Lue koko juttu tästä. - Kaisa Viitanen

EtelänriukujaKAISA VIITANEN KUVAT KATJA TÄHJÄArvaa, mikä näitä naisia yhdistää?Poromies.KaisaKorpijaakko-Labba, 52,Oikeustieteen tohtori,oikeushistoriandosenttiLeenaValkeapää, 42,Taiteen väitöskirjaavalmisteleva tutkija,taiteilija22 MeNaiset 26.4.2007

Ounasjärven jäällä asteleeaikamoinen tutkijaporukka.Leena,Anna-Riitta, Kaisa jaLydia ovat tehneetrohkean valinnan jättämälläetelän yliopistokaupungit taakseen.Lapin kielellä he ovat junan tuomia,etelän riukuja. Naisten koti on nytkäsivarren Lapissa, koska he ovat valinneetkumppaneikseen pohjoissaamelaisetporomiehet.Kivijärvi, EnontekiöLeena Valkeapää ajaa Ounasjärveltäkohti pohjoista. Kevätaurinko häikäiseetuulilasiin ja lumiset tunturit kohoilevattien molemmin puolin. Leena löytääpuhelimestaan viestin: ”Pikkuinense hurjastelee taivaalla.”– Oulalla taitaa jo olla ikävä siellä,Leena tulkitsee.Leena on ollut kaksi viikkoa Helsingissäpitämässä kurssia Taideteollisessakorkeakoulussa ja työstämässä väitöskirjaansa.Ystävän ydinkeskustan asunnostaoli kätevä kipaista kirjastoihin,gallerioihin sekä kahviloihin tapaamaantaidetuttuja.– Mieletön puheripuli. Puhuin kolmenkuukauden edestä.Nyt on ihana palata kotiin. Kuusirajaon jo ylitetty, pian loppuvat männytkin.– Tässä kohtaa aina tuntuu, että taivastulee lähelle.Auton pysähtyessä Kilpisjärven tienlaitaan kaukaa kuuluu moottorikelkanpärinää. Oula Valkeapää nostaa kypäränvisiirin ja hymyilee vaimolleen.Matkalaukku ja pahvilaatikollinen ruokatarpeitasiirtyvät rekeen.– Aja sinä, Oula sanoo. Leena istuuohjaimiin ja lähtee seuraamaan vanhaakelkkajälkeä.Helsingissä ei ole ollut lunta viikkoihin,mutta Kivijärven jää kantaa toukokuunloppuun asti. Laskeva aurinkomaalaa rannat vaaleanpunaiseksi, kunLeena suuntaa kohti neliönmuotoistalautataloa. Mökin takaa säntää kaksikoiraa, joiden haukku kantaa moottorinkinyli.– Ihanaa, olet Oula siivonnut täällä.Avarassa kodissa ei ole väliseiniä.Leena vetää matkalaukkunsa kirjoituspöydänluo. Lehtipinossa lojuvat Taide,Poromies, Moottorikelkka ja Taideteollisenkorkeakoulun opiskelijalehti Arttu.– Missäs meillä on sitä merilevää,Oula kysyy.Pian kattilassa kuumenee japanilainenmisokeitto. Leena istuu vaitonaisenaikkunan edessä katsellen edessä kohoaviaNorjan ja Ruotsin tuntureita.Jo ensitapaaminen oli performanssiEri puolilla Suomea asunut Leena tottuijo lapsena retkeilemään Lapissa. ValmistuttuaanTurusta kuvanveistäjäksi>>Anna-RiittaLindgren, 59,Suomen kielenprofessoriLydiaHeikkilä, 48,Yhteiskuntatieteidentohtori23

”Anna-Riitta Lindgren:Vaikeuksissa syytän kulttuurieroaOlen kymmenennen polvenhelsinkiläinen eikäreilu 30 vuotta Pohjois-Kalotilla ole saamelaistanut minuapätkääkään. Opiskelin parikymppisenäHelsingissä ja lähdinensi kerran pohjoiseen opinnäytetöihinvuonna 1967. Liftasin monenakesänä Pohjois-Norjan kylissäkelanauhurin kanssa taltioimassakveenin kieltä yliopistonsuomenkielen laitokselle.Sain hyvää palautetta ja myöhemminaloin tutkia saamen kielenkäyttöä Suomessa. Istuin kerranEnontekiöläisperheen keittiössätekemässä haastattelua.Kahvituokion aikana rakastuinemännän veljeen. Minä olin 24,Pieti 35. Vietimme ihanan kesän,mutta syksyllä tuli ryppy rakkauteenja palasin etelään. Sain töitäSaksasta ja tapasimme uudelleenvasta alkuperäiskansojen festareillaseitsemän vuoden kuluttua, kunolin jo Tromssan yliopistossa suomenkielenlehtorina. Seurustelumuuttui heti vakavaksi.Piipari-Matti syntyi 1981. Pietiasui tiettömän takana mettäkämpilläja laavussa porojen luona,minä Tromssassa. Vuoden kuluttuaPieti rakennutti porotilatalonKaresuvantoon, ja sen jälkeenasuimme enemmän yhdessä. Inker-Annisyntyi 1987.Välillä pidin lapsia luonaniTromssassa, mutta en halunnutisän muuttuvan heille etäiseksi sedäksija otin puolikkaan viran.Minulla on nyt Tromssassa ihanaprofessorin kokonainen työ, muttapaljon sumplimista se on pitkäntyömatkan takia vaatinut.Kotona emme puhu työasioista.Pieti on syntynyt kodassa, kasvanuterämaassa ja käynyt kouluavain muutaman kuukauden. Minäluen ja kirjoitan meillä lomakkeet,mutta Pietillä ei ole siitä kompleksia.Minä taas en lue merkkejäjuoksevan poron korvasta.Isäni joskus kysyi, mistä me oikeinkeskustelemme. Kysyin keskusteleekohän, germanistiikanprofessori, äitini kanssa germanistiikasta.Ei kuulemma.Meillä on Pietin kanssa lämmintäja mukavaa yhdessä. Käytämmepaljon huumoria ja vaikkase onkin meillä erilaista, elämäsujuu silti, emmekä riitele.Jossain vaiheessa taisimmekumpikin kaivata omanlaistakumppania, että olisi tullut paremminymmärretyksi. Kaikissaavioliitoissahan on omat haasteensa.Jos meillä on joskus vaikeaa,ainakin minua auttaa, kun voiottaa syntipukiksi kulttuurieroneikä toista ihmistä. Olen aina kunnioittanutPietiä ja hänen kulttuuriaan,ja se on suhteemme onnistumisenperusta.Pieti on käynyt Helsingissä vainkerran. Minä olen liikkuvainen.Käyn kesäisin Lohjanjärven rannallaja työn takia matkustan ulkomailla.Olen sopeutunut hyvin, muttalapset ovat joutuneet kahdenmaailman väliin. Piipari-Matti onkasvatettu kolmevuotiaasta poromieheksi.Miehet varoittivatminua houkuttelemasta poikaalukemaan, eikä se koskaan häntäole kiinnostanutkaan. Nytkin hänon metsässä isänsä kanssa. Annion kevään abiturientti ja minunlaillani avoin kaikelle.””Lydia Heikkilä:Luen Mattia ilman sanojaJo Turun yliopistossa poliittistahistoriaa opiskellessani kilpailuhenkinenilmapiiri kyllästyttiminua. Olen arjen ihminen.Opintojen lopulla tulimme Hettaanvaeltamaan ja hillastamaan.Juhannuksena hotellissa yksi poromiestuli pöytääni tarinoimaan.Kuten Matin isäkin pojastaansanoi, koulu ei ole häntä päässytpilamaan, mettäihminen. Aluksituntui ihmeelliseltä kulkea Matinmatkassa luonnossa, että sillä tavallavoi nykyaikana vielä elää.Vielä 1980-luvun lopussa Lapissameni hyvin. Kaikkialla rakennettiinja valtio maksoi 28 prosentinsyrjäseutulisää. Sain koulustaopinto-ohjaajan paikan japoronlihan hintakin oli korkealla.Rakensimme Matin kanssa talon ja1992 ja -93 syntyivät Nillá-Máhtteja Áslak.Sain työtarjouksia yliopistolta,mutta halusin olla lähellä lapsia.Onneksi kotona tehtäviä asiantuntijatöitäon riittänyt. Olen tutkinutluontaiselinkeinoja ja laatinuterämaaselvityksiä.Kuulen lähipiirissä koko ajan poromiestenarjesta. Minusta on tullutjonkunlainen tulkki kahden erilaisenmaailman väliin. Saamelaistentodellisuus on aika kaukana viranomaistensäädöksistä. Väittelinjoulukuussa poronhoidon asemastaluonnonkäytön hallinnassa.Meillä on Matin kanssa hiljainensopimus, ettemme puututoistemme töihin. Emme ylipäätäänjuurikaan keskustele. Luemmetoisiamme ilman sanoja,päänsisäiset asiat jaan kavereidenkanssa. Olikin aika yllätys, ettäMatti istui väitöstilaisuudessanikolme tuntia. Kyllä hän varmaanjollakin tavalla arvostaa työtäni.Puhumme kotona suomea, pojatlukevat koulussa saamea. PidänMatissa siitä, että hän on luonnollisenfyysinen hahmo. Ulkotöissähän on säilynyt miehenä,täällä naisten ja miesten välillä onvielä ero.Saamelaismies vaatii paljon liikkumatilaaeikä sopeudu aikatauluihin.Naisen on oltava toimelias,pitää arki pystyssä ja vastata lapsista.Tämä ei ole mikään tasa-arvonihannepaikka. Toisaalta monisaamelaismies on hyvin huumorintajuinenja osoittaa hellyyttämutkattomasti.Suhteemme toimii, koska minullaon ollut töitä, olen sopeutuvainenenkä ota asioita henkilökohtaisesti.En voisi enää palatakaupunkiin. Eihän Helsingin melussavoi edes ajatella.” n27