Lataa PDF - Sitra

tärkeämmäksi koettuun talouteen. Selkeä esimerkki on myös aatteellisesti
motivoituneen osuustoiminnan merkityksen kuihtuminen (ja ns. punapääomaan
liittyneen pankki- vakuutus- ym. toiminnan lakkaaminen). Samaan aikaan esimerkiksi
kotitalouksien sijoitustoiminta muuttaa osin luonnettaan ja alkaa suuntautua esim.
asunnoista, maaomaisuudesta ja pankkitalletuksista pörssiosakkeisiin tai osakkeiden
kurssikehityksestä riippuvaisiin sijoituslähteisiin. Pörssisijoitusten voitto-odotukset
eivät perustu pääosin osinkoihin, vaan kurssimuutoksista saataviin voittoihin. Samalla
koko yhteiskunnan tietynlainen riskiorientoituneisuus kasvaa: markkinoiden logiikkaan
kuuluu makea voitto tai surkea tappio. Uusia avauksia ja sijoituksia on tehtävä rohkeasti
ja tulevaisuuteen suuntautuen tai muuten odottaa hidas näivettyminen. Ns.
hyvinvointivaltiota tai työmarkkinoiden rakenteita koskevat kysymykset aletaan
ymmärtää riskinottokyvyn ja -halukkuuden funktiona – ei enää niinkään sosiaalisen
oikeudenmukaisuuden tai vallan ja tulojen jakautumisen näkökulmasta. Lyhyesti
sanottuna suomalaiset oppivat hahmottamaan yksilöllisen ja kollektiivisen
toimintaympäristönsä markkinoiden, ostajan ja myyjän kohtaamisen ja siinä
vaadittavien tuottajan, myyjän ja kuluttajan taitojen kautta.
Miten tällainen (mahdollinen) muutos näkyisi julkisuudessa todellisuuskäsityksen ja
tulkintakehysten muutoksena? Oletettavaa on, että se näkyy ainakin taloutta koskevan
informaation määrän, laadun ja nopeuden muutoksissa. Talousjournalismi alkoi
Suomessa kehittyä tarkastelukaudella voimakkaasti. Uusia ilmiöitä ovat olleet talouden
erikoisjulkaisujen ja sähköisten informaatiopalvelujen kasvu, yleisjournalismin osana
julkaistavien taloussivujen professionalisoituminen, taloustoimittajien ammattikunnan
määrän ja ammattitaidon kasvu sekä joidenkin spesifien ilmiöiden esiintyminen (rahaja
pörssisivujen laajentuminen yleissanomalehdissä, pankkiiriliikkeiden
sijoitusanalyytikkojen nousu julkisuuteen jne.). (Huovila 2003, Majapuro 1998.)
Oletettavaa (joskin vaikeasti todennettavaa) on myös se, että median asennoituminen
julkisiin palveluihin ja julkiseen sektoriin ei enää rakennu ideologisesti perusteltujen
projektien tai hallinto-objektin ja ”alamaisuuden”, vaan asiakkuuden näkökulmasta, eikä
keskeistä ole palvelujen laajentaminen tai eri kansalaisryhmien oikeus palveluihin, vaan
palvelujen hinta, laatu ja tehokkuus erityisesti suhteessa yksityiseen sektoriin.
Henkilökeskeinen journalismi kantaa usein aikakautta mukanaan siinä tavassa, jolla se
nostaa esiin ja lähettää unohdukseen yksittäisiä ihmisiä: sankareita, konnia, voittajia ja
luusereita, ihailun kohteita tai pilkan ja ivan aiheita. Taloutta korostava epookki ei
nostanut sankareiksi yksiselitteisesti talouden toimijoita – siitä piti huolen paitsi
talouden turbulentti kehitys myös populaarin julkisuuden luonne tarjota (eliitin ja
rahvaan jännitteiden vuoksi) myös narrin paikkoja eliitin langenneille jäsenille.
Talouden alueella sankaruus ei ole yksiselitteistä, sillä jos esimerkiksi 1980- ja 1990-
lukujen loppujen nousukaudet nostavat esiin ”kasinotalouden”, ”juppiajan” tai ”ithuuman”
(median omia termejä käyttääksemme) menestyjiä, samat menestyjät ovat
joissakin tapauksissa myöhemmin suuria epäonnistujia, pankkikriisin, lama-ajan
konkurssien, talousrikosten tai dramaattisten kurssilaskujen näkyviä ja joskus traagisia
kasvoja. Laajoille väestöryhmille suunnatun median suhde vaurauteen ja rikkauteen on
monissa maissa kaksijakoinen: yhtäältä vaurauteen kohdistuu ihailua, toisaalta kateutta
ja onnettomuuden hetkellä vahingoniloa. Kyse ei ole suomalaisesta erityispiirteestä,
vaan psykologisesta ja sosiaalisesta mekanismista, joka toimii samantapaisesti useissa
kulttuureissa. Lienee selvää, että osa median roolista sosiaalisten innovaatioiden
leviämisessä toteutuu erilaisten ”sankareiden”, esikuvien tai roolimallien esittämisen