Lataa PDF - Sitra

heikennyttyä) voimakkaan sota-ajan muistojen renessanssin, jota jatkui useampien
vuosien ajan. Tätä jaksoa on verrattu (muiden) Neuvostoliiton vallan alta vapautuneiden
maiden haluun rehabilitoida tiettyjä historiansa osia; Suomen osalta voitaneen puhua
aiemmin julkisuudesta poissa olleen avoimen patriotismin noususta median
suomalaisuuspuheen keskiöön. 1990-luvun alkupuolen lama suuntasi huomion Suomen
sodanjälkeisen historian pysyvään ja myös identiteettikysymysten kannalta keskeiseen
teemaan: hyvinvointivaltioon, sen rakentamisen tai säilyttämisen ehtoihin ja sisältöön.
Vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen myötä nousi esiin suomalaisuuden ja
eurooppalaisuuden suhde uudella intensiteetillä, ja 1990-luvun loppupuoliskon
taloudellinen nousu siivitti uudelleen taloudelliseen kasvuun ja teknologiaan liittyvää
kansallista ylpeyttä.
Aiemmin ulkopoliittisessa puheessa ja myös mediassa hyvin suosittu silta-metafora
Suomen asemasta on sinänsä kiintoisa yritys antaa positiivinen merkitys sille, että
Suomi joutui elämään kylmän sodan maailmassa ns. harmaalla vyöhykkeellä. Kun maa
ei voinut tai halunnut kuulua kummankaan suurvallan leiriin, omaa identiteettiä
rakennettiin välissä olemisen varaan. Silta-metaforasta ei luovuttu tyystin 1990-
luvullakaan, mutta erityisesti vuoden 1995 EU-jäsenyyden myötä sillan alkupää
siirrettiin mediassa näyttävästi Suomen itärajalle: Suomi oli visusti länttä.
Vaikeammin todennettavia, mutta yhteiskunnallisen muutoksen ja uudistumiskyvyn
näkökulmasta ehkä kiinnostavimpia, ovat kysymykset suomalaisuuden
ominaispiirteiden muutoksista identiteettipuheessa. Oletettavaa on, että erityisesti
”hiljaisen suomalaisen” stereotypia joutui kulttuurisen viiveen ja talouden vaatimusten
törmäyskurssille. Laajemmin kyse oli agraariseen suomalaisuuteen tai
”metsäläisyyteen” liitetyistä stereotypioista, joita 1980- ja 1990-lukujen kuluessa
tutkittiin vilkkaasti ja joista keskusteltiin taajaan mediassa (esim. Luostarinen 1997,
Peltonen 1996, Ruuska 2002). Stereotypioiden käytön kriitikot katsoivat niiden
asettavan turhia rasitteita suomalaisten menestykselle kansainvälisessä
vuorovaikutuksessa – stereotypioilla on kuitenkin taipumus muuttua osin sosiaalisiksi
tosiasioiksi ihmisten kokiessa niiden mukaisen käyttäytymisen hyväksytyksi tai normin
mukaiseksi. Kyseisten piirteiden puolustajat kokivat, että taistelun ytimessä oli kysymys
oikeudesta itsenäiseen elämäntapaan tai ulkoa ohjattujen vaatimusten hyväksyminen.
Nuoremman sukupolven osalta kiista lienee merkityksetön.
Merkittävä suomalaisuuspuheeseen 1980- ja 1990-luvuilla vaikuttanut seikka on maan
sisäisten poliittisten vastakohtaisuuksien lieventyminen. Voimakkaan oikeistovasemmisto-jaon
aikaan suomalaisuuden yhdistävät tekijät saatettiin kiistää ja
relativoida suhteessa luokkajaon ja poliittisten näkemyserojen merkitykseen. Kun
suomalaisuutta koskevat stereotypiat ja kertomukset kansainvälistymisen myötä
menettävät tiheyttään – uskoa voimakkaaseen erityislaatuisuuteen –, ne samalla myös
yhdenmukaistuvat poliittisen kirjon eri päissä. Rajujen poliittisten taistelujen sijasta
1980- ja 1990-luvuille on tyypillistä suhteellisen laaja ulko-, puolustus- ja
talouspoliittinen konsensus, jolloin juuri ”pienen maan yksituumaisuus” saa sijaa myös
siinä tavassa, jolla media rakentaa suomalaisuutta.
Suomen sisäisessä elämässä median rooli ihmisten oman identiteetin rakentamisessa
muuttaa vuosina 1980–2000 selvästi merkitystään. Tarkastelujakson alkuosassa elettiin
vielä osin poliittisen lehdistöjärjestelmän kautta, jolloin mediavalinnat olivat osa