Lataa PDF - Sitra

elämäntavan kokonaisuutta: tamperelainen sosialidemokraattisen Kansan Lehden tilaaja
saattoi ostaa tavaransa Voiman osuuskaupasta, kannattaa TUL:n seuroja, tallettaa
rahansa STS-pankkiin jne. Jo 1980-luvun kuluessa tällaiset elämäntavan ja sitoutumisen
kokonaisuudet pitkälti katoavat ja yli kaikkien merkittävien puoluerajojen yleisönsä
hakevat mediat pyrkivät siivoamaan ryhmäkuntaisuuden merkkejä sisällöstään muuttaen
valikoimaansa muistuttamaan identiteettien sekatavarakauppoja, joissa kaikille
yleisöryhmille olisi jotakin tarjolla.
Tultaessa tarkastelujakson loppupuolelle niin suomalaisuuden kuin kansallisenkin
median merkitys ihmisten identiteettikonstruktioissa kyseenalaistuu. Yhtä hyvin
talouselämän, virkakoneiston kuin kansalaisjärjestöjenkin kautta ihmiset kiinnittyvät
yhä tiiviimmin ylikansallisiin organisaatioihin ja yhteisöihin. Yritysten
kansainvälistyminen, EU-jäsenyys ja internetin mahdollistama, helppo rajat ylittävä
yhteisöllisyys, voivat johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset kokemuksellisesti enemmänkin
”asuvat Suomessa” kuin ”ovat suomalaisia”. Median roolissa tällainen muutos
merkitsisi kansallisten instituutioiden seuraamisen vähenemistä ja keskittymistä yhtäältä
paikallistasolle ja toisaalta kansainvälisiin kysymyksiin.
Keskustelu ja kansalaisuus
Journalismia koskevassa normatiivisessa keskustelussa korostetaan usein median roolia
tiedonvälittäjänä ja vallanpitäjien kriitikkona, neljäntenä valtiomahtina; näihin
tavoitteisiin olisi pyrittävä ja päästävä. Ehkä hieman harvinaisempi, mutta erityisesti
1990-luvulla esiin noussut näkökulma on journalismin rooli julkisen keskustelun
mahdollistajana ja kannustajana. Tästä näkökulmasta on journalismiin suunnattu
kritiikkiä, jonka mukaan se puhuttelee yleisöään enemmänkin passiivisina
vastaanottajina ja yhteiskunnan tapahtumien sivustaseuraajina (audience) kuin
aktiivisina asiakysymyksistä keskustelevina ja niihin vaikuttavina kansalaisina (public).
Tämän erottelun pohjalle on pyritty tuomaan suomen kieleen vastaava käsite-ero yleisön
ja julkison välille (Pietilä 1999).
1990-luvun jälkipuoliskolla aihepiirin keskustelua viritti Yhdysvalloista Suomeen
rantautunut ns. kansalaisjournalismin liike (public journalism), jonka hengessä on
toimintaa uudistettu melko monessa suomalaisessa joukkoviestimessä (esim. Kunelius
& Heikkilä 1996; Heikkilä 2001; Heikkilä & Kunelius 2003). Kansalaisjournalismi on
usein ymmärretty journalismin lähdejärjestelmän painopisteen muuttamisena; erilaisten
eliittilähteiden sijasta olisi pyrittävä kuuntelemaan enemmän ns. ”tavallisten ihmisten”
ongelmia ja toiveita ja rakennettava esimerkiksi vaaliuutisoinnissa tärkeimmät teemat
ihmisten arkisen kokemuksen, ei puolueiden markkinointivalintojen varaan. Hieman
laajemmin taustalla voidaan nähdä koko poliittisen järjestelmän kritiikkiä, jossa
edustuksellisen demokratian ja uutisjournalismin katsotaan toimivan puutteellisesti:
journalismi lähinnä välittää kansalaisille eliitin sisäisiä keskusteluja ja sen tekemiä
päätöksiä, mutta ei tarjoa mahdollisuutta aktiiviseen osallistumiseen muuten kuin
äänestäjän roolissa. Kansalaisjournalismin olisi määrä toimia toisin, yhteiskunnallisiin
prosesseihin rohkeasti mukaan mennen, kansalaisten julkiseksi voimavaraksi asettuen ja
yhteiskunnan eri tasojen ja ryhmien sisäistä ja välistä dialogia järjestäen.