Lataa PDF - Sitra

Suomalaisuuden muutos
Joukkoviestintä on kytkeytynyt jo varhain kansallisvaltioiden syntyyn ja kehitykseen
siinä merkityksessä, jota on usein kuvattu Benedict Andersonin (1981) käsitteiden,
kuviteltujen yhteisöjen ja anonyymin solidaarisuuden avulla. Kansallisvaltion alueella
ihmiset eivät luonnollisesti tunne kaikki toinen toisiaan, mutta he tuntevat kuitenkin
yhteenkuuluvuutta; kansallinen joukkoviestintä on rakentanut kollektiiviselle
identiteetille tyypillisiä sisäryhmän ja ulkoryhmien ominaisuuksia ja eroja (tällaisia me
olemme, näin erotumme muista) sekä rakentanut juonia siitä, mistä tulemme ja mihin
menemme. Jos identiteetti ymmärretään tarinaksi, jonka kerromme itsellemme ja muille
itsestämme, joukkoviestintä on tuon tarinan ja sen uusien käänteiden uskollinen kirjuri
ja myös uutta luova synnyttäjä. Samalla se synkronoi yhteistä aikaa ja tärkeiksi
koettujen kysymysten agendaa.
Suomessa joukkoviestinnän ja kansallisvaltion suhde on ollut poikkeuksellisen tiivis.
Kuvaavaa on, että suomalaisen yhteiskunnan organisoituminen, esimerkiksi
puoluelaitoksen synty ja varhainen kehitys, toteutui käytännössä osin sanomalehdistön
leviämisenä eri kaupunkeihin. Nuoressa, itsenäisessä Suomessa lehdistö omaksui
laajasti kansakuntaan kasvattavan opettajan roolin (tätä on olla suomalainen), ja
Yleisradio otti alusta lähtien selvästi ja suunnitelmallisesti saman tehtävän omakseen.
Koko Suomen itsenäisyyden ajan keskeinen identiteettipolitiikan ongelma on ollut
suhde Venäjään ja Neuvostoliittoon.
Neuvostoliitto on selvästi hallinnut Suomen kansainvälisestä roolista käytyä
mediakeskustelua koko sodanjälkeisen jakson aina 1990-luvun alkuun saakka.
Kvantitatiivisen sisällönanalyysin keinoin on havaittavissa (Luostarinen & Suikkanen
2004), että Neuvostoliiton kadotessa ja vaihtuessa Venäjäksi 1990-luvun vaihteessa,
suomalaisen journalismin kiinnostus naapurimaata kohtaan romahtaa ja muuttuu
laadullisesti aivan erityyppiseksi. 10 Kriittiset sävyt, joita vielä vuosina 1945–48 esiintyi
jonkin verran, mutta jotka pitkälti katosivat 40 vuodeksi, nousivat ensimmäisen kerran
vallitseviksi 1990-luvun alussa. Siitä eteenpäin Venäjää koskeva kiinnostus on
vaihdellut ”normaalilla” tavalla Venäjän sisäisen poliittisen ja taloudellisen tilanteen tai
maan omien toimien mukaan (esim. Tshetshenian kaksi sotaa). Suomalaisen median
kiinnostus Venäjää kohtaan ei 1990-luvulla oleellisesti noussut, vaikka
toimintamahdollisuudet maassa oleellisesti paranivat neuvostokauteen verrattuna.
Suomalaisen identiteettikeskustelun näkökulmasta Neuvostoliiton/Venäjän painoarvo
näyttäisi olleen varsin suuri 1970-luvulla, erityisesti vuoden 1975 ETY-kokouksen
aikaan. Urho Kekkosen kaudella lanseeratut rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan,
ystävyyssuhteiden sekä idän ja lännen välisen sillanrakennuksen termit ja metaforat
olivat joukkoviestinnässä keskeisiä Suomen kansainvälistä toimintaroolia kuvaavia
määreitä. 1980- ja 1990-luvuilla, Kekkosen kauden päätyttyä, identiteettipuheen
painopisteet vaihtelevat taajaan. 1980-luvun jälkipuoliskon nopean kasvun vuosina
taloudellinen menestys (”Euroopan Japani”) nousee esiin. Vuoteen 1989 ajoittunut
talvisodan alkamisen 50-vuotispäivä nosti esiin (Neuvostoliiton jo selvästi
10 Luostarisen ja Suikkasen tutkimuksessa analysoitiin 1213 kansallisesti merkittävään juhlapäivään tai
tapahtumaan liittyvää juttua kahdeksasta suomalaisesta sanomalehdestä vuosina 1945–1995.