Lataa PDF - Sitra

Journalismin dialogisuus liittyy kysymyksiin, joihin usein viitataan Suomessa
toteamalla, että maassa ei ole kunnon keskustelua tai että Suomi on ”yhden totuuden
maa”. Julkisuudessa käytävän keskustelun puute tai kokemus sen puuttumisesta voi
johtua monista eri asioista: julkiselle keskustelulle ei ole foorumeita, keskusteluun
pääsyä on voimakkaasti rajoitettu tai keskustelu ei motivoi, koska sillä ei ole todellista
vaikutusta päätöksentekoon. ”Yhden totuuden maa” saattaa viitata yhtäältä eliittien
tapaan ja mekanismeihin rakentaa sisäinen konsensus keskeisissä kansallisissa
kysymyksissä tai toisaalta median keskinäiseen yhdenmukaisuuteen ja tapaan karsia
vaihtoehtoiset tai valtavirralle vastakkaiset näkemykset pois julkisuudesta.
Suomalaista mediajärjestelmää tarkasteltaessa voidaan löytää perusteita sekä väitteille
keskustelevuudesta että keskustelemattomuudesta. Keskustelulla ei tule ymmärtää vain
esimerkiksi yleisönosastoissa esitettyjä puheenvuoroja, vaan myös journalismin eri
juttutyypeissään juttujen lähteille tarjoamia puheenvuoron tilaisuuksia sekä journalismin
omia kommentteja ja kannanottoja. Yhtäältä on perusteita olettaa, että suomalaisen
journalismin myönteisenä puolena voidaan pitää julkisuuksien sosiaalista
heterogeenisyyttä ja kansalaisten varsin hyvää kompetenssia osallistua keskusteluun:
Tietoisesti julkisuudesta esimerkiksi poliittisin perustein pois rajattuja ihmisryhmiä on
melko vähän (vielä 1970-luvulla selvästi enemmän, esim. Lehto 2002, 81), eivätkä
koulutukselliset ja kielitaidolliset rajat luo yhtä suuria esteitä keskusteluun
osallistumiselle kuin monissa muissa maissa. Jos viestimien omaa kantaa kysyttäisiin,
ne todennäköisesti kertoisivat julkaisevansa suurin piirtein kaiken jotenkin tolkullisen ja
muita loukkaamattoman mielipiteellisen aineiston, jota toimitukseen tarjotaan. Televisio
ja radio asettavat hieman korkeampia esiintymistaidon vaatimuksia haastateltavilleen,
mutta samalla painoviestintää luontevamman mahdollisuuden näkemysten
samanaikaiselle kohtaamiselle ja vuorovaikutukselle. Oletamme, että kysyttäessä myös
näissä välineissä valitettaisiin enemmänkin uusien, vaihtoehtoisten ja kriittisten
mielipiteiden ja keskustelupuheenvuorojen puutetta kuin niiden ylitarjontaa.
Myös keskustelevuuden puutetta voidaan perustella monin argumentein. Esimerkiksi
Suomen EU-jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen ympärillä käydyn keskustelun
tarkastelussa voidaan havaita, että journalismin lähdejärjestelmä toimi hieman
spiraalinomaisesti yksien tappioksi ja toisten eduksi. Kun jäsenyyden vastustajat olivat
pääosin eliittiryhmien ulkopuolisia ja niiden aiempi lähdeauktoriteetti oli vähäinen,
julkisuus leimasi tämän ryhmän tietynlaisiksi ”kylähulluiksi”. (Kivikuru et al. 2002.)
Tämä leima saattoi vaikuttaa sekä median omiin lähdevalintoihin että niihin ihmisiin,
jotka potentiaalisesti olisivat voineet osallistua keskusteluun; leimautumisen pelko
saattoi houkutella pysymään poissa julkisuudesta. Vastaavasti jäsenyyden kannattajien
vakiintunut ja korkeampi lähdeauktoriteetti tuotti laadullisesti sellaista julkisuutta, joka
saattoi houkutella esiin myös tavallisesti kantansa yksityisasiana pitäviä. Keskustelun
periaatteellinen mahdollisuus ei siten realisoidu, jos osa keskustelijoista kokee tai
epäilee joutuvansa vähäteltyyn asemaan. EU-kansanäänestyksen tapauksessa median
oma, varsin selkeä kanta jäsenyyden puolesta oli omiaan ruokkimaan epäilyjä.
Journalismin keskustelevuutta on osin mahdollista arvioida tarkkailemalla niitä ihmisiä
ja instituutioita, jotka saavat äänensä kuuluville journalismin julkisuudessa. Toinen
tarkastelun näkökulma on se keskustelu, vuorovaikutus ja vuoropuhelu, jota eri
lähteiden välille kehittyy tai se aktiivisuus, jolla viestin itse pyrkii nivomaan
näkemyksiä ja kannanottoja kokonaisuuksiksi, tuo mukaan keskustelulle käyttökelpoista