Lataa PDF - Sitra

valtajulkisuudenkin kautta. Suomalaisessa valtajulkisuudessa oli 1960-luvun kuluessa
muodostunut menettelytapoja, joiden avulla yhteiskunnalliset liikkeet saatettiin
marginalisoida ja saattaa naurunalaisiksi, mutta niitä ei kuitenkaan kokonaan sysätty ns.
laillisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Tässä suhteessa ero esim. Länsi-Saksaan oli
merkittävä, ja Suomessa sekä kokonaan vaihtoehtoisen julkisuuden että väkivaltaisen
poliittisen toiminnan määrä on koko tutkimusjakson ajan pysynyt vähäisenä (vrt.
Suominen 1997). Aktiiveille on näihin aikoihin saakka löytynyt toimintakenttää ja
vaikutusmahdollisuuksia politiikan, hallinnon, yliopistojen ja myös median saralta
ainakin siinä määrin, ettei väkivaltaiselle antagonismille ole syntynyt edellytyksiä.
Uuteen tilanteeseen tultiin kuitenkin 1990-luvun loppupuolella, kun ns.
eläinoikeusaktivismi alkoi ottaa käyttöön Suomessa siihen saakka harvinaisia
omaisuuteen kohdistuvia väkivallan muotoja (Juppi 2002).
Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden ohella toinen alue, jossa suomalainen journalismi
joutui tutkimusajanjaksolla muovaamaan suhdettaan uuteen ja erilaiseen oli etnisten
vähemmistöjen kasvu. Suomi oli 1990-luvun alkuun saakka etnisesti ja kulttuurisesti
harvinaisen homogeeninen maa (mitä se toki vieläkin on). Maahanmuuttajien määrä
pidettiin hyvin pienenä. Se, että maahan otettiin edes pieni määrä ns. kiintiöpakolaisia
1980-luvulla, johtui ennen muuta muiden Pohjoismaiden Suomeen kohdistamasta
paineesta ja toisaalta ennakoidusta työvoimapulasta. Turvapaikanhakijoiden määrä lähti
nopeasti kasvuun 1990-luvun alussa, ja ulkomaalaisperäisen väestön määrä nousi myös
muista syistä suhteellisesti katsoen nopeasti. 9 Erityisesti Somaliasta Neuvostoliiton
kautta Suomeen saapuneen turvapaikanhakijoiden ryhmän sijoittaminen testasi sekä
Suomen viranomaisia, 1980-luvulla vielä eurooppalaisittain poikkeuksellisen
suvaitsevaista ja pakolaismyönteistä yleistä mielipidettä että journalismia. Erilaisuuden
haaste johti laajaan keskusteluun, tutkimukseen ja myös toimittajien kouluttautumiseen.
(Ks. esim. Helminen 1996, Horsti 2002, Pietikäinen 2000, Pietikäinen & Luostarinen
1997, Raittila 2002). Tutkimusten mukaan suomalainen journalismi ei oleellisesti
poikkea muusta eurooppalaisesta mediasta suhtautumisessaan maahanmuuttajiin:
uutisointi painottuu kielteisiin asioihin ja maahanmuuttajat pääsevät suhteellisen
harvoin omalla äänellään esille journalismin lähdejärjestelmässä. Avointa rasismia ei
voi kuitenkaan katsoa esiintyvän lainkaan.
Vielä 1980-luvulla jokseenkin näkymätön kysymys monikulttuurisuudesta ja
suomalaisuuden ehdoista alkaa nousta selkeästi esiin 1990-luvun alussa. Suomalaisessa
nationalismissa oli varsin ongelmattomasti samastettu etninen, kielellinen ja
kulttuurinen yhdenmukaisuus kansallisvaltion kansalaisuuteen. Maahanmuuttajien
määrän lisääntyessä kysymys suomalaisuudesta enemmänkin sitoutumisena samaan
poliittiseen ja lainsäädännölliseen järjestelmään nousee haastamaan vanhan
ajattelutavan. Tältä osin suomalaisen nationalismin modernisoituminen näyttää
kuitenkin sangen hitaalta.
9 Vuosituhannen vaihteessa ulkomaan kansalaisten määrä oli Suomen väestöstä 1,7 prosenttia, mutta
määrä nelinkertaistui 1990-luvun aikana. (Horsti 2002, 351.)