Lataa ote kirjasta PDF-tiedostona

Terttu Junttila
Muistelmia taiteilijaisästäni
Einari Junttilasta

Muistelmia taiteilijaisästäni Einari Junttilasta
© Terttu Junttila
Ulkoasu: R. Penttinen
Kustantaja: Mediapinta, 2009
ISBN 978-952-235-149-4
4

Sisällys
Alkusanat......................................................................... 7
Pienestä pitäen piirtämässä.............................................. 9
Oopperaa ja maalaamista............................................... 18
Maalausmatkoja luonnossa............................................ 21
Perhe-elämää.................................................................. 24
Luonnon lapsi................................................................ 28
Kotipirtistä evakkoon..................................................... 31
Joulu evakkona Ruotsissa.............................................. 35
Kotipirtin elämää........................................................... 39
Köyhä vai rikas.............................................................. 51
Vaikeita aikoja ja huolia................................................. 55
Vierailevia tähtiä............................................................ 57
Kotiaskareita.................................................................. 66
Maskotti ja musiikki...................................................... 68
Erakkoelämää................................................................. 72
Taiteilijan suhde kasvien maailmaan............................. 75
Luonnon kukkaniityt...................................................... 80
Lapsuusjouluni............................................................... 83
Elämää musiikin ja taiteen maailmassa......................... 88
Naurua ja tanssia............................................................ 94
Einari ja kurki................................................................ 97
Lohduton näkymä luonnossa......................................... 99
Viimeiset vuodet.......................................................... 101
Loppusanat................................................................... 104
Terttu Junttilan päiväkirjasta........................................ 108
5

Alkusanat
Einari Junttila (1901–1975) on Suomen tunnetuimpia lappilaismaalareita.
Hän oli syntyperäinen kittiläläinen, itseoppinut
lyyrinen realisti, joka tunnetaan nimenomaan akvarellistina,
mutta joka maalasi myös öljyväri- ja pastellitöitä.
Hän oli vanhin Kittilän tunnetuista taiteilijoista, kutsumukselleen
uskollinen, herkkä Lapin luonnon tulkitsija. Einari
Junttila eli koko elämänsä Kittilässä ja hänen jalkapatikassa
tekemänsä maalausmatkat ulottuivat lähituntureilta Pallaskeroille
ja aina Kilpisjärvelle saakka sekä myöhemmin
Norjan tuntureille. Hän elätti 9-henkisen perheensä siveltimellä.
Einari Junttila aloitti maalaamisen jo lapsena, kymmenvuotiaana.
Hän maalasi tuntemattomana 20 vuotta, kunnes
hänet sattumalta löysi turistimatkalla ollut saksalainen
taiteentuntija Günther Thaer 1930-luvun alussa. Thaer vei
osan tauluista Saksaan, jossa eräs johtava taidelehti kirjoitti
loistavat arvostelut Lapin erämaasta löytyneestä taiteilijasta.
Einari Junttila oli mukana Suomen kansallistaiteen
maailmannäyttelyssä, joka kiersi vuonna 1934 Saksassa;
Düsseldorfissa, Berliinissä ja Hampurissa. Näyttelyssä
Junttilan työt olivat esillä Väinö Aaltosen veistoksien sekä
Werner Holmbergin, Fanny Churbergin, Albert Edelfeltin,
Akseli Gallen-Kallelan, Eero Järnefeltin, Marcus Collin ja
Tyko Sallisen töiden kanssa. Tämän jälkeen Einari Junttilan
näyttelyt Helsingissä saavuttivat menestystä. Talvisota,
sekä sitä seuranneet sotavuodet kuitenkin keskeyttivät osittain
kulttuurin kehityksen Suomessa ja huomio kiinnittyi
rintamalle, jonne taiteilija myös joutui.
Taiteilija viihtyi samoillen tuntureilla, yksinäisyydessä,
maalaten Lapin maisemia ja ihmisiä yli 60 vuotta aina kuo-
7

linpäiväänsä saakka. Museossa on nähtävänä myös hänen
viimeisenä elinpäivänään maalaamansa taulut. Taidemuseo
on Einari Junttilan koti- ja taideympäristö, jonka hän rakensi
sodan jälkeen uudestaan 1930-luvun lopulla rakentamansa
talon perustuksille. Museo on Kittilän keskustassa Sammontiellä.
Maalauksia on taidemuseossa esillä huomattava
määrä. Einari Junttila oli lahjakas pianisti, joka soitti myös
urkuharmoni, hanuria, kitaraa ja viulua. Museossa on nähtävillä
vanha nuottiarkku, jossa on nuotteja aina 1800-luvulta
alkaen.
Einari Junttilan synnyinkoti Kittilässä.
8

Pienestä pitäen piirtämässä
Isä aloitti piirtämisen jo sylivauvana. Se oli verissä jo ennen
kuin hän oppi puhumaan ja kävelemään. 1800- ja 1900-luvun
vaihteessa äideillä oli tapana pitää nuorimmaistaan mukana
naapurissa pistäytyessään. Niinpä vanhan kanttorilan
Matilda otti nuorimmaisensa, lähes 44-vuotiaana synnyttämänsä
Einari-pojan, ja lähti kylille.
Sama toistui aina: asettaessaan lapsensa lattialle tämä
kontata kolisteli uunin hiilille, otti hiilen uunista pienoisiin
lapsenkäsiinsä ja alkoi piirtää koukeroita lattialle. Tätä mallia
jatkoi kotona, se oli hänen tapansa.
Eräänä päivänä Matilda-äiti antoi nuorimmalle lapselleen
kynän, jota Einari-poika käytti ahkerasti. Paperin puuttuessa
Einari käänsi penkkejä nurin ja piirsi piirtämistään.
Kanttorilan kamarin seinät täyttyivät pienen pojan piirustuksista.
Tässä vaiheessa Matilda-äiti puuttui puuhaan.
Hän otti pojalta kynän ja piilotti sen.
Reilun vuoden iässä Einari ei osannut vielä puhua – piirtää
kyllä. Heti aamun valjettua alkoi kynän etsintä. Kun
kynää ei löytynyt, sanoo hän äitinsä suureksi yllätykseksi:
”penna kavonnu”. Äitinsä riemastui pikku- Einarinsa puhumisesta
niin, että antoi kätköstään piilottamansa pennan ja
pahvia ja antoi lapsen piirtää.
Piirtämistä riitti aamusta iltaan. Tästä eriskummallisesta
piirtäjäpienokaisesta puhuttiin vanhojen ihmisten kertoman
mukaan sen ajan (1902) Kittilässä.
Erään kerran yritin Einari-isääni saada kertomaan lapsuudestaan.
Kun olin kolmisen vuotta vanha, hän innostui
kertomaan minulle siitä. Samueli-isä ja Matilda-äiti ottivat
Einarin mukaansa kylän juhlatilaisuuteen. Salissa oli pitkä
pöytä, johon oli katettu kahvikuppeja ja leivonnaisia. Isän
ja äidin lähtiessä noutamaan kahvia pöydästä he jättivät Ei-
9

Einari Junttilan isoisän Juho Samuel
Junttilan (1835-1906) hautajaiset.
Mustiin puettu 5-vuotias Einari seisoo
arkun jalkopäässä äitinsä edessä.
narin istumaan yksin penkkiin, jonka ympärillä istui huivipäisiä,
vanhoja kylän naisia juhlamustissaan. Einari kertoi,
kuinka naiset puhuivat pojasta ja äidistä: ”Tuommoisen
vanhan naisen vaimoksi otti kanttori. Ja katsokaa tuota
poikaa, tuommoinen pieni käppyrä. Hyvä, että puhumaan
viimein alkoi. Tuommoisia niistä tulee, kun nuin vanhana
lapsen tekee. Kanttori olisi saanut nuoria talon tyttöjä, mutta
tuommoisen otti...” Huivipäämummot olivat pelottavan
vihaisia. Muistellessaan Einari pysähtyi maalamasta taulua
ja sanoi mietteissään pensseli kädessään: ”Uskotko, Terttu,
että ne olivat kateellisia Matilda-äidilleni? Kaikkihan he
toivoivat aikoinaan tyttäriään nuorelle Samueli-kanttorille,
ja Samueli ottikin 15 vuotta itseään vanhemman.” Matilda
oli lähes 44-vuotias, kun synnytti nuorimmaisensa Einarin.
Isäni jatkoi muistelemistaan. Matilda-äiti oli tuonut hänelle
Rovaniemeltä hienon puvun, jossa oli sivulta napitettavat
polvisuojat. Hän oli pettynyt, kun naiset eivät huomanneetkaan
hänen uutta asuaan eivätkä puhutelleet häntä ystävällisesti.
10

Einarin isä ja äiti tutustuivat hattukaupassa. Isä kertoi,
että hänen isänsä oli mennyt Kittilässä hattua ostamaan
Saastamoisen kaupan myyjättäreltä, joka oli vasta Rovaniemeltä
muuttanut. Neito ymmärsi urkumusiikkia, jota oli
salaa kuunnellut kirkossa, kun kanttori iltaisin harjoitteli.
Urkumusiikki heidät yhdisti, hän kertoi.
Isän lapsuus oli onnellinen. Einari tiesi nuorimmaisena olevansa
tärkeä silmäterä äidilleen ja koko perheelleen. Hän
muisteli, kuinka hänen äitinsä toi aina Rovaniemeltä piirustuspaperia
ja kyniä – mieluisia tuliaisia. Oman kertomansa
mukaan hän aloitti maalaamisen noin 8-vuotiaana. Hän sai
suureksi riemukseen joululahjaksi maalauspaperia, oikeat
Tuleva taiteilija Einari äitinsä Matildan
sylissä.
11

pensselit ja vesivärit. Siitä alkoi ahkera maalaamisharrastus.
Hän muisteli kuinka poikatokka sai toistuvasti turhaan
odotella porstuassa; Einari ei leikkeihin maalaamiseltaan
ehtinyt. Tutut leikit poikasten kanssa eivät kiinnostaneet
enää samalla tavalla.
Tuttu näky alkoi toistua. Kanttorilan kamarin nurkassa
ahersi ahkera pieni poika maalaten ja piirtäen maisemia,
ihmisiä, lintuja, vesipuroja, tuntureita ja elämää tunturien
tuntumassa. Vuosien vieriessä maalaaminen vei hänet taidemaailmaan
kokonaan. Matilda-äiti huokailikin: ”Kun ei
tuo minun pikku taiteilija jouda enää syömäänkään maalaamiseltaan.
Ja kohta ovat huoneet täynnä pikku-Einarin
maalauksia.”
Isäni kertoili äidistään aina hyvin lämpimästi. Niin lapsena
kuin nuorukaisenakin Matilda-äiti on puolustanut poikaansa,
kun muut sisaret ovat oudoksuneet hänen ainaista
maalaamistaan. Siihen aikaan työnteko on ollut se, mitä
kunnioitettiin. Einari-poikanen joutui laiskannimeä kantamaan,
kun hän aina vain piirsi ja maalasi taulujaan.
Isä kertoi jo lapsena piirtäneensä eläimiä. Niitä heillä
kotona riitti: lehmiä, lampaita ja sikoja, hevosia tallissa,
kissa ja koira pirtissä. Hän sanoi harmitelleensa, kun eläimet
liikkuivat juuri kun hän oli saamassa maalattua sopivan
kuvan.
Kerran hän taas tapansa mukaan käveli Karjavuomalla
olevaa kärrytietä jokirannalle, hän asetti sinne maalauskamppeensa
ja aloitti vesivärityön. Tunnit kuluivat, ja yö
oli jo tulossa.
Yöaikana oli monesti miellyttävä maalata. Hän tunsi taas
onnistuvansa ja oli onnellisena juuri aikeissaan lopettaa
maalaustaan, kun kuuli miesten ääniä. Ylempänä törmällä
käveli kaksi kittiläläistä isäntää kalavehkeitään kantaen ja
reput selässään. Einari kuuli selvästi kun toinen miehistä
sanoi: ”Onko tämä se kanttoriksi tuleva poika?” Johon toinen
isäntä vastasi: ”Ei tämä ole se kanttoriksi tuleva, vaan
se nuorempi poika, joka niillä vähän epäonnistui. Tuolla se
paperin kanssa juoksee metsiin. Hän kulkee aina papereineen,
ja jotain se piirtää ja maalailee.”
Einari maalasi puhuessaan, oli hyvin vakava ja surul-
12

lisena jatkoi. ”Meillä kävi kanttorilassa vieraita, ja joskus
sellaisiakin, joille Matilda-äiti kertoi hänen maalaamisestaan.
Joskus joku sai mukaansa hänen lapsenottein ja -elein
maalamansa taulun. Se vasta tuntui hyvältä että... Ajatella,
että he haluavat hänen taulunsa viedä kotiinsa.” Näin hän
onnellisen näköisenä kertoi lapsuudestaan.
Kotona kävi taidetta ymmärtäviä vieraita, ja se kannusti
jatkamaan. Hän sanoi, että äitinsä puhui aina niin myönteisesti,
silloinkin, kun ulkopuolelta tuli ilkeää poljentaa ja
ymmärtämättömyyttä. Äiti kannusti aina.
Isäni kertoi, kuinka hän jo pienestä pitäen oppi pitämään
kuolemaa luonnollisena asiana. Oli aivan tavallista, että
kun hän aamulla heräsi, hieroi silmiään ja tallusti kanttorilan
kammarin ikkunalle, oli pihalla ruumisarkkuja. Hän
laski arkkuja ja katsoi, montako lapsen arkkua oli mukana.
Ei hän niitäkään kammoksunut. Hautajaisissa hän oli usein
mukana kanttori-isänsä virrenveisuuta kuunnellen. Kirkossa
piti myös olla koko perhe, melkein joka sunnuntai. Hän
kertoi, että sen ajan tavan mukaan pappilan ja kanttorin
perheet istuivat Kittilän kirkon etupenkeissä, pyhävaatteet
kaikilla päällä. Hän kertoi kerran, että ollessaan poikasena
maalamassa Kittilän kirkkoa maisematauluunsa, yllätti
kauhea ukonilma. Hän meni kirkon alle kellariin ja piti siellä
ukkosta. Yhtään hän ei pelännyt, vaikka oli yksin. Siinä
hämärässä, kirkon alla kellarissa, salamat iskivät ja jyrinä
oli kauhea.
Hän oppi jo lapsena olemaan sinut eri luonnonilmiöiden
kanssa.
Einari oli taas kerran maalaamassa rantatörmällä tutussa
paikassa. Lähistöllä oli hänen isänsä hevosineen heinäpuuhissa.
Einari oli näihin aikoihin kolmetoistavuotias, lapsi
vielä. Siinä maalatessaan vene lipui kaukaa rantaa kohti.
Hän näppäsi lehtiöstään uuden sivun ja rupesi piirtämään.
Veneessä oli ruumisarkku, ja vieressä vainajaa sureva. Toisessa
päässä mies johti venettä melalla perää pitäen. Veneen
keulalla liehui valkea nauha surevan omaisen soutaessa kirkolle
päin. Einari kuvaili tilannetta: ”Piirsin ja painoin väriä
mieleen. Vene lipui hiljaa ohi. Kun surusaattue oli mennyt
ohi, rupesin maalamaan Hautajaissaattue-taulua valmiiksi.
13

Ajattelin, että tästä tulee suruntäyteinen teos: Lintu mietteissään
oksalla, puut vaappuvine oksineen. Tunnelmaa korostavat
suruntummat värit.”
He olivat lappalaisia. Taulu ”Hautajaissaattue” on taidemuseossani.
Samoin hän kertoi taulusta, jonka myös oli
maalannut lapsena ja kirjoittanut taakse: ”Piipunpolttajatunturi”.
”Aina kun menin jalkapatikassa katsomaan Kätkäntunturia,
näin jo kaukaa savun nousevan taas tunturista. Siellä
se Kätkä-äijä taas polttelee piippua”, tuumasin itsekseni ja
maalasin taas ihmetellen mistä savu oikein voi ilmestyä,
sillä lähelle tullessani savu aina katosi. Kätkä on saamenkielellä
ahma. Kutsuin Kätkätunturia aina Piipunpolttajatunturiksi.
Tunturi kun oli, elävä. Levitunturi kuin lähisisar
Kätkätunturin vieressä. Levi oli kuin pyramidi.
Einari-isä jatkoi kerrontaansa tuntureista. Kertoili maalaamisensa
lomassa: ”Tuota Kumputunturia olen jo lapsesta
saakka ihmetellyt, kun olen siellä jalkapatikassa kulkenut.
Se on monelta kantilta erikoinen, niin yksinäinen. Erillään
muista se viihtyy yksinäisyydessään. Yhdeltä kulmaltaan se
on kuin Kilpisjärven Saana-tunturi, kummallinen luonnonoikku.”
Näin isä- Einari kertoi ja kutsuikin Kumputunturia
”Pikku-Saanaksi”. Toiset tunturit ovat kuin sukulaiset
keskenään toistensa lähellä viihtyen, mutta Kumputunturi
huokuu rauhaa yksinäisyydessään. Hän kuvasi hänelle niin
rakkaita tuntureitaan, joita oli lapsuudestaan saakka samonnut,
maalannut ja joista oli tehnyt luonnoksia. Hän tuumasikin
aina, että täällä Lapissa tunturien tuntumassa on hänellä
paras paikka elää.
”Minusta tuntuu siltä, kuin jo nuorena poikana olisin hyvinkin
ahkerasti maalannut.”
Einari kertoi sen ajan Kittilän kauppiaan tulleen hänen
luo löytämänsä kehykset mukanaan ja sanoneen: ”Maalaapa,
Einari, taulu minulle näihin kehyksiin. Joku sellainen
maisema, jossa tuntureita häämöttää tuolta takalistolta ja
edessä niinkö asentopaikka.”
Hänelle sanottiin siis toiveaihe taululle. Hän leikkasi
kankaan ja lähti kohti Kotivaaraa, josta avautuivat komeat
14

näköalat tuntureineen. Taulu on ollut lainassa museossani
vuonna 1994.
Alle kaksikymppisenä maalatuista öljytöistä, joita kittiläläisillä
on, osa on paikattu kangaspaloilla. Yhdellä ihmisellä
on taulu, jossa on kolme paikkaa taulun takana. Einari
etsi varastosta ja liiteristä nauhoja, vahakankaita ja säkkejä
ja leikkasi ne sopivankokoisiksi vanhoihin kehyksiin. Niihin
hän sitten maalasi. Isäni kertoi, kuinka öljymaalilla oli
välillä mieluista maalata.
Kun maalit ja kankaat loppuivat, hän jatkoi luomisentuskissaan
tutuilla vesiväreillä papereihin, joita sattui löytämään,
sillä akvarellien maalaaminen on ollut hänelle alusta
alkaen se omin tapa.
”Liidulla oli myös hauska maalata”, hän sanoi.
Senkin tekniikan (pastelliväreillä) hän opetteli kokeillen
sitä jo nuoruudessaan, 1920-luvulla.
Me lapset piirsimme piirustuspapereihin. Isä-Einari
kertoi meille, että hänellä oli lapsuudessaan tapana taulua
tehdessään maalata molemmin puolin. Kun hän laittoi painonastoilla
teoksen seinään, ei hän aina tiennyt, kumman
puolen laittaisi näkösälle. Molemmat puolet olivat usein
yhtä hyvän näköisiä.
”Tuollainen valkoinen puhdas paperi, vesivärit, pensselit
ja vesikuppi. Se vasta oli kuin juhlaa kun pääsi taas
maalaamaan.”
Näin kuvasi taiteilija pitkän taipaleensa alkuvuosia.
Einari kertoi, kuinka arvokkaalle tuntui alkaa saamaan
pientä taskurahaa tauluistaan. Rahoilla taiteilija sai ostettua
lisää maaleja. Maalit piti hakea Rovaniemeltä saakka jalkapatikassa.
”Jo vain on nykyään helppo taiteilijoilla, kun on maalit
ja paperit samassa pitäjässä. Ennen ei auttanut muu kuin
lyödä reppu selkään, ottaa vähän evästä mukaan, laittaa
säästetyt rahat visusti pörssiin ja jalkaisin vain soratietä
Rovaniemelle maalauskamppeitten ostoon. Joskus kävelin
kymmeniä kilometrejä ja väsyin niin, että menin maantien
reunalla olevan puun alle lepäämään reppu pääni alla. Siitä
taas jatkui jalkapatikka Rovaniemelle.”
15

Einari Junttilan perhe. 13-vuotias
Einari keskellä takarivissä.
”Joskus onni potkaisi niin, että kun väsyksissä kävelin Rovaniemelle
reppu selässä, näkyi pölypilvi ja siellä yllättäin
hevospelit rattaineen. Siinä käsillä viittoillen sain hevospelit
pysähtymään ja ajaja kehotti hyppäämään vain kyytiin. Ja
niin matka jatkui hyvällä tuurilla kohti Rovaniemeä, jossa
oli kaupassa maaleja, papereita, pensseleitä, ja vaikka mitä
myytävänä runsain määrin, kun vain rahat riittivät. Kaikkea
sai ja oli tarjolla monenlaisia maalausmateriaaleja.”
Näin isäni innoissaan kertoi lapsuus-nuoruusajastaan.
Kun yöt valkenivat, hän saattoi olla aamuyöhön asti maalausmatkoillaan.
Kesäisin oli tavallista että maalaaminen
öisin kesti aamuun asti. Matilda-äiti oli aina samaa hokenut:
”Ei ku maalaa ja yötkin perään, mutta kyllä se Einari
16

aina aamuksi kotiin tulee. Ja niin kauniita tauluja tuo tullessaan
aina. On se eri Einari.”
Inga, isän sisko, kertoi minulle, että isä tapasi kertoa äidistään
hyvin lämpimin muistelmin. Einari kun oli kuopus,
ja jo senkin vuoksi äidin lempilapsi.
Olen katsonut taidemuseoni seinällä ateljeessa isäni
vanhemmistaan maalaamiaan muotokuvia (pastelliliiduilla
tehtyjä). Äitinsä muotokuvasta huokuu lämpö ja rakkaus.
Myös maalauksen tausta oli maalattu lämpimin värein.
Isänsä muotokuvassa on taas mielestäni tiettyä miehistä,
mutta samalla turvallista, dynamiikkaa. Myös tausta on
synkempi.
Muistan, kun hän kertoi maalatessaan olohuoneen nurkkaikkunalla
(jota hän kutsui ateljeeksi, huoneen valoisinta
paikkaa, maalauspaikkaa): ”On niin hyvä tässä maalata,
kun isä ja äiti tuossa takana turvana ihan kuin olisivat eläviä
ihan.”
Tällä hän tarkoitti pastelliliiduilla tekemiään muotokuvia
vanhemmistaan. Ja hymyili tätä kertoessaan. Siinä ne
ovat edelleen nurkassa tutussa vanhassa paikassaan. Ja niin
on myös taiteilijan maalausteline samanlaisena kuin hänen
eläessään. Maalaustarvikkeetkin ovat siinä, kuin hän äsken
olisi siitä lähtenyt.
Myös meistä lapsistaan hän on piirtänyt muotokuvia.
Samoin kylän merkkihenkilöistä, kuten poromiehistä Linden-Jukasta
(Taulu on Kittilän kunnan talolla) ja Karhu-Pekasta
(taulu on Rovaniemellä yksityisomistuksessa) ja Noitasanterista
(Jiesiöjärveltä) ja Suikki-Jussista, entisaikain
poromiehiä hänkin. Suikki-Jussi asui naapurissamme ja toi
meille poronlihaa.
Vanhoissa muotokuvissa on osa lapinpukuisia. On myös
taulu, jossa lapinpukumies Suikki-Jussi ajaa porolla. Taulu
pelastui ihmeellisesti tulipalosta. Inga-sisko oli palon jälkeen
löytänyt sen pihan päähän viskattuna. Taulu jäi Ingatädilleni.
Isä on maalannut näitä ihmisaiheita ja asetelmia jo
pienestä pitäen.
17

Oopperaa ja maalaamista
Tuntuu, että mitä vanhemmat olivat pihapiirit, harmajat hirsitalot
aittoineen, sitä enemmän ne kiinnostivat isääni. Vanhoissa
asuma-alueissa on aina se oma historiansa; ne kertovat
menneitten aikojen ihmisten tarinoista. Muistan kerran
kun isäni tuli tavanomaiselta maalausmatkaltaan. Hän oli
ollut jo useita päiviä poissa, ja äiti jo pelotteli meitä isää
kotiin odottelevia lapsiaan: ”Kyllä on tainnut sudet syödä
koko miehen kun ei vieläkään kotia löydä.”
Melkein saman tien isä kuitenkin saapui olohuoneen
ovesta ja meni suoraa päätä urkuharmoninsa luo. Einari otti
reppunsa, nokikahvipannunsa sekä vasta maalaamat taulut
vanhassa kansiossa nauhalla sidottuna asetteli ne harmoninsa
viereen. Löydettyään tutut nuotit hän soitti taas
täysillä Wagnerin Tannhäuserin. Siinä pienenä lettipäisenä
kuunneltuani loppuun saakka kotiintulofanfaaria, joksi äitini
kappaletta nimitti, kysyin isältäni, mikä on tuo sävellys,
jonka aina soitat kun tulet maalausmatkoiltasi? Hän katsoi
minua sinisillä silmillään ja sanoi: ”Täytyyhän sinun, Terttu,
tietää ja tuntea Wagnerin Tannhäuserin Pyhiinvaeltajien
kuoro, se ooppera, tiedäthän?”
Isäni oli kyllä kertonut kyseisestä oopperasta. Silloin
päätin painaa mieleeni tämän säveltäjän nimen ja oopperan.
Nyt kun on jo ikää ja elämänkokemusta, ymmärrän Wagnerin
pyhiinvaeltajain kuoron sanojen merkityksen. Sanoma
oopperan tästä sävellyksestä kertoo vaeltajasta, joka
viimein laskee matkasauvansa lepoon. Luojansa lempeään
armoon turvautuen hän kulkee kohti kuolemaa, turvallisesti
kohti Suurta Kirkkautta.
Tämä pyhiinvaeltajien kuoro Wagnerin oopperasta oli
hänen ehdottomasti rakkain soittamansa sävellys. Se liittyi
hänen maalausmatkoihinsa, joilla hän viihtyi yksinään.
Hän ilmeisesti samaisti itsensä Wagnerin pyhiinvaeltajaan.
18