Lataa PDF - Sitra

18
pankkien kautta myös pienyrityksille ja suljetulle sektorille, kuten kunnille. Näin
syntyneet ”harmaan rahan markkinat” pakottivat Suomen Pankin 1983 alkaen
lieventämään aste asteelta säännöstelyään, joka lopulta vuoti kuin seula. Siten ei voida
sanoa, että säännöstelyn purkaminen olisi ollut suunnitelmallisen politiikan tulosta,
vaan säännöstely purettiin vasta siinä vaiheessa, kun se tosiasiallisesti oli jo käynyt
mitättömäksi. (Hulkko & Pöysä 1998.)
Kun korko- ja valuuttamarkkinoilla säännöstely oli jo tosiasiallisesti purkautunut ja
kun muuhun elinkeinoelämään sovellettu hintavalvontajärjestelmä oli myös suurelta
osin menettänyt merkityksensä 2 , myös kilpailulainsäädäntö muuttui 1980-luvun
puolivälistä alkaen tavalla, jolla oli kauaskantoiset seuraamukset. Määrätietoisen
kilpailupolitiikan alkuna voidaan pitää vuonna 1985 tehtyä päätöstä asettaa komitea
kilpailulainsäädännön uudistamista varten (Purasjoki 2002; Purasjoki 2003; Purasjoki
& Jokinen 2002).
Tämän ns. Rekolan komitean (KM 1987:4) työn tuloksena tuli vuonna 1988 voimaan
laki kilpailunrajoituksista (709/1988), jonka nojalla samassa yhteydessä perustetulle
kilpailuvirastolle tuli mahdolliseksi aktiivisesti puuttua vahingollisiin
kilpailunrajoituksiin. Kyseisen lain mukaan kilpailunrajoituksella katsotaan olevan
vahingollisia vaikutuksia, jos se terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta
sopimattomalla tavalla 1) vaikuttaa hinnanmuodostukseen; 2) vähentää tai on omiaan
vähentämään tehokkuutta elinkeinoelämän piirissä; 3) estää tai vaikeuttaa toisen
elinkeinon harjoittamista; 4) johtaa määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön; tai
5) on yhteen sopimaton Suomea velvoittavan kansainvälisen sopimuksen kanssa. Jos
tällaisia kilpailunrajoituksia todettiin, kilpailuneuvosto saattoi määrätä toimenpiteistä
niiden poistamiseksi ja määrätä sen tehostamiseksi uhkasakon.
Vuonna 1992 säädetyllä uudistetulla lailla kilpailunrajoituksista (480/1992)
lainsäädäntöä kiristettiin siten, että siirryttiin pohjoismaisen käytännön mukaisesta
2 Vuoteen 1987 mennessä korkeimman sallitun hinnan vahvistusmenettely oli käytännössä supistunut
nestemäisiin polttoaineisiin, lannoitteisiin, sokeriin ja maitotaloustuotteisiin. Niiden osuus
kuluttajahintaindeksin painorakenteesta oli noin yhdeksän prosenttia. Hintailmoitusmenettelyn käytöstä
oli siinä vaiheessa jo luovuttu. (KM 1987:4, 6.)