalahti

Inside Stories is a book about astonishing and beautiful Finnish 

h o m e s , r o o m s , a n d s u m m e r v i l l a s . w i t h e n g l i s h s u m m a r y . 

Suomi on täynnä hämmästyttäviä koteja ja kesäpaikkoja, toimistoja ja kirkkoja. 

Toimittaja Sami Sykkö ja valokuvaaja Jaanis Kerkis ovat kertoneet niistä ja niiden 

asukkaista seitsemän vuoden ajan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. 

Tähän kirjaan on koottu suositun sarjan kauneimmat ja kiinnostavimmat sisätilat. 

Mukana esimerkiksi: siivooja jonka koti on Eduskuntatalossa, antiikkikauppias 

joka asuu komeron kokoisessa yksiössä, kuvanveistäjä joka on sisustanut kotinsa 

veistoksillaan sekä presidentti joka lomailee Suomen kauneimmassa puutarhassa. 

isbn 978-952-5557-21-3 

sisäänkäyntejä 


A i n u t l a a t u i s i i n s u o m a l a i s i i n 

koteihin, huoneisiin ja huviloihin 

sami sykkö kuvat jaanis kerkis 

with 

english 

summary


kansi: ralf forsströmin huvila sotkamossa. takakansi: tiina ja johannes aaltosen koti helsingisså. 

tekstit sami sykkö 

kuvat jaanis kerkis 

ulkoasu timo tervoja 

repro mikko sunnari 

käännökset william moore 

isbn 978-952-5557-21-3 

© helsingin sanomat ja jaanis kerkis 

ws bookwell 2 oy 2008 


A i n u t l a at u i s i i n s u o m a l a i s i i n 

koteihin, huoneisiin ja huviloihin 

sami sykkö kuvat jaanis kerkis

10 

18 

22 

26 

40 

44 

50 

54 

58 

62 

68 

74 

82 

86 

94 

i kodit 

luvut 1—15 

kaikki 60-luvulta 

Graafikko Tiina Aaltonen ja opettaja Johannes Aaltonen, Helsinki 

kauniaisiin laskeutunut ufo 

Muotoilija Yrjö Kukkapuro, Kauniainen 

3h+k tuomiokirkossa 

Suntio Sinikka Wahlroos, Senaatintori, Helsinki 

kotina kokonainen korpikylä 

Lavastaja Ralf Forsström, Sotkamo 

espoo päältä, skotlanti sisältä 

Kasvitieteilijä Kurt Fagerstedt, Espoo 

ulkohuussi kantakaupungissa 

Opiskelija Sini Saarinen, Helsinki 

asunto eduskuntatalossa 

Siivooja Raili Nurmikoski, Helsinki 

kotimuseo aarnio 

Muotoilija Eero Aarnio, Veikkola 

ankkalinna yksiössä 

Keräilijä Pentti Hauhiala, Kirkkonummi 

pikku palatsi aleksilla 

Ylipormestari Eva-Riitta Siitonen, Helsinki 

kuin kotona ostarilla 

Lavastaja Tiina Paavilainen, Helsinki 

veistospuisto neljän seinän sisällä 

Kuvanveistäjä ja korutaiteilija Björn Weckström, Espoo 

kämppä a-katsomon alla 

Kentänhoitaja Jani Kurvinen, Helsinki 

säätyläisten koskematon kaupunkiasunto 

Rouva Daniela Forsman, Helsinki 

kotina 12 neliön koppi 

Antiikkikauppias Asko Laine, Helsinki 

100 

104 

108 

114 

118 

126 

132 

136 

140 

144 

150 

156 

160 

170 

183 

ii julkiset tilat 

luvut 16—20 

toimisto tähtitornissa 

Museonjohtaja Maija Koskisen työhuone, Turku 

joulukirkko köyhille 

Pelastusarmeijan temppeli, Helsinki 

suomen vihatuin talo 

Stora Enson pääkonttori, Helsinki 

kirkko hevostallissa 

Munkki Haritonin kirkko, Kirkkonummi 

kadettien kylpylä 

Kadettikoulun uimahalli, Santahamina 

iii kesäpaikat 

luvut 21—29 

yhden huoneen loistohuvila 

Sisustustoimittaja Jori Svärd, Helsinki 

kesämökki sillalla 

Opettaja Leena Soivio ja professori Antti Soivio, Vammala 

muovipallo mikkelissä 

show-mies Matti Kuusla, Puulavesi 

maisemaan juurtunut mökki 

Arkkitehti Kristian Gullichsen, Hiittisten saaristo 

kesähuvila airistolla 

Museonjohtaja Berndt Arell, Ruissalo 

kappeli merinäköalalla 

Teatterinjohtaja Kirsi Aropaltio, Lingonsö 

temppeli tieteelle ja kalastukselle 

Sosiologi Erik Allardt, Iso Vasikkasaari 

pastelliunelma kalastajamökissä 

Farmaseutti Piitta Salkorinne, Sauvo 

presidentin piilopirtti 

Tasavallan presidentti Tarja Halonen, Naantali 

english summary 

sisällys

Aluksi 

Ilahdun aina, kun joku kutsuu minut kotiinsa. Sillä kodit ovat kuin ihmiset: jokainen 

on omalla tavallaan kiehtova ja ainutlaatuinen. Seitsemän vuoden ajan olen 

päässyt käymään harvinaisen hienoissa taloissa ja tiloissa, huoneissa ja huviloissa. 

Sellaisia Suomessa on enemmän kuin uskoisi. Näitä poikkeuksellisia paikkoja on 

esitelty Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Sisäänkäynti-nimisessä sarjassa, 

jonka aloitimme valokuvaaja Jaanis Kerkiksen kanssa keväällä 2001. Ensimmäinen koti 

oli muotoilija Eero Aarnion. 

Syksyllä 2008 istun taas Aarnion kotona Veikkolassa, nyt savusaunassa. Olemme käyneet 

jo kaksi kertaa uimassa. Kohta mennään kolmannen kerran, vaikka vesi onkin pirun 

kylmää. Juttelemme siitä, mikä tekee jostakin sisätilasta poikkeuksellisen. Aarniolla on 

ollut 17 kotia, joista tässä kirjassa esitellään viimeisin. Aarnio on paitsi muotoilijalegenda 

myös sisustusarkkitehti, joten hänen luulisi tietävän. Aarnio alkaa luetella: tila ja sen 

muoto, näkymät huoneista toisiin, pintamateriaalit, värit, valo. 

Eero Aarnio heittää lisää löylyä ja sanoo, ettei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. 

Aarnion omien kotienkaan sisustuksissa ei ole ollut mitään yhteistä – paitsi yksi asia. 

»Vaimoni Pirkko on ollut joka kodissa», Eero Aarnio sanoo. 

Niinpä, ihmiset. 

Jos jotain olen seitsemän vuoden aikana oppinut, niin sen, ettei koti tai kesäpaikka ole 

koskaan vain asunto. Se on myös kertomus ihmisistä, jotka siellä asuvat. On ollut kunnia 

kertoa nämä tarinat. Kohteista hurjimmat, jumalaisimmat, oudoimmat, kauneimmat, 

pienimmät ja pastellinsävyisimmät ovat nyt tässä kirjassa. 

Ovi niihin on auki. Käykää sisään. 

Sami Sykkö 

Helsingissä 16. syyskuuta 2008 

6 7

»tämä talo on minun 

päivä kirjani ja muistelmani. 

voin kulkea ko ko päivän 

ympäri taloa ja kertoa 

tarinoita esin eistä, joihin 

liittyy ihmisiä, joita olen 

tavannut, ja pa ikkoja, 

joissa olen kä ynyt.» 

lavastaja ralf forsström 

I Kodit

60-luvun talossa on 

hienostunut sisustus. 

Tv-huoneeseen on 

hankittu Eero Aarnion 

Pallo-tuoli. Takana näkyy 

suuri olohuone. 

Harvasta omakotitalosta on tal- 

lella niin tarkat paperit kuin tästä Helsinkiin 

vuonna 1963 valmistuneesta 

talosta. Nykyinen isäntä esittelee 

paperipinoa ylpeänä: tontinmittauspöytäkirjat, 

urakkasopimus, lainhuudatuspöytäkirja, 

salaojien työselitys. . . »Katso, detaljikuvat ovista ja 

ikkunoista», näyttää matematiikanopettaja Johannes 

Aaltonen. »Täällä on myös rakennusurakkasopimus», 

jatkaa graafinen suunnittelija Tiina Aaltonen. 

Paperikasat tulivat kaupan mukana vuonna 

2002. Paperia oli paljon siksi, että talon rakennuttanut 

herra oli ollut työnjohtajana rakennustyömailla. 

Ammattirakentaja oli tarkka sopimuksista ja dokumenteista 

mutta erityisesti rakentamisesta. Hän oli 

talon valmistuessa töissä isoissa rakennuskohteissa. 

Niinpä hänen kotitalonsa pohja toteutettiin yhtä 

laadukkaasti kuin kerrostaloissa ja sairaaloissa. Jopa 

ilmastointi ja salaojat on tehty kuin suurissa rakennuskomplekseissa. 

Tätä taloa tehtäessä ei hutilointi 

tullut kuuloon. Esimerkiksi yksi seinä muurattiin 

kuuteen kertaan, ennen kuin se oli isännän mielestä 

tarpeeksi suora. 

Kun Aaltoset löysivät talon, se oli edellisen 

omistajan jäljiltä aika karussa kunnossa. Mutta matematiikanopettaja 

Aaltonen oli näytössä nähnyt talon 

rakenteet, ja se riitti. Vaikka pinnat olivat likaiset 

ja kuluneet, pesu ja maalaus hoitivat asian monessa 

kohdassa. Rakenteet olivat ehjät. 

luku 1 

kaikki 60-luvulta 

Graafikko Tiina Aaltonen JA 

opettaja Johannes Aaltonen, Helsinki 

11 

Talon arkkitehti oli valittu ajan hengen mukaan. 

Vahvat naiset tekivät 1960-luvulla Suomessa hienoja 

uria ja pyörittivät isoja bisneksiä – esimerkiksi Armi 

Ratia ja Marjatta Metsovaara veivät tekstiilejä maailmalle. 

Arkkitehdiksi valittiin Paula Vuorensola, joka 

oli ollut piirtämässä Olympiastadionia. Aaltoset ihastuivat 

paitsi valkoisen talon linjakkuuteen myös siihen, 

että alkuperäinen huonejärjestys ja kaikki vanhat 

lattiat olivat säilyneet. Vain vanha keittiö oli purettu. 

Ulkoa talo on 1960-luvun tyylikästä arkkitehtuuria. 

Suuret ja pienet ikkunat vuorottelevat, ja lisäksi 

on säleikköjä, pergola ja liuskekiviä portaikossa. 

Talon sisälläkin avautuu 1960-luku, sillä tuon vuosikymmenen 

tavaralla on tehty koko sisustus, jokaista 

mattoa ja maljakkoa myöten. Itse asiassa asukkaatkin 

ovat 1960-luvulta. Herra on syntynyt samana vuonna 

kuin talo. 

Aaltoset olivat jo pitkään ennen muuttoa keränneet 

60-luvun tavaraa. Löytöjä oli laatikkokaupalla. 

»Ystävämme sanoivat aina, että teillä on sisustus 

ennen asuntoa», Tiina sanoo. 

Alakerta on nyt kuin huonekalukauppa: kaksi 

huonetta on täynnä 60-luvun huonekaluja, kankaita 

ja astioita. Niillä asuntoa möbleerataan aina uudelleen. 

»Jos on vieraita tulossa, vaihdamme kalusteet, 

tuolit, pöydät ja kattaukset vieraiden ja menyyn 

ruokalajien värien ja muotojen mukaan», Johannes 

Aaltonen kertoo. »Meillä kun noita tuoleja on», Tiina 

Aaltonen lisää. 

kodit

sisäänkäyntejä tiina ja johannes aaltonen 

Arkkitehtuurissa suosittiin 1960-luvulla linjakkaita muotoja. Ikkunassa talon emäntä Tiina Aaltonen.


Takkahuoneessakin on taidetta, sillä talon asukkailla on oma galleria. Valo virtaa alakerran portaikkoon lasitiilien läpi. 

14 

15 

tiina ja johannes aaltonen

sisäänkäyntejä tiina ja johannes aaltonen 

Suuren olohuoneen sisustuksesta näkee, että asukkailla on silmää väreille, muodoille ja mittasuhteille.


luku 2 

kauniaisiin 

laskeutunut ufo 

muotoilija yrjö kukkapuro, kauniainen 

19 

Yrjö Kukkapuron ateljee piiloutuu Kauniaisten maisemaan. 

kodit

sisäänkäyntejä yrjö kukkapuro 

Yrjö Kukkapuro istuu ateljeessaan. Oven vieressä näkyy Kukkapuron suunnittelema nahkainen Karuselli-nojatuoli, joka valmistui 70-luvulla. 

Tiedättehän, mitä filmitähdistä ja 

muista julkisuuden henkilöistä tavataan 

sanoa? Että he ovat luonnossa paljon pienempiä 

kuin kuvissa, että kamera antaa 

senttejä ja maine tuo mittaa. Sama tunne 

tulee professori Yrjö Kukkapuron ateljeen ovella. 

Tunnetun huonekalumuotoilijan Kauniaisissa sijaitseva 

talo näyttää kuvissa avaralta kuin lentokentän 

terminaali, mutta onkin todellisuudessa niin pieni, 

että ohi ajaisi, ellei osoitetta tietäisi. 

1968 valmistunut rakennus on toki luonnossakin 

aivan ainutlaatuinen. Seinät ovat lasia, ja värien 

kanssa Kukkapuro on vähän hullutellut: ulko-ovi on 

sininen, ja talon kaikki kulmat ovat eriväriset. Mutta 

erikoisinta talossa on katto. Se kohoaa lennokkaasti 

kaarelle kolmesta kulmasta. Miten se edes pysyy 

ilmassa? 

Kun puuseppien rakentama muotti rakennusvai- 

heessa purettiin, metsien keskellä seisoi valkoinen 

betonirakennelma, joka näytti maan päällä leijuvalta 

avaruusalukselta. Seiniä tai lattiaa ei vielä ollut. Oli 

siinä näky. 

Kukkapuron utopistinen talo on aikakautensa 

malliesimerkki: 60-luvulla ihminen pääsi ensi 

kertaa kuuhun ja arkkitehdit halusivat mullistaa 

maailmaa. Jotkut heistä muuttivat asumaan suuriin 

teollisuushalleihin, joissa elettiin ja työskenneltiin 

yhdessä tilassa ja nukkumista varten rakennettiin 

hyttejä. »Me otimme osaa siihen arkkitehtien puheenvuoroon», 

Kukkapuro kertoo. 

Hänen ja hänen graafikko-vaimonsa Irmelin kahdensadan 

neliön talo on yhtä suurta tilaa, jossa on 

vain kolme kiinteää elementtiä: keittiötaso sekä kaksi 

lasikuitulieriötä, joista toisessa on suihku ja toisessa 

vessa. Talosta tuli muotoilullisesti harvinaisen yhtenäinen 

kokonaisuus, sillä kaikki huonekalut ovat Yrjö 

Kukkapuron suunnittelemia ja samalta vuosikymmeneltä 

kuin rakennus. Tavaraa oli mahdollisimman 

vähän, koska isäntäpari halusi elää yksinkertai- 

20 21 

sesti. »Kaikki astiatkin olivat samaa valkoista sarjaa», 

Irmeli Kukkapuro muistelee. 

Huonekalujen paikkaa vaihdeltiin, kun siltä tuntui 

– jopa kirjahylly kulki pyörillä. Vaatteet roikkuivat 

tangossa, vaatekaappeja ei ollut. Kukkapurot olivat 

edellä aikaansa. Saman tyylisiä sisustuksia esitellään 

yhä maailmalla trendilehdissä. Mutta Kukkapurojen 

alkuperäisestä 60-luvun interiööristä ei ole paljon 

jäljellä. Sitä mukaa kuin Yrjö Kukkapuro on suunnitellut 

uusia huonekaluja, vanhoja on annettu pois. 

Esimerkiksi: »Kerran aamulla herätessä keittiön tuolit 

olivat poissa. Yrjö oli antanut tuolit kotiinviemisiksi 

tutulle arkkitehdille, joka oli ihastellut niitä kovasti», 

emäntä muistelee. 

Rakennuskin on elänyt maailman muuttuessa. 

Öljykriisin aikaan Kukkapurot peittivät osan seinistä, 

jotta valtaviksi kohonneet lämmityskulut olisi saatu 

alhaisemmiksi. Nyt isäntäpari haluaisi entistää talonsa 

ja purkaa jälkikäteen lisätyt rakenteet. Onneksi 

he ovat onnistuneet säilyttämään paljon vanhaa. Esimerkiksi 

vessa ja suihkulieriö ovat vesihanoja myöten 

samassa kunnossa kuin 60-luvulla. 

Enää Kukkapurot eivät asu kuuluisassa talossaan. 

90-luvun puolivälissä he rakensivat sen viereen 

toisen talon kodiksi ja kaarevakattoisesta rakennuksesta 

tuli Kukkapurojen ateljee. 

Naapuruston jokainen sukupolvi on vuorollaan 

kiipeillyt lapsuusvuosinaan katolle, josta Irmeli on 

saanut olla heitä hätistelemässä. »Jossain vaiheessa 

katon yli kävi myös ajamassa mopoilijoita.» 

Talo on kiinnostanut myös arkkitehti- ja muotoilulehtiä 

ympäri maailmaa. Siellä on rampannut bussilasteittan 

turisteja, sekä tietenkin kollegoita ja naapureita. 

»Kerran istuimme keittiönpöydän ääressä 

syömässä, kun eräs tuttu tuli vieras mukanaan ovesta 

sisään. Hän esitteli tilaa vieraalleen ja huomasi sitten 

meidät. Jatkoimme syömistä, ja he jatkoivat hämääntymättä 

esittelykierrostaan tilan halki ja toisesta 

ovesta ulos», Irmeli Kukkapuro muistelee nauren.

sisäänkäyntejä kodit 

luku 3 

3 h + k 

tuomiokirkossa 

Suntio Sinikka Wahlroos, Helsinki 

Sinikka Wahlroos puistelee punaista pöytäliinaa makuuhuoneensa ikkunasta.


Voi vain kuvitella, millainen asun- 

toilmoitus lehdessä olisi, jos Sinikka 

Wahlroosin koti olisi myytävänä. »Omakotitalo 

Helsingissä Senaatintorilla. Kiviseinät. 

Ikkunat Tuomiokirkon portaille 

ja Snellmaninkadulle. Tehoneliöt. Oma Piha. Ei 

lähinaapureita!» 

Tuomiokirkon suntion Sinikka Wahlroosin koti 

nököttää aivan Helsingin tunnetuimman kirkon kulmalla 

Senaatintorin laidalla. Kirkkoon kuuluvan talon 

on nähnyt jokainen helsinkiläinen, mutta harvalle 

on tullut mieleen, että siellä asutaan. Edes Jehovan 

todistajat eivät ole löytäneet ovea, vaikka Tuomiokirkossa 

he ovatkin suntiota käyneet käännyttämässä. 

Wahlroosin kotitaloa kutsutaan itäiseksi paviljongiksi, 

läntinen paviljonki on kirkon kellotapuli. 

Talon ylimmässä kerroksessa on kappeli, alimmassa 

kerhohuone ja siinä välissä Wahlroosin kolmen huoneen 

ja 57 neliön koti. Wahlroos asuu vallanpitäjien 

ympäröimänä, sillä Senaatintorin laidoilla päätetään 

maan kohtalosta. Maallista valtaa edustaa makuuhuoneen 

ikkunoista näkyvä Valtioneuvoston linna, 

hengellistä valtaa olohuoneesta näkyvä Tuomiokirkko. 

»Tässä portaiden puolivälissä minä asun hieman 

maallisen vallan yläpuolella», Wahlroos vitsailee. 

Seurakuntalaiset vahtivat valtakuntaansa 

tarkasti. Wahlroosin ei tule tietenkään ripustaa pyykkejään 

etupihalle, ja jopa mattotelineestä on tullut 

sanomista. Muuten elämä itäisessä paviljongissa ei 

käy tylsäksi. Senaatintorilla ja kirkon portailla osoi- 

24 

tetaan yhtenään mieltä, pidetään puheita, järjestetään 

konsertteja ja maakuntapäiviä. Nuoret käyvät 

kuseksimassa Wahlroosin etupihan nurkkaan, ja puliukot 

nauttivat virvokkeita Wahlroosin ikkunan alla. 

»Silloin avaan ikkunan ja huomautan asiasta», suntio 

vakuuttaa. 

Asuinpaikan hyviä puolia voisi listata iltaan asti. 

Elämä käy edullisesti, sillä kävellen pääsee lähes joka 

paikkaan. Pihatöitä ei tarvitse tehdä, sillä kaupunki 

hoitaa lumityöt ja kunnossapitoporukka käy siivoamassa 

pihan myös kesäaikaan. Ja ne näkymät! 

Ikkunoiden takana leviävät Helsingin kauneimmat 

korttelit, ja auringonlaskut Tuomiokirkon portailta 

ihailtuna ovat ehkä upeampia kuin missään Helsingissä. 

Portaille Sinikka Wahlrooskin menee kauniina 

kesäiltoina. »Jos pysyttelen omalla pihalla, tulee yksinäinen 

olo. Siksi menen istumaan kirkon portaille 

niin kuin muutkin helsinkiläiset.» 

Kirkon suunnitteli Carl Ludvig Engel, sen viimeisteli 

Engelin kuoltua Ernst Bernhard Lohrman, 

ja se valmistui 1852. Senaatintori ja sen rakennukset 

muodostavat kansallisaarteen, jonka kruunu Tuomiokirkko 

on. Mutta asumiseen aluetta ei ole suunniteltu. 

Senaatintori on mukulakivien ja asvaltin sekamaata. 

Maalaisserkut ihmettelevät Wahlroosilla 

kylässä käydessään, kuinka kukaan voi viihtyä moisessa 

kivikylässä. Mutta jos maalaiset olisivat tarkkana, 

he huomaisivat, että ikkunasta avautuu vihreä 

luonto. »Tuolla yliopiston kirjaston pihalla näkyy 

ainakin kaksi puuta.» 

Olohuoneen ikkunasta näkyy 

kotikirkko ja työpaikka. 

25 

ralf forsström


luku 4 

kotina 

kokonainen 

korpikylä 

Lavastaja Ralf Forsström, Sotkamo 

Verannalla on kesäruokasali. Pöydän Forsström on suunnitellut Kansallisteatterin Arkadia-näytelmään ja tuolit Katariina Suuri -näytelmään.


28 

Ralf Forsström istuu talviateljeessaan. 

Läpinäkyvät muovituolit 

on suunnitellut Ben af 

Schulten. Antiikkimatot ovat eri 

puolilta Eurooppaa. »Itse olen 

40-luvulta, antiikkinen esine.» 

Lavastaja Ralf Forsström näki 1960- 

luvulla Tukholmassa asuessaan unen. Se 

meni näin: Forsström kulki pitkin kiemurtelevaa 

metsätietä, jonka päässä 

mäen laella oli keltainen puutalo. Rakennus 

oli valtavan suuri ja kansallisromanttista tyyliä. 

»Tämä oli siis väriuni», lavastaja tarkentaa. 

Siirrytään tälle vuosituhannelle ja Suomen Sotkamoon. 

Forsström lähti muutama vuosi sitten päiväkävelylle 

talostaan. Paluumatkalla hän lähestyi kotiaan 

pitkin pellon reunaa. Kun hän katsoi ylöspäin, 

mitä hän näki? Mäen laella oli valtava talo, joka on rakennettu 

kansallisromanttiseen tyyliin. Forsström 

tajusi huomaamattaan toteuttaneensa unensa. Silti 

jotain puuttui. Talolle ei vienyt unessa esiintynyttä 

mutkittelevaa tietä. »Siksi rakensin sen vielä pellon 

reunaan.» 

Forsströmin tietä reunustavat nuoret koivut. 

Tie ja talo ovat Kainuussa, keskellä maata, Suomi-neidon 

uuman kapeimmassa kohdassa. Forsströmin 

vanhemmat hankkivat sieltä 1960-luvun lopussa 

itselleen metsästyspaikan. Tontilla oli tuolloin vain 

pieni hirsinen mökki, mutta maata oli 70 hehtaaria. 

»Päätin tehdä paikan minun mallisekseni.» 

Forsström tarkoittaa, että teki tontilla olleesta 60 

neliön tönöstä valtavan 280 neliön huvilan. Se on rakennettu 

tervatusta hirrestä, ja se seisoo vaaran huipulla. 

Se on totta vieköön näky. 

Sisältäkin huvila on – miten sitä nyt oikein kuvailisi 

– huikea ja hämmästyttävä. Siellä on hienoja 

tauluja, ikoneita, hindupatsaita ja veistos, joka kuvaa 

isännän omaa päätä. Forsströmin makuuhuone 

on kahdeksankulmaisessa tornissa. Siellä lavastaja 

uinuu katosta roikkuvan harson alla. Ikkunoiden 

edessä on verhot, jotka on kiinnitetty suksisauvoihin. 

Lavastajan mielikuvitus on sisustaessa lentänyt. 

»Tämä talo on minun päiväkirjani ja muistelmani. 

Voin kulkea koko päivän ympäri taloa ja kertoa tarinoita 

esineistä, joihin liittyy ihmisiä, joita olen tavannut, 

ja paikkoja, joissa olen käynyt.» 

29 

»Ja tämä on kaatopaikkani. Minulla on ollut yli 

neljäkymmentä kotia, ja Kainuu on niistä viimeinen. 

Tavarat, jotka olen tuonut tänne, eivät lähde täältä 

pois.» 

Ja jos talo käy pieneksi, aina voi rakentaa lisää. 

»Viimeksi rakensin venäläisen verannan. Siellä on 

kesäruokasali. Hyttyset pysyvät ulkona, mutta lämpö 

sisällä.» 

Koska Forsström on talonsa herra, hän on päättänyt, 

ettei sinne tule nykyajan mukavuuksia. Ei sähköä, 

ei vesihanoja, ei sisävessaa. 

»Vettä on, sillä minulla on oma luonnonlähde. 

Sähköä en tarvitse – Sotkamossa on valoa koko kesän. 

Ja onhan mulla metsää, polttopuuta on valmiina viideksi 

vuodeksi. Maakellarissa säilytän ruuat.» 

Forsström sanoo, että mitä iloa on asua maalla, 

jos siellä ei eletä vanhan tavan mukaan. Suihkuakaan 

ei kuulemma hänen talossaan tarvita, koska aina voi 

mennä uimaan vaaran alla olevaan pieneen tummavetiseen 

lampeen. 

Eräänä päivänä toistakymmentä vuotta sitten 

Forsström makasi talonsa lähellä pehmeällä sammalella. 

»Ajattelin, että koska olen saanut elämältä 

paljon, voin myös antaa Jumalalle jotain takaisin. 

Päätin rakentaa kirkon», Ralf Forsström kertoo. 

Rakentaminen kesti seitsemän pitkää vuotta. 

Mutta ei tällaista paikkaa päivässä pystytetäkään: 

tsasouna on hurjan korkea, 30 metriä. Rakennus on 

kuin suoraan Vienan Karjalasta 1400-luvulta, koska 

sieltä on kopioitu tsasounan malli, jota on sitten sovellettu. 

Arkkitehtina oli Helsingin entinen kaupunginarkkitehti 

Sakari Siitonen. Kirkko tehtiin pyöröhirrestä, 

eikä se tullut halvaksi. 

»Jotkut käyttävät rahansa viinan, nopeisiin autoihin 

ja huoriin. Minä rakensin kirkon.» 

Kivijalkaan on tehty valmiiksi tila, johon lavastaja 

sitten joskus lasketaan ikuiseen lepoon. 

»Minulla on valmiina viimeinen yksiö. Kuten sanotaan, 

rahoja ei saa mukaan, mutta niiden keskelle 

voi tulla haudatuksi.» 

ralf forsström


Lavastaja Ralf Forsström astelee huvilansa pihamaalla Sotkamossa. 

30 

31 

ralf forsström


32 

Venäläisellä verannalla aika on pysähtynyt. Siellä ovat lavastajan lintuhäkit ja jugendtyyliset korihuonekalut. 

33 

ralf forsström


Kesäyö tummenee Sotkamossa. Usva on laskeutunut. On aivan hiljaista. 

34 

35 

ralf forsström


Kirjastossa on kirjojen lisäksi ikoneja ja 1700-luvun Sotkamon kartta. Oikealla: Forsströmin makuuhuone sijaitsee tornissa. 

36 

37 

ralf forsström


Lavastaja on rakennuttanut kirkkonsa tilustensa korkeimmalle kohdalle. 

38 

Puinen ikonostaasi, reliefit ja kruunut on kaiverrettu Balilla. 

39 

ralf forsström


Kasvitieteilijä Kurt Fagerstedt 

on suunnitellut talonsa 

ja puutarhansa itse. 

Suomi on täynnä yllätyksiä. Ote- 

taan esimerkki: Keskellä mukavaa espoolaista 

omakotitaloaluetta on paritalo, joka 

on valmistunut 1992. Se on tehty siporex-harkoista, 

niin kuin tällaisilla asuntoalueilla 

on tapana. Siinä on kaksi kerrosta ja pieni terassi. 

Se on ihan tavallinen talo. Paitsi sisältä. 

Toinen talon asunnoista on kuin pieni skotlantilainen 

1700-luvun herraskartano – tarkemmin sanottuna 

1760-luvun kartano. »Tai sitä aikaa tämä siis yrittää 

olla», toteaa talon rakentanut Kurt Fagerstedt. 

Fagerstedt innostui brittiläisestä sisustamisesta 

Skotlannissa, missä hän asui viisi vuotta. Kasvitieteilijä 

teki siellä väitöskirjansa ja asui erään lady 

Skiffingtonin linnassa vuokralaisena, vintillä. Ladyn 

miesvainaja oli ollut laivanvarustaja Sir Donald, aikoinaan 

upporikas ja merkittävä mies: hän rakennutti 

Queen Maryn. Fagerstedtin muuttaessa taloon siellä 

asui enää leskilady sekä Maggy May -kissa. 

Ladyn lukaali oli surkeassa kunnossa. »Se oli varsinainen 

rappiokartano. Sellaisia hämähäkinverkkoja 

harvoin näkee.» 

Viis seiteistä, Fagerstedt ihastui taloon ja alkoi kotiin 

palattuaan rakentaa omaa skottipalatsia. Rajana 

olivat paritalon mitat: 87 neliötä ja 4 huonetta. 

Muita rajoituksia ei ollut, sillä mitä ei saanut Suomesta, 

se haettiin Skotlannista. Flyygelin Kurt Fagerstedt 

toi maasturin katolla läpi Euroopan. Myös 

yläkerran kirjaston takka on Britanniasta, samoin 

olohuoneen nahkasohvat sekä melkein kaikki verhot 

ja tapetit. Ja mitä ei saatu Skotlannista, se tehtiin 

itse. Fagerstedt on esimerkiksi valmistanut olohuoneeseen 

kauniin purppuranpunaisen nojatuolin ja 

luku 5 

espoo päältä, 

skotlanti sisältä 

kasvitieteilijä kurt fagerstedt, espoo 

41 

eteishalliin valtavan kattokruunun. Ruokasalin holvikaton 

Fagerstedt pyöräytti kovalevystä ja mäntylaudoista. 

»Minulla on aivan upea puuverstas kellarissa», 

Fagerstedt selittää. 

1760-luvun henkiset verhorakennelmat Fagerstedtin 

elämänkumppani Jyrki Salolahti on ommellut 

omin käsin. »On tämä rakentaminen ollut tietysti 

vähän työlästä, kun 1700-luku vaatii paljon yksityiskohtia», 

Fagerstedt sanoo. 

Talon häkellyttävin huone on sisääntulohalli. 

Se on yhtä pieni kuin tavallisten paritalojen eteiset, 

mutta viisi ja puoli metriä korkea. Katossa on kupoli 

ja kattomaalaus. Seinät ovat hanhenmunan siniset 

ja lattia on mustavalkoruudullinen, niin kuin Fagerstedtin 

ihailemassa skotlantilaisten Adamin veljesten 

1760-luvulla kehittämässä tyylissä kuuluu olla. 

Ja tervetuloa vessaan. Täällä tyylistä on vähän lipsahdettu. 

Seinät ovat peiliä ja kulmissa on pylväät, joiden 

päät on kruunattu kultakoristein. Koko paikka on 

kuin pieni Las Vegas. Mutta olohuoneessa ollaan taas 

kuin Skotlannissa 300 vuotta sitten. Pieneen olohuoneeseen 

on saatu mahtumaan kaksi chesterfield-sohvaa, 

suuri nojatuoli, lipasto ja flyygeli, posliininorsujen 

päällä lepäävä sohvapöytä, sivupöytä, apupöytä ja 

takka, jonka reunus on täynnä sinivalkoista kiinalaista 

posliinia. Isännät taitavat rakastaa tavaraa? 

»Eihän tänne enää mitään mahdu. Yritämme matkoilla 

käydä keskusteluja, että oletko varma, ettemme 

tule toimeen ilman tuota. Kyttäämme toisiamme, 

mutta silti sattuu lipsahduksia. Ja päiväpeitot minulta 

kiellettiin jo viisi vuotta sitten», Fagerstedt kertoo. 

»Eihän niitä olekaan olohuoneessa kuin kahdeksan 

kappaletta», Salolahti perustelee. 

kodit


Vessan sisustuksessa on irroteltu. 

42 

Fagerstedt eteisessään. Seinät ovat hanhenmunan siniset ja lattia on mustavalkoruudullinen, kuten 1700-luvun englantilainen tyyli vaatii. 

43 

kurt fagerstedt


luku 6 

ulkohuussi 

kantakaupungissa 

Opiskelija Sini Saarinen, Helsinki 

45 

Sini Saarinen asuu keskellä kivikaupunkia, talossa, jossa ei ole vesijohtoa eikä viemäreitä. Lattian hän maalasi rajun siniseksi. 

kodit


Kun Sini Saariselle tulee hätä, hänen 

täytyy ensin pukeutua. Hän laittaa 

kengät jalkaan ja menee pihalle. 

Hän kaartaa nurkan taakse ja avaa ulkohuussin 

oven. 

Huussissa ollaan kuin mökillä, mutta sen ulkopuolella 

ollaan Helsingin keskustassa: vieressä on 

kerrostaloja, ja huussiin kuuluu vienosti vilkkaan Hämeentien 

hälinä. 

Keltainen puutalo rakennettiin Hermannin kaupunginosaan 

1800-luvun lopussa työmiesten asunnoiksi. 

Heille riittivät pienet huoneet, joista osa on 

Ulkohuussi vankilan varjossa. 

46 

vain yhdeksän neliön kokoisia. Kolme kertaa kolme 

metriä. Silti näissä hellahuoneissa asui kokonaisia 

perheitä. Hermannia on sanottu Helsingin ensimmäiseksi 

lähiöksi. Se oli aikoinaan köyhintä Helsinkiä, 

sinne muutti työväkeä Sörnäisten sataman synnyttämän 

teollisuuden perässä. 

Talossa on ehtinyt asua kaikenlaisia asukkaita. 

Esimerkiksi värikäs Hilkka-rouva, yleisen saunan pesijätär. 

Hän paleltui pihalle. Ja kaunis-Henkka, jolla 

oli yhdeksän lasta. Entä mitä mahtoi tapahtua ilmapalloja 

myyneelle miehelle? Viina on virrannut, ja 

monelle Hermannin huvila on ollut viimeinen koti. 

Seiniltä Sini on repinyt pois pinkopahvit ja tapetit ja jättänyt komeat, satavuotiset hirret näkyviin. 

Vierailu talossa on kuin pikapyrähdys 1800-luvun 

lopun Hermanniin. Sen ajan elämänmenosta nyky- 

touhu eroaa oikeastaan vain siinä, että nyt asukkailla 

on televisioita ja sähköt, eivätkä he enää valmista 

ruokiaan kakluuneissa kolmijalan avulla. Eikä pihapiirissä 

ole sikalaa eikä tallia. Mutta vieläkään vesi ei 

tule eikä mene. Se haetaan ulkohuussin vieressä olevasta 

vesipostista. Huoneistot lämmitetään kakluuneilla. 

»Olen monta kertaa ajatellut, että nyt minä 

muutan. Nyt heti. Yhteiskunta on niin kiireinen, ettei 

ole aikaa asua tällä tavalla, koska lämmittämiseen 

kuluu paljon aikaa», Sini Saarinen sanoo. Hän on asu- 

47 

nut talossa kaksi vuotta, ja hän opiskelee lähellä olevassa 

Taideteollisessa korkeakoulussa tekstiilisuunnittelijaksi. 

Sörnäisten vankila oli paikallaan, kun talo rakennettiin 

sen naapuriin yli sata vuotta sitten. Nyt 

vain tämä talo ja samassa korttelissa olevat vankilan 

puutalot ovat jäljellä Hermannin laajasta puutaloalueesta. 

Sini Saarisen ystävät olivat kauhuissaan, 

kun kuulivat, että Sini muuttaa vankilan viereen. 

Mutta siinä mielessä asuinpaikka on mukava, että se 

hiljenee illaksi, kun naapurit suljetaan selleihin. 

sini saarinen

Hämeentie hurisee taustalla, 

kun Sini Saarinen ripustaa 

pyykkejä kotitalonsa pihalla.


luku 7 

asunto 

eduskuntatalossa 

Siivooja Raili Nurmikoski, Helsinki 

51 

Raili Nurmikoski vilkuttaa keittiönsä ikkunasta. 

kodit


Yli 20 vuotta sitten mustalaisnai- 

nen ennusti siivooja Raili Nurmikoskel- 

le: »Tulet asumaan isossa kivitalossa, 

keskellä kaupunkia ja veden rannalla.» 

Ennustus oli napakymppi. Kun Nurmikosken 

työpäivä Eduskuntalossa päättyy, hän menee 

talon eteläsiipeen, avaa oven ja astuu kotiinsa. 

Keskemmällä Helsingissä ei voi asua. Ja kuten 

mustalainen tiesi, talo on tehty kivestä (punertavaa 

suomalaista graniittia) ja ranta on lähellä (Töölönlahti). 

»Rahaakin hän ennusti, mutta kaikkea ei voi 

saada», Nurmikoski nauraa. 

Eduskuntatalossa on yhdeksän asuntoa. Ne sijaitsevat 

pääportaikon molemmin puolin siivissä, kahdessa 

kerroksessa, rautaporttien takana. Ne suunniteltiin 

alun perin esimerkiksi ravintoloitsijalle, 

konemestarille ja lämmittäjälle. Nyt niissä asuu siivoojia, 

turvavalvojia ja talonmiehiä, eli päivystystyötä 

tekeviä ihmisiä. Alivuokralaisina on asunut myös 

muutamia kansanedustajia ja ministereitä. 

Raili Nurmikoskella on talon suurin asunto, 88 

neliötä. Asunnon pohja on kovin sokkeloinen. Ehkä 

arkkitehdilla loppuivat voimat ennen henkilökunnan 

asuntojen suunnittelua, sillä Nurmikosken keittiöön 

kuljetaan makuuhuoneen läpi, pitkiä käytäviä 

riittää ja eteisessä on ovi, joka ei mahdu aukeamaan. 

Kun Raili Nurmikoski kertoi muuttavansa Eduskuntataloon, 

työkaverit ihmettelivät, miten hän viitsii 

asua työpaikalla. »Mutta eihän näistä ikkunoista työpaikkaa 

näe», Nurmikoski näyttää. Ei niin, niistä näkee 

Mannerheimintien ja presidentti Svinhufvudin 

patsaan selän. 

Eduskuntatalo ei ole mikä tahansa koti. Sieltä 

eivät mene sähköt poikki, vaikka muualta Helsingistä 

menisivät, koska siellä on varageneraattorit. Talossa 

on turvallista, sillä sitä valvotaan joka kulmasta. Eikä 

sieltä tarvitse juuri poistua, jos ei halua. Eduskuntatalossa 

saa syötävää aamusta iltaan, siellä on kirjasto ja 

posti, ja siellä voi harrastaa tennistä, kehonrakennus- 

52 

Nurmikosken maisemaa 

komistaa presidentti 

Svinhufvudin selkä. Nurmikoski 

harrastaa maalausta ja on 

pitänyt eduskuntaryhmien 

huoneissa näyttelyitäkin. 

ta ja golfia. Talossa on myös uima-allas. Sieltä Nurmikoski 

otti taloon muutettuaan ensimmäisen puhelun 

sisarelleen. »Eduskunnan uima-altaalta vaan soittelen. 

Mitäs sinne Ylivieskaan kuuluu?» 

Lauantaisin talon asukkailla on saunavuorot. 

Muulloinkin saunassa saa käydä, jos huvittaa. Samoilla 

lauteilla istuvat kansanedustajat ja ministeritkin, 

ja jos oikein hyvä tuuri käy, presidentti sattuu 

vesijumpan jälkeen samaan aikaan suihkuun ja pyytää 

ojentamaan sampoota. 

Paitsi Nurmikosken koti, Eduskuntatalo on 

myös Suomen poliittisen eliitin toimistotalo, ja arjen 

ja juhlan palatsi. Alun perin nuoren kansakunnan 

itsenäisyyden symbolin piti kohota muun muas sa 

Unioninkadulle, nykyiseen Eteläsatamaan tai Tähtitorninmäelle 

kallion jyrkänteelle. Ennen kaikkea 

kansan johtajat halusivat sen niin korkealle paikalle, 

että talo hallitsee koko kaupunkikuvaa. Eduskuntatalo 

rakennettiin lopulta Läntisen Viertotien eli 

Turuntien eli nykyisen Mannerheimintien varteen, 

koska siitä kaupunki suostui myymään tontin. Paikka 

olikin poliitikkojen mielestä sikäli oivallinen, ettei 

ympärillä ollut parlamenttitalon naapurustoon sopimattomia 

rakennuksia. Tontti oli myös tarpeeksi avara 

ja silhuetiltaan oikealla tavalla nouseva. 

Arkkitehtikilpailun voittanut J. S. Sirén matkusti 

ympäri Eurooppaa katsomassa merkittävimpiä parlamenttitaloja. 

Hän päätyi tyylisuunnista klassismiin. 

Eduskuntatalo oli nuoren valtion merkittävin 

rakennusprojekti. Talosta tuli monumentti: jyhkeä, 

karu ja sulkeutunut ulkoa, mutta sisältä tasapainoinen, 

hillitty ja yksinkertaisen kaunis. Tosin edestä 

sen sanotaan muistuttavan Tukholman konserttitaloa, 

takaa Kööpenhaminan poliisitaloa. Raili Nurmikoski 

on ylpeä kotitalostaan. »Olemme talon siivoojien 

kanssa käyneet Ruotsin parlamentissa. Se on 

vanhempi, mutta minusta Eduskuntatalo on jotenkin 

arvokkaampi. Ja meidän istuntosali on upeampi. 

Vaikka makuasioista ei tietysti voi kiistellä.»


54 

Eero Aarnion talo muistuttaa 

näyttelytilaa, mutta on viihtyisä 

koti. Huonekalumaailman 

»julkkikset» vasemmalta 

oikealle: Pallo, Ruuvi, Kupla, 

Formula ja etualalla Pastillin 

pienoismallit. 

Monacon ruhtinatar, Persian 

shaahi ja Hollywoodin tähdet ovat 

kelpuuttaneet Pallo-tuolin kotiensa 

paraatipaikalle. Eero Aarnio 

on työntänyt sen talonsa eteiseen. 

Eero Aarniolle Pallo-tuoli on arkinen esine, sillä hän 

on sen muotoillut ja elänyt sen kanssa. Ensimmäinen 

mallikappale valmistui 1965, ja juuri se on Aarnion 

eteisen komistus. 

Suunnittelijan kodissa järven rannalla Veikkolassa 

on paljon muutakin ihmeteltävää. Talo on kuin 

Eero Aarnio -museo. Kurkistaa mihin nurkkaan tahansa, 

tulee aina vastaan jokin museoiden kokoelmiin 

ostettu tai lehdissä esitelty Aarnion kuuluisa 

oivallus. Taloa kiertäessä tuntuu ikään kuin Aarnio 

olisi suunnitellut sen omien esineidensä ympärille. Ja 

niin hän onkin. »Jo taloa piirtäessä ajattelin, että saan 

tänne työni hyvin esille. Talo on kuin studio, jossa on 

neutraalit värit taustana värikkäille huonekaluilleni», 

muotoilija kertoo. 

Aarniot ovat olleet kovia muuttamaan, tavarat 

on pakattu tähän mennessä 17 kertaa. Kaupunginosat, 

huonekalut ja lattiapinnoitteet ovat vaihtuneet, 

mutta yksi on siirtynyt asunnosta toiseen. »Pirkon 

luku 8 

kotimuseo 

aarnio 

Muotoilija Eero Aarnio, Veikkola 

55 

kanssa on oltu naimisissa 45 vuotta, ja hän on mahtunut 

joka kotiin», muotoilija vitsailee ja esittelee vaimonsa. 

Nykyisen talon mittasuhteet kokeiltiin jo ennen 

rakentamista varsin omaperäisellä tavalla. »Tallasimme 

Pirkon kanssa tontille lumeen talon ulkoseinät. 

Niin pystyimme etukäteen tarkastamaan, avautuvatko 

ikkunat oikeaan suuntaan ja ovatko huoneet 

sopivan kokoiset.» 

Aarnio on kiireinen eläkeläinen. Kolmenkymmenen 

vuoden tauon jälkeen hänen esineensä ovat muodikkaita 

ja kelpaavat musiikkivideoihin, mainoksiin, 

sisustuslehtiin. Uutta syntyy koko ajan. Aarnioiden 

talon paras paikka onkin yhä varattu työnteolle. Työpöydältä 

on koivujen rajaama näkymä järvelle. Järvi 

on Aarnioille näkymän lisäksi myös kulkureitti. 

Järven yli Aarniot soutavat vierailuille. Vastarannalla 

majailee värikästä väkeä: kirjailijoita, näyttelijöitä 

ja muusikoita. Heidän kanssaan järjestetään »häppeninkejä», 

syödään hyvin ja otetaan lasilliset. Jos ulkomaanmatkoja 

ei lasketa, isäntäväki sanoo tulevansa 

toimeen vähällä. Joskus aikanaan he himoitsivat 

uima-allasta, mutta järvi on sittenkin paljon käytännöllisempi. 

»Sitä ei tarvitse putsata, eikä siihen tarvitse 

vaihtaa vesiä», Eero Aarnio toteaa. 

kodit

sisäänkäyntejä eero aarnio 

Muotoilija Eero Aarnion 17. koti on rakennettu rinteeseen kolmeen tasoon.


Asunnon sunnon F 46 F omistaja 

46 omist Pentti Hauhiala 

tietää, millaisen vaikutuksen hänen 

kotinsa tekee. »Pyydän vieraita jo etukäteen 

varautumaan järkytykseen. Silti 

heti eteisessä heillä on silmät teevateina», 

Pentti Hauhiala sanoo. 

Hauhiala on pyhittänyt kotinsa kokonaan Disneyhahmoille. 

Hän on niiden fanaattinen fani ja keräilijä. 

»Yleensä annan vierailleni hetken aikaa rauhoittua 

eteisessä, ja sitten vien heidät keittokomeroon.» 

Keittokomero on osa Hauhialan yhden huoneen 

ja alkovin kokoista satumaailmaa, jossa ei ole tarkoitus 

valmistaa edes vaatimattomia lounaita. Siellä vetolaatikot, 

astiakaapit ja jopa jääkaapille tarkoitettu 

tila on omistettu Disneylle. Laatikoissa säilytetään 

Disney-aiheisia pelejä ja kaitafilmejä. Siellä ei ole edes 

yhtään astiaa, jossa voisi valmistaa ruokaa. »Keittiössäni 

ei saa käryttää. Kokoelma voisi mennä pilalle.» 

Entä olohuone? Joidenkin ihmisten seinillä on 

kuvia sukulaisista tai rakkaista. Hauhialalla on kultakehyksissä 

Walt Disneyn potretti. »Hän on esikuvani», 

Hauhiala myöntää. 

Hauhiala itse on monen keräilijän ihanne. Hänestä 

on tehty lukemattomia juttuja lehtiin, radioon 

ja televisioon. Hauhialan koti on nähtävyys, jossa on 

vuosien mittaan käynyt satoja vieraita ihmettelemäs- 

luku 9 

ankkalinna 

yksiössä 

keräilijä pentti hauhiala, kirkkonummi 

58 

Keräilijä vilahtaa 

kirkkonummelaisen 

kerrostalon ikkunassa. 

sä. Mutta näpit irti isännän leluista! Vaikka mieli tekisi, 

Hauhialan kotona ei saa ilma lupaa koskea mihinkään. 

Eihän sellainen peli vetele museoissa tai 

taidenäyttelyissäkään. 

Ennen Kirkkonummea Hauhiala asui äitinsä 

kanssa. »Äiti halusi eroon minusta ja kokoelmastani. 

Se oli tilakysymys. Jouduin raivaamaan äidin tavaroita 

pois tieltä, jotta kokoelmani mahtui hänen asuntoonsa.» 

Kun tsupparin töitä tehnyt Hauhiala muutti pois 

äitinsä luota, ensimmäisessä muuttokuormassa oli 

35 muuttolaatikkoa yksistään Disney-tavaraa. Hauhiala 

kertoo ylpeänä, että hänellä on noin 50 000 Disney-esinettä. 

Kokoelmaa on mainostettu Pohjoismaiden 

suurimmaksi. 

Joskus Hauhialan kämppää on kutsuttu 35,5 neliön 

Disneylandiksi. Siellä on kaikki, mitä fani tarvitsee. 

Hauhiala katsoo televisiosta Disney-filmejä, 

lukee kirjahyllystään Disney-kirjoja ja kuuntelee cdsoittimestaan 

Disney-levyjä. Yöt hän nukkuu Mikkipeiton 

alla. 

»Viihdyn täällä liikaakin. Olen matkustellut vähän. 

Kolme kertaa olen ollut tuttavien kanssa Euroopan-kiertueella. 

Oli kauhea ikävä kotiin. Onneksi kävimme 

joka matkalla Eurodisney-puistossa.» 

59 

ralf forsström

60 61 

Viidenkymmenentuhannen 

Disney-esineen keräily 

opetti Pentti Hauhialan 

penninvenyttäjäksi ja hyväksi 

pölyjenpyyhkijäksi.


luku 10 

pikku palatsi 

aleksilla 

Ylipormestari Eva-Riitta Siitonen, Helsinki 

Eva-Riitta Siitonen avaa oven taloon, jonka alakerrassa on toimisto, keskikerroksessa kaupunginjohtajan edustustilat ja yläkerrassa koti.


Ylipormestari on istahtanut talon komeimpaan saliin. 

Sieltä näkyy sekä rouvanhuoneeseen että ruokasaliin. 

Aurora Karamzinin sisaren Emilie Musin-Pushkinin muotokuva on samalta vuodelta kuin talokin. 

64 

Se on kuin nukkekoti, ihan yhtä soma. 

Tai kuin piparkakkutalo, ihan yhtä her- 

kullinen. Tällaisia taloja näkee enemmän 

satukirjoissa kuin Helsingissä. Rakennus 

sijaitsee Helsingin vanhan ydinkeskustan 

sydämessä Aleksanterinkadulla, joten luulisi, 

että tällä paraatipaikalla tällainen talo pistäisi 

helposti silmään. Mutta ei. Talon ympärillä on niin 

monta mahtavampaa rakennusta: vastapäätä sijaitsee 

Valtioneuvoston linna, Tuomiokirkko on kulman 

takana. Vieressä kohoaa Balderin talo, joka sekin on 

paljon korkeampi ja punaisempi. 

Silti tämäkin on helsinkiläisille tärkeä rakennus: 

se on kaupunginjohtajan virka-asunto. Pohjakerroksessa 

on toimisto, keskikerroksessa edustustilat ja 

kolmannessa kerroksessa kaupunginjohtajan koti. 

Edustuskerroksessa on viisi huonetta. Kadun puolella 

huoneista kolme on peräkkäin. Pihan puolella on 

ruokasali ja rouvanhuone. Kauniissa saleissa on intiimi, 

arvokas, askeettinen ja jotenkin ajaton tunnelma. 

»Tällaisia kauppiaskodit olivat. Tämä talo on ainoa 

näistä vanhoista kauppiastaloista, joka on yhä kodin 

kaltainen. Muut ovat toimistoja», ylipormestari Eva- 

Riitta Siitonen sanoo. 

Ylipormestarin osoite on Aleksanterinkatu 14. 

Merikapteeni ja laivaisäntä Kåhlman rakensi rus kean 

talon perheelleen kodiksi jo 1823. Aikoinaan täällä tapasi 

kuuluisa Lauantaiseura, jossa yliopistomiehet 

kävivät kuumia keskusteluja yhteiskunnallisista kysymyksistä. 

Suu vaahdossa näissä saleissa väittelivät 

ilmeisesti ainakin runoilija Runeberg, filosofi Snellman 

ja satusetä Topelius. Myöhemmin taloon muutti 

asumaan Suomen marsalkka Mannerheim. 

Helsingin kaupunki osti rakennuksen 1959, jolloin 

se kunnostettiin ja palautettiin 1820-luvun asuun. 

Upeat alkuperäiset kaakeliuunit ovat säilyneet melkein 

kaikissa huoneissa. »Ja ne toimivat», ylipormestari 

kehuu. 

Jokaista kaupunginjohtajaa varten on taloa sisustettu 

uudelleen. Siitonen päätti panna seinille Helsinki-aiheisia 

töitä, sillä kun esittelee niitä vieraille, 

voi samalla kertoa pienen palan tämän talon, Hel- 

65 

singin ja Suomen historiasta. »Esimerkiksi tuo taulu 

esittää Kaivopuistoa, joka oli aikoinaan pelkkää metsää. 

Jos vieraana on suurlähettiläitä, voimme heidän 

kanssaan katsella, minkä puun alla kukakin lähettiläs 

nykyisin asuu.» 

Huonekalut ovat museoiden ja kaupungin 

omaisuutta. Siitoset toivat edustustiloihin vain Pietarissa 

sata vuotta sitten valmistetun flyygelin. »Kansainvälisten 

vieraiden kanssa olemme olleet paljon 

sen ääressä. Musiikki on hyvin yhdistävä tekijä.» 

Flyygeliä on luonnollisesti soittanut talon isäntä, 

ylipormestarin aviomies Matti Siitonen eli Fredi. 

»Siitä on ollut sitten paljon lisäarvoa.» 

Harvalla kaupunginjohtajalla onkaan tarjota samantasoista 

viihdettä, perhepiiristä. Ylipormestari 

kertoo, että musiikkituokiot ovat jääneet vieraille 

niin mieleen, että he ovat lähetelleet jälkikäteen terveisiä 

maailmalta. Yllättäen myös talon pienuus ja 

kodinomaisuus on ollut monista vieraista lumoavaa. 

Heistä tällainen vaatimattomuus on tuntunut varmaankin 

eksoottiselta, koska he itse edustavat suurissa 

palatseissa. 

Siitonen asuu harjakaton alla kolmannessa kerroksessa. 

»Siellä on olohuone, makuuhuone ja keittiö. 

Eikä muuta.» 

Vaikka varsinainen koti on pikkuruinen ja meluisalla 

paikalla, ylipormestari elää kuitenkin suomalaista 

unelmaa, koska hänellä on oma hurmaava piha 

ja hän asuu omakotitalossa keskellä kaupunkia. »Kyllä 

joka päivä muistan siunata Tuomiokirkon ohi kulkiessani, 

miten kauniissa paikassa asun», hän sanoo. 

Parhaat hetket talossa ovat ylipormestarin mielestä 

joulut. »Tästä saa erittäin kauniin jouluajan talon. 

Pihalla on pieni kuusi, ja kun menee ovesta ulos, 

tulee Aleksanterinkadulle, Helsingin joulukadulle.» 

Kun ylipormestarin kausi päättyy ja seuraava ylipormestari 

muuttaa sisään, Siitonen palaa Töölöön, 

mistä aikoinaan tänne tulikin. »Ajasta tässä talossa 

jää arvokas muisto. Tässä asuminen on ollut hieno 

kokemus, mutta alusta asti on ollut selvää, että kaikki 

loppuu aikanaan.» 

eva-riitta siitonen


Perheen flyygeli sijoitettiin vihreään saliin. Amoriinipatsas oli Hotelli Seurahuoneen eli nykyisen kaupungintalon juhlasalissa 1860-luvulla. 

66 

Ylipormestari pitää kovasti talonsa sisäpihasta. Se on kesäkuumalla miellyttävän viileä, ja jouluksi sinne laitetaan pieni kuusi. 

67 

eva-riitta siitonen


luku 11 

kuin kotona 

ostarilla 

Lavastaja Tiina Paavilainen, Helsinki 

Lavastaja Tiina Paavilainen on tehnyt entisestä kaupasta kodin. Kioskin edusta on katettu ja lasitettu. Takana on Tullisaaren luonnonpuisto.


Osa keittiöstä on sijoitettu keskelle entistä kauppaa. Kaupan vanha betonilattia on peitetty laminaatilla. Vierashuoneesta näkee, että lavastaja rakastaa värejä. 

Kun olin lapsi 1970-luvun alussa, tässä 

talossa oli kauppa, kioski ja musiikkileikkikoulu. 

Me kulmakunnan lapset 

kävimme vuoron perään niissä kaikissa. 

Siihen aikaan Itä-Helsingin Laajasalossa 

oli vielä monta pientä kauppaa. Tällä pienellä ostoskeskuksella 

meni hyvin varsinkin kesäisin, koska viereisessä 

Tullisaaren puistossa oli vilkas leirintäalue. 

Kun leirintäalue suljettiin, kauppa kuoli. Kioski 

jatkoi vielä 1980-luvulla. Ennen pitkää kaupan tiloihin 

tulivat uudet yrittäjät. Siihen avattiin jokin pubi, 

joka pian paloi. Sitten eräänä päivänä rakennukseen 

muutti ihmisiä. 

Oli sateinen marraskuu vuonna 2000, kun lavastaja 

Tiina Paavilainen ja hänen miehensä Kalle 

Korpiola seisoivat pysäköintipaikalla Laajasalossa ja 

huomasivat tyhjän kaupan. »Sen ikkunassa oli repa- 

70 

leinen lappu, jossa luki että myytävänä», Tiina Paavilainen 

kertoo. 

Paavilainen ja Korpiola hakivat kaupunginhallitukselta 

poikkeusluvan, jotta saivat asua kaupassa. 

Remontissa kivilattiat peitettiin laminaatilla ja kaikki 

putket ja seinät suunniteltiin niin, että ne voi tarpeen 

tullen siirtää. Samalla ulkoseiniin puhkaistiin 

kymmenen metriä aukkoa ikkunoille, ja taloon rakennettiin 

kaksi makuuhuonetta. Kaupan maitokaappien 

paikalla on nyt keittiö, jäätelötiskien paikalla sohvaryhmä. 

Lihatiskin kohdalla on vaatehuone ja kylpyhuone. 

Entisessä kioskissa on Paavilaisen työhuone. 

Talossa on 550 neliötä. Mutta ei Paavilainen saanut 

kaikkea, mitä halusi. Viemäröinnin takia keit tiöstä ei 

voinut tehdä liikuteltavaa, ja suuri kattoikkuna osoittautui 

liian vaikeaksi toteuttaa. »Olen joutunut luopumaan 

ajatuksistani, olen antanut periksi ja olen konservatismin 

uhri», Paavilainen naurahtaa. 

Lavastaja Tiina Paavilaisella on myös si- 

sustusarkkitehdin koulutus ja sormituntumaa hankalista 

projekteista. Opiskeluaikana hän oli työharjoittelussa 

Los Angelesissa. Siellä Paavilainen pääsi 

mukaan suunnittelemaan esimerkiksi Twin Peaksista 

tutun näyttelijän Kyle Maclachlanin kotia. Näyttelijän 

tyttöystävä oli tuolloin huippumalli Linda 

Evangelista, joka diivaili ja puuttui jatkuvasti poikaystävänsä 

talosuunnitelmiin. No, pian emäntä talossa 

vaihtui, samoin rakennussuunnitelmat. Frank 

Sinatra taas oli haastanut toimiston oikeuteen parvekkeen 

kaiteen takia ja voittanut jutun. »Sen jälkeen 

Sinatran levyt katosivat toimistosta ja hänen nimensä 

mainitseminenkin oli kielletty.» 

Suomessa Paavilainen on sisustanut muutaman 

yksityiskodin, mutta enimmäkseen hän on tehnyt 

televisiolavastuksia, kuten Idolsin ja Kylmäverisesti 

sinun -sarjan. Lavastajan työssä hän on voinut koe- 

71 

käyttää kotinsa sisustusideoita, kuten keittiön pinkkiä 

väriä ja liitutaulumaalia, jolla on nyt maalattu yksi 

talon ovista. Lavastajalla on kuitenkin työstä johtuva 

henkilökohtainen ongelma: hän haluaisi muuttaa 

omankin kotinsa sisustusta jatkuvasti. 

Alkuaikoina naapurit pysäköivät autonsa 

Paavilaisen ja Korpiolan pihaan. Kaikki eivät ymmärtäneet, 

että talon edusta on osa talon tonttia. 

Pihan ympärille oli rakennettava aita. Itse asiassa ihmiset 

eivät alussa tajunneet ylipäätään, että talossa 

asutaan. »Mummoja kävi tirkistelemässä ikkunoista. 

Joku käveli suoraan sisään, koska luuli, että täällä 

on kahvila.» 

Ihmiset erehtyivät pitämään taloa myös aerobicsalina. 

»Mutta me olemme aina sanoneet, että tervetuloa 

sisään, koska olemme halunneet olla hyvissä 

väleissä naapureiden kanssa.» 

tiina paavilainen


Makuuhuoneen kohdalle ulkoseinään puhkaistiin ikkuna. Väliseinä tehtiin lasista, jotta sisätiloihin saataisiin lisää valoa. Tiina Paavilainen istuu kodin parhaalla paikalla, ikkunarivistön vieressä. Sisustuksessa yhdistyvät uusi ja vanha. 

72 

73 

tiina paavilainen


luku 12 

veistospuisto 

neljän seinän 

sisällä 

Kuvanveistäjä ja korutaiteilija 

Björn Weckström, Espoo 

Björn Weckström rakennutti veistoksiaan varten 100 neliön olohuoneen. Puupatiolla kuvanveistäjä tepastelee inspiraatiota hakiessaan. 

kodit


Weckströmin moderni tulkinta antiikin Kentaurista sijaitsee kirjastossa. 

76 

Talolla on erikoinen tarina. Espoolainen 

liikemies rikastui pyörittämällä 

bussilinjaa. 1950-luvulla hän rakennutti 

itselleen unelmiensa kodin, mutta ei koskaan 

muuttanut sinne asumaan. Mies riitaantui 

verottajan kanssa ja vannoi, ettei maksa Espooseen 

enää penniäkään veroa. Hän osti maalta 

kartanon ja eli siellä elämänsä loppuun. Silti hän kävi 

40 vuoden ajan joka viikko katsomassa, että paikat 

olivat kunnossa. Tyhjää rakennusta lämmitettiin ja 

siivottiin. Vasta liikemiehen kuoleman jälkeen perikunta 

myi talon 1996. 

Kuvanveistäjä Björn Weckström sattui paikalle 

ensimmäiseen näyttöön. Hän pani merkille, että 

oli kuin aika olisi pysähtynyt talossa 50 vuotta sitten. 

Esimerkiksi liettä ei ollut käytetty kertaakaan. 

Uunin pelleissäkin oli vielä suojapaperit. 

Kuvanveistäjä huomasi myös, että talo oli yhä 

loistokunnossa ja että se oli laatutyötä. Takkahuoneen 

sisäkatto on oksatonta oregonmäntyä ja ikkunoiden 

karmit tammea. Talon ulkonäkökin miellytti 

Weckströmiä. Sen mittasuhteet ja punainen tiilikatto 

muistuttivat kuvanveistäjää Italiasta, jossa hän viettää 

yli puolet vuodesta. Taloa oli myös helppo laajentaa, 

mikä oli välttämätöntä, jotta Weckströmin kookkaat 

veistokset mahtuisivat sisään. »Löin kaupat 

kiinni heti.» 

Arkkitehtiystävän kanssa päätettiin säilyttää alkuperäinen 

huonejärjestys. Weckströmin valtavat 

veistokset eivät kuitenkaan olisi olleet edukseen 200 

neliön talossa. Siispä osa toisesta peräseinästä purettiin, 

ja rakennuksen jatkeeksi valmistui yksi huone – 

100 neliötä. Uudessa osassa on kookas ovi. Siitä kuvanveistäjän 

pronssinen hevonenkin mahtuu sisään. 

Kun hevonen lähti edellisestä asunnosta maailmal- 

77 

le näyttelyihin, osa katosta piti purkaa. »Sama työmiesporukka 

tuli aina purkamaan ja rakentamaan 

katon takaisin. Heillä oli rutiinia ja vakiohinta.» 

Talo sijaitsee veistoksellisessa paikassa 

meren rannalla niemenkärjessä. Edessä on pikkuruisia 

saaria, joilla on pieniä puisia kesämökkejä. Rannalla 

kasvaa mäntymetsää. Pihalle Weckström on 

rakennuttanut pation laudoista. Kun taiteilija tepastelee 

siinä edestakaisin, perhe tietää, että uusi teos on 

tekeillä. »Minun on vaikea istua paikallani, kun mietin. 

Tarvitsen tasaista pintaa, missä voin kävellä.» 

Puiden lomassa ja kallioiden koloissa on Weckströmin 

veistoksia. Piha on kuin veistospuisto. Mutta 

se on vain alkusoitto, esileikki, joka johtaa ihmeelliseen 

taloon. »Täällä käyneet vieraat ovat olleet mykistyneitä», 

Weckström kertoo. 

Kuvanveistäjän koti onkin kuin toisesta aurinkokunnasta. 

Ainakaan Maassa sellaista ei ole toista. 

»Täällä on kaikki nurkat täynnä veistoksiani, taulujani 

ja lasikippojani», taiteilija esittelee. 

»Pitkään istuin ja mietin, mihin veistokset sijoittaisin, 

että tämä toimisi myös kotina eikä vain veistosvarastona. 

Se oli suuri palapeli.» 

Merenpuoleisella ikkunalla ovat nyt isännän lasiveistokset, 

koska siinä valoa vasten ne syttyvät elämään. 

Pienoisveistokset ovat takkahuoneessa. Suuria 

veistoksia on levitelty ympäri taloa, katonrajassakin 

roikkuu vaijerin varassa yksi. »Moni on kysynyt, millaista 

on elää täällä omien töiden keskellä, ja odottanut 

varmaan, että se on painajaismaista. Mutta minusta 

on mukavaa asua näin: muistan koko ajan, mitä 

olen tehnyt. En osaisi asua talossa, jossa ei olisi yhtään 

omaa työtäni. Olen kuin koira, jonka täytyy merkitä 

reviirinsä.» 

björn weckström

78 79 

Kuvanveistäjä ja Dixie-kissa 

taiteen keskellä. Sohvaryhmä 

on Weckströmin omaa 

suunnittelua 60-luvun lopusta.


Kuvanveistäjä on myös taidemaalari. Hänen purjekankaalle maalatut taulunsa peittävät takaseinän. Nojatuolit on suunnitellut Eero Saarinen. Olohuoneen ikkunalla on Weckströmin lasiveistoksia. 

80 

81 

björn weckström


luku 13 

kämppä 

a-katsomon alla 

Kentänhoitaja Jani Kurvinen, Helsinki 

Kurvisen perhe kotinsa terassilla. Sannalla on sylissään Emma-Julia. Jani pelaa palloa Neeran ja Turon kanssa.


Helsingin Olympiastadion vihittiin 

käyttöön kesällä 1938. Arkkitehdit 

Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti olivat 

vasta kolmikymppisiä, mutta he 

onnistuivat luomaan ainutlaatuisen 

hienon ja uskomattoman elegantin funkkisrakennuksen. 

Sitä on kutsuttu jopa valkoiseksi sinfoniaksi. 

Siitä tuli Helsingin maamerkki. 

Mutta tuli siitä myös koti: Kurvisen perheen asunto 

on A-katsomon alla, toisessa kerroksessa. »Stadionin 

tietävät kaikki, mutta tänne meille ei meinata löytää. 

Pizzalähettikin etsi kerran meitä kaksi ja puoli 

tuntia. Hän kiersi koko stadionin, eikä me saatu sitä 

pizzaa ikinä. Ei me enää tilata mitään», Jani Kurvinen 

kertoo naureskellen. 

Kurvinen on stadionin kentänhoitaja, ja areenan 

reunalla on hänen työsuhdeasuntonsa. Siinä on 48 

neliötä ja neljä huonetta. Se on erikoinen asunto. Esimerkiksi: 

kodin käytävän katto on vino, ja vaatehuone 

sekä keittokomero ovat muita huoneita matalampia, 

sillä niiden päällä oleva katsomo viettää alaspäin. 

Saunassa käydään urheilukentän laidalla kuopassa, 

johon löylyhuone on rakennettu. Vilvoittelemaan 

mennään juoksuradan viereen. »Pimeinä syysiltoina 

on aika orpo olo, kun istuu stadionin penkillä sau- 

Makuuhuoneen takaseinän lasiruudukko on funkkista puhtaimmillaan. 

84 

nan jälkeen ja valtava tyhjä stadion on edessä», Sanna 

Kurvinen nauraa. 

Olympiastadionia kaavailtiin viime vuosisadan 

alussa muun muassa Kaisaniemen puistoon. Sen jälkeen 

paikaksi mietittiin Kamppia ja jopa Tähtitorninmäkeä, 

jossa stadion aikalaisten mukaan »omalla 

monumentaalisuudellaan jo sellaisenaan symboloisi 

itsenäisyyttämme». Muutamat suomalaisuusmiehet 

halusivat jopa korvata stadion-sanan suomalaisella 

vastineella, kuten kisa-, kilpa- ja urheilulinna, tai kilpala 

tai jopa kilpola. Lopulta päädyttiin Töölöön ja 

stadioniin. 

Alkuperäisessä asussaan stadion oli niin minimalistinen, 

että siinä oli oikeastaan vain kaksi valkoista 

viivaa. Yksi viiva eli katsomo sivusuunnassa ja toinen 

eli torni pystyssä. Sen jälkeen stadionia on muokattu 

moneen kertaan. Osa alkuperäisistä suunnitelmista 

jäi toteuttamatta. Arkkitehdit suunnittelivat Urheilumuseon 

katolle ravintolaa, mutta sitä ei koskaan rakennettu. 

Siellä on nyt Kurvisten terassi. 

Stadionilla asumisessa on puolensa, kuten vaikka 

se, että siellä näkee paljon silmäätekeviä. »Ikkunan 

alla pyörii paljon julkkiksia, kuten Jari Litmanen ja 

Bruce Springsteen. Nähtiinkö me myös Paul McCartney?» 

Jani pohtii. »Nähtiin», Sanna muistaa. Käytävän vinon katon yläpuolella on stadionin A-katsomo. 

85 

jani kurvinen


luku 14 

säätyläisten 

koskematon 

kaupunkiasunto 

Rouva Daniela Forsman, Helsinki 

Säätytalon puiston laidalla kivitalossa on asunut sama aatelissuku toistasataa vuotta. Etualalla yksi suvun jäsenistä, rouva Daniela Forsman.

sisäänkäyntejä ralf forsström 

Säätytalon takana Helsingin Kruununhaassa 

on asunto, joka tuo mieleen 

pienen italialaisen palatsin. Sellaisessahan 

paikat eivät ole koskaan ihan tiptop, 

vanhat tapetit repsottavat sieltä täältä, 

maali lohkeilee, mutta mitään ei voi muuttaa, koska 

kaikki on jotenkin hienosti kohdallaan. Niin täälläkin: 

vähän rapistunutta mutta aivan täydellistä. 

250 neliön huoneisto on poikkeuksellinen muisto 

menneisyydestä. Suomesta ei löydy montakaan kotia, 

jossa sama suku on asunut yhtä kauan eli vuodesta 

1898 ja jossa sisustus on muuttunut näin vähän. Täällä 

tuntuu, kuin säätyläisrouvat olisivat juuri lähteneet 

kahvikutsuilta. »Kun muutin tänne yli kymmenen 

vuotta sitten, ajattelin, etten koske mihinkään», 

Daniela Forsman sanoo. 

Rauhankadun asunnossa ei ollut tehty juurikaan 

mitään 1920-luvun jälkeen. Viime vuosina Daniela 

Forsman on muuttanut sisustusta vähitellen, sieltä 

täältä, kuin konservaattori, joka korjaa vanhaa arvokasta 

taulua. Salongissa kullanhohtoisia tapetteja 

on varovaisesti korjailtu peitevärein. Asunnon rouva 

on myös palauttanut tavaroita paikoille, joissa ne 

ovat alun perin olleet. Hän löysi esimerkiksi ullakolta 

vanhat, hienot verhot ja komerosta aviomiehen sukua 

esittäneet komeat muotokuvat. Ne pantiin takaisin 

vanhoille paikoilleen. Entisestä kylpyhuoneen ja 

keittiön yhdistelmästä tehtiin antiikkialan asiantuntijoiden 

avulla kirjasto. 

Rauhankadulla sijaitsevan kerrostalon 

rakennutti leskikenraalitar Olga Ehrnrooth aivan 

1800-luvun viime vuosina. Arkkitehdit Karl Hård af 

88 

Salongin kakluuni ja 

kaarevalle seinälle 

teetetyt kirjahyllyt ovat 

alkuperäisiä. 

Segerstrand ja Bertel Jung suunnittelivat mintunvärisen 

kerrostalon, joka on mehevä ja korskeakin sekoitus 

gotiikkaa, renessanssia ja jugendia. Yhdessä 

asunnoista asuu nyt Daniela Forsman, joka on naimisissa 

leskikenraalittaren tyttären pojanpojan Lars 

Gustaf Forsmanin kanssa. 

Daniela Forsman on vanhaa itävaltalaista aatelissukua, 

jonka juuret ovat levällään Euroopassa: Unkarissa, 

Skotlannissa, Puolassa ja Venäjällä. »Minussa 

toteutuu yhdentynyt Eurooppa», hän vitsailee. 

Daniela Forsmanin lapsuudenkoti 1940-luvulla 

oli Kaivopuiston rannassa sijainneessa huvilassa, ja 

kesät hän vietti isoäidin luona Palikaisten kartanossa. 

»Olen ollut hyvin etuoikeutettu, koska olen saanut 

asua koko elämäni Suomen kauneimmissa asunnoissa.» 

1960-luvulla perhe asui Bulevardin varrella suuressa 

kivitalossa, joka on nykyisin Sinebrychoffin 

museo. Se oli mahdollista, koska perheen isä Camillo 

von Walzel oli Sinebrychoffin hallituksen jäsen. Alakerrassa 

asuivat Forsmanin äitipuolen vanhemmat, 

koska äitipuolen isä johti koko Sinebrychoffia. »Kodit 

ovat olleet kauniita, vaikka meillä ei koskaan ole 

ollut rahaa mielin määrin. Mutta meidän suvussa on 

arvostettu estetiikkaa.» 

Entä miten ihmeessä on mahdollista, että Forsmanien 

nykyinen koti on säilynyt läpi vuosikymmenten 

ehjänä kokonaisuutena? 

»Siksi, että sen asukkaita kiinnostivat muut asiat 

kuin sisustaminen ja remontit. Ei heille tullut mieleen, 

että kotia olisi pitänyt uusia. Onneksi. On tärkeää, 

että asunnot saavat vanhentua arvokkaasti. 

Ihan niin kuin naisetkin.»

90 91 

Daniela Forsman istuu 

salongissa, jonka kalusto 

on Viipurin hovioikeuden 

presidentin palatsista. 

Verhot löytyivät ullakolta.


Kun kirjastoa entistettiin, löytyi puusepän varastosta alkuperäisen kaltaista, satavuotiasta parkettia. Tapetit on teetetty Tukholmassa. Kylpyhuoneen sisustus on 1920-luvulta. 

92 

93 

daniela forsman


luku 15 

kotina 

12 neliön koppi 

Antiikkikauppias Asko Laine, Helsinki 

Porttikäytävän vieressä on antiikkikauppias Asko Laineen kaksi kapeaa ikkunaa. Laine kurkistaa vasemmasta ruudusta.


Asko Laineen asunnossa ei ole hukkaneliöitä. Sisustus on eri vuosisatojen ja tyylilajien cocktail. 

96 

Eteläisellä Hesperiankadulla si- 

jaitsevassa antiikkiliikkeessä käydään 

yhtenään samantyyppinen keskustelu. 

Ensin asiakkaat ihastelevat huonekaluja, 

mutta valittelevat sitten, etteivät voi 

ostaa niitä. Ne eivät mahdu kotiin, koska neliöitä on 

kovin vähän, asiakkaat yleensä selittävät. Silloin antiikkikauppias 

Asko Laine tapaa kysyä, minkä kokoinen 

koti on. Neliöitä on alle 40, on tyypillinen vastaus 

»Mutta eihän se ole pieni, se on suuri! Sinne mahtuu 

mitä vaan. Minun asunnossani on 12 neliötä», antiikkikauppias 

huudahtaa. 

Se ei ole myyntipuhetta. Se on totta. 

Vallilassa puutalojen keskellä on 1920-luvun kerrostalo. 

Porttikäytävän kyljessä on asunto, jossa on 

kaksi kapeaa ikkunaa. Kun vähentää asunnon kokonaisneliömäärästä 

(12) eteisen ja wc:n, olohuoneen 

osuudeksi jää alle kahdeksan neliötä. Helsingissä ei 

ole monta näin pientä asuntoa. Muutaman neliön koteja 

rakennettiin viime vuosisadan alussa vain joihinkin 

vanhoihin kantakaupungin kerrostaloihin. »Etsin 

juuri tämän kokoista kotia, koska näissä on hyvin pieni 

vuokra. En myöskään halua asua isossa tilassa, sillä 

sen kunnossa pitäminen teettää paljon töitä. Hoidan 

päivisin yli 300 neliön myymälää, illalla ha luan olla 

rauhassa. Mutta näitä on vaikea löytää.» 

Laine oli tuttavan luona kylässä, kun hän huomasi 

97 

ilmoituksen vuokrattavasta miniyksiöstä porttikäytävän 

seinässä. Antiikkikauppias soitti kiireesti isännöitsijälle. 

»Isäntä sanoi, ettei näitä tarvitse ilmoitella 

lehdissä, nämä menevät heti muutenkin.» 

Kun Laine käveli sisään uuteen kotiinsa, hän huomasi, 

että asunto on saman kokoinen kuin joidenkin 

omakotitalojen vaatehuone. Hänestä se oli ihanaa. 

»Täällä ei voi eksyä tai mennä väärästä ovesta, ja kaikki 

on lähellä.» 

Esimerkiksi vaatehuoltoa varten isännällä on 

tarkka systeemi. »Kesävaatteet ovat arkussa, muut 

kaapissa. Eteisen naulakossa ovat työvaatteet, jotka 

menevät likaannuttuaan vessaan ja sieltä pesutupaan.» 

Asko Laine on mahduttanut kotiinsa keittiönurkkauksen, 

vaate- ja baarikaapin, puuarkun, kolme 

kaappia, television, tuolin, hatturasian ja muratin. 

Kodin sisustus vaihtuu yhtenään, sillä kauppias 

tuo kaupastaan kotiin uusia esineitä ja vie vanhat takaisin 

myyntiin. Esimerkiksi tiskipöydän päällä oleva 

suklaakulho on hintalapun mukaan 50 prosentin 

alennuksessa, vain 25 euroa. 

Kun Asko Laine on kotona, hän makaa yleensä sängyllä. 

Paljon muuta ei mahdu tekemään, eikä muualla 

ole oikein tilaa. Antiikkikauppias on laskenut, että 

tarvittaessa kylään mahtuu viisi ihmistä. Kolme sängyn 

päälle, yksi ikkunan eteen ja yksi eteiseen. 

asko laine

»uskaltaisin vä ittää,ettei 

toista tällaista työhuonetta 

ole suomessa. sään kanssa 

on täällä ihan toisella tavalla 

tekemisissä kui n tavallisissa 

toimistoissa. täällä tornissa 

on lähellä taiv asta.» 

museonjohtaja maija koskinen 

II Julkiset tilat

sisäänkäyntejä julkiset tilat 

luku 16 

toimisto 

tähtitornissa 

Museonjohtajan työhuone, Turku 

Turun tähtitorni sijaitsee Vartiovuorella, kaupungin yllä. Toimistonsa terassilla seisoo taidemuseon johtaja Maija Koskinen.


Huone on täysin pyöreä, ja siinä on 

16 ikkunaa. Suuren tilan keskellä kohoaa 

kohti kattoa takorautainen kierreportaikko. 

Uskomaton tila, mutta 

silti Maija Koskinen siirtelee työpöydällään 

olevia papereita aivan arkisesti. Turun tähtitornin 

huipulla oleva rotunda on nimittäin Koskisen 

toimisto. »Tähtitorni on ihan poikkeuksellinen 

paikka. Uskaltaisin väittää, ettei toista tällaista työhuonetta 

ole Suomessa», Turun taidemuseon johtaja 

arvelee. 

Ei taatusti olekaan. Turun observatorio seisoo 

Vartiovuorella koko kaupungin yllä, ja Koskisen 

konttorin ikkunoista näkyy joka suuntaan, 360 astetta. 

Tuolla on Turun Tuomiokirkko, tuolla Turun linna, 

sen takana satama ja ruotsinlaivat . . . 

Talon ympärillä oleva pieni lumoava puisto on 

puolestaan kuin suodatin, jonka reunoille jää kaupungin 

hälinä. Sen ansiosta tähtitornissa eletään rauhallisessa 

maailmassa. »Sään kanssa on täällä ihan 

toisella tavalla tekemisissä kuin tavallisissa toimistoissa. 

Sää on täällä enemmän läsnä minun elämässäni. 

Meren päällä saattaa näkyä jo sininen taivas, 

vaikka Turussa vielä sataa. Täällä tornissa on lähellä 

taivasta.» 

Kaikkeen tietysti tottuu. Kun Maija Koskinen tekee 

töitä, maisema on vain tausta. »Mutta jos olen vähän 

väsynyt tai kaipaan taukoa, menen jonkin ikkunan 

ääreen ja katson horisonttiin.» 

Turkuun saapui 1810-luvulla Pietarista nuori 

lahjakas arkkitehti. Carl Ludvig Engel etsi kaupungista 

töitä. Noihin aikoihin Kuninkaallinen Turun 

akatemia taisteli saadakseen oman tähtitornin. Vaikka 

Turku olikin maailman metropoleihin verrattuna 

tuppukylä, tähtitieteilijät ja heidän tutkimuksensa 

olivat siellä korkeaa kansainvälistä tasoa. Tähtitieteilijät 

olivat tehneet esimerkiksi merkittäviä havaintoja 

Venuksesta, selvittäneet auringon etäisyyttä ja tutkineet 

maapallon litistynyttä muotoa. 

Arkkitehti Engeliä onnisti, sillä keisari Aleksan- 

102 

Museonjohtaja Maija Koskisen 

toimiston keskellä on lähes 

200-vuotias kierreportaikko. 

Observatorion puulattiat ovat 

joka huoneessa vähän erilaiset. 

teri I kävi Turussa ja antoi luvan aloittaa observato - 

rion suunnittelun. Kolmikerroksisesta observatoriosta 

tuli Engelin ensimmäinen julkinen rakennustyö 

Suomessa. 

Tähtitornin toisessa kerroksessa on taidemuseon 

näyttelytilat, mutta aikoinaan siellä asui observaattori 

eli tähtitieteilijä. Siksi huoneissa on yhä jäljellä 

kauniit uunit. Palvelijat asuivat ensimmäisessä kerroksessa, 

jossa oli myös talon keittiö. Kun muu Turku 

paloi, observatoriolla ei ollut hätää. Lieskat eivät yltäneet 

Vartiovuorelle. 

Turun palo 1825 ratkaisi silti observatorion kohtalon. 

Yliopisto siirrettiin palaneesta kaupungista 

uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin, jonne rakennettiin 

uusi tähtitorni. Sitä paitsi kaukoputkien tekniikka 

kehittyi tuolloin vauhdikkaasti, ja Turun tähtitorni 

oli ollut jo valmistuessaan vanhanaikainen. Observatoriosta 

tuli merenkulkuoppilaitos ja myöhemmin 

merenkulkumuseo. Taidemuseo muutti observatorioon 

90-luvun lopulla, kun museon omat tilat Puolalanmäen 

graniittilinnassa menivät remonttiin. »Tähtitorni 

on Turun arkkitehtuurin ehdottomia helmiä, 

Engelin suunnittelema rakennus on todella kaunis», 

Maija Koskinen kehuu. 

Vanhat uunit ja puulattiat ovat joka huoneessa vähän 

erilaiset. Ja kattojen ornamentiikka on tehty hyvällä 

maulla. »Se ei ole yliampuvaa, mutta luo upean 

tunnelman.» 

Entisaikojen tyyliin talo on täynnä portaikkoja. 

Koskisen sadan neliön toimisto sijaitsee kaikkein 

ylimpänä, joten johtajan luokse ehtiessään vieraat 

puuskuttavat ja ovat suorastaan hikisiä. »Täällä pitää 

olla hyvä kunto. Minulle tämä on hyvää taukoliikuntaa, 

ja onneksi harrastan juoksua.» 

Kun Turun taidemuseon korjaus valmistuu alkuvuodesta 

2005, Koskinen saa uuden työhuoneen. 

»On selvää, etten enää koskaan tule työskentelemään 

näin upeassa tilassa. Täytyy iloita näistä vuosista, jotka 

olen saanut olla täällä.» 

Maija Koskisen seuraava toimisto on museon kellarissa. 

Siellä on ikkunoita vain katon rajassa. 

103


luku 17 

joulukirkko 

köyhille 

Pelastusarmeijan temppeli, Helsinki 

Temppeli on Pelastusarmeijan ensimmäinen rakennus Suomessa, ja ovella seisova Anneli Franke on sen johtaja.


Rakennuksen akennuksen graniittiseen 

grantiseen perus- 

kiveen on kirjoitettu Till Guds ära – 

Jumalan kunniaksi. Kivi muurattiin 

toukokuun alussa 1895. Siitä alkoi Pelastusarmeijan 

ensimmäisen oman talon, 

Temppelin, rakentaminen Suomessa. Joka aamu 

kello kuusi, ennen töiden alkamista, työmiehet rukoilivat. 

Ehkä rukoilu auttoi: kolmikerroksinen rakennus 

valmistui muutamassa kuukaudessa. Harjannostajaisissa 

jokainen rakennusmies sai lahjaksi 

Uuden testamentin. 

Valmistuessaan Temppeli näkyi varmaankin 

kauas, koska ympärillä oli enimmäkseen matalia puutaloja. 

Ainakin sen kuuli: saippuaa, soppaa ja sielunhoitoa 

hakeneet laitapuolen kulkijat pitivät Temppelin 

pihalla kovaa meteliä. Rakennuksen sisältäkin 

saattoi kuulua ilkamointia, kun siellä tultiin riemukkaasti 

uskoon. 

Yli satavuotias talo seisoo yhä paikallaan Punavuoressa, 

osoitteessa Uudenmaankatu 40. Vaikka ei 

sitä huomaa. Temppelin eteen on rakennettu Pelastusarmeijan 

päämaja, 1960-luvun ruma rakennus, ja 

Temppelin ympärille nousseet rakennukset ahdistelevat 

sitä joka puolelta. 

Enimmäkseen ruotsinkielisten käytössä oleva 

Temppeli eli Templet näyttää jotenkin hellyttävältä. 

Seinät on rakennettu kierrätystiilistä ja saumattu 

karkeasti. Sisältä Temppeli on vaatimattomalla tavalla 

juhlava. Katto on korkealla, kahdeksassa metrissä, 

mutta komeita freskoja, kultaa tai upeita mattoja 

Temppelissä ei ole. »Ei ole merkitystä, kuinka monta 

alttaria tai paljonko kynttilöitä täällä on. Kun Jumalan 

henki on läsnä, tänne tilaan tulee elämä», Temppelin 

johtaja Anneli Franke selittää. 

106 

Pelastusarmeijan perustaja, englantilainen 

William Booth ehti kylään Punavuoren Temppeliin 

ennen kuolemaansa. Siitä on säilynyt muisto. 

»Boothin silmälasit. Johtaja unohti ne Temppeliin», 

Franke kertoo hymyillen. 

Boothin käydessä sata vuotta sitten Punavuori oli 

vielä kurjaa seutua sataman kyljessä, laitakaupunkia. 

Pelastusarmeijalle riitti köyhiä autettavia. Kun kokonaiset 

perheet asuivat pienissä hellahuoneissa eikä 

huvituksia ollut, Temppeli oli kuin ostoskeskukset 

nykyisin: siellä vietettiin aikaa, ja kivijalassa oli Pelastusarmeijan 

kauppa. Viikon jokaiselle päivälle riitti 

ohjelmaa, molemmilla kotimaisilla kielillä. Oli iloisia 

lauluiltoja, pelastuskokouksia, naisten ilta ja miesten 

veljesliitto, lastenkerhoja ja pyhäkoulu. 

Ovella oli lippuluukku, sillä joihinkin juhliin, häihin 

ja Pelastusarmeijan upseereiden kastetilaisuuksiin 

piti ostaa pääsylippu. Silti niihin oli jonoa. 

Nykyisin on hiljaisempaa. Punavuoressa kalliissa 

asunnoissa asuu puolet vähemmän ihmisiä kuin vielä 

1960-luvun alussa, ja heillä on varaa ostaa omat saippuat 

ja sopat. »Mutta jouluna yhtään tuolia ei jää tyhjäksi», 

Temppelin johtaja Franke sanoo. 

Melkein sata vuotta sitten alkoi perinne, että jouluna 

köyhät kutsutaan kylään. Rahat varattomien 

joulujuhlaan kerätään joulupadoilla. Juhla järjestetään 

17. päivänä joulukuuta. Temppelissä on suuri 

joulukuusi, ja siellä soittaa Kaartin soittokunta. Ihmisillä 

on vähän parempaa päällä, ja pöytiin katetaan 

posliinikupit. Jokainen saa paketin, jossa on esimerkiksi 

kahvia, palasokeria, kaksi lihapullapurkkia, sekahedelmiä, 

kynttilä ja kopio jouluevankeliumista. 

Tärkeää on, että kaikki saavat samanlaisen paketin. 

Ja joulun. 

Temppelin torvisoittokunta ja kitarakuoro harjoittelevat joululauluja. Salin peräseinän takana oli vielä 80-luvulla kadettikoulu. 

107 

pelastusarmeijan temppeli


luku 18 

suomen 

vihatuin talo 

Stora Enson pääkonttori, Helsinki 

Arkkitehti Jaakko Kontio oli mukana pääkonttorin suunnittelussa. Hänen mukaansa Alvar Aalto uskoi marmorijulkisivun kestävän pitkään.


Alvar Aallon entinen toimistopäällikkö, arkkitehti Jaakko Kontio istuu johtajien aulassa, joka on pysynyt ennallaan yli 40 vuotta. 

110 

Onko nko Kauppatorin 

Kauppaton reunalle rakennet- 

tu talo kaunis vai ruma? Jotain aivan 

erityistä Alvar Aallon suunnittelemas- 

sa toimistotalossa on. Ei Suomi muu- 

ten olisi kiivaillut sen puolesta ja sitä 

vastaan neljääkymmentä vuotta. 

Kun punatiilistä Norrménin taloa oltiin purka- 

massa Enso-Gutzeitin pääkonttorin tieltä, Aallon 

toimistopäällikkö, arkkitehti Jaakko Kontio kävi työ- 

kavereineen talossa. Arkkitehdit kiertelivät surulli- 

sina upeissa, vanhoissa saleissa. Norrménin talo oli 

aikansa tähtiarkkitehdin Theodor Höijerin suunnit- 

telema komea palatsi. Siinä oli vain yksi asunto jokai- 

sessa kerroksessa ja kussakin asunnossa 11 huonet- 

ta. Talon rakennuttaja Alfred Norrmén, Yhdyspankin 

pankinjohtaja, asui talossa elämänsä loppuun. 

Sodan jälkeen rakennuksessa toimi parin vuoden 

ajan valvontakomissio. Sitten se oli virasto, kunnes 

taloon pääsi käsiksi Enso-Gutzeitin pääjohtaja vuo- 

rineuvos Wiljam Lehtinen. Pääjohtaja palkkasi ark- 

kitehdiksi Alvar Aallon, vanhan opiskelukaverinsa ja 

ystävänsä. 

Jaakko Kontio oli suunnittelussa mukana siinä 

vaiheessa, kun Aalto piirsi ensimmäiset luonnokset. 

Pian sen jälkeen Kontiosta tuli Helsingin kaupungin- 

arkkitehti. Myöhemmin hän perusti oman toimis- 

111 

ton, joka suunnitteli esimerkiksi Helsingin jäähallin 

ja Presidentti-hotellin. Kontio palasi Enso-Gutzeitin 

pääkonttoriin vain kerran, ollessaan kaupunginark- 

kitehtina. Nyt 81-vuotiaana, hän on siellä ensi kertaa 

neljäänkymmeneen vuoteen. 

»Se on aito», arkkitehti Jaakko Kontio sanoo vii- 

dennessä kerroksessa, johtoportaan aulassa seiso- 

vasta jalkalampusta. »Sen tietää siitä, että jalkaa pääl- 

lystävä nahka on ommeltu paikoilleen. Näetkö tämän 

stora enson pääkonttori 

sauman? Myöhemmin tehdasvalmisteisissa lampuissa 

nahka vain liimattiin jalan ympärille.» 

Itse asiassa koko talo on täynnä aitoja aaltoja. 

Aallon toimistolla oli tapana sisustaa paikat maestron 

piirtämillä huonekaluilla ja valaisimilla. Nykyisen 

Stora Enson pääkonttorin alkuperäissisustus on 

säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Henkilöstön ruokala 

talon ylimmässä kerroksessa näyttää melkein 

samalta kuin talon valmistuessa, samoin ylimpien 

kerrosten aulat ja käytävät. Viidennessä kerroksessa 

sijaitsevat johtajien toimistot. Lattiassa on yhä alkuperäinen 

parketti, ja komeassa sisääntuloaulassa 

on tallella jopa pääjohtaja Wiljam Lehtisen vaimon 

Greta Skogster-Lehtisen suunnittelema suuri matto. 

Lehtisen vaimo oli tunnettu tekstiilisuunnittelija, ja 

hän osallistui talon sisustukseen.


»Katso tuota seinän kulman kaarevuutta. Siinä 

voisi olla suora nurkka, mutta ei ole», Kontio sanoo 

ja osoittaa hissiaulan nurkkaa, jossa seinä aaltoilee 

kuin Aallon kukkavaasin reuna. »Jokainen paikka 

on mietitty. Patterit on peitetty säleiköillä, ja kaikki 

on puuta. Aalto näkyy täällä kaikessa. Onkohan tuo 

johtokunnan kokoushuoneen lamppu muuten tehty 

varta vasten tähän taloon? En muista nähneeni sitä 

muualla.» 

Pääkonttorin työhuoneet ovat ällistyttävän suuria, 

ja melkein kaikissa työhuoneissa on oma eteinen. 

Toimistojen sisustukset ovat kuitenkin muuttuneet 

kovasti Aallon ajoista. Kokolattiamatot ja jykevät kirjoituspöydät 

ovat kadonneet. Monissa huoneissa Aallon 

suunnittelemat valaisimetkin on vaihdettu loisteputkiin. 

»Aalto vastusti neonlamppuja. Mutta näillä 

käytävillä on jäljellä Aallon itsensä suunnittelemat 

loisteputkivalaisimet, joista näkee, kuinka taitavasti 

hän osasi piilottaa valonlähteen säleikköjen sekaan.» 

Lehtisellä oli rakennusoikeus kahdeksankerroksiseen 

taloon, mutta kaupunki ja Aalto saivat 

painostetuksi kerroksia alaspäin. Niitä tuli kuusi, 

joista ylin on ikään kuin piilossa parvekkeen suojis- 

112 

sa. Yllättäen Kontio sanoo, että Aalto ei ottanut Enso-Gutzeitin 

työtä ihan tosissaan, koska »Aalto tiesi, 

ettei Ville Lehtisen kanssa voinut tehdä mitään suurta». 

Asiakas ei ymmärtänyt arkkitehtuuria, joten Aalto 

ei Kontion mielestä antanut parastaan. Mutta miksi 

Aalto sitten suostui suunnittelemaan Enson talon? 

»Aalto ajatteli, että jos hän ei tee sitä, sen tekee joku 

huonompi. Ja hänhän sai Ensolta toimistolle töitä.» 

No entä miksi Lehtinen halusi huippuarkkitehdin, 

jos ei kerran ollut valmis uskomaan hänen näkemyksiään? 

»Aalto oli guru, ja Ville halusi käyttää häntä 

myös siksi, että Aalto sai asioita läpi. Ja ehkä vuorineuvoksesta 

oli hauska kuunnella Aallon lennokkaita 

juttuja.» 

Sitä paitsi, jos Aalto ei olisi suunnitellut taloa, 

kuka olisi? Joku 1960-luvun betoniarkkitehti? Olisiko 

Kauppatorin kulmalla nyt toinen makkaratalo? 

»Minusta tämä Aallon talo ei ole mitenkään häirikkö. 

Ehkä se on vähän raaka, mutta niin se saa ollakin. 

Ikkunat, struktuuri ja julkisivun rakenne ovat hallit- 

tuja. Kyllä minä pidän tätä parempana kuin esimer- 

kiksi Finlandia-taloa», Kontio sanoo. 

»Tämä on tavallaan helkkarin hieno päätös Espla- 

nadin vaaleiden palatsien ketjulle.» Alvar Aalto oli myös valon arkkitehti. Kuvassa sisääntuloaulan valaisimet. 

113 

stora enson pääkonttori


Munkki Hariton lämmittää kirkkoa metrisillä haloilla. Kun hevostalli muuttui kirkoksi, sen katonharjan alle tehtiin suuri kaari-ikkuna. 

114 

luku 19 

kirkko hevostallissa 

on vanha hevostalli», ortodoksimunkki 

Hariton sanoo ylpeänä. 

Mutta siellä missä ennen 

oli hevosten pilttuita ja löyhkääviä 

»Tämä 

lantakasoja, on nyt suitsukkeita, 

seinämaalauksia, kultaa ja kimallusta. Vanhaan tal- 

liin Kirkkonummelle Hariton on rakentanut yhdes- 

sä taloudenhoitaja Foman ja talkoolaisten kanssa or- 

todoksikirkon. 

Munkki Haritonin kirkko, Kirkkonummi 

»Aluksi meillä oli apuna arkkitehti, koska itse en 

ymmärtänyt lupapapereista enempää kuin sika tuu- 

limyllystä. Mutta sen jälkeen pääasiassa vain Jumala 

johti työtä.» 

Hariton Tuukkanen piipahti jo nuorena luostarissa, 

mutta sai sieltä potkut. Luostarin johtajan 

mielestä nuorukainen rakasti ruokaa enemmän kuin 

Jumalaa. Haritonista tuli menestynyt kokki ja ravintoloitsija. 

Mutta vaikka Hariton lähti aikanaan luostarista, 

luostari ei lähtenyt Haritonista. 

Kun vielä arkkipiispa Johannes toivoi 1990-luvun 

puolivälissä, että Etelä-Suomeen pitäisi saada luosta- 

115 

ri, Hariton tarttui luuriin. »Soitin Kirkkonummelle 

ja ilmoitin, että etsin kartanoa, koulua tai vanhainkotia, 

johon voi perustaa luostariyhteisön.» 

Kirkonrakentaja pyysi vielä siunausta hankkeelleen, 

koska »ilman siunausta ei ortodoksikirkossa 

tehdä mitään». Siunaus tuli, mutta vain yksityiselle 

hiljaisuuden keskukselle. Siunauksen saatuaan ja 

Kirkkonummen kunnan kaupitteleman tilan nähtyään 

Hariton osti paikan. Asian ratkaisi se, että tallin 

pohjamalli muistutti Haritonin mielestä kirkkoa. Rakennus 

oli jopa rakennettu sopivasti itä-länsi-ilmansuuntaan, 

niin kuin kirkon kuuluukin. Lisäksi päärakennus 

sijaitsi komealla mäellä ja alhaalla laaksossa 

virtasi joki, jonka yli kulki vanha graniittisilta. »Katot 

olivat sortua, seinät kaatua ja puutarha oli tuhoutunut, 

mutta näin heti, mitä tästä voi saada aikaan.» 

Kirjailija ja itsenäisyysmies Kyösti Vilkuna 

rakennutti tilan päärakennuksen itselleen yli 90 

vuotta sitten. Talo tuli kuitenkin niin kalliiksi, että 

Vilkuna joutui rahapulassaan myymään tilan ja talon. 

Vilkunan jälkeen tuli konsuli Hemming Elfvin- 

julkiset tilat


gin vuoro. Hän osti tilan ja perusti sinne kukoistavan 

kauppapuutarhan. Toisen maailmansodan jälkeen 

alue joutui Porkkalan mukana Neuvostoliitolle. Tilan 

päärakennuksessa toimi neuvostoliittolaisten sota- 

tuomioistuin. Sitten se muuttui leipomoksi ja lopulta 

muovitehtaaksi, jossa tehtiin linnunpönttöjä. Viimei- 

set vuosikymmenet paikka oli kunnan omistuksessa. 

Siellä asui alkoholisteja, ja se pääsi sur keaan kuntoon. 

Sitten sinne ilmestyi Hariton. 

Hänen johdollaan talliin on uusittu katto, puh- 

kaistu yläkertaan suuret ikkunat sekä rakennettu 

eteiseen, esihuoneeseen ja kirkkosaliin uudet lattiat. 

Välikattoa on nostettu yli kuusi metriä, koska Hariton 

oli Venäjän-matkalla kompastunut kattokruunuun, 

joka ei mahtunut matalampaan tilaan. »Siksi suosit- 

telenkin kirkon rakentajille, että kannattaa ensin ostaa 

kruunu ja suunnitella kirkko sen ympärille.» 

Ikonostaasin maalaajat tulivat Venäjältä, kun Hariton 

oli ensin saanut Pietarin metropoliitalta luvan 

koota joukkueen. »Heillä oli 500 erilaista ornamenttimallia, 

ja niistä nappasimme yhden tuohon ja toisen 

tuohon.» 

Kirkon sivuovien maalaus kuvaa pyhää Gregorius Voittajaa ja Dimitriä. 

116 

Kirkkoa tai muitakaan tilan rakennuksia ei olisi 

saatu valmiiksi, ellei Hariton olisi myynyt omaisuuttaan, 

saanut kirkkoa varten lahjoituksia ja, ennen 

kaikkea, ellei hän olisi hyvä tekemään löytöjä. »Ostaa, 

myy, vaihtaa ja varastaa», munkki vitsailee. 

Itäpäädyn suuri kaari-ikkuna löytyi roskalavalta 

Kasarmikadulta, kun HPY purki ikkunoita konttoristaan. 

Kirkon parketti on ostettu Venäjältä, lampukat 

Kyprokselta, kirkkotekstiilit Kreikasta, kirkkoliput 

Virosta, pyhäinjäännösastiat Thaimaasta. Eteisen 

seinä on rakennettu marmorista, joka jäi yli Carnival 

Cruisesin risteilylaivalta. 

Puutarha on jo valmis, samoin yrttitarha ja kukkapenkit, 

suihkulähde ja karppiallas. Hariton ja Pokrovan 

kirkko on vihitty, Hariton munkiksi ja kirkko 

käyttöön. 

Pokrova ei ole vielä kirkon hyväksymä luostari, 

mutta se ei tarkoita, että tilalla olisi hiljaista. Pokrovan 

porteista lappaa väkeä. Siellä voi käydä rauhoittumassa, 

yöpymässä ja syömässä – toki maksua 

vastaan. »Pitäähän veljistön jollakin elää», munkki 

sanoo ja vinkkaa silmää. 

Pokrovan ortodoksikirkko on puettu suurta pääsiäisjuhlaa varten punaiseen. Remontissa sisäkattoa nostettiin, jotta valtava kruunu mahtui sisään. 

117 

munkki haritonin kirkko


luku 20 

kadettien 

kylpylä 

Kadettikoulu, Santahamina 

Kadettikurssi numero 88 järjestyneenä koulun uimahallissa, jonka rakentamisesta päätti aikoinaan maan hallitus.


Kadettien uimahallin puukaapit ovat 1940-luvulta. 

120 

Santahaminan kadettikoulun ra- 

kennus on kuin suomalainen sotilas: ryh- 

tiä löytyy ja suoraviivaisuutta. Ikään kuin 

ikkunatkin seisoisivat ikuisesti asennos- 

sa paksuissa kiviseinissä. Sisällä on pit- 

kiä käytäviä ja jylhiä portaikkoja. Kuria ja järjestys- 

tä. Vuodesta 1941. 

Koulun sivusiivessä on kuitenkin piilossa yllätys: 

yksi maamme kauneimmista uimahalleista. Halli on 

pieni ja yksinkertainen. Allasta reunustavat ylväät 

pylväsrivit, ja valo heijastuu katon kautta. Uimahallin 

valmistuessa ulkoseinä oli läpinäkyvää lasia, joten 

halli oli kuin osa ulkotilaa. 

Lasiseinä laitettiin umpeen, kun naiskadetit tulivat 

taloon. Samalla myös kadettikoulun pääaulan 

ja uimahallin välinen lasiseinä peitettiin. Siihen asti 

aulasta oli saattanut seurata vanhaa perinnettä, joka 

toistui aamuisin kello 6.05. Silloin kadetit järjestyivät 

aamu-uintia varten altaan reunalle – alastomina. 

Toisinaan ikkunat oli jo etukäteen avattu, jotta reipas 

talvi-ilma oli päässyt jäähdyttämään paikat. Veteen 

oli lisäksi heitetty lunta ja jäätä. Kylmä kylpy pisti 

miesten päivän kivasti käyntiin. 

Itsenäinen Suomi koulutti ensimmäiset kadettinsa 

Arkadiankadun varrella vanhassa venäläisessä 

sotilasrakennuksessa, jossa on nykyisin luonnontieteellinen 

museo. 1920-luvulla kadetit siirtyivät 

Munkkiniemeen Eliel Saarisen suunnittelemaan 

täyshoitolaan. 

Nykyisestä koulustaan kadetit saavat kiittää olympialiikettä. 

Vuoden 1940 olympiakisat oli tarkoitus 

järjestää Helsingissä, ja armeijassa keksittiin, että 

olympialaisten varjolla puolustuslaitos voisi saada 

uusia majoitustiloja. Paikaksi valittiin Santahaminan 

saari Itä-Helsingissä. Siellä oli ollut varuskunta jo 

1800-luvun puolivälistä. 

Arkkitehdiksi nimitettiin puolustusministeriön 

arkkitehtitoimistosta Olavi Sortta, joka oli juuri 

suunnitellut sotilassairaala Tilkan. Hänet lähetet- 

tiin Saksaan opintomatkalle. Kampuksen suunnittelu 

eteni myötätuulessa, mutta uimahallista käytiin 

kova vääntö. 

Talousasioita vahtineiden viranomaisten mielestä 

uima-allas oli turhaa pröystäilyä, heistä kadeteille 

riittivät suihku ja sauna. Lopulta asiasta päätti maan 

121 

hallitus, jonka siunauksella Suomeen rakennettiin 

toinen uimahalli. Ensimmäinen sijaitsi Helsingissä 

Yrjönkadulla. 

Toinen maailmansota räiskyi, kun kadettikoulu 

kohosi Santahaminan saarelle. Aikojen ankeudesta 

huolimatta Suomen tuleville upseereille haluttiin 

tarjota parasta. Ei enää keisarikunnalta perittyjä 

punatiilirakennuksia vaan terveellistä ja toimivaa rakentamista! 

Funktionalismin ihanteiden mukaisesti 

vaaleita ja ilmavia taloja! Samaan tyyliin kuin postitalo 

ja Metsätalo. »Valoisien tilojen uskottiin myös 

pitävän keuhkotaudin poissa», Puolustushallinnon 

rakennuslaitoksen arkkitehti Hannu Nuotio sanoo. 

Hän on perehtynyt koulun historiaan peruskorjauksen 

yhteydessä. 

Rakennusten ulkonäön tuli kohottaa Suomi-kuvaa 

ja kertoa modernista itsenäisestä valtiosta. Niiden 

haluttiin myös kuvastavan miehekkyyttä ja 

käytännöllisyyttä. Kadettikoulu vihittiin käyttöön 

välirauhan aikana. Se oli suuri tapaus – paikalla oli 

itse presidentti Risto Ryti. 

50 vuotta kadettikoulu kesti pystyssä ilman 

kummempia korjauksia. »Suomessa ei milloinkaan 

ole tehty niin hyviä taloja kuin 30-luvulla. Ne suunniteltiin 

ja rakennettiin erinomaisesti. Seinät muurattiin 

paikan päällä ja runko tehtiin betonista», Nuotio 

kehuu. 

Vähitellen alkoi silti alamäki. Ruokalan lattia vuoti, 

ja putkia oli korjailtu pakkausteipillä. Kadeteilla oli 

yhteisvessat ja -suihkut. Tulevat upseerit nukkuivat 

makuupusseissa, sillä tupien lämpötila oli alimmillaan 

talvella 14 astetta. Kadettikoulun rakennusten 

peruskorjaus kesti kahdeksan vuotta. Alkuperäinen 

henki oli helppo säilyttää, koska tiloille ei ollut rahanpuutteen 

vuoksi tehty rakentamisen jälkeen juuri mitään. 

»Kadettikoulu on ehjin maamme 1930-luvun lopun 

funktionalistisen rakennustyylin kokonaisuus», 

arkkitehti Hannu Nuotio sanoo. 

Koulun ympäristökään ei ole paljon muuttunut 

60 vuodessa. Lähistöön on rakennettu muutamia rakennuksia, 

mutta kadettien kampus ei ole muuttunut 

petäjän vertaa. Pääsisäänkäynnin molemmin puolin 

seisovat nimittäin yhä samat männyt kuin koulun 

valmistuessa. No ovat ne tietysti vähän kasvaneet. 

kadettien uimahalli


Kadettikoulu takaapäin. Etualalla kadettien pyöreä sauna, ruudullisen lasiseinän takana on uimahalli. 

122 

Tulevat upseerit puolipyöreässä saunassaan. 

123 

kadettien uimahalli

»yleensä taloi ssa on yksi 

aurinkoinen p uoli. tässä on 

kaksi. toisella puolella 

syömme aamiai sta, ja kun 

aurinko jatkaa kohti länttä, 

siirrymme tois elle puolelle. 

talo on kuin g ramofonin levy, 

jos toinen puo li ei ole hyvä, 

vaihdetaan puo lta.» 

arkkitehti kristian gullichsen 

III Kesäpaikat

sisäänkäyntejä kesäpaikat 

luku 21 

yhden huoneen 

loistohuvila 

Sisustustoimittaja Jori Svärd, Helsinki 

Jori Svärd on kelpuuttanut puutarhaansa vain valkoisia kukkia. Svärd lepäilee ranskalaisessa antiikkisängyssään.


128 

Saunan Jori Svärd maalasi 

mustaksi jäljitelläkseen 

savusaunan tunnelmaa. 

Helsingin siirtolapuutarhat 

ovat uskomaton ilmiö. Missä muussa 

maailman pääkaupungissa voi hankkia 

kesäpaikan keskustasta? Esimerkik- 

si täällä Marjaniemen siirtolapuutar- 

hassa mökit ja puutarhat ovat aivan suloisia. Katu- 

jen nimetkin ovat kerrassaan sokerisia: on Luumutie, 

Mustikkatie, Mesimarjatie, Omenatie, Pähkinätie. 

Herttanen sentään. 

Mainosmies, sisustustoimittaja ja -suunnittelija 

Jori Svärdin tontti on Puolukkatiellä. Svärdin nurmikko 

on kauniisti trimmattu, ja omenapuut reunustavat 

mökille vievää polkua. Pihalla on vain valkoisia 

kukkia. Kaikki on kuin sisustuslehdissä. Omenapuiden 

katveessa on ruosteinen sänky, jonka päällä hulmuaa 

vaalea pellavalakana. Kuin sisustuslehdissä. 

Sitten itse mökki. Ulkoa se on tyylikkään harmaa. 

Sisällä seinät ovat vitivalkoiset, samoin lattia ja katto. 

Ja olisihan se pitänyt arvata, ettei sisustustoimittajalla 

voi olla kukkatapetteja ja pinkopahvia. Yhden huoneen 

mökkiinkin hän pystyy taikomaan sisustuksen, 

joka on kuin loistohuviloissa. 

Silmiinpistävin erikoisuus ovat 118 peiliä. Svärd 

pani ne seinille, koska ne saavat pikkuisen mökin vaikuttamaan 

suuremmalta ja niistä puutarha heijastuu 

sisällekin. »Tuttavat kyllä epäilevät, että laitoin 

ne vain narsistisista syistä, mutta tässä iässä niistä on 

siinä mielessä jo enemmän haittaa», mökinomistaja 

nauraa. 

Kristallikruunuja on viisi. »Niihin minulla on aina 

ollut taipumus. Täällä se on ryöstäytynyt käsistä.» 

129 

Myös sauna on erikoinen. Koska löylyhuoneen 

mäntypaneelit olivat vähän kulahtaneet, Svärd maalasi 

tilan mustaksi ja kiinnitti seinille vanhoja posliinilautasia. 

»Olen taiteen ystävä», Svärd perustelee. 

Siirtolapuutarhat ovat nyt in. Trendikkäät 

helsinkiläiset oikein jonottavat mökkejä. Mikä ihme 

niissä vetää? Svärd etsi viisi vuotta sitten mummonmökkiä, 

mutta hintaa oli liikaa ja työtä. »Täällä mittakaava 

on hallittavissa. Pystyn itse hoitamaan tontin 

ja rakennukset.» 

Vaikka siirtolapuutarhoissa on portit, päivällä ne 

pidetään auki. Maa-alue on kaupungin puistomaata, 

ja muut kaupunkilaiset saavat kiertää katselemassa 

puutarhoja. Omistajien täytyy pitää tontteja ympäröivät 

aidat niin matalina, että niiden yli voi kurkistella. 

Svärd viettää siirtolapuutarhassa koko kesän. 

Mökkikausi alkaa vappuna ja päättyy lokakuun neljäntenä. 

Silloin puutarhasta katkaistaan vedet. 

Siirtolapuutarhamökkien hinnat ovat nousseet. 

Mökillään Jori Svärd tekee pihatöitä, lukee, keittää 

hilloja ja kestitsee vieraita. Koska mökki sijaitsee keskellä 

kaupunkia, vieraiden on helppo tulla – ja lähteä. 

»Yleensä kun mennään mökille, ollaan yötä. On makuupusseja, 

ja kuka herää milloinkin, ja sitten käydään 

kakalla. Täällä on hyvä puoli se, että vieraat tulevat 

ja myös lähtevät samana iltana. Metrolla.» 

Tuttavat ovat olleet mökkiin niin ihastuneita, että 

yksi ostotarjouskin on tullut. »Minulle tarjottiin tästä 

vaihtokauppana omakotitaloa Sipoossa. Sanoin, etten 

luovu tästä miljoonastakaan. Että turha soitella.» 

jori svärd

sisäänkäyntejä jori svärd 

Sisustustoimittaja on kerännyt mökkiinsä peilit kirpputoreilta, antiikkikaupoista, markkinoilta, sekä Tallinnasta ja Provencesta.


luku 22 

kesämökki 

sillalla 

Opettaja Leena Soivio ja 

professori Antti Soivio, Vammala 

Jere Soivio kalastaa, arkkitehti Jukka Siren paistattelee päivää. Mökin terassi toimii myös siltana.


Vammalassa on metsä, jossa on 

lampi, jonka yli kulkee silta. Tai oikeas- 

taan lammen yllä on kesämökki, joka 

on myös silta. Mökkiä kiertävää puu- 

verantaa pitkin ohikulkija voi kävellä 

rannalta vastarannalle, aivan kuin siltaa pitkin. Ja jos 

hän sattuu olemaan Leena tai Antti Soivio, voi avata 

oven ja mennä sisään mökkiin. 

Kieltenopettaja ja riista- ja kalatalouden pro- 

fessori päättivät rakentaa tontilleen kesähuvilan 

1990-luvun lopussa. He pyysivät apuun tuttua arkki- 

tehtia Jukka Sireniä. Yhdessä kolmikko tuli Vamma- 

laan miettimään mökin paikkaa. 

»Ensin ajattelin, että tehdään perinteisen mallin 

mukaan: rakennetaan mökki rinteeseen puron ran- 

taan. Mutta Leena harmitteli, että silloin jää puron 

toinen kaunis puoli käyttämättä», arkkitehti muistelee. 

Ennen kuin seurue oli palannut etelään, Sirenillä 

oli jo ajatus valmiina. Mitäpä jos rakentaisikin huvilan, 

joka yltäisi joen yli? Siitä tulisi sillan ja huvilan 

yhdistelmä. Soiviot innostuivat suunnitelmasta heti. 

Koska huoneet oli pakko laittaa peräkkäin, Siren 

suunnitteli rakennuksen sellaiseksi, että sisään 

voi mennä päistä tai keskelle rakennetusta eteisestä. 

Ruokailutila ja olohuone ovat samassa tilassa, ma- 

134 

kuuhuone on erotettu kaapistolla. Keskellä taloa on 

sauna ja vessa, toisessa päässä vierashuone. 

Rakennustöiden aikana puro keksittiin padota. 

Antti Soivio keksi myös, että näin syntyvään lampeen 

voisi istuttaa kaloja. Nyt lampi on kasvanut kohtuullisen 

kokoiseksi ja taimenet niin suuriksi, että niitä voi 

onkia suoraan ruokapöytään. 

Ei ole oikeastaan ollenkaan kummallista, että 

Siren suunnitteli siltatalon. Hän nimittäin pitää silloista 

ja on ihastellut niitä ympäri maailmaa. »Silta 

on kulttuurien välinen linkki, sen kautta pääsee paikasta 

toiseen, se on valloituksen väline, ja se on ollut 

kommunikaation ensi askel – silta on kännykän edeltäjä.» 

Puente (suom. silta) Soivio ei suinkaan ole Sirenien 

1928 perustetun arkkitehtitoimiston ensimmäinen 

kiinnostava kohde. Jukka Siren on arkkitehti kolmannessa 

polvessa. Isoisä J. S. Sirén on suunnitellut 

Eduskuntatalon. Isä Heikki ja äiti Kaija ovat jättäneet 

jälkeensä esimerkiksi Graniittitalon ja Kansallisteatterin 

pienen näyttämön. 

Kun Jukka Siren vei yli 80-vuotiaan isänsä katsomaan 

Puente Soiviota, isä pani merkille äärimmäisen 

pelkistetyn idean, toimivat tilat, järkevän rakenteen 

ja kauniin ulkonäön. Hän sanoi, että se on parasta, 

mitä poika on saanut aikaiseksi. Ruokailutila ja olohuone ovat samaa tilaa. Jaro-koira on tullut sisään lepäilemään. 

135 

leena ja antti soivio


luku 23 

muovipallo 

mikkelissä 

showmies Matti Kuusla, Puulavesi 

Täällä ollaan kuin kohdussa, Matti Kuusla kuvailee Futuronsa sisätilojen tunnelmaa.


Mikkelin maisemissa Puulan 

rannoilla suomalainen luonto on 

syksylläkin kauneimmillaan: on 

niemiä ja notkoja, jyhkeitä kallioi- 

ta ja vehreitä lehtoja. Tuolla kasvaa 

muutama hauska kuusenkäkkärä, ja tuolla puiden ta- 

kana leijuu… jotain keltaista? Ja pyöreää? 

Iso muovinen muna! Lentävä lautanen? 

Ei, vaan showmaailman monitoimimiehen Mat- 

ti Kuuslan kesämökki. Kummallinen, ohuilla metal- 

liputkijaloilla seisova muovipallo on arkkitehti Matti 

Suurosen suunnittelema Futuro-talo. Kuuslan Fu- 

turon järjestysnumero on 1, se oli siis sarjatuotantoon 

aiotun talon prototyyppi, koekappale. 

»Futuro tuotiin tänne 1968 osina kuin appelsiinin 

kuori. Se koottiin paikan päällä. Aluskasvillisuutta ei 

vielä ollut, joten pallo oli silloin kuin kotkan pesä kallion 

nokassa.» 

Perussuomalaisessa järvimaisemassa se pisti silmään. 

Puulalla kävi kova kuhina, kun paikalliset soutivat 

pitkin järven selkää koko perheen voimin hämmästelemään 

Kuuslan vapaa-ajanasuntoa. 

»Herran jumala, sehän on ihan pyöreä», järveltä 

kaikui. 

Matti Kuuslan tunsivat 60-luvun lopussa kaikki. 

Hän oli julkkis ja tv-kasvo. Kuusla sai Futuron ilmaiseksi 

ja mökkitontin halvalla, sillä hänestä ja 

Futurosta piti tulla alueelle aiotun mökkikylän vetonauloja. 

Futurosta taas piti tulla, sanalla sanoen, 

maailmanmenestys. 

Ihminen oli juuri käynyt avaruudessa ja oppinut 

käyttämään muovia. Futuro oli aikansa täydellinen 

tuote: muovinen asunto kuin suoraan tieteiselokuvista. 

Pallotaloon noustiin seinästä laskeutuvaa portaikkoa 

pitkin, oviaukot olivat ovaalin muotoisia, seiniä 

pitkin puoliympyrässä olleet kiinteät tuolit sai 

lasketuksi makuuasentoon, valaisimet oli upotettu 

käsinojiin. 

Futuroon ihastuttiin Euroopassa, Lähi-idässä ja 

138 

erityisesti Amerikassa. Prinsessa Margaret kävi siellä, 

Andy Warhol kävi siellä. Siitä kirjoitettiin paljon juttuja. 

Futurosta tuli tunnettu. 

Maailmantalous kasvoi, ja ihmiset hankkivat kakkoskoteja. 

Moni kaavaili Futurosta toimistoa tai hiihtomajaa. 

Ajatus oli, että helikopteri lennättää valmiiksi 

kootun pallon paikalleen mäen rinteeseen. 

Siellä oli tarkoitus viettää cocktailkutsuja ja afterskitä. 

Ja kun paikka alkaisi kyllästyttää, helikopteri 

tulisi ja noutaisi pallotalon johonkin uuteen jännään 

maisemaan. 

Rakennus oli jopa testattu lumimyrskyjen ja 

maanjäristysten varalta Japanissa. Se oli kestävä ja 

helposti pestävä. Mutta siellä ei voinut asua. 

Futurossa eläminen tuntui kuin olisi asunut lentokoneessa 

tai avaruusaluksessa. Ikkunoita ei saanut 

auki, säilytystilaa oli liian vähän, kiinteitä istuimia ei 

voinut liikutella. Vielä vaikeampaa oli myynnin järjestäminen. 

Ulkomaanviennistä oli Suomessa vasta 

vähän kokemusta, joten markkinointi ontui ja hinnoittelu 

meni alakanttiin. Mutta vasta öljykriisi 1973 

tappoi koko talon. Muovisen pallon rakennuskustannukset 

nousivat liian suuriksi. 

Futuroiden valmistus päättyi 1987. Siihen mennessä 

niitä oli syntynyt viitisenkymmentä. Kolme 

oli myyty Ruotsin ilmavoimille tähystystorneiksi, 

yksi Neuvostoliittoon hiihtomajaksi ja toinen baariksi. 

Stuttgartissa Futuro toimi nuorisotalona, New 

Jerseyssä ostoskeskuksen pankkina. Kolme jäi Suomeen. 

Kuusla käytti omaa Futuroaan vain silloin tällöin. 

»En saanut koskaan tänne sähköjä, siksi ilmastointi 

ja lämmitys eivät toimineet eikä valoja voinut 

käyttää», Kuusla muistelee. 

Perhe rakennutti viereen toisen mökin, ja Matti 

Kuusla piti Futuroa vähän aikaa toimistonaan. »Makasin 

noilla tuoleilla ja puhuin puhelimessa. Toisessa 

kädessä oli gin tonic», Kuusla muistelee. 

Vaikka Futuron maailmanvalloitus jäi lähtökuoppiin, 

sen maine elää. »Futuro oli järjetön idea, mutta 

siitä tuli kulttiesine.» Kaksi vetonaulaa, joiden piti 60-luvulla houkutella tontinostajat Puulan rannoille: Matti Kuusla ja Futuro-talo. 

139 

matti kuusla


luku 24 

maisemaan 

juurtunut mökki 

Arkkitehti Kristian Gullichsen, 

Hiittisten saaristo 

Huvilan molemmissa päissä nukutaan. Väliin jää tupakeittiö ja talon halkaiseva välikkö, jossa on tiskauspöytä.


Täällä maa loppuu ja meri alkaa. Ark- 

kitehti Kristian Gullichsenin kesähuvi- 

la sijaitsee Hangon ja Turun välillä, Hiit- 

tisten saaristossa, Suomen ulkoreunalla. 

Talo lymyilee kallioiden välissä, mereltä 

sitä tuskin huomaa. Se on harmaata lautaa ja mallil- 

taan pitkänomainen laatikko, melkein kuin lato. Mo- 

lemmilla pitkillä sivuilla on suuret lasiset liukuovet. 

Talo ei ole tyypillinen suomalainen saaristomökki, ei 

tosiaankaan. 

Arkkitehti Kristian Gullichsen huvilassaan. Suurten lasisten liukuovien läpi valo vyöryy sisään aamulla idästä ja illalla lännestä. 

»Talossa yhdistyy paikallisen ja japanilaisen puu- 

rakentamisen perinne», arkkitehti selittää. »Japani- 

laiselle puuarkkitehtuurille on tyypillistä, että lasiset 

liukuovet ulottuvat lattiasta kattoon.» 

Auringonpaisteella huvilan kookkaat lasiovet avataan, 

tuulella ne suljetaan. 

142 

»On minua varoitettu, että hirvi saattaa mennä 

niistä läpi. Ei ole vielä mennyt.» 

Gullichsen on miettinyt myös, kuinka huvilasta 

olisi eniten iloa aamusta iltaan. »Yleensä talot tehdään 

niin, että niissä on yksi aurinkopuoli. Tässä 

on kaksi identtistä pääjulkisivua. Toisella puolella 

syömme aamiaista, ja kun aurinko jatkaa kohti länttä, 

siirrymme toiselle puolelle. Talo on kuin gramofonin 

levy, jos toinen puoli ei ole hyvä, vaihdetaan puolta.» 

Kristian Gullichsen hankki seitsemän hehtaarin 

kokoisen saaren 30 vuotta sitten. Paikassa on 

paljon hyvää. »Rantavedet ovat syvät, joten kiinnittymään 

pääsee isoillakin veneillä. Ja saaren molemmin 

puolin on suojaisat laguunit.» 

Arkkitehti myöntää, että hänellä on käynyt elä- 

mässä monta kertaa tuuri. »Olen saanut olla terve, ja 

minulla on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Satuin myös 

syntymään varakkaaseen perheeseen.» 

Kristian Gullichsenin äiti Maire oli yksi Suomen 

nimekkäimmistä taiteen keräilijöistä ja mesenaateista. 

Suvun omistamat Ahlströmin tehtaat tekivät 

myös Kristianista varakkaan miehen. Perheen kotitalon 

Villa Mairean piirsi perhetuttu Alvar Aalto. 

Seitsemänkymppinen professori Gullichsen 

on itsekin suunnitellut näkyviä töitä, kuten Stockmannin 

lisärakennuksen ja Tukholmaan Suomen 

suurlähetystön. Toisin kuin Gullichsenin taustan ja 

uran perusteella voisi kuvitella, kesähuvilassa eletään 

hyvin yksinkertaista elämää. »Jotkut rakentavat 

huvilansa prameiksi ja varustavat ne elintasonsa 

Suomalainen unelma näyttää tältä. 

143 

edellyttämillä leluilla, mutta me olemme tehneet toisella 

tavalla. Aurinkopaneelit tuottavat valaistukseen 

tarvittavan energian. Puukamiina lämmittää. Sähköjä 

ei ole, jääkaappi ja keittolevy toimivat nestekaasulla. 

Saarella on pumppukaivo ja ulkohuussi. Piste.» 

Mutta mitä asumismukavuudessa menetetään, se 

maisemassa voitetaan. Huvila on paikassa, jonka täytyy 

olla pala kauneinta Suomea. Ympärillä vellovasta 

sinisestä merestä nousee harmaita kallioluotoja, joiden 

päällä pienet männyt sinnittelevät. Pohjoispuolella 

pilkistää ikiajat asuttuja vehmaita saaria. Etelässä 

näkyy Bengtskärin majakka. 

»Täällä on kaunis valo ja maisema muuttuu usein 

monta kertaa päivässä. Pilviset päivät ovat kauniimpia 

kuin aurinkoiset, sillä näillä seuduilla harmaudessa 

on niin monta astetta.» 

kristian gullichsen


luku 25 

kesähuvila 

airistolla 

Museonjohtaja Berndt Arell, Ruissalo 

Museonjohtaja Berndt Arell paistattelee päivää huvilansa verannalla.


Ruokasalin sisustus on tuotu 1960-luvulla puretusta suvun kaupunkitalosta Turun keskustasta. Huvilan lasiverannan kalustus on 1920-luvulta. 

Kun Turun Ruissalossa saaristossa 

sijaitseva talo oli uusi 100 vuotta sitten, 

sen asukkaat veivät sinne kesäksi koko 

porvarillisen elämäntyylin: posliinit, 

kristallit, vuodevaatteet ja jopa pianon. 

Huvilalla elettiin yhtä hienosti kuin kaupungissa. 

Saarella pukeuduttiin valkoisiin kaupunkiasuihin arkenakin. 

Välillä hurautettiin omalla moottoriveneellä 

Tukholmaan. 1920-luvulla! 

Nyt kauniin jugendhuvilan omistaa museonjohtaja 

Berndt Arell. Sisustukseen Arell ei ole juurikaan 

koskenut. Siksi talossa asutaan yhä kuin vanhoissa 

valokuvissa: saleissa on upeita mattoja, juhlavia peilejä, 

kauniita, vaaleita korihuonekaluja, Arellin esiisien 

muotokuvia. 

»Huvilan sisustus on syntynyt neljän sukupolven 

aikana. Jokainen sukupolvi on aina tuonut tänne 

146 

niitä esineitä, joita se on rakastanut ja joita se on ha- 

lunnut säilyttää ja varjella.» 

Huvilan rakennuttanut Schröderin kaup- 

piassuku halusi viime vuosisadan alussa muodik- 

kainta ja moderneinta arkkitehtuuria, mitä Turusta 

löytyi. Nuori Frithiof Strandell oli opiskellut Italias- 

sa, Itävallassa ja Ranskassa. Villa Ljungars eli Huvila 

Kanerva oli Strandellin arkkitehtitoimiston ensim- 

mäisiä töitä. Huvilassa on vankat hirsiseinät, kor- 

keita ikkunoita, verantoja, erkkereitä, parvekkeita, 

portaikkoja, turhia kulmia ja kiemuraisia käytäviä. 

Myöhemmin Strandell suunnitteli monet Turun keskustan 

upeista jugendlinnoista. 

Pian valmistumisen jälkeen Villa Ljungars joutui 

myyntiin ja sen osti Berndt Arellin kaukainen sukulainen, 

apteekkari Carén. Arell kävi saarella ensi ker- 

ran jo koulupoikana. »Silloin käytiin katsomassa kii- 

kareilla ohi lipuvia ruotsinlaivoja.» 

Nykyisin niitä seilaa ohi koko ajan ja ne ovat niin 

suuria, että ne näkee hyvin ilman kiikareitakin. Hu- 

vila sijaitsee Turun sisääntuloväylän varrella, joten 

kauniina kesäpäivinä turkulaisten moottori- ja pur- 

jeveneitäkin kulkee ohi satoja. »Silloin tämä on kuin 

asuisi moottoritien varrella», Arell vitsailee. 

Huvilalta avautuu maalauksellinen näkymä Airis- 

tolle, Saaristomeren suurelle selälle. Saaren toises- 

sa päässä eli Arellin huvilan ympärillä luonto on ki- 

tukasvuista ja kallioista kuin ulkosaaristossa, mutta 

toisessa päässä ollaan kuin sisämaassa. Siellä kasvavat 

tammet. 

Villa Ljungars on nykyisin suojeltu rakennus niin 

kuin kaikki muutkin Ruissalon huvilat. Niistä monet 

ovat Arellin huvilaa vanhempia, sillä jo 1800-luvun 

147 

puolivälissä porvaristoa kannustettiin rakentamaan 

kauniita huviloita Turkuun johtaneen laivareitin varrelle. 

Tuloksena syntyi yhtenäinen huvila-alue, jonka 

veroista ei Suomessa ole muualla säilynyt. 

Berndt Arell on jatkanut huvilallaan perinnettä, 

johon kuuluu laiskottelu ja oleilu. Jokin aika sitten 

hän kuitenkin tarttui toimeen: hän hankki huvilaan 

sähköt. Nyt taloa valaisevat alkuperäisten öljylamppujen 

lisäksi 1950-luvun kaasuvalot ja modernit sähkövalaisimet. 

Arell osti huvilan aikoinaan sukulaismieheltä, 

joka myi talon Arellille, koska tiesi, että museonjohtaja 

tulee säilyttämään huvilan ennallaan. »Nämä tavarat 

ovat kuuluneet ihmisille, joista olen kuullut ja 

joita olen tuntenut. Niissä on sukuni ihmisten henki. 

Siksi tämä on minulle tärkein paikka maailmassa.» 

berndt arell


Salongin peilit on tuotu 1860-luvulla Saksasta. Tapettia koristava siluettityö on taiteilija Saara Ekströmin tekemä. 

148 

Näkymä huvilan verannalta lounaaseen. Portaikolta alkavan polun päässä sijaitsi aikoinaan uimahuone. 

149 

berndt arell


luku 26 

kappeli 

merinäköalalla 

teatterinjohtaja kirsi aropaltio, lingonsö 

Heikki ja Kaija Sirenin tytär Kirsi Aropaltio vanhempiensa suunnitteleman Kappelin kulmalla.


Kirsi Aropaltio pakkaa silloin tällöin kahvit ja mustikkapiirakan mukaan ja nauttii ne Kappelissa. 

Myös kalaverkoille on suunniteltu oma paikka. 

Ei ole ollenkaan sattumaa, mistä koh- 

dasta polku kulkee saaren halki. Se me- 

nee juuri siitä, mihin arkkitehdit Kaija 

ja Heikki Siren ovat sen piirtäneet. Lin- 

gonsö-nimisellä saarella polku vie metsän 

halki, pienen sillan yli ja pitkin kalliota. Sen harjalla 

on arkkitehtiparin huvimaja, jonka nimi on Kappeli. 

Sirenit suunnittelivat aikanaan Helsinkiin Ym- 

pyrätalon ja Kansallisteatterin pienen näyttämön ja 

valtavia projekteja Lähi-itään. Silti tämä pikkuruinen 

Kappeli oli heidän töistään yksi hankalimmista. Sitä 

piirrettiin Sirenien arkkitehtitoimistossa 1960-lu- 

vulla pitkään. »Ensin toimistossa mietittiin kaarevaa, 

kevytrakenteista taloa, kuin lentoterminaalia», Sire- 

nien tytär Kirsi Aropaltio kertoo. 

Mutta se ei istunut maisemaan. Sirenien tavoit- 

teena oli rakennus, joka näyttäisi ilmavalta ja olisi 

yhtä luonnon kanssa. 

»Kun oli yritetty kaikenlaista kevyttä, isä oivalsi, 

että kulmien pitää olla jykevät. Eikä mitään ruutuik- 

kunoita vaan suuret lasipinnat.» 

Niin tehtiinkin: seinät ovat lasia, mutta kulmissa 

on paksut hirret, jotta rakennus kestäisi mereltä pu- 

haltavat hurjat tuulet. Kappelin sisällä lattiassa on sy- 

vennys, jonka molemmille puolille on sijoitettu kiin- 

teät sohvat. Lasiseinien vuoksi rakennus ikään kuin 

uppoaa maisemaan. Juuri niin kuin Sirenit ovat aja- 

telleetkin, talon läpi aukeaa koko valtava merimaise- 

ma. Mikään maalaus maailmassa ei voi olla vaikutta- 

vampi. Tai ei ainakaan elävämpi. »Isä ja äiti ajattelivat, 

että täällä voisi tehdä töitä. Mutta heti huomattiin, 

että maisema on niin voimakas, ettei luova työ onnistu. 

Täällä ei voi kirjoittaa tai maalata. Täällä voi vain 

ihastella maisemaa ja joskus vähän nukkua.» 

Kappelissa on siitä huolimatta vietetty hienoja 

hetkiä, kuten Sirenien edesmenneen tyttären Saran 

ja kuvanveistäjä Zoltan Popovitsin häät. Lastenlapset 

ovat leikkineet Kappelissa. Yhä sinne mennään ja 

153 

otetaan mukaan kori, johon on pakattu kahvit ja mustikkapiirakat. 

»Isäni on sanonut, että päätyöt voivat 

olla muita, mutta rakkaimpia ovat Otaniemen kappeli 

ja tämä Lingonsön Kappeli.» 

Kahdeksan hehtaarin kokoinen Lingonsö sijaitsee 

Barösundin ulkosaaristossa Inkoon ja Tammisaaren 

välillä. Kappeli on avomeren puolella. Saaren 

suojaisella rannalla on suvun pieni kesämökkikylä. 

Ensimmäiseksi sinne valmistui sauna. Sen jälkeen 

Sirenit rakensivat erillisen keittiön, jota he kutsuvat 

ravintolaksi. Kauimmaksi rannasta tehtiin makuukamarit, 

joihin on omat pienet ovet. Niistä perheen 

neljä lasta saattoivat kulkea vanhempien heräämättä. 

Lähekkäin sijaitsevien rakennusten väliä kuljetaan 

puisia tasoja pitkin. Sen vuoksi ulkona ollaan yhtenään. 

»Kauniina kesäpäivänä tämä on paratiisi, ja kovassa 

myrskyssäkin saa ulkoilmaa, halusi tai ei.» 

Kaija Siren kuoli muutama vuosi sitten, mutta 

lähes 90-vuotias Heikki Siren jatkaa suunnittelua 

ja käy saarella joka kesä. Nyt kesähuvilan ja Kappelin 

emäntä on tytär Kirsi Aropaltio. Työkseen Aropaltio 

johtaa Hevosenkenkä-lastenteatteria. Tytär 

on yrittänyt pitää paikat samassa kunnossa kuin ne 

ovat aina olleet. Kaikki kalusteet, tekstiilit, teekupit 

ja jopa rannan suurten luonnonkivien paikat on valinnut 

arkkitehtipariskunta Siren. Niinpä: »Jos täällä 

haluaa muuttaa jotain, vaikka kiven paikkaa, kaikilla 

meidän suvussa on asiasta äänekäs mielipide», 

Aropaltio nauraa. 

Silloin kun saarella on vain oma perhe, Kirsi Aropaltio 

herää ennen muita. Heleinä kesäaamuina hän 

saattaa mennä Kappelille joogaamaan äidiltään perimiensä 

oppien mukaan. »Vaivun hurmokseen, kun 

kuulen korvissani aaltojen liplatuksen, haistan merilevän 

ja meren tuoksun ja kuulen vanhan fiskarin 

moottorin puksutuksen tyynellä ulapalla.» 

kirsi aropaltio


Arkkitehti Heikki Sirenin lempipaikka ja lempituoli. Lastenlastenlapset Emma (pienin), Olli ja Elle viettävät kesäiltaa saarella. Edessä talo, jossa tehdään ruuat. Peremmällä olevassa rakennuksessa on sauna. 

154 

155 

kirsi aropaltio


Erik ja Sagi Allardt katselevat temppelinsä portailta ohi lipuvia veneitä. 

156 

Pientä taloa kallion päällä Espoon 

luku 27 

temppeli tieteelle 

ja kalastukselle 

Sosiologi Erik Allardt, Iso Vasikkasaari 

saaristossa on mahdotonta ohittaa miet- 

timättä, mistä se on tullut ja mitä sen si- 

sällä on. Jotkut ohi purjehtineet ovat ol- 

leet niin ihmeissään, että ovat nousseet 

rantaan ja tulleet kysymään. 

Talon nimi on Poseidonin temppeli, ja se on hu- 

vimaja. Menneinä vuosikymmeninä sen ainoasta 

huoneesta löytyi usein sosiologian professori ja aka- 

teemikko Erik Allardt, joka hakkasi siellä Olympia- 

merkkisellä kirjoituskoneellaan tutkimuksia, artikke- 

leja ja kirjoja. »Istuin tässä laverilla. Tein töitä tuossa 

tynnyrin päällä olevalla pöydällä. Suvussamme jo nel- 

jä sukupolvea on tehnyt kesäisin töitä täällä.» 

Nykyisin temppeli on kalastusmaja. Allardt sanoo, 

että nuorempana hän laittoi usein temppeliin men- 

nessään pitkätsiimat veteen. Välillä hän keskeytti 

työt ja kävi korjaamassa saaliin talteen. Allardt muistaa, 

että kalasaaliit olivat erityisesti 1950-luvulla valtavia. 

»Söimme haukea kahdeksana päivänä viikossa», 

Allardtin Sagi-vaimo vahvistaa hymyillen. 

Sagi tulee vieläkin usein iltaisin istumaan portaille 

ja katsomaan auringonlaskua. Silloin auringonsäteet 

osuvat temppelin portaille. 

Poseidonin temppelin rakennutti 1800-luvun 

lopussa kunnallisneuvos ja pankinjohtaja Abel 

Landén vävylleen Ivar A. Heikelille. Kunnallisneuvos 

halusi rakennuttaa vävylleen temppelin varmaankin 

siksi, että vävy oli paitsi Helsingin yliopiston rehtori 

myös kreikan kielen professori. Myöhemmin Allardt 

peri temppelin, koska Heikel oli hänen äitinsä isä. 

157 

Nykyaikana temppelin rakennuttaminen saattaa 

tuntua hullulta, mutta silloin se oli merkki varakkuudesta. 

»1800-luvulla nouseva porvaristo rakensi 

itselleen tällaisia huvimajoja. Oikein rikkaat siirsivät 

Ranskasta Amerikkaan kokonaisia linnoja», Erik 

Allardt sanoo. 

Temppeli on sisustettu yksinkertaisesti. Huone- 

kalut on tehty maalaamattomasta puusta. Seinillä on 

kreikkalaisten jumalien kuvia. Valoa tulee vain oviaukosta. 

Kyllä on kaunista. Kaiken keskipiste on takaseinällä 

roikkuva yli satavuotias Poseidonia esittävä 

öljymaalaus. Se muistuttaa, että temppelin esikuva 

on Kreikassa Attikan niemimaalla sijaitseva Poseidonin 

temppeli. Vaikka temppeleillä on koko- ja näköeroa, 

niillä on myös yhteistä. Molemmat on rakennettu 

kiviselle niemenkärjelle, ja kumpaakin ympäröi 

ulappa. »Ja meidänkin temppelimme pilarit ovat 

doorilaiset», Allardt esittelee. 

Lapsena Erik Allardt asui saarella hienossa keltaisessa 

huvilassa, mutta naimisiin mentyään Allardt 

muutti leivintupaan. Saarella hän on lomaillut melkein 

kaikkina elämänsä kesinä. Itse asiassa hän melkein 

syntyikin siellä elokuussa vuonna 1925. Allardtin 

äiti oli saaressa, kun lapsivesi tuli. Professori Heikel 

päätti soutaa tyttärensä nopeasti Helsinkiin synny- 

tyssairaalaan. Perheen uskotun palvelijattaren mie- 

lestä kiire oli kovempi, ja hän meni naapuriin lainaa- 

maan moottorivenettä. 

Niin kuin tällaisissa kesäisissä tarinoissa kuuluu- 

kin: loppu oli onnellinen. Erik Allardt syntyi vasta 

Helsingissä. 

kesäpaikat


158 

Akateemikko käytti työvuosinaan temppeliä työhuoneena. Nykyisin se on kalastusmaja. 

erik allardt


luku 28 

pastelliunelma 

kalastajamökissä 

Farmaseutti Piitta Salkorinne, Sauvo 

Piitta Salkorinteen ruokasalissa on aina kattaus valmiina. Valtavilla verhoasetelmilla hän on peitellyt ikkunoiden rumat raamit.


162 

Portaikko johtaa 

Prinsessojen 

huoneeseen. 

Tervetuloa kalastajamökkiin, 

joka on sisältä kuin pastellivärinen palat- 

si. »Päätin kokeilla täällä sellaista sisus- 

tustrendiä, että jokaisessa huoneessa on 

eri pastelliväri», sanoo Piitta Salkorinne. 

Hän on farmaseutti ja sisustussuunnittelija, ja tämä 

on hänen kesämökkinsä. 

Sisustaja ei ole horjunut valitsemastaan värimaail- 

masta missään päin taloa. Pastellia on kaikkialla. Keit- 

tiö ja makuuhuone ovat vaaleanpunaiset, ruokasali 

vaaleankeltainen, kylpyhuone vaaleansininen. »Tyk- 

kään umpiromanttisesta sisustuksesta, ja rokokoo on 

suosikkityylini. Nimenomaan ranskalainen rokokoo. 

Se on siroa, ja värit ovat puuteroidun kepeät», sisus- 

taja selventää linjauksiaan. 

Yläkerrassa on talon ainoa huone, jossa ei ole pas- 

telliväriä. Makuuhuoneessa, jota rouva kutsuu her- 

rasmiesten huoneeksi, on Steward-klaanin kiltti- 

kangasta eli punavihreää ruutua. »Kilttikankaat ovat 

olleet intohimoni pienestä pitäen.» 

»Siis rakastan myös säkkipillimusiikkia», sisusta- 

ja tarkentaa. 

Talossa on toinenkin erikoisuus: jokaisella 

huoneella on nimi. »Olen nimennyt kaikki huoneet 

paitsi portaikon. Ruokasalissa on äitini muotokuva, 

siksi tämä on Grandmom’s steakhouse.» Suomeksi 

iso äidin pihvitalo. 

Kylpyhuoneen seinillä ja katossa on tapetti, jossa 

on sydämiä. Siksi kylpyhuoneen nimi on Sydänten 

salonki. Rouvan oma makuuhuone on Prinsessojen 

huone. Koko talon nimi on Teddy-karhujen salainen 

puutarha. »Koska talo on täynnä nalleja.» 

Huoneet ovat eräänlaisia kokonaistaideteoksia, 

joiden tekemiseen on tarvittu paljon tavaraa. Ovien 

163 

kahvoissa roikkuvat tupsut. Ikkunat ja uuni on somistettu 

seppeleillä. Jopa huonekalujen alla on sisustuksia, 

kuten erilaisia metallikupuja. Erityisesti sisustaja 

on rakastunut verhoihin. Verhot ovat suuria kokonaisuuksia, 

joissa on monta kerrosta, ja esimerkiksi makuuhuoneen 

vaaleanpunaruutuiset verhot kiertävät 

koko huoneen. Verhorakennelmia on poimutettu, rypytetty, 

nypytetty, rynkytetty ja pliseerattu, ja sitten 

jokainen on kuorrutettu nauhoilla ja tekoruusuilla. 

Farmaseutti Salkorinne alkoi sisustaa jo lapsena. 

Erityisesti hän halusi uudistaa perheen Kustavissa 

sijainneen kesämökin sisustusta. »Äiti hermostui, 

kun halusin aina kaataa seiniä ja laittaa terassin 

sinne ja portaat tänne.» 

Kun Piitta Salkorinne meni naimisiin ja muutti 

Turkuun, hän alkoi auttaa miehensä työkavereita sisustamisessa. 

Siitä se sitten lähti. 1990-luvun alussa 

farmaseutti alkoi sisustaa palkkaa vastaan. Ja tähän 

on tultu. Tälle metsäiselle saarelle, jossa on nyt yli 30 

mökkiä mutta jossa asui aikoinaan vain yksi kalastajaperhe. 

Tämä mökki oli perheen kotitalo. 

Ulkona näkyy vielä kalastajaperheen jälkiä. Puutarha 

on kauniisti ränsistynyt. Siellä on vanhoja kiviaitoja, 

paljon ikivanhoja omenapuita sekä luumupuutarha. 

Mutta ulkosallakin näkyy sisustajan kädenjälki. 

Puukeinun köydet on somistettu muovisin köynnöksin, 

ja puutarhakaluston pöydillä on kattaus aina valmiina. 

»Niin kauan kuin minulla on ollut oma koti, 

olen kattanut pöydät. Se on jotenkin kodikasta.» 

Sisällä on katettu astiat kaikille sivupöydillekin. 

Jopa kylpyhuoneen pikkupöydällä on valmiina kaksi 

kahvikuppia. Mitä niillä tehdään? »Kun toinen on 

kylvyssä, toinen makaa divaanilla ja juttelee kylvyssäolijan 

kanssa ja juo kahvia tai pienen iltateen.» 

piitta salkorinne


Tervetuloa taloon, jossa on hieman epätavallinen sisustus. 

164 

Piitta Salkorinne kastelupuuhissa puutarhassaan. 

165 

piitta salkorinne

sisäänkäyntejä piitta salkorinne 

Prinsessojen huoneen väri on vaaleanpunainen.


Verannan sinivalkoista sisustusta on höystetty turkoosilla. 

168 

Kylpyhuoneen nimi on Sydänten salonki. 

169 

piitta salkorinne


luku 29 

presidentin 

piilopirtti 

Tasavallan presidentti Tarja Halonen, Naantali 

171 

Suomen tasavallan presidentin graniittinen kesälinna uhkuu kansallisromanttista henkeä. Torni tuo siihen ripauksen ritariromantiikkaa. 

kesäpaikat


172 

Olohuoneessa Tarja Halonen 

on vaihtanut taulujen paikkoja 

ja lisännyt joukkoon vähän 

omiaan. Presidentin takana on 

Antti Favénin maalaus Piknik. 

Tummista autoista nousee yhdeksän 

ministeriä, jotka kävelevät jonossa etupi- 

halle ja asettuvat riviin. Hallitus päämi- 

nisterin johdolla on valmis presidentin 

esittelyyn. Tasavallan presidentti Tarja 

Halonen astuu kivisen linnan ovesta pihalle. Tarjoi- 

lija tarjoaa ministereille raparperimehua. 

On kesä, kaunis auringonpaiste, taivaalla muuta- 

ma pilvenhattara, ympärillä lumoava puisto. Ei var- 

masti ole hullumpi homma johtaa maata paikasta, 

jota on kutsuttu paratiisiksi – ja sellaiseksi tätä Kul- 

tarantaa on kutsuttu. On sitä ikävämpiäkin työpaik- 

koja kuin paratiisi. 

Kun presidentti on paikalla, Kultarannan salos- 

sa liehuu lippu. Kultaranta on presidentin virka-asun- 

to, jonne Halonen muuttaa kesäksi tekemään työtään. 

Presidentti saapuu Naantaliin kesäkuun puolivälis- 

sä ja lähtee sieltä pois elokuun puolivälissä. Päivisin 

Kultarannassa hoidetaan samanlaisia töitä kuin tal- 

vella Presidentinlinnassa tai Mäntyniemessä. Presi- 

dentti ottaa vastaan vieraita, hallitus käy siellä tapaa- 

massa häntä, ja sieltä hän lähtee matkoille. 

Mutta nyt presidentti esittelee taloa. Hän osoit- 

taa olohuoneessa olevaa Antti Favénin suurta väri- 

kästä maalausta, jossa on väkeä iloisella piknikillä. Ja 

tuo taulu ruokasalin lipaston yllä on varhaista Hele- 

ne Schjerfbeckiä. 

On oikein sopivaa, että Kultarannan seinillä on ta- 

sokasta taidetta, sillä taide kiinnosti myös Kultaran- 

nan rakentajaa. 

Kultarantaa ei olisi ilman liikemies Alfred Kor- 

delinia. Hän oli merimiehen köyhä poika, josta tuli 

Suomen rikkain mies. 

173 

Kordelin ihastui Kultarannaksi kutsuttuun paik- 

kaan ja palkkasi Lars Sonckin suunnittelemaan talon. 

Helsingin kaupungin ylipuutarhuri Svante Olsson sai 

tehtäväkseen puutarhan. Olsson tunnettiin Tähtitor- 

ninmäen puiston suunnittelijana. 

Vuonna 1916 valmistuneesta kivilinnasta tuli hy- 

vin uudenaikainen. Siihen tuli kattopuutarha, ja 

Sonck piirsi taloon tasakaton, mikä oli ennennäke- 

mätöntä. Talon julkisivun karkeapintainen graniit- 

ti valittiin kansallisromantiikan hengessä. Torni taas 

edusti ritariromantiikkaa. Toisen kerroksen ka peat 

ikkuna-aukot ja sisätilojen kaariholvit ovat kuin kes- 

kiaikaisissa linnoissa. Talon harmaa pinta ja sen muo- 

to muistuttavat hiukan Kallion kirkkoa Helsingissä. 

Myös se on Sonckin suunnittelema. 

Alfred Kordelin oli erikoinen ja edistyksellinen 

mies. Hän kulki ruusu napinlävessä, rakasti kukkia 

eikä mennyt koskaan naimisiin. Hän toi Kultaran- 

taan uusimmat puutarhatrendit ja kukkalajikkeet – 

runkoruusut, heliotroopit ja luumupuut. 

Kiireinen liikemies oli jatkuvasti liikkeellä. »Juna 

on minun kotini», hänellä oli tapana sanoa. 

Kordelin ehti asua Kultarannassaan vain yhden 

kesän. Liikemies suunnitteli linnasta museota, jon- 

ne tulisivat esille hänen keräämänsä taideteokset. 

Mutta kokoelma jäi kesken, sillä venäläinen mat- 

ruusi murhasi Kordelinin Mommilassa marraskuus- 

sa 1917. Suomen valtio osti Kultarannan viisi vuotta 

myöhemmin. 

Kannatti ostaa, ainakin vanhoista valokuvis- 

ta päätellen. Kultarannassa otetuissa kuvissa presi- 

dentit näyttävät iloisilta ja huolettomilta. Mikseivät 

näyttäisi? Jos ei täällä rentoudu, missä sitten? Ester 

Ståhlbergin järki ihan pysähtyi, kun hän tuli Kulta- 

tarja halonen


rantaan. Näin hän kertoi päiväkirjassaan 1920. Paik- 

ka oli presidentin vaimon mielestä »liian kaunis pa- 

ratiisi eikä taivaan tarvitse olla sen ihanampi». 

Kultarannan maisema on kuin Suomen maisema: 

graniittikallioiden ympärillä velloo meri. Ulappa al- 

kaa niemen kärjestä. Linnaa ympäröivät terassit, ve- 

sialtaat ja ikivihreät puut. Puutarha on hieno kaikki- 

na vuodenaikoina, lumen peittämänäkin. Se on sillä 

tavalla suunniteltu. »Täällä melkein mikä mutka ta- 

hansa on kaunis», Tarja Halonen sanoo. 

1920-luvun lopulla Kultaranta oli pakko 

remontoida perusteellisesti, sillä seiniin oli päässyt 

vettä. Samalla rakennusta suurennettiin ja sisustus 

uusittiin. Ennen tummin sävyin sisustetut huoneet 

muutettiin vaaleiksi. Vanhasta jäi jäljelle vain joita- 

kin holvikaaria somistavia stukkokoristeita ja por- 

taikon mosaiikkikoristeet. Pienissä kylpyhuoneissa 

on myös edelleen alkuperäiset kalusteet. »Aivan kuin 

jostain saksalaisesta tai ranskalaisesta filmistä», pre- 

sidentti kuvailee. 

Nykyisin linnassa on 600 neliötä. Se on paljon. 

Kun puoliso on matkoilla, talo saattaa kuulemma 

tuntua suurelta. »Vähän on yksinäistä olla yksin yötä. 

On tämä pikkuisen iso», presidentti sanoo ja nauraa. 

Linnassa on 19 huonetta, keittiö ja kolme veran- 

taa. Hienoin tila on pieni salonki olohuoneen vie- 

ressä. Sen Sonck suunnitteli Kultarantaan sopivasti 

174 

kullan väriseksi. Muuten sisustus on aika tavallinen. 

Taloon alun perin suunnitellut hienot huonekalut on 

aikoinaan annettu pois, ja nykyinen sisustus on pää- 

osin tehty 1980-luvun artekeilla. Sisäterassin sinisel- 

lä verhoillut tuolit ja puupöydät voisivat olla missä 

tahansa toimistossa. Mutta presidentti ei valita. Päin- 

vastoin: »Täällä on hurjan nätit matot joka puolella.» 

»Tarpeetonta», vastasi presidentti K. J. Ståhl- 

berg, kun hänelle ehdotettiin, että korkea-arvoisia 

vieraita olisi tulossa käymään Kultarantaan. Hän ha- 

lusi lomallaan lomailla. Ståhlbergit nauttivat meres- 

tä ja purjehtivat pienellä purrellaan. 

Presidentti ottaa toisinaan 

vieraat vastaan huvimajassa, 

joka näkyy merelle asti. 

J. K. Paasikivi puolestaan valitti, että Kultaranta 

on kuin kestikievari, jossa levosta ei tule mitään. Vie- 

raita ja delegaatioita ramppasi sellaista tahtia. Kyösti 

Kallio sen sijaan ehti tenniskentälle. Hän huitoi pal- 

loa valkoisessa kesäasussa, valkoinen lippalakki pääs- 

sään. Joku presidenteistä on ampunut sitä varten ra- 

kennetulla radalla, jokunen on pelannut krokettia. 

Tarja Halonen ui ja käy poimimassa mustikoita. 

Mutta lomalla hän lähtee muualle: joko ystävien 

kanssa harrastamaan taidetta tai opiskelemaan viron 

kieltä. Kultarannassa kiertää vierasryhmiä kaikkina 

muina päivinä paitsi maanantaisin. Jos presidentti 

käy puistossa, aina on joku kuvaamassa. »Kestän hyvin 

sen, että täällä käy 20 000 turistia kesässä. Onneksi 

ei kuitenkaan yhtä monta kuin Muumimaassa.»


176 

Näkymä ruokasaliin. Salien välissä ei ole ovia, joten tunnelma on avara. 

Vasemmalla: kultaisen salongin seinät ovat säilyneet Sonckin alkuperäisestä sisustuksesta. 

177 

tarja halonen


Näkymä linnan tornista muotopuutarhaan ja puutarhasta torniin. Puutarha mukailee vuosisadan alun eurooppalaisia tyylivirtauksia. 

178 

179 

ralf forsström


180 

Linnan etupihalle muurin viereen on presidentin ehdotuksesta istutettu hortensioita. Niiden väri sopii Halosen mielestä sinisinä hohtaviin vesialtaisiin. 

181 

tarja halonen

Kirjoitukset on julkaistu Helsingin Sanomien 

Kuukausiliitteessä vuosina 2001–2008. 

luku 1 kaikki 60-luvulta, joulukuussa 2007 

luku 2 Kauniaisiin laskeutunut ufo, kesäkuussa 2002 

luku 3 3h+k Tuomiokirkossa, huhtikuussa 2001 

luku 4 Kotina kokonainen korpikylä, kesäkuussa 2007 

luku 5 Espoo Päältä, skotlanti sisältä , kesäkuussa 2005 

luku 6 Ulkohuussi kantakaupungissa, toukokuussa 2004 

luku 7 Asunto Eduskuntatalossa, toukokuussa 2003 

luku 8 kotimuseo aarnio, maaliskuussa 2001 

luku 9 Ankkalinna yksiössä, joulukuussa 2001 

luku 10 Pikku palatsi Aleksilla, huhtikuussa 2005 

luku 11 Kuin kotona ostarilla, maaliskuussa 2005 

luku 12 Veistospuisto neljän seinän sisällä, lokakuussa 2004 

luku 13 Kämppä A-katsomon alla, toukokuussa 2005 

luku 14 Säätyläisten koskematon kaupunkiasunto, helmikuussa 2005 

luku 15 Kotina 12 neliön koppi, helmikuussa 2003 

luku 16 Toimisto tähtitornissa, marraskuussa 2004 * 

luku 17 Joulukirkko köyhille, joulukuussa 2004 

luku 18 Suomen vihatuin talo, tammikuussa 2005 

luku 19 Kirkko hevostallissa, huhtikuussa 2004 

luku 20 Kadettien kylpylä, tammikuussa 2003 

luku 21 yhden huoneen loistohuvila, heinäkuussa 2006 

luku 22 Kesämökki sillalla, elokuussa 2002 

luku 23 Muovipallo Mikkelissä, marraskuussa 2002 

luku 24 Maisemaan juurtunut mökki, kesäkuussa 2004 

luku 25 Kesähuvila Airistolla, heinäkuussa 2005 

luku 26 Kappeli merinäköalalla, kesäkuussa 2006 

luku 27 Temppeli tieteelle ja kalastukselle, syyskuussa 2005 

luku 28 Pastelliunelma kalastajamökissä, toukokuussa 2008 

luku 29 Presidentin piilopirtti, elokuussa 2008 

* Kirjan ilmestyessä tähtitorni ei ole enää samassa 

käytössä kuin jutun ilmestyessä neljä vuotta sitten. 

Nyt sen omistaa Stiftelsen för Åbo Akademi. 

Siellä on toimistoja ja näyttelytiloja. 

inside stories 

visiting some unique Finnish homes, rooms, and summer villas 

Finland is full of curious and astonishing homes and summer residences, offices, and churches. Over the past 

seven years, journalist Sami Sykkö and photographer Jaanis Kerkis have documented them and the people 

who live and work there, in articles for Helsingin Sanomat’s monthly supplement Kuukausiliite. 

This book highlights some of the most beautiful and interesting interiors from the popular series. 

Homes 

chapter 1 

everything from the 1960s 

Graphic designer 

Tiina Aaltonen and 

teacher Johannes 

Aaltonen, Helsinki, page 10 

In the Finland of the 1960s, a clutch of 

strong women forged fine careers and 

ran large businesses – for example Armi 

Ratia, who took Marimekko’s clothing 

and textile designs to the world market. 

It was a woman, too, who was behind 

the design of this house from 1963. 

It was the work of the female architect 

Paula Vuorensola, who had also been 

involved in the making of Helsinki’s 

Olympic Stadium. 

The house was built at a time when 

prefabricated element construction 

was not yet the norm. The original 

owner was more than fastidious about 

building quality: one wall was cast and 

recast six times before the owner felt it 

was straight enough for his liking. 

From the outside, the building 

shows off a stylish, angular 1960s look. 

And the same goes for the interiors: all 

the items are from the sixties, whether 

it is the drapes, the furniture, the 

textile coverings, or the kitchenware. 

Even the residents, Tiina and Johannes 

Aaltonen, are perfectly in period. 

Johannes Aaltonen was born in the 

same year as his home. 

December 2007 

c h a p t e r 2 

the kauniainen ufo 

designer Yrjö Kukkapuro, 

Kauniainen, page 18 

Seen in photographs, the interior of 

Professor Yrjö Kukkapuro’s glasswalled 

studio looks as spacious as an 

airport terminal, and the design of the 

building itself has the air of wings in 

flight. The most remarkable feature is 

the roof, which has sweeping arches 

at three corners. How on earth does it 

manage to stay up? 

Kukkapuro’s utopian vision was 

completed in 1968. It is a textbook 

example of the contemporary Zeitgeist: 

in the 1960s man first set foot on the 

Moon and architects wanted to shake 

the world. Kukkapuro and his graphic 

artist wife Irmeli’s 200 square-metre 

home was designed as one space, with 

just three fixed elements: a kitchen 

area and two fibreglass cylinders, one 

housing a shower and the other a WC. 

The building became a remarkably 

uniform whole, since every item of 

furniture contained in it is designed by 

Kukkapuro himself and dates from the 

same decade as the house itself. 

Kukkapuro’s creation has been 

the subject of huge interest among 

journalists, architects, and not least 

the local kids. Every new generation in 

the neighbourhood has felt obliged to 

clamber onto the concrete roof, from 

where Irmeli has had to shoo them 

down. 

»At some point we even had moped- 

183 

riders driving over the curved roof«, 

recalls Irmeli Kukkapuro. 

The Kukkapuros no longer actual- 

ly live in their famous house. In the mid- 

1990s they built another property next 

door and the futuristic building became 

the couple’s atelier. 

June 2002 


three rooms, 

kitchen & bathroom 

in the lutheran cathedral 

Verger Sinikka Wahlroos, 

Helsinki, page 22 

Every Finn, and every tourist who visits 

Helsinki, has seen the landmark white 

edifice that is the Lutheran Cathedral, 

but few can be aware that someone actually 

lives there. Cathedral verger 

Sinikka Wahlroos’s home stands just 

beside Helsinki’s best-known place of 

worship. 

The church designed by architect 

Carl Ludvig Engel has two separate 

corner pavilions added later by E.B. 

Lohrmann. The western one houses 

a belfry, while the other contains a 

top-floor chapel, a meeting room on 

the ground floor, and – sandwiched between 

them – Wahlroos’s 57 m 2 apartment 

residence. She has three rooms, 

kitchen and bathroom, in a desirable location 

on the corner of the monumental 

Senate Square. 

The parishioners are very strict 

about the place. Wahlroos may not 

hang her washing out in the front yard, 

homes


homes 

and there have even been arch remarks 

about beating carpets. 

Life is never going to be dull here, 

in any case. The Senate Square and 

the 45 granite steps leading up to the 

Cathedral regularly witness demonstrations, 

public speeches, concerts, 

and fairs showing off produce from the 

provinces. 

Young people on a night out relieve 

themselves unsteadily in the corner 

of Wahlroos’s front yard and winos tip 

back their bottles under her windows. 

»Then I open the window and let them 

know I disapprove«, says the tenant. 

April 2001 


a man’s home 

is his forest village 

set designer Ralf 

Forsström, Sotkamo, 

page 26 

The well-known Finnish set designer 

Ralf Forsström has built his own small 

village in Sotkamo, some 600 km north 

of Helsinki. The complex includes a 

280 m² log villa and a 30-metre-tall 

Orthodox chapel or tsasouna, into the 

stone foundations of which has been 

inserted a space for the set designer’s 

mortal remains to rest when the time 

comes. »I have my own studio flat all 

ready for me and eternity.« 

The interior of the large residential 

building is like the designer’s diary 

or his memoirs. »I’ve had more than 

forty homes over the years. The things 

I have brought up here will not be leaving 

the place.« 

Forsström does not hanker after 

creature comforts in his home. There 

is no electricity, no running water. He 

doesn’t need a shower-unit, because he 

can always take a dip in the dark waters 

of a small lake at the foot of the hill on 

which his home stands. 

»It’s my swimming-pool.« 

June 2007 


espoo on the outside, 

pure scotland 

on the inside 

Plant biologist Kurt 

Fagerstedt, Espoo, 

page 40 

Finland is full of surprises. Let’s take 

one example: in the midst of an unassuming 

bunch of detached houses in 

Espoo is one semi-detached, completed 

in 1992. Nothing untoward on the 

outside, but on the inside one of the two 

residences is like a miniature version 

of a mid-18th century Scottish manor 

house. »Well, at least that’s what it is 

trying to be«, says Kurt Fagerstedt, who 

built the place. 

Fagerstedt got all excited about period 

British interiors when in Scotland. 

The plant biologist wrote his doctoral 

thesis at the University of St. 

Andrew’s, and lived as the tenant in 

the stately home of one Lady Margaret 

Skiffington, lodging in the attic. 

On his return to Finland, Fagerstedt 

set about building his own Scottish palace. 

Whatever could not be acquired 

from Finland, he had brought in from 

Scotland. Even the grand piano was ferried 

here across Europe, strapped to 

the roof of his SUV. And what he could 

not unearth in Scotland, Fagerstedt 

made himself. For instance the handsome 

arched ceiling of the dining room, 

which he put together in a basement 

workshop out of hardboard and pine 

panels. »Of course the building process 

has been somewhat laborious, when 

the 1760s look requires so many details«, 

sighs Fagerstedt. 

June 2005 


an outhouse 

in downtown helsinki 

Student Sini Saarinen, 


When Sini Saarinen has to . . . well . . . go, 

she goes out into the yard, nips around 

the corner, and opens the outhouse 

door. It’s just like being at the summer 

cabin, only with a difference. Outside 

there’s no pine and lakes romance but 

the centre of Helsinki: there are apartment 

blocks right next door, and when 

sitting on the loo you can faintly hear 

the roar of traffic going down busy 

Hämeentie. 

The yellow timber house was built 

at the end of the 19th century as accommodation 

for factory labourers. 

The small one-roomed apartments 

were home to entire families. A visit to 

the house is like an adventure in a bygone 

world. There is no running water 

in or out. It is fetched from a tap next to 

the outside toilet. The apartments are 

heated by tiled stoves, which also serve 

for cooking on. 

»I’ve often thought that now I’m going 

to move. Right. Now. Society is so 

hectic that there really is not the time 

to live in a place like this, because just 

heating the apartment takes so much 

time«, says Sini Saarinen. She studies 

textile design at the nearby University 

of Art and Design 

In one sense the location in 

Helsinki’s Sörnäinen district is nice 

enough, as the neighbourhood quietens 

down appreciably in the evenings. 

Right next door is Helsinki Prison, and 

the neighbours are locked up in their 

cells for the night. 

May 2004 


completely at home 

in parliament 

Cleaner Raili Nurmikoski, 


More than 20 years ago, a Roma woman 

read Raili Nurmikoski’s palm: »You will 

come to live in a large stone building, in 

the centre of the city and by the water.« 

The reading was spot-on, for when 

Nurmikoski finishes up her working-day 

as a cleaner at the House of 

Parliament, she walks to the south 

wing of the building, opens a door, and 

steps into her home. 

One simply cannot live any nearer 

to the centre of Helsinki than this. And 

as the gypsy woman knew, the building 

is made of stone (red Finnish granite, 

to be precise), and close to the water 

(the shores of Töölönlahti Bay, an inlet 

of the Gulf of Finland). 

»She did also tell me I’d come into 

money, but you can’t have everything, 

can you?« laughs Nurmikoski. 

Parliament is not just any old home. 

No need to worry about the lights going 

out, as the building has its own generator. 

No need to worry about security, 

as the place has CCTV cameras at 

every turn. And hardly any need ever to 

leave the building if you don’t feel like 

it. Parliament’s own cafeteria is open 

morning till night, there is a library and 

a post office on the premises, and you 

can play tennis, lift weights in the gym, 

or hone your swing on the golf simulator. 

You can share a sauna bench with 

MPs and even cabinet ministers, and if 

you get really lucky, you might have the 

President in the next shower-stall asking 

you to pass across the shampoo, after 

a session of water aerobics. 

Parliament has nine apartments 

for staff. They are located in the wings 

on both sides of the main entrance. 

Originally they were designed for the 

use of such people as the in-house restaurateur, 

the machine operator, or the 

boilermen. Nowadays they are home to 

cleaners, security staff, and janitors, in 

other words those people who are on 

round-the-clock duty in the building. 

As well as being Nurmikoski’s 

home, Parliament is also the office for 

Finland’s political elite, and a palace of 

the everyday and of national landmark 

events. The main building designed 

by architect J.S. Sirén in the classical 

style of the 1920s was completed in 

1931. It was the most significant construction 

project of the young Republic 

of Finland, which declared itself independent 

in December 1917. 

May 2003 


aarnio’s home-museum 

Designer Eero Aarnio, 

Veikkola, page 54 

Princess Grace of Monaco, the Shah of 

Persia, and dozens of Hollywood stars 

have set down the hollowed-sphere 

Ball Chair in a prominent place in their 

homes. Eero Aarnio, the internationally 

renowned designer of the iconic ‘60s 

piece, has pushed the Ball Chair into 

the hallway of his house. The first handmade 

prototype was completed in 1965, 

and it is this very chair that decorates 

Aarnio’s hall. 

The designer’s lakeshore home in 

Veikkola, just west of Helsinki, is like 

an Aarnio collection. Everywhere one 

goes, one comes across classic items 

that are in the permanent collections 

of this or that design museum, or innovations 

that have been written about 

in the press. Walking around the place, 

one gets the feeling the house has been 

designed by Aarnio to shelter and display 

his objects. And that is exactly 

what he has done. 

The dimensions of the house were 

tested one winter, before a brick was 

laid, and in a highly original fashion. 

»My wife Pirkko and I tramped in 

the snow on the empty plot and marked 

out the external walls of the house with 

our footsteps. In this way we were able 

to see straightaway whether the windows 

would look out to the right direction 

and whether the rooms would be 

the right size.« 

March 2001 


duckburg in a bed-sitter 

Collector Pentti Hauhiala, 

Kirkkonummi, page 58 

Pentti Hauhiala knows the sort of 

effect his home in Kirkkonummi has 

on people. »I tend to warn visitors in 

advance to prepare themselves for a 

shock.« 

Hauhiala has made his home a 

shrine to Disney characters. »Generally 

I give guests a moment or two to calm 

down in the hall, and then I lead them 

into the kitchenette.« 

There the drawers and even the 

crockery cupboards are dedicated 

to Walt and his creatures. The drawers, 

for instance, are used for storing 

Disney-related games. The kitchen 

cupboards do not house a single item 

that could be used for preparing food. 

Our host reports proudly that he 

has around 50,000 Disney items in his 

possession. Hauhiala’s collection has 

been advertised as the largest in the 

Nordic region. Sometimes his apart- 

184 185 

ment has been described as »a 35.5 m² 

Disneyland«. 

The apartment contains everything 

a fan could need. Hauhiala watches 

Disney films on his TV, reads Disney 

books from his crammed bookshelves, 

and listens to Disney recordings on his 

CD-player. He snuggles down to sleep 

under a Mickey Mouse duvet-cover. 

»I like it so much I spend too much 

of my time here, really. I haven’t travelled 

very much. Three times I’ve been 

on a European tour with some friends. 

I missed being at home terribly. 

Fortunately we went to EuroDisney in 

Paris all three times.« 

December 2001 

c h a p t e r 1 0 

a little palace 

on aleksanterinkatu 

mayor Eva-Riitta Siitonen, 


It’s like a doll’s house, quite as cute. Or 

like a gingerbread house, every bit as 

delicious. Though surrounded on the 

Senate Square by larger and more imposing 

edifices, this three-storey building 

is of some importance to Helsinki 

residents: it is the official residence 

of the city’s Mayor. The ground floor 

houses an office, the middle floor has 

reception rooms, and the top storey is 

given over to the incumbent city manager 

as a home. 

Ship’s captain and shipowner 

Kåhlman built the town-house as 

a home in 1823. Ever since the 1960s, 

when Helsinki took the building over, 

every new mayor has had the interior 

redecorated on his or her arrival. Mayor 

Eva-Riitta Siitonen (who held the position 

from 1996–2005) hung pictures of 

Helsinki on the walls. When she shows 

them off to visitors, she can also tell 

them a little bit about the history of the 

house, the city, and Finland. 

The furniture is the property of 

the city and of Finnish museums. 

All that the Siitonens brought to the 

reception rooms was a grand piano, 

manufactured in St. Petersburg 100 

years ago. When there are important 

guests visiting, the piano gets played by 

the man of the house, the Mayor’s


inside stories public spaces 

husband Matti Siitonen, known to 

Finns as the comic actor and singer 

Fredi. 

Even though the top-floor private 

quarters are modest in scale, the Mayor 

of Helsinki lives out the Finnish dream 

as he or she has a charming courtyard 

outside and lives in a detached home 

right in the middle of the city. 

»Yes, and every day I remember to 

count my blessings as I walk past the 

Cathedral, that I live in such a beautiful 

place«, says Siitonen. 

April 2005 

c h a p t e r 1 1 

at home at the mini-mall 

set designer Tiina 

Paavilainen, Helsinki, 

page 68 

At the beginning of the 1970s, this 

building housed a shop, a newsagents/ 

tobacconists kiosk, and a music playgroup. 

In those days there were still a 

good many small shops in the Eastern 

Helsinki suburb of Laajasalo. This 

mini-shopping centre did quite well, 

particularly in the summer months, 

as there was a busy campsite close by. 

When the campsite closed down, it was 

the death of the shop. The kiosk struggled 

on into the 1980s. Other enterprises 

came and soon went. And then 

one day, people moved in to the 550 m² 

building, to live there. 

Where the cold cabinets for dairy 

goods were is now the kitchen, and over 

there, where the ice creams were kept, 

is a sofa and armchairs. By the former 

meat counter are a walk-in closet and a 

bathroom. The former kiosk is now the 

office of set designer and interior architect 

Tiina Paavilainen. 

During the extensive renovations, 

the old concrete floors were covered 

with wood laminate flooring. Exterior 

walls were opened up to create 10 metres 

of new window-space. The interior 

partition walls were designed to be 

moved around if necessary. 

In the early days after they moved 

in, out of old habits the neighbours 

would park their cars in Paavilainen 

and her partner Kalle Korpiola’s yard. 

Old ladies used to come by and peer 

through the large windows. Somebody 

once walked straight in the front door 

because he thought the place was a 

café. Others mistakenly believed the 

building was an aerobics gym. 

»But we’ve always welcomed people 

in, because we’ve wanted to be on good 

terms with the neighbours.« 

March 2005 

chapter 12 

a sculpture park 

within four walls 

sculptor and jewellery 

designer Björn Weckström, 

Espoo, page 74 

The house has a great story to it. A 

wealthy Espoo businessman built the 

house of his dreams in the 1950s, but 

before even moving in, he fell out badly 

with the local taxman, and swore he 

would never pay another cent to the 

Espoo Tax Office. He bought himself a 

country estate and lived there the rest 

of his days. 

All the same, for forty years he came 

back every week to check that the place 

was in good order. Though empty for 

four decades, the heating was kept on 

and the house was cleaned regularly. 

Only after the businessman died did his 

estate sell up in 1996. 

Sculptor Björn Weckström bought 

the property, since it was in perfect 

»as-new« condition and the build quality 

was first-class. Weckström had an 

extra room added – 100 square metres 

of it. He made sure the large doorway 

to the room was wide and high enough 

to allow the sculptor’s massive bronze 

horse to be brought in. When the horse 

left Weckström’s former apartment to 

be displayed in museums and galleries, 

a piece of the ceiling always had to 

be removed. 

»The same bunch of workmen 

would come in each time to demolish 

part of the ceiling and put it back again. 

In the end they had a routine for it, and 

a standard price.« 

Weckström’s present home is located 

in a magnificent spot on a headland 

jutting out to the sea. The yard is like a 

sculpture park, filled with Weckström’s 

work. In the house itself, every corner 

is crammed with the artist’s sculptures, 

paintings, and art glassware. 

»Many people have asked me what 

it is like to live here surrounded by 

one’s own work. I think it’s nice to live 

this way: it reminds me all the time of 

what I have done. I would not be able to 

live in a place where there was none of 

my work. I’m like a dog that has to mark 

its territory.« 

October 2004 

chapter 13 

under the grandstand 

groundsman Jani Kurvinen, 


Helsinki’s Olympic Stadium, the venue 

for the 1952 Summer Olympics, was officially 

inaugurated in June 1938. The 

architects Yrjö Lindegren and Toivo 

Jäntti were barely in their thirties at 

the time, but they managed to create a 

unique and incredibly elegant design in 

the functionalist style. It has even been 

described by one expert as »a symphony 

in white«. The Stadium rapidly became 

Helsinki’s signature building. 

The Kurvinen family’s home is under 

the main West Stand, on the second 

floor. »Everybody and anybody knows 

the Stadium, but they have a lot more 

trouble finding their way to our place. 

Once a pizza delivery guy spent two and 

a half hours trying to locate our door. 

He went around the entire stadium, 

and we never did get that pizza«, says 

Jani Kurvinen with a wry grin. 

Kurvinen is a groundsman at the 

Olympic Stadium, and his apartment – 

it goes with the job – is ringside to the 

arena. It has four rooms, and an area of 

48 square metres . 

It is a curious apartment, and not 

just by way of location. For instance, 

the ceiling of the main corridor slopes, 

and the closet and the little kitchen 

have a lower headroom than the other 

rooms, as the grandstand above slopes 

down to the track and field. The sauna 

is in a hollowed-out area next to the 

running track, where a steam room has 

been built. After sauna, one can go outside 

and sit by the track. »On dark autumn 

evenings, you get this all-alonein-the-universe 

feeling when you sit on 

the stadium benches after sauna and 

there is this vast empty arena in front 

of you«, laughs Sanna Kurvinen. 

But when it’s full, it’s a different 

matter. Famous footballers, rock musicians, 

and athletic stars pass outside 

the window. »Bruce Springsteen… and 

did we see Paul McCartney when he 

came?« ponders Jani. »Yep, saw him«, 

replies his wife. 

May 2005 

c h a p t e r 1 4 

an untouched 

gem from the 1890s 

mrs. Daniela Forsman, 

Helsinki, 

page 86 

There is an apartment in Helsinki’s 

Kruununhaka district that brings to 

mind a small Italian palazzo. Places like 

that are never quite pristine – the old 

wallpapers are peeling a bit here and 

there, the paintwork has seen better 

days, but everything is somehow quite 

perfect nonetheless. This is in the same 

vein: a tiny bit dilapidated, but utterly 

utterly perfect. 

The apartment block on 

Rauhankatu, just behind the House 

of the Estates, was built for Olga 

Ehrnrooth, widow of a Finnish majorgeneral, 

at the very end of the 19th century. 

One of the apartments is now occupied 

by Daniela Forsman, who is 

married to Olga’s great-grandson, Lars 

Gustaf Forsman. 

There are not many homes in 

Finland in which the same family has 

lived quite as long, since 1898, or where 

the interior décor has changed so little. 

When Daniela Forsman moved 

in, practically nothing had been done 

to the place since the 1920s. She has 

changed the decoration very gradually, 

here and there, like a restorer bringing 

a valuable old painting back to health. 

The apartment happened to be preserved 

as if in aspic, because the residents 

never had a thought that it ought 

to be modernised. »Fortunately. It is 

important that buildings should be allowed 

to grow old gracefully. Just like 

women.« 

February 2005 

c h a p t e r 1 5 

a cubby-hole of 

12 square metres 

antiques dealer Asko Laine, 


The same sort of conversation is repeated 

over and over in the antiques 

shop on Hesperiankatu, in Helsinki’s 

Töölö district. First the customers ooh 

and aah over the items of furniture, and 

then they sigh and shake their heads 

that they cannot buy them. They won’t 

fit in our home, we just don’t have the 

space, is the standard lament. 

And then the store’s owner Asko 

Laine usually enquires politely what 

size »home« is. »Oh, we have less than 

40 m²«, is a typical response. 

»But that’s not small, it’s large! You 

can get anything in there. My apartment 

measures 12 m²«, cries the antiques 

dealer. 

It is not just a clever sales pitch. It 

is true. 

When one subtracts from the total 

figure (yes, a dozen square metres) 

the space taken up by the hall and WC, 

the living-room area in the miniature 

apartment in Helsinki’s Vallila comes to 

less than 8 m². Laine thinks it is marvellous 

that his apartment is the same size 

as the walk-in closet in some houses. 

»There is no chance of getting lost 

in here or going through the wrong 

door, and everything is to hand.« 

The antiques dealer has calculated 

that he can fit five people in, including 

himself – three on the divan, one by the 

window, and one in the hall. 

February 2003 

Public Spaces 

c h a p t e r 1 6 

an office 

in the observatory 

Museum Director Maija 

Koskinen’s office, Turku, 

page 100 

The large room is perfectly round, and 

it has 16 windows. In the middle of 

the floor a slender wrought-iron spiral 

staircase rears up and disappears 

186 187 

through a small aperture in the domed 

ceiling. It is a quite jaw-dropping space 

to be in, but Maija Koskinen nevertheless 

shuffles the papers on her desk as if 

she barely notices. The rotunda at the 

top of the Vartiovuori Observatory in 

Turku is, after all, Koskinen’s office. 

Then again, she does appreciate 

it. »The old Observatory Tower is a 

quite exceptional place. I dare claim 

that there isn’t another office to match 

this anywhere in Finland«, says the 

Director of the Turku Art Museum. 

You bet your life on it. Architect 

Carl Ludvig Engel’s neoclassical 

building rests on the hill known as 

Vartiovuori, standing guard over the 

entire city, and Koskinen’s windows let 

her observe the scene from all directions: 

a 360-degree panorama. Over 

there is the Cathedral, down there is 

Turku Castle . . . 

»You get a completely different perspective 

on the weather from up here 

than from an ordinary office. Out over 

the sea the sky can be clearing into 

bright blue, while the rain is still pelting 

down in Turku. Up here in the tower 

you are close to heaven.« 

The second floor of the Observatory 

Tower houses the Art Museum’s 

exhibition space (while the Museum 

was in exile during renovations, 

1999–2005), but a century and more 

ago that is where the astronomer lived. 

When the rest of Turku was engulfed in 

a fire in 1825, those at the Observatory 

had no fears – the flames did not lick up 

the slopes of Vartiovuori. 

In the old style, the place is packed 

with staircases. Koskinen’s office is as 

high as you can get. »You do need to be 

fit around here. I enjoy the exercise, 

and fortunately my hobby is running 

anyway.« 

November 2004 

c h a p t e r 1 7 

christmas church 

for the poor 

Salvation Army Temple, 


Inscribed on the granite foundation 

stone of the Salvation Army Temple in 

Helsinki’s Punavuori are the words



»To the Glory of God« in Swedish and 

Finnish. The stone was laid in 1895, and 

the red-brick building was simple and 

austere outside and in. 

When the Temple opened, 

Punavuori was a wretched neighbourhood 

nestled beside the docks. The 

wrong side of the tracks, you might 

say. There were more than enough 

poor and needy to be helped by the 

Salvationists. Then the Temple was 

like today’s shopping malls: it was a 

place to spend time and hang out, and 

in the stone basement there was even a 

Salvation Army shop. 

There were cheerful singing nights, 

salvation meetings, women’s evenings 

and a men’s brotherhood, children’s 

clubs, and a Sunday school. 

Things are quieter these days. Only 

half as many people now live in the 

high-priced apartments of Punavuori 

as did as recently as the early 1960s, 

and today’s residents can afford to buy 

their own soap and soup. Salvation 

might be a different matter. »But at 

Christmas there is not an empty seat in 

the house«, says Major Anneli Franke. 

Nearly a century ago, the Salvation 

Army launched a tradition of inviting 

the poor in for Christmas. Funds for 

the celebrations of the needy and destitute 

are still collected in the famous 

Christmas kettles. Close to Christmas, 

everyone gets a packet, containing such 

things as coffee, sugar-lumps, mixed 

fruit, and a candle. It is important that 

everyone has the same kind of package. 

And Christmas. 

December 2004 

c h a p t e r 1 8 

the one they love to hate 

Stora Enso Head Office, 


Is the white building erected in the corner 

of Helsinki’s Market Square beautiful 

or ugly? There is undoubtedly something 

very special about the 1962 office 

block designed by Alvar Aalto. If there 

were not, then Finland would not have 

spent the past forty years collectively 

campaigning on its behalf or on behalf 

of its speedy demolition. 

Originally the prime downtown site 

housed a handsome merchant’s palace 

– the Norrmén House – designed 

by the star architect Theodor Höijer 

and completed in 1897. The four-storey 

house was pulled down by the Enso- 

Gutzeit managing director William 

Lehtinen. Lehtinen commissioned 

Aalto, Finland’s most famous architect, 

to create a new building in its stead. 

The whole place is still chock-full of 

the genuine Alvar Aalto. The architect’s 

office had a habit of decorating interiors 

with the maestro’s furniture and 

lighting units. 

The original interior décor of what 

is now the Stora Enso headquarters 

has been preserved exceptionally well. 

»Every detail has been thought of. 

The radiators are disguised with timber 

slats, and there is wood all over the 

place. Aalto’s hand can be seen in everything«, 

says architect Jaakko Kontio, 

Aalto’s former office manager. He has 

not set foot in the place for forty years. 

»To my mind, this creation of 

Aalto’s is in no sense an eyesore. 

Perhaps it is a bit brutal, but so it can 

be«, says Kontio in defence of a building 

that never ceases to divide opinions. 

January 2005 

c h a p t e r 1 9 

a church in a stable, 

anyone? 

Orthodox monk Hariton’s 

church, Kirkkonummi, 

page 114 

»This is an old stable«, says Greek 

Orthodox monk Hariton Tuukkanen 

proudly. But where there once were 

stalls for horses and stinking piles of 

manure there are now frescoes, highly 

decorated ornaments, gold and glitter, 

and the scent of incense – in other 

words, it’s a church. »To begin with 

we had the help of an architect. But after 

that it was mainly God who directed 

our work.« 

Hariton Tuukkanen spent a short 

time in a monastery as a lad, but he was 

given his marching-orders. The chief 

monk was of the opinion that the young 

man loved food more than he loved his 

Maker. There may have been a grain of 

188 

truth in it, for Hariton went on to become 

a successful chef and restaurateur. 

But though Hariton had left the 

cloistered life, the cloisters did not 

leave him. In the mid-1990s he bought 

a farmhouse in Kirkkonummi, west of 

the capital. The floor plan of the stables 

reminded him of a church. The 

building was even conveniently laid out 

on an east-west axis, just as a church 

should be. »The roof was coming down, 

the walls were crumbling, and the garden 

was destroyed, but I could see immediately 

what could be made from 

this place.« 

April 2004 

c h a p t e r 2 0 

the cadets’ spa 

the cadet college, 

santahamina, helsinki, 

page 118 

The Cadet College building on 

the Helsinki garrison island of 

Santahamina is much like a Finnish 

soldier: it keeps a straight back and a 

good posture. It is as if even the windows 

are standing permanently at attention 

in the thick stone walls. Inside, 

the place is typically military – long 

straight corridors and imposing staircases. 

Discipline and order. 

But tucked away in a wing of the 

school there is a surprise: one of the 

country’s most beautiful swimming 

halls. It’s small, and it’s simple. The 

pool is framed by rows of handsome 

tiled pillars, and the indirect lighting 

is reflected off the ceiling. When the 

hall was completed in 1941, the exterior 

wall was of clear glass, so the hall felt 

almost like one was outside. The clear 

glass had to go when female cadets enrolled 

at the college. At the same time 

the glass partition between the Cadet 

College’ s main foyer and the swimming 

hall was covered up. 

Until that time it had been possible 

to observe from the foyer an old tradition 

that was repeated every morning 

at 6:05 a.m. Then the cadets would 

arrange themselves at the side of the 

pool for their morning swim – stark naked. 

Having the windows thrown wide 

open in advance, allowing a sub-zero 

sea breeze to chill things down, spiced 

the routine from time to time. If that 

was not enough, snow and ice would be 

tossed into the pool. A cold bath got the 

men’s day off to a brisk start. 

January 2003 

Summerhomes 

chapter 21 

a one-roomed luxury villa 

home decoration journalist 

jori svärd, helsinki, 

page 126 

Helsinki’s allotment gardens are a curious 

phenomenon. The locals grow 

their vegetables there, but it is also possible 

to live there, in small cabins. In 

what other world capital could one find 

a summer cottage – albeit a mini-sized 

one – right in the centre of town? 

Advertising man, home décor journalist, 

and designer Jori Svärd’s little 

plot is in the Marjaniemi allotments in 

Eastern Helsinki. Svärd’s lawn is nicely 

trimmed, and apple trees line the 

path leading to the wooden cabin. The 

flower-beds have only white flowers. 

Everything looks drawn straight from 

a trendy décor magazine. In the shade 

under the apple trees is a rusty old iron 

bed, with a mattress and a pale linen 

sheet thrown over it. Again, straight 

out of a magazine spread. 

The speciality of the little cabin is 

that it has 118 mirrors. Svärd put them 

on the walls in order to make his diminutive 

cottage look bigger, and also 

because they reflect images from the 

garden inside the house. »My acquaintances 

suspect that I put the mirrors up 

out of a narcissistic streak, but at my 

age they would only have the opposite 

effect«, laughs the owner. 

Allotment homes are now very 

much in vogue. The prices of the cottages 

have risen. Svärd has had approaches 

for his cottage, too. »Can you 

believe it? I’ve been offered a detached 

house in exchange. But I said I wouldn’t 

give the place up even for a million. So 

don’t bother calling.« 

July 2006 

chapter 22 

a summer cabin 

on a bridge 

schoolteacher leena soivio 

and prof. antti soivio, 

vammala, page 132 

In Vammala, there’s a wood, with a 

large pond, and over the pond there’s 

a bridge. Well, more precisely over the 

pond there is a summer cottage that is 

also a bridge. 

Using the wooden veranda that surrounds 

the cottage, the passer-by can 

walk across to the other shore, just like 

over a bridge. And if he happens to be 

Leena or Antti Soivio, he can open the 

door and step inside the cottage. 

The language teacher and game & 

fisheries research professor decided 

to build a summer home on their plot 

of land at the end of the 1990s. They 

asked a friend for help, architect Jukka 

Siren. The three of them went out to 

Vammala to ponder where the cabin 

should be. Both banks of the little river 

were very pretty. So which side to 

build on? 

On the way home, Siren came up 

with a plan: what about if you were to 

build a villa that stretches over the water? 

Since the rooms would have to 

be strung together in a row, Siren designed 

a building that one could enter 

from each end and from a hallway in 

the middle. During the building work, 

they had another bright idea, to dam 

the river and create a pond. And Antti 

Soivio realised that naturally the pond 

could be stocked with fish. 

Now the trout have grown to such 

a size that they can be hoisted out and 

straight into the pan. 

August 2002 

chapter 23 

a plastic ball in mikkeli 

tv-personality 

matti kuusla, puulavesi, 

page 136 

»Futuro was brought here in 1968 in 

pieces, like segments of orange peel. It 

was erected on the site«, recalls veteran 

TV-entertainer Matti Kuusla. 

The sight of a house that looks like 

189 

an alien spaceship in the pine and lakes 

scenery of Mikkeli made people stop 

and rub their eyes. Locals would row 

down the lake with the whole family 

aboard to gawp and goggle at Kuusla’s 

summer capsule. »Good God, it’s completely 

round«, came the echo from 

over the lake. 

Man had just gone into space and 

had learned to use plastics. Futuro was 

the consummate product of its time: a 

plastic dwelling like something straight 

out of a sci-fi movie. You climbed into 

the ball up a set of steps that folded 

down from the side of the squashed 

sphere, the doorways were oval in 

shape, the fixed chairs attached in a 

semi-circle around the wall could be 

adjusted into a fully reclining position, 

and light fittings were cleverly sunk 

into the arm-rests. 

Being in Futuro felt like one were 

living in an aeroplane – or a space capsule. 

You couldn’t open the windows, 

you couldn’t hang curtains, and you 

couldn’t move the fixed seating around. 

Manufacturing ceased in 1987. By 

then around 50 Futuros had been built. 

Three were sold to the Swedish Air 

Force as lookout towers; one went to 

the Soviet Union as a ski-lodge, and another 

as a bar. Three stayed in Finland. 

Matti Kuusla got his for nothing – for 

the advertising value his name offered. 

The family built another cabin close 

by, and Kuusla used Futuro as his office 

for a while. Although Futuro’s march 

onto the global housing market was less 

than triumphant, its fame still lives on. 

»It was a completely wacko idea, but it 

became a cult object«, says Kuusla. 

November 2002 

chapter 24 

a cottage completely 

at ease in the landscape 

architect kristian 

gullichsen, hiittinen 

archipelago, page 140 

This is where the land ends and the sea 

begins. Architect Kristian Gullichsen’s 

summer home-from-home is situated 

between Turku and Hanko in the 

Hiittinen archipelago, on the southwestern 

fringes of Finland. Gullichsen 

summerhomes

sisäänkäyntejä summerhomes 

acquired the seven-hectare island some 

30 years ago. 

The house smiles out between the 

rocks, and from the sea it can barely 

be seen. It is made of grey-stained 

boards and is like an elongated box 

in shape, almost like a barn. Both of 

the long sides have large glass sliding 

doors. When the sun is shining, they 

are opened, and when it’s windy they 

are closed again. »I’ve been warned 

that when both sides of the house are 

glass like this, the chances are an elk 

will come blundering through one day. 

It hasn’t happened yet.« 

»There are two identical facades on 

the long axis. We eat breakfast on one 

side, and when the sun moves around 

to the west, we move over to the other 

side. The house is a bit like a vinyl 

record: if one side doesn’t appeal, you 

turn it over.« 

Gullichsen’s villa is in a spot that 

must rank as one of Finland’s most 

beautiful. Grey rocky islets rear out of 

the gently rolling blue sea all around, 

with stunted pines somehow managing 

to thrive on them. To the north, towards 

the mainland, are lusher islands 

that have been inhabited for centuries. 

Due south and out to sea is the 

Bengtskär lighthouse. 

June 2004 

chapter 25 

a summer villa in airisto 

museum director berndt 

arell, ruissalo, page 144 

A century ago, when this house in 

Turku’s Ruissalo archipelago was new, 

its owners would carry with them the 

entire bourgeois lifestyle for the summer 

season: chinaware, cut crystal 

glasses, rich bedlinens, and even 

a piano. At the villa one lived as splendidly 

as back in town. One just did that 

sort of thing. Every so often everyone 

would pack into the motor-launch 

for an expedition to Stockholm. In the 

1920s! 

Now this lovely Jugendstil villa is 

owned by Berndt Arell, the Director of 

Helsinki’s Contemporary Art Museum. 

He has barely touched the interiors. 

Hence the house still has the air of old 

sepia photographs: there are magnificent 

rugs in the reception rooms, grand 

formal mirrors, white wickerwork furniture, 

and portraits of Arell’s ancestors. 

»The interior décor has emerged 

over four generations. Each generation 

has brought here the items that they 

cherished and that they have wanted to 

preserve and protect.« 

July 2005 

chapter 26 

chapel with sea view 

theatre manager kirsi 

aropaltio, lingonsö, 

page 150 

It is no coincidence at all what route the 

path takes across the island. It goes precisely 

where the famous Finnish architects 

Kaija and Heikki Siren drew it on 

the map. The path on the little island of 

Lingonsö in the outer archipelago between 

Inkoo and Tammisaari winds 

through a wood, over a small bridge, 

and up onto a rocky ridge. And there is 

the architect-couple’s summerhouse 

getaway, called The Chapel. 

In their time, the Sirens designed 

that large round building in Helsinki’s 

Hakaniemi district, and the second 

auditorium at the National Theatre, 

and several huge public buildings in 

the Middle East. For all that, this little 

Chapel was among the most tricky of all 

their projects. Apparently it was drawn 

and pored over long and hard in the 

Sirens’ architectural office in the 1960s. 

»When he had tried all kinds of lightweight 

approaches, my father realised 

that the corners should be massive. 

And no dainty squared windows, either, 

but large expanses of glass«, explains 

the Sirens’ daughter Kirsi Aropaltio. 

And that is what happened: the 

walls are glass, but at the corners are 

stout timber pillars, in order that the 

structure would withstand the wild 

winds blowing in off the sea. Thanks 

to the large glass surfaces, the building 

blends into the landscape as if it were 

not there at all. And just as the Sirens 

had planned, the whole huge vista of 

the seascape pours into the building. 

No painting on earth could be more impressive 

– or at least not more alive. 

The Chapel faces the open sea. On 

the other, more sheltered side of the island 

is the Sirens’ small summer cabin 

village. Wooden platforms and walkways 

link the various buildings. As a 

result, one is outside a good deal of the 

time. »On a beautiful summer’s day this 

is paradise, and even in a heavy galeforce 

wind you get plenty of fresh air, 

whether you like it or not.« 

June 2006 

chapter 27 

a temple to science – 

and fishing 

sociologist erik allardt, 

iso vasikkasaari, espoo, 

page 156 

You cannot pass the small building 

perched on a rock in the Espoo islands 

without wondering where it came from 

and what it has inside it. Some people 

who have sailed by have been so taken 

aback that they have dropped anchor, 

and come to the door to ask. 

The building’s name is Poseidon’s 

Temple, and it is a summerhouse, although 

perhaps gazebo or belvedere 

would do as well. It was built at the end 

of the 19th century. Having a Greek 

temple built might seem a lunatic idea 

these days, but then it was a mark of 

wealth. »The rising bourgeoisie of the 

19th century made themselves places 

like this to play in. The really rich 

would ship whole French chateaus 

across the Atlantic to America«, says 

Erik Allardt, a sociology professor. He 

owns the temple. 

In past decades the well-known academic 

did research and wrote articles 

and books in the temple’s one windowless 

room. All the natural light comes 

through the door. 

But now the beautiful temple is a 

fishing lodge and tackle store. When he 

was younger, Allardt would often put 

the nets out into the water when he was 

on his way to work in the temple. Every 

so often he would get up from his books 

and bring in the catch. The ‘50s were 

a particularly bountiful time. »Yes, we 

would eat pike eight days a week«, confirms 

Allardt’s wife Sagi with a grin. 

September 2005 

chapter 28 

pastel dreams 

in the fisherman’s cottage 

pharmacist 

piitta salkorinne, sauvo, 

page 160 

Welcome to a fisherman’s cabin with a 

difference. Inside, it is like a pastel-coloured 

rococo palace. »I decided to try 

out a decorating trend here, such that 

every room is a different pastel shade«, 

says Piitta Salkorinne. She is a pharmacist 

and interior designer, and this is 

her summer cottage. 

The decorator has not wavered 

from her plan at any point in the house. 

Pastel colours are everywhere. The 

kitchen and bedroom are in pink, the 

dining room is pale yellow, and the 

bathroom is pale blue. 

This is not just about painting or 

wallpapering: each of the rooms is a 

kind of art object, requiring a great deal 

of items and work to create the whole. 

There are tassels on the door handles; 

the windows and tiled stove oven are 

decorated with garlands.The decorator 

has been particularly enamoured of 

curtains and drapes. The curtains are 

gathered and crimpled and pleated and 

ruffled and heaven knows what else, 

and then each one is carefully decorated 

with ribbons and artificial roses. 

Another curiosity is that all the 

tables are always fully laid out with 

crockery and linens – in matching pastel 

shades, naturally. Even the little table 

in the bathroom has two coffee cups 

set ready. What are they for? 

»Ah, when one person is in the bath, 

the other lies on the divan and chats 

with the bather and drinks a cup of coffee 

or a little evening tea.« 

May 2008 

chapter 29 

a presidential hideaway 

president of the republic 

tarja halonen, naantali, 

page 170 

The dark limousines pull up and nine 

ministers tumble out and stand in 

a row. The cabinet under the Prime 

Minister is ready for the meeting with 

the President. Tarja Halonen steps 

from the front door of the granite castle 

to greet her government. A waiter 

serves rhubarb juice in the courtyard. It 

is summer, there are a few fleecy clouds 

in a bright blue sky, and all around is an 

absolutely enchanting park. When you 

think about it, there can be a lot worse 

jobs than running a country from a 

place that has been described as a paradise 

– and that is a term applied to 

Kultaranta. 

Kultaranta in Naantali is the 

Finnish President’s official residence 

for the summer months. There would 

be nothing here if it were not for the 

wealthy businessman Alfred Kordelin. 

Kordelin was the humble son of a sailor, 

which did not stop him becoming 

Finland’s richest man. When this stone 

castle was completed in 1916, as his private 

home, it was extremely modern. 

The distinguished architect Lars Sonck 

drew a flat roof for the building, which 

was quite unheard-of at the time. 

The Kultaranta landscape is like 

Finland in microcosm: the rocks are 

granite and water is all around you. The 

open sea begins just beyond the headland. 

The castle is surrounded by terraces, 

ornamental pools, and evergreen 

trees. The gardens are a fine sight at 

any time of the year, even under snow. 

That’s how they were designed to be. 

»Practically every nook and cranny 

here is a thing of beauty«, says 

President Tarja Halonen admiringly. 

Parties of visitors tour the 

Kultaranta grounds every day except 

Mondays. If the President happens 

to be out in the park, there is always 

someone pointing a camera at her. 

»Oh, I don’t mind the fact that there 

are 20,000 tourists here every summer. 

Fortunately we don’t get quite as 

many as Moominworld«, laughs the 

President, in a reference to Naantali’s 

other major attraction. 

August 2008 

190 191

Sami Sykkö on Helsingin Sanomien toimittaja, joka on erikoistunut muotiin ja muotoiluun. 

Hän on ekonomi ja entinen taitoluistelija. 

Jaanis Kerkis on Riiassa syntynyt helsinkiläinen freelancevalokuvaaja. 

Hän on opiskellut valoja elokuvausta Lontoossa. Hän on kaksospoikien Josuan ja Juliuksen isä.

sisäänkäyntejä - Saunalahti

You also want an ePaper? Increase the reach of your titles

Delete template?

Save as template?