Lataa PDF - Sitra

kautta; journalismi esittää yleistä yksittäisten ihmisten, yritysten, tapahtumien ja
ilmiöiden kautta. Jo pelkästään se seikka, että draamaa rakennetaan talouden nousevien
ja sortuvien sankareiden kautta, saattaa kertoa ajan muutoksesta.
Antti Seppälän (2003) tutkimuksen mukaan suomalaisten tv-uutisten suuri murros on
yksilön esiin nousu 1990-luvun alussa. Noihin aikoihin saakka tv-uutisissa esiintyvät
ihmiset olivat lähes säännönmukaisesti edustamassa jotakin taustajärjestöään. 1990-
luvun alkaessa tv-uutisten standardirakenteeksi vakiintuu juttu, joka avataan ja suljetaan
jonkun yksittäisen ”tavallisen” ihmisen elämää ja työtä kuvittamalla. Seppälä tulkitsee
muutoksen niin, että esiintyjät olivat vielä 1980-luvulla yhteiskunnallisten kysymysten
toimijoita, vaatijoita ja ratkaisijoita, seuraavalla vuosikymmenellä he enemmänkin
kuvittavat ja esimerkittävät tapahtuvan vaikutuksia, sopeutuvat ja sovittavat elämäänsä
toisaalla tehtäviin ja tapahtuneisiin ratkaisuihin. Samantyyppinen kehitys on havaittu jo
varhemmin suomalaisessa ja myös esimerkiksi ruotsalaisessa journalismissa. 1970-
luvun journalismissa suomalainen yhteiskunta on viranomaisten, korporaatioiden ja
järjestöjen yhteiskunta, kun taas 1980-luvun journalismissa nousevat esille puolueet ja
poliitikot sekä toisaalta asiantuntijat, julkkikset ja järjestäytymättömät kansalaisryhmät.
Hujasen mielestä talouden alueella vastaava muutos ilmenee etujärjestöjen ja
valtionyritysten merkityksen supistumisena sekä yksityisten yritysten suhteellisen
painon kasvuna. (T. Hujanen 1993, 137.) Yksilöllistyminen koskee myös toimittajia;
esimerkiksi Helsingin Sanomat otti vuonna 1993 käyttöön ns. byline-käytännön, jossa
periaatteessa jokainen juttu signeerataan yksittäisen toimittajan nimiin (Mervola 1995,
318), ja myöhemmin myös toimittajien passikuvat ovat yleistyneet juttujen yhteydessä.
Lama-ajan journalismin vaikutuksia yksilöllistymiseen on vaikea yksiselitteisesti
arvioida. Massatyöttömyys oli kokemus, jonka suhteen myös julkisuudessa syntyi tarve
välttää yksittäisen ihmisen syyllistämistä siitä, että hänen työttömyytensä johtuisi
esimerkiksi laiskuudesta tai sosiaalietuuksien tavoittelusta. Aamulehti julkaisi erityistä
työttömän sivua (Vehkalahti 2002), joka journalismin kohderyhmän kannalta on varsin
ainutkertainen valinta. Esiin nousivat ”sankarityöttömät”, jotka pyrkivät aktiiviseen
elämään ja itsensä kouluttamiseen. Suomalainen yhteiskunta ei reagoinut työttömyyteen
ja konkursseihin poliittisella protestilla, vaan yksilöllisellä sopeutumisella. Kun
kollektiivista turvaa ei näyttänyt olevan, ainoa järkevä keino oli omien
työllisyysmahdollisuuksien turvaaminen kvalifikaatiotasoa nostamalla tai oman
työpaikan turvaaminen työn tehokuutta ja intensiteettiä parantamalla. Talouden
matokuuri, johon yhdistyi valtiososialismin katoamisen jälkeinen poliittinen murros,
näytti opettavan, ettei työntekijöiden hyvinvointi syntynyt siirtämällä tuloja vaikkapa
lakkoilun avulla työläisille, vaan yritysten kannattavuutta parantamalla. Useimmilla
suomalaisilla työpaikoilla toteutui prosessi, jossa kaikki työntekijät tulivat hyvin
tietoisiksi menojen ja tulojen rakenteesta ja menestyksen ehdoista. Lama-ajan
journalismin voidaan hyvällä syyllä katsoa olleen taloudellisen tiedon ja ymmärryksen
kuuri koko suomalaiselle yhteiskunnalle. Tultiinko samalla kuitenkin vaurioittaneeksi
jotakin arvokasta – kuten ihmisten uskoa kykyynsä kollektiivisesti rakentaa
yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan – on sitten eri asia.
Erilaisilla journalismin osa-alueilla urheilusta kulttuuriin ja taloudesta kotimaan
politiikkaan tapahtui vuosina 1980−2000 kehitystä, jossa usko politiikan ja
korporaatioiden ohjaamaan, suunnittelun ja neuvottelun mukaan etenevään kehitykseen
väistyi kilpailun, markkinoiden, kuluttamisen ja asiakkuuden logiikan mukaisen