Lataa PDF - Sitra

henkilökeskeisenä valtapelinä. (Hemánus 1988, 461.) Unto Hämäläisen mukaan
Tamminiemen pesänjakajat aiheutti pitkän kiistan poliitikkojen ja toimittajien välillä.
Hän kirjoittaa, että ”jälkikäteen voidaan arvioida, että Tamminiemen pesänjakajien
kirjoittamisessa, julkaisemisessa ja jälkikeskustelussa purkautui Kekkosen pitkän
valtakauden aiheuttama paine” (Hämäläinen 2002, 35). Paine purkautui myös siten, että
Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimies Aarno Laitinen irtisanottiin ja muut
kirjan kirjoittajat, muun muassa tuleva vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen, saivat
huomautuksen.
Kriittisen politiikan journalismin alun kannalta tärkeät uutiset keskittyivät 1970-luvun
lopulla ja 1980-luvun alussa väärinkäytöksiin poliitikkojen, puolueiden ja
yritystoiminnan välisissä suhteissa. Salora-skandaalia pidetään yhtenä lähtökohtana ns.
tutkivan journalismin aallolle Suomessa. Sen jälkeen lahjonta- ja verorikosepäilyt
nousivat median agendalle. Puhuttiin ns. rötösherrajahdista. Tunnetuimpia tapauksia
1980-luvun puolivälissä olivat Rakennusliike Noppa ja Helsingin Metrooikeudenkäynnit.
Muutamia virkamiehiä ja liikemiehiä tuomittiin, mutta useimmissa
tapauksissa syytteet hylättiin oikeudessa. Vuoden 1983 eduskuntavaalien julkinen
keskustelu käsittelikin politiikan moraalia, kansalaisten alenevaa luottamusta poliittisiin
puolueisiin sekä tiedotusvälineiden vaikutuksia politiikkaan. (Aula 1991, 149−150.)
Myös presidentti Kekkosen terveydentila ja hänen ”yllättävä eroamisensa” 1981 vaikutti
politiikan journalismiin. Kekkonen oli vuosikymmenien ajan pitänyt joukkoviestimiä
(etenkin päätoimittajia) tiukassa otteessaan ja vielä 1970-luvun lopussa hän oli moittinut
lehdistöä epäkohtiin keskittyvästä ”likasankojournalismista”. Kun karu totuus
myöhemmin paljastui toimittajille, pettymys ja nöyryytys kanavoituivat itsekritiikin
kasvuksi.
Myöhemmin myös presidentti Koivisto yritti asettaa omia vaatimuksiaan
joukkoviestimille. Esimerkiksi Åbo Underrättelser -lehdelle 1984 antamassaan
haastattelussa hän esitti kielteisiä arvioita journalismin yhdenmukaistumisesta ja
toimittajien liiallisesta halusta selittää ja tulkita hänen lausuntojaan. Hieman
myöhemmin pääministeri Kalevi Sorsa kutsui tiedotusvälineitä ”infokratiaksi”.
Median ja poliitikkojen keskinäinen syyttely ei ole luonnollisesti uusia asia sen
paremmin kansainvälisesti kuin Suomessakaan. Yhdysvalloissa nousi esiin jo 1960-
luvulla huoli siitä, että medialla on taipumus sivuuttaa politiikan asiakysymykset,
pinnallistaa, henkilöidä, viihteellistää ja liata koko poliittinen prosessi niin, että lopulta
koko demokratian aate kuihtuu. Väitteen mukaan media nostaa valokiilaan poliitikot,
jotka ovat esiintymistaitoisimpia ja ovat jo hankkineet julkisuutta muilla foorumeilla –
asiaosaaminen sen sijaan ei paina vaa’assa (Luostarinen 1996).
Suomen muutokset heijastavat osin kansainvälistä kehitystä. Watergate-skandaaliin
huipentuneet journalismin instituutioiden ja USA:n poliittisen eliitin valtataistelut
korostivat journalismin itsenäisyyden ihanteita. Suomeen rantautui 1980-luvun alussa
Yhdysvalloista Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin presidentinvaalikampanja- ja prtoiminnasta
käyty vilkas keskustelu. Asia ei toki ollut Yhdysvalloissa uusi, vaan
politiikan ammattimainen myynti ja markkinointi oli noussut julkisen huomion
keskipisteeksi jo vuosikymmeniä aiemmin. Uusia piirteitä olivat kuitenkin poliittiseen
markkinointiin erikoistuneiden pr-ammattilaisten (”spin doctors”) nousu näkyvään