Lataa PDF - Sitra

julkiseen rooliin ja amerikkalaisen pr-liiketoiminnan kansainvälinen invaasio. Erityisen
suuren huomioarvon sai Britannian konservatiivipuolueen sekä pr-toimisto Saatchi &
Saatchin yhteistyö. Ronald Reaganin nousu Yhdysvaltojen johtoon ja hänen kaikkien
julkisten esiintymistensä pikkutarkka suunnittelu kuvaustilaisuuksineen ja ns.
upotettuine kysymyksineen sai huomiota myös Suomessa (Uimonen 1992). Muutoksen
keskeinen piirre oli toimittajan roolin muutos politiikan osallisesta politiikan
seuraajaksi. Samalla rantautui Suomeen läntisen Euroopan käytäntö arvioida
poliitikkojen esiintymisiä ja kampanjoita niiden suunniteltujen julkisuusvaikutusten
näkökulmasta. Toimittajalle alkoi rakentua osittain teatterikriitikon ja julkisuusjuonien
paljastajan rooli (Adatto 1990).
Politiikan journalismin kehitys on osin heijastanut myös Neuvostoliiton vaikutusvallalle
perustuneen politiikan järjestelmän ja verkoston transformaatiota. 1990-luvun alussa
leimahtanut keskustelu suomettumisesta ja itsesensuurista koski mitä suurimmalta osin
myös suomalaista mediaa (Vihavainen 1991; Nortamo 1991; Haataja, Pietilä &
Pietiläinen 1996; Salminen 1996; 1999a; 1999b; 2000; Hämäläinen 2002).
Arvioiden mukaan Neuvostoliittoa koskeva arvostelu ja maan epäkohtien esille tuonti
oli joukkoviestimissä pitkään vaikeaa. Esko Salmisen mielestä suomalaisissa
joukkoviestimissä hyväksyttiin etenkin 1970-luvulla ulkopoliittisen johdon luomat
agendat ja monet journalistit näkivät tehtäväkseen vaalia Suomen virallista
ulkopolitiikkaa. Aroista aiheista vaiettiin kokonaan tai niistä kirjoitettiin ”rivien
väleissä”. Salmisen mielestä vaarallisinta journalismin kannalta oli, ettei asioista enää
voinut puhua niiden oikeilla nimillä. Suomalaisen journalismin käytännöt alkoivat yhä
enemmän erota esimerkiksi Britannian, Länsi-Saksan tai Ruotsin lehdistön
käytännöistä. (Salminen 1999a, 170–171.) Ns. virallisen ulkopolitiikan tukeminen
kirjattiin 1970-luvulla myös useiden sanomalehtien toimintaa ohjaavaan ns.
linjapaperiin (Lehto 2002, 82–83).
Ulkopolitiikka kuului Kekkosen aikana ja pitkään vielä Mauno Koivistonkin
valtakaudella arkojen aiheiden alueelle. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että
ulkopolitiikasta saivat lausua vain harvat ja valitut auktorisoidut lähteet ja hekin yleensä
vain liturgian mukaisin sanankääntein. Median roolina oli ohjata keskustelua eikriittiseen
suuntaan. Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuneet leimattiin
”neuvostovastaisiksi”, puhuttiin myös ”maata vahingoittavista poliittisista piireistä”.
(Ks. esim. Alasuutari 1996, 155–184.)
Neuvostoliiton 1980-luvun puolivälissä alkanut uudistuspolitiikka ja erityisesti
Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 alkoivat muuttaa suomalaisen
journalismin suhtautumista Neuvostoliitosta kertomiseen ja myös kykyä ruotia
kotimaista valtajärjestelmää. Seuraava selkeä muutos tapahtui talvisodan syttymisen 50-
vuotispäivien aikaan vuonna 1989, ja suuri mullistus vuosikymmenen vaihteessa
tapahtuneen suuren järjestelmämurroksen myötä. Hieman laajemmin tarkasteltuna kyse
on myös journalismin valtio- ja eliittisidonnaisuudesta ja tiiviistä verkostoitumisesta,
joka tuskin loppui Neuvostoliiton katoamisen myötä.
Myös EY-kansanäänestyksen (1994) katsottiin todistavan, että poliittinen ja
taloudellinen eliitti pystyi yhä ohjaamaan turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun
volyymia ja suuntaa. EY-kansanäänestystä ja journalismia tutkineen Tuomo Mörän