Taiteen paloa - Juupajoki

Taisto Toivosen ja Seppo Syrjän yhteisnäyttely
Tampereella
Vanhan kirjastotalon
Emil-salissa
25.11–21.12
2005

TASI JA SEPPO
Tampereen palolaitos oli paikka, ja aika oli maaliskuu
1951, kun kahden miehen elämänpyrkimykset ja sattumukset
johdattelivat heidät tapaamaan toisensa. Ja heti
myös spontaaniin ystävyyteen, joka yhä jatkuu. Oli ikäero ja
toisaalta ei ollut. Kalenterin mukaan Taisto Toivonen oli (on)
yhdeksän vuotta vanhempi, mutta “poikina” he olivat saman
ikäiset, jos pojalla tarkoitetaan sellaista miessuvun alalajia,
jonka ikä on pysyvä, koska sen ilmentymä, poikamaisuus,
usein säilyy harmaapartaiseen vanhuuteen saakka. Poikamaisuutta,
siihen liittyvää huumoria, alttiutta “hulluntemppuihin”
palokunnassa oli paljonkin. Ja kilpailuhenkistä liikunnallisuutta.
Siinäkin mielessä kaverukset olivat osuneet
juuri oikeaan työpaikkaan, että näistä edellytyksistä yleensä
syntyy hyviä palomiehiä.
Oli kyllä muitakin syitä siihen, että miehet, kumpikin
tahollaan, olivat päätyneet pyrkimään juuri palokuntaan.
Ehkä tärkein niistä oli poikkeava työaika. Työtuntien
määrä viikossa oli kyllä korkeampi kuin missään muualla,
mutta koska työvuorot kestivät aina koko vuorokauden,
myös vapaavuorot olivat pitkiä, jotkut jopa kahden vuorokauden
pituisia. Ja tämä sopi taiteilijalle, joka näin saattoi
keskittyä pitkäjaksoisempaankin työskentelyyn.
Toinen, vielä ratkaisevampi syykin oli olemassa: Taiteellinen
kunnianhimo saattoi pysyä puhtaan tinkimättömänä,
kun ei tarvinnut ajatella työn mahdollista rahaksimuuttoarvoa.
Ei edes Taisto Toivosen, jolla jo siinä
vaiheessa oli kasvava perhe - se pärjäsi, kun budjetti ja elintaso
asetettiin palomiehen kuukausipalkan mukaiseksi.
Seppo Syrjällä ei palokuntaan tullessaan ollut vielä perhettä,
mutta tähtäys oli sama: tulla taiteilijaksi. Kynät
ja pensselit olivat jo olleet kädessä ennen sotaväkeen menoa
ja ABC-piirustuskoulu suoritettuna. Hän oli lainaillut
anatomiankirjoja ja jäljentänyt niistä yksityiskohtia, imenyt
värivaikutelmia ja tutkinut sommitelmia taidekirjoista.
aikoihin TaistoToivosella oli jo ensimmäi-
Tapaamisen nen yksityisnäyttely Tampereella kaupunginkirjaston
näyttelysalissa. Näyttely menestyi hyvin, oli kävijöitä ja julkisuutta,
mutta vain yksi työ myytiin. “Minun omakotitaloni
taisi jäädä pieneksi”, sanoi Tasi eräälle taiteilijaystävälleen,
jonka näyttely oli myyty lähes tyhjäksi ja joka niillä rahoilla
oli rakentanut itselleen omakotitalon. Sen yhden työn näyttelystä
osti Tampereen kaupunki. Kaupungin suuntaan oli
muutakin menestystä, kun taiteilija voitti toisen palkinnon
Nekalan lastentalon seinämaalauskilpailussa.
Kesällä 1951 kaverukset
jo maalasivat
telineet vierekkäin
Tampereen lähinäkymiä.
Sepolle se oli
perustavaa oppimisen
aikaa. Työ itsessään
opetti, ja tarpeen tullen
oppi tuli kaverilta
vierestä. Tasi oli
erinomainen opastaja,
koska hän ei ottanut
opettaja-auktoriteetin
roolia, vaan oli alusta
alkaen kaveri, teki
omaa työtään, mutta
siitä ikään kuin sivuun
vilkaisten neuvoi teknillisen ratkaisun, jos ongelma oli pysäyttänyt
viereisen pensselin.
Palokuntakin suosi taiteilijoitaan, se luovutti heille vanhan
käytöstä jääneen mankelihuoneen työtilaksi. Nyt
oli mahdollista tehdä jotakin myös työaikana, normaalien
päivätöiden jälkeen. Piirtäminen hiilellä ja lyijykynällä soveltui
siinä tilassa parhaiten. Hälytyskello oven päällä antoi
joskus äkkilähdön.
Seuraavana kesänä maalausretkille liittyi mukaan kolmas
tärkeä “persoona”. Se oli Puck, “satapiikkinen”
itävaltalainen moottoripyörä, laatukone, joka nöyrästi ja
luotettavasti vei maalarikaverukset kohteisiin pitkin Pirkanmaata
ja kauemmaksikin. Tasi, pyörän omistaja, istui
ohjaussarvissa, takana istui Seppo maalauspohjat ja kahdet
telineet selkään sidottuina. Entä muut tarvikkeet, mihin ne
oli sovitettu? Evästäkin täytyi olla. Kahvia termospullossa?
Valokuvaa ei taida olla, mutta matkaan päästiin ja maisemat
vaihtuivat. Jotkut siirtyivät kankaalle. Se oli maisemamaalauksen
myöhäistä kulta-aikaa, maiseman tutkimista enemmän
kuin sen maisemallisten arvojen valikoivaa esittämistä.
Tähän maisemanäkemykseen liittyi myös se, mitä nykyisin
sanotaan ympäristöksi. Jossakin ruskarinne häikäisi värikkyydellään
- silloin naturalistinen kauneuskokemus sai antautua
väkeville pensselinvedoille. Jossakin maisema näytti
rujot piirteensä, usein ihmisen yritteliäisyyden muistomerkkinä:
hylätty puhkikattoinen sahalaitos tai sementtivalimo,
sortunut kivinavetta.
Kesälomallaan Seppo oli Putkilahden maalauskurssilla,
opettajinaan Eva Cederström ja Unto Koistinen.
Joskus vuosikymmenen puolivälissä Tasin moottoripyörä
vaihtui Wartburg-autoon, ja maalausmatkat pitenivät. Tavoitettiin
Itä-Suomen näkymät: Ilomantsi, Pielisen seudut,
Kuhmo, Suomussalmi. Ainakin kahtena kesänä kaverukset
tekivät sinne parin viikon reissun. Noihin matkoihin, ja
moniin muihin, liittyi myös luontoihmisten vaeltelua telttavarustuksen
kanssa. Metsässä Tasi oli elementissään, hän
muuttui melkein maahiseksi. Hän sai ikään kuin ylimääräisiä
aisteja, kuuli ääniä joita muut eivät ensin kuulleet ja vastasi
niihin jollakin animaalisella kähähdyksellä tai vihellyksellä
ja usein sai aikaan keskustelua eläinkunnan kanssa. Luonto
näytti heille myös ylivoimaista väkevyyttään. Kerran telineet
olivat pystyssä erämaajoen rannalla. Siinä raju trombi yllätti
heidät. Jättiläismännystä putosi reiden paksuinen oksa, iski
Tasin tainnoksiin ja maalaustelineen sirpaleiksi. Teltta löytyi
rannassa makaavan tukin alle tilkittynä.

Taisto Toivonen
on taiteellinen monilahjakkuus ja koko olemukseltaan taiteilijan
prototyyppi. Mies on perusmusikaalinen, mikä ilmenee
paitsi ilmeikkäässä laulussa, ennen kaikkea hänen rytmitajussaan.
Nuorena hän paljonkin ilmensi itseään liikunnalla,
ja joskus näytti kuin hänen ruumiissaan olisi ollut ylimääräisiä
niveliä. Jo kymmenvuotiaana hän oli esiintynyt taitovoimistelijana
ja myöhemmin kehittänyt itselleen monipuoliset
hauskuttajan taidot. Hän imitoi, steppasi, teki taikatemppuja,
heitti voltteja, lauloi ihmisten ja omaksi ilokseen. Pikkupoikana
hän esiintyi Näsijärveä kyntävällä laivalla ja herätti
niin paljon ihastusta, että joku aina pani lakin kiertämään.
Ja ihme ja kumma, tämä synnynnäinen lavataiteilija oli myös
hyvä piirtämään. Ja koska silloin ei ollut Sorin sirkusta, juuri
näitä piirtäjän taitojaan hän rupesi kehittämään pitemmälle,
ensin Tampereen työväenopistossa.
Sota tuli väliin, sen päätyttyä harrastus jatkui ja tähtäsi
yhä määrätietoisemmin taiteilijan uralle. Vuonna 1949
hänet ensiyrityksellä hyväksyttiin Suomen taideakatemian
kouluun. Sen päätettyään hän kiinnittyi vakituiseen työhön
palomiehenä, mutta vapaapäivinään ja työvuoroja vaihdellen
hän opiskeli vielä ylimääräisen vuoden grafiikan ilmaisua ja
tekniikoita Aukusti Tuhkan johdolla. Niinpä öljymaalausten
lomaan, kuin tulevaa ennakoiden, Taisto Toivosen piirtimestä
alkoi yhä enemmän syntyä myös grafiikan lehtiä.
Aikaisemmin mainitun laajan yksityisnäyttelyn ohella
Taisto Toivosen työt alkoivat olla hyvin esillä arvostetuimmissa
valtakunnallisissa näyttelyissä kuten Suomen
taiteilijaseuran vuosinäyttelyissä ja Nuorten näyttelyissä.
Vuonna 1953 tuli toinen palkinto valtion taidekilpailussa maalauksilla
Hylkyveturit ja Värjäämö. Seuraavana vuonna töitä
oli jo esillä Moskovassa ja Leningradissa. Samana vuonna
hän teki ensimmäisen opintomatkansa Pariisiin. Vuonna
1956 hänen työnsä olivat mukana Suomen taiteilijaseuran
kiertonäyttelyssä Saksan liittotasavallassa.
1970-luvulle tultaessa Taisto Toivonen oli jo muuttunut tunnusomaisesti
graafikoksi. Tässä ominaisuudessa hänen
työnsä, erityisesti puupiirrokset, kiersivät monissa kansainvälisissä
näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Hänet nähtiin
erityisen suomalaisena taiteilijana, josta sai vaikutelman, että
hän oli täydellisesti yhtä suomalaisen materiaalinsa puun
kanssa. Ja sitä hän olikin, itse asiassa jo 1950-luvulla. On
vaikea kuvitella suomalaisempaa hahmoa ja suoritusta kuin
on vuonna 1956 tehty Vaivaispoika, kaksinkertaisesti materiaalinsa
kertova luterilaisuuden ikoni, käsi armon oppiin
koukistuneena. Toinen ja toisenlainen kotimme seinällä kestävä
myöhempi mestariteos on Omakuva vuodelta 1979. Jos
Vaivaispoika on kulttuurinen merkki ja symbooli, Omakuva
on koskettavan henkilökohtainen, sieluntila, jossa kasvojen
yläosan, erityisesti silmien ylle vedetty viivaverho paljastaa
ja peittää. Kuva näyttää jotakin mitä ei saisi näyttää, mutta
kun on taiteilija, täytyy näyttää. Sekin hetki kun on pysähtynyt
kahdenkeskisyyteen itsensä ja olemisen kokemuksensa
kanssa. Lähes järkyttävän merkityksen saa pystysuunnassa
poikki posken putoava viiva. Se ei ole kyynelvako, sillä ei
ole yhteyttä kasvojen anatomiaan. Silti se selittämättömällä
tavalla on oikeassa paikassa ja sielullistuu siinä niin kuin
maanrailo Oriveden kirkon alttaritaulussa.
Vuonna 1958 Tampereella syntyi seitsemän miehen taiteilijaryhmä,
johon Taisto Toivosen lisäksi kuuluivat Erik
Ehnroth, Pentti Hartelin, Unto Hietanen, Kimmo Kaivanto,
Gunnar Pohjola ja Seppo Syrjä. Ryhmän keulahahmo ja tunnetuin
taiteilija oli Erik Ehnroth, hänen mukanaolonsa antoi
sille näkyvyyttä ja painokkuutta. Ryhmällä ei ollut muuta
ohjelmaa kuin nuorekkuutensa, ellei sitten ohjelma ollut
Ehnroth, joka epäilemättä oli vaikuttanut useaankin itseään
nuorempaan maalariin Tampereella, myös Taisto Toivoseen.
Ryhmän seuraavan näyttelyn miehitys muuttui. Erik Ehnroth
ei ollut enää mukana, eikä Seppo Syrjä, joka oli pestautunut
Gummeruksen graafikoksi ja muuttanut Jyväskylään.
Luontainen teknillinen osaaminen johdatti Taisto Toivosen
soveltamaan ammattitaitoaan poikkeuksellisen laaja-alaisesti.
Hän teki seinämaalauksia monumentaalisessa mittakaavassa,
mm. Tampereen palolaitoksen tiloihin kaikkiaan
kolme suurta seinämaalausta. Hän teki ex libriksiä ja lähetti
humoristisen kekseliäitä joulupostikortteja ystävilleen. Hän
teki kuvituksia ja jopa päivänpiirroksia lehteen, myös kirjanpäällyksiä,
kun hänen ystävänsä Seppo Syrjä kustantajan
edustajana tilasi häneltä päällyksen kahteen Timo Mukan
kirjaan.
Vuonna 1976 Taisto Toivonen jäi eläkkeelle palokunnasta.
Mutta taiteen tekeminen jatkui. 1980-luvun
suursaavutus oli pitkäaikaisen keskittymisen vaatinut suuri
takautuva puupiirrosten näyttely Düsseldorfin kaupunginmuseossa.
Sen jälkeen iskivät sairaudet ja taiteellinen työskentely
vähitellen lakkasi.

Tyrväätä, syntymäpitäjäänsä ajatellen Taisto Toivonen
lahjoitti vuonna 1990 graafisen tuotantonsa kaikki arkistolehdet
Vammalan kaupungille.
Taisto Toivosen arvostus Suomessa ei tehnyt hänestä
suurta kansallista edustustaiteilijaa, mutta arvostuskuopassa
hän ei ole ollut koskaan. Osittain se on ollut luonnekysymys.
Taiteilijan täytyisi osata tulla vähän itsekin esiin
ja myös myydä töitään, mutta se kyky Taisto Toivoselta on
puuttunut. Hän, reipaskäytöksinen mies, ujosteli, jopa vähän
kiusaantui, kun joku oireili siihen suuntaan, että haluaisi
ehkä ostaa jonkin työn. Olisi tarvinnut määrätä hinta... Tasi
valitsi mieluummin taloudellisesti niukan elämän palomiehenä.
Mutta taideinstituutiot, kuten museot asiantuntijoineen
noteerasivat hänet aina. Esimerkiksi päämuseossamme Ateneumissa
on 14 Taisto Toivosen työtä. Vuonna 1979 hän
sai valtion kolmivuotisen taiteilija-apurahan ja sen jatkoksi
valtion taiteilijaeläkkeen, joka alkuperäisen tarkoituksensa
mukaisesti annettiin hänelle arvonosoituksena, ei sosiaalisin
perustein, joka on toinen käytetty myöntämisperuste.
Seppo Syrjä
Alkukehityksen jälkeen myös Seppo Syrjän julkitulo maalarina
oli enemmän kuin lupaava. Ennen 1950-luvun
puoliväliä hänen työnsä alkoivat olla esillä Tampereen taiteilijaseuran
vuosinäyttelyissä ja myös valtakunnallisissa, asiantuntijajyryn
kokoamissa Nuorten näyttelyissä. Ehkä tärkein
menestys oli se, kun hänen kaksi työtään hyväksyttiin Suomen
Taideakatemian kolmivuotisnäyttelyyn. Sitten, vuonna
1961, hänet houkuteltiin uuteen vakituisesti palkattuun ammattiin.
Hän jättäytyi pois palokunnasta ja siirtyi kirjankustantajan
palvelukseen, aluksi mainosgraafikoksi. Hän perehtyi
nopeasti ja saavutti menestystä mm. julistetaiteilijana. Kaksi
kertaa hänet palkittiin vuoden parhaasta kirjajulisteesta, aiheina
Henry Millerin teokset, joita ilmentämään hän oli luonut
voimakkaasti aistillisen punahehkuisen värimaailman. Hän
suunnitteli myös Henry Millerin kirjojen kansilehdet. Varsinaisen
“virkatyön” ohella kirjanpäällysten suunnittelusta, jota
hän teki iltatyönään, tulikin hänelle pitkäksi aikaa kiinnostavin
ja samalla vapain taiteellisen työn laji. Siinä sai, aiheesta riippuen,
toteuttaa myös maalausta läheneviä ideoitaan, jotka hän
Tampereella saadun hyvän alun jälkeen oli joutunut jättämään
taustalle, ehkä kuitenkin siellä vaikuttamaan.
Työt ja vastuu Gummeruksella lisääntyivät. Hän toimi
jonkin aikaa mainospäällikkönä, sitten graafisen osaston
päällikkönä vastaten kaikesta kirjasuunnittelusta, paljolti
myös painotekniikasta, joka siihen aikaan koki suuria muutoksia
ja johon hän teknillisesti taipuvaisena joutui ensimmäisten
joukossa perehtymään.
Viidentoista vuoden työn ja kokemuksen jälkeen Seppo
Syrjä oli kaikkeen kirjaan liittyvään perehtynyt
huippuammattilainen ja sellaisena hänet vuonna... kutsuttiin
Kustannusosakeyhtiö Otavan ateljeepäälliköksi. Työ
oli ilmeisesti kuitenkin enemmän organisointia kuin omaa
taiteellista työtä, ja hän alkoi varsin pian suunnitella maallemuuttoa
ja ryhtymistä vapaaksi taiteilijaksi.
Toinen syy oli se, että hän halusi viedä kasvavan perheensä
maaseudulle. Niinpä hänestä tuli ylöjärveläinen. Hän
rakensi perheelleen sopivan talon ja sinne itselleen sopivan työhuoneen,
jossa käynnisti jälleen kirjankansien suunnittelun eri
kustantajille sekä kirjojen kuvitukset. Yhtenä mieluisimmista ja
vaativimmista töistään hän kuvitti mm. Veikko Huovisen Kootut
teokset. Tämän
kaltaiset työt alkoivat
yhä enemmän tehdä
hänestä piirtäjää. Ja
yhä rennommalla
otteella ja yhä selvemmin
pilapiirtäjää,
sillä hänellä oli siihen
rooliin tarvittava
yhteiskunnallinen
kiinnostus, joka alkoi
tuottaa myös poliittista
satiiria. Enemmän
kuin satiirikko hänessä
ilmeni kuitenkin
humoristi.
vuoden ajan hän piirsi Suomen Kuvalehden si-
Runsaan vuille, enemmän kuvittajana, koska viikkolehden toimitusluonne
aiheutti sen, että parhaat ajankohdasta syntyneet
ideat ehtivät “vanhentua” ennen lehden ilmestymistä. Koska
päivänpiirros silloin kiinnosti enemmän, hän siirtyi Iltasanomien
piirtäjäksi. Siinä “virassa” hän toimi viisi antoisaa
vuotta, mutta sitten alkoi kotimaakunnan valtalehti tuntua
parhaalta foorumilta. Aamulehden kanssa syntyi sopimus,
jota joustavin puhein noudatetaan edelleen. Suhde on Sepolle
mieluinen, koska siihen liittyy myös henkilökohtaisen
kontaktin mahdollisuus.
Nyt, Aamulehden aikana, Seppo Syrjä on osallistunut
lukuisiin kansallisiin pilapiirrosnäyttelyihin, sekä
eurooppalaisille pilapiirtäjille suunnattuun näyttelyyn, joka
järjestettiin Bonnissa Saksan jälleenyhdistymisen kunniaksi.
Näyttelyn parhaiksi arvioidut piirrokset julkaistiin kuvateoksena,
jonka valikoimassa Seppo on mukana ainoana
suomalaisena. Korkeakoskella, vanhassa kotikylässään olevassa
Koskenjalan museossa Sepolla on ollut useita, osaksi
takautuvia yksityisnäyttelyjä.
Taiteilijan roolissa on se hyvä puoli, että työstä ei välttämättä
joudu eläkkeelle. Koska Seppo Syrjän piirrin
yhä tottelee silmää ja ajatusta ja koska piirtäjän roolissa on
oltava valppaana ja kaikkea tiedonvälitystä seurattava “sillä
silmällä”, hän voi yhä 75-vuotiaana olla lähimain samassa elämänasennossa
kuin parhaassa miehuudessaan. Ja aina on
nuoruuskin mukana ja muisteltavissa, varsinkin silloin, kun
viidenkymmenenviiden vuoden takaa periytynyt läheinen ja
elämäänkin vaikuttanut taiteilijakaveri soittaa ja sanoo: “Sulla
oli tänään hyvä piirros.”
Teksti Jaakko Syrjä