3/2011 - Fingrid

KiikarissaLinnunradan allaAamulla sataa ensilumen. Sepeittää metsän pohjan ja laskeutuukuusten oksille valaistenlyhyttä päivää. Sitten kirkastuu,edessä on ensimmäinen kunnon pakkasyö.Istun lammen rantakalliolla ja odottelenyön tuloa. Viimeiset auringonsäteetsytyttävät puiden latvuston oranssinpunaiseenhehkuun, sitten hämärähiipii metsään. Varjot tummuvat hitaasti,mutta uusi lumi hohtaa kivilläja kannoilla. Vaikka silmät tottuvat väheneväänvaloon, maailma muuttuutoiseksi: mielikuvitus asuttaa varjojenumpimielisen mustan olennoilla, joitaei päivännäöllä tapaa.Lopulta illan viimeinen kajo sammuuja taivaalle syttyvät ensimmäisettähdet. Laskeudun kuusikon pimeyteen,jossa jokaisen askelen paikka onkatsottava tarkasti. Vielä hetki ja yllänion huikea tähtikatto, jonka halkaiseeLinnunradan kirkas vyö. Korkeidenkuusten latvat kurkottavat mustinasitä kohti muodostaen kehän, jonkakeskellä on mittaamattomien aikojentaakse antava aukko.Näen tähtiä, joiden valo on lähtenytmaata kohti miljoonia vuosia sitten.Jotkut niistä ovat ehkä jo sammuneet,mutta ovat näkyvissä vielä pitkälle tulevaisuuteen.Niin pitkälle, ettei ihmistäole enää olemassa.Ajatus on huimaava, mittasuhteetovat huimaavia ja pimeässä hohtavientähtien lukumäärä mykistävä. Ja siltinäen maailmankaikkeudesta vain pikkuruistakinpienemmän osan. Eikä siitäole kauan, kun luulimme maapallonolevan kaikkeuden keskus.Ihmiset ovat aina katsoneet yötaivaalle,nimenneet tähtiä ja tähdistöjä,kirjoittaneet niihin myyttinsä ja suunnistaneetniiden mukaan matkoillaan.Esi-isämme ovat tunteneet taivaankannenkierron Pohjannaulan ympärija nähneet Joutsenen johdattavansyksyisen muuttolintujen virran pitkinLinnunrataa. Kumpikin muinaissuomalaistenpyhistä eläimistä, niin karhukuin hirvi, on ”synnytelty Otavaisenolkapäillä, taivaan tähtien seassa”.Kuuttoman yön pimeydessä, huikaisevankirjokannen alla on helppo antautuaajatustensa vietäväksi. Mikäänei ole niin kuin päivällä. Pakkanenpaukahtaa terävästi kelossa, sittenon taas hiiren hiljaista. Se korostaakuuloaistin tärkeyttä pimeän tehdessäsilmät lähes hyödyttömiksi. Ihminenkutistuu kokoisekseen, aistienvajavaisuus on kouriintuntuvaa. Minuthaistetaan ja jokainen askeleni kuullaan,mutta minä voin vain aavistella,mitä ympärilläni tapahtuu. Näen tähtienkirkastaman taivaan ja sitä kohtikurottavat kuusten latvat, kaikki muuon mustaa pimeyttä.En pelkää pimeää, eikä täällämetsän keskellä ole mitään pelättävääkään.Silti pimeys nostaa joskuspintaan pelon häivähdyksen. Se eikohdistu mihinkään, on vain voimakas,selittämätön tunne, ehkä perimässänioleva muisto ajoilta, jolloin esi-isänikyyristelivät nuotiopiirissä pimeydenvoimien kiusattavina. Tunne tulee jostainkaukaa ihmisen historiasta.Olemme päiväeläimiä, pimeys onmeille vierasta ja turvatonta. Hetkellinenpelonpuistatus on helppo selittääpois, se katoaa ja tilalle tulee rauha.Kiire ja sälä karisevat, ajatukset hakeutuvatluontevasti kaiken alkuun jaomaan olemassaoloon tällä pienellä,elämää pursuavalla planeetalla, jokakiertää tähteään kylmän avaruudenyhdessä kolkassa. Ne tiivistyvät siihenihmeeseen, että näin on sattunut käymään,että tyhjyydestä ja tomusta onsyntynyt juuri tällainen aurinkokunta.Että kaikki se, joka minua ympäröi,on kehittynyt vuosimiljardien saatossajuuri tällaiseksi. Että olen tässä jakatselen ylleni levittyvää muinaisuutta– valoviestejä aikojen takaa. ■Lehtemme kolumnisti Heikki Willamo on karjalohjalainen valokuvaaja,kirjailija ja toimittaja. Hän on julkaissut useita luontokirjojaniin lapsille kuin aikuisille; viimeisimpiä teoksia ovatHirven klaani (Otava 2005), Pyhät kuvat kalliossa (yhdessä TimoMiettisen kanssa, Otava 2007), Huuhkajavuorella (yhdessä LeoVuorisen kanssa, Maahenki 2008) ja Viimeiset vieraat – elämääautiotaloissa (yhdessä Kai Fagerströmin ja Risto Rasan kanssa, Maahenki 2010).Heikki Willamon erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat eteläsuomalainen metsäluonto,pohjoinen kalliotaide ja eläimiin liittyvät myytit.FINGRID 3/2011 | 37