Lataa PDF - Sitra

mielestä eri mieltä olevat leimataan Suomessa helposti häiriköiksi ja veneenkeikuttajiksi
ja jo tämä leimaamisen pelko pitää toisinajattelijat hiljaisina. Mörä arvioi, että
Suomessa vedotaan yksimielisyyteen ja konsensukseen tavoittelemisen arvoisina
asioina herkemmin kuin maissa, joissa keskustelulla ja eri mieltä olemisella on
pidemmät perinteet. Vaikka länsieurooppalaisen maan lehdistölle olisi luontevaa pyrkiä
pitämään aktiivisesti yllä keskustelua, suuria poliittisia ja taloudellisia ratkaisuja
perustellaan jatkossakin Suomessa sillä, että ”niille ei ole vaihtoehtoja”. (Mörä 1999,
241.) Ulla-Maija Kivikuru sanoo saman asian lamatutkimuksen perusteella näin:
”Dissidentit näyttäytyvät takaperoisilta ja ’realiteetteja hyväksymättömiltä’, kun taas
’rakentavat voimat’ kokoontuvat yhteisen sateenvarjon alle ja marssivat yhdessä kohti
parempaa huomista” (Kivikuru 2001, 5). Anu Kantolan mukaan sama vaikeneminen tai
keskustelemattomuus koski myös pääomamarkkinoiden vapauttamista 1980-luvulla.
(Kantola 2002, 272).
Keskustelemattomuudesta voidaan toki olla monta mieltä, mutta ainakin on selvää, että
suomalaisessa yhteiskunnassa journalismin eliitti on tiiviisi verkottunut maan muun
eliitin kanssa. Ulkopuolisuutta kriittisen etäisyyden säilyttämiseksi ei ole pidetty
erityisenä ihanteena, vaan tärkeämpää ovat olleet hyvät suhteet mm. sisäpiiritietojen
saamiseksi. Toisaalta kyse on koko suomalaisesta vallankäytön järjestelmästä, joka
perustuu osin yhteiskuntaelämän erilaisten piirien yhteen saattamiseen ja erityisesti
maan kannalta keskeisiksi koettujen turvallisuus- ja talouspoliittisten kysymysten
konsensuaaliseen hoitamiseen. Ongelmallista asiasta tekee se, että jos maan muut eliitit
ovat etenemässä yhteen suuntaan, journalismi ei välttämättä kykene tuottamaan kriittistä
vastavoimaa. Ainakin Euroopan Unionin jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen alla
oli ilmeistä, että journalismin näkemykset noudattivat yllättävänkin tarkasti valtion ja
talouselämän eliittien näkemyksiä (Mörä 1999).
Suomalaisen journalismin tapa käsitellä arkoja aiheita ja ylipäätään luoda kriittistä
keskustelua eroaa yhä esimerkiksi keskieurooppalaisista käytännöistä. Journalististen
kulttuurierojen tutkimusta ei juuri ole, mutta sille ilmeisestikin olisi tarvetta. Vasta
vertailevan tutkimuksen jälkeen voitaisiin varmasti sanoa, mitä tärkeitä aiheita tai
näkökulmia suomalainen mediakeskustelu on viime vuosikymmeninä jättänyt
käsittelemättä. Esko Salmisen sanoin: ”Itsesensuuria on pidettävä silmällä ja siihen on
suhtauduttava tarkkaavaisesti. Uusia tabuja on jo olemassa” (Salminen 1996, 274).
Politiikan toimittajat ovat tavanneet olla toimittajien välisessä luokittelussa
arvovaltaisimpia journalisteja. Monet päätoimittajat ovat olleet ja ovat yhä taustaltaan
politiikan toimittajia (Kulha 2002). Vaikka aiheesta ei olekaan tarkempaa tutkimusta,
voidaan ainakin miettiä millä tavalla ulkomaantoimittajan, taloustoimittajan tai
kulttuuritoimittajan taustat voisivat vaikuttaa päätoimittajan työssä ja lehtien
uutisagendan muotoutumisessa.
Talousjournalismin professionalisoituminen
Journalismin professionalistumisella viitataan yhtäältä yleiseen ammattitaidon kasvuun
ja siihen, että toimittajalle kehittyy itsenäisyyttä suhteessa lähdeverkostoonsa;
esimerkiksi suomalaiset urheilutoimittajat olivat ammattikunnan alkuaikoina