Lataa PDF - Sitra

20
Lisänäkökulma keskusteluun koulutuksellisesta tasa-arvosta tulee siitä, miten paljon
painotetaan yhteiskunnan, perheen ja yksilön roolia koulutuksellisten valintojen
ohjaamisessa. Yhteiskunnan vaikutusta korostavalle ajattelutavalle on kaksi
perustetta. Ensimmäinen lähtee siitä, että yksilöllisten intressien lisäksi koulutuksella
tavoitellaan myös kollektiivisia vaikutuksia koko yhteiskuntaan. Toinen perustuu
ajatukseen siitä, että perheillä ja yksilöillä ei ole tasavertaisia edellytyksiä valintojen
tekemiseen, jolloin muut kuin lahjakkuuteen liittyvät tekijät vaikuttavat
koulutuspäätöksiin. Yhteiskunnallinen vaikutus voi toteutua valtakunnallisesti, jolloin
korostetaan koulutuksellisten ratkaisujen yhtenäisyyttä ja korkeimman
asiantuntemuksen käyttöä, tai paikallisesti, jolloin paikallisten olojen ja tarpeiden
tuntemus asetetaan keskeiseksi päätöksenteon lähtökohdaksi. Perheen ja yksilön
valinnanvapautta korostavat näkökulmat perustuvat yleiseen yksilön vapautta
korostavaan ajattelutapaan. Siihen liittyy myös ajatus siitä, että oman valinnan kautta
syntyy voimakkaampi sitoutuminen tehtyihin ratkaisuihin.
Pyrin seuraavassa tarkastelemaan sitä, millainen suomalainen koulutusjärjestelmä oli
1980-luvun alussa ja millaisia muutoksia siinä on tapahtunut 2000-luvulle tultaessa
tasa-arvon, oppimistulosten laadun, keskusjohtoisuuden vs. deregulaation ja
valinnanvapauden näkökulmista.
Leimallista suomalaisen koululaitoksen kehittymisessä on se, että koko koulutus on jo
varhain nähty tietoisesti enemmän yhteiskunnalliseksi kysymykseksi kuin vain
perheiden tai yksilöiden omaksi asiaksi. Kivinen (1988) on kutsunut 1800-luvun
loppupuolelta lähtien suomalaista koulutusajattelua heijastaneita ajattelutapoja
valtiollisiksi koulutusdoktriineiksi. Tästä johtuen perinteinen kaksijakoinen jaottelu
opilliseen koulutukseen ja kansanopetukseen ei ole ollut kovin kärjistynyt. Sen sijaan
siihen verrattava jako yleissivistävään ja ammatilliseen koulutuslinjaan on säilynyt
voimakkaana keskiasteen koulutuksessa muutospyrkimyksistä huolimatta (Lehtisalo
& Raivola 1999; Poropudas & Volanen 2003). Varhainen oppivelvollisuuden
säätäminen tähtäsi siihen, että koko väestö saataisiin systemaattisen koulutuksen
piiriin, vaikka jonkinlainen organisatorinen jako tavallisen kansan ja eliitin erillisiin
koulutusuriin säilyi vähitellen lieventyen 1970-luvulle saakka. Koko kansan
kouluttamispyrkimyksen takana oli erityisesti alkuvaiheessa sekä kansallishengen ja