Lataa PDF - Sitra

yhteiskunnan jäsentämisen ja kehystämisen tieltä. Kehitys oli vähittäistä, eivätkä
läheskään kaikki asiat yhteiskunnassa muuttuneet: tasavertaisuuteen pohjaavan sosiaali-
, terveys- ja koulutuspolitiikan kannatus on pysynyt korkeana, ammattiyhdistysten
jäsenmäärä on säilynyt suhteellisen korkeana ja keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja
tehdään yhä, ennustetun dramaattista eriarvoistumista ja hyväosaisten irtiottoa esim.
asuinalueiden tai yksityisten koulutus- ja terveydenhoitopalvelujen osalta ei ole nähty,
poliittisen puoluerakenteen muutokset ovat olleet maltillisia ja – ulkopolitiikan saralle
siirtyäksemme – liittoutumattomuuden ja maan itsenäisen puolustuksen kannatus on yhä
vakaan korkea.
Suomi siis muuttui, mutta kaikki palaset eivät liikkuneet. Lamavuosille oli tyypillistä
esimerkiksi voimakas, jos kohta melko lyhytaikaiseksi jäänyt, isänmaallisuuden ja sotaajan
muistojen renessanssi (Luostarinen & Suikkanen 2004). Samoin kuin muissa
Neuvostoliiton vaikutuspiiristä vapautuneissa maissa, myös Suomessa pelmahti
julkisuuteen aiemmin kätkettyjä nationalismin kerrostumia. Uusisänmaallisuus liittyi
kuitenkin myös yhteiskuntaa ravistelleeseen lamaan: paluu kansakunnan
peruskysymyksiin ja aikaisempiin säilymisen kokeisiin loi turvallisuutta vaikeassa
tilanteessa. Vaikka uusisänmaallisuuden aallolla oli muukalaisvihaiset ja taaksepäin
katsovat piirteensä, sillä oli selvästi myös kansakuntaa koossa pitävää myönteistä
merkitystä. Vuodesta 1995 lähtien Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja taloustilanteen
kohennuttua isänmaallisuuden aalto vetäytyi nopeasti takaisin (Luostarinen 2003).
Tarkasteltaessa yhteiskunnallista muutosta lienee hyvä huomata, että liian nopeana tai
hallitsemattomana se voi johtaa myös vastareaktioihin ja kielteisiin lopputuloksiin;
median kautta äänensä esiin saava muutosvastarinta ja kulttuurin hitaus voi olla
välttämätöntä ja tarpeellista.
Julkisuus tarjosi laman kolhimille ihmisille mahdollisuuden suhteuttaa oma kohtalonsa
yleisempään kehitykseen; epäonnistuminen ei ollut vain henkilökohtainen, vaan puolen
miljoonan muun ihmisen osa. Voimakas päättäjiin kohdistunut kritiikki oli epäilemättä
myös terapeuttista – ilman vaikkapa Iiro Viinasen julkisesti arvostelun kohteena olleita
kasvoja ja henkilöä laman kokemus olisi voinut olla patoutuneempi ja katkerampi.
Media ei kuitenkaan näytä tarjonneen kollektiivisen toiminnan välineitä lamasta
nousuun, mutta se tarjosi runsaasti yksilölisiä selviytymiskeinoja: tarinoita ihmisistä,
jotka oppivat elämään työttömyytensä kanssa tai rakentamaan tulevaisuutensa ja
toimeentulonsa uudelta pohjalta.
Toimittaja kirjoittaa aikakauden tekstiinsä paljolti oman kokemuksensa perusteella ja
työn organisatoristen ehtojen asettamissa puitteissa. 1980-luvun alun toimittaja oli
pitkälti sisäistänyt ns. julkisen palvelun ajatuksen, jonka mukaan kaupallisuus tai
ihmisten kulutuksessaan välittömästi ilmaisemat mieltymykset ohjasivat journalismia
harhaan; tärkeintä oli tarkastella ”todellisia” tiedontarpeita, sivistystä, yhteiskunnan
reformien edellytyksiä sekä pyrkiä kriittiseen, ketään miellyttämättömään yhteiskunnan
analyysin. 2000-luvun toimittaja lienee sisäistänyt hyvin pitkälle yleisön maun ja
odotukset korkeimpana journalistisena ohjenuoranaan. 1980-luvun alussa ammatin
kehitys näytti vakaalta, tekninen muutos oli jatkuvaa, mutta näköpiirissä ei ollut kolmen
perusvälineen, lehdistön, radion ja tv:n aseman suuria muutoksia, yleisradiotoiminnan ja
lehtien alueellisten monopolien murtumista, omistuksen keskittymistä tai merkittävää
kansainvälistymistä. 2000-luvun alkaessa median kehityksessä kaikki palat ovat
liikkeessä, ja myös toimittajan oma asema on sekä työsuhteen että työn sisällön osalta